Viimeinen siirto

Washingtonissa, lähitulevaisuudessa

Presidentti Joe Biden laski paperin kädestään luettuaan sen vielä kerran.
- Okei. Olen kuullut näkemyksenne. Päätökseni on että hyväksyn. Tulkoon Kim sitten tänne. Jos sillä voidaan säästää ihmishenkiä, niin sitten.
Varapresidentti Kamala Harris rykäisi.
- Sanon eriävän mielipiteeni. Kim yrittää roikkua vallassa viimeiseen asti. Tämä on hänen peliään, yrityksensä pysyä vallassa, epätoivoinen sellainen.
Biden poimi paperin uudelleen käteensä.
- Luetaanpa vielä kerran oleellinen kohta: ”Olen valmis luopumaan vallasta ja lakkauttamaan Korean demokraattisen kansantasavallan. Pyydän Yhdysvaltain presidenttiä ottamaan minut ja valtuuskuntani vastaan välittömästi neuvotteluja varten. Lentokoneeni on lähtövalmiudessa kohti Washingtonia. Lähdemme tunnin kuluessa myöntävästä vastauksestanne. Olkaa ystävällinen ja ottakaa meidät vastaan, inhimillisen kärsimyksen minimoimiseksi. Vallanvaihdon on tapahduttuva mahdollisimman verettömästi.”
Harris hymähti.
- Kim ei välitä mistään muusta inhimillisestä kärsimyksestä kuin omastaan. Hänen valttikorttinsa meidän suhteen ovat pelatut. Tiedustelulähteidemme mukaan hänellä on aikaa vain pari vuorokautta, maksimissaan. Uho oli hirmuinen. Muistellaanpas millaisia viestejä hän on aiemmin lähettänyt. Uhkasi hukuttaa meidät tuleen ja omaan vereemme. Bluffia. Hänen mannertenväliset ohjuksensa eivät ole valmiita. Hänellä ei ole mitään millä uhata meitä. Hän on nyt tajunnut tämän ja yrittää vielä viimeisen kerran pehmeydellä. Emme neuvottele hänen kanssaan, se on minun neuvoni.
Biden katsoi varapresidenttiään terävästi.
- Kiitos, arvostan näkemystä. Mutta toisaalta emme voi menettääkään mitään neuvottelemalla. Otamme Kimin vastaan. Lähettäkää viesti Pjöngjangiin.


Pjöngjangissa, viisitoista minuuttia myöhemmin

Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong Un tunsi vatsahappojen vaivaavan entistä pahemmin. Suussa käryävä savuke ei oloa parantanut. Diktaattori, niinpä niin. Ei enää kovin kauan. Nyt se oli vihdoinkin alkanut. Kansa oli noussut ja armeija ei enää totellut kuin puolivillaisesti hänen komentojaan. Nimellinen diktaattori. Vieläpä tavalla jota muut eivät aavistaneet. Lopulta hän avasi suunsa.
- Onko meidän todellakin pakko…
- ON! Kirotut jenkki-imperialistit ovat tuhonneet meidät! Meidän on toimittava, kostettava heille ja pelastettava itsemme! Täällä olemme mennyttä!
Kim Yo Jongin silmät leimusivat. Normaalitilassakin johtajan pikkusiskon katse oli sellainen, että sitä vain harva kesti. Nyt hän oli hysteerinen, raivoissaan ja turhautunut. Isoveli taipui, kuten oli aina taipunut.



Sunanin kansainvälinen lentoasema, kymmenen minuuttia myöhemmin

Lähetystöneuvos Jack Wilson oli juuri saapunut Pekingin-lennoltaan. Hän katsoi kiitoradalle rullaavaa Iljushin Il-62 -konetta. Vajaata tuntia myöhemmin hän antoi raporttinsa suurlähetystössä. Tiedustelusta vastaava kollega nyökytteli mietteliäänä ja varmisti vielä kerran kellonajat Wilsonilta. Samoin sen, että tämä ei odotteluaikanaan ollut nähnyt kenenkään nousevan koneeseen.
Paria tuntia myöhemmin CIA:n päämajassa Langleyssa analyytikot laskivat aikoja yhteen ja totesivat Pohjois-Korean diktaattorilla olleen todellakin kiire. Pjöngjangista oli kahdenkymmenen minuutin ajomatka lentokentälle. Kun huomioi milloin Bidenin vastaus oli lähetetty, niin Kimin oli täytynyt olla jo valmiiksi lentokoneessaan odottamassa.
- Taisi olla matkalaukut pakattuna ja valmiina suuntaamaan Iljushinin minne nyt vain otetaankaan vastaan, ettei kävisi kuten Ceaucesculle aikoinaan, naureskeli yksi analyytikoista.


