tiistai 10. marraskuuta 2020
Demokratian rappio
Sanotaan, että Suomessa – kuten muissakin demokraattisissa maissa – on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Jokaisella on yksi ääni ja se siitä.
Ei pidä paikkaansa.
Äänioikeus on aina ollut rajattu. Kun Suomeen tuli vuonna 1906 ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus”, se rajasi noin 11-15 prosenttia äänioikeusikäisistä äänestyskelvottomiksi. Suora lainaus Wikipediasta: Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys rajasi vielä muutamat ryhmät äänioikeuden ulkopuolelle. Ilman äänioikeutta jäivät vakinaisessa sotapalveluksessa olevat, holhouksen alaiset, kolmen edellisen vuoden aikana hengillekirjoittamattomina olleet, kruununverot kahden edellisen vuoden aikana maksamatta jättäneet (muusta syystä kuin todistetun köyhyyden vuoksi), vakinaista vaivaishoidon apua nauttivat, omaisuutensa velkojille luovuttaneet (”kunnes hän on pesäntilansa valalla vahvistanut”), kolmen edellisen vuoden aikana irtolaisuudesta tuomitut, tuomion nojalla kansalaisluottamusta vailla olleet sekä edellisen kuuden vuoden aikana vaalirikoksesta kuten äänten myymisestä tai ostamisesta tuomitut.
Nämä rajoitukset poistuivat vähitellen, yksi kerrallaan. Nykyään äänioikeus on tosiaan yleinen ja yhtäläinen. Paitsi yksi rajoittava tekijä on vielä jäljellä – 18 vuoden ikäraja.
On luonnollista, että äänioikeutta ei ole pikkulapsilla. Yhtä ilmeistä on, että 18 vuoden ikäraja on osin mielivaltainen. Ei ihminen muutu taianomaisesti vastuulliseksi aikuiseksi sinä päivänä, kun 18 vuotta on täynnä. Jotkut 15-vuotiaat ovat vastuullisempia kuin jotkut 30-vuotiaat. Onkin esitetty äänestysikärajan laskemista nykyistä alemmaksi. Itse asiassa monet muistavat vielä sen, kun ikäraja laskettiin 21 vuodesta nykyiseen. Tämä tapahtui Suomessa muutaman vuoden aikana vuoteen 1972 mennessä. Valtiollisissa vaaleissa ikäraja oli ollut 24 vuotta vuoteen 1944 asti.
Jokin syy äänioikeusikärajan asettamiselle on, ja se on ilmiselvästi yleinen kypsyys. Mikäli äänioikeusikäraja laskettaisiin vaikkapa 16 vuoteen, vaaliuurnille tulisi 16-17 -vuotiaita. Jotka olisivat keskimäärin epäkypsempiä kuin äänestäjät nykyään. Mikä tarkoittaisi äänestäjäklusterin keskimääräistä tason laskua, mistä seuraisi luultavasti huonompia päätöksiä. Yhtä loogisesti voidaan todeta, että 18-20 -vuotiaatkin ovat epäkypsempiä kuin yli 21-vuotiaat eivätkä kykene tekemään yhtä hyviä äänestyspäätöksiä – keskimäärin. Joten mihin se ikäraja pitäisi laittaa? 30 ikävuoteen?
Oikeaa vastausta tähän kysymykseen ei tietenkään ole olemassa. Kyse on siitä, millä valinnalla saavutetaan ihanteellisimmat lopputulokset. Jos äänioikeus poistettaisiin alle 30-vuotiailta, seuraisi varmasti ongelmia siksi, että he eivät tuntisi olevansa osa yhteiskuntaa eivätkä olisi sen tuotteliaita jäseniä. Tästä syystä on päädytty toistaiseksi voimassa olevaan ikärajaan 18 vuotta.
Kuten historiasta nähdään, äänioikeuden rajoittimena ei ole käytetty pelkästään ikärajaa, vaan esimerkiksi yhteiskuntakelpoisuutta ja varallisuutta. Näillä rajoituksilla on epäilemättä saatu äänestäjäkunta laadukkaammaksi. Käytännössä jokainen äänioikeuden laajennus on heikentänyt äänestäjäkunnan laatua. Mikä näkyy väistämättä vaaleilla valittujen edustajien laadussa. Vastapainona tälle heikentymiselle saadaan sitten valtion toimintaan sitoutuneempaa väestöä.
