Armeijanvääpeli

Kun allekirjoittanut aikoinaan vuodatti verta, hikeä ja kyyneleitä Suomen Raskaassa, tarkkailin huolella esimiesteni toimintaa ja pohdin usein sen syitä. Johtajia oli sekä hyviä että huonoja ja yritin saada selvyyttä, mikä yhdisti eri ryhmiin kuuluvia toisiinsa. Upseerien osalta mitään yhdistävää tai erottavaa tekijää ei löytynyt, sekä hyvät että huonot olivat jakautuneet varsin satunnaisesti sotilasarvosta, tehtävästä tai mistä muusta tahansa seikasta riippumatta.

Alipäällystössä taas löytyi selkeä korrelaatio. Tuohon aikaan armeijassa elettiin murroskautta. 1960-luvulle asti jako kanta-aliupseeriston ja upseerien välillä oli selvä; jopa henkilökunnan lapset leikkivät eri porukoissa isän sotilasarvon mukaan. Alipäällystö oli aiheestakin katkera ylenemismahdollisuuksien päättymisestä sotilasmestariin. Erityisesti naputti se, että vajaan vuoden palvelleet varusmiehet saattoivat yletä vänrikin arvoon, joka oli korkeampi kuin kaksikymmentä vuotta palvelleen aliupseerin. Joka varuskunnassa nähtiin kolme kertaa vuodessa sama näytelmä kantakessujen lukittautuessa kouluttajien huoneeseen reserviupseerien ylennys- ja kotiutuspäivänä, ettei tarvitsisi vetää kättä lippaan parikymppiselle finninaamalle.

70-luvun puolivälissä kanta-aliupseerin nimike muuttui toimiupseeriksi ja heille tuli mahdolliseksi yletä aina kapteenin arvoon asti, mikäli lisäkouluttautuivat riittävästi. Tämäkään ei riittänyt, vaan vuodesta 1989 alkaen toimiupseerit muuttuivat opistoupseereiksi. Tämä taas oli eräänlainen "upseerien farmiliiga". Periaatteessa tie oli auki taivasta eli puolustusvoimien komentajan paikkaa myöten.

Tasa-arvoisuuden haussaan alipäällystön edusmiehet unohtivat kuitenkin muutamia asioita. Suomi on tasavertaisuuden maa, jossa ei aatelisarvoja tunneta. Kadettiupseeriksi on aina päässyt syntyperästä riippumatta. Mikäli joku alipäällystöön kuuluva halusi kaulukseensa nappeja eikä natsoja, niin vassakuu: koulu oli avoin, kunhan suoritti tarvittavat perustutkinnot ja läpäisi pääsykokeet. Näinhän jotkut tekivätkin, jopa vaadittavan RUK:n kävi moni kanta-aliupseeri varusmiesten seassa etenkin 70-luvulla.
Toinen ja merkittävämpi asia oli ihmisen kyvykkyystason unohtaminen. Moni alipäällystöön kuuluva oli omassa tehtävässään hyvä, mutta yhtenäispäällystöön siirtyminen nosti heidät Peterin periaatteen mukaisesti pätemättömyytensä tasolle.

Oma varusmiesaikani osui näihin murrosvaiheisiin - kuten itse asiassa lähes kenen tahansa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana palvelleen, edellisen muutoksen vaikutukset eivät vielä olleet koskaan täysin päättyneet uuden iskiessä jo päälle. Joka tapauksessa alipäällystö oli tuohon aikaan jaettavissa neljään ryhmään arvon ja koulutustason mukaan.
1. Lisätutkintoja suorittaneet ja nappimiehiksi ylenneet.
2. Vanhan koulun kanta-aliupseerit, jotka eivät olleet lisätutkintoja suorittaneet ja olivat ylivääpeleitä/sotilasmestareita.
3. Uuden koulun toimi/opistoupseerit, jotka olivat saaneet enemmän koulutusta ja joiden ylenemismahdollisuudet olivat paremmat.
4. Va-kersantit, jotka eivät olleet vielä ammattikoulutusta saaneet vaan toimivat varusmiespohjalla.
Yleissääntönä totesin, että ryhmien 1 ja 3 henkilöt olivat huonoja esimiehiä ja ryhmien 2 ja 4 hyviä. Poikkeuksia tietysti oli kaikissa ryhmissä.

