Välihuomautus 164 : Eroa, Wille Rydman!

Hesari meni sitten venyttämään lakia ja kaivamaan seitsemän vuotta vanhoja kahden ihmisen välisiä yksityisviestejä tulkittuaan, ettei kirjesalaisuus koske niitä. Muut viestit voi selittää räväkällä kielenkäytöllä ja huumorilla, mutta yksi meni liian pitkälle:
”Mutta kun se kielonpentele on tälle tontille kerran tuotu, niin sitähän löytyy kaikkialta kun se leviää ja lisääntyy kuin somali. Eli jos haluat somalikieloja kukkapenkkiin, niin kyllä täältä löytyy ja siirtäminen onnistuu.”
Kielo on Suomen kansalliskukka. Vertaamalla kieloa somaleihin Rydman häpäisi arvoja anteeksiantamattomalla tavalla. Jossain sen rajan on kuljettava.

Toinen loukkaava viesti oli Lähi-itään liittyvä:
”Hyi helvetti kun mua oksettaa tää aavikkoapina.”
Tämä ei ole niin vakavaa, sillä apina ei ole Suomen kansalliseläin. Sinänsä lähi-itäläisten käyttäytymisen vertaaminen apinoihin on epäreilua, kuten kuvamateriaali todistaa:

Välihuomautus 163 : Kaatakaa Mannerheimin patsaat!

Mannerheim toimi Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana 1921-1951. Hänen sihteerinään oli 1928-1938 Elsa Könönen, joka kirjoitti näistä vuosista muistelmateoksen Vuosikymmen Mannerheimin sihteerinä.
Italian-Abessinian sodan aikana Punainen Risti lähetti sinne avustusretkikunnan, jonka johtaja oli Richard Faltin. Ennen lähtöä Mannerheim piti jäähyväistilaisuudessa puheen, jonka hän osoitti retkikunnan johtajalle. Kuvassa lainaus puheesta:

Kun kerran on ruvettu vanhoja puheita ja kirjoituksia kaivelemaan, niin woketetaan nyt sitten kunnolla ettei jää puolitiehen.

Mämmilä

Sarjakuvapiirtäjä Tarmo Koivisto alkoi julkaista Mämmilä-sarjakuvaa vuonna 1975. Reilun kahdenkymmenen vuoden kuluttua useissa eri lehdissä – pisimpään Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 1983-1996 – julkaistu sarja meni tauolle palatakseen albumimuodossa ensin 2002 ja uudelleen Suomen Kuvalehdessä 2006-2008. Kaikki sarjat on julkaistu myös albumeina.

Sarja on usealla tavalla hyvin poikkeuksellinen sarjakuva formaatiltaan. Siinä ei ole ensinnäkään päähenkilöä, vaan Mämmilän kyläyhteisön jäsenet nousevat yksi kerrallaan esiin tarinoissa, jotkut lyhytaikaisemmin, jotkut koko sarjan ajan, joillakin on tähtihetkensä jonka jälkeen he palaavat taustalle, jotkut vierailevat sarjassa vain lyhyen ajan mutta isossa roolissa, jotkut pysyvät koko sarjan ajan sivuhahmoina.
Kaikkein suurin poikkeama normaaliin sarjakuvaformaattiin on henkilöiden kehitys. He näet ikääntyvät sarjan myötä. Sarjan alun teinit elävät sen lopussa keski-iän kriisissä, alun mahtihenkilöt päätyvät loppupuolella vanhainkotiin tai hautaan. Mikä on myös harvinaista sarjakuvissa – niissä tärkeät hahmot eivät yleensä kuole.

Olen ollut Mämmilä-fani siitä lähtien kun ensimmäisen sarjan jostain tuotannon alkupäästä sattumalta luin. Huushollista löytyy täydellinen kokoelma albumeja. Kumma kyllä, Salli ei ollut koskaan niitä lukenut. Tämä siitä huolimatta, että aloin koota sarjaa täydelliseksi vasta naimisissa ollessamme, sitä ennen oli ymmärrettävistä syistä vain muutamia satunnaisia albumeja sarjan alkupäästä. Jokin ajastaika sitten vihjaisin, että tässä voisi olla luettavaa joka kiinnostaisi. Aluksi suhtautuminen oli vähän epäileväinen, mutta ei muuta kuin yhdessä iltalukemisiksi ensimmäinen albumi. Toisen tai kolmannen albumin kohdalla innostus pääsi vauhtiin ja niinpä muutamassa viikossa tuli kahlattua kaikki albumit läpi.

Alkuperäisessä sarjassa oli kymmenen albumia vuosilta 1975-1996, joita seurasi yksi erillisalbumi joka oli piirretty alkujaankin albumimuotoon toisin kuin muut kirjat sekä vielä yksi vuosien 2006-2008 sarjakuvista koostettu albumi:
Mämmilä 1. Sarjakuvia Suomesta (1978)
Mämmilä 2. Punkkia ja metsäkukkia (1980)
Mämmilä 3. Pässimäestä peltihalliin (1982)
Mämmilä 4. Pois tieltä (1984)
Mämmilä 5. Kasvukipuja (1986)
Mämmilä 6. Rakennemuutos rassaa (1988)
Mämmilä 7. Riitaa ja rakkautta (1990)
Mämmilä 8. Naapurin neekeri (1992)
Mämmilä 9. Ladoja ja dollareita (1994)
Mämmilä 10. Täällä tähtikiekon alla (1996)
www.mammila.fi (2002)
Kiinalainen juttu (2008)

Sarjakuville tyypilliseen tapaan pari ensimmäistä vuotta oli hakemista sekä tarinan että piirrostyylin kanssa; katsokaa mitä tahansa sarjakuvaa niin ensimmäinen albumi on lähes poikkeuksetta tyyliltään erilainen kuin muut, vaikkapa Asterix Gallialainen hyvänä esimerkkinä. Koivisto osui kuitenkin hermoon ja markkinarakoon, sillä sarjakuva saavutti huomattavan suosion. Toisessa albumissa linja on jo löytynyt piirrostyylin suhteen ja hahmot vakiintuneet näköisikseen, mistä he eivät enää muuttuneet paitsi ikääntymisen myötä.
Sarjan mestariteokset ovat albumit 3 ja 4, joiden käsikirjoitus on parasta Mämmilää. Siinä vaiheessa Koivisto oli ottanut etäisyyttä lapsuutensa Oriveteen ja osasi siksi kuvata suomalaista kyläyhteisöä tarkkailijana. Toisaalta samat intressit vaikuttivat yhä 80-luvun alussa kuin kymmenen vuotta aiemmin. Seuraavissa albumeissa ei olla enää niin ajan hermolla, koska kyläyhteisö on jo toisenlainen eikä piirtäjällä ole siitä läheistä henkilökohtaista kokemusta. Hahmojen kehittyminen kantaa kuitenkin sarjakuvaa edelleen samalla tasolla kuin aiemmin. Alkuperäisen sarjan lopussa alkaa sitten jo vieraantuminen ja väsyminen näkyä. Yhdeksäs albumi on edelleen hieno, mutta sen kehityskulku vie Mämmilän tarinan loppua kohti, sillä juoni on punottu jo kyläyhteisöstä osin irralliseksi. Alkuperäisen sarjan viimeinen eli kymmenes albumi on sitten jo suurelta osin vanhan toistoa, joskin muutamilla loisteliailla yksityiskohdilla. Muutaman vuoden hengähdystauon jälkeen uusi, kokonaan yhtenäiseksi tarinaksi piirretty albumi on taas piristävämpi, viimeinen albumi ei yllä aivan samalle tasolle.

Sarjan parasta antia ovat sen henkilöhahmot. Laskin tasan kaksikymmentä henkilöä, jotka esiintyivät sekä ensimmäisessä että viimeisessä albumissa (en mene takuuseen että olisin täysin oikeassa, perustui muistikuvaan viimeisen albumin esilehden henkiögalleriasta laskettuna). Jotkut, kuten Atte Syrjänen alakoulupojasta teknologiafirman toimitusjohtajaksi, ovat enemmän tai vähemmän keskeisiä henkilöitä koko ajan. Toiset, kuten rakennusmestari Heimo Suominen, ovat aluksi jopa nimettömiä taustahahmoja, nousevat sitten päähenkilötasolle (Suominen albumeissa 3-6), katoavat välillä kokonaan (taisi esiintyä albumeissa 7-9 vain yhdessä piirroksessa kehystetyssä valokuvassa) ja ilmestyvät taas valokeilaan (kaksi viimeistä albumia). Toiset taas pysyvät koko albumisarjan ajan taustalla, heillä on ehkä noin yksi sivu per albumi jossa ovat merkittävästi esillä, kuten kukkakauppias Ida Immonen. Parivaljakko Vilhelm Varpunen – Rikhard Ronkainen puolestaan ilmestyy kaveruksina aina säännöllisesti viemään juonta eteenpäin, ikääntyvät eläkeläisiksi ja kuolevat (ainakin Ronkainen, Varpusen kuolema jää avoimeksi mutta annetaan ymmärtää hänen olevan viimeisillään) viimeisessä albumissa. Jotkut taas pomppaavat tyhjästä näkyviin etualalle kadotakseen jäljettömiin, kuten konsultti Uffe Ekman albumeissa 5-6, jälkeenpäin miestä ei enää nähdä lainkaan ja muistetaan vain parilla maininnalla dialogissa.