Tarkastellaan äänestäjäkunnan heikentymisen esimerkkinä pisimpään yhtäjaksoisesti toiminutta demokratiaa, Yhdysvaltoja. Yhdysvaltojen äänioikeuden historia tärkeimmiltä osiltaan jossain määrin yksinkertaistetusti on seuraava:
Vaihe I, 1789: Perustuslaki antaa äänioikeuden määrittelyoikeuden osavaltioille. Yleisesti ottaen äänioikeus on tietyn suuruisen maa-alan tai omaisuuden omistavilla, vähintään 21-vuotiailla valkoisilla miehillä. Tämä kattaa noin kuusi prosenttia väestöstä.
Vaihe II, 1828: Omaisuusrajoitukset poistuivat suurimmalta osalta ja äänioikeus myönnettiin periaatteessa kaikille valkoisille miespuolisille kansalaisille. Tämä tapahtui useassa vaiheessa eri osavaltioissa, pääsääntöisesti 1792-1856, mutta eniten muutoksia tapahtui 1828.
Vaihe III, 1870: Äänioikeus annettiin myös muille kuin valkoisille miehille. Etelävaltioissa mustaihoisten (kuten myös joidenkin köyhien valkoisten) äänestäminen oli Jim Crow -lakien takia hankalaa vielä lähes sadan vuoden ajan. Intiaaneille alettiin myöntää äänioikeuksia 1887 alkaen ja täydet oikeudet tulivat 1924.
Vaihe IV, 1920: Äänioikeus myönnettiin naisille koko maassa. Tämä oli tapahtunut vähitellen vuodesta 1869 alkaen. Käytännössä oikeudet olivat rajoitetut, koska voimassa olleet varallisuusrajoitukset vaikuttivat eniten naisiin, mustiin ja köyhiin valkoisiin.
Vaihe V, 1966: Varallisuusrajoitukset poistettiin ja mustille taattiin äänioikeus myös käytännössä etelävaltioissakin.
Vaihe VI, 1971: Äänioikeusikäraja laskettiin 21 vuodesta 18 vuoteen.
Jokaisen vaiheen muutokset äänestäjäkunnan laatuun:
I-II: Äänioikeus ei enää ollut omaisuuteen sidoksissa. Eniten omaisuutta omistavat olivat varmasti keskimäärin koulutetumpia ja yritteliäämpiä. Äänestäjäkunnan taso laski.
II-III: Muut kuin valkoiset (eli pääasiallisesti mustat) saivat äänioikeuden. He olivat keskimäärin heikommin koulutettuja. Äänestäjäkunnan taso laski.
III-IV: Naiset saivat äänioikeuden. Keskimäärin naiset olivat heikommin koulutettuja kuin miehet ja vähemmän yhteiskunnallisia asioita seuraavia. Äänestäjäkunnan taso laski.
IV-V: Äänioikeus ulotettiin myös köyhimpiin. He olivat keskimääräistä useammin lukutaidottomia tai epäsosiaalisia. Äänestäjäkunnan taso laski.
V-VI: Entistä nuoremmat saivat äänioikeuden. He olivat keskimäärin epäkypsempiä kuin muut äänioikeutetut. Äänestäjäkunnan taso laski.
Tasoa on laskettu jatkuvasti, mutta saavutetut hyödyt ovat ilmeisesti korvanneet haitat. Aina tähän asti.
Maailma on kuitenkin muuttunut. Aiemmin äänestäjäkunnan selvä enemmistö koostui henkilöistä, joiden tulotaso oli riippuvainen heidän omasta työpanoksestaan. Nykyään enemmistö koostuu henkilöistä, joiden tuloista valtaosa tulee yhteiskunnalta. Tällöin tämä enemmistö kykenee äänestämään vähemmistön rahat itselleen Curley-ilmiön selittämällä tavalla. Enemmistössä voi periaatteessa olla kyse mistä tahansa jollakin tavalla verovaroilla elävistä. Valtio saattaisi päätyä esimerkiksi byrokratiavaltaiseksi, jossa enemmistö tai ainakin riittävän suuri osa työskentelisi virkailijoina siirtämässä tarpeettomia papereita paikasta A paikkaan B, jolloin virkamiehet voisivat äänestää itselleen aina uusia etuja ja parempia palkkoja. Onkin mahdollista pohtia, pitäisikö julkisen puolen työntekijöillä olla lainkaan äänioikeutta tämän skenaarion estämiseksi. Samaan tapaan on aikoinaan rajoitettu militarisoitumista – esimerkiksi Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ammattisotilailla ei ollut äänioikeutta. Nämä skenaariot ovat kuitenkin lähinnä teoreettisia, toisin kuin skenaario jossa äänioikeutta laajennetaan yhteiskunnan tuilla eläville entistä laajemmin.
