Se on siinä

Tämän blogin ensimmäinen teksti julkaistiin sunnuntaina 22.2.2009. Siinä totesin seuraavasti:
Tarkoituksenani on kirjoittaa juttu viikossa, enempään ei ole mahdollisuutta. Elän varsin aikataulutettua elämää sekä ammatillisista että henkilökohtaisista syistä.
Kymmenen vuotta on kulunut. Siihen mahtuu noin 522 viikkoa. Koska ensimmäinen viikkojuttu julkaistiin sunnuntaina eli viikon viimeisenä päivänä muutama hetki blogin avausjutun jälkeen ja nyt on jo 27.2, tämä on 524. julkaisu tunnisteella Viikkojuttu. Tahti on pitänyt, joka ainoa viikko on juttu tullut.

Kaiken kaikkiaan blogissa on ilmestynyt 1176 julkaisua. Kolme vuotta sitten aloin tehdä lauantaisin uusintoja vähintään neljä vuotta vanhoista viikkojutuista. Niitä on tullut 157, joten originaaleja on kertynyt kaikkiaan 1019. Niistä hieman yli puolet on ollut viikkojuttuja, lopuista valtaosa alkuvuosina esiintyneitä Sivalluksia. Nämä jäivät pois Twitterin yleistyessä. Itse en ajanpuutteen takia ole Twitteriin mennyt. Jäljelle jäävät ovat enimmäkseen Välihuomautuksia, joita on tullut ehkä kerran kuussa. Näiden lisäksi on ilmestynyt vuosittain Vuosiraportti, jossa on käyty läpi blogin tilastotietoja.

Näiden kymmenen vuoden aikana on omassa elämässä ehtinyt tapahtua paljon. Lapsiluku on kasvanut. Olen vaihtanut sekä työ- että asuinpaikkaa. Minua on kohdannut henkilökohtaisessa elämässä suuria suruja. Jos kääntää kelloa kymmenen vuotta taaksepäin, jotain pystyi tietysti jo silloin käytännössä varmasti tietämään. Mutta osa on tullut yllättäen ja suru painaa rintaa. Viime yönä näin unta eräästä kuolleesta läheisestä. Olimme kaupungissa ja menossa häntä tapaamaan. Kuitenkin tiesin, että hän on kuollut. Kun hän sitten tuli seuraamme, sanoin hänelle että en valitettavasti voi uskoa tätä unta ja tiedän, että hän haihtuu kohta. Hän pyöritteli päätään ja sanoi, että ei mahda asialle mitään. Menimme ravintolaan syömään ja kaikki muut mukana olleet pysyivät, mutta tämä läheinen oli kadonnut. Miksi helvetissä minun pitää olla realisti jopa nukkuessani?
Elämässä on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut myös suuria iloja. Minulle on tarjoutunut sekä työelämässä että harrastuksissa tilaisuuksia, joita en ole osannut odottaa ja olen ainakin jossain määrin kyennyt menestyksellisesti hyödyntämään. Olen edennyt työurallani ja luottamustehtävissä.
On myös tapahtunut asioita, joita ei tosiaankaan ole voinut mitenkään ennustaa. Huvittavimpana näistä pitää mainita, että persoonani on päätynyt erään romaanihenkilön esikuvaksi. Tuntemani kirjailijan romaaniinsa luomasta tärkeimmästä sivuhenkilöstä ei voi liiemmin erehtyä sen paremmin ominaisuuksiensa kuten myöskään eräässä yksityiskohdassa hyvin poikkeuksellisen elämänvaiheensa puolesta.
Jos minulta näin jälkeenpäin kysytään, olisinko halunnut kymmenen vuotta sitten tietää, mitä tuleman pitää, vastaus on että en todellakaan. Iloiset asiat olisi ollut sinänsä kiva tietää, mutta suuret, ennalta arvaamattomat surut olisivat turhaan painaneet etukäteen.

Kun jälkeenpäin miettii, niin näiden kymmenen vuoden aikana elämässä suunnilleen kaikki muu on muuttunut paitsi vaimo on pysynyt.
Hän on lukenut yhtä vaille joka ainoan viikkojutun ennen sen julkaisemista (se yksi puuttuva aiheutui aikatauluteknisistä syistä ja sekin tuli jälkisensuroitua) ja hyväksynyt ne julkaistaviksi. Tosin ei hän kovin montaa muutos- tai sensurointiesitystä ole antanut, näppäilyvirheitä lähinnä korjaillut. Ehdotetut muutokset olen lähes poikkeuksetta tehnyt. Asia on nimittäin siten että vaimon ehdotukset kannattaa kuunnella tarkkaan, se on viisautta.
Tosin Sallilla on tapana joskus huomauttaa, että vihittäessä myötä- ja vastoinkäymisten joukossa ei nimenomaisesti mainittu esilukijana toimimista. Tämä on kuitenkin esimerkki siitä, että joustoa täytyy löytyä. Avioliittomme on vastoin kaikkia ennakkoarvioita pysynyt kasassa kaikki nämä vuodet nimenomaan siksi, että Sallilla on ollut se palava tahto, joka tähän on vaadittu. Ehkä minullakin, mutta itseään on vaikeampi arvioida objektiivisesti. Ei avioliittoa solmittaessa kysytä, rakastatko. Siinä kysytään tahdotko rakastaa ja se on aivan eri kokoluokan suoritus. Salli on tahtonut ja siitä olen ikuisesti hänelle kiitollinen. Ei tämä välillä helppoa ole ollut, kun elämä on kolhinut. Vaan aina on nostettu päät pystyyn ja jatkettu kohti uusia pettymyksiä. Välillä toki iloja ja seikkailujakin.

Blogia aloittaessa annoin Sallille lupauksen, että olen varovainen turvallisuuden suhteen. Tästä on tingitty vain hänen luvallaan ja ilmeisen hyvin seurauksin. Olen tavannut muutamia ihmisiä tästä samasta blogiympäristöstä. Ihmisiä, jonka kaltaisia en uskonut olevan olemassakaan. Ilman kirjoittamista en olisi koskaan saanut iloa tutustua heihin ja elämäni olisi ollut paljon köyhempää. Järjestetyt seminaarit ovat olleet ajatuksia avartavia.

Paitsi oma elämä, myös maailma on muuttunut näiden kymmenen vuoden aikana. Tämän blogituksen osalta voi todeta sananvapauden muuttuneen ristiriitaisella tavalla.
Toisaalta nuivuus on muuttunut valtavirraksi. Tämä on aiheutunut kohtaamisteoriasta; etenkin vuoden 2015 invaasion jälkeen on kohtaamisia kokeneilta vaadittu joko lujaa tahtoa tai huikeaa itsensäpettämiskykyä siihen, ettei muutu rasistiksi. Nykyään voi julkisesti sanoa faktoja - kuten meillä faktisteilla tapana on - jotka kymmenen vuotta sitten olisivat olleet mahdottomia.
Toisaalta taas ollaan entistä vauhkompia. Mielipiteenvapauden tila Suomessa on erinomainen - miten typeriä mielipiteitä tahansa saa sanoa milloin tahansa. Faktojen suhteen pitää olla varovaisempi. Nykyään ei voi mitenkään tietää, mikä on laukaiseva sana. Ainoa mikä tuntuu olevan varmaa, on se että rasismia on kaikki muu paitsi mokutus. Ja sekin on rasismia, jos sitä tekee valkoinen heteromies.

Vuodenvaihteessa ilmoitin, että en enää vastaisuudessa ylläpidä blogia samaan tapaan kuin aiemmin. Työn takia (pitää tienata verovaroja jotta haittamaahanmuutto ei romahtaisi aivan yhtä pian kuin tulee romahtamaan) joudun tinkimään. Lupasin jatkaa ne kymmenen vuotta täyteen kerta viikossa -tahdilla. Nyt ne ovat täynnä. Tämän jälkeen annan itselleni luvan lopettaa.
Tosin ensi alkuun jatkan "näennäisesti" kerran viikossa -tahtia. Totesin, että teen jotain rentouttavaa tilastointia, jota kokeilin lokakuussa julkaisemalla laskemani tilastot miesten 10 000 metrin juoksun eri urheilijoiden kymmenen parhaan tuloksen keskiarvoista. Tämmöisiä olen tehnyt muutaman valmiiksi ja julkaisen niitä nyt viikoittain. Tämä ihan siltä varalta, että jos joskus minulla on taas aikaa ja inspiraatiota, niin juttu viikossa -tahti on jatkunut keskeytymättä. Voi tosin olla että joskus näiden tilastojenkin välissä kirjoittelen muutakin. Aika ja jaksaminen vain ovat kortilla. Oman arvioni mukaan se on valitettavasti näkynyt myös tekstien laadussa viime kuukausina.
Lauantai-uusinnat jatkuvat niin ikään toistaiseksi.
Minkäänlaista lupausta sen paremmin kuin uhkaustakaan en anna siitä, ettenkö jonain päivänä lopettaisi ilman sen kummempia seremonioita. Voi olla että tämä vain hiipuu pois ilman tuota kerta viikossa -kurinalaisuutta.
Voi kuitenkin olla, että joskus on ihan pakko kirjoittaa. Kuten alkuvuodesta, jolloin julkaisin Minä syytän -kirjoituksen. Tein sen hirmuisten työpaineiden ohessa. Silloin kun on sanottava, on sanottava. Olin suunnitellut meneväni alkuvuoden melkein kokonaan varastossa olevilla kirjoituksilla, mutta nyt niitä jäi pari kappaletta ylikin. Voi olla että ne tulevat joskus, mutta toistaiseksi pidän ne varastossa. Kymmenen vuoden aikana on huomannut, että parasta pitää juttuja liipaisinvalmiina siltä varalta, että joskus iskee kirjoittajan lukko tai yksinkertaisesti tulee siviilielämässä kiire eikä ehdi kirjoittaa. Joskus on oltu täpärällä - kun nyt jälkeenpäin tarkistin muistikuvani niin huomaan saaneeni valmiiksi ja julkaisseeni yhden jutun vajaata tuntia ennen lähtöä synnytyslaitokselle. Sillä kertaa ei tarvinnut turvautua varastojuttuun.

Siviilielämän kiireiden ohella on myönnettävä, että yksi syy blogitussysteemin muuttumiseen on turnausväsymys. On ollut tuskallista todistaa kerta toisensa jälkeen, että 2 + 2 = 4 virallisen valheen ollessa, että 2 + 2 = 5.
Filosofiassa tunnetaan Humen giljotiini, vapaasti kääntäen: "Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä miten niiden tulisi olla."
Tästä olen johtanut Jaskan hirsipuun: "Siitä, miten asioiden pitäisi olla, ei voida päätellä miten ne todella ovat."
Olisi todella hienoa, jos ihmiset pyrkisivät hyvään, kaikki kulttuurit olisivat moraalisesti samanarvoisia ja kaikki ihmispopulaatiot yhtä älykkäitä. Näinhän sen pitäisi olla. Vaan entäpä jos näin ei ole?

Olisi todella lohdullista, jos me täällä "voiman pimeällä puolella" olisimme väärässä ja mokuttajat oikeassa. Tämä yhdistääkin kansallismielisiä ja vihervasemmistoa: molempien mielestä olisi hieno homma, jos vihervasemmisto olisi oikeassa. Tämä myös lievää vakavammin haittaa järjen voittoa. Osapuoli A sekä uskoo että toivoo olevansa oikeassa, kun taas osapuoli B ainoastaan uskoo olevansa oikeassa mutta toivoo olevansa väärässä. Silloin B toimii väistämättä jossain määrin käsijarru päällä.
Näyttöjä riittää. Tässäkin blogissa kommenttiosiossa esitettiin mokuttajalle kysymys, haluaako hän siis Euroopan afrikkalaistumista ja islamilaistumista. Vastaus oli: Ei niitä miljoonia tule. Maat ottavat vastaan pääasiassa pakolaisia. Eikä niitä miljoonia tule.
Päiväys oli 7.9.2014. Mitä tapahtui vajaan vuoden kuluttua tästä?

Toisaalta uskon, että tällä kirjoittamisella on ollut vaikutuksensa. Yhtenä tavoitteena on ollut antaa järki-ihmisille sanallista kättäpidempää esitettäväksi. Eihän tällä vastapuoleen ole vaikutusta, sillä mokutus on kuin aikoinaan kommunismi: uskoo vaikka näkee. Yksikään kommunistinen valtio ei koskaan toiminut eikä yksikään niistä maista, joissa asujamisto ja kulttuuri on sellaista kuin Eurooppaan tulijoilla on, ole koskaan toiminut. Ja sitten kehdataan uskoa että heistä tulee kelpo viherdemareita täällä. Mutta ei tällä vastapuoleen olekaan tarkoitus vaikuttaa (toki harvat uskosta luopuneet aina ilahduttavat), vaan siihen suureen enemmistöön, joka yhä uskoo vanhamedian propagandaan haittamaahanmuuton siunauksellisuudesta.
Ja siinä on saatu ehkä jotain aikaankin. Flagcounterin mukaan blogissa on ollut viime kuukausina keskimäärin lähes 400 kävijää päivässä, Bloggerin tilastojen mukaan noin 650 päivässä. Jos edes jotain on matkaan tarttunut muille esitettäväksi, tämä ei ole mennyt hukkaan. Erityisen ilahtunut olin siitä, että viimekesäinen kirjoitussarja maapallon väestönkasvusta ja siitä, kuinka meille on siitä valehdeltu (vielä kerran linkit: Osa I, Osa II ja Osa III) sai tilastojen mukaan tuhansia lukijoita - jokainen osa.

Viimeviikkoisessa kirjoituksessa summasin loppuyhteenvedossa näkemykseni tulevaisuudesta. Ehkä pessimistisesti, mutta pelkään että realistisesti. Vaihtoehtoja on kaksi. Nykyinen meno jatkuu, mikä tarkoittaa länsimaisen kulttuurin tuhoa. Toinen vaihtoehto on, että fasismi nousee, mikä taas tarkoittaa, no tämän voi jokainen arvata. Se kolmas vaihtoehto on se, minkä takia tässä on viimeiset kymmenen vuotta kirjoittanut. Että tolkku voittaisi ennen kuin tilanne eskaloituu jompaan kumpaan kahdesta aiemmasta vaihtoehdosta.

Tolkun voiton kannattajat vain pyritään leimaamaan fasisteiksi. Näinhän on tehty iät ja ajat. Valtaapitäviä eivät uhkaa ne, jotka ovat väärässä. Valtaapitäviä uhkaavat ne, jotka ovat oikeassa - mutta eri kannalla kuin valtaapitävät.
Asian tiivisti erinomaisesti Kasimir Leino jo yli sata vuotta sitten runollaan Kunnon mies, josta lainaan muutaman ensimmäisen säkeistön:

Kun teet sä, niinkuin käsketään,
Kun syöt sä, mitä syötetään,
Niin olet kunnon mies.

Kun uskot, mitä saarnataan,
Et pyri koskaan vapaampaan,
Niin olet kunnon mies.

Kun pidät paikkas, jonka sait,
Ja vanhat aatteet, tavat, lait,
Niin olet kunnon mies.

Kun maas’ et puutu johdantoon,
Et hallintoon, et kohtaloon,
Niin olet kunnon mies.

Kun ylhäisille rauhan suot,
Ja vastustuumat vatsaas juot,
Niin olet kunnon mies.

Kun silmät, korvat ummistat
Ja omantuntos laajennat,
Voit olla kunnon mies.

El’ hiisku koskaan sanaakaan,
Vaikk’ järki, tunne poljetaan,
Niin olet kunnon mies.