Henkilöhahmojen voima on niiden uskottavuudessa. Suomessa kasvanut ei voi olla tunnistamatta hahmoja omasta piiristään. Itseäni kutkutti suuresti moni hahmo, joiden piirteet olivat kovasti tutun oloisia.

Pekka Syrjänen oli parissakymmenissä oleva nuorimies sarjan alussa, heilasteli Eeva Lehtosen kanssa päätyäkseen sitten naimisiin ja aviokriisiin, joka kuitenkin ratkesi. Elämä heitteli muutenkin, teollisuustyöntekijä päätyi konkurssin myötä työttömäksi mutta putosi lopulta jaloilleen kiitos harrastuksensa eli autojen rassaamisen, mikä johti autokorjaamon perustamiseen.
En valitettavasti tuntenut ”Pekkaa” nuoruudessaan, vaan tutustuin häneen kolmikymppisenä, jolloin perhe oli jo perustettu. Mutta kohtalo oli hyvin samanlainen: duunari vaikutti tipahtavan tyhjän päälle, kun tehdas sulki ovensa. ”Pekka” oli kuitenkin mies jonka käsissä jakoavain vaikutti taikasauvalta. Muistan kun itselläni oli ongelmia erään laitteen kanssa ja pyysin ”Pekan” apuun. Hän ei ollut koskaan edes nähnyt kyseistä erikoislaitetta, mutta ei siinä kauan mennyt ennen kuin vika selvisi. Sai vähän aikaa tyrkytellä, ennen kuin huoli korvauksen. Odotetusti ”Pekka” löysi lopulta tien ulos ahdingostaan ja perusti oman firman.

Atte Syrjänen oli Pekan pikkuveli, noin kymmenen vuoden ikäinen poika sarjan alussa. Hän löysi tietotekniikan ja alkoi menestyä koulussa, mikä johti diplomi-insinöörin opintoihin ja vähitellen ison firman toimitusjohtajksi.
”Atte” tuli kanssani samalle luokalle alakoulussa, kun yrittäjävanhemmat muuttivat paikkakunnalle. Ei ollut mikään huippuoppilas, mutta lukioon mentiin yhdessä ja siellä alkoi poika pärjätä. Yhdessä väännettiin koodia muutaman kaverin kanssa ja ”Atte” oli meistä se, joka innostui alasta toden teolla. Perusti oman firman jo DI-opintojensa aikana kuten sarjakuvassakin ja rakensi siitä menestyvän toiminimen, kuten esikuvansakin.

Toivo Rönkä oli ilmeisen varakas, lapsettomassa avioliitossa elelevä sarjakuvan alussa jo eläkkeellä oleva naapurustokyttääjä, joka oli jatkuvalla sotajalalla omenavarkaissa käyvän nuorison kanssa.
Omassa lapsuuden naapurustossani ollut ”Rönkä” oli myös lapsettomassa avioliitossa oleva eläkeläinen eikä voinut sietää ympäristössä leikkiviä lapsia. Esikuvansa tapaan hänkin oli pikkuporvari, ei sarjakuvahahmonsa varoissa mutta hakeutui luottamustehtäviin, joissa saikin nipottamisellaan kaikenlaista riesaa aikaiseksi. Jo aikuisena osui eräästä matrikkelista sattumalta silmään tieto, joka ei yllättänyt sitten pätkääkään. ”Rönkä” oli ollut jatkosodan aikaan sotapoliisialiupseerina. Sodan jälkeen hän oli sitten muuttanut sukunimensä sellaiseksi, jona hänet olin oppinut tuntemaan. Tarkempi tutkimus paljasti että hän oli ollut sotapoliisina nimenomaan siinä joukko-osastossa, jonka väitettiin teloittaneen sotilaskarkureita kesän 1944 aikana pikaoikeuksien jälkeen. Teloitukset olivat ilmeisesti huhupuheita, mutta ehkä niiden takia mies oli katsonut parhaaksi häivyttää jälkiään nimeä vaihtamalla.

Jalmari Lepola oli Toivo Röngän kasvukumppani, huutolaispoika kuten Toivokin, molemmat olivat päätyneet Iivari Röngän kasvateiksi. Jalmari oli kuitenkin ilkikurinen eikä pitkälle pötkinut, Toivo sen sijaan pääsi adoptiopojaksi ja rikastui. Jalmari sitten kuitenkin hommasi ujolle Toivolle vaimon torpan hinnalla. Vanhoina miehet uhittelivat toisilleen.
Varsinaista ”Jalmaria” ei ole kohdalleni osunut, joskin tässä muistelmassa mainitulla vanhaisäntä Antilla oli samankaltaisia teräviä huomautuksia. Jalmarin nostan kuitenkin esille siksi, että hänen ja Toivon keskinäiseen suhteeseen sisältyy eräs epäloogisuus, joka on Mämmilän saagassa harvinainen jatkuvuusongelma. Tarinassa käy siis ilmi miesten olleen samaan aikaan kasvattilapsina ja annetaan ymmärtää Jalmarin olleen hieman vanhempi, joskin suunnilleen samanikäinen. Voitaneen olettaa ikäeroksi maksimissaan viisi vuotta, ei missään nimessä kymmentä. Jalmarin iän ankkuroi hänen kertomuksensa vapaussodasta, jonka aikaan hän oli suunnilleen parikymppinen sekä 85-vuotispäivähaastattelu Mämmiviestissä albumin 4 alussa eli noin vuonna 1983, mikä täsmää ikään. Hän on siis syntynyt 1800-luvulla, luultavasti viimeistään 1898. Tällöin Toivo Röngän syntymävuodeksi saadaan 1898-1903, ei missään nimessä enää 1910 tai myöhemmin. Jalmari kuolee nauruun albumissa 5 eli 1980-luvun puolivälissä. Piirtäjä itse sanoi, että Lepola piti päästää pois koska hänellä oli liian suuri houkutus nostaa vaari aina kommentoimaan nykyajan hullutuksia. Rönkä sen sijaan painelee täyttä häkää päätyäkseen vanhainkotiin omaisuutensa menetettyään noin 1987. Sieltäkin hän masinoi operaatioitaan, mikä ei oikein täsmää oletetun korkean iän kanssa. Rönkä rikastuu vielä uudelleen vuosituhannen vaihteessa. Hän kuolee vuoden 2002 albumin viimeisessä ruudussa eli noin satavuotiaana, jos aikajanaan on uskomista.

Leevi Pikkula on paikallinen urheilijasuuruus, moninkertainen hiihdon piirinmestari. SM-tason menestyksestä ei tarinoissa mainita. Hän päätyy maineensa ansiosta johtajatason tehtäviin, joihin hänellä ei ole kykyjä ja niinpä häntä käytetään tylysti bulvaanina, jolle jää Musta Pekka käteen. Pikkula jää työttömäksi ja joutuu ottamaan vastaan milloin mitäkin töitä. Pohjanoteeraus on se, kun hän päätyy Mämmilän uuden kauppakeskuksen pihaan Amerikka-teemapäivillä naama mustattuna teeskentelemään banjonsoittoa yhdessä tuntemattomaksi jäävän Aku Ankka -pukuun sonnustautuneen työkaverin kanssa. Seurauksena on Mämmilä-sarjan komediallinen tähtihetki, joka sai minut nauramaan ensimmäistä kertaa sen lukiessani niin että vatsalihakset olivat seuraavana päivänäkin kipeinä. Rikhard Ronkainen ilmestyy paikalle maahanmuuttajakaverinsa Muhammed al-Zomalin kanssa ja kysyy tältä, mitäs Mukku tuumii paikallisesta neekerikannasta. Mukku saa naurukohtauksen ja Leevin naama venähtää. Seuraavassa kuvassa on Mämmilän poliisiasema, jossa konstaapeli Jalkanen vastaa puhelimeen. ”Että mitä? Rotumellakka Ostomekan ovella? Ketä? Ronkainen … pari neekeriä … ja Aku kuka???" Lopulta Leevi-parkakin putoaa jaloilleen, vaikka paluuyritys hiihtäjäksi menee sekin mönkään luistelutyylin sotkettua suunnitelmat – ei ole persjalkaisesta Leevistä sivupotkun taitajaksi.
”Leevi” oli minulle lähinnä hyvänpäiväntuttu, mutta tarina oli vähän samankaltainen. Silloisen asuinpaikkani Huitsinnevadan hiihtosuuruus, jonka parhaat päivät olivat jo takana. Menestystä ei valtakunnallisella tasolla tullut, piirinmestaruuksienkin laita taisi olla vähän niin ja näin, koska piirissä oli kuitenkin pari vähän vanhempaa arvokisakävijääkin, taisi kuitenkin joku kultamitali olla. Mutta ”Leevi” jatkoi uraansa ja lopulta yritys palkittiin veteraanisarjojen SM-mitaleilla, kun lahjakkaammat lopettivat tai eivät enää viitsineet harjoitella tosissaan. Työura ei onneksi ollut yhtä menestyksekäs kuin sarjakuvassa, sillä ”Leevi” yleni vain työnjohtajatasolle hiihtomenestyksensä ansiosta eli ei kuitenkaan päässyt Peterin periaatteen mukaisesti kykenemättömyytensä tasolle, ainoastaan lähelle sitä.

