Uusinta: Peace, man!

Lukijalle: Sitten tämän jutun julkaisemisen on jaettu neljä Nobelin rauhanpalkintoa. Niistä kaksi keskimmäistä meni ihan kohtuullisesti kohdilleen, mutta vuosien 2017 ja 2020 rauhanpalkinnot menisivät tälle hutilistalle heittämällä. Vuonna 2017 palkinto myönnettiin ydinaseiden vastaiselle kampanjalle, mikä on vähintäänkin huvittavaa. Lähi-idän rauha kestäisi noin 48 tuntia, mikäli Israel luopuisi ydinaseestaan ja naapurimaat uskoisivat, ettei USA tai joku muu tule omilla ydinaseillaan tarvittaessa estämään holokausti 2.0:aa. Vuonna 2020 palkinto taas myönnettiin Maailman ruokaohjelmalle, joka yrittää ratkaista mahdotonta yhtälöä eli lopettaa nälänhädän kehitysmaissa puuttumatta niiden hillittömään väestönkasvuun. Eli toisin sanoen vain huonontaa tilannetta toimillaan, ainakin pitkällä tähtäimellä:

Alfred Nobelin kuoltua upporikkaana ilman jälkeläisiä hän testamenttasi omaisuutensa jaettavaksi vuosittain myönnettävinä viitenä Nobelin palkintona. Yksi näistä oli Nobelin rauhanpalkinto. Rauhanpalkinto poikkeaa kaikista muista palkinnoista siinä, että se on ainoa, jonka saajaa ei päätetä Ruotsissa. Sen jakaa Norjan kansanedustuslaitoksen eli suurkäräjien valitsema Nobel-komitea. Usein herättää ihmetystä, miksi ruotsalaisuuteen niin kiinteästi kuuluvista palkinnoista yhden myöntäminen on annettu ulkomaille. Selitys, kuten yleensä kummallisuuksissa, löytyy historiasta. Nobelin kuollessa Ruotsi ja Norja olivat personaaliunionissa eli niillä oli yhteinen hallitsija ja ulkopolitiikka, vaikka molemmat maat hoitivat sisäisiä asioitaan itsenäisesti. Ei tiedetä syytä sille, miksi Nobel päätti antaa rauhanpalkinnon nimenomaan Norjan eikä Ruotsin kansanedustuslaitokselle. Yleisimmin esitetty epäilys on, että tällöin rauhanpalkinto olisi poliittisesti riippumattomampi, koska ulkopolitiikasta päätti joka tapauksessa Ruotsi. Tämä meni siinä mielessä poskelleen, koska Norja itsenäistyi jo 1905. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, kun Ruotsi oli puolueeton ja Norja kuului NATO:oon, tämä herätti tietyissä piireissä närkästystä. Mikä tietysti oli oikein mukava asia.

Rauhanpalkintoja on jaettu 116 vuoden ajan, mutta 19 kertaa - lähinnä sotien takia - palkinto on jätetty jakamatta. Niitä on siis myönnetty 97 kappaletta. Koska palkinto voidaan jakaa useammalle vastaanottajalle, palkinnon on saanut kaikkiaan 104 henkilöä ja 23 organisaatiota. Pikantti yksityiskohta on, että palkinto on myönnetty 16 naiselle, mikä on enemmän kuin yhdelläkään toisella palkinnolla. Jokainen aviomies voi toki pohtia, onko jotain ironiaa siinä, että naiset ovat saaneet eniten nimenomaan rauhanpalkintoja.

Jos palkinto on myönnetty 97 kertaa, niin ei ole mikään ihme että joukkoon mahtuu huteja. Kyynikko sanookin, että varmin tapa saada Nobelin rauhanpalkinto on aloittaa pitkä, sekava sodanomainen tila ja vuosien levottomuuksien jälkeen solmia horjuva rauha. Niinpä onkin aiheellista listata kymmenen historian pahinta rauhanpalkintojen mokaa. "Mokalla" ei välttämättä tarkoiteta kiistanalaista, selvästi poliittista palkintoa. Tällaisista esimerkkejä ovat vuosien 1935 ja 1975 nobelistit Carl von Ossietzky ja Andrei Saharov. von Ossietzky oli pasifisti (mukava idea sinänsä, mutta ei toimi niiden kanssa jotka ovat valmiita tappamaan aseettomia) ja natsi-Saksan toisinajattelija siinä missä hänen myöhempi kollegansa Saharov toimi samassa tehtävässä Neuvostoliitossa. Molemmat palkinnot olivat poliittisia ja herättivät aikoinaan melkoista keskustelua. Kohtuullisen hyvin kohdilleen ne kuitenkin osuivat.

Mutta sitten Nobelin rauhanpalkinnon hutilyönnit, top 10:

10. Anwar Sadat ja Menachem Begin, 1978
Camp Davidin sopimus oli sinänsä menestys. Jimmy Carterin välityksellä neuvotellussa sopimuksessa Egypti suostui tunnustamaan Israelin olemassaolon ja Israel palauttamaan Siinain niemimaan Egyptille. Eivätkä maat ole sittemmin sotineet. Jimmy Carter sai itsekin rauhanpalkinnon 2002, ihan ansioista. Väitetään baptisti-Carterin presidenttikaudellaan ihmetelleen, miksi Israel ja arabit eivät kykene elämään keskenään sovussa kuten kelpo kristittyjen pitäisi.
Palkinnon ironia on sen saajien taustoissa. Begin oli aikoinaan kelpo Irgun-terroristi, joka oli vastuussa mm. pommiräjähdyksestä, jossa kuoli 91 brittihallinnon edustajaa. Ennen palkintoa häntä pidettiin kansalliskiihkoisena kovan linjan haukkana. Sadat puolestaan oli toisen maailmansodan aikana saksalaisten puolella ja sen takia vankilassa. Sodan jälkeen hän oli mukana Nasserin tekemässä vallankaappauksessa ja presidentin uskollinen avustaja kaikissa myöhemmissä Israelin vastaisissa sodissa. Nasserin kuoltua Sadat itse aloitti Jom Kippur -sodan 1973, vain viisi vuotta ennen Nobelin rauhanpalkintoa. Karman laki iski Sadatiin, hänet ammuttiin attentaatissa 1981 suorassa TV-lähetyksessä.

9. Frank B. Kellogg, 1929
Palkinto myönnettiin Kellogg-Briandin sopimuksesta, jossa kiellettiin sodankäynti politiikan välineenä. Sopimus solmittiin 1928. Kolme vuotta myöhemmin Japani hyökkäsi Kiinaan ja toinen maailmansota alkoi yksitoista vuotta myöhemmin. Siinä välissä käytiin mm. Gran-Chachon sota, Abessinian sota ja Espanjan sisällissota. Sopimuksen merkittävin saavutus oli se, että enää maat eivät uskaltaneet julistaa toisilleen sotia, hyökkäsivät ihan muuten vain muina miehinä.
Nobel-komitea ei ottanut yhdestä kerrasta opikseen, vaan myönsi sopimuksen ansiosta vielä toisenkin rauhanpalkinnon 1931.

8. Jody Williams ja ICBL, 1997
Palkinto maamiinojen vastaiselle kampanjalle. Kätevää Williamsille, joka on amerikkalainen. Onko tarvetta miinoittaa Kanadan vastaista rajaa, häh? Meksikon raja ehkä joo, mutta kyllä se siitä kunhan Trump rakentaa muurin. Toinen tunnettu maamiinojen vastustajahan oli prinsessa Diana, mikä on tietysti kätevä valinta saarivaltiossa elävälle. Ei liene sattuma, että palkinto myönnettiin heti Dianan kuoltua.
Lopputulos kampanjasta on ollut se, että Ottawan sopimuksen ansiosta maamiinoista on luovuttu niissä maissa, joissa tehtiin tarkat miinakartat eikä siviilejä kuollut niihin. Kun taas kehitysmaissa tästä ei nakata paskojakaan, ainoa lopputulos on ollut se että enää ei saa sivistyneitä miinoja, vaan pitää turvautua epäluotettavampiin tilapäisvälineisiin. Jalantynkä pystyyn jokainen, jonka mielestä meni putkeen.

7. Nelson Mandela ja Frederik Willem de Klerk, 1993
Palkinto tuli oikeasta aiheesta, mutta väärään aikaan ja vääriin osoitteisiin. Mandelalle olisi kuulunut rauhanpalkinto vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän oli onnistunut estämään Etelä-Afrikassa saman romahduksen, mitä tapahtui siirtomaissa eurooppalaisvallan päätyttyä. Ainakin toistaiseksi pakka on pysynyt jollain lailla kasassa Mandelan kuolemankin jälkeen. Mikä on todella kovan luokan suoritus, sillä toimivan järjestelmän rakentamista paljon vaikeampaa on hoitaa asia siten, että seuraajienkin aikana asia toimii.
Palkinnon puolustamiseksi on sanottava, että sinänsä ajatus oli hyvä. Valta siirtyi loppujen lopuksi rauhanomaisesti. Mutta siitä palkinto ei olisi kuulunut Etelä-Afrikan viimeiselle vähemmistöpresidentille de Klerkille. Eikä myöskään Mandelalle, joka sentään oli ollut 60-luvulla aseellisen taistelun kannattaja Umkhonto we Sizwen tehdessä verisiä terrori-iskujaan. Oikea osoite palkinnolle olisi ollut Etelä-Afrikan apartheid-hallinto, jota olisi edesmenneiden Verwoerdin ja Vorsterin tilalla edustanut viimeinen varsinainen apartheid-johtaja P. W. Botha. Osoittihan apartheid-hallinto empiirisellä kokeella, että kafferikin oppii käyttäytymään ihmisiksi, kun sitä istuttaa ensin 27 vuotta vankilassa.

6. Jasser Arafat, Shimon Peres ja Jitzhak Rabin, 1994
Jasser Arafat: terroristi, jonka johtama PLO oli vastuussa sadoista kuolemista Israelissa ja ympäri maailmaa.
Shimon Peres: yksi vuoden 1956 sodan merkittävimmistä suunnittelijoista.
Jitzhak Rabin: puolustusministerinä murskaamassa 1980-luvun lopun ensimmäistä palestiinalaisten kansannousua.
Palkinnon aihe: Israelin ja Palestiinan rauhansopimus.
Lopputulos: Rauha Lähi-itään, israelilaisten ja palestiinalaisten yhteisymmärrys, arabien luopuminen Israelin hävittämisestä ... HERÄÄ PAHVI!

5. Al Gore ja IPCC, 2007
Palkinto ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä tyypille, joka asuu tuhannen neliön kartanossa, jonka energiankulutus on 20-kertainen normiin nähden ja lentää yksityissuihkarilla? Jep, uskottavaa. Mitä taas ilmastonmuutokseen tulee, niin mikä on nykytilanne?
Teorian kannattajat: tilanne on vain pahentunut.
Teorian vastustajat: ilmastonmuutos ei aiheudu ihmisen toimista.
Jotenkin kuvittelisi, että palkinto myönnettäisiin siitä että on saanut jotain aikaan eikä siitä, että huutaa asioiden olevan perseellään.

4. Henry Kissinger ja Le Duc Tho, 1973
Palkinnon perusteena olivat neuvottelut Vietnamin sodan lopettamiseksi. Eli kolmekymmentä vuotta enemmän tai vähemmän riehunut sota, jota rauhansopimus ei suinkaan lopettanut, ainoastaan poisti Yhdysvaltojen mukanaolon.
Kissinger toki siinä mielessä palkintonsa ansaitsi, että hän oli tullut remmiin vasta sodan jo riehuessa ja onnistui tosiaan neuvottelemaan USA:n pois sodasta. Tosin siinä matkan varrella hän oli ulkoministerinä osaltaan vastuussa sodan leviämisestä naapurimaihin.
Le Duc Tho puolestaan oli Vietminhin johtajia, sotinut kolmekymmentä vuotta armotonta sissisotaa jossa siviilien henki ei paljon painanut. Thon kunniaksi on myönnettävä, että hän kieltäytyi ottamasta palkintoa vastaan.

3. Norman Borlaug, 1970
Tämä on tietysti hyvin epäreilua Borlaugia kohtaan. Ei kai ole keksinnön tekijän vika, jos hänen keksintöään käytetään väärin. Ja tarkalleen ottaen tässä ei ole edes siitäkään kyse, vaan siitä että keksintöä käytettiin ennen kuin muita ongelmia yritettiin ratkaista. Joten kritiikki kohdistuu Nobel-komiteaan, ei Borlaugiin. Borlaug kehitti vihreän vallankumouksen, jonka ansiosta maataloustuotannon tehokkuus moninkertaistui. Tarkoituksena oli poistaa köyhyys ja nälänhädät maailmasta. Tämä olisikin onnistunut ilman kehitysmaiden tolkutonta väestönkasvua. Kuusikymmentä vuotta sitten maailmassa oli kaksi miljardia ihmistä. Nyt on seitsemän miljardia.
Kasvu on lähes täysin tapahtunut kehitysmaissa ja sen takia olemme kohta törmäämässä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin. Mikäli vihreää vallankumousta ei olisi koskaan ollut, tätä ei tapahtuisi vaan väkiluku olisi pysynyt noin kahdessa-kolmessa miljardissa, koska kehitysmaissa ei olisi ruoka riittänyt. Tai sitten olisi tietysti voitu hoitaa asia siten, että olisi ensin laitettu kehitysmaiden väestönkasvu aisoihin ja poistettu köyhyys vasta sitten. Nyt seuraus väestönkasvusta on se, että kehitysmaalaiset muuttavat sivistysmaihin ja samalla sivistysmaat muuttuvat kehitysmaiksi.

2. Barack Obama, 2009
Palkinto myönnettiin virallisen perustelun mukaan "puheista ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta". Tämä oli häveliäs kiertoilmaisu todelliselle palkinnon myöntämisen syylle, joka voidaan ilmoittaa lyhyesti "neekeriydestä".
Ihan noin niinkuin ajatuksena, muistaako joku jossain valtiomiestä joka ei olisi puhunut ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta? Sitä paitsi Nobelin testamentissa käytetään sanamuotoa "tehnyt eniten...", mutta kai puhuminen on jo savolaisittain aloittamista vaille tekemistä. Tosin Obamalla on ollut kahdeksan vuotta aikaa, eikä hän ole vielä aloittanut.

1. Euroopan Unioni, 2012
Jos tämän palkinnon olisi tarkoitus kiittää rauhan säilyttämisestä, niin se tuli kyllä viisikymmentä vuotta myöhässä. Tai ainakin kaksikymmentä, jos hyväksytään hyvät aikomukset. Tämän myöntäminen 2012 oli jo vittuilua. Tai julmaa pilaa.
Euroopan unionin palkitseminen kansainvaellusten kynnyksellä oli ihan sama kuin Neville Chamberlain ja Adolf Hitler olisi palkittu 1938 Münchenin sopimuksesta. Tai itse asiassa Nobel-komitealla kävi Hitlerin kanssa hyvä tuuri. Rauhanpalkinnon saaja päätetään myöhäissyksyllä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin syyskuun viimeisenä päivänä 1938, jolloin se tapahtui liian myöhään vuoden 1938 Nobelia ajatellen. Sopimus keväällä, ja taddadadaa, Nobel syksyllä 1938. Seuraavalle vuodelle Hitlerille ehdottetiinkin Nobelia, mutta komitea oli jälleen onnekas ja sota ehti alkaa 1. syyskuuta. Olisi Aatu saanut vähän pidätellä hyökkäystään, olisihan se ollut komeaa pistää stukat ja panssarit liikkeelle tuoreena rauhannobelistina. Aivan kuten Euroopan unioni paistattelee päivää munattomana ja aikaansaamattomana tuoreena nobelistina matukriisin kanssa.