Kun järjestelmä on jostain kohtaa mätä eikä se pysty itseään korjaamaan niiltä osin, se suorastaan kutsuu vallankumoukseen. Yksinvaltius toimi siihen asti, kunnes sivistystaso teki demokratian mahdolliseksi. Demokratia toimi siihen asti, kunnes enemmistö alkoi äänestää vähemmistön rahat itselleen.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia lukijoita ja aivan erityisesti loistavia kommentaattoreita. En halua mainita ketään nimeltä tai nimimerkiltä, sillä mainintoja tulisi aivan liikaa ja joku maininnan ansainnut jäisi kuitenkin sanomatta.

Kiitos näistä kymmenestä vuodesta!

Uusinta: Urheilun ympärileikkaus

Kun viime viikolla tuli naureskeltua juutalaisille, niin hyvitellään nyt vähäsen:

Israelin valtion syntyessä 1940-luvun lopulla juutalaisilla oli muutakin tekemistä kuin urheilla. Kerran vuosikymmenessä - 1948, 1956, 1967 ja 1973 - maa otti arabinaapureitaan vastaan matsin, jota ei tohdi ystävyysotteluksi kutsua. Ymmärrettävistä syistä kansallinen urheilumenestys oli tärkeysjärjestyksessä noin sijalla 571. Siitä huolimatta maan edustajat osallistuivat kansainvälisiin kilpailuihin, joskin ilman mainittavaa menestystä. Israelin urheilun tarina on maan erityisaseman takia yhtä paljon tarina kabinettitaisteluista kuin urheiluareenoista.

Kansainvälisille kentille Israel ilmestyi jo ennen itsenäistymistään, silloin nimellä Palestiina. Tätä ei pidä sekoittaa nykyiseen jihad-vetoiseen Palestiinaan, tuohon aikaan sillä nimellä kulkivat juutalaisten joukkueet. Kansainliiton Palestiinan brittiläisen mandaattialueen joukkue teki debyyttinsä jalkapallossa vuoden 1934 MM-karsinnoissa, jolloin vastassa oli Egypti! Kairossa tuli takkiin 7-1 ja kotikentällä 1-4, mikä päätti taipaleen. Itsenäistymisen jälkeen Israel ilmestyi olympiakisoihin ensi kerran Helsingissä 1952.

Ymmärrettävistä syistä Israelin osanotolle kansainvälisiin kilpailuihin on yritetty lyödä kapuloita rattaisiin. Tunnetuin tapahtuma on tietysti Münchenin verilöyly, jossa Mustan Syyskuun terroristit hyökkäsivät Israelin olympiajoukkueen majapaikkaan 5.9.1972. Seuranneessa panttivankidraamassa sai israelilaisista surmansa viisi olympiaurheilijaa ja kuusi toimitsijaa. Alkuperäistä hyökkäystä pääsi pakoon muutama urheilija. Yksi heistä oli kilpakävelijä, 36-vuotias tekniikan professori Shaul Ladany. Münchenin seutu oli hänelle entuudestaan tuttua, hän ehti lapsuudessaan toisen maailmansodan lopulla viettää vuoden Bergen-Belsenin keskitysleirillä.

Rasistisista syistä Israelia ei ole aina hyväksytty mukaan Aasian mestaruuskisoihin monessakaan lajissa. Siksi maa ottaa yleensä osaa EM-kisoihin melkein kaikissa urheilumuodoissa. Parhaiten Israelin urheilullista exodusta kuvaa maan jalkapallojoukkueen värikäs MM-karsintahistoria.
1934: Palestiina karsi siis kaksiosaisessa ottelussa Egyptiä vastaan häviten molemmat ottelut.
1938: Kaksiosainen karsinta Kreikkaa vastaan, kaksi tappiota.
1950-54: Sijoitettu Euroopan karsintalohkoon.
1958: Sijoitettu Afrikan-Aasian lohkoon. Ensimmäiseltä kierrokselta jatkoon ilman ottelua, koska Turkki luovutti. Toiselta kierrokselta jatkoon ilman otteluja, koska FIFA kieltäytyi Indonesian vaatimuksesta saada pelata Israelia vastaan puolueettomalla kentällä ja Egypti luovutti. Viimeiseltä kierrokselta jatkoon ilman ottelua, koska Sudan kieltäytyi pelaamasta. Periaatteessa tämä olisi tuonut lopputurnauspaikan, mutta FIFA määräsi, ettei ilman yhtäkään karsintaottelua sentään kisoihin pääse. Israel joutui karsimaan kisapaikastaan Euroopan parasta karsiutujaa Walesia vastaan ja hävisi molemmat ottelut.
1962-66: Takaisin Euroopan lohkossa.
1970: Aasian-Oseanian lohkossa. Alkulohkosta jatkoon tuplavoitolla Uudesta-Seelannista, lohkon kolmas joukkue Pohjois-Korea kieltäytyi pelaamasta Israelia vastaan. Finaalissa Australiaa vastaan voitto ja tasapeli varmistivat kisapaikan. Israelin historian toistaiseksi ainoassa MM-lopputurnauksessa arvonnassa varmistettiin, ettei niin ikään kisoihin selvinnyt Marokko joudu samaan alkulohkoon Israelia vastaan. Molempien maiden oletettiin - aivan oikein - karsiutuvan pois pudotuspeleistä, mutta joka tapauksessa ne olisivat kohdanneet aikaisintaan välierissä. Israel sai kaksi tasapeliä ja yhden tappion.
1974-78: Aasian-Oseanian lohkossa.
1982: Euroopan lohkossa.
1986-90: Oseanian lohkossa. Jälkimmäisellä kerralla voitti ja selvisi mannertenväliseen karsintaan Kolumbiaa vastaan, jonka hävisi.
1994-: Euroopan lohkossa.
Päivitys 23.2.2019: Maajoukkue ei viimeisimmissäkään karsinnoissa selvinnyt MM- tai EM-kisoihin.

Israel kuului Aasian jalkapalloliittoon vuoteen 1974 asti, jolloin se Kuwaitin ehdotuksesta suljettiin pois sen toiminnasta. Ihan aiheesta, koska saman vuoden Aasian kisoissa Iranissa Israel oli aiheuttanut ylipääsemättömiä ongelmia. Kuwaitin lisäksi myös Pohjois-Korea kieltäytyi pelaamasta sitä vastaan. Euroopan liittoon UEFA:an Israel hyväksyttiin mukaan 1994. Yhtäkään arabimaata vastaan itsenäinen Israel ei ole koskaan pelannut. Israelin seurajoukkueet olivat ottaneet osaa Euroopan cup -kilpailuihin jo vuodesta 1991. Turvatoimet olivat tiukat, siitä on omakohtaista kokemusta. Kerran israelilaisjoukkueen käydessä Suomessa olin aamupäivällä yleisurheiluasioissa stadionilla, jossa sen piti illalla pelata eurocupin ottelu. Sain turvamiehiltä äkkilähdön, kun yritin käväistä sisäkentällä. Rasismista ei voi syyttää, en nimittäin näytä pätkääkään arabilta. Ennen Euroopan kentille tuloaan seurajoukkueet olivat pelanneet Aasian cupia ja voittaneetkin sen pariin kertaan, mutta tuohon aikaan arabimaat eivät ottaneet osaa ja Aasian cup lakkasi olemasta 1971. Se käynnistyi uudelleen 1985, mutta tuolloinhan israelilaisjoukkueilla ei enää ollut sinne asiaa.

Samassa yhteydessä, jossa Israel potkaistiin ulos Aasian jalkapalloliitosta, se sai myös kenkää Aasian kisoista, jotka ovat olympialaisten tapaiset monen urheilumuodon suurkisat. Eikä ole perään kyselty. Erinäisiä muitakin boikotteja israelilaisia vastaan on nähty. Etenkin kontaktilajeissa muslimimaiden edustajat kieltäytyvät usein ottelemasta israelilaisia vastaan. Pelkäävätkö he, että juutalaisuus on kuin syyhy, tarttuu kosketuksella? Israelilaisilla ei tietääkseni ole ollut mitään esteitä otella muslimeja vastaan, mutta eihän syöpä olekaan tarttuva sairaus. Eräs iranilainen judoka, jonka nimi ei tässä ansaitse tulla mainituksi, kieltäytyi vuoden 2004 olympialaisissa ottelemasta Israelin Ehud Vaksia vastaan. Tästä hyvästä Iranin hallitus myönsi hänelle saman palkkion kuin olympiavoittajille. Erikoisin tapaus nähtiin kuitenkin 2007, kun Bahrainia edustanut kenialaissyntyinen Mushir Salam Jawher meni erehdyksessä juoksemaan Israelissa Tiberiaksen maratonin voittoon. Bahrain riisti häneltä kansalaisuuden. Siinä voi sanoa, että kotouttaminen maan tavoille epäonnistui; miehelle ei selvästikään ollut opetettu riittävästi suvaitsemattomuutta.

Olympialaisista Israelia ei ole onnistuttu sulkemaan pois, mistä iso hatunnosto KOK:lle. Israel on ollut mukana kaikissa kesäolympialaisissa vuodesta 1952, paitsi Moskovassa 1980, jolloin maa yhtyi Neuvostoliiton Afganistanin miehitystä vastustaneeseen boikottiin. Talviolympialaisissa maa on ollut mukana vuodesta 1994, ymmärrettävästi ilman mainittavampaa menestystä. Kesäkisoissakaan ei ole mennyt erityisen hyvin, maan ensimmäisen olympiamitalin otti vasta 1992 judoka Yael Arad. Sopivasti hopeaa, sillä hänen sukunimensä tarkoittaa "hopea". Maan ainoan olympiakullan on ottanut purjelautailija Gal Fridman 2004. Taas nimi osui kohdalleen, sillä etunimi on hepreaksi "aalto".
Päivitys 23.2.2019: Vuoden 2016 kesäolympialaisissa Israel sai kaksi pronssia judossa. Maan mitalisaldo kautta aikojen on 1 - 1 - 7.

Israelilaiset eivät siis ole olympialaisissa erityisemmin menestyneet, mutta juutalaisia mestareita on monin verroin. Kirkkaimpana tähtenä kaikista on tietysti uinnin yhdeksänkertainen olympiavoittaja Mark Spitz. Mutta ovat juutalaiset menestyneet muutenkin. Esimerkiksi yleisurheilun yksilölajissa olympiavoiton on saavuttanut 675 urheilijaa, joista juutalaisurheilijoiden listan mukaan 11 on juutalaisia, kenties kirkkaimpana Daavidin tähtenä Puolan Irena Szewinska. Onpa juutalaisten olympiavoittajien joukossa suomalainenkin, vuonna 1924 3000 metrin joukkuejuoksussa kultaa saanut Elias Katz. Stereotypia juutalaisista epäurheilullisina nörtteinä ei siis pidä paikkaansa. Sen sijaan stereotypian "nörtti" -osa näyttää pitävän. Listaa lukiessa kun törmäsi urheilijoihin, joita on pitänyt poikkeuksellisen fiksuina, mutta ei ole tiennyt heidän olevan juutalaisia. Esimerkkinä yleisurheilun olympiavoittajista kuulantyönnön ja kiekonheiton kultamitalisti Micheline Ostermeyer, jolla oli aika erikoinen siviiliammatti - konserttipianisti. Naisten kiekonheitto onkin juutalaisten ykköslaji, he ovat ottaneet siinä viisi olympiakultaa neljän naisen voimin.

Israel ei nyt niin erityisen hyvin olympialaisissa kuitenkaan ole menestynyt, mutta on yksi urheilukilpailu, jossa se johtaa mitalitaulukkoa ylivoimaisesti. Juutalaisten omat "miniolympialaiset" eli makkabiadit. Niitä on pidetty vuodesta 1932 lähtien 19 kertaa. Nykyisin kisat järjestetään aina kesäolympialaisia seuraavana vuonna. Viimeksi 2013 Israel voitti mitalitaulukon 153 kullalla, toisena oli USA 77:llä. Muut olivatkin sitten "hölkkäsarjassa", sillä kolmanneksi tullut Kanada sai yhdeksän kultaa. Suomikin on saanut kisoissa useita kultamitaleja, viimeisimpänä vuonna 2009, jolloin Heli Mishael voitti 100 metrin aidat. Taso kisoissa ei kuitenkaan ole kummoinen, esimerkiksi yleisurheilussa vuoden 2009 kisojen lajivoittajat eivät olisi yleensä selvinneet Kalevan Kisoissa mitaleille, joissakin lajeissa eivät edes finaaliin.
Päivitys 23.2.2019: Viimeisimmissä makkabiadeissa 2017 Suomi ei saanut mitaleja. Lajeja oli ohjelmassa 291. Israel keräsi saldon 173 - 150 - 147- Mitaleille pääsi 30 maata. Yksikään ei ollut arabimaa, vaikka niissäkin on juutalaisvähemmistönsä. Sen sijaan Kiina nappasi yhden pronssin!

Makkabiadit ovat siis juutalaisten kisat, mutta Israelissa asuu yli puolitoista miljoonaa arabiakin ihan vapaasta tahdostaan. Urheiluun he ottavat osaa siinä missä juutalaisetkin eikä heidän edustusoikeuksiaan ole rajoitettu. Esimerkiksi jalkapalloilija Rifaat Turk pelasi Israelin joukkueessa vuoden 1976 olympialaisissa ja valittiin vuoden pelaajaksi 1980. Sittemmin hän toimi Tel Avivin apulaiskaupunginjohtajana. Abbas Suanista tuli miltei kansallissankari hänen tehtyään viime hetken tasoitusmaalin MM-karsintaottelussa. Valitettavasti on todettava, että kiihkojuutalaiset kannattajat pilkkaavat seurajoukkueiden arabipelaajia. Parhaat heistä pelaavat juutalaisten seassa maan menestyneimmissä seurajoukkueissa, tosin arabeilla on myös omia seurojaan. Menestynein arabiseuroista on Bnei Sakhnin FC, joka on viimeiset kymmenen vuotta pelannut Israelin korkeimmalla sarjatasolla ja voitti Israelin cupin 2004. Näkyy seuran nykyisessä pelaajaluettelossa olevan arabi- ja ulkomaalaisnimien joukossa yksi Cohen ja seuran manageri on Guy Levy, israelinjuutalainen entinen huippupelaaja. Tosin, vaikka on myönnettävä että arabipelaajilla on Israelissa omat hankaluutensa, voisitteko kuvitella juutalaista pelaajaa Saudi-Arabian liigassa?

Jalkapallo on siis Israelin ylivoimaisesti suosituin laji ja nykypelaajista tunnetuin on maajoukkuekapteeni ja eniten maaotteluja pelannutYossi Benayoun. Vanhemmat jalkapallon seuraajat muistavat Eli Ohanan ja monta vuotta Liverpoolissa pelanneen Ronny Rosenthalin. Mutta harrastetaan Israelissa toki muitakin lajeja.

Koripallo on erittäin suosittua ja seurajoukkuetasolla todella kovatasoista. Maajoukkue ei ole saavuttanut suurta menestystä, mutta Maccabi Tel Aviv on voittanut Euroopan cupin tai seurajoukkueiden mestaruuden kuudesti, viimeksi tänä vuonna. Hapoel Jerusalem on voittanut Euroopan cupin kerran. "Maccabi" ja "Hapoel" ovatkin Israelissa yleisimmät seurojen nimet lajissa kuin lajissa ja ne ilmentävät ideologiaa. Maccabi on sionistisista ja vastaavasti Hapoel työväenaatteista kumpuava seura. Etenkin menneinä vuosikymmeninä välit olivat kuin Suomessa aikoinaan SVUL:llä ja TUL:llä.

