Kun lähdet armeijaan

Ensinnäkin pahoittelut videosta. Jos Status Quon tyypit näkisivät, mitä Meiju Suvas teki heidän kappaleelleen In the Army Now he ryhtyisivät sivareiksi.

Sitten itse asiaan. Luin jokin aika sitten kirjan Häiriö! Nainen intissä. Ihan tuore opus ei ole kyseessä, julkaistu 2018. Asia ei kuitenkaan liene erityisesti vanhentunut, koska kirjassa on haastateltu varusmiespalveluksessa olleita naisia koko siltä ajalta, kun se on ollut naisille mahdollista eli vuodesta 1995 alkaen.
Itse ehdin sotilaspassini saada ennen kuin naiset tulivat armeijaan, joten voinen jossain määrin vertailla kirjan korutonta kertomaa aikaan, jolloin naisia ei näkynyt muualla kuin keittiössä ja sotilaskodissa. Kertausharjoituksissa on sitten naispuolisia asetovereita näkynyt, mutta kumma kyllä ei ihan välittömässä komentoketjussa, mikä lienee puhdas sattuma.

En epäile pätkääkään sitä, etteivätkö naiset kokisi armeijassa sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Tulee välittömästi mieleen Yhdysvaltojen asevoimien ensimmäisen mustaihoisen neljän tähden kenraalin Daniel James Jr:n legendaarinen toteamus: ”Merijalkaväellä ei ole rotuongelmaa. He kohtelevat kaikkia kuten he olisivat mustia.”
Tällaista ihmettä Suomen armeija ei ole vielä saanut aikaan. Siellä ei todellakaan kohdella naisia kuin miehiä. Tosin ei miehiäkään kohdella enää kuten ennen, mikä on enimmäkseen hyvä asia. Muutama päivä sitten oli juuri artikkeli armeijan rangaistustavoista, jotka ovat nykyään simputuksena kiellettyjä:
- taakse poistu -komento käytettynä rangaistustarkoituksena (eli yleensä toistettuna useita kertoja yhdessä riviin järjesty -komennon kanssa)
- rättisulkeiset (tämä oli jo omana aikanani periaatteessa kielletty, mutta koettu on)
- juoksuttaminen tai punnertaminen epäonnistuneen tai laiskan toiminnan seurauksena
- punkan tai pinkan ”räjäyttäminen” (nykyään ei kuulemma enää edes tehdä pinkkoja – ihmettelenpä vain miten sitten sodassa käy jos tulee muuten tasapeli, ennen sanottiin että siinä tapauksessa voittajaksi katsotaan se armeija joka tekee paremmat pinkat)
- tupatarkastusten pitkittäminen tarkoituksena löytää jokin pikkupuute, josta voi nipottaa (tästä tulee mieleen ne muutamat asiat joita armeijassa ainakin oppi: roskiksessa ei saa olla roskia, valmistautumisaikana ei saa enää valmistautua, kaiteesta ei saa ottaa tukea, päähineen korvaläppiä ei saa kääntää korville ja sängyssä ei saa maata)
- seisottaminen (eli odotetaan turhaan)
- nimittely ja nöyryyttäminen (tämä kohta suurennuslasin alle)
En tiedä kuinka tarkkaan sääntöjä nykyään noudatetaan mutta omana varusmiesaikana voin vakuuttaa että nuo kaikki on useampaan kertaan nähty ja joskus omakohtaisestikin koettu. Huvitti vieläpä tuo ”punkan räjäyttäminen” eli artikkelissa kerrotaan sen tarkoittavan sitä että pedatusta punkasta on heitetty peitto tai patja lattialle tai ylipäätään repäisty peitto pois, jolloin on pedattava uudelleen. Meillä tuota ei edes kutsuttu räjäyttämiseksi, ainoastaan ”sirpalevaurioksi”. Räjäytys oli se jos koko punkka oli ylösalaisin.