Taina Suominen on Heimo Suomisen rahanahne vaimo, joka ryhtyy suhteeseen Leevi Pikkulan kanssa, mikä päättää avioliiton. Kun hänelle valkenee, että Leevikään ei häntä vakituiseksi ota, hänen ymmärretään vajoavan aluksi prostituutioon, mistä hänet ”pelastaa” uskoontulo. Tästä hän sitten päätyy ennustaja ”Lady Thainahiksi”.
”Taina” tuntuu olevan kooste joistakin tielleni valitettavasti osuneista naisihmisistä – ei onneksi liian lähelle osuneista. Mutta tiedän aika monta laiskaa ja rahanahnetta ketkua, jotka ovat päätyneet avioliittoriivinraudoiksi onnettomille kavereille. Ja aika monella on ollut Tainan kohtalo kun avioliitto on päättynyt neljänkympin kantturoissa: enää ei ulkonäöllä miehiä pyydystellä, kun se on ollut suhteellisen vaatimaton jo alkujaan. Eikä ole koulutusta tai muutakaan substanssia. Jotkut näistä pintaliitäjistä ovat sitten aikuistuneet, mutta vähemmistö. Tainan ainoa positiivinen puoli sarjassa tulee näkyviin, kun hän uskoon tultuaan tunnustaa Heimolle olleensa tätä kohtaan epäreilu.

Sauli Pylvänäinen on paikallinen toimittaja, joka saa myös yhden dekkarin julkaistua.
Hän tuntuu niin ikään olevan kooste joka toisesta tuntemastani toimittajasta. Hirmuinen höseltäjä vailla syvällistä yleissivistystä, mutta osaa kirjoittaa sujuvaa leipätekstiä ja unelmoi kirjailijan urasta. Näitä on toimittajakunnassa kymmenen tusinassa. Saulin – ja hänen reaalimaailman esikuviensa – kunniaksi on sanottava että he ovat hyviä ihmisiä, joita vain tapahtumat kuljettavat kuin lastua laineilla. Ehkä lähinnä ”Saulia” on jo aikapäiviä sitten kuollut tuntemani toimittaja, jolla oli hämmästyttävä kyky naputella uutinen kasaan pikavauhtia sujuvalla suomen kielellä. Jopa suunnilleen oikein, mutta ilman mitään syvällisempää tutkivaa journalismia tai häikäiseviä kielellisiä suorituksia. Saulia sanotaan kerran ”rutinoituneeksi toimittajaksi”, johon hän vastaa että kaikki rutinoituneet toimittajat pitäisi ampua. Uskon että tosielämän ”Sauli” olisi sanonut täsmälleen samoin. Ilokseni ”Sauli” sai kuitenkin sen kirjansa julkaistua ennen kuin kuoli vakavaan sairauteen. Opus on hyllyssäni ja … pitääpä tarkistaa … muistin väärin, eipä ollutkaan omistuskirjoitusta.

Heidi Marjasto eli Hema on Mämmilän nuoriso-ohjaaja, seurakunta-aktiivi ja ties mitä muuta. Hänestä tuli Sallin suosikkihahmo tohottavassa rasittavuudessaan. Nelosalbumissa on piirretty kokonainen aukeama Mämmiviestiä, joka naurattaa jo siinä mielessä että vaikka se sijoittuu 1980-luvulle, siitä saisi nykypäivän Hornankuusen Sanomat vain nimiä vaihtamalla. Samat nimet esiintyvät joka lehdessä eri yhteyksissä ja tutkivan journalismin määrä hipoo nollaa. Tällä aukeamalla sitä kuitenkin on ja siitäpä soppa syntyykin. Enemmän kuitenkin kertovat pikku-uutiset ja ilmoitukset. Heidi Marjastosta on uutinen otsikolla ”Mämmilän tyttö maailman tapahtumien polttopisteessä – Heidi Marjasto onnellisesti kotiin kibbutsilta”. Jotenkin niin tyypillistä tuon ajan jokapaikan höseltäjälle. Sitten pikku-ilmoituspalstalle: ”Tyttöjen raamattupiiri, alustaa isosisko Heidi”. ”Keinutuolikerho, leikittää ja laulattaa Heidi Marjasto”. ”Nuorten souldisko, tiskijukkana Hema”.
Salli sai hillittömän naurukohtauksen luettuaan nämä. Emmeköhän me kaikki tiedä sen tyypin, joka on yleensä nuoriso-ohjaaja ja joka ainoassa paikassa mukana. Taannoin olin Sallin kanssa yläkoulun vanhempainillassa, jossa Hornankuusen uusi kyseinen viranhaltija oli esittäytymässä. Kertoi ne normaalit mitä teki ja millaisia kerhoja veti joko työn tai harrastusten puolesta. Kumarruin Sallin puoleen ja supatin korvaan: ”Tämä on siis paikallinen Hema.” Vanhempainillan jälkeen sain sapiskaa ettei tuollaisia saa sanoa, Salli oli joutunut ponnistelemaan kaikin voimin ettei purskahda nauruun keskellä auditoriota.

Mämmilän kermaan kuuluvat kunnanjohtaja Martti Mielonen, liikemies-kunnanvaltuutettu Teuvo Isopaljo, pankinjohtaja Ensio Santanen ja osuuskaupan pamppu Pekka Pulmunen. Kaikki neljä ovat toistensa vihamiehiä, mutta pitävät yhtä ”M-klubissa” ja järjestelevät toisilleen ansojen ohella mahdollisuuksia periaatteella ”parempi tuttu piru”.
Kun asiaa ajattelen, niin mieleeni tulee lähes yksi yhteen samalla tavalla toimivat henkilöt minulle tutusta kunnasta. ”Mielonen” on pitkäaikainen kunnanjohtaja, joka on vuosikymmenten kuluessa keskittänyt kaikki narut omiin käsiinsä sotkeutuakseen niihin aina välillä. ”Isopaljo” taas on kumiukkomainen liikemies, joka pomppaa aina konkurssin jälkeen pinnalle uudella pöytälaatikosta tempaistulla firmalla – ja kuinka ollakaan, on myös antanut valita itsensä kunnanvaltuustoon. ”Santanen” puolestaan luuli pitävänsä kunnan finansseja käsissään aina siihen asti, kunnes pankkitoiminnot siirtyivät nettiin ja kunnan konttori lakkautettiin, jonka jälkeen mies nosti kytkintä ja katosi paikkakunnalta, aivan kuten sarjakuvassakin. ”Pulmunen” puolestaan pitää matalaa profiilia, mitä nyt sponsoroi tiettyä urheilulajia ja tarkemmin penkoen huomaa aika monien jälkien johtavan osuuskaupan sylttytehtaalle.