Tenniksessä Israelilla on ollut useita hyviä pelaajia, mutta ei kuitenkaan äärimmäisellä huipulla. Maailmanlistan 20 parhaan joukkoon on yltänyt kolme pelaajaa, korkeimmalle Shahar Pe'er sijalle 11.

Yleisurheilussa Israel ei ole saavuttanut erityisempää menestystä, mitä nyt venäläissiirtolainen Aleksandr Averbukh voitti kahdesti seiväshypyn Euroopan mestaruuden. Ex-Neuvostoliitosta suuntautunut siirtolaisuus onkin tuonut Israeliin joitakin menestyneitä urheilijoita ja uusia lajeja.

Nyrkkeilyssä pisimmälle on päässyt Valko-Venäjältä lähtenyt Yuri Foreman, joka oli lyhyen aikaa alemman keskisarjan ammattilaisten maailmanmestari. Miehen siviiliura on mielenkiintoinen, hän opiskelee rabiksi.

Taitoluistelun ei luulisi olevan Israelissa erityisessä huudossa, maassa kun on vain yksi sääntöjen mukainen rata. Siitä huolimatta Galit Chait ja Sergei Sakhnovski saavuttivat jäätanssissa MM-pronssia.

Jääkiekko tuli Israeliin neuvostosiirtolaisten myötä. Maajoukkue on rankattu maailman 32. parhaaksi, mutta kazakstanilaissyntyinen Max Birbraer varattiin NHL:ään. Sinne asti eivät kyvyt riittäneet, mutta farmiliiga AHL:ssä vierähti monta kautta.

Krav Magassa ei kilpailla, mutta tarina Israelin urheilusta ei olisi täydellinen ilman mainintaa lajista. Alun perin Israelin armeijaa varten kehitetty itsepuolustusjärjestelmä on viime vuosina saanut runsaasti suosiota muuallakin maailmassa, myös Suomessa.

Irti rasismista

Median kirjoittelusta päätellen länsimaiden ja aivan erityisesti Suomen suurin ongelma on rasismi.

Tässä media on itse asiassa oikeassa. Ei kuitenkaan sillä tavalla, jolla he tarkoittavat. Eli valkoisten mustiin ja muslimeihin kohdistava syrjivä rasismi. Vaan valkoisten heihin kohdistava alentava rasismi.
Alentavalla rasismilla tarkoitetaan niitä kaikkia tukitoimia, jotka heille lankeavat. Vaatimustaso on alempi kuin eurooppalaisille. Mikä on itse asiassa syrjivää rasismia, koska toiselle annettu tuki on toiselta otettu. Sadan metrin juoksussa toiselle kilpailijalle annettu kymmenen metrin etumatka ei ole toiselta pois, vai onko? Samasta asiasta on kysymys.

Pysyäkseni ajan tasalla luin äskettäin rasismin aatehistoriaa käsittelevän kirjan. Tai tarkemmin sanoen sen uudistetun ja täydennetyn laitoksen, alkuperäisen olin lukenut muutama vuosi sen 20 vuotta sitten tapahtuneen ilmestymisen jälkeen.

Kirjan argumentit saivat aikaan myötähäpeän olon. Jos ne olisivat grönlanninhylkeen kuutteja, looginen kommentointi vastaisi hakkua.
Lyhyesti kuvaillen tehtiin olkiukko ja hyökättiin sitä vastaan.
Argumentointia voi verrata siihen, että vastustettaisiin evoluutioteoriaa sillä perusteella, että sen pioneeri Lamarck väitti hankittujen ominaisuuksien periytyvän, mikä osoittautui vääräksi. Lamarckin olettamus lajien muutoksen syistä oli siis virheellinen, mutta itse ajatus lajien muuttumisesta oli oikea. Eli esitettiin vuosisatoja sitten voimassa olleita, paremman tiedon puutteessa arvauksiin perustuvia väitteitä ja naurettiin niille.
Tätä evoluution vertauskuvaa jatkaaksemme seuraavaksi olisi otettu esiin Darwin, jonka kumoaminen olisikin kovempi pala. Hänen kohdallaan puolestaan olisi naureskeltu sille, että "eipä heppu ymmärtänyt geeneistä mitään, joten miten hän olisi uskottava evoluution puolustaja".
Nykyaikaisia tutkimuksia ei juuri käsitelty. Toki Vanhanen-Lynn ja kumppanit, kuten The Bell Curve mainittiin. Niiden tulokset pyrittiin maalaaman tarkoitushakuisiksi. Mutta minkäs tutkijat tosiasioille mahtavat. Vähän sama kuin tutkittaisiin koripalloilijoita ja havaittaisiin heidät keskimäärin muuta väestöä pidemmiksi. Tarkoitushakuista - yritetään todistaa koripalloilijoiden pidemmyys!

Toisaalta mitä vikaa tässä on. Ainahan tutkimuksissa tehdään ns. nollahypoteesi. Tutkija voi etukäteen olettaa koripalloilijoiden olevan muuta väestöä pidempiä ja tutkimus voi joko vahvistaa tai kumota tämän. Jos tutkija nyt sattuu lähtemään tutkimusta tekemään sillä olettamuksella, että ihmispopulaatioissa on eroja, onko se hänen vikansa jos tutkimus tämän vahvistaa?

Tosiasia kuitenkin on, että joka ainoa rotujen älykkyyseroista tehty tutkimus on löytänyt erot ja ne ovat aina olleet samansuuntaisia. Noin nyrkkisääntönä valkoisen ja mustan väestön poikkeama keskiarvossa on noin yksi keskihajonta. Tilastotieteisiin perehtynyt tietää, että tämä on valtava ero. Jos ryhmä A on keskimäärin yhden keskihajonnan verran ryhmä B:tä ylempänä, se tarkoittaa sitä, että vain 16 % ryhmän B jäsenistä yltää A:n keskiarvoon. Kaikille tuttu asia on pituus. Suomalaisten nuorten miesten keskipituus on noin 180 cm ja keskihajonta 8 cm. Jos maassamme eläisi vähemmistö, jonka miesten keskipituus olisi 172 cm ja keskihajonta sama 8 cm, niin kyllä se erottuisi. Erottuisi huomattavasti pienemmälläkin erolla. Toisaalta tämän vähemmistön jäsenistä kaksi prosenttia olisi vähintään 188-senttisiä (suomalaisista 16 %), joten kyllä sieltä pitkiäkin joukosta löytyy. Aivan samoin kuin huippuälykkäitä löytyy kaikista roduista, toisista vain huomattavan harvoin. Ja kääntäen: toisten rotujen populaatiosta suhteellisen suuri osuus on toisen rodun mittapuulla vajaaälyisiä, kykenemättömiä tuottamaan positiivista kontribuutiota sivistyneessä yhteiskunnassa.

Suvaitsevaisto suhtautuu vähemmistöihin alentuvasti vaatien heille tukitoimia, siinä missä rasisteiksi syytetyt vaativat heiltä samaa kuin muiltakin. Kumpi on rasistinen, se joka ei usko vähemmistön selviävän vai se, joka vaatii tasa-arvoa?
Asiaa pahentaa se, että kulttuurit hyväksytään samanarvoisina. Tällöin esimerkiksi mustien kulttuuri vetää heitä alaspäin - Yhdysvalloissa tunnetaan käsite "acting white". On vaikeaa elää sivistyneesti, kun omat kiskovat takaisin ghettoon. Tämä on rasismin tragedia. Tästä täytyy päästä irti kohtelemalla kaikkia samanarvoisesti. Jos me suomalaisetkin eläisimme muinaissuomalaisen kulttuurin säännöin, yhteiskuntamme olisi paljon huonompi kuin tämä länsimainen yhteiskunta. Afrikkalaisten ja muslimien on tehtävä sama kuin suomalaisten ja heitettävä oma, epäonnistunut kulttuurinsa pois ja omaksuttava länsimaiset arvot. Se on ainoa tie menestykseen ja heitä voidaan tukea siinä parhaiten vaatimalla samaa kuin muiltakin, ei hyväksymällä epäonnistunutta kulttuuri-identiteettiä.


Länsimaita on muodikasta syyllistää ylikulutuksesta. Usein rummutetaan montako maapalloa tarvittaisiin, jos kaikki eläisivät kuten länsimaat. Muistaakseni viimeisin lukema taisi olla neljä-viisi. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten se oli alle puolet tuosta. Syy kasvuun ei ole se, että länsimaalaiset kuluttaisivat absoluuttisesti enemmän eikä edes se, että länsimaalaiset kuluttaisivat per henki enemmän.

Syy ylikulutuksen kasvuun on vain ja ainoastaan kehitysmaiden hillitön väestönkasvu. Viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on lähes viisinkertaistunut, Pohjois-Afrikan lähes nelinkertaistunut ja kaikkien muiden kehitysmaiden kolminkertaistunut (Taulukko 2). Samaan aikaan Euroopan väkiluku on kasvanut vain 1,25-kertaiseksi. Ja tästäkin kasvusta melkoinen siivu on kehitysmaista tullutta haittamaahanmuuttoa.

Jokainen riittävän vanha muistaa Etiopian nälänhädän 1980-luvulla. Massiiviset Live Aid -konsertit pidettiin 1985. Vuonna 1980 Etiopian väkiluku oli 35,4 miljoonaa. Nyt se on 107,8 miljoonaa. Yli kolminkertaistunut. Voi todeta, että tuki onnistui yli kaikkien odotusten. Pelättiin etiopialaisten kuolevan nälkään, mutta hepä kolminkertaistivatkin väkilukunsa! Vain 30 vuodessa. Biologian oppien mukaan heillä on siis paremmat elinolosuhteet kuin eurooppalaisilla, koska eurooppalaisten populaatio on tuona aikana pysynyt vakiona. Olisiko Etiopiassa pitänyt mieluummin järjestää "Pelastakaa Eurooppa" -avustuskonsertteja?.
Täsmälleen sama ilmiö on esiintynyt kaikkialla Afrikassa. Eikä kyseessä ole lyhyen ajan ilmiö. Viimeisen sadan vuoden aikana Etiopian väestö on kymmenkertaistunut, kuten lähes kaikkien Afrikan maiden. Tästä voidaan tietysti syyttää eurooppalaisia - mitäs menivät tuomaan sivistysvaltion elementtejä afrikkalaisen endeemisen sodan ja tautiepidemioiden korvikkeeksi.
Vaan voisitteko kuvitella sitä joukkorääkymisen määrää ja syyllistämistä, jos jossain eurooppalaisessa maassa oma väestönkasvu olisi Afrikan luokkaa? Afrikan väestönkasvu ei jostain syystä kiinnosta ympäristökatastrofista huolestuneita - paitsi tietysti allekirjoittanutta ja muutamaa muuta toisinajattelijaa.
Tähän on sitten tapana esittää vasta-argumentti siitä, kuinka tietyssä kehitysvaiheessa väestönkasvu on voimakasta ja Eurooppa on jo mennyt tuon vaiheen läpi. Argumentin esittäjiltä jää huomaamatta, että missään vaiheessa historiaa Euroopan väestönkasvu ei ole ollut lähelläkään Afrikan nykylukemia edes prosentuaalisesti, saati sitten absoluuttisesti. Esimerkiksi Suomen väkiluku on viimeisen sadan vuoden aikana kaksinkertaistunut. Vaikka ensimmäiset 50 vuotta siitä vastasi kutakuinkin Afrikan elintason viimeisen 50 vuoden nousua, ei väkiluku tuona aikana todellakaan viisinkertaistunut. Huomaamatta jää sekin, että Afrikan väestönkasvu ei osoita hidastumisen merkkejä, vaan on viime aikoina jopa hieman kiihtynyt (Taulukko 6).

On olemassa yksi esimerkkimaa, jossa vallitsee länsimainen sivistys ja jonka väkiluku on kasvanut voimakkaasti. Vuonna 1960 siellä oli 2,1 miljoonaa asukasta, 50 vuotta myöhemmin 7,6 miljoonaa. Väkiluku lähes nelinkertaistui tuona aikana. Kyseinen maa on Israel, ja sen väestönkasvua onkin kauhisteltu. Huomioitta on jäänyt naapurimaa Syyrian vastaava kasvu. Vuonna 1960 väkiluku oli 4,5 miljoonaa (sama kuin Suomessa tuolloin), vuonna 2011 se oli 21 miljoonaa (nelinkertaisesti Suomeen nähden) – viisinkertaistunut 50 vuodessa. Kasvu on ollut siis voimakkaampaa kuin Israelissa - ainoastaan kauhistelu puuttuu.
Lisäksi on huomioitava, että Israelin väestönkasvu on suurelta osin ollut siirtolaisuutta, sillä etenkin entisen Neuvostoliiton alueelta maahan on muuttanut paljon juutalaisia. Maapallon kokonaiskuormitus ei siis ole kasvanut, toisin kuin Syyrian väestönkasvun takia.

On myös huomattava, että Israelissa ei ole liikakansoituksesta aiheutunutta sisällissotaa, toisin kuin Syyriassa. On olemassa jokin tekijä, joka selittää miksi Israelissa on kyetty kehittämään toimiva valtio ja Syyriassa ei. Ilmasto se ei ole, koska kyseessä ovat naapurimaat. Yhteiskunta koostuu ihmisistä.


Viimeisimmät tutkimukset osoittavat, että esimerkiksi Pohjois-Amerikassa eurooppalaisten mukanaan tuomat taudit saivat aikaan yllättävän seurauksen. Alkuperäisväestön määrä väheni epidemioiden takia ja väestön väheneminen hidasti kasvihuoneilmiötä. Vastaavasti voidaan vetää helposti se johtopäätös, että väestönkasvu voimistaa kasvihuoneilmiötä. Tämän ääneen sanominen on kuitenkin poliittisesti epäkorrektia. Korrektimpaa on esimerkiksi siirtyä pakolla kasvisravintoon, vaikka se voimistaa ympäristökatastrofia.


Luin huvikseni lukion biologian kurssin 2 oppikirjaa. Kurssin nimi on Ekologia ja ympäristö. Katsoin myös opetushallituksen sivuilta, mitä kurssin opetussuunnitelma sisällään pitää (s. 140)
Kurssin keskeiset sisällöt ovat:
Ympäristöongelmat, niiden syyt ja ratkaisumahdollisuudet
• ilmastonmuutoksen ekologiset vaikutukset
• luonnon monimuotoisuuteen ja ekosysteemeihin kohdistuvat uhkat
• aineiden kiertoon ja energian virtaukseen liittyvät ongelmat
• paikalliset ympäristöongelmat
Kohti kestävää tulevaisuutta
• ekosysteemipalveluiden merkitys
• ekologisesti kestävä kehitys, kiertotalous ja ekososiaalinen sivistys
• toiminta kestävän elämäntavan edistämiseksi omassa lähiympäristössä

Oppikirjassa, joka tässä huushollissa sattuneista syistä oli käytettävissä, ei mainittu sanallakaan väestönkasvua ympäristöongelmien joukossa. Kuitenkaan yhtäkään listassa mainittua ympäristöongelmaa ei oikeastaan olisi, mikäli maapallon väkiluku olisi edelleen sama kuin se oli 60 vuotta sitten.

