Lukijalle: Julkaistaan uusinnan uusintana juttu, joka oli yksi blogin ensimmäisistä vuonna 2009. Jatko-osa tarinalle tuli yhdeksän vuotta myöhemmin:
Kokous jossakin päin Länsi-Eurooppaa 1990-luvun alussa. Paikalla on vähän alle sata keski-ikäistä henkilöä, suurin osa pukumiehiä, muutama jakkupukuinen nainen. Jokaisella on edessään kolme kansiota, vihreä, keltainen ja punainen. Kaikki vaikuttavat kiihtyneiltä ja huolestuneen näköisiltä. Monikielisen puheensorinan keskeyttää puheenjohtajan ääni. Päättäväisestä sävystä huomaa, että hän on tottunut johtamaan, kohteliaista painotuksista tajuaa hänen puhuvan vertaisilleen.
”Olette nyt kaikki lukeneet tiedustelupalvelujemme yhteistyönä syntyneen raportin kaksi ensimmäistä osaa ja ehtineet keskustella ensivaikutelmistanne. Tietysti olette järkyttyneitä, vaikka olitte vastaavaa toki uumoilleetkin. Eniten varmasti hätkäytti keltaisen kansion raportti, joka sisältää toimintasuunnitelmamme ääriviivat seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Ympäristöongelmat ovat olleet tiedossa jo pitkään. Meillä ei kuitenkaan ole todellista tietoa, mikä on pullonkaula. Onko se otsonikato, öljyn loppuminen, AIDS vai nälänhätä. Kaikki nämä ongelmat ovat liian monisyisiä ja vaikeita todelliseen mallintamiseen. Lisäksi, kuten vihreästä kansiosta luitte, todennäköisesti merkittävin yksittäinen uhka on yhä havaitsematta eikä meillä ole sen laadusta aavistustakaan. Siksi yksittäisten uhkien torjuminen on parhaimmillaankin vain katastrofiin reagoimista, ei sen syiden poistamista.”
Tämä kaikki oli esitetty julkisuudessa jo vuosia aiemmin. Siksi vihreä kansio ei ollut sisältänyt perustietona mitään sellaista, mitä kokouksen osanottajat eivät olisi tienneet. Mutta se oli sisältänyt koosteen, laskelmat joita he eivät olleet koskaan halunneet tai uskaltaneet teettää.
”Kaikki kiteytyy siksi raportin toteamukseen: länsimaisella elintasolla kykenee elämään noin miljardi ihmistä. Sitä suuremmalla määrällä luonnonvaroja kulutetaan enemmän kuin niitä syntyy.
Meidän ongelmamme on siinä, että länsimaiset arvot perustuvat ihmisten tasa-arvoisuuteen emmekä siksi voi mitenkään oikeuttaa kehitysmaiden sortoa. Kaikki toimintamme on perustunut kehitysmaiden tukemiseen ja vaurauteen nostamiseen. Tämä on ollut hulluutta, mutta kommunismi on pakottanut meidät siihen. Nyt kommunismia ei enää ole, joten voimme keskittyä maapallon pelastamiseen.
Toisaalta raportti toteaa, että mikäli yrittäisimme jättää kehitysmaat tuhoutumaan oman onnensa nojaan, reaktio kansalaistemme keskuudessa olisi niin murskaavan vihamielinen, että se ei onnistuisi. Samaten kehitysmaat täysin oman onnensa nojaan jätettyinä kykenisivät tekemään niin suurta tuhoa ympäristölle, että se saattaisi koitua meidänkin tuhoksemme. Siksi eri valtioiden tiedustelupalvelut ovat laatineet yhteistyönä suunnitelman, jonka ensimmäisen vaiheen päälinjat olette lukeneet edessänne olevasta keltaisesta kansiosta. Kerron joitakin perusasioita taustoista.”
Suurin osa kokouksen osanottajista avasi keltaisen kansion. Muutamat olivat kasvoiltaan kalpeita, joillakin oli päättäväinen katse silmissään. Valtaosan reaktioita ei pystynyt tulkitsemaan, vuosikymmenten kokemus politiikassa oli tehnyt kaikista pokerinaamoja.
Puheenjohtaja antoi katseensa kiertää salia ja huomattuaan kaikkien olevan valmiita jatkoi:
”Ranskassa on tällä hetkellä Euroopan suurin muslimivähemmistö. Olemme havainneet, ettei suurimmalla osalla muslimeista ole minkäänlaista halua eikä intressiä länsimaistua. Monet muslimiyhteisöt ovat varsin tehokkaasti eristäytyneet ranskalaisesta yhteiskunnasta ja herättävät jo nyt vastenmielisyyttä alkuperäisväestön keskuudessa vallattuaan kokonaisia kaupunginosia.
Saksassa puolestaan on Euroopan suurin työperäistä maahanmuuttoa edustava vähemmistö, turkkilaiset. Huolimatta monista ongelmista ja joistakin uusnatsiryhmistä he eivät ole saaneet eurooppalaisia vastarintaan. Vaikka turkkilaiset ovat muslimeja, he ovat varsin maallistuneita toisin kuin Ranskan arabit.
Britanniassa on Euroopan suurin aasialaisvähemmistö. Toisin kuin Saksan turkkilaiset, aasialaiset ovat tulleet maahan vailla tietoa työpaikasta, mutta ovat työllistyneet varsin hyvin, toisin kuin samalla tavalla Ranskaan saapuneet arabit. Seurauksena aasialaisia ei inhota ollenkaan samassa määrin kuin arabeja.
Missään Euroopan maassa ei ole tilannetta, jossa afrikkalaisperäinen väestö - siis mustaihoiset - olisi sekä suuri että merkittävin maahanmuuttajaryhmä. Siksi eurooppalaisten reaktiota tähän vähemmistöryhmään on vaikeampi määrittää, mutta yleisesti ottaen se on kaikkein vastenmielisin eurooppalaisille. On kuitenkin yksi maa, jossa merkittävin maahanmuuttajaryhmä on afrikkalaisperäinen, ei kylläkään kovin suuri. Se on Suomi ja somalipakolaiset. Suomalaisten reaktio on kansan keskuudessa ollut varsin torjuva, mutta populaatio on päässyt asettumaan maahan koska Suomen maahanmuuttajakiintiö on ollut vajaa.
Yleisesti voimme siis havaita seuraavaa: maahanmuuttajat voidaan jakaa kolmella akselilla, työperäisyyden, uskonnon ja rodun perusteella. Mikäli maahanmuuttajat ovat onnistuneet työllistymään, heitä ei kansan suurten rivien keskuudessa inhota kahden muun ominaisuuden laadusta riippumatta; tosin afrikkalaisperäisen väestön keskuudessa tämä ei ole varmaa, koska yksikään afrikkalaisperäinen siirtolaisväestö ei ole työllistynyt merkittävästi.”
Kokoussalin täytti hyväksyvä mumina. Muutamat nyökyttelivät avoimesti. Tässä luotetussa ja vaitioloon sitoutuneessa seurassa he pystyivät sanomaan todelliset ajatuksensa eurooppalaiseen kulttuuriin kohdistuvasta uhkista tuhoamatta poliittista tulevaisuuttaan.
”Sitten pääsemme itse operaatioon. Jotta pystyisimme seuraavan kolmenkymmenen vuoden kuluttua aloittamaan suunnitelman toteuttamisen, meidän on pystyttävä muuttamaan eurooppalaisen väestön asennetta siirtolaisiin. 2020-luku kuulostaa kaukaiselta ja monet meistä ovat silloin jo kuolleita. Tuskin kukaan on enää päättävissä asemissa. Me olemme kuitenkin valtiomiehiä, jotka ajattelevat kansojemme tulevaisuutta, emme poliitikkoja, jotka miettivät vain seuraavia vaaleja.”
Puheenjohtaja olisi halunnut hymyillä. Hän tiesi joka ainoan salissa istujan ajattelevan paitsi tulevaisuutta, myös seuraavia vaaleja. Itse asiassa hän oli aika varma siitä, että jos heille olisi kerrottu, että voitto seuraavissa vaaleissa tietäisi heidän kansansa tuhoa sadan vuoden kuluttua, noin 80 % läsnäolijoista valitsisi silti vaalivoiton. Salattu hymy syntyi siitä, että hän tiesi osan läsnäolijoista päätyneen jo siihen johtopäätökseen, että kansiossa esitetyt toimenpiteet eivät vaikuttaisi heidän kansansuosioonsa millään tavoin seuraaviin kymmeneen vuoteen.
”Tavoitteemme saavuttamiseksi meidän on muokattava kansan mielipidettä seuraavilla keinoilla.
Ensinnäkin meidän on saatava maihimme sellaisia vähemmistöryhmiä, jotka ovat joko kulttuurillemme vihamielisiä tai joihin eurooppalaiset alkavat suhtautua vihamielisesti. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat islaminuskoiset arabit, toiseen afrikkalaiset. Vastaavasti maahanmuuttoa aasialaisista maista tulee rajoittaa mahdollisuuksien mukaan. Samaten tulijoiden on oltava valtaosaltaan miehiä, koska naiset ovat parempia sopeutujia, miehet aiheuttavat enemmän levottomuuksia.
Maahanmuuttajien hankkimiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Afrikka on täynnä halukkaita tulijoita, samoin Lähi-Itä. Käytännössä tarvitsee vain järjestää maahanmuuttoasioista vastaamaan sellaisia maailmanparantajia, jotka uskovat kaikista hyvää. Näitä riittää, entiset vasemmistolaiset ovat etsimässä uutta ideologiaa ja heidät on helppo huijata tähän mukaan. Lisäetuna tällaisten ihmisten valinnasta vastaaviin tehtäviin on se, että me poliitikot pystymme päinvastoin jarruttelemaan virkamiehiä, mikä taas takaa vallassapysymisen tehokkaammin. Lisäksi Euroopan sisäinen rajavalvonta poistetaan, mikä helpottaa turvapaikanhakijoiden siirtymistä maasta toiseen ja mahdollistaa kehnon byrokratian takia etuuksien väärinkäytön mahdollisimman monessa maassa.