Jos haluaa tietää ketkä tätä ilmiötä ajavat, on varsin yksinkertaista katsoa mitkä puolueet kannattavat äänioikeuden laajentamista eli sen antamista vaikkapa 16-vuotiaille tai ulkomaalaisille äänioikeutettujen tason laskemiseksi, minkä kyseiset puolueet laskevat tuottavan heille suuremman ääniosuuden.
Tämä ilmiö vahvistaa polittista polarisoitumista, joka yksinkertaistetusti sanottuna johtaa kaksipuoluejärjestelmään. Vaikka puolueita olisi nimellisesti useampia, niiden oleellisella ideologialla on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on tähdätä yhteiskunnan kehittymiseen pitkällä tähtäimellä ja toinen on tähdätä voittoon seuraavissa vaaleissa. Kutsuttakoon näitä kahta de facto -puoluetta jatkossa nimillä Pragmaatikot ja Utopistit. Näin siksi, että ensimmäinen puolue yksinkertaistetusti sanottuna katsoo mikä on toimintaympäristö ja pyrkii sitten etsimään pragmaattisesti sopivimman ratkaisun jälkipolvien etua ajatellen. Jälkimmäisen puolueen toimintaa taas ohjaa ideologia ja tunnetusti jos ideologia ja realiteetit ovat ristiriidassa, noudatetaan ideologiaa.
Käytännössä vaaleissa ratkaistaan sitten, kumpi puolue on vallankahvassa kiinni, Pragmaatikot vai Utopistit. Todellisuudessa asia ei ole näin yksinkertaista. Jokaiseen demokraattiseen järjestelmään on rakennettu jarruja, joiden takia enemmistön omaava puolue ei kykene ajamaan omaa linjaansa diktatorisesti, vaan vähemmistö voi hidastaa tai jopa estää päätösten toimeenpanoa. Kuinka hyvin vähemmistö tähän tehtävään pystyy, on riippuvainen tietysti ensisijaisesti käytetystä järjestelmästä. Mutta järjestelmästä riippumatta voidaan todeta vaihtoehtoja olevan kaksi: oppositio on vahva ja kykenee estämään lähes kaikki enemmistön päätökset tai sitten oppositio on heikko eikä juurikaan pysty toimimaan enemmistön jyrätessä.
Kun sitten huomioidaan, että vallassa voivat olla joko pragmaatikot tai utopistit eli vaihtoehtoja on kaksi, saadaan vallanpitäjät – opposition vahvuus -matriisiin neljä erilaista vaihtoehtoa.
Hallinnon toimivuuden kannalta nämä neljä vaihtoehtoa ovat paremmuusjärjestyksessä seuraavat:
1. Valta pragmaatikoilla, utopisteilla heikko oppositio.
2. Valta utopisteilla, pragmaatikoilla vahva oppositio.
3. Valta utopisteilla, pragmaatikoilla heikko oppositio.
4. Valta pragmaatikoilla, utopisteilla vahva oppositio.
Ensimmäisen parhaus on ilmeinen. Pragmaattinen puolue ajaa kansakunnan etua ja utopistit eivät kykene sitä estämään. Muiden järjestys vaatii enemmän perustelua.
Toiseksi paras vaihtoehto on luonnollisesti kolmatta parempi siksi, että utopistien esittäessä typeryyksiä pragmaatikot kykenevät yleensä ne estämään. Kolmannessa vaihtoehdossa eivät pysty.