Kehitysmaiden väestönkasvu on varsinainen virtahepo olohuoneessa. Onko sitten ihme, että nuoret tuntevat ilmastoahdistusta, jonka takia pitää järjestää terapiaistuntoja? Tuntuu että tässä jokainen täysjärkinen on terapian tarpeessa, kun maailman ainoasta todellisesta ympäristökatastrofista puhuminen on poliittisesti epäkorrektia. Lillukanvarsiin kompastellaan kyllä jatkuvasti. Mitähän tuumaisivat, jos me faktistit ilmaannuttaisiin porukalla terapiaan ja sanottaisiin, että ympäristökatastrofi ahdistaa ja aivan erityisesti ahdistaa se, että a) sen todellisesta syystä eli kehitysmaiden väestönkasvusta ei saa puhua ja b) ne jotka saastumisesta eniten vouhkaavat, ovat suurimmalla innolla hyväksymässä haittamaahanmuuton, mikä taas mahdollistaa osaltaan hillittömän väestönkasvun.

Tässä mielipideilmastossa sankareiksi nostetaan ne, jotka hoitavat oireita eikä syitä. Kuten 16-vuotiaan ruotsalaistyttö, joka järjestää ilmastonmuutoksen vastaisen mielenosoituksen joka perjantai. Periksiantamattomuutta voi sinänsä ihailla - tytöllä on Aspergerin oireyhtymä, johon kuuluu tällainen luonteenpiirre. Mutta samalla ei voi muuta kuin surullisena pudistella päätään sille, että tyttöraukalle ei ole koskaan kerrottu mikä todellisuudessa on pielessä. Vaan eihän sitä voi tietää, kun koulussa ei kerrota eikä sen paremmin mediassakaan. Kunhan elämä opettaa ja vähän ottaa selvää tosiasioista, alkaa tapahtua. Luoja varjele sitä, mitä tapahtuu kunhan näille pikkutytöille valkenee todellisuus eli kehitysmaiden hillitön väestönkasvu ympäristöongelmien ylivoimaisesti suurimpana syynä. Jos väkiluku olisi vuoden 1960 tasolla - kuten länsimaalaisten luku käytännössä on - mitään ylikuormitusta ei olisi vaikka koko maailmalla olisi sama elintaso.


Tulevaisuus tarjoaa Euroopalle kolme vaihtoehtoa:

1) Nykyisen kehityksen jatkuminen. Tämä tarkoittaa eurooppalaisen sivistyksen tuhoa. Ei millään terroristien ydinpommi-iskulla, vaan vähittäisellä kehitysmaalaistumisella. Kun enemmistö asukkaista on kehitysmaalaisia, saamme aikaan kehitysmaan.

2) Fasismin nousu. Hitler onnistui saamaan saksalaiset uskomaan juutalaisten alemmuuteen ja marssitti kuusi miljoonaa polttouuneihin. Tämä on aikamoinen suoritus ottaen huomioon, kuinka paljon juutalaiset olivat saaneet aikaan tieteen ja sivistyksen alalla. Jos Euroopassa olisi tuolloin ollut vastaavan kokoinen muslimivähemmistö, Hitlerin työ olisi ollut naurettavan helppoa verrattuna juutalaisten demonisointiin. Silti hän onnistui. Ja tuhoamistyö oli jopa senaikaisin menetelmin huomattavan tehokasta. Kuvitelkaa mitä olisi tapahtunut nykyaikaisin mahdollisuuksin, niin teillä on aika hyvä kuva siitä, mikä on edessä ellei valita vaihtoehtoa 3.

3) Tolkun voitto. Tässä äskettäin saksalainen vihreitä lähellä oleva säätiö esitti ratkaisuksi laadittavaksi sellaista algoritmia, jonka avulla EU:n turvapaikkaongelma hoidettaisiin. Tätä voi vain kannattaa lämpimästi. Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ohjelmoimaan kyseisen algoritmin. Se olisi täysin rasismivapaa eli kaikilta vaadittaisiin täsmälleen samoja asioita lähtömaasta ja uskonnosta riippumatta. Ainoa tapa maailman ongelmien ratkaisemiseksi on kohdella ihmisiä tasavertaisesti, antamatta syntyperästä tai uskonnosta aiheutuvaa tasoitusta.

Valitettavasti vaihtoehdon (3) toteutumiseen ei voi uskoa. Historiaa tarkastelemalla voi todeta, että hulluuksien on annettava aina edetä riittävän pitkälle. Ajoissa niitä ei voi pysäyttää. Ei Hitleriäkään voitu pysäyttää vielä 1938 Münchenissä, vaikka jälkiviisaat niin väittävätkin. Hitlerin piti antaa edetä riittävästi, samoin kuin näköjään Merkelin ja kumppaneiden nyt. Merkel on jo ohittanut Hitlerin Saksan historian tuhoisimpana johtajana. Hitlerin jäljiltä Saksa nousi saksalaisten ansiosta, kun taas Merkelin tapauksessa näyttää pahasti siltä että Saksassa ei enää hänen jäljiltään ole riittävän suurta osuutta saksalaisia tekemään tätä nousua.
Mikäli ihmiskunta ei ole kahdeksankymmen vuoden takaisista ajoista viisastunut - eikä EU-päättäjien toimia katsoessa tästä näy mitään merkkejä - valinta on tehtävä vaihtoehtojen (1) ja (2) välillä. Ikävää asiassa on se, että näiden vaihtoehtojen valintaan ei voi ihminen vaikuttaa, valinnan tekevät historian suuret voimat. Ihminen voisi - äänestämällä oikein ja saamalla kaverinsa äänestämään oikein - vaikuttaa ainoastaan siihen, että vaihtoehto (3) toteutuisi. Valitettavasti vaikka jokainen ajatteleva ihminen näin tekisikin, se ei vielä riitä enemmistöön.

Uusinta: Puhtaus on puoli kosheria

Lukijalle: Tässä blogissa on sen verran usein irvailtu muslimeille, niin pistetäänpä tasapuolisuuden vuoksi myös juutalaisia alta kipan:

Netissä surffatessa osui silmiin erikoinen kuva.

Ääriortodoksirabbi oli kömpinyt lentokoneessa muovisäkin sisään säilyttääkseen rituaalisen puhtautensa. Rabbeilta on näet ehdottomasti kiellettyä olla kosketuksissa kuolleiden kanssa. Määräysten mukaan rabbi ei saa tulla neljää amothia (noin kaksi metriä) lähemmäs ulkotiloissa olevaa ruumista tai hautaa, mutta jos välissä on vähintään kymmenen tefachimin (noin 80 cm) korkuinen aita, se pienentää matkan neljään tefachimiin (noin 32 cm). Samassa rakennuksessa ruumiin kanssa oleminen on kaikissa oloissa kielletty, vaikka välissä olisivat millaiset seinät tahansa. Rakennuksen yläpuolella voi olla huoletta, koska katto toimii eristeenä. Tässä tullaankin ongelman ytimeen; hautausmaan yläpuolella ei ole kattoa. Äkkiväärä haredilahko ottaa enemmän kuin vakavasti tilanteen, jossa lentokoneen reitti kulkee hautausmaan yli.

Israelissa (hepreaksi) ja Yhdysvalloissa (englanniksi) ilmestyvä ortodoksijuutalaisten lehti Yated Neeman otti ja kommentoi tilannetta. Tein seuraavan pikaisen, vapaamuotoisen käännöksen. Alkuperäisen voi lukea linkistä. Väliin piti lisätä joitakin kommentteja. Tekstissä esiintyi runsaasti hepreankielisiä sanoja. Valitettavasti heprea on minulle täyttä hepreaa, joten yritin tuntemattomaksi jääneitä kohtia parhaani mukaan käännellä googlettamalla.

...

Joitakin vuosia sitten huomattiin, että monien kansainvälisten lentojen reitit Israeliin kulkevat suuren juutalaisen hautausmaan yli. Esiin nousi kysymys, onko rabbien sallittua matkustaa sellaisilla lennoilla. Asiasta keskusteltiin runsaasti johtavien juutalaisen lain tuntijoiden (poskim) keskuudessa. Lopulta neuvottelut johtivat lentoreittien muuttamiseen tarkoituksena välttää uskonnollisiin lakeihin (halakha) liittyviä ongelmia.

Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut muutoksia jotka ovat ainakin joillakin lennoilla nostaneet halakha-ongelman uudelleen esiin. Lontoolainen halakha-asiantuntija Aharon Dovid Dunner on juuri palannut Israelista, jossa hän huolellisesti tutki tosiasiat ja keskusteli halakhaan liittyvistä tekijöistä johtavien asiantuntijoiden kansa. Raportissaan Dunner esittää faktat ja niistä seuraavan laintulkinnan.

Rabbissäätyyn kuuluvalla on velvollisuus suojella puhtauttaan (taharah). Heille on suotu ylimääräisiä velvotteita (kedushah), jotka tekevät heistä arvollisia olemaan erityisen pyhiä. Ajoittain heille saattaa ilmetä ylimääräisiä vaateita, jotka heidän on täytettävä ylläpitääkseen puhtauttaan.

Lodin lentokenttää koskeva tilanne on yksi näistä erityistä varovaisuutta edellyttävistä asioista ja tämän artikkelin tarkoitus on auttaa rabbeja ja maallikoita ymmärtämään määräysten monimutkaisuutta. Asian ydin ovat ne ongelmat, joita kohtaa rabbi, joka matkustaa juutalaisen hautausmaan ylittävillä lennoilla jotka nousevat tai laskeutuvat yöaikaan Lodin lentokentälle.

Miksi ongelma on ilmennyt vasta äskettäin?

Vastaus kysymykseen on seuraava. Lodin lentokentällä (jostain syystä ortodoksijuutalaiset eivät halua käyttää nimeä Ben Gurionin lentokenttä, joksi se nimettiin jo 1973) on kaksi kiitorataa, toinen pohjois-eteläsuunnassa, toinen itä-länsisuunnassa. Tällä hetkellä pohjois-eteläsuuntainen kiitorata on poissa käytöstä, joten kaikki liikenne käyttää ainoastaan itä-länsisuuntaista kiitorataa.

Iltahämäristä auringonnousuun saapuvat lennot on ohjattava elektronisesti kiitoradalle, koska lentäjät eivät voi luottaa näköhavaintoihin. Kaikkien laskeutuvien lentojen on paikannettava ohjausvalo ja suunnattava sen mukaan. Valot, jo määritelmän mukaan, voivat olla ainoastaan kiitoradan suuntaisesti. Tämä suunta taas kulkee Cholonin hautausmaan yli matkalla kohti Lodia. Tällä hetkellä ei ole mitään muuta reittiä lentää Lodin lentokentälle pimeän aikaan kuin tämän valon ohjaamana.
Tässä vaiheessa on huomautettava, että muut hautausmaat kuin juutalaiset eivät tuota ongelmaa, sillä pettämättömän epälogiikan mukaan epäpuhtautta ei voi syntyä, mikäli ruumis on goyimin eikä juutalaisen. Uskaltaisikohan mennä huomauttamaan, että juutalaisia on varmaan haudattu muuallekin kuin pelkästään juutalaisille hautausmaille ja koneen reitti kulkee varmaan joidenkin tällaistenkin yli? Mutta toisaalta mitään ongelmaa eikä epäpuhtautta ei synny, mikäli rabbi ei satu tietämään lentävänsä nummiaravien yli, kuten myöhemmin huomataan...

On olemassa kansainvälinen laki, jonka mukaan kiitorataa voi käyttää ainoastaan yhteen suuntaan tietyllä hetkellä. Lodissa saapuvien ja lähtevien lentojen on käytettävä ainoaa mahdollista kiitorataa samaan suuntaan tietyllä hetkellä. Suunta voi olla idästä länteen tai lännestä itään, ja suunta voi muuttua päivän aikana, mutta ehdoton sääntö on aina että liikkeen täytyy tapahtua vain yhteen suuntaan.

Entä Israelista lähtevät koneet? Nämä koneet voivat lentää ainoastaan Israelin yllä kunnes tulevat Välimerelle. Ne eivät voi lentää yhdenkään naapurimaan yli, koska kaikki naapurimaat ovat vihamielistä arabialuetta. Kaikkien lähtevien lentojen on sen takia lennettävä länteen, joka on kohti
Välimerta, ja suunnattava vasta sitten todelliseen kohteeseensa. Kuitenkin, jos kiitorata on parhaillaan itään laskevien lentojen käytössä, nousevan koneen on myös suunnattava itään ja ilmaan noustuaan tehtävä tiukka U-käännös suunnatakseen länteen kohti Välimerta. Tämä U-käännös taas on tiukasti kontrolloitu eikä salli pieniäkään poikkeuksia. Kone kääntyy oikealle tiukasti ja sen on ylitettävä tietyt pisteet. Reitti on suunniteltu siten, että se välttää rakennettuja alueita niin paljon kuin mahdollista. Näiden kontrollipisteiden järjestäminen kestää ja vuosia eikä niitä pysty muuttamaan. U-käännös kulkee suoraan Cholonin hautausmaan yli. Laskeutuvat lennot lentävät hautausmaan kohdalla 2000 jalan ja nousevat lennot 5000 jalan korkeudessa.

Olen itse viettänyt monia vuosia, luvalla, Lodin lennonjohtotornissa tarkkaillen monia nousevia ja laskevia koneita. Yllä olevia toimenpiteitä vaaditaan aina ja niitä on ehdottomasti toteltava.

Entä päivälennot? Niissä oloissa lentäjä voi osin kontrolloida konetta itse. Lentäjä muuttaa aavistuksen verran suorinta reittiä, joka lentäisi hautausmaan yli, ja kiertää hautausmaan lentämällä niukasti sen sivuitse. Tämä tyydyttävä sopimus on saatu aikaan merkittävien rabbien ja viranomaisten välisissä keskusteluissa.
Kätevää. Elossa olevat häiriintyvät lentomelusta päiväsaikaan vähemmän kuin yöaikaan.

Kontrollipisteiden asettamisella siten, että kone lentää hautausmaan yli, on tietty perussyy. Kuolleet eivät häiriinny lentomelusta, ja koska hautausmaa on erittäin suuri, valitsemalla tämän lentoreitin suunnittelijat onnistuivat eliminoimaan suuren määrän ympäröivän väestön meluhaitasta.

Useista eri syistä kello 24-01 välillä ei ole laskeutuvia lentoja ja nousevat lennot lähtevät suoraan länteen. Näin ollen kyseiset lennot seuraavat päiväreittiä eivätkä lennä hautausmaan yli. Tämä järjestely on erityisen hyödyllinen Amerikkaan suuntautuville lennoille, joista monet lähtevät kyseiseen aikaan, mutta ei auta Britanniaan suuntautuvia lentoja.

Seuraavaksi varsinainen ongelma juutalaisen hautausmaan yli lentämisessä. Halakhan mukaan epäpuhtaus (tumah) nousee ylöspäin perusasemastaan, tarkoittaen että on olemassa epäpuhtauden pylväs joka kohoaa hautausmaan rajoja mukaillen suoraan ylös.
Hmmm. Tämä siis tarkoittaa sitä, että rabbi voi kävellä hautausmaan aidan vieressä huoletta, mutta ei lentää monen kilometrin korkeudessa sen yli. Kas kun eivät Vanhaa Testamenttia Babyloniassa kirjoittaessaan osanneet ennakoida tätä ongelmaa, vaikka oli kuinka jumalainen johdatus tekstissä.
Vaikka saatetaan väitellä siitä, nouseeko epäpuhtaus mihin asti, kaikki merkittävät nykypäivän laintuntijat ovat yksiselitteisiä seuraavassa. Korkeudella, jolla koneet lentävät, ei ole epäilystäkään ettei ylöspäin nousevaa epäpuhtauspylvästä olisi olemassa. Tämä siis on noin 5000 jalan korkeudessa. Kaikki nykypäivän johtavat laintuntijat, Rav Yosef Shalom Elyashiv, Rav Shmuel Halevi Wosner, Rav Nissim Karelitz ja rabbisoikeus (badatz) ovat yksimielisiä siitä, että merkittävä ongelma on olemassa vähintään kyseiseen korkeuteen asti.
Olisi kiva tietää, missä korkeudessa ongelma lakkaa olemasta, mutta tietääkseni yhtään ääriortodoksirabbia ei ole vielä lähetetty maata kiertävälle radalle.

