Mämmilä

Sarjakuvapiirtäjä Tarmo Koivisto alkoi julkaista Mämmilä-sarjakuvaa vuonna 1975. Reilun kahdenkymmenen vuoden kuluttua useissa eri lehdissä – pisimpään Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 1983-1996 – julkaistu sarja meni tauolle palatakseen albumimuodossa ensin 2002 ja uudelleen Suomen Kuvalehdessä 2006-2008. Kaikki sarjat on julkaistu myös albumeina.

Sarja on usealla tavalla hyvin poikkeuksellinen sarjakuva formaatiltaan. Siinä ei ole ensinnäkään päähenkilöä, vaan Mämmilän kyläyhteisön jäsenet nousevat yksi kerrallaan esiin tarinoissa, jotkut lyhytaikaisemmin, jotkut koko sarjan ajan, joillakin on tähtihetkensä jonka jälkeen he palaavat taustalle, jotkut vierailevat sarjassa vain lyhyen ajan mutta isossa roolissa, jotkut pysyvät koko sarjan ajan sivuhahmoina.
Kaikkein suurin poikkeama normaaliin sarjakuvaformaattiin on henkilöiden kehitys. He näet ikääntyvät sarjan myötä. Sarjan alun teinit elävät sen lopussa keski-iän kriisissä, alun mahtihenkilöt päätyvät loppupuolella vanhainkotiin tai hautaan. Mikä on myös harvinaista sarjakuvissa – niissä tärkeät hahmot eivät yleensä kuole.

Olen ollut Mämmilä-fani siitä lähtien kun ensimmäisen sarjan jostain tuotannon alkupäästä sattumalta luin. Huushollista löytyy täydellinen kokoelma albumeja. Kumma kyllä, Salli ei ollut koskaan niitä lukenut. Tämä siitä huolimatta, että aloin koota sarjaa täydelliseksi vasta naimisissa ollessamme, sitä ennen oli ymmärrettävistä syistä vain muutamia satunnaisia albumeja sarjan alkupäästä. Jokin ajastaika sitten vihjaisin, että tässä voisi olla luettavaa joka kiinnostaisi. Aluksi suhtautuminen oli vähän epäileväinen, mutta ei muuta kuin yhdessä iltalukemisiksi ensimmäinen albumi. Toisen tai kolmannen albumin kohdalla innostus pääsi vauhtiin ja niinpä muutamassa viikossa tuli kahlattua kaikki albumit läpi.

Alkuperäisessä sarjassa oli kymmenen albumia vuosilta 1975-1996, joita seurasi yksi erillisalbumi joka oli piirretty alkujaankin albumimuotoon toisin kuin muut kirjat sekä vielä yksi vuosien 2006-2008 sarjakuvista koostettu albumi:
Mämmilä 1. Sarjakuvia Suomesta (1978)
Mämmilä 2. Punkkia ja metsäkukkia (1980)
Mämmilä 3. Pässimäestä peltihalliin (1982)
Mämmilä 4. Pois tieltä (1984)
Mämmilä 5. Kasvukipuja (1986)
Mämmilä 6. Rakennemuutos rassaa (1988)
Mämmilä 7. Riitaa ja rakkautta (1990)
Mämmilä 8. Naapurin neekeri (1992)
Mämmilä 9. Ladoja ja dollareita (1994)
Mämmilä 10. Täällä tähtikiekon alla (1996)
www.mammila.fi (2002)
Kiinalainen juttu (2008)