Toiseksi meidän on luotava julkiseen tiedonvälitykseen ilmapiiri, joka tekee maahanmuuttopolitiikan arvostelun mahdottomaksi. Toimittajat eivät osaa laskea tilastollisia tosiasioita, siksi heidän huijaamisensa on mahdollista. Jokainen maahanmuuttoa arvosteleva on leimattava rasistiksi. Tällöin kansalaiset oppivat kaksoisstandardin: on eri asia, mitä sanotaan kuin mitä ajatellaan. Joitakin ajatuksia ei saa sanoa ääneen. Tästä on merkittävä etu myös seuraajillemme. Jokainen nouseva poliitikko on opportunisti ja siksi he eivät sano ääneen, vaikka vastustaisivatkin oikeasti maahanmuuttopolitiikkaa. Näin meitä seuraavassa sukupolvessa on varmasti runsain määrin niitä, jotka ajattelevat kuten me, ovat vain oppineet olemaan sanomatta sitä ääneen. Viimeistään nähtyään näiden kansioiden sisällön sitten aikanaan he ajattelevat kuten me. Toki päättäjiksi nousee myös sellaisia, jotka ovat hyväuskoisia hölmöjä, mutta heitä on vähemmistö ja he ovat helposti erotettavissa. Lisäksi on odotettavissa, että aluksi maahanmuuttoa vastustavat ainoastaan yhteiskunnan alemmat luokat ja sieltä nousevat ääriliikkeet. Näiden aiheuttamaa olematonta vaaraa meidän on liioiteltava, jotta maahanmuuttopolitiikan asiallinenkin kritiikki tulisi mahdottomaksi. Vähitellen jokainen kriitikko on helppo leimata rasistiseksi uusnatsiksi eikä meidän tarvitse sitä tehdä edes itse, media ja nimittämämme hölmöt viranomaiset hoitavat sen puolestamme.
Kolmanneksi on saatava ihmiset huolestumaan ympäristön tilasta. Euroopassa on kiristettävä ympäristömääräyksiä ja päästörajoituksia. Koska on selvää, että kehitysmaissa näin ei ole varaa tehdä, saastuminen jatkuu ja pahenee. Tällöin ihmiset alkavat uskoa, että maapallon kantokyky ei riitä. Eikä kukaan ole valmis tinkimään saavuttamastaan elintasosta. Suuttumus kolmannen maailman saastuttamista ja holtitonta väestönkasvua kohtaan voimistuu.
Kansion neljättä päälukua olette varmaankin ihmetelleet eniten, koska siinä esitetyn toimenpiteen perusteluja ei ole kerrottu. Perustelut löytyvät punaisesta kansiosta, mutta itse operaatio on sijoitettu keltaiseen kansioon, koska kronologisesti se kuuluu siihen. Sanottakoon lyhyesti, että taloudellis-poliittisesti mielettömältä vaikuttava ajatus Itä-Euroopan maiden liittämisestä Euroopan Unioniin on välttämätön. Tarvitsemme aikanaan runsaasti työvoimaa ja Itä-Euroopan maista sitä saamme, emme ainoastaan määrällisesti vaan myös laadullisesti sopivaa. Kommunistisessa hallinnossa on meidän kannaltamme se hyvä puoli, että siinä kasvaneilla ei ole samanlaista moraalikäsitystä kuin useimmilla länsimaisen yhteiskunnan kasvateilla.”
Osanottajat nyökyttelivät mietteliäinä. Keltaisen kansion suunnitelma, jonka kaikki olivat jo lukeneet, vaikutti puheenjohtajan tiivistämänä entistä toimivammalta.
”Näiden operaatioiden seurauksena tiedustelupalvelut ennustavat kansan tyytymättömyyden maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan kasvavan voimakkaasti. Erityisen vaikeaksi tilanteen tekee kritiikin mahdottomuus. Mitä suuremmaksi paine kasvaa, sitä tiukemmaksi sensuuria on vedettävä. Kunnon kansalaiset puristavat nyrkkiä taskussa raivoissaan ja muuttuvat pikku hiljaa rasisteiksi. Lopulta on odotettavissa hallitsematon purkaus ja mellakointi. Sinne asti emme toki tilannetta päästä, koska keltaisen kansion tavoite on saavutettu: olemme saaneet alkuperäisen eurooppalaisväestön muutettua rasistiseksi ja raivokkaaksi. Ja siinä vaiheessa, joskus vuosien 2020 - 2025 välisenä aikana seuraajamme ryhtyvät pelastamaan eurooppalaista kulttuuria ja estämään koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavaa ympäristökatastrofia ainoalla toimivalla keinolla. Pyydän teitä kaikkia avaamaan edessänne olevan, sinetöidyn punaisen kansion…”
Tällaista kokousta ei - toivottavasti - koskaan pidetty. Mutta yrittäkääpä löytää järjellisempi selitys maahanmuuttopolitiikalle, islamin hyysäämiselle ja kriittisen keskustelun kieltämiselle.
lauantai 29. elokuuta 2020
torstai 27. elokuuta 2020
Sivallus CCCLXVI
Koronavirusepidemia on nyt kiistatta osoitettu uusnatsien salaliitoksi. Se riehui hurjimmillaan vuonna 2020, jonka numeroiden summa on 2 + 0 + 2 + 0 = 4. Ei voi mitenkään olla mahdollista, että neljä olisi sattumalta täsmälleen sama luku kuin Hitlerin normaalista poikkeava kivesten lukumäärä, jos hänellä olisi yhden puuttuvan sijaan ollut kaksi ylimääräistä.
tiistai 25. elokuuta 2020
Suomalaisen yleisurheilun taso 2020
Kalevan Kisat järjestettiin tänä vuonna Turussa. Tällä kertaa katsomossa oli harvinaisen väljää, mikä ei aiheutunut yleisön mielenkiinnon puutteesta vaan yleisömäärärajoituksesta. Rajoitukset huomioiden katsomo oli varsin täyteen pakattu. Yleisurheiluväki on tunnetusti sivistynyttä, joten turvavälit pitivät vaikka kisaravintola ei vastoin ennakkokaavailuja pelannutkaan varman päälle ja tarjonnut hernekeittoa.
Vuonna 2011 tein tutkimuksen, jossa vertailin Kalevan Kisojen tasoa kautta aikojen. Perinteiseen tapaan päivitän tilanteen lisäämällä mukaan tämänvuotiset kisat.
Vertailussa suoritetaan laskennalliset "maaottelut" kolmihenkisin joukkuein. Jokaisista Kalevan Kisoista on otettu jokaisesta normaaliin Ruotsi-maaottelun ohjelmaan kuuluvasta lajista (eli kaikki muut paitsi kävelyt ja moniottelut) kolme parasta suomalaista joukkueeseen. Sitten käydään läpi yksitellen ottelut kaikkien muiden vuosien Kalevan Kisojen vastaavaa joukkuetta vastaan. Jokainen laji, niin miehissä kuin naisissakin otetaan mukaan ja lasketaan pisteet Ruotsi-ottelun kaavalla eli 7-5-4-3-2-1 kaikissa niissä lajeissa, jotka ovat olleet molempien verrattavien vuosien KK-ohjelmassa. Tarkemman selvityksen käytetystä metodista ja laskentaohjelmasta voi käydä lukemassa alkuperäisestä tutkimuksesta.
Koska tänä vuonna kyseessä olivat 113. Kalevan Kisat, se tuottaa 112 ottelua jokaiselle "joukkueelle". Tämänvuotiset kisat voittavat näistä otteluista 85 ja häviävät 27. "Ristiinpelaamisen" takia sijoitusta ei voi lukea suoraan tästä, van kaiken kaikkiaan kyseessä olivat historian 29. kovatasoisimmat kisat. 2010-luvulla taso on ollut pääsääntöisesti nousussa ja niin tänäkin vuonna. Viimevuotinen tilapäinen notkahdus tuli kuitattua. Etenkin miesten puolella tulostaso oli selvästi Lappeenrannan kisoja kovempi.
2010-luvun kisoista kovatasoisimmat olivat vuoden 2016 kisat yhtä monella voitolla kuin vuoden 2018 kisat, mutta paremmalla pistesaldolla. Tämänvuotiset häviävät näille kahdelle yhden voiton verran, mutta voittavat kaikki muut viime vuosikymmenen kisat.
Kovimmillaan taso on ollut 80- ja 90-luvuilla. Kaikkien aikojen kovimmat kisat ovat olleet 1988 ja 1998, jotka molemmat ottavat 110 voittoa eli häviävät kaksille kisoille. "Ristiinpelaamisen" takia ne ovat kuitenkin taulukon kärjessä, 1988 ensin sijoitettuna koska sen kokonaispiste-ero on parempi. Se myös voittaa näiden vuosien keskinäisen ottelun pistein 348-334.
Tämänvuotiset kisat voittavat kaikki menneet kisat keskinäisissä otteluissa Montrealin olympiavuoteen 1976 asti, joille ne häviävät vain kolmella pisteellä 328,5-331,5. Sen jälkeen tulee muutama voitto ja vuodesta 1980 alkaen vuosituhannen loppuun asti enimmäkseen tappioita, poislukien voitot vuosista 1982 ja 1986. Kaksistakymmenistä 2000-luvun kisoista tämä vuosi voittaa kahdettoista, mutta häviää vuosille 2000, 2002, 2003, 2005, 2006, 2007, 2016 ja vain yhdellä pisteellä 395,5-396,5 vuodelle 2018.