Seuraava huolenaihe on sitten varsinainen hautaus (kevorim). On esitetty argumentti, jonka mukaan Israelissa käytössä oleva hautausmenetelmä estää epäpuhtauspylvään syntymisen kokonaan. Jos voidaan taata, että on olemassa vähintään yhden kämmenenleveyden (tefach) suuruinen rako ruumiin (meis) ja sen välisen katon välissä, voisi ongelma olla ratkaistu. Israelissa ruumis haudataan maahan ja pieni rakennelma betonielementtejä sen vasemmalle, oikealle ja yläpuolelle. Jos voitaisiin taata, että ruumiin ja yläpuolella olevan rakennelman välillä olisi vähintään kämmenenleveys, tämä saattaisi muuttaa epäpuhtauden pylvään määritelmää. On kuitenkin useita kertoja todistettu, että nämä rakennelmat vajoavat ajan myötä ja alkuperäinen rako pienenee voimakkaasti vajoamisen ja maan liikkeiden takia. Yksikään oikeusaste ei enää katso, että olemassa oleva rako ruumiin ja katon välillä olisi riittävän suuri. Siksi on epäilemättä uskottava mielipiteeseen, jonka mukaan hautausmaalta nousee epäpuhtauden pylväs.
Siis onko nyt niin, että vaikka ruumis haudattaisiin sadan metrin syvyyteen valamalla päälle koko matkalta betonia niin meillä on epäpuhdas maan pinta? Kun taas kymmenen sentin syvyys riittää, jos päällä on eriste josta on enemmän kuin kämmenenleveys vainajan ulkonevimpaan ruumiinosaan (eli juutalaisilla nenään)?

Entäpä huhut joiden mukaan muovisäkit toimivat esteenä rabbin ja ympäröivän epäpuhtauden välillä?
Maallikko voisi tietysti kummastella, miksi muovisäkki toimii parempana eristeenä kuin lentokoneen runko.

Tämä ei ole ollenkaan yksinkertaista. Puhtaussäännöt ovat halakhan monimutkaisin osa ja alalla on vain muutamia spesialisteja. Vain täydellinen spesialisti kykenee antamaan tästä mielipiteen. Yrittäkäämme ja selittäkäämme asia mahdollisimman yksinkertaisin termein. Jotta rabbi olisi suojassa ympäröivältä epäpuhtaudelta, hänen täytyy olla täydellisesti muovipeitteen sisässä. Muovi itsessään ei ole epäpuhdasta ja materiaalina se saattaa olla laskettavissa suojaksi. Mutta muovilakana tai tavallinen jätesäkki eivät ole käyttökelpoisia. Potentiaalisen suojan tarjoavan objektin on oltava sellainen, että se pysyy muodossaan itsenäisesti. Lisäksi, mikäli kietoo itsensä muoviin, tarvitsee joitakin ilmareikiä.
No shit, Sherlock! I mean, no oxygen, Sherlock!
Kuka tahansa itsensä ilmareiättömään muoviin kietova on fyysisesti vaarassa. Etukäteen tehdyt reiät taas tekevät suojan kelvottomaksi. Ainostaan jos rabbin pukiessa pussia päälleen se repeää vahingossa, se voidaan armollisesti hyväksyä.
Siis pussissa ei saa olla pienintäkään reikää ja se on suljettava ehdottoman tiiviisti, mutta vahingossa riekaleiksi revennyt pussi suojaa kuitenkin? Eli jos käyttää kondomia ja se puhkeaa vahingossa, ei voi tulla raskaaksi? Ai niin, eiväthän ortodoksijuutalaiset tainneet hyväksyä ehkäisyä, ainoastaan ähkäisyn.

Säkin sulkeminen, jotta siitä tulisi tehokas suoja, on myös äärimmäisen kompleksista. Normaalit tarranauhat tai muut kiinnittimet ovat kelpaamattomia. Liimaaminen saattaisi olla hyväksyttävää, mutta asiantuntijan pitäisi tutkia ja hyväksyä sellainen systeemi.
Erikeeper ei riitä, Loctite OK?
Tumas medras on myös mainittava, vaikka se ei kuulukaan tämän artikkelin alueeseen.
Hyvä niin. Pikaisella googlettamisella ei selvinnyt mikä on tumas medras enkä välttämättä halua edes tietää, näissä hommissa vain mielikuvitus tuntuu olevan rajana.

Lisäongelmana käytännössä yksikään lentoyhtiö ei hyväksyisi rabbin pukeutumista muovisuojaan, sekä rabbin itsensä turvallisuuden että sen muissa matkustajissa mahdollisesti aiheuttaman pelon takia. Itse asiassa useita kertoja koneet ovat joutuneet jäämään maahan, koska lentoyhtiöt eivät ole sallineet rabbien peittävän itseään lentoonlähdössä.

Lisäksi on olemassa turvallisuusongelma sekä nousussa että laskussa. Lentoonlähtö ja laskeutuminen ovat lennon vaarallisimmat vaiheet ja matkustajien on oltava niin turvallisessa asemassa kuin mahdollista ja kykeneviä poistumaan koneesta, jos tarve vaatii. Rabbilla, joka on lukinnut itsensä pussin sisään, olisi suuria vaikeuksia happinaamarin saamisessa tai pikaisessa poistumisessa koneesta.
Olisiko happinaamarin letkun johtaminen muovisäkin sisälle muuten kosher vai olisiko ilma saastunutta, jos se tulisi suoraan tumah-tilassa olevasta metallipullosta? Tuli vaan mieleen.

Ymmärrettävästi lentoyhtiöt pitäisivät tilannetta sietämättömänä eivätkä salli sellaisen kehittymistä.

Viimeinen kysymys on: kuinka kauan tämä ongelma jatkuu?

Vastaus on että toinen kiitorata ei ole poissa käytöstä korjausten, vaan korvaamisen takia. Tämä kestää pitkään vuoden 2013 puolelle.
Uudempien tietojen mukaan vuoden 2014 alkuun, joten jätesäkkien myyntiluvut eivät ole Israelissa laskussa lähiaikoina.

Lennot, jotka lähtevät tai laskeutuvat päivänvalon aikaan ovat uskonoppineiden sallimia.

Jos joku haluaa avustaa palvelemalla tiedusteluissa, olisin hyvin tyytyväinen yhteydenotosta. Tekisin parhaani auttaakseni sellaista henkilöä, jotta rabbit osaisivat osoittaa kyselynsä ja huolensa johonkin tiettyyn kohteeseen.

Matkustin takaisin Israelista menneenä sunnuntaina. Selvitysportilla eräs rabbi tapasi minut. Hän ei tiennyt lainkaan ongelmista, jotka ovat nousseet esiin viime kuukausina. Muutaman minuutin keskustelumme aikana hän tajusi, että hän oli asettamassa puhtautensa ja asemansa rabbina vakavaan vaaraan. Hän päätti, että matkustaminen kyseisenä myöhäisiltapäivänä oli mahdotonta ja viime hetkellä perui lähdön. Pysähtykääpä miettimään päätöksen aiheuttamia ongelmia. Tämä mies on todellakin rabbin tittelin arvoinen ja edustaa pyhää juutalaisuutta kunnialla.
Mahtoi rabbia ketuttaa. Jos muukalainen ei olisi tullut kertomaan ongelmasta, hän olisi lentänyt kotiin autuaan tietämättömänä saastumisestaan. Nyt ei voinut.

...

Näin siis kirjoittaa alan arvovaltainen sanomalehti.

Aikoinaan puhtaussäädökset ovat varmaan olleet ymmärrettäviä ja niihin on ollut hyvät syyt. Esimerkiksi käyttökelpoista sianlihaa oli mahdoton erottaa trikiinin saastuttamasta. Varmasti oli hyvät syyt sillekin, että rabbien piti pysyä kaukana ruumiista - jokainen voi nopeasti näitä keksiä. Joskus vain ihmetyttää, eikö säädöksiin nykypäivänä vakavasti suhtautuvia, tunnetusti fiksuja juutalaisia yhtään pistä mietityttämään. Nykypäivänä monet säädökset ovat merkityksettömiä eikä kolmetuhatta vuotta sitten osattu varautua esimerkiksi lentoliikenteeseen.

Mutta siinähän larppaavat. Omasta puolestani voin sanoa, että kietokoot itsensä vaikka kokovartalokondomiin, kunhan eivät minua häiritse. Tärkeintä asiassa on se, että he eivät vaadi toisia sopeutumaan omiin tapoihinsa.

Maailmassa ei ole yhtään ainutta valtiota, jonka normaalit tavat olisivat ortodoksijuutalaisten tapojen mukaisia. Jos heillä oma valtio olisi ja ortodoksijuutalaiset muuttaisivat sieltä muualle vaatien paikallisten asukkaiden sopeutumista heidän tapoihinsa, saisivat suksia takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Muovipussissa tai ilman. Heidän on yritettävä parhaansa mukaan elää siinä maassa, jonka kansalaisiksi ovat syntyneet. Toisin kuin erään tietyn uskonnon harjoittajat, joilla tuntuu olevan kova hinku paskastanioista länteen muuttamaan länttä samanlaiseksi paskastaniaksi vaatimalla muita ottamaan omat tapansa huomioon. Jos haluaa muuttaa pois kotimaastaan ja vaatia muita sopeutumaan ikivanhaan, nykypäivään kelvottomaan koodistoon, etsiköön sitten sellaisen maan jossa kyseiset tavat ovat normi ja pysyköön poissa sivistyneistä maista.

Tulta persiin alla

Sarjassamme maantieteellisiä erikoisuuksia vuorossa saaret, joita ei pitäisi olla olemassa. Eli tulivuoret, joista tuli sitten saaria. Vaatii melkoisia lehmän hermoja, jos asuu saarella ollen tietoinen siitä, että makuuhuoneen sängyn alla kuplii laava.


10. Concepción

Concepción on poikkeus muista tämän listan vuorista siksi, että se ei sijaitse meressä vaan Nicaraguajärvessä. Keski-Amerikan suurin järvi on melkein tuplasti Saimaan kokoinen. Sen keskeltä kohoaa kaksi tulivuorta (vähän matalampi on Maderas), jotka ovat yhdistyneet yhdeksi saareksi, nimeltään Ometepe. Saari on maailman korkein järvessä oleva saari, sillä Concepciónin huippu on 1579 metriä järven pintaa ylempänä, merenpinnasta 1610 m. Tulivuori purkautuu säännöllisin väliajoin mutta rauhallisesti. Toistaiseksi 276 neliökilometrin kokoisella saarella asuu noin 30 000 asukasta, kiitos erittäin hedelmällisen maaperän.


9. Havaiji

Eihän tätä listaa voi tehdä ilman Havaijia, etenkin kun saari tuntuu suurenevan käynnissä olevan Kilauean purkauksen takia. Suoraan mereen syöksyvät laavavirrat ovat uskomatonta nähtävää. Saaren korkein kohta on jo sammunut tulivuori Mauna Kea, 4207 metriä merenpinnan yläpuolella. Kymmenisen kilometriä merenpohjan tasangon yläpuolella tekee siitä eli oikeastaan Havaijin saaresta maailman massiivisimman vuoren. Viimeinen purkaus oli nelisentuhatta vuotta sitten, mikä on geologisella mittapuulla silmänräpäys, joten sammuneisuus saattaa olla harhaa. Sen sijaan Mauna Loa purkautuu yhä silloin tällöin (viimeksi 1984) ja on 4170 metriä korkea, joten voi olla että tulevaisuudessa Mauna Kea joutuu väistymään ykkössijalta. Vuodesta 1983 alkaen yhtäjaksoisesti purkautunut Kilauea on vasta 1277 metriä korkea, mutta odotellaan muutama satatuhatta vuotta, eiköhän se siitä. Tai sitten Kilauea sammuu ja ns. "kuuma piste" siirtyy edelleen kaakkoon (Kilauea on saaren kaakkoisrannikolla) ja synnyttää aikanaan uuden saaren. Koko Havaijin saariketju on syntynyt "kuuman pisteen" siirtyessä pikkuhiljaa eteenpäin Tyynen valtameren alueella. Tulivuoren sammuttua eroosio ja valtameren aallokko ovat sitten kuluttaneet saarta vähitellen. Tämä näkyy hauskasti, kun katsoo saarten korkeimpia kohtia idästä länteen: Havaiji 4207 m, Maui 3055 m, Molokai 1521 m, Oahu 1220 m, Kauai 1598 m (lievä poikkeus), Niihau 381 m ja vielä kauempana Midway, josta on jäljellä enää pelkkä atolli, siitä eteenpäin sitten merivuoria jotka eivät yletä pintaan asti.


8. Beerenberg

Norjalle kuuluvalle 373 neliökilometrin suuruisella Jan Mayenin saarella kohoaa 2277 metrin korkeuteen Beerenberg (hollanniksi Karhuvuori), joka purkautui viimeksi 1985. Jos pitää Islantia liian vehreänä, suosittelemme turismikohteeksi Jan Mayenia.


7. Stromboli

Sisilian pohjoispuolella sijaitsevien Liparisaarten nimikkosaari on Lipari, joka tunnetaan historiassa poliittisten vankien karkoituspaikkana, mm. Mussolinin tytär vietti siellä aikaansa toisen maailmansodan jälkeen. Kaikki seitsemän suurempaa saarta ovat tuliperäisiä, mutta tunnetuin niistä on epäilemättä Stromboli. 924 metrin korkeuteen kohoava vuori savuaa käytännössä jatkuvasti. Suurempia purkauksia tapahtuu muutaman vuoden välein. Saaren 400 asukasta suhtautuvat asiaan fatalistisesti. Edellinen tuhoisa purkaus nähtiin 1930, jolloin kraaterista syöksyneet vulkaaniset kivet tappoivat muutamia ihmisiä ja tuhosivat rakennuksia. Pääsaari Liparilla asuu yli 10 000 asukasta, mutta sen tulivuori on viimeksi purkautunut 1600 vuotta sitten.


6. Surtsey

Aamunkoitteessa 14. marraskuuta 1963 islantilaisen aluksen miehistö havaitsi sankan savun nousevan horisontista. Kapteeni epäili toisen laivan syttyneen tuleen ja suuntasi paikalle. Lähempänä havaittiin, että merestä kohosi saari paikassa jossa merikortti näytti tyhjää. Islantilaisten onneksi maassa ei ole armeijaa, joten kapteeni ei tuntenut armeijan sääntöä "jos kartta ja maasto eivät täsmää, kartta katsotaan pätevämmäksi". Täyskäännös ja ilmoitus eteenpäin. Tulivuorenpurkaus jatkui parin vuoden ajan ja kohotti saaren 174 metrin korkeuteen merenpinnasta ja kasvatti pinta-alan 2,5 neliökilometriin. Ympärille syntyi siinä yhteydessä joitakin pienempiä saaria, jotka kokivat purkauksen päätyttyä vähitellen tuhon aallokon ja sateiden kulutettua ne takaisin merenpinnan alle. Sama kohtalo on aikoinaan edessä myös Surtseyllä itsellään, sillä sen nykyinen pinta-ala on enää 1,4 neliökilometriä ja korkein kohta 155 metriä. Saari otettiin välittömästi tutkimuskäyttöön, jotta saataisiin selville kuinka elämä leviää vulkaaniselle alueelle. Paikalla on yksi ainoa rakennus tutkijoita varten ja kaikki saarelle pääsevät - ja heitä on vähän - käyvät läpi perusteellisen skannauksen etteivät vahingossakaan toisi mukanaan vieraslajeja. Jopa ulosteet kerätään huolella pois, kyykkypaskalla käyminen on ehdottomasti kiellettyä.