Neljäs vaihtoehto on kaikkein huonoin siksi, että utopistit kykenevät estämään pragmaatikkojen sellaiset ratkaisut, jotka eivät sovellu heidän utopiaansa riippumatta siitä, ovatko ratkaisut hyviä vai huonoja. Se on huonompi vaihtoehto kuin toinen siksi, että toisessa vaihtoehdossa pragmaatikot eivät estä utopistien hyviä ratkaisuja, ainoastaan huonot. Yllättävää kyllä, valta pragmaatikoilla vastaan utopistien vahva oppositio on huonompi kuin valta utopisteilla vastaan pragmaatikkojen heikko oppositio. Tämä siksi, että osa utopistien ratkaisuista voi olla hyviäkin. Opitaanhan jo alkeislogiikassa, että väärästä menetelmästä voi seurata oikea lopputulos (kun taas oikeasta menetelmästä seuraa aina oikea lopputulos), logiikassa siis epätodesta voi seurata tuurilla tosi. Kolmannessa vaihtoehdossa saattaa siis tulla hyviäkin päätöksiä. Sen sijaan neljännessä huomattavasti harvemmin, koska utopistit torppaavat yleensä pragmaatikkojen hyvätkin päätökset.
Malli on toki huomattavasti yksinkertaistettu, mutta niinhän mallit ovat. Tältä kannalta katsoen on siis parempi, että Biden voitti USA:n presidentinvaalit. Jos Trump olisi voittanut, demokraattivaltainen hallinto olisi jähmettänyt maata. Nyt republikaaneilla ei tähän ole tarvetta, kun päädyttiin toimivuuden kannalta toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. (Tämä on siis suuresti yksinkertaistettu – republikaanit ovat melko kaukana puhtaista pragmaatikoista eivätkä demokraatitkaan ole täysin utopisteja, vasenta siipeään lukuun ottamatta.)
Demokratia on siis ajautunut selkeään kriisiin siksi, että ”mies ja ääni” -periaate on keikahtanut yhteiskunnallisen muutoksen takia sellaiseksi, että valtaosa äänestäjistä on yhteiskunnallisesti saamapuolella.
Ihanteellinen ratkaisu olisi tietysti antaa ihmisten kuvitella, että äänioikeus on kaikilla, yleinen ja yhtäläinen. Ja sitten vaaliuurnilla lahjomaton automatiikka antaa jokaisen äänestäjän vaalilipulle sen painoarvon, jonka kyseinen henkilö omalla kyvykkyydellään ansaitsee. Tätä ei tietenkään voitane saavuttaa ainakaan lähivuosikymmenien aikana. Siksi elämme valitettavan mielenkiintoisia aikoja.
Demokratia on kulkenut tiensä päähän nykymuodossaan. Valitettavasti demokratia – kuten mikään muukaan valtiomuoto – ei pidä sisällään mekanismia, jolla sen voisi kumota ja muuttaa paremmaksi. Toki voi väittää, että demokratia voi itse muuttaa itseään. Mutta niin voi itsevaltias diktaattorikin – monarkki - luopua vallastaan demokratian hyväksi. Kuinka usein näin on tapahtunut ilman painostusta, joka on ollut diktatuurin lakien vastaista? Ja onhan diktaattorin helpompaa luopua vallastaan, sillä siihen tarvitaan vain yhden ihmisen mielenhäiriö. Demokratia on paljon vahvemmin linnoittautunut tällaista häiriötä vastaan.
Demokratiaa ei voi kumota demokratian keinoin ja vaihtaa parempaan järjestelmään yhtään sen enempää kuin odottaa diktatuurin luopuvan vallastaan ilman diktatuurin laittomaksi julistamia keinoja.
Nykyään puhutaan tekoälystä esimerkiksi lääketieteellisten ongelmien ratkaisijana. AI:lla sanotaan olevan kyky tehdä havaintoja ja johtopäätöksiä, joihin oikeilla lääkäreillä ei ole mahdollisuuksia. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, lääkäri voi päätyä noudattmaan AI:n "hoitopäätöstä" ilman, että itse sitä oikeasti ymmärtäisi.
VastaaPoistaTapahtuisiko yhteiskuntapolitiikassa jotain samanlaista?
Ei demokratia paras järjestelmä ole. Se on tähän asti kokeilluista vähiten huono.
VastaaPoistaVikoja toki on, pikku säätöä vailla: Äänioikeus vain nettoveronmaksajille? Äänioikeus vain 21 - 65 vuotiaille? Äänioikeus vain miehille? Äänioikeus vain asekuntoisille, nettoveronmaksaja miehille? Painotettu äänioikeus, lapsiluvun tai veronmaksun mukaan? Äänioikeus painotettuna ÄO:n mukaan?