Viimeinen siirto

Washingtonissa, lähitulevaisuudessa

Presidentti Joe Biden laski paperin kädestään luettuaan sen vielä kerran.
- Okei. Olen kuullut näkemyksenne. Päätökseni on että hyväksyn. Tulkoon Kim sitten tänne. Jos sillä voidaan säästää ihmishenkiä, niin sitten.
Varapresidentti Kamala Harris rykäisi.
- Sanon eriävän mielipiteeni. Kim yrittää roikkua vallassa viimeiseen asti. Tämä on hänen peliään, yrityksensä pysyä vallassa, epätoivoinen sellainen.
Biden poimi paperin uudelleen käteensä.
- Luetaanpa vielä kerran oleellinen kohta: ”Olen valmis luopumaan vallasta ja lakkauttamaan Korean demokraattisen kansantasavallan. Pyydän Yhdysvaltain presidenttiä ottamaan minut ja valtuuskuntani vastaan välittömästi neuvotteluja varten. Lentokoneeni on lähtövalmiudessa kohti Washingtonia. Lähdemme tunnin kuluessa myöntävästä vastauksestanne. Olkaa ystävällinen ja ottakaa meidät vastaan, inhimillisen kärsimyksen minimoimiseksi. Vallanvaihdon on tapahduttuva mahdollisimman verettömästi.”
Harris hymähti.
- Kim ei välitä mistään muusta inhimillisestä kärsimyksestä kuin omastaan. Hänen valttikorttinsa meidän suhteen ovat pelatut. Tiedustelulähteidemme mukaan hänellä on aikaa vain pari vuorokautta, maksimissaan. Uho oli hirmuinen. Muistellaanpas millaisia viestejä hän on aiemmin lähettänyt. Uhkasi hukuttaa meidät tuleen ja omaan vereemme. Bluffia. Hänen mannertenväliset ohjuksensa eivät ole valmiita. Hänellä ei ole mitään millä uhata meitä. Hän on nyt tajunnut tämän ja yrittää vielä viimeisen kerran pehmeydellä. Emme neuvottele hänen kanssaan, se on minun neuvoni.
Biden katsoi varapresidenttiään terävästi.
- Kiitos, arvostan näkemystä. Mutta toisaalta emme voi menettääkään mitään neuvottelemalla. Otamme Kimin vastaan. Lähettäkää viesti Pjöngjangiin.


Pjöngjangissa, viisitoista minuuttia myöhemmin

Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong Un tunsi vatsahappojen vaivaavan entistä pahemmin. Suussa käryävä savuke ei oloa parantanut. Diktaattori, niinpä niin. Ei enää kovin kauan. Nyt se oli vihdoinkin alkanut. Kansa oli noussut ja armeija ei enää totellut kuin puolivillaisesti hänen komentojaan. Nimellinen diktaattori. Vieläpä tavalla jota muut eivät aavistaneet. Lopulta hän avasi suunsa.
- Onko meidän todellakin pakko…
- ON! Kirotut jenkki-imperialistit ovat tuhonneet meidät! Meidän on toimittava, kostettava heille ja pelastettava itsemme! Täällä olemme mennyttä!
Kim Yo Jongin silmät leimusivat. Normaalitilassakin johtajan pikkusiskon katse oli sellainen, että sitä vain harva kesti. Nyt hän oli hysteerinen, raivoissaan ja turhautunut. Isoveli taipui, kuten oli aina taipunut.



Sunanin kansainvälinen lentoasema, kymmenen minuuttia myöhemmin

Lähetystöneuvos Jack Wilson oli juuri saapunut Pekingin-lennoltaan. Hän katsoi kiitoradalle rullaavaa Iljushin Il-62 -konetta. Vajaata tuntia myöhemmin hän antoi raporttinsa suurlähetystössä. Tiedustelusta vastaava kollega nyökytteli mietteliäänä ja varmisti vielä kerran kellonajat Wilsonilta. Samoin sen, että tämä ei odotteluaikanaan ollut nähnyt kenenkään nousevan koneeseen.
Paria tuntia myöhemmin CIA:n päämajassa Langleyssa analyytikot laskivat aikoja yhteen ja totesivat Pohjois-Korean diktaattorilla olleen todellakin kiire. Pjöngjangista oli kahdenkymmenen minuutin ajomatka lentokentälle. Kun huomioi milloin Bidenin vastaus oli lähetetty, niin Kimin oli täytynyt olla jo valmiiksi lentokoneessaan odottamassa.
- Taisi olla matkalaukut pakattuna ja valmiina suuntaamaan Iljushinin minne nyt vain otetaankaan vastaan, ettei kävisi kuten Ceaucesculle aikoinaan, naureskeli yksi analyytikoista.


Anchoragen lentokenttä, Alaska, seitsemän tuntia myöhemmin

Koryo Airin vanha venäläinen Iljushin Il-62 nousi jälleen ilmaan välitankkauksen jälkeen. Ron Stevens katsoi loittonevan koneen perään. Hänen työvuoronsa oli juuri päättynyt, viimeinen työtehtävä oli ollut tuon vanhan venäläisen romun tankkauksen valvonta. Stevens tiesi mistä oli kyse, uutiset olivat paljastaneet tilanteen vain puoli tuntia ennen koneen laskeutumista. Kim Jong Un oli matkalla Washingtoniin neuvottelemaan. Sitä uutiset eivät kertoneet, mitä kautta, mutta Stevensille oli lentokonehulluna asia päivänselvä. Hän muisti ulkoa jokaisen vähänkin merkittävän lentokonemallin ominaisuudet. Iljushinin maksimaalinen lentomatka oli tasan kymmenentuhatta kilometriä. Se oli paljon sen aikaiseksi koneeksi, mutta ei vanha Iljushin mikään Airbus ollut. Se tarvitsi välttämättä välitankkauksen selvitäkseen Pohjois-Koreasta Washingtoniin. Anchorage sattui olemaan vähiten huono käytettävissä olevista vaihtoehdoista.
Pari tuntia myöhemmin Stevens istui kotonaan tietokoneen ääressä ja hörppi kahvia. Hän ei tietenkään ollut koskaan nähnyt Pohjois-Korean kansallisen lentoyhtiön konetta, joten informaatio kiinnosti. Muutamassa hetkessä hänelle kävi ilmi, että maan lentolaivastoon kuului neljä Il-62 -tyypin konetta. Kaksi niistä oli johtaja Kim Jong-unin henkilökohtaisessa käytössä. Toinen oli hänen varsinainen koneensa, toinen rahti- ja varakone. Stevens löysi aikansa etsittyään kuvat molemmista koneista ja rypisti otsaansa. Kaikki ei täsmännyt. Ilmeisesti Kim oli sittenkin ottanut henkilökohtaiseen käyttöönsä toisen niistä kahdesta muusta koneesta, taitavat omat linnut olla huollossa. Stevens etsi kuvat myös näistä kahdesta. Sitten hän rypisti otsaansa yhä enemmän ja soitti hetken kuluttua puhelun.


Raseon, Pohjois-Korea, samaan aikaan

Choi Won-tae ajoi kohti tehdasta huomatessaan maantien viereisellä radalla kulkevan junan. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa juna. Tämä oli SE juna. Johtaja Kimin henkilökohtainen juna. Choi ohitti mateluvauhtia etenevän junan ja kurvasi autonsa kohti asemaa. Sillä Choi ei ollut mikään pohjoiskorealainen työläinen. Heillä ei olisi autoja. Choi ei ollut edes puoluepamppu. Eikä hän ollut edes pohjoiskorealainen. Choi oli eteläkorealainen teollisuusmies, joka työskenteli Raseonin erikoistalousalueella. Tarkalleen ottaen hän oli myös Etelä-Korean tiedustelupalvelun agentti, mutta syvällä piilossa. Nyt hän päätti ottaa riskin ja selvittää, mitä oli tapahtumassa. Olihan Pohjois-Korea ajautumassa enemmän tai vähemmän kaaokseen, vaikka täällä Venäjän rajan tuntumassa olikin rauhallista.
Choi oli kadottanut junan näkyvistään ylittäessään tunnelin, jonka ali rautatie meni. Hän kuitenkin arvioi ehtivänsä asemalle ennen junaa. Sinne asti hän ei päässyt. Tiesululla kansanpoliisi pysäytti hänet. Choi esitti paperinsa ja selitti kääntyneensä väärään suuntaan. Kumma kyllä, selitys meni läpi.
Välittömästi tehtaalle päästyään Choi kaivoi kassakaapista esiin satelliittipuhelimen. Jos jäljittävät tämän, niin sittenpähän jäljittävät. Nyt ovat niin isot asiat kyseessä, että paljastumisen riski on otettava. Tunnistusfraasien jälkeen hän ilmoitti asiansa lyhyesti:
- Turvatoimista päätellen Kim, tai sitten joku muu iso pamppu, on täällä. Juna on täällä ja kuka muu sitä muka saisi käyttää?


Tumangangin-Khasanin raja-asema, pari tuntia myöhemmin

Pohjoiskorealaisten vierastyöläisten joukko ylitti rajalinjan. Tämä ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Venäjän itäisissä osissa työskenteli kymmeniätuhansia pohjoiskorealaisia nälkäpalkalla. Tarkemmin sanoen palkka ei ollut nälkäpalkka, mutta se mitä hallitus salli käteen jätettäväksi, oli. Valtaosa rahoista siirtyi suoraan Pohjois-Korean loputtomaan ulkomaanvaluutan tarpeeseen. Saa nähdä mitä tästä nyt sitten seuraa, tuumaili tullimies Vasili Petrov katsoessaan taas yhden työläisen passia. Chang Sop Choe, siinä sanottiin. Onpa hämmentävän hyvinsyöneen näköinen mies pohjoiskorealaiseksi, Petrov ajatteli. No, leimoista päätellen on käynyt Vladivostokissa ennenkin ja saanut ilmeisesti siellä syödäkseen. Eivätkä kädet näyttäneet rakennusmiehen käsiltä, lienee siis joku esimies eli salaisen palvelun agentti. Petrov huomasi toisella tiskillä olevassa joukossa pari naistakin, molemmilla näkyi olevan lapsia mukana. Ihan näpsäkän näköisiä, kyllähän noita sutisi, Petrov tuumi. Mutta eivät selvästikään kuulu tähän työmiesten ryhmään, taitavat olla diplomaattien vaimoja menossa Nahodkan konsulaattiin. Mikä taas hoitaa näiden työmiesten asioita naapurikaupunki Vladivostokissa.


Langley, CIA:n päämaja, pari tuntia myöhemmin

- Anchoragen aluetoimistosta lähettivät tämän viestin. Siinä Kimin lentokoneessa on jotain hämärää.
- Mitä?
- Siellä on joku lentokonehullu kenttätyöntekijä. Oli vertaillut sitä konetta niihin koneisiin, joita Pohjois-Korealla on käytössä. Väittää että koneeseen on tehty muutoksia.
- Ja minkähänlaisia?


Vladivostok, Venäjä, samaan aikaan

Pohjois-Korean tiedustelupalvelun eversti Yo Ryon Sik ojensi passit ryhmälle.
- Nämä ovat täydelliset Sveitsin passit. Maahantuloleimat ovat kunnossa. Lentoliput Moskovaan ovat ensimmäiselle ryhmälle heti seuraavaan koneeseen ja sieltä Rion koneeseen välittömästi. Toinen ryhmä lähtee huomenna samalla kuviolla. Perillä saatte peitehenkilöllisyydet, joilla on Brasilian kansalaisuus. Saksaahan te osaatte kaikki opiskeluajoiltanne sen verran, että Sveitsin passi on uskottava, mutta portugalia ette, joten Brasilian passeja ette voi käyttää vielä.
Kim Yo Jongin silmät leimahtivat taas.
- Miksi emme lähde kaikki yhdessä?
- Turvallisuus. Isompi ryhmä herättäisi huomiota. Johtajan perheen saattaa joku tunnistaa, etenkin jos mukana on seurue, se herättää epäilyksiä. Teidän todennäköisyytenne selviytyä Brasiliaan on paljon suurempi, mikäli matkustatte eriksenne. Eihän teitä tunneta.
Nainen rauhoittui. Eversti oli aivan oikeassa. Isoveli tunnettiin, häntä ei.
Everstin poistuttua Kim Jong Un liikahti hermostuneesti.
- Jos yrittäisimme, voisimme vielä perua tehtävän. Meitä tullaan jahtaamaan maailman ääriin, jos…
- EI! Meidän on kostettava! Me uhkasimme amerikkalaisia, he eivät uskoneet.
- Uhkasimme heitä ohjuksilla. He tiesivät sen bluffiksi. Ei meillä ole ohjusta, joka yltäisi San Franciscoon…
- HE OVAT TUHONNEET MEIDÄT! ME TUHOAMME HEIDÄT!
Kim Yo Jongin katse oli fanaattinen ja isoveli painoi päänsä. Pikkusisko leppyi ja sanoi rauhallisella äänellä:
- Sitä paitsi, emme voisi enää pysäyttää vaikka yrittäisimme. Kello on jo noin paljon.


Washingon, reilua tuntia myöhemmin

Ronald Reaganin kansainvälinen lentoasema sijaitsee poikkeuksellisesti lähes kaupungin keskustassa, Potomac-joen suulla. Matkaa Valkoiseen taloon on vain neljä kilometriä ja Pentagoniin kaksi. Koneet lentävät suoraan kaupungin yli laskeutuessaan kentälle. Niin teki myös eräs tietty Iljushin Il-62. Sen kapteeni Jang Se Hong piti itsepäisesti lentosuuntansa, vaikka jo kymmenen minuuttia aiemmin lennonjohto oli huomauttanut hänen lentävän liian korkealla. Jang oli vastannut ja pyytänyt lennonjohdolta uutta lähestymissuunnitelmaa. Hän ilmoitti huomanneensa virheensä ja tekevänsä uuden lähestymiskierroksen.


Langley, CIA:n päämaja, vain muutaman kilometrin päässä, samaan aikaan

- Mitä helvettiä tapahtuu, johtaja huusi.
- Epäilemme, että pohjoiskorealainen matkustajakone ei kannakaan mukanaan Kimiä, vaan aikoo pommittaa Washingtonia!
- Siis mitä!
- Saimme viisitoista minuuttia sitten eteläkorealaisilta raportin, että Kim on todennäköisesti havaittu lähellä Venäjän rajaa vain muutama tunti sitten. Ja Alaskassa joku lentokoneharrastaja huomasi, että Kimin lentokoneeseen on modifioitu leveämpi rahtiovi. Mitä itse päättelisit näistä?
- Määrätkää kone laskeutumaan heti johonkin syrjäiselle kentälle. Ja hävittäjät ilmaan, ampukaa alas minun vastuullani jos ei tottele.
- Tehty jo. Mutta kone on kohta jo Washingtonin yllä…


Washingtonin taivaalla, samaan aikaan

Viimeisen kolmenkymmenen sekunnin ajan lennonjohto oli käskenyt konetta kääntymään välittömästi takaisin. Jang ei välittänyt korvissaan kaikuvista huudoista, vaan jatkoi eteenpäin.
Rahtiluukun oven avauduttua kiskoja myöten liukui tuhansia kiloja painava metalliesine, nytkähti hetken ja putosi tyhjyyteen. Kapteeni Jang tunsi koneen heilahduksen. Odottamatta rahti-insinöörin kuittausta hän nosti koneen nokkaa ylemmäs ja käänsi moottorit täydelle teholle jo ennen luukun sulkemista. Koneen selviytymismahdollisuudet olivat kohtalaisen hyvät. Silti Jang tiesi, että tämä oli käytännössä itsemurhatehtävä, johon hän ja muut miehistön jäsenet olivat suostuneet vain pelastaakseen perheidensä hengen. Vaikka he onnistuisivat laskeutumaan – seuraava sopiva lentokenttä oli vain reilun kymmenen minuutin lennon päässä Richmondissa – kuka tietää mikä siellä odottaisi?
Ihmisten välisissä konflikteissa oli käytetty ydinaseita aiemmin vain kahdesti. Ensimmäisen ja toisen kerran välillä oli kolme päivää. Toisen ja kolmannen ydinpommin pudotuksen välillä oli noin seitsemänkymmentäviisi vuotta. Pohjois-Korean ydinase oli ajastettu räjähtämään neljäsataa metriä maanpinnan yläpuolella. Siinä korkeudessa, jossa pommin detonaattorin piti laukaista tavanomainen räjähdysaine varsinaisen ydinräjähteen ketjureaktion käynnistämiseksi se oli sivutuulen takia ajautunut täsmälleen Valkoisen talon yläpuolelle.