5. Pico Basilé

Pico Basilé on tällä listalla siksi, että Biokosaari muodostaa Päiväntasaajan Guinean poliittisen keskuksen. 3011 metriä korkea Pico Basilé on korkein tulivuori, joka muodostaa jonkin maan tärkeimmän alueen. Tosin Päiväntasaajan Guinean maantieteellisesti suurin osa sijaitsee Afrikan mantereella, missä asuu myös kaksi kolmasosaa väestöstä. Maan hallinto - sikäli kun sellaista on - on kuitenkin saarella. Tulivuori on purkautunut viimeksi 1923, joten se on saanut huomattavasti vähemmän tuhoa aikaan kuin maan hallinto, jonka kaksi presidenttiä ovat listaykkösinä sekä Afrikan entisten että nykyisten hirmuhallitsijoiden luettelossa.


4. Queen Mary's Peak

Tristan da Cunhan saari on niitä maailman eristyneimpiä. Saaren noin 300 asukkaan lähin naapuri on Saint Helena 2428 km päässä. Lokakuussa 1961 saarella koettiin epämiellyttävä yllätys, kun niukasti yli kaksikilometrinen huippu alkoi purkautua, ainoan kerran tunnetun historian aikana. Kaikki saaren asukkaat evakuoitiin emämaa Iso-Britanniaan. Sopeutumisvaikeudet olivat huomattavia, kun muutaman sadan asukkaan parinsadan neliökilometrin saarelta tullaan isompaan kylään. Etenkin kun saarella puhuttu englannin murre oli tietysti eristyksissä kehittynyt omaan suuntaansa. Purkaus loppui aikanaan ja saarelaiset palasivat enimmäkseen 1963. Saaren ainoa asutuskeskus Edinburgh oli lähes vahingoittumaton.


3. Soufriere Hills

Tristan da Cunhalaisilla kävi parempi tuuri kuin montserratilaisilla reilut 30 vuotta myöhemmin. Tulivuori purkautui 1995 ja rajummin 1997, jolloin 19 ihmistä kuoli. Kaksi kolmasosaa saaren noin 10 000 asukkaasta evakuoitiin ja vain osa on palannut. Saaren eteläosa on edelleen kiellettyä aluetta. Vuoden 2008 purkauksessa osa laavavirroista saavutti jo pääkaupunki Plymouthin. Käytännössä kaikki Karibian pikkusaaret ovat enemmän tai vähemmän tuliperäisiä. Enemmän ne, joilla vielä tapahtuu. Kaikkein pahinta jälkeä teki vuoden 1902 purkaus Martiniquen Mount Pelée -vuorella . Noin 30 000 kuoli hetkessä ja vain kolme pääkaupungin asukasta selvisi ihmeen kaupalla.


2. Alaid

Atlasovsaari on tulivuori itse. Ja vieläpä täydellinen sellainen. Saaren pinta-ala on 150 neliökilometriä ja se on lähes täydellisen ympyrän muotoinen. Tulivuori itse on klassinen ympyräkartio, joka kohoaa peräti 2339 metrin korkeuteen. Harvempi on sen kuitenkaan nähnyt, koska saari sijaitsee Kuriilien saariryhmässä, sen pohjoisimpana saaren muutaman kymmenen kilometrin päässä Kamtsatkan niemimaasta. Saarten alkuperäisasukkaat ainut pitivät saarta pyhänä eivätkä myöhemmät omistajat japanilaiset liiemmin jälkeen jääneet. Nykyiset isännät eli venäläiset eivät erityisemmin välitä. Saari onkin vaihtanut pari kertaa omistajaa. 1800-luvun alkupuolella sekä japanilaiset että venäläiset olivat tietoisia saarten olemassaolosta, mutta ne olivat eräänlaista ei-kenenkään maata. Neuvottelut saarten omistuksesta alkoivat 1812 ja sopimukseen päästiin niinkin aikaisin kuin 1855. Raja sovittiin melkoisen etelään, Iturup- ja Urup-saarten väliin eli Atlasov jäi Venäjälle. Sahalinin saari jäi kuitenkin jakamatta ja 20 vuotta myöhemmin japanilaiset luopuivat vaatimuksistaan Sahaliniin sillä ehdolla, että saavat kaikki Kuriilit itselleen. Venäläiset suostuivat. Venäjän-Japanin sota 1904-05 ei tuonut muutosta Kuriileille, koska Japani voitti. Sahalinin eteläosan he kyllä ottivat itselleen. 1945 Neuvostoliitto sitten miehitti Kuriilit ja liitti ne itseensä ottamatta Japanin vastalauseita vakavasti. Nykyään Japani on luopunut vaatimuksistaan Sahaliniin, mutta himoaa edelleen Kuriileja. Itse Alaid-tulivuori on ollut rajanmuutoksia rauhallisempi purkautuen satunnaisin väliajoin ilman suurempia vahinkoja.


1. Mount Erebus

Rossinsaari on kooltaan vain 2460 neliökilometriä, mutta silti saarelle mahtuu 3794 metrin korkuinen vuori. Erebuksen purkaus on jatkuvasti käynnissä, joskin rauhallisesti. Luulisi että turisteja houkuttelisi, mutta vilkaisu karttaan kertoo miksi ei. Saaren leveyspiirikoordinaatti on noin 77 astetta eteläistä leveyttä. Se on kokonaan jään peitossa, mitä nyt tulivuori sulattaa välillä osan. Eniten turisteja saarella oli 1979, tosin kaikki 257 kuolivat lentokoneen törmättyä vuoreen matkalla Uudesta Seelannista Antarktikselle. Koneen tarkoitus oli pelkkä näköalaturismi, eli piti lentää vain kierros Antarktiksen yllä ja palata sitten, mutta navigointivirhe osoittautui kohtalokkaaksi.

Uusinta: Metsästäjä

Lukijalle: Uusitaanpa vaihteeksi fiktiota:

Janne terästi hetkeksi kuuloaan. Odotettua ääntä ei kuulunut vieläkään. Hän taivutti varovasti vasenta kättään ja painoi digitaalikellonsa valonuppia oikealla. Minuutti ennen H-hetkeä. Edelleen vain ohikulkevien autojen ääni. Janne asetti kätensä uudelleen vierelleen asentoon, jossa se ei haitannut eikä puutunut.

Aikataulu oli tärkeimpiä asioita päätöksessä. Siksi hän oli valinnut tämän hetken ja paikan. Kaikki muut kohdat aikataulussa saattoivat pettää tai joustaa, mutta tämä hetki mitä ilmeisimmin osuisi hyvin tarkasti kohdilleen.

Janne makasi vatsallaan pressun alla ja odotti kärsivällisesti. Häntä ei palellut, yllä oli riittävästi vaatetta ja pressukin lämmitti. Ainoastaan lievä kankeus monen tunnin paikallaan makaamisesta huolestutti. Laukauksen jälkeen toiminnan pitäisi olla räjähtävää, aikaa ei ollut hukattavaksi. Kerrostalon katolla syystuuli puhalsi viileästi. Se oli aamun valjettua yltynyt ja Janne oli joutunut käärimään pressun reunat alleen ettei se lepattaisi. Liike herätti helpommin huomiota.

Aamuyön pimeydessä yksinäinen hahmo kapusi tikkaita ylös reppu ja pitkulainen pussi selässään. Päästyään tikkaiden yläpienalle hän riisui oikean käden hansikkaansa ja hapuili taivutettujen pienojen välistä. Lanka oli yhä siinä. Kukaan ei ollut käynyt katolla viiteen vuorokauteen. Siispä hänelle ei ollut odotettavissa katolle epämiellytäviä yllätysvieraita. Kyllä vartiopaikat olisi katsottu reilusti etukäteen.

Janne siveli varovasti vieressään olevaa Valmet Petraa. Luotettava ase, rynnäkkökivääristä muunnettuna ei ehkä aivan yhtä tarkka kuin parhaat hirvikiväärit. Sillä ei olisi väliä. Matkaa oli 120 metriä, helppo juttu Jannen tasoiselle ampujalle. Metsästysseuran kaverit olivat virnuilleet Jannelle asevalinnasta siksi, että Petralla oli vähäisen rekyylin takia helpompaa ampua tähdättyjä laukauksia nopeassa tahdissa, mikäli hirvi ei kaatuisi ensimmäisellä. Tulinopeudella ei nyt olisi väliä. Janne aikoi ampua vain yhden laukauksen. Enempään ei olisi aikaa. Jos jokin menisi pieleen, toinen laukaus ei luultavasti onnistuisi kuitenkaan. Lisäksi se kasvattaisi kiinnijäämisen riskin moninkertaiseksi, niin hän oli asian laskenut.

Suunnitelma oli muotoutunut vähitellen. Hän oli harkinnut erilaisia paikkoja, mutta hänen nähtyään tämän valinta oli selvä. Lähellä olisi periaatteessa ollut moniakin avoimia paikkoja ja etäisyyden kasvaessa mahdollisuuksien määrä kasvoi aina toiseen potenssiin. Kaikkea ei voinut vastapuoli valvoa. Jo paikan päällä hän oli mitannut matkan summittaisesti askelmitalla ja arvioinut, kuinka paljon korkeudesta ja sivusuunnasta tulisi minimissään ja maksimissaan lisämatkaa. Varmuuden vuoksi Janne otti askelmitan molempiin suuntiin ja sai paria metriä vaille saman tuloksen. Hankkimastaan topografikartasta hän mittasi viivottimella suoran etäisyyden. Kerrottuaan viivottimen antaman lukeman 20 000:lla hän ei voinut olla nauramatta. Lopputulos oli täsmälleen hänen tekemiensä minimi- ja maksimiarvioiden puolivälissä. Eikä niidenkään ero ollut kuin kaksikymmentä metriä.

Janne katsoi kelloa vielä kerran. Viisi minuuttia myöhässä. Samalla hetkellä hän kuuli lähestyvän junan äänen. Vielä pari minuuttia, niin juna olisi pysähtynyt ja Jannen odottama matkustaja noussut vaunusta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan sen jälkeen pitäisi vielä odottaa. Sillä ei ollut merkitystä. Jos hän pysyisi liikkumatta, häntä ei havaittaisi vaikka pressua olikin välttämätöntä raottaa. Hän kääntyi valmiiksi ampuma-asentoon, mutta jätti kiväärin yhä viereensä. Pressun alta katon reunan yli esiin työntyvä piippu saattaisi paljastaa hänet.

Yksityiskohtia. Yksityiskohtia yksi toisensa jälkeen. Jokainen asia piti suunnitella tarkkaan. Pikkujututkin saattoivat mennä pieleen. Janne oli rajannut suunnittelun tarkasti kahteen paikkaan: työhuoneensa kirjoituspöydän lukittuun laatikkoon ja omaan päähänsä. Hän oli kirjoittanut tarkat listat, simuloinut ja miettinyt kaiken mahdollisen. Entäpä jos alkaisi kusettaa? Ei mahdollista. Oli jätettävä juomatta, tultava paikalle janoisena ja juotava vasta aikaisintaan pari tuntia ennen H-hetkeä. Ennen kaupunkiin saapumistaan Janne oli pysäyttänyt auton etukäteen katsomalleen levennykselle ja käynyt tyhjentämässä rakkonsa. Kymmenittäin muitakin pikkuseikkoja. Edellisenä iltana Janne oli painanut päähänsä kaiken, mitä vielä tarvitsisi muistaa – numeroituna, niin palautuisivat mieleen helpommin. Sitten hän oli tyhjentänyt lukitun laatikon ja polttanut sisällön takassa.

Janne oli odottanut muutaman minuutin katsellen pressun reunan alta pienestä tirkistysaukosta, kun väkijoukko alkoi liikehtiä. Tervetuliaispuhe oli ilmeisesti pidetty aseman takana ja se oli nyt ohi. Hän veti varovasti kiväärin viereltään oikeaan asentoon. Patruuna oli jo valmiiksi pesässä, ollut jo pari tuntia. Latausliikettä ei kuulisi kukaan, mutta kaikki turha liikehdintä oli karsittava minimiin. Hän painoi Petran tukin olkaansa vasten ja suuntasi katseensa kiikaritähtäimeen. Sen hän oli tarkentanut valmiiksi oikealle etäisyydelle.

TVH oli ystävällisesti varastoinut talvihiekkansa mitä sopivimpaan paikkaan, Janne ajatteli. Syrjäisempää hiekkakuoppaa olisi vaikeampi löytää. Hän kiipesi valtavan hiekkavuoren päälle ja asettautui mukavasti. Maalitaulun hän oli asettanut tarkalleen oikean matkan päähän. Korkeuseroa oli ehkä pari-kolme metriä tositilannetta vähemmän, mutta simulaatio olisi riittävän hyvä. Ensimmäisen laukausssarjan jälkeen Janne kävi tarkistamassa tilanteen ja hymyili. Ei täydellinen, mutta riittävän hyvä. Ei tarvetta toiselle maalitaulusarjalle, vain pikku säätö ja suoraan testiin. Janne asetti maalitaulun lähelle viisi tyhjää oluttölkkiä. Kiikaritähtäintä hän sääti aavistuksen ylöspäin. Alamäkeen kokenutkin ampuja osui usein yli. Hän oli ennakoinut tätä vähän liikaakin säätäessään tähtäintä arviosta ennen testiä. Sitten hän asettautui paikalleen ja tähtäsi. Tasainen veto ja ensimmäinen oluttölkki kimmahti ilmaan. Samoin kaksi seuraavaa. Janne hymyili ja nousi ylös. Turha testata enempää, jokainen laukaus kuluttaa asetta.

Janne näki heti maalinsa. Hänen ei olisi tarvinnut edes tunnistaa kasvoja. Muiden ihmisten kunnioittava etäisyys ja katseiden suunta olisivat paljastaneet presidentin välittömästi. Hän käänsi piipun suuntaa aavistuksen verran ja suuntasi hiusristikon kohdilleen. 120 metriä matkaa. Luodilta kuluisi sen lentämiseen 0,15 sekuntia. Siihen ampujan reaktioaika päälle, yhteensä noin 0,3 sekuntia. Siinä ajassa ihminen ehtii, jos hän on onnekas, liikauttaa sattumalta päätään niin paljon, että luoti menee ohi. Presidentillä olisi 0,3 sekuntia aikaa väistää siitä hetkestä, kun Janne olisi päättänyt vetää loput etuvedosta pois. Liikaa riskiä, koska olisi vain yksi yritys. Siksi Janne odotti oikeaa hetkeä ja piti otsan ristikossa. Jos ihminen pysähtyy, hän ei yleensä lähde 0,3 sekunnin kuluessa liikkeelle uudelleen. Ja vaikka lähtisikin, vasta liian myöhään.
Presidentti seisahtui vilkuttaakseen yleisölle. Jälkeenpäin Janne ei muistanut tehneensä päätöstä. Saatuaan muutamaa sekuntia aiemmin pään ristikkoon hän oli jo luovuttanut päätösvallan selkäytimelleen. Sillä hetkellä, kun presidentti pysähtyisi, etusormi vetäisi tasaisesti taaksepäin.