Kun vertaa tämänvuotisia kisoja aiempiin Turussa järjestettyihin kisoihin (seitsemät ennen 1960-lukua järjestetyt kisat poislukien, niitä vastaan tulee aina murskavoitto), saldo on seuraava:
1963 kaatuu murskaluvuin 387-207
1976 tulee niukka tappio 328,5-331,5
1989 tappiolukemat ovat 328-357
2001 voitto lukemin 411,5-380,5
2011 suorastaan murskavoitto 424,5-367,5
Yksi historiallinen kummajainen saatiin tänä vuonna hengiltä. Kolmet aiemmat Turussa järjestetyt Kalevan Kisat ovat olleet heikkotasoiset verrattuina viereisiin vuosiin. Vuosi 1989 hävisi vuosille 1987-2000 voittaen vasta vuoden 2001 kisat - Turussa nekin. Vuoden 2001 kisat taas hävisivät kaikille vuosien 1987-2003 kisoille. Vuoden 2011 kisat olivat tasoltaan kehnoimmat vuosien 1980-2020 kisoista. Sen sijaan tänä vuonna Turun tauti saatiin kukistettua, sillä vuoden 2007 jälkeisistä kisoista kovempi taso on ollut vain vuosina 2016 ja 2018, erittäin niukasti silloinkin. Toisaalta vuoden 1976 kisat Turussa olivat siihen asti selvästi kovimmat ja kohtasivat voittajansa vasta vuoden 1981 kisoissa.
Tehdäänpä lajiryhmittäin vertailua viimevuotisiin Lappeenrannan kisoihin. Pika- ja aitajuoksut 400 metriin asti, kestävyysjuoksut 800 metristä alkaen, hyppylajit, heittolajit sukupuolittain. Tämän vuoden pisteet ensin:
Pikajuoksut, miehet: 62-48
Pikajuoksut, naiset: 66,5-43,5
Kestävyysjuoksut, miehet: 74-36
Kestävyysjuoksut, naiset: 46-64
Hyppylajit, miehet: 45-43
Hyppylajit, naiset: 42,5-45,5
Heittolajit, miehet: 47-41
Heittolajit, naiset: 50-38
Miehet, kaikki lajit: 228-168
Naiset, kaikki lajit: 205-191
Kaikki yhteensä: 433-359
Lehdissä kirjoitettiin Kalevan Kisojen tulostason olleen pettymys. Osin näin olikin, nimittäin niissä lajeissa joissa odotettiin jopa uutta Suomen ennätystä. Kristiina Mäkelän kolmiloikka ei lentänyt, Kristian Pulli ei ollut keväisessä pituuskunnossaan ja Maria Huntingtonin SE-haaveet kaatuivat jo seitsenottelun kolmannessa lajissa heikkoon kuulatulokseen. Annimari Korte juoksi ensimmäisen SM-kultansa ja aika oli kova, mutta jäi seitsemän sadasosaa SE:stä. Tiedä sitten miten olisi käynyt vähän onnistuneemmalla lähdöllä.
Terävimmän kärjen takana tulostaso on kuitenkin kohentunut selvästi viime vuoteen nähden. Tämän takia "maaottelutapaan" lasketussa vertailussa menestys on selvästi parempi ja se kertoo yleisestä tasosta enemmän kuin yksittäiset huiput.
"Kehnoa" tasoa moitittaessa on osattava suhteuttaa, että suomalaisen yleisurheilun taso on maailman mittakaavassa kovempi kuin millään muulla edes jollain lailla vakavasti otettavalla lajilla. Hiihto ja jääkiekkoa harjoitetaan vain muutamassa maassa. Minkään globaalin yksilölajin Suomen taso ei yllä edes lähelle yleisurheilua. Kovasti hehkutetun jalkapallon tasosta ei kannata puhua edes samana päivänä. Onnea Suomen jalkapallomaajoukkueelle EM-kisoihin selviämisestä, mutta jos Suomen yleisurheilumaajoukkue olisi yhtä matalalla sijalla Euroopan rankingissa kuin jalkapallomaajoukkue (kolmaskymmenesensimmäinen), se olisi kaikkien aikojen katastrofi. Edellisissä Euroopan joukkuemestaruuskilpailuissa 2019 Suomi oli yhdestoista. Suomen yleisurheilumaajoukkue ei huonoimmillaankaan ole ollut Euroopan rankingissa niin alhaalla kuin jalkapallomaajoukkue parhaimmillaan, puhumattakaan sitten maailman rankingista.
Tasosta kertoo hyvin muutama yksityiskohta. Naisten moukarissa Krista Tervo on tänä vuonna rikkonut SE:n kahdesti. Nyt hän jäi neljänneksi. Samanlainen pommi koettiin naisten keihäässä, jossa edelliskauden mestari ja kauden kärkituloksen omistaja Heidi Nokelainen jäi karsinnassa yhdenneksitoista ja putosi finaalista, vaikka mittautti kaksi heittoa kolmesta. Suomesta löytyy siis kärjen takaa tasoa.
Kestävyysmatkoilla tasoa kärjen takana kuvasti tällä kertaa parhaiten miesten estejuoksu. Ehdoton ykkösnimi Topi Raitanen oli poissa kilpailtuaan Monacon Timanttiliigassa. Siitä huolimatta peräti neljä miestä juoksi alle yhdeksän minuutin. Edellisen kerran vastaavaa oli nähty Kalevan Kisoissa 2003 enkä usko että kovin monessa muussakaan kisassa sen jälkeen neljän suomalaismiehen voimin.
Naisten kestävyysjuoksu oli näissä kisoissa tulosten valossa heikoimmin viime vuoteen nähden pärjännyt lajiryhmä. Syitä oli kaksi. Viime vuonna säätila suosi kestävyysjuoksuja, tämänvuotinen helle ei niinkään. Sää ei kuitenkaan estänyt mieskestävyysjuoksijoita tekemästä selvästi viimevuotisia parempia tuloksia. Mutta toiselle asialle ei mahda mitään - viimevuotisten kestävyysjuoksujen neljästä voittajasta kaksi eli Moona Korkealaakso ja Camilla Richardsson olivat loukkaantumisten takia poissa. Muitakin viimevuotisia mitalisteja puuttui paikalta.
Puutteita ei korvannut Annemari Kiekaran paluu radalle. Toisaalta tämä teki naisten kympin mitalikolmikosta varmaan kaikkien aikojen keski-iältään korkeimman kaikki lajit huomioiden. Kiekara 43 v, hopeamitalisti Johanna Peiponen loppuvuodesta 30 ja pronssimitalisti Laura Manninen 47. Keski-ikä tasan 40 vuotta. Jos lasketaan kärkinelikko eli neljänneksi sijoittunut vuosikausien jälkeen paluun tehnyt Päivi Kauppinen, 47, mukaan niin keski-iäksi saadaan pyöreästi 42 vuotta. Tästä lehtien kommenttipalstoilla monet saivat aiheen moittia kestävyysjuoksutason surkeutta, kun mestari oli 43-vuotias. Olen muuten aika varma siitä, että aika monet näistä kommentoijista olivat onnensa kukkuloilla hehkuttamassa sitä, kun Teemu Selänne valittiin Sotsin olympiaturnauksen parhaaksi pelaajaksi 43-vuotiaana. Enpä muista nähneeni kommentteja jääkiekon surkeasta tasosta perusteluna se, että yli nelikymppiset pärjäävät.
Postiivisesti ajatellen voi todeta, että vanhojen rouvien esiinmarssi todistaa vain sen, että päättäväisellä harjoittelulla kestävyysjuoksussa voi pärjätä sekä nuorena että vähän iäkkäämpänäkin. Viime vuonna vitosen voitti siis nyt loukkaantumisen takia kilpailutaukoa pitänyt tuolloin 17-vuotias Moona Korkealaakso, joka palasi viime viikonloppuna radoille voitokkaasti nuorten SM-kisoissa. Tänä vuonna vitosen vei Annemari Kiekara, joten voittajan ikä kasvoi hulppeat 26 vuotta viime vuoteen nähden.
Yhtä paluuta vielä odotetaan. Vuonna 2013 Oona Kettunen voitti nuorten EM-kultaa esteissä ja hopeaa vitosella. Edessä loistava tulevaisuus. Aavistin kuitenkin pahaa, kun hän lähti opiskelemaan suomalaisen kestävyysurheilun mustaan aukkoon Jyväskylän liikuntatieteelliseen. Enkä turhaan. Vammakierre ja lajinvaihto hiihtäjää leikkimään. Vuosittain muutamia satunnaisia juoksukisoja, myös Kalevan Kisoissa, mutta ei enää mitaleita vuoden 2014 jälkeen. Tänä vuonna 26-vuotiaana esteissä yhdeksäs ajalla 11.09,90. Yli puolitoista minuuttia hitaammin kuin 19-vuotiaana juostu ennätys. Entinen gasellimainen estetekniikka on korvautunut etenkin vesiesteellä suorituksella, joka kuuluu luokkaan "katso tästä kaikki mahdolliset virheet jotka vesiesteellä voi tehdä". Sain kisan jälkeen kännykkääni viestin: "Oona taisi olla väärässä paikassa." Vastasin: "Ei kun oikeassa. Ongelma on siinä ettei ole ollut siellä tarpeeksi." Ei lahjakkuus mihinkään katoa. 26-vuotiaalla on vielä aikaa tehdä vaikka mitä.