Sarjakuville tyypilliseen tapaan pari ensimmäistä vuotta oli hakemista sekä tarinan että piirrostyylin kanssa; katsokaa mitä tahansa sarjakuvaa niin ensimmäinen albumi on lähes poikkeuksetta tyyliltään erilainen kuin muut, vaikkapa Asterix Gallialainen hyvänä esimerkkinä. Koivisto osui kuitenkin hermoon ja markkinarakoon, sillä sarjakuva saavutti huomattavan suosion. Toisessa albumissa linja on jo löytynyt piirrostyylin suhteen ja hahmot vakiintuneet näköisikseen, mistä he eivät enää muuttuneet paitsi ikääntymisen myötä.
Sarjan mestariteokset ovat albumit 3 ja 4, joiden käsikirjoitus on parasta Mämmilää. Siinä vaiheessa Koivisto oli ottanut etäisyyttä lapsuutensa Oriveteen ja osasi siksi kuvata suomalaista kyläyhteisöä tarkkailijana. Toisaalta samat intressit vaikuttivat yhä 80-luvun alussa kuin kymmenen vuotta aiemmin. Seuraavissa albumeissa ei olla enää niin ajan hermolla, koska kyläyhteisö on jo toisenlainen eikä piirtäjällä ole siitä läheistä henkilökohtaista kokemusta. Hahmojen kehittyminen kantaa kuitenkin sarjakuvaa edelleen samalla tasolla kuin aiemmin. Alkuperäisen sarjan lopussa alkaa sitten jo vieraantuminen ja väsyminen näkyä. Yhdeksäs albumi on edelleen hieno, mutta sen kehityskulku vie Mämmilän tarinan loppua kohti, sillä juoni on punottu jo kyläyhteisöstä osin irralliseksi. Alkuperäisen sarjan viimeinen eli kymmenes albumi on sitten jo suurelta osin vanhan toistoa, joskin muutamilla loisteliailla yksityiskohdilla. Muutaman vuoden hengähdystauon jälkeen uusi, kokonaan yhtenäiseksi tarinaksi piirretty albumi on taas piristävämpi, viimeinen albumi ei yllä aivan samalle tasolle.

Sarjan parasta antia ovat sen henkilöhahmot. Laskin tasan kaksikymmentä henkilöä, jotka esiintyivät sekä ensimmäisessä että viimeisessä albumissa (en mene takuuseen että olisin täysin oikeassa, perustui muistikuvaan viimeisen albumin esilehden henkiögalleriasta laskettuna). Jotkut, kuten Atte Syrjänen alakoulupojasta teknologiafirman toimitusjohtajaksi, ovat enemmän tai vähemmän keskeisiä henkilöitä koko ajan. Toiset, kuten rakennusmestari Heimo Suominen, ovat aluksi jopa nimettömiä taustahahmoja, nousevat sitten päähenkilötasolle (Suominen albumeissa 3-6), katoavat välillä kokonaan (taisi esiintyä albumeissa 7-9 vain yhdessä piirroksessa kehystetyssä valokuvassa) ja ilmestyvät taas valokeilaan (kaksi viimeistä albumia). Toiset taas pysyvät koko albumisarjan ajan taustalla, heillä on ehkä noin yksi sivu per albumi jossa ovat merkittävästi esillä, kuten kukkakauppias Ida Immonen. Parivaljakko Vilhelm Varpunen – Rikhard Ronkainen puolestaan ilmestyy kaveruksina aina säännöllisesti viemään juonta eteenpäin, ikääntyvät eläkeläisiksi ja kuolevat (ainakin Ronkainen, Varpusen kuolema jää avoimeksi mutta annetaan ymmärtää hänen olevan viimeisillään) viimeisessä albumissa. Jotkut taas pomppaavat tyhjästä näkyviin etualalle kadotakseen jäljettömiin, kuten konsultti Uffe Ekman albumeissa 5-6, jälkeenpäin miestä ei enää nähdä lainkaan ja muistetaan vain parilla maininnalla dialogissa.

Henkilöhahmojen voima on niiden uskottavuudessa. Suomessa kasvanut ei voi olla tunnistamatta hahmoja omasta piiristään. Itseäni kutkutti suuresti moni hahmo, joiden piirteet olivat kovasti tutun oloisia.

Pekka Syrjänen oli parissakymmenissä oleva nuorimies sarjan alussa, heilasteli Eeva Lehtosen kanssa päätyäkseen sitten naimisiin ja aviokriisiin, joka kuitenkin ratkesi. Elämä heitteli muutenkin, teollisuustyöntekijä päätyi konkurssin myötä työttömäksi mutta putosi lopulta jaloilleen kiitos harrastuksensa eli autojen rassaamisen, mikä johti autokorjaamon perustamiseen.
En valitettavasti tuntenut ”Pekkaa” nuoruudessaan, vaan tutustuin häneen kolmikymppisenä, jolloin perhe oli jo perustettu. Mutta kohtalo oli hyvin samanlainen: duunari vaikutti tipahtavan tyhjän päälle, kun tehdas sulki ovensa. ”Pekka” oli kuitenkin mies jonka käsissä jakoavain vaikutti taikasauvalta. Muistan kun itselläni oli ongelmia erään laitteen kanssa ja pyysin ”Pekan” apuun. Hän ei ollut koskaan edes nähnyt kyseistä erikoislaitetta, mutta ei siinä kauan mennyt ennen kuin vika selvisi. Sai vähän aikaa tyrkytellä, ennen kuin huoli korvauksen. Odotetusti ”Pekka” löysi lopulta tien ulos ahdingostaan ja perusti oman firman.