Kirjassa omistetaan parikin lukua häirinnälle, joka voitaneen enimmäkseen laskea ylläolevan listan viimeisen kohdan ”nimittely ja nöyryyttäminen” alle. Luin siinä kerrottuja tarinoita huuli pyöreänä. Oli nimittän jonkin verran asiattomuuksia. Joita kaikkia yhdisti yhteinen piirre. Pystyn helposti luettelemaan enemmän kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän rasvaisempia juttuja omalta inttiajaltani. Tai ne kiusaamistapaukset – aivan sama tilanne. Ainoa oleellinen ero on toki se, että somejuttuja ei vielä silloin ollut. Mutta yli puolet kirjassa kerrotuista tapauksista oli sellaisia, joihin ei omana inttiaikana olisi keneltäkään tullut olankohautusta isompaa reaktiota.
Lomilla ollut heppu saapui yllättäen reilusti ennen puoltayötä, ehtipä jopa vahvuuslaskentaan mukaan. Vahvuuslaskennan lopuksi kysyttiin perinteisesti, onko kenelläkään mitään sanottavaa. Tämä lomilta tullut ilmoitti: ”Hyvä loma oli. Sain kahta eri vittua.” Johon vahvuuslaskentaa pitänyt kersantti välittömästi kuittasi: ”Järvinen, koiranvittuja ei perinteisesti lasketa.”
En uskalla edes kuvitella millainen hulabaloo syntyisi jos tämä sananvaihto käytäisiin joukko-osastossa, jossa on myös naisvarusmiehiä.
Toki naisten ilmestyminen kasarmille on varmasti lisännyt seksuaalista häirintää. Ei sitä ennen ollut, koska ei ollut naisia joita häiritä. Kieltämättä juttujen rasvaisuus oli melkoinen, mutta itse tekoihin ei ryhdytty – ei ollut niitä naisia ja homoihin suhtautuminen oli sitä luokkaa, että jos joku kaappihomo porukassa oli, niin siinä kaapissa oli kaksinkertainen munalukko.
Lähimmäs suoranaista seksuaalista häirintää päästiin kerran naapurituvassa. Lampinen oli keskellä yötä havahtunut kahisevaan ääneen. Jonkin aikaa kuunneltuaan hän alkoi epäillä että ei saatana, joku runkkaa peiton alla. Oven viereisessä punkassa nukkunut Lampinen syöksähti katkaisijalle, iski valot päälle ja repi joka jätkältä peiton pois päältä. Tällöin paljastui, että Jokisella oli stondis, joten hänet julistettiin syylliseksi. Kyllä Jokinen sai sitten tästä kuullakin ainakin muutaman viikon.

Eniten naisten majoittumisessa ja toiminnassa varusmiehinä kummastuttaa kuinka kuohittuja nykymiehet ovat. Ei omasta varusmiesajasta niin kovin pitkää aikaa naisten asepalvelukseen tuloon ollut. Siitä puhuttiin jo vakavissaan silloin, mutta me naureskelimme koko ajatukselle. Ei todellakaan olisi tullut yhtään mitään siitä, että siihen porukkaan olisi naisia tuotu, kyllä me niin hormonihuuruisia nuoria miehiä oltiin. Juttuja olisi pitänyt siistiä 80 % eikä keskittymisestä koulutukseen olisi tullut sitäkään vähää, jos olisi ollut yksikin nuori naisihminen sekoittamassa ajatuksia. Johan kahden viikon kineksen jälkeen alkoivat jo varuskunnan ruokalan ladon seinästä repäistyt keittäjätkin näyttää kiihottavilta.
Kyse ei ole ensisijaisesti siitä, etteivätkö naiset kykenisi samoihin suorituksiin kuin miehet. Kyse on siitä, että miehet eivät kykene samoihin suorituksiin naisten läsnäolon takia kuin kykenisivät ilman heitä. Tai sitten vuoden 1995 jälkeen armeijan ruokiin on löydetty vihdoinkin oikea seos ”jarrua”, jonka ansiosta miesten kivekset ovat kutistuneet alle sallitun koon. Ainakaan omana varusmiesaikana ”vääpelinräkäkiisseliin” sotkettu jarru ei vaikuttanut, tosin jotkut ikätoverit väittävät että se toimii aikasytytyksellä ja on viime vuosina alkanut tehota. Tämä voidaan kylläkin kuitata perinteisenä tornihuhuna.

Suomen armeijan kunniaksi on sanottava, että naisilla on samat fyysiset vaatimukset kuin miehillä. Tämä on oikein, sillä kun laatikollinen telamiinoja painaa 42 kg ja se pitää saada ajoissa paikasta A paikkaan B, niin ei siinä kysytä kantaako sitä mies vai nainen vaan sitä onko se perillä silloin kuin pitäisi. Ei ole olemassa puolet kevyempiä naisten telamiinoja siksi että ei ole olemassa myöskään kehnommin panssaroituja naisten panssarivaunuja.

Kirjan viimeinen luku on otsikoltaan Yhteenveto ja ratkaisut. Muuten hyvässä kirjassa naisten asepalveluun liittyvien ongemien ratkaisun luettelo aiheuttaa melkoista myötähäpeää:
1) Tiedon lisääminen
2) Kutsuntojen kehittäminen
3) Naisten 45 vrk:n koeajasta luopuminen
4) Naisten korotetusta päivärahasta luopuminen
5) Vertaisarvioinnin kehittäminen
6) Erillistuvista yhteistupiin
7) Enemmän naisia tiettyihin yksiköihin
8) Syrjäytymisen ehkäisemisen tehostaminen
9) Naisten motivoiminen sotilasuralle
Myötähäpeä ei synny siitä, että ehdotukset olisivat huonoja. Ei toki, niissä on monia ilmeisen oikeita ehdotuksia. Toki kyseenalaisiakin on, esimerkiksi naisten korotetun päivärahan asiallinen perustelu on omien alusvaatteiden ja intiimitarvikkeiden tarve. Yhteistupien käyttö taas … niin no, jos nuoret nykymiehet ovat hormonitasoltaan reilusti omaa ikäluokkaani – jopa sen nykyistä tasoa – alempana niin ehkä sitten joo.
Myötähäpeä aiheutuu siitä, että ehdotusten joukosta puuttuu se ilmeinen ehdotus.
Entä jos naiset palvelisivat omassa joukko-osastossaan ja miehet omassaan?
Saamieni tietojen mukaan esimerkiksi yhteistuvat perustuvat vapaaehtoisuuteen. Eli rasti ruutuun, haluatko että tuvassasi on vain oman sukupuolesi edustajia vai suostutko siihen että sinut majoitutaan yhteistupaan? Sama käytäntö toimeen myös perusyksikön tasolla, tai oikeastaan siten että enää ei kysytä yhteistuvasta vaan yhteisperusyksiköstä. Tosin luultavasti lopputulos olisi se, että tuskin kovin moni nainen vetäisi ruksin naiskomppanian puolesta. Miehistä en tiedä. Mutta tämä nyt olisi ainakin aika ilmeinen ratkaisu, jolla naiset pääsisivät eroon miesten syrjinnästä.