Anchoragen lentokenttä, Alaska, seitsemän tuntia myöhemmin

Koryo Airin vanha venäläinen Iljushin Il-62 nousi jälleen ilmaan välitankkauksen jälkeen. Ron Stevens katsoi loittonevan koneen perään. Hänen työvuoronsa oli juuri päättynyt, viimeinen työtehtävä oli ollut tuon vanhan venäläisen romun tankkauksen valvonta. Stevens tiesi mistä oli kyse, uutiset olivat paljastaneet tilanteen vain puoli tuntia ennen koneen laskeutumista. Kim Jong Un oli matkalla Washingtoniin neuvottelemaan. Sitä uutiset eivät kertoneet, mitä kautta, mutta Stevensille oli lentokonehulluna asia päivänselvä. Hän muisti ulkoa jokaisen vähänkin merkittävän lentokonemallin ominaisuudet. Iljushinin maksimaalinen lentomatka oli tasan kymmenentuhatta kilometriä. Se oli paljon sen aikaiseksi koneeksi, mutta ei vanha Iljushin mikään Airbus ollut. Se tarvitsi välttämättä välitankkauksen selvitäkseen Pohjois-Koreasta Washingtoniin. Anchorage sattui olemaan vähiten huono käytettävissä olevista vaihtoehdoista.
Pari tuntia myöhemmin Stevens istui kotonaan tietokoneen ääressä ja hörppi kahvia. Hän ei tietenkään ollut koskaan nähnyt Pohjois-Korean kansallisen lentoyhtiön konetta, joten informaatio kiinnosti. Muutamassa hetkessä hänelle kävi ilmi, että maan lentolaivastoon kuului neljä Il-62 -tyypin konetta. Kaksi niistä oli johtaja Kim Jong-unin henkilökohtaisessa käytössä. Toinen oli hänen varsinainen koneensa, toinen rahti- ja varakone. Stevens löysi aikansa etsittyään kuvat molemmista koneista ja rypisti otsaansa. Kaikki ei täsmännyt. Ilmeisesti Kim oli sittenkin ottanut henkilökohtaiseen käyttöönsä toisen niistä kahdesta muusta koneesta, taitavat omat linnut olla huollossa. Stevens etsi kuvat myös näistä kahdesta. Sitten hän rypisti otsaansa yhä enemmän ja soitti hetken kuluttua puhelun.


Raseon, Pohjois-Korea, samaan aikaan

Choi Won-tae ajoi kohti tehdasta huomatessaan maantien viereisellä radalla kulkevan junan. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa juna. Tämä oli SE juna. Johtaja Kimin henkilökohtainen juna. Choi ohitti mateluvauhtia etenevän junan ja kurvasi autonsa kohti asemaa. Sillä Choi ei ollut mikään pohjoiskorealainen työläinen. Heillä ei olisi autoja. Choi ei ollut edes puoluepamppu. Eikä hän ollut edes pohjoiskorealainen. Choi oli eteläkorealainen teollisuusmies, joka työskenteli Raseonin erikoistalousalueella. Tarkalleen ottaen hän oli myös Etelä-Korean tiedustelupalvelun agentti, mutta syvällä piilossa. Nyt hän päätti ottaa riskin ja selvittää, mitä oli tapahtumassa. Olihan Pohjois-Korea ajautumassa enemmän tai vähemmän kaaokseen, vaikka täällä Venäjän rajan tuntumassa olikin rauhallista.
Choi oli kadottanut junan näkyvistään ylittäessään tunnelin, jonka ali rautatie meni. Hän kuitenkin arvioi ehtivänsä asemalle ennen junaa. Sinne asti hän ei päässyt. Tiesululla kansanpoliisi pysäytti hänet. Choi esitti paperinsa ja selitti kääntyneensä väärään suuntaan. Kumma kyllä, selitys meni läpi.
Välittömästi tehtaalle päästyään Choi kaivoi kassakaapista esiin satelliittipuhelimen. Jos jäljittävät tämän, niin sittenpähän jäljittävät. Nyt ovat niin isot asiat kyseessä, että paljastumisen riski on otettava. Tunnistusfraasien jälkeen hän ilmoitti asiansa lyhyesti:
- Turvatoimista päätellen Kim, tai sitten joku muu iso pamppu, on täällä. Juna on täällä ja kuka muu sitä muka saisi käyttää?