Uusinta: Ulkoluvun paluu

Lukijalle: Yhä enemmän vaikuttaa siltä, että ajattelu ulkoistetaan Googlelle. Mutta jos ei ole kontekstia, mihin tiedon yhdistää, on informaatio täysin hyödytöntä:

Oulun siika pyhä kala. Tuttu riimi lähes kaikille. Mutta ikäpolvia erottava kysymys onkin, miten menevät ne loput? Oikea vastaus on Oulujoki - Siikajoki - Pyhäjoki - Kalajoki - Lestijoki - Perhonjoki - Ähtävänjoki - Lapuanjoki - Kyrönjoki. Tai sitten jokin muu versio. Menee kansakoulun käyneiltä, mutta ei yleensä enää peruskoulusukupolvelta. Entäs sitten Ruuben - Simeon - Leevi - Juuda - Dan - Naftali - Gad - Asser - Isaskar - Sebulon - Joosef - Benjamin? Yli viisikymppisten sukupolvi osaa tämän luetella, mutta alle kaksikymppiset eivät välttämättä edes tunnista listaa Jaakobin poikien nimiksi.

Aikoinaan, kun lähdeteokset olivat harvinaisia, ulkoluku oli ymmärrettävä tapa opetella asioita. Eräällä tavalla se jatkoi ihmiskunnan historiallista perinnettä. On havaittu, että luku- ja kirjoitustaidottomilla heimoilla on usein hämmästyttävä ulkomuisti. Kirjojen yleistyttyä ulkoluvun merkitys väheni koululaitoksessa pikkuhiljaa. Vielä 1920-luvulla syntyneet osasivat luetella ulkomuistista pitkät pätkät Vänrikki Stoolin tarinoita, mutta 1950-lukulaiset ainoastaan lukivat niitä. Tosin varmasti vielä 1980-luvulla syntyneilläkin oli joitakin sellaisia opettajia, jotka vaativat vielä joidenkin litanioiden ulkoa opettelua. Vaikka ne varsin hyödyttömiä olivatkin, kuten Pohjanmaan joet. Helvettiäkö tekee tiedolla, että Kalajoesta seuraava on Lestijoki? Ja sitä paitsi mitä ihmettä tässä on Siiponjokea, Himanganjokea ja Pöntiönjokea vastaan? Ne kaikki ovat Kalajoen ja Lestijoen välissä. Eli jos huristelee autolla Pohjanmaan rannikkoa etelään ja haluaa lapsille elvistellä Kalajoen ylityksen jälkeen joen lähestyessä, että "Katsokaas, tuolla on sitten Lestijoki" ja sitten kohdalle osuessa onkin kyltti "Siiponjoki". "Oho, sori... jatketaan matkaa." Ja viisi minuuttia myöhemmin: "No tuossa tulee Lestijoki ... eikun sehän olikin Himanganjoki." Viisi minuuttia lisää. "No tuolla se Lestijoki on ... tai siis Pöntiönjoki." Seuraavat viisi minuuttia: "Mikähän joki se tuolla mahtaa olla ... no sehän olikin Lestijoki!". Jonka jälkeen sitten saavutaankin Perhonjoelle - kunhan on ensin ylitetty Viirretjoki, Lohtajanjoki, Koskenkylänjoki ja Kälviänjoki. Niin että menikö putkeen, häh?

Onko siis ihme, että ulkoluvusta on luovuttu? Ja hyvä niin. Toki kai vieläkin opetellaan joitakin perusjuttuja ulkoa, kuten se "saksalainen hääyö" eli an - auf - hinter - in - neben - über - unter - vor - zwischen. Eli ne prepositiot jotka vaativat tietyssä tilanteessa akkusatiivia ja toisessa datiivia. Sitten pitäisi vielä muistaa missä tilanteessa kumpaakin. Perkele. Minähän en oppinut koulussa yhtään mitään ulkoa. Tai ainakin unohdin kaiken heti ulkomuistikokeesta selvittyäni. En koko lukioaikana oppinut edes toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa ulkoa. Tai no, siinä ja siinä. Olisin YO-kirjoituksissa saanut sen ulkomuistista sentään oikein, mutta katsoin parhaaksi varmistaa taulukkokirjasta.

Ulkoluvun sijaan on keskitytty enemmän asioiden syvällisempään ymmärtämiseen, mikä on periaatteessa hyvä asia. On ajateltu, että kaiken voi tarvittaessa tarkistaa lähdeteoksista, joten miksi opetella ulkoa. Tästä seuraa kuitenkin kahdenlaisia ongelmia.

Ensinnäkin on mahdotonta ymmärtää asioita, elleivät jotkin perusasiat ole hallussa. Lukemansa on pystyttävä assosioimaan. Otetaan esimerkki, nappasin hyllystä vanhan lastenkirjan jossa esitellään maailman ilmiöitä. Satunnaisesti avattuna osui kohdalle teksti Monte Cassinon luostari. Katsotaanpa alaviitteillä, mitä pitää tietää että tekstin alku avautuisi edes kohtalaisesti tai jopa hyvin:
Cassinon vuorella oli roomalaisten aikana (1) kaksi temppeliä, jotka oli omistettu Jupiterille ja Apollolle (2). Pyhä munkki (3) nimeltä Benedictus ryhtyi vuoden 529 (4) vaiheilla rakentamaan sinne kristillistä luostaria, jossa hän vietti lopun elämänsä laatien perustamansa uskonnollisen järjestön, Benediktiinien munkkikunnan säännöt (5). Neljä kertaa Monte Cassinon luostari tuhoutui ja aina se rakennettiin samalle paikalle uudestaan samanlaiseksi. Vuonna 589 tulivat lombardit, 833 saraseenit (6), 1349 ankara maanjäristys (7) ja 1944 (8) kaksi kuukautta kestänyt ilmapommitus...
(1) On tajuttava, että roomalaiset eivät tässä viittaa nykyisen Rooman kaupungin (oletetaan että lukija tietää Rooman) asukkaisiin, vaan Rooman valtakuntaan.
(2) Hyvä tietää, että Jupiter ja Apollo eivät ole mitään henkilöitä tai planeettoja.
(3) Munkki ei tässä tarkoita hillomunkkia.
(4) Tiedettävä suurin piirtein, mitä tarkoittaa vuosi 529 - dinosauruksia ei enää ole, kristinusko hallitsee Euroopan ydinosia.
(5) Taustatieto munkkiveljestöjen ideasta helpottaa huomattavasti luostarin tarkoituksen ymmärtämistä.
(6) Ymmärrettävä, että lombardit ja saraseenit tarkoittavat kansoja ja kansainvaellusten aikakauden tunteminen auttaa.
(7) Alueen kuuluminen maanjäristysvyöhykkeeseen on aiheellista ymmärtää.
(8) Tiedettävä, että vuonna 1944 käytiin toista maailmansotaa.
Ei tästä tule yhtään mitään, elleivät tietyt perustiedot ole päässä. Jokaista asiaa ei voi tarkistaa kesken lukemisen.

Toiseksi - ja tämä tavallaan liittyy edelliseen - tieto jää pinnalliseksi. Kun katsoo, mitä lapsilla teetetään, niin heidän on tehtävä usein tutkielmia aiheista, joissa oma osaaminen perustuu copypasteen. On toki hyvä opetella kirjoittamaan tutkielmia, mutta pitäisi myös oppia ymmärtämään, että oikeasti niitä tehdään vain aiheista, jotka ymmärtää syvällisesti.

Kun lapsilla teetetään asioita, joihin ainakaan osan kognitiiviset kyvyt eivät riitä, jäävät perusasiat oppimatta. Ja ne voisi oppia sillä demonisoidulla ulkoluvulla. Kun nykypäivänä jokaisella on netti taskussa, asiat voi todellakin tarkistaa hetkessä. Ja entistä enemmän kyse on siitä, että tietoa pitää osata suhteuttaa. Eikä sitä voi suhteuttaa, ellei ole perustietoa. Kuten edellä olevasta esimerkistä nähtiin, ei jokaista asiaa voi aina tarkistaa.

Eräs suosikkisivustoistani on Feissarimokat. Sieltä löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu kun koulussa ei vaadita perusasioiden ulkoa oppimista.
Yleissivistykseen kuuluisi tietää esimerkiksi, että:
- Lontoo ei ole Amerikassa
- mitä eroa on grammoilla ja kaloreilla
- kilo on etuliite eikä massan yksikkö
- kinkkua ei ole tehty "jostain materiaalista"
- talousongelmat eivät ratkea antamalla kaikille lottovoitto
- kyllä, 1,5 on sama kuin yksi ja puoli tai 40 % alennus ei tarkoita, että hinta olisi 60 euroa
- Martti Luther ja Martin Luther King ovat kaksi eri henkilöä
- mikä on Hitlerin sukunimi, ei ainakaan Stalin
- on hyvä osata vähän vieraita kieliä
- Suomen itsenäisyys ja vuosiluku ovat eri asia
- pistorasiaa ei kannata sorkkia jos ei tiedä mitä tekee
Ja lopuksi voi vielä tehdä yleistietotestin Feissarimokien tyyliin.

Koska tieto on nykyään helposti saatavilla, on entistä tärkeämpää, että perusasiat ovat hallussa. Kunhan tämä on tajuttu ja hyväksytty, uskon että koululaitoksessa palataan opettelemaan perusasiat ulkoa. Kunhan ei opetella ulkoa hyödyttömiä litanioita, vaan asioita jotka auttavat hahmottamaan tietoa. Ei ole mitään järkeä osata Pohjanmaan jokia ulkoa, mutta on hyvä tietää mikä Suomen maakunta kärsii pahiten tulvista.

Nykytekniikalla ulkoluvun toteuttaminen olisi yksinkertaista. Ohjelmoidaan tietokoneelle kysymyspatteri, josta se arpoo sata kysymystä. Kolmen eri kategorian kysymystä, vaikka seuraavasti historiasta:
- 30 A-kysymystä, jotka tulevat aina.
"Minä vuonna Suomi itsenäistyi?"
a) 1812 b) 1917 c) 1944 d) 1995
- 100 B-kysymystä, joista arvotaan neljäkymmentä.
"Millä vuosikymmenellä käytiin ensimmäinen maailmansota?"
a) 1900- b) 1910- c) 1920- d) 1930-luvulla
- 200 C-kysymystä, joista arvotaan kolmekymmentä.
"Kuka seuraavista oli Ison-Britannian pääministeri?"
a) Winston Churchill b) Benito Mussolini c) Franklin D. Roosevelt d) Josif Stalin
Peruskoulusta ei saa päästötodistusta, ellei saa vähintään 90/100. Joka oppiaineessa.

Uutiskatsaus 47/2020

1. Taas kerran uusi uutinen

Olen jo mennyt laskuissa sekaisin, kuinka monetta kertaa kerrotaan ”yllättävänä tietona” se, että Helsingissä riehuu suomalaisia ryösteleviä haittamaahanmuuttajajengejä. Tällä kertaa kerrotaan, että kyseessä on toistasataa nuorta haittamamua ja muistetaan mainita, että joukossa on myös joitakin suomalaisia. Niin sitä oppii huonoille tavoille huonossa seurassa.
Selitykseksi annetaan, että tekijät ryöstävät merkkivaatteita suoraan päältä, koska on käynyt selväksi ” ettei hänellä ole yhteiskunnan hyväksymiä keinoja hankkia tuhat euroa maksavaa vaatekertaa.” En tiennytkään että yhteiskunta kieltää matuja opiskelemasta ja menemästä töihin.
Toisena selityksenä annetaan, että ryöstelyn syynä on että ”hyväksyntää ja arvostusta siinä tavoitellaan.” Eiköhän tämä kerro jo ihan riittävästi siitä gangstakulttuurista, jota ei Suomeen kaivata.
Yksi suoraselkäinen poliisi sentään sanoo asiat kuten ne ovat: ”En tykkää siitä, että sanotaan, että Suomesta ei voi tulla toista Ruotsia. Satun asumaan Kontulassa, ja totta kai meille voi tulla.”
Kysehän on vain siitä, kuinka paljon matuja maassa asuu. Vähän matuja → vähän ongelmia. Paljon matuja → paljon ongelmia. Sanotaan että ongelma on monimutkainen eikä siihen ole tarjolla yksinkertaisia ratkaisuja. Asia on aivan päinvastoin. Tässä on pyritty ratkaisemaan yksinkertaista ongelmaa monimutkaisin keinoin. Oikea ratkaisu on yksinkertainen. Maassa ei voi olla haittamamujen aiheuttamia ongelmia, mikäli maassa ei ole haittamamuja.
Valkopesu on mediassa jo alkanut. Kovasti penkomalla löydettiin haastateltava, jonka mukaan ongelma johtuu rasistisista kokemuksista. Aivan oikein. Jos mamuilta vaadittaisiin samaa kuin sivistyneiden kansakuntien kasvateilta, mitään ongelmaa ei edes olisi. Tätä tuskin jutussa haluttiin tarkoittaa. Etenkin kun haastateltavien kommenteista oli siivottu pois kaikki mamuihin viittaavat lausunnot.
Ruotsissakin on jo havahduttu asiaan. Tutkija osasi vetää jopa oikean johtopäätöksen: ”– Asialla on tekemistä maahanmuuton kanssa, mutta asia ei ole suoraviivainen. Monet ongelmanuoret ovat syntyneet Ruotsissa, ja heidän vanhempansa ovat maahanmuuttajia. Tilanne ei ratkea lopettamalla maahanmuutto, Gerell sanoo.” Aivan oikein. Haittamaahanmuutto lopettamalla kyetään ainoastaan estämään uusien rikollisten tulo maahan. Ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan haittamaahanmuuton suunnan kääntäminen. Lakeja on muutettava siten, että maassa oleskeluoikeus voidaan kumota kaikilta niiltä, joilla ei ole ainakin yhtä esivanhempaa joka on ollut Suomen kansalainen maan itsenäistyessä. Suomi on suomalaisten maa. Suomalaisuus ei ole ihonvärissä tai syntyperässä, mutta niillä jotka eivät halua käyttäytyä länsimaisten normien mukaisesti eivätkä syntyperänsä takia tänne automaattisesti kuulu, ei tule olla mitään oikeutta täällä asua.