Vai paradigman muutos? Mitäs jos valittaisiin hallitus ja diktaattori haluttomista kansalaisista, arvalla. Heinleinilla oli mainio kirja aiheesta, idea oli valita diktaattori ja diktaattorin poisto äänestyksellä. Verotuskin perustui muistakseni aseellisiin ryöstöhin, satunnaisiin siis.
Haluttomien hallitus voisi olla mainio vaihtoehto, aika monessa yhdistyksessä se ainakin on toiminut. Kunnes joku on ihastunut hallinnoimaan. Sitten on ollut hankalampaa poistaa tyyppi hallituksesta. Tähän oli Heinleinillä toimiva ratkaisu.
Kovin paljon huonompi ei ihan satunnainen hallitus olisi kuin vallanhaluisten nousukkaiden muodostama. Tietysti pitäisi olla jotkin kriteerit, lukutaito olisi suotava ainakin. Ja laskutaitokin olisi hyvä olla. Toisin kuin monella ministerillä.
Pyssymies
Äänioikeuden säätelyllä on tietysti suuri merkitys, mutta vielä suurempi merkitys on ääntenlaskulla. Siksi vaali on rehellinen vain, jos tuloksesta päättävä taho ei tarvitse vaalivilppiä oikean tuloksen saamiseksi.
VastaaPoistaYksi demokratian toimivuuden kannalta olennainen tekijä olisi puolueeton media joka antaisi kansalaisille mahdollisuuden valita eri vaihtoehdoista. Niin kuin tiedetään, niin Suomessahan sellaista ei ole.
VastaaPoistaOn meillä aivan puolueeton ja rehellinen media Yrjö hyvä. Kysy keneltä tahansa valtavalhemidein päätoimittajalta.
VastaaPoistaIhan samoja olen minäkin tykönäni pohtinut kuin Jaska pauhaa, vaan en niitä osaisi noin hyvin ilamista.
Huru-ukko
Mummovainaani piti erittäin tarkasti huolta siitä että hän äänesti käytännössä kuolemaansa saakka kaikissa mahdollisissa vaaleissa oli kyse sitten eduskunnasta, kunnanvaltuustosta, kirkkovaltuustosta, asunto-osakeyhtiön puheenjohtajasta, presidentistä ja vaikka mistä. Tämä siitä huolimatta että muori oli sekaisin kuin seinäkello elämänsä viimeiset 15 vuotta. Jostain kumman syystä äänioikeuden yläikärajasta ei kukaan uskalla puhua vaikka puutteelliseen kognitioon vetoaminen on aivan validi argumentti kun puhutaan alle 18 - vuotiaiden mahdollisesta äänioikeudesta.
VastaaPoistaPertti Ilmari: Tällaista on ennustettu. En henkilökohtaisesti usko AI:n lyövän läpi. Yhteiskunta on aivan liian kompleksinen asia. Jos se olisi riittävän yksinkertainen, yhteiskuntatieteisiin hakeutuisi fiksumpia ihmisiä.
VastaaPoistaPyssymies: Kaikkien järjestelmien suurin ongelma on se, että päättäviin asemiin pääsemiseen vaadittava lahjakkuus ei korreloi riittävän hyvin niissä menestyksekkäästi toimimisen kanssa.
MikkoK: Aivan totta, eihän äänestäminen ratkaise vaan ääntenlasku.
Yrjöperskeles: Eipä taida olla missään muuallakaan. Suomen ja Neuvostoliiton välillä on kuitenkin se ero tiedonvälityksessä, että Suomessa systeemi on sen verran hienovaraisempi että selkeä enemmistö uskoo siihen.
Huru-ukko: Optimistisesti voi toki ajatella, että päätoimittajat kuitenkin tietävät valehtelevansa.
Nimetön: Jos äänestäjä on sekaisin kuin seinäkello, se ei ole niin vaarallista kuin typeryys. Sekaisin oleva äänestää ihan ketä sattuu ja ääntenlaskussa nämä satunnaisäänet enimmäkseen kumoavat toisensa. Typerät taas ovat helpommin manipuloitavissa.
Toinen syy yläikärajan puutteeseen on se, että toisin kuin alaikäraja, se olisi paljon vaikeampi määrittää. On useita dementoituneita kuusikymppisia ja useitä teräviä satavuotiaita.
Kirjoitit:
VastaaPoista"Itse asiassa monet muistavat vielä sen, kun ikäraja laskettiin 21 vuodesta nykyiseen. Tämä tapahtui Suomessa vuonna 1972."