Lopuksi esitellään hahmo, joka on hämmentävän ristiriitainen. Muhammad al-Zomal eli Mukku muutti Mämmilään ja osti maatilan, jolla alkoi viljellä luomuyrttejä. Hänen narratiivinen tehtävänsä on toimia kyläyhteisön peilinä ja kommentoida sen erikoisuuksia vierautensa kautta.
Mukku on hahmona poikkeava kaikista muista siksi, että hän on täysin epärealistinen. Afrikkalainen muslimi tulee ja ostaa maatilan Suomen syrjäseudulta. Asuu aluksi yksin, kunnes paikalle ilmestyy kuolleeksi luultu vaimo, joka synnyttää saman tien raiskauksen seurauksena alkunsa saaneet kaksoset, joiden nimiksi annetaan Alma ja Elma. Epäuskottavuus on hilattu aivan tappiinsa: etsikää Suomesta afrikkalaismuslimi, joka on tehnyt edes yhden kolmesta: hankkinut maatilan jolla elättää itsensä ja perheensä, hyväksynyt raiskatuksi tulleen vaimonsa lapset eikä heittänyt kaikkia ikkunasta, antanut lapsilleen suomalaiset nimet sopeuttaakseen nämä yhteiskuntaan. Mukku on tehnyt kaikki kolme, mikä vastaa suunnilleen samaa kuin seitsemän oikein lotossa kolme viikkoa putkeen. Kokovartalokaavuista ei sentään ole luovuttu, mikä lieventäväksi asianhaaraksi katsottakoon.
Epäuskottavuudestaan huolimatta Mukku istuu sarjakuvaan hyvin täyttäen tehtävänsä kommentoijana, eräänlaisena Jalmari Lepolan korvikkeena. Koomista lisää tuovat kielelliset väärinkäsitykset, kuten tapaus jossa Mukku on tilannut Ronkaiselle ja Ala-Mämmilälle afrikkalaista ulostuslääkettä näiden valitettua ettei alapää toimi. Todellisuudessa miehet olisivat halunneet Viagra-korviketta, joten lääkkeen ottaminen aiheuttaa harmittavan tilanteen sillä se toimii aluksi placebo-vaikutuksella ennen todellista vaikutusta. Väärinkäsityksen selvittyä Mukku lupaa hommata oikeaa ainetta, joka kuulemma ”nostaa ja pitää, mutta sitten pitää hommata myös vastalääke, se mikä laskee”.

Anteeksipyynnöstä irtisanoutuminen

Nykyään on kovasti muodissa vaatia anteeksipyyntöä milloin mistäkin ja irtisanoutua jos jonkinlaisista ajatuksista. Kovin usein asioista joita ei ole edes tehnyt ja ajatuksista joita ei ole ainakaan toteuttanut jos lienee edes ajatellut.

Joka ainoa ihminen joutuu silloin tällöin tilanteeseen, jossa hänen toimintansa on loukannut toista ihmistä. Nykyään vieläpä tilanteeseen, jossa hän ei ole edes toiminut tavalla jolla toinen luulee hänen toimineen ja on siksi loukkaantunut.
Tällöin loukatuksi itsensä kokeva osapuoli joskus vaatii ja vielä useammin selkeästi osoittaa odottavansa anteeksipyyntöä.
Henkilökohtaisesti olen jo vuosia sitten ryhtynyt noudattamaan menettelytapaa, joka perustuu vastapuolen arviointiin eikä tilanteen arviointiin. Kyseessä on Tuntemattoman sotilaan Koskelaa lainaten ”se pienimmän riesan tie”.

Arvio tehdään vastapuolen perusominaisuuksien ja tilanteen mukaisen käytöksen perusteella. Arvioita on kolme mahdollista:
(1) Vastapuoli on sekä riittävän fiksu, sivistynyt että rauhallinen kyetäkseen käymään rakentavaa keskustelua
(2) Vastapuoli ei kykene käymään rakentavaa keskustelua kiihtymystilansa takia
(3) Vastapuoli ei kykene käymään rakentavaa keskustelua kognitiivisten kykyjensä tai luonnevikansa takia

Tapaus (1) on luonnollisesti helpoin ratkaista, joskin käytännössä yleensä aikaavievin. Samalla kylläkin valitettavasti harvinaisin. Tällöin voidaan istahtaa yhdessä vaikka kahvikupillisen ääreen ja käydä asia läpi alusta alkaen eli selvittää miten tilanteeseen päädyttiin. Useimmiten havaitaan kyseessä olleen molemminpuolinen väärinkäsitys, jolle voidaan sitten yhdessä nauraa. Muissa tapauksissa päädytään neuvotteluratkaisuun ja havaitaan anteeksipyyntöjen olevan tarpeettomia. Loogisesti ottaen anteeksipyyntöhän tarkoittaa sitä, että on tehnyt jotain pahassa tarkoituksessa. Se että jollekulle aiheutuu ikäviä seurauksia, ei tarkoita sitä että se olisi välttämättä – sivistyneiden ihmisten kesken käytännössä ei koskaan – tehty pahassa tarkoituksessa. Kun kylätiehen tehdään oikaisua, niin väistämättä käy siten että oikaisu häiritsee jonkun mökkiläisen rauhaa enemmän kuin vanha tie olisi häirinnyt. Mutta kun vanha tie oli liikennemääriin nähden kelvoton, se oli pakko oikaista ja toinen linjausvaihtoehto olisi taas häirinnyt kymmenen kyläläisen pihapiiriä. On suhteellisen helppoa valita kymmenen vakioasukkaan ja yhden mökkiläisen välillä.

Tapaus (2) purkautuu joko tapauksen (1) tai (3) menettelytavaksi. Tapaukseksi (1), mikäli on mahdollista joko odottaa siinä tilanteessa tai siirtää itse asia parin päivän päähän jolloin tunteet ovat toivottavasti jäähtyneet. (Tässä tapauksessa on tietysti oletettu, että loukkaantunut osapuoli on parhaassa tilassaan kykenevä rakentavaan keskusteluun.) Mikäli kyseessä on sinänsä ilmeisen fiksu ja sivistynyt mutta kiihtynyt ihminen ja tapaus on kiireellinen, on siirryttävä tapauksen (3) menettelytapaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa itse olet poistumassa kahvilasta, tuntematon omaa huolimattomuuttaan törmää kahvikuppi kourassa, kahvi kaatuu lattialle ja hän syyttää kaikesta huolimatta kiihtyneenä teitä. Siinä on itsellä kiire, tapaus on vähäinen eikä ole mitään järkeä jäädä odottelemaan rauhoittumista saati sitten siirtää asiaa parilla päivällä.

Tapaus (3) on näinä ankeina aikoina valitettavasti yleisin. Tällöin pitää itse olla kiihtymättä (mikä on operaation hankalin osa) ja muistaa, ettei sana ”anteeksi” aiheuta sen sanojalle palovammoja äänihuuliin. Vastaanottajan se varsin usein rauhoittaa eli tarkoitus saavutettu.
Oleellista on se, että anteeksi saa pyytää ja pahoitella, mikäli ei sitä ollenkaan tarkoittaisikaan. Tämä vain yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että vastapuolta ei arvosta sen vertaa, että pitäisi häntä tasavertaisena. Jos vastapuoli on sillä tasolla, että hänen kanssaan ei kykene keskustelemaan sivistyneesti, dialogi on aivan turhaa. Helpommalla selviää pahoitteluilla.
Toki asiassa on eri vakavuusasteita. Edellisessä kohdassa mainittu kahvin kaatuminen lattialle ei ole vakavaa – vaikka oletkin oikeassa, pyydät anteeksi ja ostat uuden kahvin. Vähemmällä selviät. Tässä ei ole kysymys edes siitä, että toinen osapuoli jollain lailla hyötyisi kustannuksellasi – ei hän siitä lattialle kaatuneesta kahvista mitään saa irti. Kun taas ykköskohdassa mainittu tuohtunut mökkiläinen on kieltämättä suuremman kokoluokan tapaus – onhan uusi tie häiritsemässä hänen mökkirauhaansa. Siinä tapauksessa voi pahoitella että tielautakunta nyt päätyi tälläiseen ratkaisuun jota se itse ei voi enää muuttaa ja todeta, että ylempiin hallintoportaisiin voi valittaa, ehkä vähän neuvoakin kuinka valitus tehdään. Jos mökkiläisellä on vähän järkeä, hän tajuaa ettei tällainen perusteeton valitus mene kuitenkaan läpi ja rauhoittuu, jos taas järkeä ei ole hän painelee naputtelemaan valitusta. Molemmissa tapauksissa suuttumus teitä kohtaan jos nyt ei kokonaan kadonnut niin putosi ainakin murto-osaan, kun osoititte sympatiaa ja annoitte neuvon.

Viimeisin tapaus eli vastapuoli on joko kognitiivisten kykyjensä tason tai luonnevikansa takia kyvytön rakentavaan keskusteluun tulee pitää mielessä myös nykyisessä yhteiskunnallisessa vastakkainasettelussa.
Tietty porukka kirkuu mielenosoituksissa demokraattisesti valittua hallitusta vastaan ja vaatii natsien eroa. Suoraan sanottuna tässä alkaa sielunsa silmin nähdä jo piikkilanka-aidan sisäpuolelta ja krematoriosta nousevan rasvaisen savupatsaan, kun sitä älämölöä katselee ja kuuntelee ”ei natseja mihinkään” -ulinaa. ”Mihinkään” kun antaa ymmärtää, että heidän ideologiansa vastaisella ihmisellä ei ole oikeutta olemassaoloon. Se jää epäselväksi, riittäisikö heille kuvitellun natsin käännyttäminen heidän kannalleen. Tämä vaihtoehto tosin on teoreettinen, sillä hehän eivät suostuisi keskustelemaan ”natsin” kanssa. Mikä on myöskin ymmärrettävää, sillä argumenttien loppuessa alkaa huuto.
Yksinkertainen sääntö: jos käyttäytyy kuin uhmaikäinen pikkulapsi, ansaitsee myös uhmaikäisen pikkulapsen kohtelun. Sillä erolla toki, että aikuiselta voi pyytää anteeksi turhaankin, pikkulasta kohtaan se olisi epäreilua sillä hänen kehityksensä vastuulliseksi ihmiseksi on vielä todennäköistä.