2. Kuinka kirjoittaa totuuksia kertomatta kaikkea

Kuvitellaan että valtakunnallisen sanomalehden toimittajalle annetaan tehtäväksi kirjoittaa juttu vaikkapa suuren kauppaketjun keskusvarastosta. Otsikkona on vaikkapa ”Tällaista on Hornankuusen suurimmalla työpaikalla”
Hän kertoo jutussaan, kuinka paikalle johtaa tie, jonne ei satunnainen ohikulkija helpolla eksy opasteiden puuttumisen takia. Seuraavaksi hän kuvailee parkkipaikkaa, jossa on runsaasti henkilöautoja. Mainitsee sen olevan suuren, ruskeanharmaan rakennuksen pihalla. Kertoo kävelevänsä ovista sisään ja huomaa rakennuksen olevan sisältä vielä mahtavamman kokoinen kuin ulkoa näytti. Haastatteleepa paria työntekijääkin. Siivooja kertoo, kuinka hän on ollut vuosikausia saman firman palveluksessa ja siivousvälineet ovat aina alansa huippua. Vartija toteaa, että valvontakameroissa näkyy päivittäin jäniksiä ja onpa kerran havaittu hirvikin. Luvattomia tunkeilijoita ei ole ollut ja työntekijät käyvät aina kulunvalvonnan kautta. Lopuksi toimittaja kertoo miten suuri merkitys on Hornankuusen kunnalle, että siellä on parinsadan ihmisen työpaikat.
Mistään kohtaa juttua lukijalle ei käy ilmi, mikä on tämä työpaikka ja mitä siellä oikeasti tehdään. Silti kaikki jutussa oleva on sataprosenttisesti totta.
Tällainen journalismi on tietyissä asioissa medialle normi. Otsikon linkissä kerrotaan nuoren naisen kohtalosta. Hän lähti tuntemattomien miesten kyytiin, joutui kaapatuksi ja raiskattiin useita kertoja. Pöyristyttävänä yksityiskohtana mainitaan, että tekijät eivät luultavasti koskaan joudu vastuuseen. Iltalehden kunniaksi on kuitenkin mainittava jutussa esiintynyt sivulause: ”Kuulustelun ja Miian antamien tietojen perusteella poliisit tulivat pian näyttämään Miialle maahanmuuttoviraston rekisterikuvaa epäillystä tekijästä. – Se osui oikeaan, miehen henkilöllisyys selvisi nopeasti.” Tarkempaa tietoa kotimaasta, johon hän on paennut, ei anneta. Jotain voi toki päätellä siitä, että luovutussopimusta ei liene voimassa.
Pari pykälää parempaan suoritukseen yltää Hesari jutussaan ”Jatkot vain, ei seksiä”.
Siinä esitellään tilastoja Helsingin käräjäoikeuden vuonna 2019 antamista raiskaustuomioista:
- lukumäärä
- tekijöiden ikäjakauma
- kuinka moni tekijä tunsi uhrin entuudestaan ja kuinka moni ei
- missä raiskaus tapahtui (uhrin/tekijän asunto, muualla)
- käytettiinkö muutakin väkivaltaa vai ei
- oliko uhri päihtynyt vai ei
- tuomittiinko tekijä ehdottomaan vai ehdolliseen vankeuteen
- mikä oli tuomioiden keston jakauma
- oliko raiskaajalla aiempaa rikostaustaa vai ei
- kuinka suuri osa raiskauksista johti tuomioon
Tuntuuko että tilastotiedoista puuttuisi jokin oleellinen tieto? Itse jutussakaan ei kertaakaan viitata kyseiseen asiaan. Jopa esimerkit on valittu siten, että ne on painotettu oleellista tietoa piilottelevasti.


3. Turhauttava totuus

Sisäspice Maria Ohisalo turhautui eduskunnan kyselytunnilla perussuomalaisten kyseltyä ikäviä. Hän totesi, että asia olisi helpompi ymmärtää jos haluaisi ymmärtää. Lausunnosta oli nielaistu molempien ”ymmärtää” -sanojen jälkeen sana ”väärin”. Kollega Yrjöperskeles ruotikin göbbelsmaisen valehtelun taidon jo varsin perusteellisesti auki. Vain yhdessä kohdassa Ohisalon lausunto oli totta: hän totesi että palauttaminen esimerkiksi Irakiin on vaikeaa, koska Irak ei suostu ottamaan vastaan. Tämä onkin ainoa asia, jossa Suomen pitäisi ottaa mallia Irakin politiikasta. Irakilaiset kun ovat sen verran fiksuja, että eivät suostu ottamaan vastaan irakilaisia.


4. Teräksenkovaa palautetta

Suvi Teräsniska – englanninkieliseltä heavylaulajanimeltään Summer Steelneck – oli kypsynyt asiantuntemattomiin taksikuskeihin. Kokemusta alalta löytyy, laulajan isä kun oli taksikuski ja ensikosketus yrittäjäelämään tuli jo teininä isän kuitteja laskeskellessa. Taksialan vapauduttua tuli erinäisiä karvaita kokemuksia ja niinpä laulaja käyttääkin nykyään vain paikkakuntien alkuperäisiä palveluja: ”– Ärsyynnyn kyllä jos kuski heti osoitteen kuultuaan kysyy ”Missä se on?” tai pyytää naputtelemaan osoitteen naviin. En oleta että kaikki osoitteet ovat päässä, karttapalvelun avulla saa ajaa, mutta asiakkaan tehtävä ei ole neuvoa kuskia perille. Onneksi näitä tilanteita alkuperäisten palveluntuottajien autoissa tulee eteen todella harvoin, Teräsniska kirjoittaa.”
Syytä siihen, miksi alkuperäisillä taksifirmoilla homma toimii, hän ei sentään uskalla kirjoittaa, toisin kuin kommentoija: ”– Puhut asiaa! Suututtaa suuresti varsinkin Helsingissä ottaa taksi jossa kuskille pitää puhua englantia jota ei oikein edes ymmärrä, kirjoittaa osoite hänen (likaiseen) puhelimeen ja vielä neuvoa kun jonnekin ei vain saa ajaa ja kuskilla vaikeuksia löytää perille.. Siinäpä palvelua. Saati että joissain paikoissa koko jonoon uskalla mennä kun on niin aggressiivisia kuskeja tappelemassa asiakkaista.”


5. Tuhannen piasterin paikka

Helsingissä kokoontui mielenilmaukseen 80 hengen joukko. Mielenilmauksessa esitettiin paheksuntaa Muhammadin kuvan julkaisemisesta. Pahoittelua ei esitetty kuvan esittäneen ranskalaisen opettajan tekemisestä päätään lyhyemmäksi.
Harmillista että tässä menetettiin kaksi tuhannen piasterin tilaisuutta.
Ensinnäkin olisi voinut mennä kadun varrelle Muhammad-pilapiirrosjulisteiden kanssa ja kulkueen lähestyessä tuikata ne tuleen. Ryntäävätkö islamistit sammuttamaan tulta vai hurraavatko kiitollisina epäpyhien kuvien tuhoamisesta, siinäpä kysymys.
Tämän selvittämisellä olisi ollut lähinnä akateemista mielenkiintoa, mutta toinen mahdollisuus olisi ollut kansantaloudellisesti paljon enemmän kuin tuhannen piasterin arvoinen. Nyt kun tämmöinen porukka oli kerrankin saatu kokoon, niin olisi voinut marssittaa heidät saman tien linja-autoihin, ajaa Helsinki-Vantaan lentokentälle ja kuljettaa johonkin Paskastaniaan mihin he kuuluvatkin.


6. Voiko tätä enää suoremmin epäsuorasti sanoa?

Iltalehtikin alkaa realisoitua ja pisti otsikon, joka löi alan ennätyksen: ”Mersu-seurue vei rollaattorimieheltä lompakon ja paiskasi katuun”. Itse tekstissä ei totuutta avattu yhtään sen enempää mutta aika tampio saa olla, jos ei jo otsikosta ymmärrä.


7. Nenästävedettävien päivä

Nenäpäivä on alkuperäiseltä nimeltään ”Comic Relief” ja sitä alettiin viettää 1985. Suomeen huiputus rantautui 2007. Tarkoitus on normaalin kehitysavun tapaan varmistaa kehitysmaiden hillitön väestönkasvu. Tänä vuonna Suomessa olivat tapetilla erityisesti Kenian lapset, maassa kun kuulemma ovat huonot olosuhteet. Tarkastelkaamme asiaa biologiselta kannalta. Keniassa oli vuonna 1985 19,6 miljoonaa asukasta. Nyt, 35 vuotta myöhemmin, siellä on 48,8 miljoonaa asukasta. Väkiluku on miltei 2,5-kertaistunut. Suomen väkiluku oli vuonna 1985 4,9 miljoonaa asukasta. Nyt, 35 vuotta myöhemmin, täällä on 5,5 miljoonaa asukasta. Väkiluku on 1,1-kertaistunut, allekin mikäli kehitysmaalaiset haittamaahanmuuttajat lasketaan pois. Biologiselta kannalta katsoen Keniassa on siis paremmat elinolosuhteet kuin Suomessa, koska siellä populaatio moninkertaistuu siinä missä Suomessa se on lähes vakio. Eiköhän Keniasta pitäisi ennemminkin lähettää rahaa Suomeen?
Tästä huolimatta Ylen toimittaja järkyttyi näkemästään Keniassa:
”– Omilla lapsillani kävi vain parempi säkä ja he sattuivat syntymään tänne, missä lapsella on ruokaa, puhdasta vettä ja muutenkin eväät lapsen elämään.”
Ei näin. Ei toimittajan lapsilla käynyt parempi säkä siinä että he sattuivat syntymään Suomeen ja kenialaislapsilla huonompi säkä siinä että he sattuivat syntymään Keniaan. Ei syntyminen ole sattumanvaraista. Ainakin minä uskoisin, että ei edes Yleen pääse toimittaja, joka olisi niin tyhmä että vaimon pullauttaessa kikujulapsen maailmaan ei yhtään kummastelisi tapahtunutta.
Ihmiset tekevät yhteiskunnan. Yhteiskunnan tärkein voimavara – ja kääntäen suurin riskitekijä – ovat ne ihmiset, jotka sitä asuttavat. Noin äkkiseltään voi arvioida, että maailmassa on viitisenkymmentä vähintään miljoonan asukkaan maata, joissa vähintään 80 % asukkaista on etnisesti eurooppalaisia. Samaten maailmassa lienee noin viitisenkymmentä vähintään miljoonan asukkaan maata, joissa vähintään 80 % asukkaista on etnisesti afrikkalaisia. Lukijan tehtäväksi annetaan etsiä esimerkki jälkimmäiseen ryhmään kuuluvasta maasta, jossa asiat ovat paremmin kuin missä tahansa ensimmäiseen ryhmään kuuluvassa maassa. Ja jos ei tällaisia löydä ja on edelleen silmät kirkkaana sillä kannalla, että tämä on täysin puhdasta sattumaa niin kehotamme hakeutumaan mediatyöhön. Jos tässä vaiheessa mieleen juolahtaa, että tämä ei ole sattumaa vaan aiheutuu valkoisen miehen sorrosta, niin ei tarvitse enää hakeutua mediatyöhön koska mitä ilmeisimmin on jo siellä.


8. Kenen joukoissa seisot?

Suomalaisen median luoman kuvan mukaan Donald Trumpia äänestivät mistään mitään ymmärtämättömät, kouluttamattomat junttityperykset. Epäilemättä näinkin kävi – jos saa missä tahansa päin maailmaa vähintään 40 % ääniosuuden, niin tarvitaan näitäkin ääniä.
Kokonaiskuva on kuitenkin toisenlainen. Jos ajatellaan äänestäjiä jaoteltavaksi useammalla tavalla kahteen eri ryhmään ja mietitään etukäteen, kumpi ryhmä on noin keskimäärin sivistyneempi, tulokset ovat mielenkiintoisia:
1. Koulutetut vastaan kouluttamattomat.
Yliopistotutkinnon suorittaneista Trumpia äänesti alustavien tietojen mukaan 55 %. Se sivistymättömistä junteista.
2. Valkoiset vastaan mustat, joista ensimmäiset ovat keskimäärin vauraampia ja vähemmän rikollisia.
Valkoisista Trumpia äänesti 77 %. Mustista 13 %.
3. Nuoret vastaan elämänkokemusta omaavat.
Alle 30-vuotiaista Trumpia äänesti 38 %.
4. Miehet vastaan naiset – tässä jätän turvallisuussyistä lukijan varaan arvioinnin siitä kumman ryhmän tekemiä päätöksiä voisi pitää yleensä parempana.
Miesten keskuudessa äänet jakautuivat käytännössä tasan, Trump sai lievän enemmistön. Naisista 45 % äänesti Trumpia.


9. Urheilijamaista käytöstä

Useimmissa urheilulajeissa tunnetaan sääntöpykälä ”epäurheilijamaisesta käytöksestä”. En tiedä onko sellaista olemassa myös golfissa, tuossa pelissä joka on tarkoitettu niille jotka eivät enää osu liikkuvaan palloon. Ehkä golfissa pitäisi antaa sanktioita ”urheilijamaisesta käytöksestä”. Amerikkalaispelaaja Bryson DeChambeau on nimittäin herättänyt närkästystä lyömällä avauslyöntejään paljon muita pidemmälle. DeChambeau on noussut maailmanlistalla rymisten jo kuudennelle sijalle ja voitti edellisen suurturnauksen US Openin ylivoimiaiseen tapaan.
Selitys löytyy siitä, että DeChambeau käytti koronatauon kuntoharjoitteluun. Lihasmassaa tuli reilusti lisää ja voimaa on lyöntien takana entistä enemmän. Onhan se nyt epäreilua että golfaamaan tulee urheilija! Vähän samantapaisia äänenpainoja oli aikoinaan Tiger Woodsin rymisteltyä maailmanlistan ykköseksi. Tällä kertaa ero muihin golfareihin on kuitenkin vielä suurempi. On jopa puhuttu golfpallojen ja -väylien muuttamisesta, koska ”DeChambeau pilaa golfin”. Tosin jäljittelijät ovat jo tulossa, joten yhden miehen aiheuttama häiriö jäänee lyhytaikaiseksi.


Loppukevennys: Jaskan laihdutusohjelma

Kehittelin jo yli vuosi sitten saamaani ideaa painonhallintamenetelmäksi. Menetelmä perustuu antimuumi -tekniikkaan. Teoriani mukaan laihdutuskuureissa ollaan hyödynnetty vasta 50 % ihmisen aineenvaihdunnasta, sillä niissä on keskitytty lähinnä siihen, mitä syödään, milloin syödään ja miten paljon syödään. Se toinen puoli eli paskantaminen on jätetty lähes täysin käsittelemättä.
Kuitenkin on insinööriteknisesti täysin selvää, että kyseessä on kaksipuolinen prosessi: ihminen lihoo jos hän syö liikaa ja laihtuu jos syö liian vähän, mutta se toinen puoli puuttuu oppikirjoista eli ihminen lihoo jos hän ei paskanna riittävästi ja laihtuu jos hän paskantaa enemmän kuin syö.
Niinpä Jaskan antimuumimenetelmä perustuu seuraavaan yksinkertaiseen perusoivallukseen: voi syödä mitä tahansa ja milloin tahansa, kunhan muistaa paskantaa riittävästi. Mikäli koko ajan paskantaa enemmän kuin syö, laihtuu väistämättä. Menetelmän nimi tulee luonnollisesti siitä, että muumeilla ei ole havaittu persreikää eikä muumitalossa tiettävästi ole vessaa.
Salli suhtautui menetelmään lievällä epäilyksellä:
- Miten sinä muka pystyisit hallitsemaan sitä kuinka paljon ihminen paskantaa?
- No se nyt onkin vähän vaiheessa. Mutta teoriassa tämä toimii.
- Kuulostat ihan Maria Ohisalolta puolustamassa monikulttuuria. Eli homma toimisi loistavasti mikäli se toimisi.
- Niinno, jos tämä laihdutusmenetelmä toimii yhtä hyvin kuin monikulttuuri niin näytän kohta Timo Soinilta.

Uusinta: Kansallinen projekti

Lukijalle: Tämä tulevaisuudenvisio ei sitten toteutunut. Ei se ehkä taloudellisesti järkevää olisi ollutkaan. Mutta aivan varmasti se olisi ollut taloudellisesti järkevämpää kuin melkoinen osa hallituksen rahankäytöstä on:

Helsinki, loppuvuodesta 2017

Parikymmentä miestä oli kokoontunut hotellin kabinettiin. He olivat saapuneet paikalle huomaamattomasti eri aikoina, sillä he eivät halunneet tulla nähdyiksi yhdessä. Paikalle pääsi eri reittejä, niin sisäpihan puolelta, pääovesta kuin sivukauttakin. Kabinetti oli tarkistettu huolella salakuuntelulaitteiden varalta ja turvallisuusyrityksen työntekijät valvoivat vaivihkaa käytävillä.
Kaikkien kutsuttujen saavuttua paikalle yksi miehistä pyysi kohteliaasti anteeksi keskustelukumppaniltaan ja tarkasteli hetken aikaa joukkoa. Kaikki olivat jakautuneet muutaman hengen ryhmiin tai pareiksi. Vallitsi tasainen puheensorina, jonka katkaisivat muutamat naurahdukset. Mies odotti vielä hetken, jotta pakolliset sosiaaliset kuviot tulisivat hoidettua. Hän ei ollut ryhmän vanhin eikä yhteiskunnallisesti merkittävimmässä asemassa. Hän tiesi, ettei ole tämän ryhmän johtaja, vaan eräänlainen uskottu mies. Häneen luotettiin eniten ja siksi hän oli päätynyt oman toimensa ohella tämän herrakerhon projektin vetäjäksi - niin no, projektipäällikkö olisi kai paras nimitys, hän mietti. Lopulta hän astui fläppitaulun eteen ja rykäisi.