Sen osoitti omalta osaltaan kilpailun voittanut Janica Rauma. Ikää 34 vuotta. Ensimmäinen arvokisaedustus ja oma ennätys 32-vuotiaana Berliinin EM-kisoissa. Ennen tämänvuotista estekisaa 25 starttia Kalevan Kisoissa vuodesta 2004 alkaen, niistä kaksitoista esteissä. Maastot ja maantiet mukaanlukien 35 SM-starttia laskematta juniorisarjojen kilpailuja mukaan. Aikuisten SM-mitaleita: nolla kultaa, kahdeksan hopeaa ja yhdeksän pronssia. Päämatkalla esteissä neljä hopeaa ja yksi pronssi. Ei ainuttakaan SM-kultaa edes junioreissa. Ja tänä vuonna vihdoin täyttymys - ensimmäinen SM-kulta kotikatsomon edessä. Tämä oli kisojen sykähdyttävin hetki. Tietysti sen ohella, kun kilpailujen pääsihteeri, entinen keskimatkojen juoksija Veera Sahlberg meni mitään aavistamatta kameroiden eteen ja keihäänheiton mestarivalmentaja Tuomas Laaksonen ilmestyikin paikalle puku päällä ja polvistui.
lauantai 22. elokuuta 2020
Uusinta: Vaikeuksien kautta voittoon
Lukijalle: Kun Tokion olympialaiset tässä peruttiin, niin ei kai muu auta kuin muistella menneitä kunnian hetkiä. Jutusta on poistettu alkuperäisversion alussa olleet Rio-spekulaatiot:
Vaikka nykyään Suomen urheilun menestystilanne onkin menneitä aikoja heikompi, on se silti hyvä. Vähemmän kuin joka tuhannes ihminen maailmassa on suomalainen. Yleisurheilussa on 47 lajia. Sanotaan pyöreästi viisikymmentä lajia ja joka tuhannes on suomalainen. Näin laskien 1000 : 50 = 20. Eli mikäli menestyksemme vastaisi kokoamme, olympialaisissa pitäisi olla yksi suomalainen kahdenkymmenen parhaan joukossa. On takuulla enemmän.
Toisaalta joskus on pärjätty vielä paremmin. Yleisurheilun mitalitaulukossa kautta aikojen Suomi on sijalla neljä. Kultamitaleja on tullut 48 ja mitaleja kaikkiaan 114. Edellä ovat vain Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia. Itä-Saksa on niukasti jäljessä. Uhkaajia ei ole välittömässä näköpiirissä, sillä seuraavaksi eniten kultamitaleja on Venäjällä, 25 ja seuraavaksi eniten mitaleja Kenialla, 79. Suomi saanee pitää neljännen sijan vielä muutaman olympiadin ajan. Muista pohjoismaista Ruotsi tulee kaukana Suomen takana 19 kullalla ja 81 mitalilla, Norjalla on 7 kultaa ja 20 mitalia. Tanskalla ei ole ainuttakaan kultaa (!), mitaleja on yhteensä kuusi. Voittaa se sentään yhden hopean ja yhden pronssin Islannin.
Lontoon olympialaisten alla kirjoitin tarinan erilaisista olympiasankareista, jonka ensimmäinen osa käsitteli sodassa kaatuneita suomalaisia olympiamitalisteja, toinen osa sodan jälkeen olympiaedustajiksi nousseita suomalaisia sotaveteraaneja. Tällä kertaa olympiaennakko kertoo kymmenen suomalaisen yleisurheilun olympiavoiton erikoisuuksista. Jokaiseen tapaukseen liittyy jokin poikkeuksellinen tilanne, joka voittajan on tarvinnut selvittää saadakseen kultamitalin kaulaansa.
10. 1906: Verner Järvinen, antiikkinen kiekonheitto
Tarkalleen ottaen 1906 olivat ns. Ateenan välikisat eli olympialaisten 10-vuotisjuhlakilpailut, joita ei nykyään lasketa varsinaisiksi olympialaisiksi. Ne olivat kuitenkin ensimmäiset olympialiikkeen järjestämät kilpailut, joissa oli suomalaisedustusta. Samalla ne olivat ensimmäiset, joissa suomalaiset saavuttivat olympiakultaa. Toinen suomalaisvoittaja oli painija Verner Weckman, joka on ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja laskutavasta riippumatta, sillä hän saavutti voittonsa ennen Järvistä ja oli vuoden 1908 olympialaisten ainoa suomalaisvoittaja.
Antiikkinen kiekonheitto on tapaus itsessään. Lajiin oli otettu malli antiikkisesta kiekonheittopatsaasta, jossa välinettä heitettiin ilman vauhtia korokkeelta. Ironista on, että nykytutkimusten valossa antiikin kreikkalaiset eivät suinkaan heittäneet näin, vaan suunnilleen nykymalliin. Kyseinen patsas oli vain poseeraus. Joka tapauksessa "antiikkisen" tyylin kilpailu käytiin näissä välikisoissa ja vielä vuoden 1908 olympiakisoissakin.
Aluksi Järvinen osallistui kuulantyöntöön. Hänen paras kaarensa oli kilpailun pisin, mutta se hylättiin ruotsalaisen Eric Lemmingin protestoitua työntöä heitoksi. Tästä lienee alkanut ruotsalaisten tapa sotkea suomalaisten menestystä, sillä koskaan aiemmin tai myöhemmin Järvisen aina samalla tapaa tehtyjä työntöjä ei hylätty. Seuraavana oli vuorossa Järvisen paras laji, kiekonheitto. Jotain meni kuitenkin pieleen, sillä Järvinen jäi kolmanneksi. Ennätystuloksellaan hän olisi vienyt voiton. Keihäänheitto oli Järvisen sivulaji, siinä hän tuli neljänneksi. Mutta vielä oli jotain jäljellä: antiikkinen kiekko.
Järvinen ei ollut koskaan edes kuullut mokomasta lajista, saati sitten kokeillut sitä. Aikaa oli kuitenkin viikko, sillä laji kilpailtiin viimeisenä kisapäivänä. Järvinen harjoitteli lajia salaa aamuisin ja huomasi pärjäävänsä. Ongelma oli kuitenkin siinä, että viisihenkinen suomalaisjoukkue oli lähdössä kotimatkalle jo viimeisen kisapäivän aamuna. Järvinen ilmoitti jäävänsä kilpailupaikalle ja matkustavansa myöhemmin omin neuvoin kotimaahan. Melkoinen temppu täysin kielitaidottomalta mieheltä, joka oli jo menomatkalla joutunut selkkaukseen. Salonikin passitoimistossa hänen nimekseen oli näet papereihin merkitty August Nikolaistad. Kielitaidottomat virkailijat olivat lukeneet passista syntymäkuukauden etunimeksi ja syntymäpaikan (Vaasa oli tuolloin Nikolainkaupunki) sukunimeksi. Mutta Järvinen piti päänsä ja jäi Ateenaan.
Kilpailussa Järvisen ensimmäinen heitto epäonnistui, mutta toinen kantoi selvästi pisimmälle. Tällöin kilpailua johtanut kreikkalainen Georkantas protestoi Järvisen heittotyyliä. Nyt tuomarit eivät kuitenkaan kuulantyönnön tapaan menneet halpaan, vaan hyväksyivät Järvisen heiton. Tällä kertaa kuulantyönnön protestoija Lemming asettui kielitaitoisena Järvisen puolelle selittäen tuomareille heiton olleen laillinen. Kolmannella heitollaan Järvinen vielä paransi ja voitto oli varma. Kotimaahankin Järvinen lopulta selvisi ehjin nahoin 19 päivää kilpailun jälkeen. Kilpauraansa hän jatkoi vielä kaksissa olympialaisissa saavuttaen Lontoossa 1908 antiikkisessa kiekossa pronssia, vaikka olikin tuolloin jo 38-vuotias ikämies. Järvinen osallistui olympiakarsintoihin vielä 54-vuotiaana 1924 sijoittuen kiekossa yhdeksänneksi. Hänen kiekonheittoennätyksensä 42,47 vuodelta 1909 on edelleen Suomen kaikkien aikojen tilastossa sijalla 994, vanhimpana tuloksena tuhannen parhaan joukossa missään lajissa.
9. 1924: Eero Lehtonen, viisiottelu
Viimeistä kertaa olympiaohjelmaan kuului viisiottelu, jonka lajit olivat pituushyppy, keihäänheitto, 200 m, kiekonheitto ja 1500 m. Edellisen olympiavoiton Antwerpenissä oli napannut Eero Lehtonen, joka oli sittemmin vetäytytynyt kilpakentiltä. Ennen Pariisin kisoja hyvässä kunnossa pysytellyt mies oli puoliväkisin kiskottu mukaan urheilukentille ja valittu joukkueeseen.
Heti ensimmäisessä lajissa rävähti USA:n Robert LeGendren pompattua pituuden uuden ME:n 776, ainoa kerta kun jonkin yksittäislajin ME on tehty moniottelussa. Tämä ei kuitenkaan vie muutenkin ennakkosuosikkina ollutta LeGendreä tavoittamattomaan johtoon, sillä viisiottelussa kilpaillaan sijapistein alimman pistemäärän voittaessa. LeGendre saa joka tapauksessa vain yhden pisteen pituushypyn voittajana. Lehtonen puolestaan epäonnistuu parhaassa yksittäislajissaan, jossa hänen olisi pitänyt hypätä seitsemän metriä ja tulla toiseksi. Tulos on vain 668 ja seitsemäs tila.
Keihäässä Lehtonen on viides, LeGendre puolestaan epäonnistuu ja jää kolmenkymmenen kilpailijan joukossa yhdenneksitoista. Heitto ei silti ole huono, mutta tilanne kuvastaa hyvin viisiottelun erikoista pistelaskua: pituushypyn ME:n tehnyt ja kohtuullisesti keihästäkin heittänyt mies on kahden lajin jälkeen neljännellä sijalla, jonka hän jakaa kolmen muun miehen, myös Lehtosen, kanssa.