Uuden yhtenäispäällystön alipäällystö oli tehtäviinsä nähden ylikoulutettua ja alikykyistä. Tämä on pirun vaarallinen yhdistelmä.

Siinä varuskunnassa, jossa suurimman osan varusmiesaikaani vietin, ylimmäs oli alipäällystöstä päässyt varuskunnan komendantti, kapteeniksi asti. Se oli ilman kadettikoulutusta etenemisen huippu. Kyseinen kapteeni oli inhottavan miehen maineessa ja ne pari kertaa, mitkä jouduin hänen kanssaan tekemisiin, varmistivat käsityksen. Katkera siitä, että ylemmäs ei voi päästä eikä rauhan aikana pääse edes komppanianpäälliköksi, koska siihen vaadittiin kadettikoulu. Toisaalta hermostunut siitä, että hallintotyö ei oikein tahtonut onnistua.
Tai kuvitelkaapa vääpeliä, joka oli kouluttautunut vuosia ja päätynyt lajittelemaan pyykkiä varusvarastolle. Ei ihmekään, jos turhautuminen iski.
Toisaalta vanhat parrat eli parikymmentä vuotta armeijan leivissä olleet ja natsoihinsa tyytyneet vanhat kanta-aliupseerit olivat poikkeuksetta (ehkä minulla kävi vain hyvä tuuri) hyviä esimiehiä. He tiesivät paikkansa, kykynsä ja tehtävänsä ja olivat siinä hyviä. Parhaana jäi mieleen vanha sotilasmestari, joka oli siirretty tväl-tehtäviin kun ei enää jaksanut kovakuntoisten varusmiesten mukana hyppiä. Leppoisampaa ja toisaalta jämäkämpää miestä sai turhaan hakea.
Samaten va-kessut olivat kelpo miehiä, heitä kun ei Päällystöopisto - vai mikä se siihen aikaan nimeltään olikaan - ollut vielä pilannut.

Touhua varusmiehenä katseltuani ilmoitin, että yhtenäispäällystöön siirtyminen ei onnistu, ellei koulutukseen tulevien vaatimustasoa nosteta kadettikoulun tasolle. Tämä taas tietää sitä, että alemman tason suorittaviin tehtäviin ei riitä enää tekijöitä. Seuraus taas on se, että kadonneen alipäällystön tilalle tulee uusi värvättyjen sotilaiden luokka. Arvioin että kehitykseen menee 10-20 vuotta. Näinhän tässä sitten kävikin.

Seuraavan vaiheen alkamiseen on taas 10-20 vuotta. Siinä vaiheessa muutamat sotilasammattihenkilöt - luultavasti jo nimitykseltään ammattialiupseerit - nostavat metelin siitä epäkohdasta, että he eivät voi yletä upseeriarvoon. Kun tätä on tarpeeksi kauan jatkettu, luodaan heille mahdollisuus yletä alempiin upseeriarvoihin. Siitä 10-20 vuotta, niin siirrytään "uuteen yhtenäispäällystöön", jossa kaikki ammattisotilaat koulutetaan samalla tasolla. Taas huomataan, että suorittavan tason tehtäviin ei ole tekijöitä ja joudutaan luomaan uusi ammattinimike...