- Hyvät herrat, vielä kerran tervetuloa. Te tiedätte hyvin miksi olemme täällä joten mennään suoraan asiaan. Vuosi sitten suunnitelemamme selvitys on nyt valmis ja olette synopsiksen siitä lukeneet. Tehty arvio on hyvin positiivinen ja projektipäällikkönä - kai minua voi niin kutsua - suositan vahvasti sen hyväksymistä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen yksi miehistä, "herra A" puhui.
- Tämä on varsin vallankumouksellinen ajatus, jos tuollainen adjektiivi tässä seurassa sallitaan. Mutta senhän me totesimme jo viimeksikin. Toisaalta mikäli laskelmat pitävät paikkansa - enkä niitä epäile - rahaa tulee ovista ja ikkunoista meille kaikille. Minua vain kummastuttaa, millä ihmeellä tämä saadaan läpi.

Toinen, lihavahko mies, "herra B", naurahti.
- Propagandalla, millä muullakaan. Kyllä kansa uskoo mitä sille syötetään. Nykypäivänä se on tosin vaikeampaa. Vaihtoehtomediat tuovat muutakin. Mutta se vaikuttaa vain pieneen osaan kansasta. Tosin on silläkin merkitystä, kuten tiedätte olen kärsinyt melkoisia taloudellisia tappioita lehtien tilaajamäärien pienentyessä. Vaan nyt muuttuu ääni kellossa. Vaihtoehtomedialla tuskin lienee mitään tätä vastaan, kun tulee niin puskista ja on varmaan heidänkin mielestään hyvä ajatus. Joten minullekin tämä on positiivinen projekti, teistä muista nyt puhumattakaan.

- Ihmettelin lähinnä sitä, millä poliitikot saadaan tämän taakse, täsmensi herra A.

Nyt naurahti puolestaan herra C.
- Rahalla, millä muullakaan. Eduskuntavaalit ovat taas reilun vuoden päästä ja rahahanat menevät kiinni, jos tämän takana ei seisota. Toki meidän pitää jättää taas yksi puolue oppositioon vastustamaan, jotta olisi vaihtoehtoja. Eihän se mikään ongelma ole, vetäkööt pitkää tikkua. Ja istukoot kauden tai kaksi oppositiossa, jonka jälkeen hallitukseen vetämään samaa linjaa kuin kaikki muutkin. Näinhän on tehty aina ennenkin.

Herra A pyöritteli päätään.
- Ja tämä projekti tulee siis menemään läpi? Sehän olisi upea uutinen meidän kannaltamme. Silti kummastuttaa, onko tämä näin helppoa.

Nyt puheeseen puuttui vanhin miehistä, herra D.
- Sallinette että kerron A:lle vähän taustaa. Minä olen meistä vanhin, yli kymmenen vuotta tuota E:täkin vanhempi. En enää näe tämän projektin lopputulosta, hyvä jos sen alun. Mutta minä muistan hyvin tämän harvoin kokoontuvan herrakerhon aiemmat projektit, jotka, Luojan kiitos, ovat pysyneet salassa. Tarkoitan siis salassa suurelta yleisöltä. Ja voin vakuuttaa, että yhtä mahdollista poikkeusta lukuun ottamatta tämä projekti on Suomen kansan kannalta niistä paras. Ei sen takia että me siitä niin paljon välittäisimme, tarkoitushan on kääriä rahaa. Mutta onhan se helpompaa, jos on kansan tuki. Ja sanon edelleen, että tämä edellinen projektimme oli emämunaus, vaikka te nuoremmat sillä isot massit taskuihinne saittekin. Mutta ei nyt mennä siihen.
Herra D rykäisi ja jatkoi:
- Minä olin vielä liian nuori olemaan mukana silloin 50-luvulla, kun ensimmäinen tuntemani projekti käynnistyi. Pääsin kuitenkin firmani kautta nauttimaan sen eduista. Eli YYA:n hyödyntäminen. Sehän toi tehtailijoille rahaa niin pirusti, kun ei tarvinnut kilpailla laadulla. Se, mitä ei tietenkään nähty oli tapa jolla poliitikot suomettuivat. Onneksi Neuvostoliitto ehti hajota ennen kuin mitään vakavampaa sattui. Neukkulan tuhosta tuli tietysti sitten se ongelma, että piti pärjätä vapailla markkinoilla. Olimme tähän kuitenkin ehtineet osin varautua seuraavalla projektilla.
- Oikeastaan se seuraava projekti oli varsinainen voimannäyttö ja organisoitu suunnitelma, jonka jälkeen poliitikot olivatkin korruptoituneet meidän käsikassaroiksemme. Eli EEC-vapaakauppasopimus. Ja se on omasta mielestäni paras suorituksemme. Ei tuottoisin, mutta pitkällä tähtäimellä viisain, koska se länsimaisti elinkeinoelämämme.
- Sitten lähdimme ajamaan Suomea Euroopan Unioniin ja siitäkin selvisimme liput liehuen. Se oli ehkä helpoin viedä läpi. No, vituiksihan se unioni lopulta meni mutta eipä sitä silloin voinut vielä tietää eikä se meidän vikamme ollut.
- Tämä viimeisin projektimme eli monikulttuurisuus taas on toiminut loistavana tulonsiirtona veronmaksajilta meille epämääräisten firmojen välityksellä. Tosin Suomen kansan kannalta tämä on ollut kaikkien aikojen suurin onnettomuus, Karjalan menetykseen verrattavissa. Mutta nyt me voimme käyttää tätä hyödyksemme tässä projektissa. Mamut kun ovat kerääntyneet Helsinkiin. Joka saa suomalaiset helpommin kannattamaan suunnitelmaamme. Joka puolestaan tuo ennennäkemättömän buumin kaikille teollisuudenaloillemme. Ja saa myös pistämään rahahanat kiinni mamuteollisuudelta, koska ei rahaa joka paikkaan riitä. Mikä puolestaan tekee stopin haittamaahanmuutolle ja saa ehkä edes osan muuttamaan takaisin sinne minne kuuluukin.

Puheenjohtaja, herra X odotti kohteliaasti vanhan miehen puheen loppuun ja kysyi sitten:
- Kaikille on tietysti selvää, että elinkeinoelämälle tämä on rahasampo. Ja tiedämme, että poliitikot saadaan tarvittaessa tämän taakse, kuten myös riittävän suuri osa kansaa. Mutta yksi asia on selvittämättä. Mikä on kansallisen turvallisuuden näkökanta? Sen arvioiti jätettiin selvityksestä pois, kun halusimme pitää tietysti tämän salassa emmekä palkanneet sen puolen asiantuntijoita.

Kaikkien katseet kääntyivät siviiliasuiseen herra F:ään, joka todellisuudessa oli kenraaliluutnantti.
- Tämän projektin toteuttaminen on kansallisen turvallisuuden kannalta ainoastaan positiivinen asia. Nykytilanne on geopoliittisesti paljon huonompi. Toki siirtymävaiheessa ovat omat haasteensa, mutta ne ovat pieniä. Uskon, että puolustusvoimien piirissä suhtautuminen on positiivista. Tosin hierarkkisessa laitoksessa komentajan näkemys on merkittävin, eikä ole tiedossa kuinka seuraava komentaja mahtaa asiaan suhtautua.

Herra X onnistui pidättämään hymynsä. Kenraaliluutnantti F ei malttanut olla pelaamatta seuraajapeliä, vaikka oli jo hyvin ilmeistä että hän olisi puolustusvoimien seuraava komentaja. Tämän herrakerhon tuki oli ratkaiseva asia.
- Olemme siis ilmeisesti yksimielisiä, että projekti käynnistetään?

...

Kuhmoinen, toukokuu 2020
Pääministeri tarttui vesuriin ja vilkaisi sivuilleen. Hallitus oli kokonaisuudessaan paikalla. Parilla ministerillä oli periaatteessa ylipääsemätön este, mutta tämä oli vielä ylipääsemättömämpi. Kukaan ei halunnut saada mainetta poliitikkona, joka oli poissa tästä tilaisuudesta. Median edustajat tunkivat suorastaan iholle kameroineen. Muut kutsuvieraat pysyttelivät taempana. Pääministeriä hieman hymyilytti hänen miettiessään, kuinka monella hallituksen jäsenellä olisi tänä iltana rakot kämmenissään. Toivottavasti kukaan ei sentään löisi vesurilla jalkaansa. Pääministeri itse oli tottunut pusikonraivaaja mökkitöiden ansiosta. Hän katsoi tarkkaan ja valitsi lepän, joka oli hennon naisen ranteen paksuinen. Se menisi yhdellä iskulla, vesuri oli teräväksi hiottu ja mies osasi sitä käyttää.
- Pidemmittä puheitta: Ja to...os...ta se alkaa!
Vesuri heilahti ja leppä katkesi. Kaikki tapahtui niin yllättäen, että kesti hetken ennen aplodien alkua. Ministerit eivät yhtyneet niihin, sillä he astelivat yhtenä joukkona haalareissaan sopivin välimatkoin pääministerin rinnalle. Vesurit alkoivat heilua ja lepikko harventua.
Tälle paikalle nousisi seuraavan vuoden aikana valtioneuvoston uusi istuntorakennus. Mikäpä sen sopivampi tapa aloittaa Suuri Kansallinen Projekti, kuten kansa oli suunnitelman nimennyt.


Pihlajakoski, kesä 2020
Parakkikylä oli kohonnut nopeasti ja lisää samanlaisia nousi kuin sieniä sateella ympäri Kuhmoisten pohjoisosaa. Tai oikeastaan Tervalaa, joka olisi uuden pääkaupungin nimi sen keskuksen mukaan. Tulevan keskuksen ympärillä oli vain työmaaparakkeja, koska tilaa tarvittiin. Vastaavanlaista projektia ei koko maailmassa oltu toteutettu sitten Brasilian. Suunnittelijat olivatkin käyneet niin siellä kuin Canberrassakin ottamassa oppia tehdyistä ratkaisuista ja virheitä välttääkseen.
Työvoiman tarve oli valtava, mutta työvoimaakin oli tarjolla. Ja nuoret olivat halukkaita lähtemään, sillä työttömyysturva oli lopulta romahtanut kestämättömänä. Käyttöön otettu kansalaispalkkajärjestelmä teki kaiken työn kannattavaksi. Hallituksen suunnitelma oli toiminut, myös lieveilmiöiden osalta. Poliisin resurssit oli kasvatettu entiselle tasolleen ja jopa kaksinkertaistettu tällä alueella, sillä mitään järjestyshäiriöitä ei suvaittu. Erikoislaki takasi valtuudet, joiden nojalla rettelöitsijät voitiin potkia työmaalta pois. Poliisi suhtautui toki ymmärtäväisesti siihen, että nuoret miehet välillä irroittelivat. Pääasia oli se, että hommat hoidettiin asiallisesti ja ajallaan.
Ainoa ongelma oli yksityisten firmojen omien toimitilojen rakentaminen. Etusija oli aluksi pakko antaa julkishallinnon ja sen infrastruktuurin rakentamiselle. Niinpä yritysten välillä vallitsi verinen kilpailu työvoimasta, sillä firmat halusivat odotettua innokkaammin siirtää pääkonttorinsa uuteen pääkaupunkiin. Helsinki oli romahtanut palavien autojen etnohelvetiksi nopeammin kuin oli kuviteltu. Näin oli tapahtunut heti kun päätös Tervalasta oli uskottu todeksi. Suuri osa kantasuomalaisista äänesti jaloillaan ja valitsi mieluummin huonomman elintason muualla kuin ison palkan Helsingissä. Yritykset ymmärsivät yskän ja kilpajuoksu pois tulevasta ex-pääkaupungista alkoi.


Judinsalo, kesä 2023
Siltainsinööri Pirita Jaatinen katsoi luomustaan ylpeänä. Hän oli lähes viisikymppinen, isokokoinen ja komea nainen. Hän tiesi, että alaiset vitsailivat hänen valinneen miehensä sillä perusteella, että tällä oli sama sukunimi kuin itsellään, niin ei tarvinnut pakottaa miestä vaihtamaan nimeään. Sillä Jaatisella oli luja tahto. Ilman sitä tämäkään silta ei olisi valmistunut etuajassa. Itse asiassa Suomen mahtavin maantiesilta oli oikeastaan vain yksi silta siltojen ketjussa, kylläkin primus inter pares. Ja koko siltaketju oli vain osa uskomatonta tienrakennustaidon näytettä. Lännessä oli uusi valtatie Länkipohjasta Päijänteen rannalle, siitä etelän suuntaan Lahteen asti moottoritieksi levennetty vanha valtatie 24. Ja Päijänteen rannassa ensin kilometrin mittainen silta vuoriseen Haukkasaloon, jonka läpi oli louhittu tunneleita pahimpiin paikkoihin. Ja sieltä tämä Jaatisen rakentama mestarityö, lähes kaksikilometrinen silta yli Päijänteen kapeimman kohdan Judinsaloon. Tästä eteenpäin itään olikin jo tie, mutta se oli aivan liian kapea tulevia liikennemääriä ajatellen. Työvoimaa ei kuitenkaan riittänyt kaikkialle, mutta nyt sekin vapautuisi. Tie Hartolaan asti nelostielle oiottaisiin ja levennettäisiin, Jaatinen rakentaisi pari tarvittavaa siltaa. Itä-Suomen ja uuden pääkaupungin liikenneyhteyksiä varten tietä Hartolasta vitostiellekin vähän paranneltaisiin. Mutta nyt oli aika asentaa siltakannen viimeinen pala paikoilleen.


Kaipola, lokakuu 2024
Presidentti painoi nappia ja prosessi käynnistyi. Suomen uusin ydinvoimala alkoi jauhaa sähköä maan verkkoon ja nimenomaan pääkaupungin tarpeisiin. Alkuvuodesta virkaansa astunut uusi presidentti oli muuttanut heti Tervalaan, josta oli saman tien tullut maan pääkaupunki. Hallitus oli seurannut perässä, samoin eduskunta ja muut välttämättömät toimijat. Vähemmän niitä kuitenkin oli kuin Helsingissä, sillä kiitos nykyaikaisten viestintämahdollisuuksien suurin osa virastoista oli hajasijoitettu ympäri maata. Itse asiassa vähä vähältä, sillä vanhoille työntekijöille oli tarjottu mahdollisuus jatkaa Helsingissä useimmiten vanhoissa töissään. Odotettua useampi oli kuitenkin tarttunut mahdollisuuteen muuttaa uudelle paikkakunnalle levottomuuksien vaivaamasta Helsingistä. Ajoneuvorekisterikeskuksenkin uusi pääkonttori oli nykyään Ilomantsissa.
Uuden ydinvoimalan rakentaminen oli puolestaan ollut Jämsälle jättipotti. Kuituva teollisuuspaikkakunta sai muutakin elämää kuin kestävyysjuoksukarnevaalit ja lakkasi olemasta kuihtuva. Moni reissutöissä ydinvoimalaa rakentamassa ollut oli jäämässä paikkakunnalle muihin töihin, olihan matkaa uuteen pääkaupunkiin vain kolmisenkymmentä kilometriä ja ainakin siellä olisi työmahdollisuuksia tarjolla. Jämsän kunnanisien ei tarvinnut huolestua, vaikka suomalaisella työvoimalla rakennettu ydinvoimala valmistuikin yli vuotta etuajassa. Se ehti valmiiksi niukasti ennen Olkiluodon viidettä yksikköä.