200 metrillä Lehtonen onnistuu ja juoksee nopeimman ajan 23,0 jakaen ykköstilan USA:n LeGendren ja Kaerin kanssa. Tämän jälkeen vain 12 parasta saa jatkaa kiekonheittoon. Kaer johtaa 9 pisteellä, Lehtonen ja LeGendre ovat neljäntenä 13 pisteellä. Mutta tässä vaiheessa iskee toinen sääntöerikoisuus: eliminoituneiden kilpailijoiden suoritukset poistetaan ja jäljelle jääneiden pisteet lasketaan uudelleen. Kaerin johtopisteet putoavat kahdeksaan, toisena ovat LeGendre ja Suomen Leo Leino yhdellätoista, neljännen sijan jakavat Lehtonen ja Unkarin Somfay kahdellatoista. Hyvältä ei näytä vieläkään.
Kiekossa Kaer kuitenkin epäonnistuu pahoin jääden kymmenenneksi. Lehtonen riuhtaisee elämänsä kaaren ja voittaa. Tilanne kääntyy yllättäen päälaelleen, Lehtonen on nyt kärjessä 13 pisteellä, sitten Somfay ja LeGendre pisteen välein. Kaer vajoaa neljänneksi 18 pisteellä. Viimeiseen lajiin, 1500 metrille, pääsee vain kuusi parasta. Tällä kertaa pudonneiden pisteitä ei poisteta taulukosta.
1500 metriä voittaa niukasti Lehtonen ennen Somfayta varmistaen voittonsa. Mikäli kärkikaksikon järjestys olisi ollut toinen, he olisivat päätyneet tasapisteisiin. Tällöin Lehtonen olisi voittanut, koska kymmenottelun pistetaulukko ratkaisi tasapistetilanteissa. Paitsi tietysti jos Somfay olisi voittanut Lehtosen riittävän reilusti, mikä oli epätodennäköistä.
8. 1932: Lauri Lehtinen, 5000 m
Suomalaisen kestävyysjuoksun maine oli vaarassa. Paavo Nurmi oli hyllytetty ammattilaisena Los Angelesin olympialaisista. Puolan Janusz Kusocinski oli juuri voittanut 10000 metriä ensimmäisenä ei-suomalaisena. Vitoselle starttaavilla Laureilla Lehtinen ja Virtanen oli valtavat paineet niskassaan.
Viimeisen kilometrin alkaessa Virtanen jäi Lehtisen ja USA:n Ralph Hillin kiristäessä vauhtia. Loppusuoralle käännyttäessä Lehtinen oli Hillin edellä. Hill yritti kiristää ja kiertää Lehtisen ohi, mutta voimat eivät riittäneet. Lehtinen juoksi lähes toista rataa, jolloin Hill siirtyi sisemmälle yrittääkseen sisäkautta ohi. Samalla Lehtinen siirtyi itsekin sisemmäs, jolloin edestä tai viistosti katsoen syntyi selvä vaikutelma siitä, että hän sulki Hilliltä ohitustien. Maalissa Lehtinen oli edellä. Yleisö buuasi ja vaati Lehtisen hylkäämistä. Tuomarineuvoston kokouksen jälkeen päätös oli selvä: maaliintulojärjestys on virallinen.
Kun katsoo otsikossa olevan linkin kilpailun tallenteeseen ja ajattelee yleisön näkökulmasta, ymmärtää reaktion. Edestä, takaa ja viistosti on varmasti näyttänyt siltä, että Lehtinen sulkee tien Hilliltä. Mutta sivulta, josta filmi on kuvattu, tilanne onkin toinen. Hill saa Lehtistä kiinni loppusuoran alussa, mutta ei jaksa kiertää ulkokautta ohi. Lehtinen ei sulje hänen tietään sieltä. Tällöin Hill siirtyy sisemmäs. Samanaikaisesti Lehtinen siirtyy myös, mutta juoksee koko ajan kovempaa kuin Hill eli välimatka kasvaa. Tätä ei huomaa, jos katsoo tilannetta väärästä kulmasta. Itse asiassa Lehtisen etumatka on puolitoista metriä. Viimeisellä kymmenellä metrillä Lehtinen - joko väsyneenä tai voitonvarmana - höllää, jolloin Hill ajaa hänet lähes kiinni. Maaliviivalla eroa on puolisen metriä ja välittömästi sen jälkeen Hill juoksee sisäkautta Lehtisen ohi. Tilaa ohitukseen sisäkautta siis oli, minkä näkee filmiltäkin siitä, mihin kohtaan rataa Lehtisen jalat osuvat ennen maaliviivaa. Tälläkään ei ole itse asiassa väliä, koska jo aiemmin Lehtinen on selvästi juossut Hilliä nopeammin, sillä ero on kasvanut. Ja tämä tapahtui juuri siinä vaiheessa, kun Lehtinen vaihtoi juoksulinjaansa. Mikäli tarkoitus olisi ollut sulkea kilpailijan tie, ero olisi pienentynyt, ei kasvanut.
7. 1948: Tapio Rautavaara, keihäs
Lontoon olympialaisten aikaan heitettiin vielä puukeihäällä, metalliset kepit tulivat vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Suomalaisten tapana oli rapsuttaa puukolla keihään pinta pitävämmäksi. Tällä kertaa järjestäjät kielsivät tempun. Ongelman ratkaisi Soini Nikkinen, jolla sattui olemaan aitosuomalaista pihkaa varmuuden vuoksi.
Seuraava yllätys oli itse keihäspaikka. Wembleyn stadionin kuuluisa nurmi oli heittopaikalta kuorittu pois. Alta oli paljastunut perunapeltoa muistuttava multakerros, jota oli yritetty jyrätä kovaksi. Eipä muuten kestä siinä vaiheessa, kun 90-kiloinen keihäänheittäjä täräyttää tukijalkansa maahan. Rautavaara vanhana kettuna alkoi tökkiä keihäänkärjellä kovinta kohtaa etsien. Sellainen löytyi parin metrin päässä heittoviivasta. Hän tamppasi sitä parhaansa mukaan kovemmaksi.
Ensimmäisellä heitolla Rautavaaran vasen jalka osui tarkalleen aiottuun kohtaan. Keihäs lensi 69,77. Tulos ei ollut erityisen mairitteleva, Rautavaara oli samalla kaudella heittänyt yli 72 metriä ja hänen ennätyksensä oli 1945 heitetty 75,47. Hän oli varma, että joku - luultavasti USA:n Steve Seymour - heittää pidemmälle. Eipä heittänyt. Eikä heittänyt Rautavaara itsekään, vaan joka heitolla tukijalka upposi multaan ja heittokäsi lipsahti.
6. 1988: Tapio Korjus, keihäs
Soulin olympiafinaali, viimeinen heittokierros. Jan Zelezny johtaa, Seppo Räty toisena, Tapio Korjus kolmantena. Kolmen ensimmäisen kierroksen jälkeen Korjus on ollut johdossa, joten hän heittää viimeisenä. Korjuksen tie on ollut vaikeuksia täynnä. Päälajikseen hän valitsi keihäänheiton vasta aikuisiällä, aiemmin se oli ollut vain sivulajina. Ykköslaji oli ollut hiihto, hän oli mm. käynyt Vuokatin hiihtolukion. Korjus on jo 27-vuotias, mutta vasta nyt ensimmäisissä arvokisoissaan. Ne jäävät myös hänen viimeisikseen, mutta sitä hän ei vielä tiedä. Karsinnassa hänen paras tuloksensa ennen viimeistä heittoa oli 78,26, millä hän oli sijalla 14 ja karsiutumassa finaalista. Vasta kolmannella, 81,42 kantanella heitolla hän ylitti karsintarajan. Finaalissa Korjus sai toisen heiton jälkeen reisikrampin ja jätti seuraavat kolme heittoa kokonaan väliin. Siinä välissä Suomen joukkueen lääkäri Sakari Orava antoi jäähoitoa. Tarkkaan ottaen tämä oli sääntökirjan vastaista, sillä apua saisi antaa vain kilpailujärjestäjän virallinen henkilökunta (Sääntö 144, 4b). Tätä katsottiin läpi sormien.
Vauhtiradan päässä Korjus panostaa kaikkensa viimeiseen heittoon. Keihäs kaartaa 84,28, vain 16 senttiä pidemmälle kuin johdossa olevalla Zeleznyllä. Jälkikäteen ajatellen tilanteesta ei puutu ironisia piirteitä. Korjus ei koskaan saavuttanut mitään muuta merkittävää. Silti hän nousee suomalaisessa keihästarustossa Seppo Rädyn ja Tero Pitkämäen rinnalle. Lisäksi nuo ratkaisevat 16 senttiä veivät Jan Zeleznyltä hänen ensimmäisen olympiakultansa. Ilman niitä hän saattaisi olla nyt historiallisesti nelinkertainen olympiavoittaja, sillä kolme seuraavaa kultaa menivät hänelle. Zelezny yritti neljättä vielä 2004, mutta jäi yhdeksänneksi.
5. 1924: Suomi, maastojuoksun joukkuekilpailu
Heinäkuun 12. päivänä 1924 Pariisiin iski helleaalto. Lämpömittari näytti varjossa 36 astetta, kun noin kymmenen kilometrin maastojuoksu starttasi. Paavo Nurmi ei helteestä välittänyt, vaan juoksi ylivoimaiseen, lähes puolentoista minuutin voittoon. Toiseksi tuli Ville Ritola, joka puolestaan voitti pronssimies Earl Johnsonia yli minuutin.