Edellisenä päivänä Janne oli käynyt kaupungissa pudottamassa postilaatikkoon muutaman kirjekuoren. Hän oli suunnitellut hämäysoperaation jo aiemmin. Kirjoituskoneella naputellut viestit olivat jäljittämättömiä ja niiden mukaan attentaatista oli vastuussa äärivasemmistolainen ryhmä. Tekotapa oli kuvattu riittävällä tarkkuudella, jotta epäilyksiä ei olisi. Yksi ongelma häntä oli askarruttanut pitkään. Kuoret oli pakko postittaa jo edellisenä päivänä, jotta postileimat paljastaisivat ne ennen murhaa lähetetyiksi. Mutta tällöin olisi ollut mahdollista, että ne olisivat ehtineet perille ennen junan tuloa ja antaneet ennakkovaroituksen. Lopulta hän oli oivaltanut ratkaisun. Janne oli osoittanut kuoret muutamaan Suomen ulkomaiseen suurlähetystöön ja parille tiedotusvälineiden ulkomaankirjeenvaihtajalle. Postin kulku sinne kestäisi riittävän kauan. Sen lisäksi hän oli aamuyöllä lähettänyt samat julkilausumat usealle tiedotusvälineelle, jolloin ne olisivat perillä vasta murhaa seuraavana päivänä. Näihin hän oli liittänyt tiedon ulkomaille menneistä viesteistä osoittaakseen lähettäjän uskottavuuden.

Janne oli jo kierähtänyt katon reunalta kauemmas, kun asemalla olleet ihmiset kuulivat laukauksen äänen vajaat puoli sekuntia myöhemmin. Hän nousi istualleen, survaisi pressun avoimeen reppuun ja nousi kyyryssä ylös heittäen aseen hihnasta olalleen. Sitten Janne juoksi reilut kymmenen metriä talon päädyssä oleville tikkaille.

Päädyssä ei ollut ikkunoita, kuten ei naapuritalonkaan päädyssä. Talojen välissä oleva suuri kuusi peitti näkyvyyden asemalle. Janne hymyili itsekseen tyytyväisenä. Ellei satunnaisia ohikulkijoita olisi, kukaan ei voisi nähdä häntä. Tämä olisi se paikka, josta hän nousisi katolle ja josta hän pakenisi. Ja ennen kaikkea paikka, johon aseen voisi kätkeä. Hirvikivääriä ei noin vain kannella mukana keskellä kaupunkia.

Janne syöksyi tikkaita alas muutamassa sekunnissa. Roskakatos oli talon päädyssä. Hän pysähtyi hetkeksi sen viereen ja käänsi nurmikosta valmiiksi irti leikatun kielekkeen ylös. Kaksi sekuntia myöhemmin kivääri oli maan alla ja Janne polki kielekkeen reunat tasaisiksi.

Katoksen tätä reunaa ei nähnyt talon ikkunoista, Janne oli todennut tyytyväisenä käytyään paikalla ensimmäisen kerran. Tällä kerralla hänellä oli puukko ja lapio mukanaan. Hän leikkasi puukolla noin metrin mittaisen viillon nurmikkoon. Sen molemmin puolin hän teki parikymmensenttisen kohtisuoran viillon. Kuutamonvalossa hän veti viillekkeen ylös ja lapioi hieman multaa mukanaan olevaan muovikassiin. Kun reilun vuorokauden kuluttua ase lentäisi piiloon, ei nurmikko saisi jäädä pullottamaan. Janne laski varovasti viillekkeen alas. Se oli hieman notkollaan, mutta kukapa siihen nyt kiinnittäisi huomiota. Hän tasoitteli reunaa. Hyvällä onnella kukaan ei huomaisi leikkausjälkiä ja hän voisi noutaa aseen muutaman viikon kuluttua. Yksi johtolanka vähemmän. Sitten hän meni talojen väliseen pensaikkoon ja kaivoi pienen montun naapuritalon seinän viereen. Hän laski asepussin varovasti sinne ja peitti sen kevyesti. Seuraavana yönä se olisi siellä valmiina eikä hänen tarvitsisi kulkea putkikassi olallaan kaupungin läpi. Nyt hän oli uskaltanut parkkeerata autonsa viereiseen kortteliin, seuraavana päivänä se ei olisi tullut kysymykseenkään.

Janne sujautti pyörän turvalukon avaimen pesään ja yhdellä sujuvalla liikkeellä hän oli jo satulassa. Ensimmäiset parisataa metriä olivat tärkeät. Niistä piti toisaalta selvityä äkkiä, toisaalta kiireinen pyöräilijä saattaisi herättää huomiota. Janne polki ripeästi, mutta ei riuhtonut. Vastaantulijoita ja liikettä ei hiljaisella omakotitaloalueella ollut. Päästyään asutusalueen läpi vilkkaammin liikennöidyn pääväylän varren pyörätielle Janne huokaisi helpotuksesta.

Aamuyöllä Janne oli jättänyt pyöränsä telineeseen ennen kuin haki aseensa. Hän oli harkinnut saapumista kävellen, mikä olisi ehkä herättänyt vähemmän huomiota kuin aamuöinen pyöräilijä. Silloin hänen olisi pitänyt viedä pyörä edellisenä yönä paikoilleen. Lopulta hän oli päätynyt siihen, että enemmän epäilyksiä olisi aiheuttanut se, jos tuntematon pyörä olisi seissyt telineessä koko päivän. Varkausriskikin oli olemassa, nyt se oli vähäisempi.

Janne ajoi rauhalliseen paikkaan pysäköidylle pakettiautolleen ja nosti pyörän kyytiin kenenkään näkemättä. Vielä hetki kaikessa rauhassa, hän sanoi itselleen. Viisikymmentä kilometriä kotiin. Matkalla voi olla tiesulku, mutta tuskin sentään. Ja vaikka olisikin, hänellä ei ole mitään salattavaa. Ase on varmassa tallessa odottamassa. Tuskin nuo ruutikokeita kaikkien autoilijoiden käsille tekisivät.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Janne palasi murhapaikalle. Se oli vasta toinen kerta. Pari viikkoa murhan jälkeen hän oli käynyt hakemassa aseensa. Viranomaiset eivät olleet sitä löytäneet ja liikenne murhapaikalla oli jo rauhoittunut. Haku oli sujunut ongelmitta. Hänen ei tarvinnut turvautua selitykseen aseen putoamisesta järveen mökkireissulla. Hirvikausi oli alkamassa eivätkä kaverit osaisi ikinä arvata, että Jannen Valmet Petralla oli ammuttu muutakin kuin hirveä.
Hän ei ollut murhasta nauttinut. Presidentti oli varmasti ollut sisimmässään hyvä ihminen, siitä Janne oli varma. Yhtä varma kuin siitä, että hänen politiikkansa oli ajamassa Suomea vääjäämättä tuhoisaan kurimukseen. Maailma oli muuttumassa tavalla jota ei tuolloin vielä tajuttu ja presidentti ei kyennyt siihen reagoimaan. Janne oli puntaroinut päätöstään pitkään. Toisessa vaakakupissa painoi yhteiskunnallinen epävakaus murhan jälkeen. Lopulta asiat olivat sujuneet suunnilleen odotetusti. Suomen kansan toivuttua järkytyksestä poliittinen suuntaus oli muuttunut. Hän ei tietenkään voinut tietää, mutta epäili vahvasti että jos silloinen presidentti olisi saanut jatkaa tehtävässään, Suomen idänsuhteet, ulkomaalaispolitiikka, Euroopan unionin velkakriisin maksattaminen luterilaisilla mailla ... suunnilleen kaikki muukin. Olisiko käynyt huonommin kuin kävi? Olisi, ainakin päätellen siitä, miten Ruotsissa tällä hetkellä meni. Vai olisivatko suomalaiset sittenkään yhtä lailla tumput suorina jääneet katsomaan maansa rappeutumista. Tuskin sittenkään olisivat, ja siinä tapauksessa hänen tekonsa oli ollut turha.
Junan saavuttua asemalle Janne nousi siihen taakseen katsomatta.

Lajit uusiksi

Yleisurheilun lajivalikoima on varsin sementoitu. Kävelyt poislukien miesten arvokisojen lajiohjelma on ollut täsmälleen sama vuodesta 1928 alkaen. Naisten ohjelma on ollut miesten kanssa identtinen vuodesta 2005 alkaen (paitsi kävelyissä), toki eroja on välinepainoissa ja aitakorkeuksissa sekä siinä että teknisten syiden takia naisten pika-aitojen matka on kymmenen metriä lyhyempi ja moniottelun lajimäärä erilainen. Naisten seitsenottelun muuttaminen kymmenotteluksi onkin ainoa uudistus josta on ollut vakavammin puhetta.
Arvokisaohjelman ulkopuoliset lajit ovat harvemmin kilpailtuja, paitsi 3000 metrin juoksu ja puolimaraton ja toki hallikilpailujen poikkeukset, kuten 50-60 m juoksut sekä joskus painonheitto. Joskus kilpaillaan esimerkiksi 300, 1000 tai 2000 metrillä tai maililla, silloin tällöin muillakin harvinaisemmilla juoksumatkoilla. Mutta näissä kaikissa perussuoritus on samanlainen - juostaan.
Pohdiskelin, voisiko yleisurheiluun kehittää täysin uudenlaisia lajeja, jotka mittaisivat ainakin osin toisenlaisia ominaisuuksia kuin tähänastiset. Tässä tusina ehdotusta.

12. 10 000 metrin esteet
Minkä hemmetin takia estejuoksun pitää aina olla 3000 metriä? Tai no, onhan olemassa junioreille 1500 ja 2000 metriä, joista jälkimmäistä joskus harvoin yleinenkin sarja juoksee. 10 000 metrin esteet olisi varsinainen kuninkuusmatka. Samoilla säännöillä kuin estejuoksu muutenkin eli suunnilleen ensimmäinen kierros pitäisi mennä ilman esteitä, jolloin "esteellisiä kierroksia" kertyy 24 ja koko matkalle ylitettäväksi tulisi 24 vesi- ja 168 kuivaestettä. Jos vesieste sijaitsee normaalisti kentän sisäpuolella, lähtöpaikka olisi suunnilleen sadan metrin lähdön kohdalla ja ensimmäiset 500 metriä juostaisiin ilman esteitä. Jos taas vesieste sijaitsee kentän ulkopuolella (kuten esim. Tampereella ja tämähän on monen mielestä parempi ratkaisu), lähtöpaikka olisi kutakuinkin samalla kohdalla eli satasen lähtöpaikan tienoilla mutta tällöin ilman esteitä olisi vain ensimmäiset sata metriä.

11. Takaa-ajojuoksu
Vaihtoehto a) Ensin juostaan 400 metriä. Noin tunnin lepotauko ja sitten kymmenen kilometrin maastojuoksu väliaikalähdöllä (voi juosta myös 10 000 metriä radalla, mutta se olisi kierroslaskijoille aika mahdoton urakka). 400 metrillä parhaan ajan tehnyt starttaa ensin ja muut sitä mukaa perässä. Koska 10000/400 = 25, kerrotaan aikaerot 25:llä. Eli jos on 400 metrillä ollut sekunnin kärkimiestä hitaampi, starttaa takaa-ajoon 25 sekunnin takamatkalta. Tässä lajissa nähdään, kuka on monipuolisin juoksija. Voidaan kokeilla myös 100 metriä, jolloin kerroin on tietysti 100 - sekunnin hitaampi aika satasella tietää 100 sekunnin takamatkaa.
Vaihtoehto b) Tämän keksin alkuperäisen a-idean vielä hurjemmaksi - ja luultavasti paremmaksi - korvikkeeksi. Ensin kilpaillaan kuulantyönnössä ja sitten kymmenen kilometrin maastojuoksussa. Paras kuulantyöntäjä starttaa ensin ja muut sitten perään. Sentin tappio kuulassa tarkoittaa sekuntia maastojuoksussa. Eli jos häviää kuulantyönnön voittajalle kuusi metriä, takamatkaa kertyy 600 sekuntia eli kymmenen minuuttia. Noin äkkiseltään arvioiden tässä lajissa kisaisivat tasaisesti niin kuulantyöntäjä, kestävyysjuoksija kuin kymmenottelijakin. Arttu Kangas työntää kuulaa ehkä kymmenen metriä pidemmälle kuin Arttu Vattulainen, mutta pystyykö Kangas juoksemaan kympin 45 minuuttiin, mikä tässä tapauksessa riittäisi Vattulaisen kukistamiseen? Entä mitä tekee kymmenottelija Juuso Hassi, jonka kuulatulos on em. Arttujen puolivälissä eli viisi metriä matkaa molempiin? Pystyykö hän juoksemaan kympin noin 37 minuuttiin?

10. 14 km joukkuemaastojuoksu
Maastossa on kahden kilometrin mittainen rata. Rataan kuuluu vähintään 200 metrin pituinen, tasainen, tarkoitukseen riittävän leveä pätkä. Pätkän loppupuolella, mahdollisimman lähellä keskikohtaa, on rinnakkain yhtä monta 10-20 metrin mittaista "karsinaa" kuin on joukkueitakin. Esimerkiksi kolmekymmentä rinnakkaista karsinaa, joista jokainen alkaa anturin ylityksellä ja päättyy suljettuun porttiin. Jokaisella joukkueella on nimetty karsina, jonka kautta joukkueen jäsenten on kierroksella kuljettava. Koska osa karsinoista on ulkoreunassa, kahdeksanhenkiset joukkueet on sijoitettu lähtösuoralle siten, että lähinnä karsinoita ovat uloimman karsinan kautta kulkevan joukkueen jäsenet ja kauimpana sisimmän karsinan kautta kulkevan joukkueen jäsenet, jotta lisämatka kompensoituu kilpailun aikana. Jokaisella juoksijalla on numerolapussaan tai kengännauhoihin kiinnitettynä lähetin. Lähtölaukauksen jälkeen kukin joukkue juoksee karsinansa kautta ja karsinan sulkeva portti avautuu, kun kahdeksas eli viimeinen jäsen ylittää anturin, josta karsina alkaa. Portin avauduttua joukkue lähtee kiertämään kahden kilometrin kierrosta. Karsinan ovi pysyy auki minuutin ja sulkeutuu sitten. Joukkueen saapuessa ensimmäiseltä kierrokselta karsinan ovi avautuu seitsemännen juoksijan saapuessa karsinaan, toiselta kierrokselta tullessa kuudennen juoksijan saapuessa jne. Mikäli juoksija ei ehdi kulkea karsinan läpi ennen portin sulkeutumista, hänet poistetaan kilpailusta. Viimeiseltä eli seitsemänneltä kierrokselta tultaessa karsina avautuu heti ensimmäisen juoksijan saavuttua karsinaan, jolloin hän pääsee suoraan läpi. Maali sijaitsee karsinoiden jälkeen lähtösuoran päässä ja joukkueen ajaksi tulee sen ensimmäisenä maaliin tulleen juoksijan aika.
Ideana on siis se, että ensimmäisen kierroksen jälkeen joukkueelta jatkaa seitsemän juoksijaa ja nämä ovat käytännössä yhdessä startatessaan toiselle kierrokselle, jolta jatkaa vastaavasti kuusi juoksijaa jne. Käytännössä joukkueella voi olla useampiakin juoksijoita mukana kilpailussa, kunhan nämä ehtivät kulkea karsinan portista ennen minuutin "armonajan" umpeutumista. Eli periaatteessa vaikka kaikki kahdeksan juoksijaa voivat tulla maaliin asti, vaikka vain yksi tarvitaan.
Lajin ideana on nähdä, millaisia taktisia kuvioita kilpailussa nähdään. Joukkueessa voi siis olla heikompiakin tai lyhyemmän matkan juoksijoita, jotka voivat pudottautua kilpailusta pois kierroksen-parin jälkeen.