Niinimäenkulma, toukokuu 2026
Finnairin Airbus A330 rullasi kohti hangaaria laskeuduttuaan. Se oli ensimmäinen uudelle lentokentälle laskeutunut reittilento. Uuden lentokentän rakentaminen oli Tervalan kaupunkisuunnittelun suurimpia kiistakysymyksiä. Helsinki-Vantaan kapasiteetti olisi riittänyt, mutta se oli liian kaukana. Pirkkala olisi ollut siedettävän matkan päässä, mutta liian ahdas. Vaihtoehtoja oli ollut monia. Yksi ehdotus oli jakaa liikenne Helsingin, Tampereen ja Jyväskylän kesken. Välimatkat olivat kuitenkin liian pitkiä. Toinen oli rakentaa pieni yhdyslentokenttä Tervalan lähelle, mutta se oli hylätty välittömästi riittämättömänä ratkaisuna. Kolmas oli käyttää Helsinki-Vantaata ja rakentaa luotijunarata Tervalaan. Lopulta päädyttiin Niinimäenkulmaan, joka oli rakennusteknisesti helppo ratkaisu uudelle suurlentokentälle. Paikka oli lujaa kallioperää, suhteellisen tasaista ja vieläpä keskellä ei-mitään, mikä äkkiseltään ajatellen oli miinusta, mutta lopulta joku neropatti keksi kääntää tilanteen voitoksi. Matkaa pääkaupunkiin oli vain kolmisenkymmentä kilometriä, mikä ei kuitenkaan ollut liikaa. Ja ympärille laajennettiin Vesijaon luonnonpuisto Etelä-Suomen suurimmaksi kansallispuistoksi, mikä sai luonnonsuojelijatkin lentokentän taakse. Ratkaisu takasi osaltaan sen, että lentomelu ei häirinnyt asukkaita, koska asukkaita ei ollut. Paitsi ne muutamat, jotka saivat erityisluvalla jäädä puiston alueelle asumaan vanhoihin koteihinsa.


Askonniemi, presidentin virka-asunto, 1.3.2030
Presidentti tarttui matkalaukkuunsa ja katsoi vielä kerran ympärilleen. Hän oli tyytyväinen. Oli aika vetäytyä eläkkeelle. Toiselle kaudelle hän ei ollut halunnut, vaikka olisi luultavasti päässytkin. Hän oli nyt tehtävänsä tehnyt. Oikeastaan hän oli jo ex-presidentti, oli vain vielä kerran halunnut käydä virka-asunnossaan ja kantaa itse viimeisen matkalaukkunsa ulos. Olihan tämä koko projekti tavallaan hänen luomuksensa. Kaikki muu oli mennyt kuten hän oli suunnitellut, ainoastaan kunnollinen kanava rahtiliikennettä varten Kymijoen vesistöä hyödyntäen Suomenlahdelle oli jäänyt tekemättä. Ja luultavasti jäisikin. Nyt se ei enää sattuneista syistä ollut yhtä tarpeellinen Saimaan kanavan korvaajana kuin olisi silloin ollut. Ja hyvä niin, ex-presidentti ajatteli. Vaan on tässä tullut tehtyä pitkä matka siitä kolmentoista vuoden takaisesta kokouksesta, jolloin tämän suunnitelman sikariportaalle esittelin, herra X tuumaili kävellessään ulos ovesta.

Demokratian rappio

Sanotaan, että Suomessa – kuten muissakin demokraattisissa maissa – on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Jokaisella on yksi ääni ja se siitä.
Ei pidä paikkaansa.
Äänioikeus on aina ollut rajattu. Kun Suomeen tuli vuonna 1906 ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus”, se rajasi noin 11-15 prosenttia äänioikeusikäisistä äänestyskelvottomiksi. Suora lainaus Wikipediasta: Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys rajasi vielä muutamat ryhmät äänioikeuden ulkopuolelle. Ilman äänioikeutta jäivät vakinaisessa sotapalveluksessa olevat, holhouksen alaiset, kolmen edellisen vuoden aikana hengillekirjoittamattomina olleet, kruununverot kahden edellisen vuoden aikana maksamatta jättäneet (muusta syystä kuin todistetun köyhyyden vuoksi), vakinaista vaivaishoidon apua nauttivat, omaisuutensa velkojille luovuttaneet (”kunnes hän on pesäntilansa valalla vahvistanut”), kolmen edellisen vuoden aikana irtolaisuudesta tuomitut, tuomion nojalla kansalaisluottamusta vailla olleet sekä edellisen kuuden vuoden aikana vaalirikoksesta kuten äänten myymisestä tai ostamisesta tuomitut.
Nämä rajoitukset poistuivat vähitellen, yksi kerrallaan. Nykyään äänioikeus on tosiaan yleinen ja yhtäläinen. Paitsi yksi rajoittava tekijä on vielä jäljellä – 18 vuoden ikäraja.

On luonnollista, että äänioikeutta ei ole pikkulapsilla. Yhtä ilmeistä on, että 18 vuoden ikäraja on osin mielivaltainen. Ei ihminen muutu taianomaisesti vastuulliseksi aikuiseksi sinä päivänä, kun 18 vuotta on täynnä. Jotkut 15-vuotiaat ovat vastuullisempia kuin jotkut 30-vuotiaat. Onkin esitetty äänestysikärajan laskemista nykyistä alemmaksi. Itse asiassa monet muistavat vielä sen, kun ikäraja laskettiin 21 vuodesta nykyiseen. Tämä tapahtui Suomessa muutaman vuoden aikana vuoteen 1972 mennessä. Valtiollisissa vaaleissa ikäraja oli ollut 24 vuotta vuoteen 1944 asti.
Jokin syy äänioikeusikärajan asettamiselle on, ja se on ilmiselvästi yleinen kypsyys. Mikäli äänioikeusikäraja laskettaisiin vaikkapa 16 vuoteen, vaaliuurnille tulisi 16-17 -vuotiaita. Jotka olisivat keskimäärin epäkypsempiä kuin äänestäjät nykyään. Mikä tarkoittaisi äänestäjäklusterin keskimääräistä tason laskua, mistä seuraisi luultavasti huonompia päätöksiä. Yhtä loogisesti voidaan todeta, että 18-20 -vuotiaatkin ovat epäkypsempiä kuin yli 21-vuotiaat eivätkä kykene tekemään yhtä hyviä äänestyspäätöksiä – keskimäärin. Joten mihin se ikäraja pitäisi laittaa? 30 ikävuoteen?
Oikeaa vastausta tähän kysymykseen ei tietenkään ole olemassa. Kyse on siitä, millä valinnalla saavutetaan ihanteellisimmat lopputulokset. Jos äänioikeus poistettaisiin alle 30-vuotiailta, seuraisi varmasti ongelmia siksi, että he eivät tuntisi olevansa osa yhteiskuntaa eivätkä olisi sen tuotteliaita jäseniä. Tästä syystä on päädytty toistaiseksi voimassa olevaan ikärajaan 18 vuotta.

Kuten historiasta nähdään, äänioikeuden rajoittimena ei ole käytetty pelkästään ikärajaa, vaan esimerkiksi yhteiskuntakelpoisuutta ja varallisuutta. Näillä rajoituksilla on epäilemättä saatu äänestäjäkunta laadukkaammaksi. Käytännössä jokainen äänioikeuden laajennus on heikentänyt äänestäjäkunnan laatua. Mikä näkyy väistämättä vaaleilla valittujen edustajien laadussa. Vastapainona tälle heikentymiselle saadaan sitten valtion toimintaan sitoutuneempaa väestöä.

Tarkastellaan äänestäjäkunnan heikentymisen esimerkkinä pisimpään yhtäjaksoisesti toiminutta demokratiaa, Yhdysvaltoja. Yhdysvaltojen äänioikeuden historia tärkeimmiltä osiltaan jossain määrin yksinkertaistetusti on seuraava:
Vaihe I, 1789: Perustuslaki antaa äänioikeuden määrittelyoikeuden osavaltioille. Yleisesti ottaen äänioikeus on tietyn suuruisen maa-alan tai omaisuuden omistavilla, vähintään 21-vuotiailla valkoisilla miehillä. Tämä kattaa noin kuusi prosenttia väestöstä.
Vaihe II, 1828: Omaisuusrajoitukset poistuivat suurimmalta osalta ja äänioikeus myönnettiin periaatteessa kaikille valkoisille miespuolisille kansalaisille. Tämä tapahtui useassa vaiheessa eri osavaltioissa, pääsääntöisesti 1792-1856, mutta eniten muutoksia tapahtui 1828.
Vaihe III, 1870: Äänioikeus annettiin myös muille kuin valkoisille miehille. Etelävaltioissa mustaihoisten (kuten myös joidenkin köyhien valkoisten) äänestäminen oli Jim Crow -lakien takia hankalaa vielä lähes sadan vuoden ajan. Intiaaneille alettiin myöntää äänioikeuksia 1887 alkaen ja täydet oikeudet tulivat 1924.
Vaihe IV, 1920: Äänioikeus myönnettiin naisille koko maassa. Tämä oli tapahtunut vähitellen vuodesta 1869 alkaen. Käytännössä oikeudet olivat rajoitetut, koska voimassa olleet varallisuusrajoitukset vaikuttivat eniten naisiin, mustiin ja köyhiin valkoisiin.
Vaihe V, 1966: Varallisuusrajoitukset poistettiin ja mustille taattiin äänioikeus myös käytännössä etelävaltioissakin.
Vaihe VI, 1971: Äänioikeusikäraja laskettiin 21 vuodesta 18 vuoteen.

Jokaisen vaiheen muutokset äänestäjäkunnan laatuun:
I-II: Äänioikeus ei enää ollut omaisuuteen sidoksissa. Eniten omaisuutta omistavat olivat varmasti keskimäärin koulutetumpia ja yritteliäämpiä. Äänestäjäkunnan taso laski.
II-III: Muut kuin valkoiset (eli pääasiallisesti mustat) saivat äänioikeuden. He olivat keskimäärin heikommin koulutettuja. Äänestäjäkunnan taso laski.
III-IV: Naiset saivat äänioikeuden. Keskimäärin naiset olivat heikommin koulutettuja kuin miehet ja vähemmän yhteiskunnallisia asioita seuraavia. Äänestäjäkunnan taso laski.
IV-V: Äänioikeus ulotettiin myös köyhimpiin. He olivat keskimääräistä useammin lukutaidottomia tai epäsosiaalisia. Äänestäjäkunnan taso laski.
V-VI: Entistä nuoremmat saivat äänioikeuden. He olivat keskimäärin epäkypsempiä kuin muut äänioikeutetut. Äänestäjäkunnan taso laski.

Tasoa on laskettu jatkuvasti, mutta saavutetut hyödyt ovat ilmeisesti korvanneet haitat. Aina tähän asti.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Aiemmin äänestäjäkunnan selvä enemmistö koostui henkilöistä, joiden tulotaso oli riippuvainen heidän omasta työpanoksestaan. Nykyään enemmistö koostuu henkilöistä, joiden tuloista valtaosa tulee yhteiskunnalta. Tällöin tämä enemmistö kykenee äänestämään vähemmistön rahat itselleen Curley-ilmiön selittämällä tavalla. Enemmistössä voi periaatteessa olla kyse mistä tahansa jollakin tavalla verovaroilla elävistä. Valtio saattaisi päätyä esimerkiksi byrokratiavaltaiseksi, jossa enemmistö tai ainakin riittävän suuri osa työskentelisi virkailijoina siirtämässä tarpeettomia papereita paikasta A paikkaan B, jolloin virkamiehet voisivat äänestää itselleen aina uusia etuja ja parempia palkkoja. Onkin mahdollista pohtia, pitäisikö julkisen puolen työntekijöillä olla lainkaan äänioikeutta tämän skenaarion estämiseksi. Samaan tapaan on aikoinaan rajoitettu militarisoitumista – esimerkiksi Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ammattisotilailla ei ollut äänioikeutta. Nämä skenaariot ovat kuitenkin lähinnä teoreettisia, toisin kuin skenaario jossa äänioikeutta laajennetaan yhteiskunnan tuilla eläville entistä laajemmin.
Jos haluaa tietää ketkä tätä ilmiötä ajavat, on varsin yksinkertaista katsoa mitkä puolueet kannattavat äänioikeuden laajentamista eli sen antamista vaikkapa 16-vuotiaille tai ulkomaalaisille äänioikeutettujen tason laskemiseksi, minkä kyseiset puolueet laskevat tuottavan heille suuremman ääniosuuden.

Tämä ilmiö vahvistaa polittista polarisoitumista, joka yksinkertaistetusti sanottuna johtaa kaksipuoluejärjestelmään. Vaikka puolueita olisi nimellisesti useampia, niiden oleellisella ideologialla on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on tähdätä yhteiskunnan kehittymiseen pitkällä tähtäimellä ja toinen on tähdätä voittoon seuraavissa vaaleissa. Kutsuttakoon näitä kahta de facto -puoluetta jatkossa nimillä Pragmaatikot ja Utopistit. Näin siksi, että ensimmäinen puolue yksinkertaistetusti sanottuna katsoo mikä on toimintaympäristö ja pyrkii sitten etsimään pragmaattisesti sopivimman ratkaisun jälkipolvien etua ajatellen. Jälkimmäisen puolueen toimintaa taas ohjaa ideologia ja tunnetusti jos ideologia ja realiteetit ovat ristiriidassa, noudatetaan ideologiaa.

Käytännössä vaaleissa ratkaistaan sitten, kumpi puolue on vallankahvassa kiinni, Pragmaatikot vai Utopistit. Todellisuudessa asia ei ole näin yksinkertaista. Jokaiseen demokraattiseen järjestelmään on rakennettu jarruja, joiden takia enemmistön omaava puolue ei kykene ajamaan omaa linjaansa diktatorisesti, vaan vähemmistö voi hidastaa tai jopa estää päätösten toimeenpanoa. Kuinka hyvin vähemmistö tähän tehtävään pystyy, on riippuvainen tietysti ensisijaisesti käytetystä järjestelmästä. Mutta järjestelmästä riippumatta voidaan todeta vaihtoehtoja olevan kaksi: oppositio on vahva ja kykenee estämään lähes kaikki enemmistön päätökset tai sitten oppositio on heikko eikä juurikaan pysty toimimaan enemmistön jyrätessä.
Kun sitten huomioidaan, että vallassa voivat olla joko pragmaatikot tai utopistit eli vaihtoehtoja on kaksi, saadaan vallanpitäjät – opposition vahvuus -matriisiin neljä erilaista vaihtoehtoa.

Hallinnon toimivuuden kannalta nämä neljä vaihtoehtoa ovat paremmuusjärjestyksessä seuraavat:
1. Valta pragmaatikoilla, utopisteilla heikko oppositio.
2. Valta utopisteilla, pragmaatikoilla vahva oppositio.
3. Valta utopisteilla, pragmaatikoilla heikko oppositio.
4. Valta pragmaatikoilla, utopisteilla vahva oppositio.

Ensimmäisen parhaus on ilmeinen. Pragmaattinen puolue ajaa kansakunnan etua ja utopistit eivät kykene sitä estämään. Muiden järjestys vaatii enemmän perustelua.
Toiseksi paras vaihtoehto on luonnollisesti kolmatta parempi siksi, että utopistien esittäessä typeryyksiä pragmaatikot kykenevät yleensä ne estämään. Kolmannessa vaihtoehdossa eivät pysty.
Neljäs vaihtoehto on kaikkein huonoin siksi, että utopistit kykenevät estämään pragmaatikkojen sellaiset ratkaisut, jotka eivät sovellu heidän utopiaansa riippumatta siitä, ovatko ratkaisut hyviä vai huonoja. Se on huonompi vaihtoehto kuin toinen siksi, että toisessa vaihtoehdossa pragmaatikot eivät estä utopistien hyviä ratkaisuja, ainoastaan huonot. Yllättävää kyllä, valta pragmaatikoilla vastaan utopistien vahva oppositio on huonompi kuin valta utopisteilla vastaan pragmaatikkojen heikko oppositio. Tämä siksi, että osa utopistien ratkaisuista voi olla hyviäkin. Opitaanhan jo alkeislogiikassa, että väärästä menetelmästä voi seurata oikea lopputulos (kun taas oikeasta menetelmästä seuraa aina oikea lopputulos), logiikassa siis epätodesta voi seurata tuurilla tosi. Kolmannessa vaihtoehdossa saattaa siis tulla hyviäkin päätöksiä. Sen sijaan neljännessä huomattavasti harvemmin, koska utopistit torppaavat yleensä pragmaatikkojen hyvätkin päätökset.