Mutta jäljellä oli joukkuekilpailu. Joka maan kolmen parhaan sijoitukset ynnättiin yhteen ja pienimmän pistemäärän kerännyt oli voittaja. Suomalaisia oli matkassa kuusi. Raju helle ja rankka reitti verottivat, kilpailijoista juoksi maaliin vain 15, keskeyttäneitä oli 23, mm. Ruotsin nelimiehinen joukkue kokonaisuudessaan. Suomalaisista Rastas ja Berg hyytyivät matkalle, Väinö Sipilä sai lämpöhalvauksen ja kuljetettiin tajuttomana pois. Hän uskoi olevansa viimeinen jäljellä oleva suomalainen ja yritti jatkaa matkaa ryömien, kun Heikki Liimatainen juoksi ohi. Viimeisillä voimillaan Sipilä hihkaisi: "Juokse loppuun Heikki!" ennen pyörtymistään.
Stadionilla suomalaisten toimittajien joukko oli hermorauniona. Kaksoisvoitosta huolimatta kentälle oli juossut jo kolme amerikkalaista, joten he olivat voitossa kiinni. Lopulta Liimatainen ilmestyi tokkuraisena portista kentälle. Ranskalainen Marchal kaatui hänen edessään ja keskeytti, jolloin Liimatainen luuli tulleensa maaliin, vaikka matkaa oli vielä 50 metriä. Liimatainen kääntyi ja seisoi selkä maaliin päin ymmärtämättä suomalaisyleisön karjuntaa. Lopulta hän oivalsi, mistä oli kyse ja hoippui viimeiset metrit maaliin sijoittuen kahdenneksitoista. Suomi voitti 11 pisteellä (sijoituksiin laskettiin joukkuekilpailussa vain niiden juoksijoiden sijoitukset, jotka olivat mukana kolmen hengen joukkueessa ja näistä Liimatainen oli kahdeksas), USA oli toinen 14 pisteellä. Ainoa muu maa, joka sai kolme juoksijaa maaliin, oli 20 pisteen Ranska. Espanjalla, Iso-Britannialla ja Ruotsilla oli myös joukkue matkassa, mutta maaliintulijoita ei ollut tarpeeksi.
Tämä oli viimeinen kerta, kun maastojuoksu oli olympiaohjelmassa. Yksi syy sen poistamiseen oli Suomen ylivoima. Kolmissa olympiakisoissa tarjolla olleista kuudesta kullasta Suomi oli vienyt viisi, ainoastaan vuoden 1912 joukkuekilpailu oli lipsahtanut Ruotsille. Tuolloinkin Suomi oli hopealla.
4. 1932: Volmari Iso-Hollo, esteet
Otsikossa ei mainittu, että kyseessä olisivat 3000 metrin esteet. Eivät olleet. Niiden piti kyllä olla. Ne vain sattuivat olemaan n. 3460 metrin esteet siksi, että amerikkalaiset kierroslaskijat eivät osanneet laskea kierroksia oikein, vaan juoksuttivat yhden ylimääräisen kierroksen (vesiesteen sijainnin takia yli 400 metriä lisää). Tämä ei kuitenkaan Iso-Holloa haitannut, sillä hän oli selvässä johdossa sekä oikean että väärän maalin kohdalla. Sen sijaan takana tulijoiden järjestys muuttui. 3000 metrin kohdalla toisena oli USA:n McCluskey, mutta kolmantena ollut Iso-Britannian Evenson ohitti hänet viimeisellä kierroksella. Pitkän harkinnan jälkeen tuomarit päättivät pitää tulokset ennallaan, koska isäntämaan edustaja oli se, joka hävisi viimeisellä kierroksella. Tosin mitenhän olisi käynyt, jos kierroslaskija olisi soittanut kelloa viimeisen kierroksen merkiksi oikeassa kohdassa eikä vasta 3000 metrin kohdalla. Suomen Martti Matilainen oli nimittäin neljäntenä ja aloittamassa loppuvetoaan ohi edellä menevien, kun hän kaatui ylimääräisen kierrokseen ensimmäiseen esteeseen.
3. 1928: Paavo Yrjölä, kymmenottelu
Kymmenottelu on kova laji: viisi täysillä vedettävää lajisuoritusta kahtena päivänä. Paitsi Paavo Yrjölällä hänen voittaessaan olympiakultaa ME-tuloksella. Paavolla oli näet 11-ottelu.
Toisen päivän ensimmäisenä lajina juostaan 110 metrin aidat. Järjestäjät olivat erehdyksessä sijoittaneet neljännen aitarivin väärään paikkaan, mistä kärsivät ensimmäisen erän juoksijat - tämän jälkeen virhe tietysti huomattiin ja korjattiin seuraaviin eriin. Ensimmäisen päivän jälkeen neljäntenä olleen Yrjölän rytmi meni sekaisin ja tulos oli vain 17,0. Paavo teki protestin, joka tietysti meni läpi. Sääntöjen mukaisesti hänen sallittiin uusia juoksunsa. Tulos ei paljon parantunut, se oli vain 16,6.
Ylimääräinen laji ei tahtia haitannut. Ennen viimeistä lajia eli 1500 metriä Yrjölä oli siirtynyt johtoon. Siinä hän varmisti voiton ja uuden ME:n. Itse asiassa aitajuoksun uusiminen oli tuonut hänelle vain 38 lisäpistettä, mikä ei ratkaissut sen paremmin olympiakullan kuin ME:n kohtaloa.
2. 1920: Jonni Myyrä, keihäs
Antwerpenin olympialaisten keihäänheittoon suosikkina lähti Jonni Myyrä, ME-mies. Tuolloin keihään karsinta käytiin ensimmäisen kisapäivän aamuna ja finaali vielä samana iltana. Tosin tuolloin karsinnan kolme heittoa laskettiin kelvollisiksi tuloksiksi myös finaalissa, jossa heitettiin niin ikään vain kolmesti. Suomalaiset oli arvottu karsinnan toiseen heittoryhmään ja odottivat nurmikolla loikoillen kilpailun alkua. Yhtäkkiä nurmikolta kimmonnut USA:n James Lincolnin heittämä keihäs pomppasi Jonni Myyrän kyynärvarteen. Vieläpä oikeaan eli hänen heittokäteensä. Ennen kilpailun alkua ei ehditty muuta kuin sitoa käsi verenvuodon lopettamiseksi. Tavallaan onni onnettomuudessa, sillä karsinnan alkaessa heti ei loukkaantunut käsi ehtinyt jäykistyä. Myyrä heitti 60,63 ja selvisi kolmantena finaaliin. Kiireesti lääkäriin, jossa tohtori puhdisti haavan ja veti keihään irrottaman pienen luunsirun ulos siitä.
Myyrän onneksi hänen heittotyylinsä ei edellyttänyt kyynärnivelen rajua liikettä, joten hän pystyi heittämään vammautuneellakin kädellä. Toiseksi viimeinen heitto kantoi 65,78, lähes hänen oman ME-tuloksensa 66,10. Suomalaiset saavuttivat historiallisen neloisvoiton, sillä hopeaa sai Urho Peltonen, pronssia Pekka Johansson ja neljäs oli Julius Saaristo. Myyrä uusi voittonsa seuraavissa olympialaisissa.
1. 1972: Lasse Virén, 10 000 m
Myönnetään että tämä on banaalia ja kaikki tietävät tapauksen. Mutta jos kaveri kaatuu kisassa, nousee ylös ja voittaa olympiakultaa ME-ajalla, on aika paha mennä siitä ohi listalla.
Totuutta kaatumisesta ei ole koskaan saatu selville. Tallenteesta paljastuu vain, että jono tiivistyy turhan ahtaaksi ennen tapausta. Sitten Virén on yhtäkkiä nurin. Mies itsekään ei jälkeenpäin tiennyt, mitä tapahtui. Tilannearvio oli kuitenkin oikea: heti ylös ja perään, toisin kuin takaa tullut ja rytäkässä myös nurin mennyt Gammoudi, yksi ennakkosuosikeista hänkin, teki. Onni onnettomuudessa oli, että keulassa epätasaista vauhtia vetänyt Bedford oli juuri hitaammassa vaiheessa ja Lasse sai kärkijoukon nopeasti kiinni. On kuitenkin huomioitava, kuinka kovaa oli jo neljä kilometriä menty, oltiin selvästi ME-vauhdissa. Siitä piti sitten kaatumisen ja adrenaliiniryöpyn jälkeen ajaa kärki kiinni.
Vaikka nykyään Suomen urheilun menestystilanne onkin menneitä aikoja heikompi, on se silti hyvä. Vähemmän kuin joka tuhannes ihminen maailmassa on suomalainen. Yleisurheilussa on 47 lajia. Sanotaan pyöreästi viisikymmentä lajia ja joka tuhannes on suomalainen. Näin laskien 1000 : 50 = 20. Eli mikäli menestyksemme vastaisi kokoamme, olympialaisissa pitäisi olla yksi suomalainen kahdenkymmenen parhaan joukossa. On takuulla enemmän.
Toisaalta joskus on pärjätty vielä paremmin. Yleisurheilun mitalitaulukossa kautta aikojen Suomi on sijalla neljä. Kultamitaleja on tullut 48 ja mitaleja kaikkiaan 114. Edellä ovat vain Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia. Itä-Saksa on niukasti jäljessä. Uhkaajia ei ole välittömässä näköpiirissä, sillä seuraavaksi eniten kultamitaleja on Venäjällä, 25 ja seuraavaksi eniten mitaleja Kenialla, 79. Suomi saanee pitää neljännen sijan vielä muutaman olympiadin ajan. Muista pohjoismaista Ruotsi tulee kaukana Suomen takana 19 kullalla ja 81 mitalilla, Norjalla on 7 kultaa ja 20 mitalia. Tanskalla ei ole ainuttakaan kultaa (!), mitaleja on yhteensä kuusi. Voittaa se sentään yhden hopean ja yhden pronssin Islannin.