Tumangangin-Khasanin raja-asema, pari tuntia myöhemmin

Pohjoiskorealaisten vierastyöläisten joukko ylitti rajalinjan. Tämä ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Venäjän itäisissä osissa työskenteli kymmeniätuhansia pohjoiskorealaisia nälkäpalkalla. Tarkemmin sanoen palkka ei ollut nälkäpalkka, mutta se mitä hallitus salli käteen jätettäväksi, oli. Valtaosa rahoista siirtyi suoraan Pohjois-Korean loputtomaan ulkomaanvaluutan tarpeeseen. Saa nähdä mitä tästä nyt sitten seuraa, tuumaili tullimies Vasili Petrov katsoessaan taas yhden työläisen passia. Chang Sop Choe, siinä sanottiin. Onpa hämmentävän hyvinsyöneen näköinen mies pohjoiskorealaiseksi, Petrov ajatteli. No, leimoista päätellen on käynyt Vladivostokissa ennenkin ja saanut ilmeisesti siellä syödäkseen. Eivätkä kädet näyttäneet rakennusmiehen käsiltä, lienee siis joku esimies eli salaisen palvelun agentti. Petrov huomasi toisella tiskillä olevassa joukossa pari naistakin, molemmilla näkyi olevan lapsia mukana. Ihan näpsäkän näköisiä, kyllähän noita sutisi, Petrov tuumi. Mutta eivät selvästikään kuulu tähän työmiesten ryhmään, taitavat olla diplomaattien vaimoja menossa Nahodkan konsulaattiin. Mikä taas hoitaa näiden työmiesten asioita naapurikaupunki Vladivostokissa.


Langley, CIA:n päämaja, pari tuntia myöhemmin

- Anchoragen aluetoimistosta lähettivät tämän viestin. Siinä Kimin lentokoneessa on jotain hämärää.
- Mitä?
- Siellä on joku lentokonehullu kenttätyöntekijä. Oli vertaillut sitä konetta niihin koneisiin, joita Pohjois-Korealla on käytössä. Väittää että koneeseen on tehty muutoksia.
- Ja minkähänlaisia?


Vladivostok, Venäjä, samaan aikaan

Pohjois-Korean tiedustelupalvelun eversti Yo Ryon Sik ojensi passit ryhmälle.
- Nämä ovat täydelliset Sveitsin passit. Maahantuloleimat ovat kunnossa. Lentoliput Moskovaan ovat ensimmäiselle ryhmälle heti seuraavaan koneeseen ja sieltä Rion koneeseen välittömästi. Toinen ryhmä lähtee huomenna samalla kuviolla. Perillä saatte peitehenkilöllisyydet, joilla on Brasilian kansalaisuus. Saksaahan te osaatte kaikki opiskeluajoiltanne sen verran, että Sveitsin passi on uskottava, mutta portugalia ette, joten Brasilian passeja ette voi käyttää vielä.
Kim Yo Jongin silmät leimahtivat taas.
- Miksi emme lähde kaikki yhdessä?
- Turvallisuus. Isompi ryhmä herättäisi huomiota. Johtajan perheen saattaa joku tunnistaa, etenkin jos mukana on seurue, se herättää epäilyksiä. Teidän todennäköisyytenne selviytyä Brasiliaan on paljon suurempi, mikäli matkustatte eriksenne. Eihän teitä tunneta.
Nainen rauhoittui. Eversti oli aivan oikeassa. Isoveli tunnettiin, häntä ei.
Everstin poistuttua Kim Jong Un liikahti hermostuneesti.
- Jos yrittäisimme, voisimme vielä perua tehtävän. Meitä tullaan jahtaamaan maailman ääriin, jos…
- EI! Meidän on kostettava! Me uhkasimme amerikkalaisia, he eivät uskoneet.
- Uhkasimme heitä ohjuksilla. He tiesivät sen bluffiksi. Ei meillä ole ohjusta, joka yltäisi San Franciscoon…
- HE OVAT TUHONNEET MEIDÄT! ME TUHOAMME HEIDÄT!
Kim Yo Jongin katse oli fanaattinen ja isoveli painoi päänsä. Pikkusisko leppyi ja sanoi rauhallisella äänellä:
- Sitä paitsi, emme voisi enää pysäyttää vaikka yrittäisimme. Kello on jo noin paljon.