Malli on toki huomattavasti yksinkertaistettu, mutta niinhän mallit ovat. Tältä kannalta katsoen on siis parempi, että Biden voitti USA:n presidentinvaalit. Jos Trump olisi voittanut, demokraattivaltainen hallinto olisi jähmettänyt maata. Nyt republikaaneilla ei tähän ole tarvetta, kun päädyttiin toimivuuden kannalta toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. (Tämä on siis suuresti yksinkertaistettu – republikaanit ovat melko kaukana puhtaista pragmaatikoista eivätkä demokraatitkaan ole täysin utopisteja, vasenta siipeään lukuun ottamatta.)


Demokratia on siis ajautunut selkeään kriisiin siksi, että ”mies ja ääni” -periaate on keikahtanut yhteiskunnallisen muutoksen takia sellaiseksi, että valtaosa äänestäjistä on yhteiskunnallisesti saamapuolella.
Ihanteellinen ratkaisu olisi tietysti antaa ihmisten kuvitella, että äänioikeus on kaikilla, yleinen ja yhtäläinen. Ja sitten vaaliuurnilla lahjomaton automatiikka antaa jokaisen äänestäjän vaalilipulle sen painoarvon, jonka kyseinen henkilö omalla kyvykkyydellään ansaitsee. Tätä ei tietenkään voitane saavuttaa ainakaan lähivuosikymmenien aikana. Siksi elämme valitettavan mielenkiintoisia aikoja.

Demokratia on kulkenut tiensä päähän nykymuodossaan. Valitettavasti demokratia – kuten mikään muukaan valtiomuoto – ei pidä sisällään mekanismia, jolla sen voisi kumota ja muuttaa paremmaksi. Toki voi väittää, että demokratia voi itse muuttaa itseään. Mutta niin voi itsevaltias diktaattorikin – monarkki - luopua vallastaan demokratian hyväksi. Kuinka usein näin on tapahtunut ilman painostusta, joka on ollut diktatuurin lakien vastaista? Ja onhan diktaattorin helpompaa luopua vallastaan, sillä siihen tarvitaan vain yhden ihmisen mielenhäiriö. Demokratia on paljon vahvemmin linnoittautunut tällaista häiriötä vastaan.

Demokratiaa ei voi kumota demokratian keinoin ja vaihtaa parempaan järjestelmään yhtään sen enempää kuin odottaa diktatuurin luopuvan vallastaan ilman diktatuurin laittomaksi julistamia keinoja.

Uusinta: Pakko mahtua kun on vihitty

Lukijalle: Kirjoitin viisi vuotta sitten TV-ohjelmasta Ensitreffit alttarilla. Sen ensimmäisen kauden jälkeen en olekaan ainuttakaan jaksoa katsonut. Ensimmäisellä kaudella mukana oli kolme paria, joista yhdestä totesin että ei mitään saumoja, toisesta että ei hyvältä näytä ja kolmannesta että nuo varmaan pärjäävät. Näinhän siinä sitten kävi. Lopussa lausuin toisenkin ennustuksen. Totesin että tämäkään ei riitä, piakkoin näemme ohjelman jossa hankitaan lapsi tuntemattoman kanssa. Tämän sanoin kieli poskessa, mutta toteutuihan se. Tuntuu että TV-formaatit ovat kuin vihervasemmisto – mitään niin typerää parodiaa ei pysty keksimään etteikö sitä toteutettaisi:

Pikku-Kalle kysyi isältään:
- Isä, pitääkö paikkansa että joissakin maissa mies ei tunne ollenkaan sitä naista, jonka kanssa hän menee naimisiin?
- Kyllä, poikaseni. Esimerkiksi Suomessa.

Tämän vitsin vei entistä realistisemmalle tasolle Avan uutuusohjelma Ensitreffit alttarilla. Alkujaan tanskalaiseen formaattiin perustuvan ohjelman idea on lyhyesti selitettynä se, että asiantuntijat valitsevat ehdokkaiden joukosta mielestään toisilleen sopivan parin, joka menee sitten ensitapaamisella suoraan naimisiin.

Asiantuntijoina ohjelmassa ovat psyko/seksuaaliterapeutti, folkloristi, psykologi ja pappi. Kuulostaa luonnolliselta, mutta itse olisin lisännyt joukkoon vielä diplomi-insinöörin, mielellään konepuolelta. Loppujen lopuksi kyseessähän on pultti ja mutteri -ongelma. No, puutteistaan huolimatta raati teki kovaa ja huolellista työtä valitessaan kolme mielestään toisilleen parhaiten sopivaa paria.

Ensimmäisessä jaksossa kuvailtiin systeemi, jolla parit valittiin ja tutustuttiin valittuihin. Nämä eivät siis vielä tavanneet toisiaan eivätkä tienneet toisistaan mitään. Ennen ohjelman lähetystä tuli tietysti normaalit ennakkopuffit ja mainoskampanjat. Ei sen takia että näitä olisi kauheasti tarvittu. Mediassa ohjelmaa kauhisteltiin ja tuomittiin, etenkin konservatiiviset tahot. Pidin tätä vähintäänkin kummallisena. Eivätkös konservatiivit nimenomaan ole olleet sitä mieltä, että avioon pitäisi astua? Ilmeisesti jonkinlaista koeaikaa ennen avioliittoa kuitenkin kovasti kannatetaan, jopa konservatiivien keskuudessa.

Toisaalta, kun asiaa ajattelee järjellä, niin ei hitto vie järjestetty avioliitto voi nykysysteemiä huonompi olla. Naiset menevät hormoniensa viemänä ja miehet taas sinne minne viisari osoittaa. Eli käytännössä ottavat sen naisen, joka sattuu huolimaan - paitsi tietysti pelimiehet, jotka hoitelevat naisia minkä ennättävät. Jonka luonnollisena seurauksena betamiehet joutuvat ottamaan sen minkä saavat. Näin ainakin Laasanen ja kumppanit väittävät. Toki teoriasta löytyy lukuisia poikkeuksia, sitä kun testataan lähinnä baaritasolla ja on kuitenkin olemassa melkoinen siivu ihmisiä, jotka eivät baareissa viihdy. Ja elävät oman, usein korkeatasoisen moraalinsa mukaisesti.

Mutta ajatellaanpa nyt sitten järjellä. Normitilanteessa sitä ottaa mitä sattuu saamaan. Nyt asiantuntijoilla on käytössään ilmeisesti kymmenien ihmisten valikoima. Kaikille on tehty isot testipatterit, joten informaatiotakin on. Sitten on kaiveltu esiin sopivimmat yhdistelmät. Toki tästä voidaan aina spekuloida, ovatko käytettävissä olleet mittarit olleet ne sopivimmat, mutta ainakin yritystä on ollut. Kaiken järjen mukaan lopputuloksen pitäisi olla parempi kuin ihmisten omalla valinnalla, koska omaa valintaa sotkevat sellaset pikkuasiat kuin tunne ja puolison pahasti rajoitettu saatavuus. Ainoa miinuspuoli järjestetyssä avioliitossa on se, että ihminen yleensä haluaa tehdä päätöksensä itse. Nyt, kun päätös on tehty hänen puolestaan, voi olla että se on häiritsevä tekijä. Käytönnöllisesti sanottuna: kun valitussa väistämättä esiintyy joitakin puutteita, on helpompaa syyttää muita kuin omaa virhettään, jolloin luovutuskynnys on tietysti matalampi.

Ensimmäisessä jaksossa parit esiteltiin katsojille, mutta ei vielä toisilleen. Katsoimme ohjelmaa yhdessä Sallin kanssa, formaatti kun kuulosti mielenkiintoiselta. Kaikki kuusi päähenkilöä vaikuttivat suhteellisen tasapainoisilta yksilöiltä. Heissä häiritsi kuitenkin se, että iältään nuorinkin oli jo 27-vuotias keski-iän ollessa vähän yli kolmekymmentä. Eikö olisi ollut järkevämpää ottaa aidosti nuoria? Nyt ilmeisesti kaikilla oli jo takana pitkiäkin suhteita, mikä osittain vesitti "kerralla naimisiin" -ideaa. Olisi ollut mukavampaa, jos ainakin yksi pareista olisi lähtenyt ainakin melkein puhtaalta pöydältä, käytännössä kun entiset suhteet tietenkin vaikuttavat aina uusiinkin.
Toinen häiritsevä asia oli valittujen parien ikäero. Se oli pareittain neljä(33 ja 37), kolme (29 ja 32) ja kaksi (27 ja 29) vuotta. Siis suht normaali - paitsi että kahdella vanhemmalla parilla nainen oli se vanhempi. Tässä vaiheessa hälytyskellot soivat. Sanoin Sallille, että tuossa on iso riski. Yksinkertainen tosiasia kun on se, että naiset vanhenevat eri tavalla kuin miehet. Jos nainen on parikin vuotta vanhempi, se kasvattaa ongelmien mahdollisuutta. Toki tunnen onnistuneita pareja, joissa ikäeroa on ollut tuohon suuntaan ja enemmänkin. Mutta tilastollisesti katsoen riskit kasvavat sitä mukaa, mitä vanhempi nainen on mieheen nähden. En tiedä, ottivatko ohjelman asiantuntijat ikäeron suuntaa huomioon pareja valitessaan vai katsoivatko vain, että ikäeroa olisi enintään muutama vuosi.
Henkilöitä tutkaillessa sanoin Sallille:
- Yhteen noista pareista minä en usko. Siihen vanhimpaan.
- Miksi et? Ikäero vai?
- Sekin, mutta se ei ole riittävä syy. Eikä mikään muukaan. Mutta kokonaisuus. Molemmat ovat liian itsellisiä ja tuntuvat hakevan vähän liikaa puolisoltaan. Ei mitään isompaa, mutta pikkuasioiden summa.
- Entäs ne kaksi muuta paria?
- Ne todennäköisesti pärjäävät. Mutta toisessa noista naisista on jotakin, mikä minua häiritsee. En tiedä mitä, mutta se saattaa olla riskitekijä.
Myöhemmin sitten selvisi, mikä oli se asia joka minua oli häirinnyt. Ilmeisesti se ei kuitenkaan vaikuttanut parisuhteeseen ainakaan ratkaisevasti. Pari päivää myöhemmin olin reissussa, kun Salli laittoi tekstarin. Oli sattumalta törmännyt netissä tietoon, ketkä pareista ovat yhä yhdessä ja kysyi, haluanko tietää vai säilyttää jännityksen. Sanoin että anna tulla vain. Kuinka ollakaan, vanhin pari oli jättänyt avioerohakemuksen.

Toisessa jaksossa päädyttiin sitten alttarille. Tai oikeastaan kyseessä oli kaikkien kohdalla siviilivihkiminen Suomenlinnassa. Sulhanen odotti hääväen ympäröimänä. Sivuovi avautui ja morsian astui sisään, jolloin pariskunta näki toisensa ensi kertaa. Nimet paljastuivat vasta henkikirjoittajan kysyessä tahdotaanko sitä vai ei. Tosin ohjelma oli ovelasti leikattu siten, että sukunimi oli "nielaistu" pois ääniraidalta leikkaamalla samalla hetkellä toiseen kuvakulmaan, jolloin ratkaiseva sekunti oli poistettu. Asiaa ei edes huomannut, ellei kiinnittänyt siihen erikseen huomiota. Katsellessaan vihkimistä Salli totesi:
- Minusta on kauhean vahvaa sanoa tuossa vaiheessa "tahdon". Eihän sitä toista edes tunne, niin miten voi vastata kysymykseen noin lujasti.
- No miten sen pitäisi sitten vastata? Eihän se nyt tuossa vaiheessa voi kieltäytyäkään, kun kysytään "tahdotko sinä Maija ottaa tämän Matin aviopuolisoksesi ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin"?
- Eikö se voisi sanoa vaikka että "mie yritän..."
Seuraavat viisi minuuttia ohjelmasta menivätkin sitten minulta enimmäkseen sivu suun, kun purskahtelin vähän väliä nauruun.

Itse hääjuhlat menivät kaikilla ainakin ohjelman kuvauksen mukaan putkeen. Suvut tutustuivat toisiinsa, mikä usein onkin aika samanlaista - harvemmin puolisojen suvut kovin hyvin toisiaan ennen häitä tuntevatkaan. Valitettavan vähän kuvattiin kylläkin tuoreen avioparin ja appivanhempien suhdetta. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä vanhemmat ajattelevat vastaavasta pika-avioliitosta. Ja vanha totuushan on se, että akkamehtään lähtiessä kaikkein tärkein asia on tutustua anoppikokelaaseen. Yli 80 % naisista kun alkaa vanhemmiten muistuttaa äitiään sekä fyysisesti että henkisesti. Niinpä miehen tulee tutustua ehdokkaan äitiin huolella ja esittää itselleen oleellinen kysymys: "Haluanko minä 20-30 vuoden kuluttua olla naimisissa tuollaisen naisen kanssa?" En tiedä, tutkivatko ohjelman asiantuntijat tätä ennen paritusta, mutta epäilen että eivät.

Ohjelman kolmannessa jaksossa pariskunnat lähtivät häämatkalle, yksi pari Roomaan, toinen Pariisiin ja kolmas Lontooseen. Tämä jakso meni melkein täysin harakoille mitäänsanomattomuudessaan. Emme Sallin kanssa jaksaneet keskittyä juurikaan ohjelmaan, vaan meni spekuloinniksi. Analysoitiin pareja ja mietittiin, ketkä pärjäävät ja ketkä eivät.
- Mitä luulet, joko ne on ollu sillai?
- No ei kai sitä nyt ohjelmassa kerrota, hullu mies!
- Miksi ei? Sehän nyt on oleellista.
- Ei ne nyt vielä. Vastahan ne tutustuvat.
- Hei kamaan, eikös ihmisillä ole tapana hypätä sänkyyn suoraan baari-illasta. Ja nuo on sentään naimisissa!
Tätä ei ohjelmassa tosiaan kerrottu. Tosin ainakin yksi pari paljasti, että ainakaan hääyönä - vaikka samassa sängyssä nukuttiinkin - ei vielä jousien kestävyyttä testailtu. Mutta sitten Salli pääsi keskustelussamme oleellisen äärelle.
- Sitä paitsi, onhan se isompikin asia kuin että milloin ne ovat sillai. Kyllähän jotkut harjoittavat seksiä tuntemattomienkin kanssa, mutta suhde on vakava vasta kun tietty raja on ylitetty.
- Jaa mikä raja?
- No pierukynnys.
- Niin joo. Se nyt pitäisi tässä ohjelmassa ainakin kertoa, jos seksistä ei puhutakaan. "Nyt me uskallettiin eka kerran pieraista siten että toinen kuulee. Tämän täytyy olla vakavaa."

(Kirjoittajan huomautus: Tässä välissä oli omakohtainen kertomus siitä, kuinka pierukynnys murskataan kerralla tuhannen päreiksi. Vieläpä siten, että senkin jälkeen päädytään naimisiin. Tämä osio kuitenkin juuttui Ylimmäisen Johtavan Pääinkvisiittorin - joka oli samalla asianosainen - sensuuriin. Valitan tapahtunutta.)