Atte Syrjänen oli Pekan pikkuveli, noin kymmenen vuoden ikäinen poika sarjan alussa. Hän löysi tietotekniikan ja alkoi menestyä koulussa, mikä johti diplomi-insinöörin opintoihin ja vähitellen ison firman toimitusjohtajksi.
”Atte” tuli kanssani samalle luokalle alakoulussa, kun yrittäjävanhemmat muuttivat paikkakunnalle. Ei ollut mikään huippuoppilas, mutta lukioon mentiin yhdessä ja siellä alkoi poika pärjätä. Yhdessä väännettiin koodia muutaman kaverin kanssa ja ”Atte” oli meistä se, joka innostui alasta toden teolla. Perusti oman firman jo DI-opintojensa aikana kuten sarjakuvassakin ja rakensi siitä menestyvän toiminimen, kuten esikuvansakin.

Toivo Rönkä oli ilmeisen varakas, lapsettomassa avioliitossa elelevä sarjakuvan alussa jo eläkkeellä oleva naapurustokyttääjä, joka oli jatkuvalla sotajalalla omenavarkaissa käyvän nuorison kanssa.
Omassa lapsuuden naapurustossani ollut ”Rönkä” oli myös lapsettomassa avioliitossa oleva eläkeläinen eikä voinut sietää ympäristössä leikkiviä lapsia. Esikuvansa tapaan hänkin oli pikkuporvari, ei sarjakuvahahmonsa varoissa mutta hakeutui luottamustehtäviin, joissa saikin nipottamisellaan kaikenlaista riesaa aikaiseksi. Jo aikuisena osui eräästä matrikkelista sattumalta silmään tieto, joka ei yllättänyt sitten pätkääkään. ”Rönkä” oli ollut jatkosodan aikaan sotapoliisialiupseerina. Sodan jälkeen hän oli sitten muuttanut sukunimensä sellaiseksi, jona hänet olin oppinut tuntemaan. Tarkempi tutkimus paljasti että hän oli ollut sotapoliisina nimenomaan siinä joukko-osastossa, jonka väitettiin teloittaneen sotilaskarkureita kesän 1944 aikana pikaoikeuksien jälkeen. Teloitukset olivat ilmeisesti huhupuheita, mutta ehkä niiden takia mies oli katsonut parhaaksi häivyttää jälkiään nimeä vaihtamalla.

Jalmari Lepola oli Toivo Röngän kasvukumppani, huutolaispoika kuten Toivokin, molemmat olivat päätyneet Iivari Röngän kasvateiksi. Jalmari oli kuitenkin ilkikurinen eikä pitkälle pötkinut, Toivo sen sijaan pääsi adoptiopojaksi ja rikastui. Jalmari sitten kuitenkin hommasi ujolle Toivolle vaimon torpan hinnalla. Vanhoina miehet uhittelivat toisilleen.
Varsinaista ”Jalmaria” ei ole kohdalleni osunut, joskin tässä muistelmassa mainitulla vanhaisäntä Antilla oli samankaltaisia teräviä huomautuksia. Jalmarin nostan kuitenkin esille siksi, että hänen ja Toivon keskinäiseen suhteeseen sisältyy eräs epäloogisuus, joka on Mämmilän saagassa harvinainen jatkuvuusongelma. Tarinassa käy siis ilmi miesten olleen samaan aikaan kasvattilapsina ja annetaan ymmärtää Jalmarin olleen hieman vanhempi, joskin suunnilleen samanikäinen. Voitaneen olettaa ikäeroksi maksimissaan viisi vuotta, ei missään nimessä kymmentä. Jalmarin iän ankkuroi hänen kertomuksensa vapaussodasta, jonka aikaan hän oli suunnilleen parikymppinen sekä 85-vuotispäivähaastattelu Mämmiviestissä albumin 4 alussa eli noin vuonna 1983, mikä täsmää ikään. Hän on siis syntynyt 1800-luvulla, luultavasti viimeistään 1898. Tällöin Toivo Röngän syntymävuodeksi saadaan 1898-1903, ei missään nimessä enää 1910 tai myöhemmin. Jalmari kuolee nauruun albumissa 5 eli 1980-luvun puolivälissä. Piirtäjä itse sanoi, että Lepola piti päästää pois koska hänellä oli liian suuri houkutus nostaa vaari aina kommentoimaan nykyajan hullutuksia. Rönkä sen sijaan painelee täyttä häkää päätyäkseen vanhainkotiin omaisuutensa menetettyään noin 1987. Sieltäkin hän masinoi operaatioitaan, mikä ei oikein täsmää oletetun korkean iän kanssa. Rönkä rikastuu vielä uudelleen vuosituhannen vaihteessa. Hän kuolee vuoden 2002 albumin viimeisessä ruudussa eli noin satavuotiaana, jos aikajanaan on uskomista.