Lontoon olympialaisten alla kirjoitin tarinan erilaisista olympiasankareista, jonka ensimmäinen osa käsitteli sodassa kaatuneita suomalaisia olympiamitalisteja, toinen osa sodan jälkeen olympiaedustajiksi nousseita suomalaisia sotaveteraaneja. Tällä kertaa olympiaennakko kertoo kymmenen suomalaisen yleisurheilun olympiavoiton erikoisuuksista. Jokaiseen tapaukseen liittyy jokin poikkeuksellinen tilanne, joka voittajan on tarvinnut selvittää saadakseen kultamitalin kaulaansa.
10. 1906: Verner Järvinen, antiikkinen kiekonheitto
Tarkalleen ottaen 1906 olivat ns. Ateenan välikisat eli olympialaisten 10-vuotisjuhlakilpailut, joita ei nykyään lasketa varsinaisiksi olympialaisiksi. Ne olivat kuitenkin ensimmäiset olympialiikkeen järjestämät kilpailut, joissa oli suomalaisedustusta. Samalla ne olivat ensimmäiset, joissa suomalaiset saavuttivat olympiakultaa. Toinen suomalaisvoittaja oli painija Verner Weckman, joka on ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja laskutavasta riippumatta, sillä hän saavutti voittonsa ennen Järvistä ja oli vuoden 1908 olympialaisten ainoa suomalaisvoittaja.
Antiikkinen kiekonheitto on tapaus itsessään. Lajiin oli otettu malli antiikkisesta kiekonheittopatsaasta, jossa välinettä heitettiin ilman vauhtia korokkeelta. Ironista on, että nykytutkimusten valossa antiikin kreikkalaiset eivät suinkaan heittäneet näin, vaan suunnilleen nykymalliin. Kyseinen patsas oli vain poseeraus. Joka tapauksessa "antiikkisen" tyylin kilpailu käytiin näissä välikisoissa ja vielä vuoden 1908 olympiakisoissakin.
Aluksi Järvinen osallistui kuulantyöntöön. Hänen paras kaarensa oli kilpailun pisin, mutta se hylättiin ruotsalaisen Eric Lemmingin protestoitua työntöä heitoksi. Tästä lienee alkanut ruotsalaisten tapa sotkea suomalaisten menestystä, sillä koskaan aiemmin tai myöhemmin Järvisen aina samalla tapaa tehtyjä työntöjä ei hylätty. Seuraavana oli vuorossa Järvisen paras laji, kiekonheitto. Jotain meni kuitenkin pieleen, sillä Järvinen jäi kolmanneksi. Ennätystuloksellaan hän olisi vienyt voiton. Keihäänheitto oli Järvisen sivulaji, siinä hän tuli neljänneksi. Mutta vielä oli jotain jäljellä: antiikkinen kiekko.
Järvinen ei ollut koskaan edes kuullut mokomasta lajista, saati sitten kokeillut sitä. Aikaa oli kuitenkin viikko, sillä laji kilpailtiin viimeisenä kisapäivänä. Järvinen harjoitteli lajia salaa aamuisin ja huomasi pärjäävänsä. Ongelma oli kuitenkin siinä, että viisihenkinen suomalaisjoukkue oli lähdössä kotimatkalle jo viimeisen kisapäivän aamuna. Järvinen ilmoitti jäävänsä kilpailupaikalle ja matkustavansa myöhemmin omin neuvoin kotimaahan. Melkoinen temppu täysin kielitaidottomalta mieheltä, joka oli jo menomatkalla joutunut selkkaukseen. Salonikin passitoimistossa hänen nimekseen oli näet papereihin merkitty August Nikolaistad. Kielitaidottomat virkailijat olivat lukeneet passista syntymäkuukauden etunimeksi ja syntymäpaikan (Vaasa oli tuolloin Nikolainkaupunki) sukunimeksi. Mutta Järvinen piti päänsä ja jäi Ateenaan.
Kilpailussa Järvisen ensimmäinen heitto epäonnistui, mutta toinen kantoi selvästi pisimmälle. Tällöin kilpailua johtanut kreikkalainen Georkantas protestoi Järvisen heittotyyliä. Nyt tuomarit eivät kuitenkaan kuulantyönnön tapaan menneet halpaan, vaan hyväksyivät Järvisen heiton. Tällä kertaa kuulantyönnön protestoija Lemming asettui kielitaitoisena Järvisen puolelle selittäen tuomareille heiton olleen laillinen. Kolmannella heitollaan Järvinen vielä paransi ja voitto oli varma. Kotimaahankin Järvinen lopulta selvisi ehjin nahoin 19 päivää kilpailun jälkeen. Kilpauraansa hän jatkoi vielä kaksissa olympialaisissa saavuttaen Lontoossa 1908 antiikkisessa kiekossa pronssia, vaikka olikin tuolloin jo 38-vuotias ikämies. Järvinen osallistui olympiakarsintoihin vielä 54-vuotiaana 1924 sijoittuen kiekossa yhdeksänneksi. Hänen kiekonheittoennätyksensä 42,47 vuodelta 1909 on edelleen Suomen kaikkien aikojen tilastossa sijalla 994, vanhimpana tuloksena tuhannen parhaan joukossa missään lajissa.
9. 1924: Eero Lehtonen, viisiottelu
Viimeistä kertaa olympiaohjelmaan kuului viisiottelu, jonka lajit olivat pituushyppy, keihäänheitto, 200 m, kiekonheitto ja 1500 m. Edellisen olympiavoiton Antwerpenissä oli napannut Eero Lehtonen, joka oli sittemmin vetäytytynyt kilpakentiltä. Ennen Pariisin kisoja hyvässä kunnossa pysytellyt mies oli puoliväkisin kiskottu mukaan urheilukentille ja valittu joukkueeseen.
Heti ensimmäisessä lajissa rävähti USA:n Robert LeGendren pompattua pituuden uuden ME:n 776, ainoa kerta kun jonkin yksittäislajin ME on tehty moniottelussa. Tämä ei kuitenkaan vie muutenkin ennakkosuosikkina ollutta LeGendreä tavoittamattomaan johtoon, sillä viisiottelussa kilpaillaan sijapistein alimman pistemäärän voittaessa. LeGendre saa joka tapauksessa vain yhden pisteen pituushypyn voittajana. Lehtonen puolestaan epäonnistuu parhaassa yksittäislajissaan, jossa hänen olisi pitänyt hypätä seitsemän metriä ja tulla toiseksi. Tulos on vain 668 ja seitsemäs tila.
Keihäässä Lehtonen on viides, LeGendre puolestaan epäonnistuu ja jää kolmenkymmenen kilpailijan joukossa yhdenneksitoista. Heitto ei silti ole huono, mutta tilanne kuvastaa hyvin viisiottelun erikoista pistelaskua: pituushypyn ME:n tehnyt ja kohtuullisesti keihästäkin heittänyt mies on kahden lajin jälkeen neljännellä sijalla, jonka hän jakaa kolmen muun miehen, myös Lehtosen, kanssa.
200 metrillä Lehtonen onnistuu ja juoksee nopeimman ajan 23,0 jakaen ykköstilan USA:n LeGendren ja Kaerin kanssa. Tämän jälkeen vain 12 parasta saa jatkaa kiekonheittoon. Kaer johtaa 9 pisteellä, Lehtonen ja LeGendre ovat neljäntenä 13 pisteellä. Mutta tässä vaiheessa iskee toinen sääntöerikoisuus: eliminoituneiden kilpailijoiden suoritukset poistetaan ja jäljelle jääneiden pisteet lasketaan uudelleen. Kaerin johtopisteet putoavat kahdeksaan, toisena ovat LeGendre ja Suomen Leo Leino yhdellätoista, neljännen sijan jakavat Lehtonen ja Unkarin Somfay kahdellatoista. Hyvältä ei näytä vieläkään.
Kiekossa Kaer kuitenkin epäonnistuu pahoin jääden kymmenenneksi. Lehtonen riuhtaisee elämänsä kaaren ja voittaa. Tilanne kääntyy yllättäen päälaelleen, Lehtonen on nyt kärjessä 13 pisteellä, sitten Somfay ja LeGendre pisteen välein. Kaer vajoaa neljänneksi 18 pisteellä. Viimeiseen lajiin, 1500 metrille, pääsee vain kuusi parasta. Tällä kertaa pudonneiden pisteitä ei poisteta taulukosta.
1500 metriä voittaa niukasti Lehtonen ennen Somfayta varmistaen voittonsa. Mikäli kärkikaksikon järjestys olisi ollut toinen, he olisivat päätyneet tasapisteisiin. Tällöin Lehtonen olisi voittanut, koska kymmenottelun pistetaulukko ratkaisi tasapistetilanteissa. Paitsi tietysti jos Somfay olisi voittanut Lehtosen riittävän reilusti, mikä oli epätodennäköistä.
8. 1932: Lauri Lehtinen, 5000 m
Suomalaisen kestävyysjuoksun maine oli vaarassa. Paavo Nurmi oli hyllytetty ammattilaisena Los Angelesin olympialaisista. Puolan Janusz Kusocinski oli juuri voittanut 10000 metriä ensimmäisenä ei-suomalaisena. Vitoselle starttaavilla Laureilla Lehtinen ja Virtanen oli valtavat paineet niskassaan.