Olen aika usein yrittänyt käydä keskustelua vasemmalle kallellaan olevien kanssa. Jo lähtökohta on epätasa-arvoinen: he voivat ilmaista heti missä seisovat, kun taas jos minä teen näin keskustelu päättyy ennen kuin on alkanutkaan. Vasemmistolaisia kun on kolmea sorttia eli naiivit, irrationaaliset ja opportunistit. Irrationaalisella eivät paukut riitä muihin kuin papukaijamaiseen iskulauseiden toisteluun, naiivi taas ei halua vähällä luopua käsityksistään joiden sisimmässään tietää olevan väärin ja opportunisti ei lähde väittelyyn jonka tietää häviävänsä.
Niinpä pitää lähteä liikkeelle stealth-moodissa eli paljastamatta omia korttejaan. Otetaan varovasti faktoja esiin ja katsotaan, missä vaiheessa ja millä tavalla tosiasiavastainen vetäytyy keskustelusta.
Irrationaalinen vetää natsikortin esiin huutaen ettei tuollaisten kanssa keskustella.
Opportunisti alkaa hymyillä ja siirtyy muihin asioihin.
Naiivi yleensä suuttuu ja sanoo, että ei noin saa sanoa, parhaassa tapauksessa sisuksissa itävä epäilyksen siemen saa lannoitetta.
Naiivi on siis näistä se, jolla on vielä toivoa: Siperia opettaa. Irrationaalisille ei ole mitään tehtävissä, opportunisti saattaa toki loikata jos tilanne on aivan toivoton mutta harvemmin näin käy, sillä liikkuvilta rattailta on vaikea hypätä toisille.

Mikäli vasemmiston aate olisi oikeassa, heillä ei olisi mitään syytä kieltäytyä keskustelusta. Saattaisipa saada uuden käännynnäisen. Keskustelusta kieltäytyminen on osoitus päinvastaisesta: sisäinen tietous siitä, että vastapuolen argumentteja ei pysty kumoamaan. Silloin on helpompaa kirkua kurkku suorana ”Ei natseja minnekään!” ja vaatia perussuomalaisten lakkauttamista.


Tällä kirjoituksella irtisanoudun useimmista anteeksipyytämisistä. Käytännössä ainakin sellaisista, joita on vaadittu. Jos anteeksipyyntöä vaaditaan ilman että sen tarpeellisuudesta on kyetty keskustelmaan, on anteeksipyynnön vaatija alentanut itsensä sille tasolle, ettei hänelle esitettyä anteeksipyyntöä tarvitse ottaa vakavasti. Kuten vanha sanonta kuuluu, diplomatia on sitä että osaa sanoa raivotautiselle piskille ”kiltti koira” niin kauan kunnes löytää tarpeeksi jykevän kepin.

Sama koskee irtisanoutumisia ties milloin mistäkin. Loogisesti ottaen eihän natsismista voi irtisanoutua, jos ei koskaan ole ollut natsi. Toki siitä voi irtisanoutua rääkyvän väkijoukon rauhoittamiseksi, mutta eihän sellainen lausunto oikeasti mitään merkitse.


Aito ja rehellinen anteeksipyyntö on sitten aivan toinen asia. Siinä tulee olla keskinäinen kunnioitus.
Toistakymmentä vuotta sitten entisessä työpaikassani olin mukana toimikunnassa, jossa esitettiin eräs operaatiosuunnitelma. Pidin sitä huonona strategisena valintana ja tein kantani selväksi asiaa ajaneelle henkilölle. Toisaalta kyseessä oli ns. ”matalan riskin ja pienen voittomahdollisuuden tilanne” jossa ei ollut paljon hävittävää. Niinpä en nostanut älämölöä, kun suunnitelma päätettiin kuitenkin toteuttaa. Vastoin odotuksiani seurauksena oli menestys, joka ylitti asiaa ajaneen henkilönkin odotukset.
Joitakin kuukausia myöhemmin satuin kyseisen henkilön kanssa samaan aikaan naulakolle (emme olleet organisaatiossa suoranaisesti tekemisissä tuota yhtä toimikuntaa lukuun ottamatta) ja sanoin, että minulla olisi vähän asiaa. Hän katsoi kummastuneesti. Kysyin muistaako hän, että vastustin tätä suunnitelmaa. Hän sanoi muistavansa. Sanoin, että olin väärässä ja pyydän anteeksi silloista näkemystäni. Hän nyökkäsi ja sanoi, ettei anteeksipyyntöön ole tarvetta – se oli minun silloinen johtopäätökseni, jonka olin perustellut. Seuraavaksi hän kiitti minua siitä, että minulla oli rohkeutta tunnustaa virheeni. Oli minun vuoroni hämmästyä. Jäi mieleen mitä vastasin: ”Kyllä miehellä pitää olla sen verran selkärankaa, että pystyy pyytämään anteeksi silloin kun on ollut väärässä.”

Sivallus CCCXCIII

Rasismikohusta jaksetaan kohkata, mutta ainakaan toistaiseksi rasismin pelko ei ole yltynyt niin pahaksi että yksikään haittamaahanmuuttaja olisi muuttanut Suomesta pois.

Välihuomautus 162 : Miksi suomalaisten syntyvyys on romahtanut?

Aleksandr Solzhenitshyn vastaa tähän kysymykseen teoksessaan Vankileirien saaristo:

Suomalainen keskusteluilmapiiri alkaa vähitellen muistuttaa tätä.

Noitavainojen aika

Ei tietenkään tällä iällä ja kokemuksella pitäisi yllättyä siitä innosta, jolla media kaivaa mätäkuun kunniaksi juttuja uuden hallituksen itselleen sopimattomimmasta puolueesta. Silti noitavainon raivokkuus ylitti odotukset. Ei sentään se että noitavaino ylipäätään tuli, sehän oli itsestäänselvyys.

Vielä enemmän yllätyin siitä, kuinka moni oli kärkkäänä tuomitsemaan ja vetämään hirteen kaikki asianosaiset siksi, että mediat kertoivat Riikka Purran käyttäneen rasistista kieltä.
Kysymys kaikille: kuinka moni on lukenut ne alkuperäiset kommentit?
Niinpä. Niitä ei edes löydä ilman melkoisia nettiarkeologisia taitoja. Media tekee tämän toki tarkoituksella eli kertoo Purran olevan rasisti lainaten enintään jonkin asiayhteydestään irrotetun kommentin, yleensä ei sitäkään. Se medialle suotakoon heidän ammattitaidottomuudessaan – kenelle on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa. Sen sijaan lukijan vastuulla on mediakriittisyys. Ennen tuomitsemista pitäisi tutustua alkuperäisteksteihin ja käsitellä ne ilman median valmiiksi tarjoamaa vääristynyttä narratiivia.

Palataan näihin teksteihin kirjoituksen loppupuolella, käydään aluksi läpi mitä on tapahtunut ja miksi.

Ensimmäinen ristiinnaulittava oli tuore elinkeinoministeri Vilhelm Junnila. Seurasi malliesimerkki tilanteesta, jossa suunnilleen kaikki mahdollinen hoidettiin pieleen. Median onni oli siinä, että perussuomalaiset naiiviudessaan ja kokemattomuudessaan hoitivat asian vieläpä mediaakin huonommin.
Virhe 1: Perussuomalaiset valitsivat väärän miehen ministeriksi. Junnilan paikka ei olisi ollut hallituksessa, monestakin syystä joista hänen jo valmiiksi tiedossa olleet riskialttiit kommenttinsa eivät olleet edes suurin.
Virhe 2: Perussuomalaisten olisi pitänyt tietää, mitä Junnilan valinnasta seuraa ja valmistautua vastaiskuun. Mikä olisi ollut tässä tapauksessa suhteellisen helppoa, sillä median isku oli täsmälleen se mitä osasi odottaa.
Virhe 3: Kun isku tuli, siihen ei edes improvisoiden osattu vastata edes sinne päin. Junnila jätettiin aika lailla yksin.
Virhe 4: Junnila ei osannut reagoida oikein, esimerkiksi sanomalla että koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Perseen pitää kestää merivettä. Mallia voi ottaa vaikkapa Jussi Halla-ahosta, jonka suhteen toimittajat näkyvät jo luovuttaneen. Halla-ahon kohdalla kysymys on ennemminkin siitä, kestääkö merivesi Halla-ahon persettä. Pitää muistaa, että toimittajat ovat vain aikuisen kokoiseksi kasvaneita koulukiusaajia. Eivät koulukiusaajatkaan uskalla tulla edes ylivoimalla päälle, jos tietävät että ainakin yksi heistä vedetään sileäksi ennen kuin ylivoima ratkaisee.
Virhe 5: Viimeistään tämän jälkeen piti olla selvää, että Junnila oli pelkkä koepallo. Kun hänet saatiin kaadettua, iskettiin seuraavan uhrin eli sisäministeri Mari Rantasen kimppuun. Tyypillistä vasemmiston taktiikkaa: vaaditaan typeriä ja jos se saadaan läpi, vaaditaan vielä typerämpiä. Mikään ei riitä.