Heitän SA-INT:ille seuraavan kokeiluluonteisen esityksen, jolla sukupuolijakauman merkitystä joukko-osastolle voidaan testata.
Otetaan 250 palvelukseen astuvaa miestä ja 250 palvelukseen astuvaa naista. Jaetaan heidät viiteen sadan alokkaan jääkärikomppaniaan arpomalla komppaniat sattumanvaraisesti seuraavin ehdoin:
A-komppaniaan tulee 100 naista.
B-komppaniaan tulee 80 naista ja 20 miestä.
C-komppaniaan tulee 50 naista ja 50 miestä.
D-komppaniaan tulee 20 naista ja 80 miestä.
E-komppaniaan tulee 100 miestä.
Kouluttajat, sekä kantahenkilökunta että varusmieskouluttajat, jaetaan samassa suhteessa komppanioihin. Jos komppaniassa on esimerkiksi viisi upseerikokelasta ja viisitoista alikersanttia, niin D-komppaniassa yksi kokelaista ja kolme alikersanteista on naisia, loput miehiä. C-komppanian komppanianpäällikön sukupuoli voidaan vaikka arpoa tai sitten jos löytyy sukupuoltaan vaihtanut kapiainen, niin hänhän olisikin mitä sopivin tehtävään.

Peruskoulutuskauden jälkeen voidaan sitten vertailla millaisia tuloksia eri komppaniat saavat aikaan. Naisten vapaaehtoisuudesta huolimatta lienee kuitenkin selvää, että E-komppanian tulokset ovat A-komppanian tuloksia paremmat. Ainakin jos E-komppaniaa saa kouluttaa kuten miehiä oli tapana kouluttaa. Mielenkiinto tuleekin siitä, miten muut komppaniat pärjäävät ja onko tulosten muutos lineaarinen. Oma enemmän tai vähemmän valistunut arvaukseni on seuraava:
- D-komppanian taso on suhdelukuaan huonompi verrattuna E-komppaniaan eli taso putoaa suhteellista eroa enemmän.
- C- ja D-komppanioiden tasossa ei ole merkittävää eroa
- suurin suhteellinen romahdus tapahtuu joko välillä C-B tai B-A siten, että jommallakummalla välillä on suuri ero ja toisella väleistä ero on vähäinen. En vain osaa ollenkaan arvioida kumpi väli on kumpi.
Naisvaltaisilla työpaikoilla toimineet voinevat kommenteissa vastata mihin nämä arviot perustuvat, itse en uskalla.

Tutkimuksen oleellinen lopputulos ratkeaa, kun komppanioiden suoritustasolle vedetään viiva välille A-E ja katsotaan, sijoittuvatko komppaniat B, C ja D tämän viivan ala- vai yläpuolelle. Mikäli kaikki sekakomppaniat sijoittuvat viivan yläpuolelle, johtopäätös on että naisten ja miesten sekoittaminen kannattaa. Mikäli kaikki sekakomppaniat sijoittuvat viivan alapuolelle, johtopäätös on että miehet ja naiset toimivat tehokkaammin erillisissä komppanioissa.
Tästä voi sitten vetää johtopäätökset kuinka saadaan armeija toimimaan tehokkaimmin.

Testiä voisi verrata kuulemma joskus kokeiltuun (ei Suomessa) testiin erikokoisista komppanioista. Kolme pataljoonaa – kussakin 600 sotilasta jalkaväkikomppanioissa plus esikunta ja tukijoukot – jaettiin erikokoisiin komppanioihin esikuntien ja tukijoukkojen kokoonpanon ollessa samat kaikissa pataljoonissa. I pataljoonassa oli kolme komppaniaa, jokainen vahvuudeltaan 200. II pataljoonassa oli neljä komppaniaa, jokainen vahvuudeltaan 150. III pataljoonassa oli kuusi komppaniaa, jokainen vahvuudeltaan 100. II pataljoona eli 150 hengen komppaniat osoittautui tehokkaimmaksi. Tämä ei ole yllätys niille, jotka tuntevat sosiologiasta käsitteen Dunbarin luku.