Washingon, reilua tuntia myöhemmin

Ronald Reaganin kansainvälinen lentoasema sijaitsee poikkeuksellisesti lähes kaupungin keskustassa, Potomac-joen suulla. Matkaa Valkoiseen taloon on vain neljä kilometriä ja Pentagoniin kaksi. Koneet lentävät suoraan kaupungin yli laskeutuessaan kentälle. Niin teki myös eräs tietty Iljushin Il-62. Sen kapteeni Jang Se Hong piti itsepäisesti lentosuuntansa, vaikka jo kymmenen minuuttia aiemmin lennonjohto oli huomauttanut hänen lentävän liian korkealla. Jang oli vastannut ja pyytänyt lennonjohdolta uutta lähestymissuunnitelmaa. Hän ilmoitti huomanneensa virheensä ja tekevänsä uuden lähestymiskierroksen.


Langley, CIA:n päämaja, vain muutaman kilometrin päässä, samaan aikaan

- Mitä helvettiä tapahtuu, johtaja huusi.
- Epäilemme, että pohjoiskorealainen matkustajakone ei kannakaan mukanaan Kimiä, vaan aikoo pommittaa Washingtonia!
- Siis mitä!
- Saimme viisitoista minuuttia sitten eteläkorealaisilta raportin, että Kim on todennäköisesti havaittu lähellä Venäjän rajaa vain muutama tunti sitten. Ja Alaskassa joku lentokoneharrastaja huomasi, että Kimin lentokoneeseen on modifioitu leveämpi rahtiovi. Mitä itse päättelisit näistä?
- Määrätkää kone laskeutumaan heti johonkin syrjäiselle kentälle. Ja hävittäjät ilmaan, ampukaa alas minun vastuullani jos ei tottele.
- Tehty jo. Mutta kone on kohta jo Washingtonin yllä…


Washingtonin taivaalla, samaan aikaan

Viimeisen kolmenkymmenen sekunnin ajan lennonjohto oli käskenyt konetta kääntymään välittömästi takaisin. Jang ei välittänyt korvissaan kaikuvista huudoista, vaan jatkoi eteenpäin.
Rahtiluukun oven avauduttua kiskoja myöten liukui tuhansia kiloja painava metalliesine, nytkähti hetken ja putosi tyhjyyteen. Kapteeni Jang tunsi koneen heilahduksen. Odottamatta rahti-insinöörin kuittausta hän nosti koneen nokkaa ylemmäs ja käänsi moottorit täydelle teholle jo ennen luukun sulkemista. Koneen selviytymismahdollisuudet olivat kohtalaisen hyvät. Silti Jang tiesi, että tämä oli käytännössä itsemurhatehtävä, johon hän ja muut miehistön jäsenet olivat suostuneet vain pelastaakseen perheidensä hengen. Vaikka he onnistuisivat laskeutumaan – seuraava sopiva lentokenttä oli vain reilun kymmenen minuutin lennon päässä Richmondissa – kuka tietää mikä siellä odottaisi?
Ihmisten välisissä konflikteissa oli käytetty ydinaseita aiemmin vain kahdesti. Ensimmäisen ja toisen kerran välillä oli kolme päivää. Toisen ja kolmannen ydinpommin pudotuksen välillä oli noin seitsemänkymmentäviisi vuotta. Pohjois-Korean ydinase oli ajastettu räjähtämään neljäsataa metriä maanpinnan yläpuolella. Siinä korkeudessa, jossa pommin detonaattorin piti laukaista tavanomainen räjähdysaine varsinaisen ydinräjähteen ketjureaktion käynnistämiseksi se oli sivutuulen takia ajautunut täsmälleen Valkoisen talon yläpuolelle.