Toisaalta Mari Rantasen tapaus osoitti, että kyseessä ei ole mikään suunnitelmallinen ajojahti. Mikäli olisi, Rantanen ei olisi selvinnyt noin vähällä. Nyt hänen kirjoituksensa ovat unohtuneet toimittajien rynnättynä piraijaparvena Riikka Purran kimppuun. Jopa puolivillaisesti suunnitellussa strategiassa olisi pitänyt ensin käristää Rantasta noin viikon verran. Eikä Purra-grillauksen ajankohtakaan ollut optimaalinen. Suomeen kun on tulossa joku Biden, joka vie otsikot. Parempi näkyvyys olisi saatu viikon päästä.

Suunnitelmalliselta sen sijaan vaikuttaa se julkisuus, jota ulkomailta on hankittu. Suomalaiset toimittajat kauhistelevat, kuinka ”suomalainen rasistinen ministeri pilaa Suomen maineen”, kun jupakasta on mainittu jonkin ulkomaalaisen sanomalehden sisäsivujen palstantäyteuutisena. Useimmiten asialle laitetaan Süddeutsche Zeitung ja sitten repäistään otsikot siitä, kuinka Suomesta kirjoitetaan maailmalla. Kertomatta minkä puolueen sanomalehti Süddeutsche Zeitung on. Tai siitä mistä mahtaa lehti juttunsa saada ja kuinka välittömästi Suomen mediaan saadaan kommentit kirjoituksesta, ikään kuin suomalaiset toimittajat kyttäisivät jotain saksalaisjulkaisua sormet näppäimistöllä syyhyten. Huomaamatta että lehden jutut ovat kun kopioita suomalaisten vastaavista esimerkiksi Purran tapauksessa ja jäljet johtavat saman toimittajan sylttytehtaalle muissakin perussuomalaisia käsittelevissä lehden asenteellisissa ja saksalaisperinteisen goebbelstyylisen propagandan sävyttämissä artikkeleissa.
Hesarin artikkelissa siitä, miten Purraa kauhistellaan maailmalla mainitaan seuraavat ulkomaiset lehdet:
- brittiläinen The Guardian, työväenpuolueen äänenkannattaja
- yhdysvaltalainen Politico, yksi harvoista oikeasti vasemmistolaisista jenkkijulkaisuista
- espanjalainen El País, vasemmistolainen sanomalehti
- irlantilainen Irish Times, itsensä mukaan ”liberaalinen ja edistyksellinen” sanomalehti
- vanha tuttavamme saksalainen Süddeutsche Zeitung, sosiaalidemokraattinen sanomalehti
Alkaako vaikuttaa jotenkin tutulta? Foliohattuisempi alkaisi jo kehitellä kaikenlaisia salaliittoteorioita, mutta menköön nyt puhtaan sattuman piikkiin että tapauksesta kirjoittavat maailmalla vasemmistolaislehdet joita Hesari sattuu lainaamaan ilman että joukkoon mahtuisi yhtään puolueetonta julkaisua.

Tapaus ”riikan” perussuomalaiset hoitivat lähes yhtä huonosti kuin Junnilan. Oli alusta lähtien päivänselvää, että Purra oli kyseessä. Itse en nimimerkkiä ”riikka” muistanut Scriptan ajoilta, mutta aihetodisteet olivat varsin selkeästi Purraan viittaavia. Tuollainen kirjoittaminen osoitti kiistatta huonoa arvostelukykyä. Noina aikoina ei olisi tullut mieleenkään kirjoittaa omalla nimellä tai sen johdannaisellakaan asiaa. Ellei sitten hallinnut tyylilajia riittävän suvereenisti ja ollut siitä huolimatta valmis siihen, että tuomio tulee.

Nyt Purra päästiin yllättämään. Oikeasti, eikö hänellä ollut tähän mitään strategiaa valmiina? Siltä tuo hidas reaktio ainakin vaikutti.
Lisäksi reaktio oli myös enintään arvosanan ”välttävä” ansaitseva. Kuten todettu, vasemmistolle ei mikään riitä, paitsi ehkä täydellinen maailmanvaltius. Pitäisi muistaa että hyökkäys on paras puolustus. Todeta vaikka, että valtionvarainministeri Riikka Purra ei ole vastuussa toisessa asemassa olleen Riikka Niskakarin viidentoista vuoden takaisista kirjoituksista. Iskeä vasemmiston kimppuun sanomalla, että aiheuttaako ikivanha epämääräinen kirjoittelu todellakin isommat vahingot kuin edellisen hallituksen kymmenien miljardien suuruiset rahanhaaskaukset?

Riikka Purra ja perussuomalaiset ovat irtisanoutuneet rasismista. Itse en irtisanoudu rasismista yhtään sen enempää kuin irtisanoudun avioliitosta Scarlett Johanssonin kanssa, koska en ole koskaan ollut naimisissa Scarlett Johanssonin kanssa yhtään sen enempää kuin olen ollut rasistikaan. Eikä pitäisi perussuomalaistenkaan irtisanoutua mistään sellaisesta mitä he eivät ole tai ole edes olleet. Ennemminkin Purran pitäisi vaatia vasemmiston irtisanoutumista typeryydestä ja vainoamisesta, mutta tätähän vasemmisto ei tee. Mikä heidän kunniakseen mainittakoon, se onkin yksi harvoista asioista joissa on havaittavissa suoraselkäisyyttä kun tunnustavat toimintatapansa.

Asiassa on myös rikosoikeudellinen puolensa. Kirjoituksista on kulunut 15 vuotta. Syyteoikeus on vanhentunut, ellei kyseessä ole rikos josta voidaan tuomita vähintään kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Tässä tapauksessa vanhentumisaika on 20 vuotta, elinkautisen tuomion mahdollistavat rikokset eivät vanhene koskaan.
Median langettamilla tuomioilla, joissa media toimii sekä tutkijana, syyttäjänä, tuomarina että rangaistuksen toimeenpanijana, ei ole vanhenemisaikaa eikä tuomion ankaruudella ylärajaa.
Tämä käytäntö pitäisi kirjata myös lakiin, vähintään siinä muodossa että rasistiseksi tulkittavissa olevan rikoksen enimmäistuomio olisi elinkautinen, jolloin ei tarvitsisi huolehtia kaiken maailman määräajoista.

Entä oliko kommenteissa oikeasti jotain rasistista?
Kuten todettu, alkuperäisiä kommentteja löytääkseen pitää turvautua nettiarkeologisiin kaivauksiin. Onneksi Ihmisiä telineillä -blogista löytyvät linkit. Jotka ovat aika lailla samoja jotka löytyvät myös Hesarin skandaalijutun otsikkokuvasta.
Esimerkiksi tuo ampumiskommentti on vastaus legendaarisen nimimerkki Pirjon (tämän nimen muistan varhaisilta Scripta- ja Hommaforum-ajoilta, aivan uskomaton suvakki) kirjoitukseen ja täysin asiayhteydestään irroitettu. Tapaus, johon ”riikka” viittaa, koski somalia joka osoitteli häntä junassa sormella hokien ”bang bang”. Kirjoituksesta voi tulkita, että täsmälleen samat tunteet ”riikalla” olisi ollut ketä tahansa kohtaan, joten mitään rasistista ei kyseessä ollut. Viimeisin veto on tämän sotkeminen pari päivää aiemmin tapahtuneeseen kouluampumiseen. Oman aseen käyttö ”riikan” kirjoituksessa liittyi itsepuolustukseen vastaavassa tilanteessa.
Ennen kaikkea kyse oli tilanteesta, jonka haittamaahanmuuttaja aloitti epäasiallisella käytöksellä ja ampumaelein.