Toistaiseksi viimeisin jakso on neljäs, jossa parit muuttivat yhteen asumaan. Minua häiritsi se, että puhuttiin "viiden viikon koeajasta". Sen jälkeen parit sitten saavat päättää, jatkavatko yhteiseloa vai hakevatko avioeroa. Ajatus tökki pahasti. Jos kerran on naimisiin menty, niin sitten ollaan tosimielellä liikkeellä. Ei siinä mitään koeaikoja enää ole. Jos homma ei kerta kaikkiaan toimi, niin sitten lyödään kantapäät vastakkain ja se siitä. Mutta kun naimisiin on kerran menty, niin sitten ollaan tosissaan. Ei siinä avioliittolupauksessa kysytä, rakastatko. Siinä kysytään, tahdotko rakastaa. Rakastaminen on helppoa silloin kun menee hyvin. Sen tahtominen on aivan eri asia. Rakkaus tulee ja menee, mutta jos avioliitossa ei ole tahtoa, ei ole kohta koko avioliittoakaan.

Ensimmäisen parin jakson jälkeen ohjelman idea on hieman vesittynyt. Uutuudenviehätys "kerralla naimisiin" -konseptista oli ja meni. Loppujen lopuksi kyseessä ei ole muuta kuin laajennettu Napakymppi. Siinähän Kari Salmelainen - hyvä jätkä potenssiin kaksi - paritti herra/neiti X:n yhdelle kolmesta ehdokkaasta ja lähetti nämä yhteiselle lomalle. Oikeastaan ainoat erot Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan ovat siinä, että tässä mennään naimisiin ja muutetaan yhteen kuvausryhmän ollessa koko ajan mukana. Muilta osin tilanne on sama: tuntemattomat yrittävät keskenään.
TosiTV-formaattina ohjelma ei siis tuota alkushokkiarvonsa lisäksi mitään uutta. Niipä sopii odottaa, että kohta keksitään jotain vielä rajumpaa. Miten olisi ohjelma, jossa valitaan sopivat pariskunnat samaan tapaan. Sitten nainen hedelmöitetään miehen lahjoittamalla spermalla. Ensitreffit synnytyssaliin, johon paikalle myös henkikirjoittaja vihkimään. Sitten katsotaan, miten tuoreen perheen arki lähtee rullaamaan. Älkää naurako. Odottakaa viisi vuotta ja ihmetelkää sitten, mitä telkkarista tulee.

Uutiskatsaus 45/2020

1. Tasapuolista uutisointia

Linkki on Hesarin juttuun! Johan on aikoihin eletty.
Tunnetusti mustat äänestävät USA:ssa demokraatteja. Raukat kun ovat unohtaneet demokraattien vastustaneen orjien vapauttamista eivätkä ole vielä tajunneet demokraattien haluavan orjuuttaa kansan uudelleen. Vaan on sitä mustiakin republikaaneja. Ei kylläkään kovin julkisia, sillä republikaaniksi tunnistautumisesta on yleensä seurauksena tappouhkauksia ja syytöksiä oman rodun pettämisestä. Oscar Wilde totesi aikoinaan, että onhan sekin yksi tapa poistaa kuilu köyhien ja rikkaiden väliltä että tehdään kaikista köyhiä. Tällä alalla demokraatit ovatkin edenneet melko pitkälle, mitä nyt pyrkivät edelleenkin rikastuttamaan puolue-eliittiään. Mutta muiden köyhdyttäminen on hyvässä vauhdissa: ”Todd Johnson pyytää katsomaan kirkkonsa ympärillä olevaa slummimaista ympäristöä ja miettimään, minkä verran Obama ja muut demokraatit ovat auttaneet Philadephiaa. Vuosikymmenet ovat vierineet, mutta Philadelphian kurjimmat osat ovat pysyneet kurjina ja väkivaltaisina.”


2. Vakiostrategia

Vasemmistolaisten strategia vallan haltuunottamiseksi on varsin yksinkertainen. Vaihtoehtoja on kaksi:
1) Mikäli jotain instituutiota ei saada haltuun, siltä viedään valta.
2) Mikäli jonkin instituution valtaa ei saada pois, se mädätetään sisältäpäin.
Jälkimmäinen strategia on suunnitteilla Yhdysvaltain korkeimman oikeuden muuttamiseksi demokraateille myötämieliseksi.
Korkeimmassa oikeudessa on yhdeksän tuomaria, jotka presidentti nimittää elinkaudeksi. Tuomari voi toki itse erota, mutta useimmiten tuomarit istuvat ainakin lähes kuolemaansa asti. Ainakin jos presidentti on vastakkaisesta puolueesta. Näin toimi myös Ruth Bader Ginsburg, joka teki kaksi virhettä. Ensinnäkin hän kuvitteli, että Trumpilla ei ole mahdollisuutta voittaa vaaleja. Toiseksi hän kuvitteli, että jos Trump kuitenkin voittaa, hän elää Trumpin kauden yli. Kumpikaan ei toteutunut ja sen seurauksena Trump pääsi nimittämään Ginsburgin tilalle lakia enemmän oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti tulkitsevan tuomarin. Nyt tilanne korkeimmassa oikeudessa on konservatiivien hyväksi 6-3. Tämä taas ei demokraatteja miellytä.
Niinpä on kuiskittu uudesta suunnitelmasta. Jos Biden voittaa ja demokraateilla on riittävä enemmistö, niin korkeimman oikeuden kokoonpanoa muutetaan. Laissa on näet porsaanreikä: tuomareiden määrää ei ole kiveen hakattu. Suunnitelma on härskiydessään yksinkertainen. Tuomareiden määrää kasvatetaan kolmeentoista. Niinpä Biden pääsee nimittämään neljä äärivasemmistolaista korkeimpaan oikeuteen, senaatti ja edustajainhuone hyväksyvät nämä ja äänet ovatkin konservatiivien tappioksi 6-7.


3. Kriisi on mahdollisuuksien aikaa

Psykoterapiakeskus Vastaamon tietoturvavuoto on ollut maan ykkösuutinen monta päivää. Rikos on härskiydessään aivan omaa luokkaansa. Osa syistä on mennyt Vastaamon kehnon tietoturvan piikkiin, mutta tämä ei tietenkään ole mikään oikeutus ryöstölle ja kiristykselle sen enempää kuin kaupan kassan ryöstö siinä vaiheessa kun kassakoneen luukku on auki sekuntia liian pitkään.
Vuodolla voi olla myös Suomen turvallisuuden kannalta suuria merkityksiä. Todennäköisesti asiakkaana on ollut lukuisia poliitikkoja ja muita merkkihenkilöitä, joiden terapiatiedot ovat taatusti kysyttyä tavaraa ulkomaisten tiedustelupalvelujen piirissä.
Toisaalta tämä avaa myös mahdollisuuksia. Jos ihmiset eivät välitä kiristyksestä, ei kiristäjä saa mitä haluaa eli rahaa. Tiedot tulevat osin julkisiksi, käy ilmi että joku on käynyt terapiassa. Entäs sitten? Ehkä psyykkisten ongelmien häpeätahra karsiutuu vähitellen, kun huomataan että kuka tahansa voi joutua terapiaan.
Kiristäjä ansaitsee joutua kiinni ja saada asteikon ääripäästä olevan rangaistuksen, mutta ehkä pölyn laskeuduttua tästä tapauksesta saadaan jotain hyötyäkin.


4. Paperisotaa

Vaimonsa, entisen Miss Suomen menettänyt laulaja Kurre Westerlund kertoi kuoleman kipeästä ja vaietusta puolesta. Paperisodasta.
Olen joutunut muutaman kuolinpesän asioita hoitamaan. Byrokratia on aivan uskomatonta. Eikä pelkästään virkamiesten taholta. Pankki on vielä pahempi. Tässä on selkeä epäkohta, johon on puututtava. On saatava kunnolliset ja selkät ohjeet, joiden avulla kuolinpesän asioita hoitavat toimivat. Ja ennen muuta pankeille, puhelinfirmoille ja muille vastaaville on annettava määräykset, joita on noudatettava. Nyt ne kykenevät vaatimaan käytännössä mielivaltaisesti erilaisia papereita tietämättä itsekään mitä haluavat.


5. Luotettavaa tiedonvälitystä

Vallilassa tapettiin nuori mies ja teosta epäiltyinä pidätettiin kolme alaikäistä teiniä. Värinätutka hälytti heti ja rajusti. Entä suomalainen media (huomaa käänteinen aikajärjestys):
Iltalehti 2.11 klo 21.52: Tapauksesta epäilty on otettu kiinni lauantaina, joten häntä on vaadittava vangittavaksi viimeistään tiistaina.
Ilta-Sanomat 2.11 klo 20.17: Hätäkeskukseen tuli lauantaiyönä kello yhden tienoilla ilmoituksia puukotuksesta Mäkelänkadun ja Päijänteentien risteyksessä Alepan edustalla. Ilmoituksen mukaan tekijöitä oli useita.
YLE 2.11 klo 19.31: Vallilan henkirikoksessa on poliisin mukaan useita epäiltyjä, joista kahta on kuulusteltu.
Ilta-Sanomat 2.11 klo 20.03: Poliisi epäilee Vallilassa viikonloppuna tapahtuneesta henkirikoksesta epäillyn 16-vuotiaan yrittäneen tappaa sivullisen Tampereen Kaukajärven kaupunginosassa lokakuun alussa.
Hesari 2.11 klo 19.29: Teosta epäillään kolmea poikaa, joista kaksi on tavoitettu.
Ilta-Sanomat 2.11 klo 18.27: Poliisi tavoitti lauantaina kaksi epäiltyä, ja toinen heistä on tällä hetkellä pidätettynä.

Iltalehti 2.11 klo 18.01: Helsingissä poliisi tutkii tappoa, josta epäillään 16- ja 14-vuotiaita poikia.
MTV3 2.11 klo 18.25: 16-vuotias romanipoika … MTV:n tietojen mukaan kaksi muuta Vallilan henkirikoksesta epäiltyä ovat ulkomaalaistaustaisia poikia.
Ainakaan klo 21.00 mennessä en löytänyt mitään tietoa mistään muusta mediasta tekijöiden taustasta. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että muiden esimerkkilähteiden uutiset on julkaistu samoihin aikoihin tai sen jälkeen kun MTV3 jostain syystä lipsautti totuuden, joka esimerkiksi Hommaforumilla oltiin arvattu jo edellisenä päivänä. Ilman mitään vihjettäkään suomalaisten turvallisuuden kannalta oleellisesta tiedosta.


6. Kaikkien aikojen pelottavin Halloween

Amerikkalainen journalisti ilmoitti pukeutuvansa Halloweenina Sanna Mariniksi. Ei se ulkomuoto pelota (paitsi ehkä silmien tyhjä katse), mutta ne teot. Suomalaiset ovat kuulemma jakaneet auliisti neuvojaan kuinka toimittaja saisi aidoimman mahdollisen vaikutuksen aikaan. Tässä vielä yksi ohje: kun kysyy ”Karkki vai kepponen”, niin ottaa vastaan karkit ja tekee silti kepposen. Näinhän speissarihallituskin toimii kysyessään ”Veronkorotus vai talouskuritus” ja antaa silti molemmat.


7. Kulttuurista omimista

Pöyristymisbileiden yhdeksi ohjelmanumeroksi on noussut ”kulttuurinen omiminen”. Viimeisimpänä uhrina oli laulaja Janna, joka oli erehtynyt pukeutumaan intiaani Pocahontakseksi Halloweenina. Tämähän nyt ei käy alkuunkaan, kun ei satu olemaan itse intiaani.
Ehdotan kulttuurisen omimisen käsitteen laajentamista myös teknologiaan, niin yksikään ei-valkoinen ei pääse valittamaan kulttuurisesta omimisesta huutonsa kantoetäisyyttä pidemmälle, sillä kaikki tiedonvälityslaitteet ovat länsimaisen kulttuurin keksintöä. Älähän Sambo käytä puhelinta, vaan lähetä viestisi kulttuurisesta omimisesta kiltisti bongorummuilla ettet harjoita kulttuurista omimista. Eikä Ahmed siellä nouse autoon ajaakseen kavereidesi luokse kertoaksesi heille kultturisesta omimisesta, se kun on länsimaisen teknologian tuote vaan hyppää nyt kiltisti kamelin selkään, kyllä se tieto menee silläkin kyydillä perille.


8. Totuuden vaikea etsintä

Frederik väittää uutuuskirjassaan nykyisen ministerin Aino-Kaisa Pekosen antaneen hänelle kielisuudelman. Pekonen puolestaan kiistää väitteen jyrkästi.
Nyt on paha. Kumpaa tässä nyt uskaltaisi pitää vähemmän epäluotettavana lähteenä? Frederikiä jonka jutut saavat yleensä harrastelijamytomaanit kalpentemaan vai vasemmistoliiton poliitikkoa?


9. Munat kovana

Erehdyinpä sitten kokeilemaan, kun lehdessä kehuttiin loistava munankeittoresepti. Luvattiin lopputuloksen vastaavan 6-7 minuutin munaa, mutta siten että muna on kypsä ja edelleen sopivan pehmeä. Ohjeen mukaan huoneenlämpöiset munat laitetaan kiehuvaan veteen (hassua kyllä, suolan lisäämisestä keitinveteen ei sanottu mitään, vaikka ilman suolaa munan halkeamisriski on melkoinen) ja annetaan kiehua minuutti. Sen jälkeen levy nollaan (temppu ei toimi induktioliedellä) ja odotetaan kymmenen minuuttia. Jäähdytetään munat kylmässä vedessä ja lopputulos on kuulemma täydellinen.
Paskan marjat. Katsoin kellosta ajat tarkalleen. Kun sitten yritin kuoria ensimmäistä munaa, se oli vetelä kuin mikä. Ei auttanut muu kuin pistää uudelleen kiehumaan. Ja tietäähän sen sitten, miten käy: kun munat on jo kerran ehditty jäähdyttää ja keittää uudelleen, kuoret jämähtävät kiinni kuin kontaktiliimalla.
Ehkä munat eivät olleet aivan huoneenlämpöisiä vaan vähän kylmempiä kun ne laittoi keitinveteen. Mutta se ei voi selittää valtavaa eroa. Eikä myöskään suola, jonka tietysti lisäsin veteen estääkseni halkeamisen. Ainoa selittävä tekijä on liian vähäinen vesimäärä. Kattilassa oli vettä vain sen verran, että munat peittyivät. Kun ne laittoi veteen, niin munien lämpökapasiteetti sitoi niin paljon veden lämpöä, että minuutin aikana vesi ehti juuri ja juuri kiehahtaa. Eivätkä munat vielä ehtineet lämmetä riittävästi, vaan seuraavan kymmenen minuutin aikana imivät liikaa lämpöenergiaa vedestä. Enkä laittanut kattilaan kantta, mikä lisäsi lämpöhukkaa.
Tarinan opetus: ohjeen pitäisi olla täsmällisempi ja omaa järkeäkin käyttää. Pitää yrittää uudelleen pidemmällä kypsytysajalla ja kannella. Vettä en aio lisätä, vaan kypsyttää pidempään. Eihän ole mitään järkeä haaskata energiaa veden keittämiseen, kun sitä ei ole tarkoitus kuitenkaan juoda.


Loppukevennys: Käsittämätön erehdys

Venäläinen moninkertainen voimanoston raskaan sarjan maailmanmestari (älkää kysykö missä niistä varmaan yli kymmenestä eri liitosta, joiden sääntöerot ovat siinä millaista panssaripaitaa saa käyttää tai sitten ei ja kustaanko kisan jälkeen purkkin vaiko ei) Anna Turaeva joutui noloon tilanteeseen lentokentällä. Häntä nimittäin vaadittiin todistamaan sukupuolensa. Koskaan aikaisemmin tällaista ei ole tapahtunut.
Tällä kertaa selitys löytynee poikkeuksellisen tarkkaavaisesta virkailijasta, joka oli katsonut dokumenteista myös matkustajan etunimen ja huomannut ilmeisen ristiriidan. Paperissa lukee Anna ja se ei täsmää ulkonäön kanssa lainkaan. Turaeva on nimittäin harvinaisen kirveellä veistetyn näköinen ollakseen jopa venäläinen mies, joten ei mikään ihme ettei häntä ole koskaan aiemmin turvatarkastuksessa naiseksi luultu.

On uskottavampaa että oikeanpuoleinen olisi mies kuin se että vasemmanpuoleinen on nainen.