Tämä järjettömyys nimikekikkailuineen voidaan katkaista alkuunsa. Useimmissa maissa ero aliupseeriston - ammattiarmeijoissa värvättyjen, joihin kuuluu myös miehistö - ja upseeriston välillä on jyrkkä. Näin on jopa Yhdysvalloissa, jota sentään demokratian ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien kehtona pidetään. Siellä on kuitenkin oivallettu, että mahdollisuuksien tasa-arvoisuus ei tarkoita lopputulosten tasa-arvoisuutta. Kuka tahansa värvätty sotilas voi kouluttautua upseeriksi niin halutessaan - mutta hänen on suoritettava vaadittavat tutkinnot. Sisäänrakennettua automaattista poikkeusreittiä systeemissä ei ole.

Toisaalta Yhdysvaltain armeijassa ylimpään aliupseeriarvoon kohonneet ovat alempien upseerien silmissä herroja ja hidalgoja, vaikka ovatkin heidän alaisiaan ja vetävät käden lippaan ensin. He suhtautuvat nuoriin upseereihin isällisellä kunnioituksella ja kokevat tehtävänsä olevan heidän kouluttamisensa kunnon johtajiksi. Viisas nuori upseeri jättääkin yksikön käytännön pyörittämisen kokeneen aliupseerin hoidettavaksi ja imee oppia. Esimerkiksi Colin Powellin muistelmissa on opettavaisia kuvauksia asiasta.

Yhdysvaltain puolustusvoimat on viisaasti luonut kunnianhimoisimmille aliupseereille mielenkiintoisen ylenemismahdollisuuden. Vaikka Sergeant Major onkin nimellisesti korkein mahdollinen värvätyn arvo (ja aina vänrikin alapuolella), on siinäkin hienovaraisia arvoeroja. Yleensä pataljoonissa tai sitä suuremmissa yksiköissä on Command Sergeant Major, jonka virkanimike suoraan käännettynä on vanhempi värvättyjen neuvonantaja. Tehtävänkuva on hallinnollinen neuvonantaja yksikön komentajalle lähinnä värvättyjen asioissa. Vaikka he ovatkin arvoltaan sergeant majoreita, heidän arvomerkkinsä poikkeaa hieman normaalista ja mitä suuremman yksikön vääpeli on, sitä korkeampi on arvostus.

Kaikkein korkein värvätylle mahdollinen asema on aselajivääpelin tehtävä. (Suomennus on omani, suora johdannainen komppanianvääpelistä.) Kyseinen aliupseeri työskentelee koko aselajin komentajan neuvonantajana kaikkia värvättyjä miehiä koskevien asioiden neuvonantajana ja hänen virkahuoneensa sijaitsee yleensä heti komentajan huoneen vieressä. Vaikka sotilasarvoltaan hän onkin vastavalmistuneen vänrikin alapuolella, todellisessa arvostuksessa hän vastannee suunnilleen prikaatikenraalia.

Ensimmäisenä tämän tehtävän otti käyttöön merijalkaväki vuonna 1957. Perässä seurasivat armeija, laivasto, ilmavoimat ja viimeisenä vuonna 1969 rannikkovartiosto. Myös aselajikomentajien neuvoston puheenjohtajalla (vastaa Suomessa puolustusvoimain komentajaa) oli vuosina 2005-2008 avustajanaan puolustusvoimien arvoltaan korkein aliupseeri, mutta tehtävästä on nyttemmin luovuttu.

Koska tehtävään valitut ovat palvelleet parikymmentä vuotta ja valittu huolella kymmenien ehdokkaiden joukosta, he ovat yleensä selvinneet kunnialla. Poikkeuksiakin jo pitkäksi ehtineestä tehtävän historiasta tietysti löytyy, esimerkiksi eräs viranhaltija joutui eroamaan seksuaaliseen häirintään liittyneiden syytteiden takia. Huvittava yksityiskohta on, että hänen ollessaan väliaikaisesti pidätettynä virantoimituksesta tutkimusten ajaksi sijaisena toimi hänen identtinen kaksoisveljensä.

Sopii pohtia, millainen merkitys Suomen puolustusvoimille olisi vastaavan armeijanvääpelin aseman luomisella sotilasammattihenkilöille.