Koko juttu voidaan tiivistää lyhyesti siihen, mitä kirjoitin eduskuntavaalien jälkeen: "Perussuomalaisten olisi typerää suostua kompromisseihin, jotka ovat Suomen kannalta huonoja. Jos he näin tekevät, seuraavissa vaaleissa tulee takkiin ja jälki on entistä pelottavampaa. On parempi rakentaa oikeaa linjaa oppositiossa, katsoa miten sinipuna tuhoaa Suomea seuraavat neljä vuotta ja ottaa seuraavissa vaaleissa yli 60 paikkaa eduskunnasta. Sillä määrällä pääsee jo ehkä pelastamaan sitä mitä enää on jäljellä."
Perussuomalaiset eivät olleet vielä valmiita hallitukseen eikä aika ollut vielä kypsä perussuomalaisten tuloon hallitukseen.
Perussuomalaisilla ei ollut vielä kunnollista strategiaa, mikä valitettavasti paljastui tämän mediavainon myötä. Olisi pitänyt varautua, koska tällaisen vainon tulo oli itsestäänselvyys. Ainakin kaikille muille paitsi perussuomalaisten strategeille. Jos nyt sellaisia edes oli.
Media ei ole vielä valmis siihen, että perussuomalaiset olisivat hallituksessa pelastamassa maata. Maa ei ole vielä uponnut riittävän syvälle. Tähän olisi tarvittu vielä yksi vaalikausi haittamaahanmuuttoa, velanottoa ja sosialismia. Ikävä puoli asiassa on toki se, että mitä pidempään odotetaan sitä vaikeampaa, raskaampaa ja kalliimpaa on hoitaa asiat kuntoon.
Vanha poliittinen totuus on, että moni hyvä asia on mennyt pieleen kun sitä on yritetty liian aikaisin. Nyt oltiin liikkellä sekä liian aikaisin että liian vähäisellä kannatuksella, mikä toisaalta on sama asia – jos kannatusta on riittävästi, se ratkaisee suurimman osan ajastukseen liittyvistä ongelmista. Oikeanlainen tai edes oikeansuuntainen oppositiopolitiikka olisi tuonut perussuomalaisille parhaassa tapauksessa noin 60-70 paikkaa seuraavissa eduskuntavaaleissa. Hurjimmillaan kannatus olisi ollut jopa lähes puolet, mutta tällaista vaalitulosta ei olisi nähty, sillä perussuomalaisten kannatuksen kasvaessa liian suureksi olisi voimaan saatettu puolueen kieltävä poikkeuslaki.

Sivallus CCCXCII

ChatGPT:n ja muiden tekoälyjen kehitys on edennyt jo tasolle, jossa merkittävin niiden aiheuttama ongelma on se, ettei keskinkertaisuuksia ja typeryksiä kykene enää erottamaan toisistaan heidän tuottamiensa tekstien laadusta.

Kun lähdet armeijaan

Ensinnäkin pahoittelut videosta. Jos Status Quon tyypit näkisivät, mitä Meiju Suvas teki heidän kappaleelleen In the Army Now he ryhtyisivät sivareiksi.

Sitten itse asiaan. Luin jokin aika sitten kirjan Häiriö! Nainen intissä. Ihan tuore opus ei ole kyseessä, julkaistu 2018. Asia ei kuitenkaan liene erityisesti vanhentunut, koska kirjassa on haastateltu varusmiespalveluksessa olleita naisia koko siltä ajalta, kun se on ollut naisille mahdollista eli vuodesta 1995 alkaen.
Itse ehdin sotilaspassini saada ennen kuin naiset tulivat armeijaan, joten voinen jossain määrin vertailla kirjan korutonta kertomaa aikaan, jolloin naisia ei näkynyt muualla kuin keittiössä ja sotilaskodissa. Kertausharjoituksissa on sitten naispuolisia asetovereita näkynyt, mutta kumma kyllä ei ihan välittömässä komentoketjussa, mikä lienee puhdas sattuma.

En epäile pätkääkään sitä, etteivätkö naiset kokisi armeijassa sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Tulee välittömästi mieleen Yhdysvaltojen asevoimien ensimmäisen mustaihoisen neljän tähden kenraalin Daniel James Jr:n legendaarinen toteamus: ”Merijalkaväellä ei ole rotuongelmaa. He kohtelevat kaikkia kuten he olisivat mustia.”
Tällaista ihmettä Suomen armeija ei ole vielä saanut aikaan. Siellä ei todellakaan kohdella naisia kuin miehiä. Tosin ei miehiäkään kohdella enää kuten ennen, mikä on enimmäkseen hyvä asia. Muutama päivä sitten oli juuri artikkeli armeijan rangaistustavoista, jotka ovat nykyään simputuksena kiellettyjä:
- taakse poistu -komento käytettynä rangaistustarkoituksena (eli yleensä toistettuna useita kertoja yhdessä riviin järjesty -komennon kanssa)
- rättisulkeiset (tämä oli jo omana aikanani periaatteessa kielletty, mutta koettu on)
- juoksuttaminen tai punnertaminen epäonnistuneen tai laiskan toiminnan seurauksena
- punkan tai pinkan ”räjäyttäminen” (nykyään ei kuulemma enää edes tehdä pinkkoja – ihmettelenpä vain miten sitten sodassa käy jos tulee muuten tasapeli, ennen sanottiin että siinä tapauksessa voittajaksi katsotaan se armeija joka tekee paremmat pinkat)
- tupatarkastusten pitkittäminen tarkoituksena löytää jokin pikkupuute, josta voi nipottaa (tästä tulee mieleen ne muutamat asiat joita armeijassa ainakin oppi: roskiksessa ei saa olla roskia, valmistautumisaikana ei saa enää valmistautua, kaiteesta ei saa ottaa tukea, päähineen korvaläppiä ei saa kääntää korville ja sängyssä ei saa maata)
- seisottaminen (eli odotetaan turhaan)
- nimittely ja nöyryyttäminen (tämä kohta suurennuslasin alle)
En tiedä kuinka tarkkaan sääntöjä nykyään noudatetaan mutta omana varusmiesaikana voin vakuuttaa että nuo kaikki on useampaan kertaan nähty ja joskus omakohtaisestikin koettu. Huvitti vieläpä tuo ”punkan räjäyttäminen” eli artikkelissa kerrotaan sen tarkoittavan sitä että pedatusta punkasta on heitetty peitto tai patja lattialle tai ylipäätään repäisty peitto pois, jolloin on pedattava uudelleen. Meillä tuota ei edes kutsuttu räjäyttämiseksi, ainoastaan ”sirpalevaurioksi”. Räjäytys oli se jos koko punkka oli ylösalaisin.

Kirjassa omistetaan parikin lukua häirinnälle, joka voitaneen enimmäkseen laskea ylläolevan listan viimeisen kohdan ”nimittely ja nöyryyttäminen” alle. Luin siinä kerrottuja tarinoita huuli pyöreänä. Oli nimittän jonkin verran asiattomuuksia. Joita kaikkia yhdisti yhteinen piirre. Pystyn helposti luettelemaan enemmän kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän rasvaisempia juttuja omalta inttiajaltani. Tai ne kiusaamistapaukset – aivan sama tilanne. Ainoa oleellinen ero on toki se, että somejuttuja ei vielä silloin ollut. Mutta yli puolet kirjassa kerrotuista tapauksista oli sellaisia, joihin ei omana inttiaikana olisi keneltäkään tullut olankohautusta isompaa reaktiota.
Lomilla ollut heppu saapui yllättäen reilusti ennen puoltayötä, ehtipä jopa vahvuuslaskentaan mukaan. Vahvuuslaskennan lopuksi kysyttiin perinteisesti, onko kenelläkään mitään sanottavaa. Tämä lomilta tullut ilmoitti: ”Hyvä loma oli. Sain kahta eri vittua.” Johon vahvuuslaskentaa pitänyt kersantti välittömästi kuittasi: ”Järvinen, koiranvittuja ei perinteisesti lasketa.”
En uskalla edes kuvitella millainen hulabaloo syntyisi jos tämä sananvaihto käytäisiin joukko-osastossa, jossa on myös naisvarusmiehiä.
Toki naisten ilmestyminen kasarmille on varmasti lisännyt seksuaalista häirintää. Ei sitä ennen ollut, koska ei ollut naisia joita häiritä. Kieltämättä juttujen rasvaisuus oli melkoinen, mutta itse tekoihin ei ryhdytty – ei ollut niitä naisia ja homoihin suhtautuminen oli sitä luokkaa, että jos joku kaappihomo porukassa oli, niin siinä kaapissa oli kaksinkertainen munalukko.
Lähimmäs suoranaista seksuaalista häirintää päästiin kerran naapurituvassa. Lampinen oli keskellä yötä havahtunut kahisevaan ääneen. Jonkin aikaa kuunneltuaan hän alkoi epäillä että ei saatana, joku runkkaa peiton alla. Oven viereisessä punkassa nukkunut Lampinen syöksähti katkaisijalle, iski valot päälle ja repi joka jätkältä peiton pois päältä. Tällöin paljastui, että Jokisella oli stondis, joten hänet julistettiin syylliseksi. Kyllä Jokinen sai sitten tästä kuullakin ainakin muutaman viikon.