Leevi Pikkula on paikallinen urheilijasuuruus, moninkertainen hiihdon piirinmestari. SM-tason menestyksestä ei tarinoissa mainita. Hän päätyy maineensa ansiosta johtajatason tehtäviin, joihin hänellä ei ole kykyjä ja niinpä häntä käytetään tylysti bulvaanina, jolle jää Musta Pekka käteen. Pikkula jää työttömäksi ja joutuu ottamaan vastaan milloin mitäkin töitä. Pohjanoteeraus on se, kun hän päätyy Mämmilän uuden kauppakeskuksen pihaan Amerikka-teemapäivillä naama mustattuna teeskentelemään banjonsoittoa yhdessä tuntemattomaksi jäävän Aku Ankka -pukuun sonnustautuneen työkaverin kanssa. Seurauksena on Mämmilä-sarjan komediallinen tähtihetki, joka sai minut nauramaan ensimmäistä kertaa sen lukiessani niin että vatsalihakset olivat seuraavana päivänäkin kipeinä. Rikhard Ronkainen ilmestyy paikalle maahanmuuttajakaverinsa Muhammed al-Zomalin kanssa ja kysyy tältä, mitäs Mukku tuumii paikallisesta neekerikannasta. Mukku saa naurukohtauksen ja Leevin naama venähtää. Seuraavassa kuvassa on Mämmilän poliisiasema, jossa konstaapeli Jalkanen vastaa puhelimeen. ”Että mitä? Rotumellakka Ostomekan ovella? Ketä? Ronkainen … pari neekeriä … ja Aku kuka???" Lopulta Leevi-parkakin putoaa jaloilleen, vaikka paluuyritys hiihtäjäksi menee sekin mönkään luistelutyylin sotkettua suunnitelmat – ei ole persjalkaisesta Leevistä sivupotkun taitajaksi.
”Leevi” oli minulle lähinnä hyvänpäiväntuttu, mutta tarina oli vähän samankaltainen. Silloisen asuinpaikkani Huitsinnevadan hiihtosuuruus, jonka parhaat päivät olivat jo takana. Menestystä ei valtakunnallisella tasolla tullut, piirinmestaruuksienkin laita taisi olla vähän niin ja näin, koska piirissä oli kuitenkin pari vähän vanhempaa arvokisakävijääkin, taisi kuitenkin joku kultamitali olla. Mutta ”Leevi” jatkoi uraansa ja lopulta yritys palkittiin veteraanisarjojen SM-mitaleilla, kun lahjakkaammat lopettivat tai eivät enää viitsineet harjoitella tosissaan. Työura ei onneksi ollut yhtä menestyksekäs kuin sarjakuvassa, sillä ”Leevi” yleni vain työnjohtajatasolle hiihtomenestyksensä ansiosta eli ei kuitenkaan päässyt Peterin periaatteen mukaisesti kykenemättömyytensä tasolle, ainoastaan lähelle sitä.