9. 100 metrin loikka
Kaikki yleisurheilun parissa toimivat tuntevat vauhdittoman viisiloikan testilajina. Tässä sovelletaan samaa ideaa. Varpaat tasajalkaa satasen lähtöviivalle ja siitä loikkimaan. Lasketaan kuinka monta askelta tarvitaan, että pääsee lopulta maaliviivan yli. Maaliviivan takana on merkkaaja, joka asettaa mittatikun ylityskohtaan, jonka etäisyys maaliviivasta mitataan. Askelmäärän ollessa sama ylityksen etäisyys ratkaisee. Olisi mielenkiintoista tietää, millaiseen tulokseen tässä yllettäisiin. Varmasti satanen päästään 25 loikalla, mutta tuskin sentään kahdellakymmenellä?

8. 10 000 metrin pudotusjuoksu
26 juoksijaa viivalla. Jokaisella transponderi numerolapussa. Lähtöviivalla lukulaite. Etukaarteen lopussa näyttötaulu. Joka kierroksen jälkeen putoaa viimeisenä oleva pois, numero ja nimi taululle niin tietää lopettaa. Niinpä viimeiselle kierrokselle selviää 26 - 24 = 2 juoksijaa ratkomaan voittoa. Tosi raaka laji, jossa maitohapon sietokyky testataan viimeisen päälle. Alussa vedetään kovaa, koska kukaan ei halua pudota. (26 juoksijaa on tietysti ihannetapaus. Jos juoksijoita on enemmän, pudotetaan alkukierroksilla pois aina kaksi juoksijaa kerrallaan kunnes saavutetaan se määrä juoksijoita, että yksi kerrallaan pudotettaessa viimeiselle kierrokselle pääsee enää kaksi juoksijaa. Jos juoksijoita on vähemmän, jätetään parittomien kierrosten putoaja pois eli ensimmäinen pudotetaan vasta toisen kierroksen jälkeen, seuraava neljän kierroksen jälkeen jne, kunnes on saavutettu oikea määrä juoksijoita jonka jälkeen pudotetaan taas yksi joka kierroksella. Jos vastaavasti juoksijoita on vähemmän kuin 14, putoaa ensimmäinen vasta kolmannen kierroksen jälkeen, toinen kuudennen kierroksen jälkeen jne, kunnes on saavutettu se määrä juoksijoita että joka toinen kierros pudottamalla viimeiselle kierrokselle lähtee vain kaksi.)

7. 3811 metrin aidat
Siis että mikä matka? No, en ole ihan varma matkasta mutta äkkiseltään geometrialla laskien sain tuon verran. Eli pistetään aidat 400 metrin aitajuoksun mukaisiin paikkoihin (aitakorkeutta en ole päättänyt, mutta eiköhän pidetä samana kuin oikeassakin aitajuoksussa eli miehillä 91,4 ja naisilla 76,2). Kahdeksan juoksijaa (voi olla toki vähemmänkin, mutta tämä on maksimi) 400 metrin lähtöpaikoille, kukin omalle radalleen. Lähtötelineitä ei ymmärrettävistä syistä tarvitse. Aina juostaan omia ratoja, mutta kierroksen viimeisen aidan - joka sijaitsee 40 metriä ennen maaliviivaa - tapahtuu seuraavaa. Kahdeksannella radalla oleva siirtyy seitsemännelle, seitsemännellä radalla oleva kuudennelle jne, kakkosradalla oleva siis ykkösradalle. Ykkösradan juoksija siirtyy kahdeksannelle radalle. Siirtymisen on oltava valmis ennen maaliviivaa. Näitä siirtymiä tehdään kahdeksan kertaa. Tällöin jokainen juoksija on suorittanut samat siirtymät eli kertynyt lisämatka on kaikilla täsmälleen sama. Yhdeksännen kierroksen jokainen juoksee samaa rataa pitkin, mitä juoksi ensimmäisen kierroksen, jolloin lähdössä saatu tasoitus kompensoituu ja kaikki juoksevat kisassa saman matkan. Yhdeksän kierrosta tekee sisärataa pitkin 3600 metriä, mutta siirtymät ja ulompia ratoja pitkin juostut kierrokset tarkoittavat matkan olevan laskujeni mukaan 3811 metriä, mikä saattaa olla virheellinen mutta varsin lähellä oikeaa kuitenkin. Laji asettaa toimitsijoille melkoisia vaatimuksia, sillä kaatuneet aidat on nostettava pystyyn ajoissa ja vältettävä juoksijoihin törmäämistä. Mutta onhan tästä nuorten aitaviestikisoissakin yleensä selvitty. Uutena haasteena tulevat mahdolliset kierroksella ohitukset, mutta tältä voitaneen yleensä välttyä, mikäli ratajärjestystä ei arvota vaan se asetetaan järjestäjien toimesta sopivammalla tavalla.

6. Etäisyysjuoksu
Kolmen kilometrin maantielenkki, juoksijoilla kengässä tai numerolapussa lähetin. Kierros alkaa aina kontrollikohdan ylityksellä. Jos kierroksen jälkeen aika on enemmän kuin 12 minuuttia kertaa siihen asti kierrettyjen kierrosten määrä, juoksija putoaa pois kilpailusta. Tämä kilpailu voidaan kuvata lyhyesti idealla "Kuka jaksaa pisimpään ylläpitää 3000 metrin coopervauhtia", koska kolmen kilometrin kierrokseen on aina keskimäärin 12 minuuttia aikaa. Sijoitukset määräytyvät tietysti juostujen kierrosten lukumäärän perusteella, tasatilanteessa sen mukaan kenellä saman kierrosmäärän juoksijoista oli paras aika hänen pudotessaan kilpailusta. Esimerkiksi kolmen kierroksen jälkeen pudonneiden järjestys määräytyy sillä, kenen aika kolmen kierroksen jälkeen ylitti kaikkein vähiten karsintarajan 36 minuuttia. Tässä lajissa tulisi ohjelmassa huomioiduksi maratonia pidemmät ultrajuoksut, koska 100 kilometrin maailmanennätys on juostu yli 3000 coopervauhdin keskiarvolla. Todennäköisesti parhaat tulokset hipoisivat 150 kilometriä. (Toki kolmen kilometrin kierrosvauhdiksi voitaisiin määrätä jokin muukin kuin 12 minuuttia, esimerkiksi 10 minuuttia. Tällöin parhaat tulokset olisivat luultavasti 50-60 km luokkaa.)

5. 3000 metrin punttijuoksu
Kahdensadan ja neljänsadan metrin lähtöviivojen taakse radoille 2-3 kasataan kantokahvalla varustettuja kymmenen kilon hiekkasäkkejä 15 kertaa osallistujien määrä. Vähemmälläkin säkkimäärällä pärjätään, mikäli toimitsijat kuljettavat niitä kottikärryillä välillä takaisin. Startti 200 metrin lähtöpaikan kohdalta. Jokaisella kierroksella kilpailija poimii kahteen kertaan kaksi säkkiä ja kantaa ne sadan metrin (tai 300 metrin) lähtöviivan jälkeen asetettuun suureen laatikkoon, laatikon reuna noin metrin korkeudella. Jokaiselle kierrokselle tulee siis 200 metriä vapaata juoksua ja 200 metriä juoksua puntteja kantaen. Startti tapahtuu punttien kanssa.

4. 10 000 metrin pariviesti
Tämä on itse asiassa kopio lajista, johon Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi osallistuivat Berliinissä 29.8.1920, tosin silloin ei juostu kiinteää matkaa vaan puoli tuntia. Matkana voi olla muukin 400:lla jaollinen luku, tuo 10 000 metriä tuli ihan hatusta. Eli viestissä vaihtoalueet ovat maalin ja 200 metrin lähtöpaikan kohdilla. Kapulaa tuova juoksija kääntyy kapulan luovutuksen jälkeen sisäkentälle ja hölkkää diagonaalisesti kentän halki vastaanottamaan kapulaa seuraavalle vaihtoalueelle. Mikähän tulisi olemaan aika maailman huipuilla, luultavasti jotain 24-25 minuutin väliltä? Ja olisivatko lajin parhaat juoksijat vitosen juoksijoita, mailereita vai kasisatasen menijöitä, tuskin sentään neljännesmailereita?

3. Puntinheittojuoksu
Otetaan kaksi metriä korkea muuri. Leveyttä sillä saa olla mielellään kymmenisen metriä, jolloin paikalle mahtuu noin kahdeksan kilpailijaa kerralla. Muuri voidaan asettaa esim. juoksuradalle 60 metrin lähtöviivan kohdalle. Tällöin startti (ja maali) sijaitsevat 100 metrin lähtöviivan kohdalla. Jokaisella kilpailijalla on omalla radallaan lähtöviivan takana kymmenen kymmenkiloista hiekkasäkkiä. Yksi näistä saa olla kilpailijalla sylissään lähdön aikana. Lähtölaukauksen jälkeen kilpailijat juoksevat riittävän lähelle muuria ja heittävät säkkinsä muurin yli. Tämän jälkeen he palaavat lähtöpaikalle, hakevat seuraavan säkin ja niin edelleen. Kun viimeinen säkki on heitetty muurin yli, kilpailija juoksee takaisin lähtöviivan yli, jolloin suoritus on päättynyt. Lajissa mitataan sekä voimaa, kestävyyttä että ketteryyttä.

2. 6400 metrin pistejuoksu
Jokaisella kilpailijalla on numerolapussaan transponderi. Joka 100 metrin välein on tarkistuspiste. Juoksijat saavat pisteitä sen mukaan, kuinka tärkeä pisteasema on. Tulostaululla näkyy koko ajan päivittyvä pistetilanne. Voittaja on se, jolla on eniten pisteitä. Pistejako:
100 m, 300 m, 500 m jne (aina kaarteen jälkeen): Vain johdossa oleva saa yhden pisteen.
200 m, 600 m, 1000 m jne (aina takasuoran lopussa): Kolme parasta pisteille, 3-2-1.
1200 m, 2000 m, 2800 m jne (eli kierrosten 3, 5, 7, parittomat kierrokset, jälkeen): Kuusi parasta pisteille, 7-5-4-3-2-1.
Kierrosten 6, 10 ja 14 jälkeen: Kymmenen parasta pisteille, 15-12-10-8-6-5-4-3-2-1.
Kierrosten 8 ja 12 jälkeen: Viisitoista parasta pisteille, 25-20-17-14-12-10-9-8-7-6-5-4-3-2-1.
Kierrosten 1, 2 ja 4 jälkeen: Kaksikymmentä parasta pisteille, 40-30-25-20-18-16-14-13-12-11-10-9-8-7-6-5-4-3-2-1.
Maalissa eli kierroksen 16 jälkeen: Kaksikymmentä parasta pisteille, 80-60-50-40-36-32-28-26-24-22-20-18-16-14-12-10-8-6-4-2.
Kierrosten 1, 2 ja 4 epäsuhtaiselta näyttävä pisteytys johtuu siitä, että se lisää taktikoinnin mahdollisuuksia. Lyhyempien matkojen juoksijat voivat noissa kohdissa kerätä reilusti pisteitä ja vetää itsensä piippuun, jolloin lopussa pisteitä kertyykin vähemmän.
Laji voidaan pitää myös "tuplana" eli 12 800 metrin juoksuna, jolloin tietysti vastaavat pistekohdatkin tuplaantuvat. Ehkä tämä olisi jopa viihdyttävämpi versio.

1. 1000 metrin eräjuoksu
Tässä kilpailussa on aiheellista olla vähintään 33 osanottajaa, jotta laji olisi mielekäs. Toki vähemmälläkin pärjää, mutta pistelasku menee vähän hassuksi. Aluksi juoksijat jaetaan - arvalla tai siksakrankingilla - maksimissaan kymmenen juoksijan eriin. Jokainen erä juoksee 1000 metriä. Tämä on alkukilpailu. Erien jälkeen juoksijat laitetaan paremmuusjärjestykseen ja 28 parhaalle jaetaan pisteitä seuraavasti: 100-70-60-50-45-40-36-33-30-28-26-24-22-20-18-16-14-12-10-9-8-7-6-5-4-3-2-1. Seuraavalla kierroksella kymmenen eniten pisteitä saanutta juoksee A-erässä, kymmenen seuraavaa B-erässä ja loput kahdeksan C-erässä, johon tulevat myös kaksi parasta pisteittä jäänyttä. Sijoille 31-40 jääneet juoksevat D-erässä. Juostava matka on aina 1000 metriä. Tällä tavoin saadaan seuraava erä aina valmiiksi odottamaan lähtöä, koska se on eri paikassa kuin maali. Eriä pystytään lähettämään matkaan kymmenen minuutin välein ellei tiheämminkin. Erät juostaan tietysti järjestyksessä D-A. Nyt juoni on siinä, että A-erässä kaikki pääsevät pisteille, B-erässä yhdeksän, C-erässä kuusi ja D-erässä kolme. Siten, että esimerkiksi D-erän voittaja saa enemmän pisteitä kuin C-erän nelonen, B-erän seiska tai A-erän viimeinen eli kymmenes. Taulukko on seuraava:
A-erä: 100-70-60-45-36-30-24-18-12-7
B-erä: 50-40-33-26-20-14-8-4-1
C-erä: 28-22-16-9-5-2
D-erä: 10-6-3
Nämä saadut pisteet lasketaan yhteen karsintakilpailusta saatujen pisteiden kanssa ja tehdään seuraavalle kierrokselle uusi eräjako: kymmenen yhteispisteiden parasta A-erään jne. Tällä tavoin alemmissa erissä hyvin menestyneet nousevat ylempiin eriin niissä huonommin menestyneiden tilalle. Näitä kierroksia käydään yhteensä neljä (plus karsinta) siten, että viimeiseltä kierrokselta pisteet saa tuplana eli esim. A-erän voittaja saa 200 pistettä. Eniten yhteispisteitä kerännyt tietysti voittaa.

Jokeri: 200 metrin aidat
Päätetään tämä antikliimaksiin eli nostetaan naftaliinista jo unohtunut vanha kunnon laji. 200 metrin aidat, joka hiipui 1960-luvulla siksi ettei se kuulunut arvokisaohjelmaan. Nyt on aika nostaa se takaisin. Aidat ovat ns. matalat aidat eli 76,2 cm korkeat. Tämä mahdollistaa sen, että tällä matkalla voivat ominaisuuksiaan testata tasavertaisesti niin pika-aiturit, ratakierroksen aiturit, pituushyppääjät kuin sprintteritkin. On käsittämätöntä, että näin monipuolinen laji on hiipunut unohduksiin. Tosin näytöslajina sitä on nähty viime aikoinakin väliaikaiselle 200 metrin suoralle rakennettuna, jopa huippuaiturien kokeilemana. Tosin yhdessä pikkuseikassa lajia pitää päivittää. Aitakorkeus on siis sama 76,2 cm sukupuolesta ja ikäsarjasta riippumatta. Mutta jostain syystä miesten sarjassa alkusileä on 18,29 m, loppusileä 17,10 m ja aitavälit 18,29 m, kun naisten sarjoissa ja poikien sarjoissa aina 15-vuotiaat mukaanlukien alkusileä on 16 m, loppusileä 13 m ja aitavälit 19 m, kaikki tasalukuja. Miesten aitavälit on päivitettävä samoihin siisteihin tasalukemiin, niin onpahan lajilistassa taas yksi täysin tasa-arvoinen laji.