Eniten naisten majoittumisessa ja toiminnassa varusmiehinä kummastuttaa kuinka kuohittuja nykymiehet ovat. Ei omasta varusmiesajasta niin kovin pitkää aikaa naisten asepalvelukseen tuloon ollut. Siitä puhuttiin jo vakavissaan silloin, mutta me naureskelimme koko ajatukselle. Ei todellakaan olisi tullut yhtään mitään siitä, että siihen porukkaan olisi naisia tuotu, kyllä me niin hormonihuuruisia nuoria miehiä oltiin. Juttuja olisi pitänyt siistiä 80 % eikä keskittymisestä koulutukseen olisi tullut sitäkään vähää, jos olisi ollut yksikin nuori naisihminen sekoittamassa ajatuksia. Johan kahden viikon kineksen jälkeen alkoivat jo varuskunnan ruokalan ladon seinästä repäistyt keittäjätkin näyttää kiihottavilta.
Kyse ei ole ensisijaisesti siitä, etteivätkö naiset kykenisi samoihin suorituksiin kuin miehet. Kyse on siitä, että miehet eivät kykene samoihin suorituksiin naisten läsnäolon takia kuin kykenisivät ilman heitä. Tai sitten vuoden 1995 jälkeen armeijan ruokiin on löydetty vihdoinkin oikea seos ”jarrua”, jonka ansiosta miesten kivekset ovat kutistuneet alle sallitun koon. Ainakaan omana varusmiesaikana ”vääpelinräkäkiisseliin” sotkettu jarru ei vaikuttanut, tosin jotkut ikätoverit väittävät että se toimii aikasytytyksellä ja on viime vuosina alkanut tehota. Tämä voidaan kylläkin kuitata perinteisenä tornihuhuna.

Suomen armeijan kunniaksi on sanottava, että naisilla on samat fyysiset vaatimukset kuin miehillä. Tämä on oikein, sillä kun laatikollinen telamiinoja painaa 42 kg ja se pitää saada ajoissa paikasta A paikkaan B, niin ei siinä kysytä kantaako sitä mies vai nainen vaan sitä onko se perillä silloin kuin pitäisi. Ei ole olemassa puolet kevyempiä naisten telamiinoja siksi että ei ole olemassa myöskään kehnommin panssaroituja naisten panssarivaunuja.

Kirjan viimeinen luku on otsikoltaan Yhteenveto ja ratkaisut. Muuten hyvässä kirjassa naisten asepalveluun liittyvien ongemien ratkaisun luettelo aiheuttaa melkoista myötähäpeää:
1) Tiedon lisääminen
2) Kutsuntojen kehittäminen
3) Naisten 45 vrk:n koeajasta luopuminen
4) Naisten korotetusta päivärahasta luopuminen
5) Vertaisarvioinnin kehittäminen
6) Erillistuvista yhteistupiin
7) Enemmän naisia tiettyihin yksiköihin
8) Syrjäytymisen ehkäisemisen tehostaminen
9) Naisten motivoiminen sotilasuralle
Myötähäpeä ei synny siitä, että ehdotukset olisivat huonoja. Ei toki, niissä on monia ilmeisen oikeita ehdotuksia. Toki kyseenalaisiakin on, esimerkiksi naisten korotetun päivärahan asiallinen perustelu on omien alusvaatteiden ja intiimitarvikkeiden tarve. Yhteistupien käyttö taas … niin no, jos nuoret nykymiehet ovat hormonitasoltaan reilusti omaa ikäluokkaani – jopa sen nykyistä tasoa – alempana niin ehkä sitten joo.
Myötähäpeä aiheutuu siitä, että ehdotusten joukosta puuttuu se ilmeinen ehdotus.
Entä jos naiset palvelisivat omassa joukko-osastossaan ja miehet omassaan?
Saamieni tietojen mukaan esimerkiksi yhteistuvat perustuvat vapaaehtoisuuteen. Eli rasti ruutuun, haluatko että tuvassasi on vain oman sukupuolesi edustajia vai suostutko siihen että sinut majoitutaan yhteistupaan? Sama käytäntö toimeen myös perusyksikön tasolla, tai oikeastaan siten että enää ei kysytä yhteistuvasta vaan yhteisperusyksiköstä. Tosin luultavasti lopputulos olisi se, että tuskin kovin moni nainen vetäisi ruksin naiskomppanian puolesta. Miehistä en tiedä. Mutta tämä nyt olisi ainakin aika ilmeinen ratkaisu, jolla naiset pääsisivät eroon miesten syrjinnästä.

Heitän SA-INT:ille seuraavan kokeiluluonteisen esityksen, jolla sukupuolijakauman merkitystä joukko-osastolle voidaan testata.
Otetaan 250 palvelukseen astuvaa miestä ja 250 palvelukseen astuvaa naista. Jaetaan heidät viiteen sadan alokkaan jääkärikomppaniaan arpomalla komppaniat sattumanvaraisesti seuraavin ehdoin:
A-komppaniaan tulee 100 naista.
B-komppaniaan tulee 80 naista ja 20 miestä.
C-komppaniaan tulee 50 naista ja 50 miestä.
D-komppaniaan tulee 20 naista ja 80 miestä.
E-komppaniaan tulee 100 miestä.
Kouluttajat, sekä kantahenkilökunta että varusmieskouluttajat, jaetaan samassa suhteessa komppanioihin. Jos komppaniassa on esimerkiksi viisi upseerikokelasta ja viisitoista alikersanttia, niin D-komppaniassa yksi kokelaista ja kolme alikersanteista on naisia, loput miehiä. C-komppanian komppanianpäällikön sukupuoli voidaan vaikka arpoa tai sitten jos löytyy sukupuoltaan vaihtanut kapiainen, niin hänhän olisikin mitä sopivin tehtävään.

Peruskoulutuskauden jälkeen voidaan sitten vertailla millaisia tuloksia eri komppaniat saavat aikaan. Naisten vapaaehtoisuudesta huolimatta lienee kuitenkin selvää, että E-komppanian tulokset ovat A-komppanian tuloksia paremmat. Ainakin jos E-komppaniaa saa kouluttaa kuten miehiä oli tapana kouluttaa. Mielenkiinto tuleekin siitä, miten muut komppaniat pärjäävät ja onko tulosten muutos lineaarinen. Oma enemmän tai vähemmän valistunut arvaukseni on seuraava:
- D-komppanian taso on suhdelukuaan huonompi verrattuna E-komppaniaan eli taso putoaa suhteellista eroa enemmän.
- C- ja D-komppanioiden tasossa ei ole merkittävää eroa
- suurin suhteellinen romahdus tapahtuu joko välillä C-B tai B-A siten, että jommallakummalla välillä on suuri ero ja toisella väleistä ero on vähäinen. En vain osaa ollenkaan arvioida kumpi väli on kumpi.
Naisvaltaisilla työpaikoilla toimineet voinevat kommenteissa vastata mihin nämä arviot perustuvat, itse en uskalla.

Tutkimuksen oleellinen lopputulos ratkeaa, kun komppanioiden suoritustasolle vedetään viiva välille A-E ja katsotaan, sijoittuvatko komppaniat B, C ja D tämän viivan ala- vai yläpuolelle. Mikäli kaikki sekakomppaniat sijoittuvat viivan yläpuolelle, johtopäätös on että naisten ja miesten sekoittaminen kannattaa. Mikäli kaikki sekakomppaniat sijoittuvat viivan alapuolelle, johtopäätös on että miehet ja naiset toimivat tehokkaammin erillisissä komppanioissa.
Tästä voi sitten vetää johtopäätökset kuinka saadaan armeija toimimaan tehokkaimmin.

Testiä voisi verrata kuulemma joskus kokeiltuun (ei Suomessa) testiin erikokoisista komppanioista. Kolme pataljoonaa – kussakin 600 sotilasta jalkaväkikomppanioissa plus esikunta ja tukijoukot – jaettiin erikokoisiin komppanioihin esikuntien ja tukijoukkojen kokoonpanon ollessa samat kaikissa pataljoonissa. I pataljoonassa oli kolme komppaniaa, jokainen vahvuudeltaan 200. II pataljoonassa oli neljä komppaniaa, jokainen vahvuudeltaan 150. III pataljoonassa oli kuusi komppaniaa, jokainen vahvuudeltaan 100. II pataljoona eli 150 hengen komppaniat osoittautui tehokkaimmaksi. Tämä ei ole yllätys niille, jotka tuntevat sosiologiasta käsitteen Dunbarin luku.