Taina Suominen on Heimo Suomisen rahanahne vaimo, joka ryhtyy suhteeseen Leevi Pikkulan kanssa, mikä päättää avioliiton. Kun hänelle valkenee, että Leevikään ei häntä vakituiseksi ota, hänen ymmärretään vajoavan aluksi prostituutioon, mistä hänet ”pelastaa” uskoontulo. Tästä hän sitten päätyy ennustaja ”Lady Thainahiksi”.
”Taina” tuntuu olevan kooste joistakin tielleni valitettavasti osuneista naisihmisistä – ei onneksi liian lähelle osuneista. Mutta tiedän aika monta laiskaa ja rahanahnetta ketkua, jotka ovat päätyneet avioliittoriivinraudoiksi onnettomille kavereille. Ja aika monella on ollut Tainan kohtalo kun avioliitto on päättynyt neljänkympin kantturoissa: enää ei ulkonäöllä miehiä pyydystellä, kun se on ollut suhteellisen vaatimaton jo alkujaan. Eikä ole koulutusta tai muutakaan substanssia. Jotkut näistä pintaliitäjistä ovat sitten aikuistuneet, mutta vähemmistö. Tainan ainoa positiivinen puoli sarjassa tulee näkyviin, kun hän uskoon tultuaan tunnustaa Heimolle olleensa tätä kohtaan epäreilu.

Sauli Pylvänäinen on paikallinen toimittaja, joka saa myös yhden dekkarin julkaistua.
Hän tuntuu niin ikään olevan kooste joka toisesta tuntemastani toimittajasta. Hirmuinen höseltäjä vailla syvällistä yleissivistystä, mutta osaa kirjoittaa sujuvaa leipätekstiä ja unelmoi kirjailijan urasta. Näitä on toimittajakunnassa kymmenen tusinassa. Saulin – ja hänen reaalimaailman esikuviensa – kunniaksi on sanottava että he ovat hyviä ihmisiä, joita vain tapahtumat kuljettavat kuin lastua laineilla. Ehkä lähinnä ”Saulia” on jo aikapäiviä sitten kuollut tuntemani toimittaja, jolla oli hämmästyttävä kyky naputella uutinen kasaan pikavauhtia sujuvalla suomen kielellä. Jopa suunnilleen oikein, mutta ilman mitään syvällisempää tutkivaa journalismia tai häikäiseviä kielellisiä suorituksia. Saulia sanotaan kerran ”rutinoituneeksi toimittajaksi”, johon hän vastaa että kaikki rutinoituneet toimittajat pitäisi ampua. Uskon että tosielämän ”Sauli” olisi sanonut täsmälleen samoin. Ilokseni ”Sauli” sai kuitenkin sen kirjansa julkaistua ennen kuin kuoli vakavaan sairauteen. Opus on hyllyssäni ja … pitääpä tarkistaa … muistin väärin, eipä ollutkaan omistuskirjoitusta.

Heidi Marjasto eli Hema on Mämmilän nuoriso-ohjaaja, seurakunta-aktiivi ja ties mitä muuta. Hänestä tuli Sallin suosikkihahmo tohottavassa rasittavuudessaan. Nelosalbumissa on piirretty kokonainen aukeama Mämmiviestiä, joka naurattaa jo siinä mielessä että vaikka se sijoittuu 1980-luvulle, siitä saisi nykypäivän Hornankuusen Sanomat vain nimiä vaihtamalla. Samat nimet esiintyvät joka lehdessä eri yhteyksissä ja tutkivan journalismin määrä hipoo nollaa. Tällä aukeamalla sitä kuitenkin on ja siitäpä soppa syntyykin. Enemmän kuitenkin kertovat pikku-uutiset ja ilmoitukset. Heidi Marjastosta on uutinen otsikolla ”Mämmilän tyttö maailman tapahtumien polttopisteessä – Heidi Marjasto onnellisesti kotiin kibbutsilta”. Jotenkin niin tyypillistä tuon ajan jokapaikan höseltäjälle. Sitten pikku-ilmoituspalstalle: ”Tyttöjen raamattupiiri, alustaa isosisko Heidi”. ”Keinutuolikerho, leikittää ja laulattaa Heidi Marjasto”. ”Nuorten souldisko, tiskijukkana Hema”.
Salli sai hillittömän naurukohtauksen luettuaan nämä. Emmeköhän me kaikki tiedä sen tyypin, joka on yleensä nuoriso-ohjaaja ja joka ainoassa paikassa mukana. Taannoin olin Sallin kanssa yläkoulun vanhempainillassa, jossa Hornankuusen uusi kyseinen viranhaltija oli esittäytymässä. Kertoi ne normaalit mitä teki ja millaisia kerhoja veti joko työn tai harrastusten puolesta. Kumarruin Sallin puoleen ja supatin korvaan: ”Tämä on siis paikallinen Hema.” Vanhempainillan jälkeen sain sapiskaa ettei tuollaisia saa sanoa, Salli oli joutunut ponnistelemaan kaikin voimin ettei purskahda nauruun keskellä auditoriota.