Ei aivan pidä paikkaansa. Äänioikeusikäraja alennettiin 21 vuodesta 20 vuoteen valtiollisissa vaaleissa vuonna 1969, kunnallisvaaleissa jo 1968. Vuonna 1972 se alennettiin molemmissa edelleen 18 vuoteen.
Nimetön: Kiitoksia täsmennyksestä. Näin tosiaan oli, mutta kirjoitin epätarkalla ilmaisulla mutkia oikoen. Korjasin jälkimmäisen virkkeen täsmällisempään muotoon "Tämä tapahtui Suomessa muutaman vuoden aikana vuoteen 1972 mennessä."
VastaaPoistaOlen äänestänyt 17-vuotiaana. Kyseessä oli vuoden 1999 europarlamenttivaalit. Äänestyspäivä oli syntymäpäiväni. Äänestin ennakkoon.
VastaaPoistaMkA: Näinhän se toimii. Tuo olikin viimeisin äänioikeusmuutos eli saa äänestää jos on virallisena vaalipäivänä 18.
VastaaPoistaCurley-ilmiöstä puhuttaessa on otettava huomioon, että se ei ole demokratian erityisongelma, vaan ilmiö on olemassa ihan joka ikisessä valtiomuodossa. Kyse on siitä, että vallanpitäjät ohjaavat aina enemmän rahaa itselleen ja omilleen kuin muille, ihan sama onko vallanpitäjänä aurinkokuningas, tekno-oligarkit, työläisten neuvosto vai äänestäjien enemmistö.
VastaaPoistaJos esimerkiksi luotaisiin järjestelmä, jossa äänioikeus on vain yrittäjillä tai miljonääreillä, saattaisimme nähdä lainmuutoksia, joilla sosiaaliturvaa heikennettäisiin hyvin paljon. Sen jälkeen voisi tulla muutoksia ammattiyhdistysten asemaan ja työehtolakeihin, ja hiljaa hivuttamalla vuosikymmenten päästä työläisten pitäisi valita nälkäkuoleman ja 2 €:n tuntipalkan välillä. Mikä mekanismi tämän ehkäisisi, ja miten tämä eroaisi Curley-ilmiöstä?
Siksi täytyy muistaa, että äänioikeutettujen määrää ja laatua rajoittamalla ei voi estää Curley-ilmiötä; ainoastaan voi muuttaa sen suuntaa. Joskus se voi olla hyvä muutos, joskus hyvin huono ja arvaamaton. En ole itse keksinyt tähän parempaa ratkaisua kuin sen, että pidetään nykymuotoinen äänioikeus, mutta tehdään politiikkaa pragmaatikkopohjalta, että vastapuolella on mahdollisimman vähän syitä tapella vastaan.
Kannatan timokratiaa.
VastaaPoistaVaikkapa niin että vain yksityisen sektorin nettoveronmaksajat saisivat äänestää.
Tällöin esim. huippupalkkaisinkin julkisen sektorin syöttöpossu ei saisi äänestää.
Timo
Pekka: Aivan oikein. Jokainen paradigman muutos on enemmän tai vähemmän seurausta siitä, että vanhan paradigman Curley-ilmiö on mennyt liian pitkälle. Näin kävi monarkialle, näin kävi kommunismille ja näin käy demokratialle. Kyse on siitä, kuinka hyvin järjestelmän sisäiset mekanismit onnistuvat hidastamaan Curley-ilmiötä. Demokratian kohdalla perusoletus on ollut, että äänestäjäkunnan enemmistö on nettoveronmaksajia ja se kynnys meni jo.
VastaaPoistaPainotetussa äänioikeudessa tulisi aikanaan väistämättä sama ilmiö vastaan. Ainoa mekanismi, mikä tätä hidastaa on se, että äänioikeus olisi suhteellisesti enemmän niillä, jotka ymmärtävät Curley-ilmiön riskit ja äänestävät siihen nähden vastuullisesti. Tiedän, ei hyvä ratkaisu, mutta väitän että parempi kuin nykyinen.
Timo: Muuten hyvä, mutta jokainen muutos muuttaa toimintaympäristöä. Jos julkiselta sektorilta poistettaisiin äänioikeus, luuletko ettei tämä vaikuttaisi julkisella sektorilla työskentelevien tasoon?