Mämmilän kermaan kuuluvat kunnanjohtaja Martti Mielonen, liikemies-kunnanvaltuutettu Teuvo Isopaljo, pankinjohtaja Ensio Santanen ja osuuskaupan pamppu Pekka Pulmunen. Kaikki neljä ovat toistensa vihamiehiä, mutta pitävät yhtä ”M-klubissa” ja järjestelevät toisilleen ansojen ohella mahdollisuuksia periaatteella ”parempi tuttu piru”.
Kun asiaa ajattelen, niin mieleeni tulee lähes yksi yhteen samalla tavalla toimivat henkilöt minulle tutusta kunnasta. ”Mielonen” on pitkäaikainen kunnanjohtaja, joka on vuosikymmenten kuluessa keskittänyt kaikki narut omiin käsiinsä sotkeutuakseen niihin aina välillä. ”Isopaljo” taas on kumiukkomainen liikemies, joka pomppaa aina konkurssin jälkeen pinnalle uudella pöytälaatikosta tempaistulla firmalla – ja kuinka ollakaan, on myös antanut valita itsensä kunnanvaltuustoon. ”Santanen” puolestaan luuli pitävänsä kunnan finansseja käsissään aina siihen asti, kunnes pankkitoiminnot siirtyivät nettiin ja kunnan konttori lakkautettiin, jonka jälkeen mies nosti kytkintä ja katosi paikkakunnalta, aivan kuten sarjakuvassakin. ”Pulmunen” puolestaan pitää matalaa profiilia, mitä nyt sponsoroi tiettyä urheilulajia ja tarkemmin penkoen huomaa aika monien jälkien johtavan osuuskaupan sylttytehtaalle.

Lopuksi esitellään hahmo, joka on hämmentävän ristiriitainen. Muhammad al-Zomal eli Mukku muutti Mämmilään ja osti maatilan, jolla alkoi viljellä luomuyrttejä. Hänen narratiivinen tehtävänsä on toimia kyläyhteisön peilinä ja kommentoida sen erikoisuuksia vierautensa kautta.
Mukku on hahmona poikkeava kaikista muista siksi, että hän on täysin epärealistinen. Afrikkalainen muslimi tulee ja ostaa maatilan Suomen syrjäseudulta. Asuu aluksi yksin, kunnes paikalle ilmestyy kuolleeksi luultu vaimo, joka synnyttää saman tien raiskauksen seurauksena alkunsa saaneet kaksoset, joiden nimiksi annetaan Alma ja Elma. Epäuskottavuus on hilattu aivan tappiinsa: etsikää Suomesta afrikkalaismuslimi, joka on tehnyt edes yhden kolmesta: hankkinut maatilan jolla elättää itsensä ja perheensä, hyväksynyt raiskatuksi tulleen vaimonsa lapset eikä heittänyt kaikkia ikkunasta, antanut lapsilleen suomalaiset nimet sopeuttaakseen nämä yhteiskuntaan. Mukku on tehnyt kaikki kolme, mikä vastaa suunnilleen samaa kuin seitsemän oikein lotossa kolme viikkoa putkeen. Kokovartalokaavuista ei sentään ole luovuttu, mikä lieventäväksi asianhaaraksi katsottakoon.
Epäuskottavuudestaan huolimatta Mukku istuu sarjakuvaan hyvin täyttäen tehtävänsä kommentoijana, eräänlaisena Jalmari Lepolan korvikkeena. Koomista lisää tuovat kielelliset väärinkäsitykset, kuten tapaus jossa Mukku on tilannut Ronkaiselle ja Ala-Mämmilälle afrikkalaista ulostuslääkettä näiden valitettua ettei alapää toimi. Todellisuudessa miehet olisivat halunneet Viagra-korviketta, joten lääkkeen ottaminen aiheuttaa harmittavan tilanteen sillä se toimii aluksi placebo-vaikutuksella ennen todellista vaikutusta. Väärinkäsityksen selvittyä Mukku lupaa hommata oikeaa ainetta, joka kuulemma ”nostaa ja pitää, mutta sitten pitää hommata myös vastalääke, se mikä laskee”.