Viimeisen kilometrin alkaessa Virtanen jäi Lehtisen ja USA:n Ralph Hillin kiristäessä vauhtia. Loppusuoralle käännyttäessä Lehtinen oli Hillin edellä. Hill yritti kiristää ja kiertää Lehtisen ohi, mutta voimat eivät riittäneet. Lehtinen juoksi lähes toista rataa, jolloin Hill siirtyi sisemmälle yrittääkseen sisäkautta ohi. Samalla Lehtinen siirtyi itsekin sisemmäs, jolloin edestä tai viistosti katsoen syntyi selvä vaikutelma siitä, että hän sulki Hilliltä ohitustien. Maalissa Lehtinen oli edellä. Yleisö buuasi ja vaati Lehtisen hylkäämistä. Tuomarineuvoston kokouksen jälkeen päätös oli selvä: maaliintulojärjestys on virallinen.
Kun katsoo otsikossa olevan linkin kilpailun tallenteeseen ja ajattelee yleisön näkökulmasta, ymmärtää reaktion. Edestä, takaa ja viistosti on varmasti näyttänyt siltä, että Lehtinen sulkee tien Hilliltä. Mutta sivulta, josta filmi on kuvattu, tilanne onkin toinen. Hill saa Lehtistä kiinni loppusuoran alussa, mutta ei jaksa kiertää ulkokautta ohi. Lehtinen ei sulje hänen tietään sieltä. Tällöin Hill siirtyy sisemmäs. Samanaikaisesti Lehtinen siirtyy myös, mutta juoksee koko ajan kovempaa kuin Hill eli välimatka kasvaa. Tätä ei huomaa, jos katsoo tilannetta väärästä kulmasta. Itse asiassa Lehtisen etumatka on puolitoista metriä. Viimeisellä kymmenellä metrillä Lehtinen - joko väsyneenä tai voitonvarmana - höllää, jolloin Hill ajaa hänet lähes kiinni. Maaliviivalla eroa on puolisen metriä ja välittömästi sen jälkeen Hill juoksee sisäkautta Lehtisen ohi. Tilaa ohitukseen sisäkautta siis oli, minkä näkee filmiltäkin siitä, mihin kohtaan rataa Lehtisen jalat osuvat ennen maaliviivaa. Tälläkään ei ole itse asiassa väliä, koska jo aiemmin Lehtinen on selvästi juossut Hilliä nopeammin, sillä ero on kasvanut. Ja tämä tapahtui juuri siinä vaiheessa, kun Lehtinen vaihtoi juoksulinjaansa. Mikäli tarkoitus olisi ollut sulkea kilpailijan tie, ero olisi pienentynyt, ei kasvanut.
7. 1948: Tapio Rautavaara, keihäs
Lontoon olympialaisten aikaan heitettiin vielä puukeihäällä, metalliset kepit tulivat vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Suomalaisten tapana oli rapsuttaa puukolla keihään pinta pitävämmäksi. Tällä kertaa järjestäjät kielsivät tempun. Ongelman ratkaisi Soini Nikkinen, jolla sattui olemaan aitosuomalaista pihkaa varmuuden vuoksi.
Seuraava yllätys oli itse keihäspaikka. Wembleyn stadionin kuuluisa nurmi oli heittopaikalta kuorittu pois. Alta oli paljastunut perunapeltoa muistuttava multakerros, jota oli yritetty jyrätä kovaksi. Eipä muuten kestä siinä vaiheessa, kun 90-kiloinen keihäänheittäjä täräyttää tukijalkansa maahan. Rautavaara vanhana kettuna alkoi tökkiä keihäänkärjellä kovinta kohtaa etsien. Sellainen löytyi parin metrin päässä heittoviivasta. Hän tamppasi sitä parhaansa mukaan kovemmaksi.
Ensimmäisellä heitolla Rautavaaran vasen jalka osui tarkalleen aiottuun kohtaan. Keihäs lensi 69,77. Tulos ei ollut erityisen mairitteleva, Rautavaara oli samalla kaudella heittänyt yli 72 metriä ja hänen ennätyksensä oli 1945 heitetty 75,47. Hän oli varma, että joku - luultavasti USA:n Steve Seymour - heittää pidemmälle. Eipä heittänyt. Eikä heittänyt Rautavaara itsekään, vaan joka heitolla tukijalka upposi multaan ja heittokäsi lipsahti.
6. 1988: Tapio Korjus, keihäs
Soulin olympiafinaali, viimeinen heittokierros. Jan Zelezny johtaa, Seppo Räty toisena, Tapio Korjus kolmantena. Kolmen ensimmäisen kierroksen jälkeen Korjus on ollut johdossa, joten hän heittää viimeisenä. Korjuksen tie on ollut vaikeuksia täynnä. Päälajikseen hän valitsi keihäänheiton vasta aikuisiällä, aiemmin se oli ollut vain sivulajina. Ykköslaji oli ollut hiihto, hän oli mm. käynyt Vuokatin hiihtolukion. Korjus on jo 27-vuotias, mutta vasta nyt ensimmäisissä arvokisoissaan. Ne jäävät myös hänen viimeisikseen, mutta sitä hän ei vielä tiedä. Karsinnassa hänen paras tuloksensa ennen viimeistä heittoa oli 78,26, millä hän oli sijalla 14 ja karsiutumassa finaalista. Vasta kolmannella, 81,42 kantanella heitolla hän ylitti karsintarajan. Finaalissa Korjus sai toisen heiton jälkeen reisikrampin ja jätti seuraavat kolme heittoa kokonaan väliin. Siinä välissä Suomen joukkueen lääkäri Sakari Orava antoi jäähoitoa. Tarkkaan ottaen tämä oli sääntökirjan vastaista, sillä apua saisi antaa vain kilpailujärjestäjän virallinen henkilökunta (Sääntö 144, 4b). Tätä katsottiin läpi sormien.
Vauhtiradan päässä Korjus panostaa kaikkensa viimeiseen heittoon. Keihäs kaartaa 84,28, vain 16 senttiä pidemmälle kuin johdossa olevalla Zeleznyllä. Jälkikäteen ajatellen tilanteesta ei puutu ironisia piirteitä. Korjus ei koskaan saavuttanut mitään muuta merkittävää. Silti hän nousee suomalaisessa keihästarustossa Seppo Rädyn ja Tero Pitkämäen rinnalle. Lisäksi nuo ratkaisevat 16 senttiä veivät Jan Zeleznyltä hänen ensimmäisen olympiakultansa. Ilman niitä hän saattaisi olla nyt historiallisesti nelinkertainen olympiavoittaja, sillä kolme seuraavaa kultaa menivät hänelle. Zelezny yritti neljättä vielä 2004, mutta jäi yhdeksänneksi.
5. 1924: Suomi, maastojuoksun joukkuekilpailu
Heinäkuun 12. päivänä 1924 Pariisiin iski helleaalto. Lämpömittari näytti varjossa 36 astetta, kun noin kymmenen kilometrin maastojuoksu starttasi. Paavo Nurmi ei helteestä välittänyt, vaan juoksi ylivoimaiseen, lähes puolentoista minuutin voittoon. Toiseksi tuli Ville Ritola, joka puolestaan voitti pronssimies Earl Johnsonia yli minuutin.
Mutta jäljellä oli joukkuekilpailu. Joka maan kolmen parhaan sijoitukset ynnättiin yhteen ja pienimmän pistemäärän kerännyt oli voittaja. Suomalaisia oli matkassa kuusi. Raju helle ja rankka reitti verottivat, kilpailijoista juoksi maaliin vain 15, keskeyttäneitä oli 23, mm. Ruotsin nelimiehinen joukkue kokonaisuudessaan. Suomalaisista Rastas ja Berg hyytyivät matkalle, Väinö Sipilä sai lämpöhalvauksen ja kuljetettiin tajuttomana pois. Hän uskoi olevansa viimeinen jäljellä oleva suomalainen ja yritti jatkaa matkaa ryömien, kun Heikki Liimatainen juoksi ohi. Viimeisillä voimillaan Sipilä hihkaisi: "Juokse loppuun Heikki!" ennen pyörtymistään.
Stadionilla suomalaisten toimittajien joukko oli hermorauniona. Kaksoisvoitosta huolimatta kentälle oli juossut jo kolme amerikkalaista, joten he olivat voitossa kiinni. Lopulta Liimatainen ilmestyi tokkuraisena portista kentälle. Ranskalainen Marchal kaatui hänen edessään ja keskeytti, jolloin Liimatainen luuli tulleensa maaliin, vaikka matkaa oli vielä 50 metriä. Liimatainen kääntyi ja seisoi selkä maaliin päin ymmärtämättä suomalaisyleisön karjuntaa. Lopulta hän oivalsi, mistä oli kyse ja hoippui viimeiset metrit maaliin sijoittuen kahdenneksitoista. Suomi voitti 11 pisteellä (sijoituksiin laskettiin joukkuekilpailussa vain niiden juoksijoiden sijoitukset, jotka olivat mukana kolmen hengen joukkueessa ja näistä Liimatainen oli kahdeksas), USA oli toinen 14 pisteellä. Ainoa muu maa, joka sai kolme juoksijaa maaliin, oli 20 pisteen Ranska. Espanjalla, Iso-Britannialla ja Ruotsilla oli myös joukkue matkassa, mutta maaliintulijoita ei ollut tarpeeksi.
Tämä oli viimeinen kerta, kun maastojuoksu oli olympiaohjelmassa. Yksi syy sen poistamiseen oli Suomen ylivoima. Kolmissa olympiakisoissa tarjolla olleista kuudesta kullasta Suomi oli vienyt viisi, ainoastaan vuoden 1912 joukkuekilpailu oli lipsahtanut Ruotsille. Tuolloinkin Suomi oli hopealla.
4. 1932: Volmari Iso-Hollo, esteet
Otsikossa ei mainittu, että kyseessä olisivat 3000 metrin esteet. Eivät olleet. Niiden piti kyllä olla. Ne vain sattuivat olemaan n. 3460 metrin esteet siksi, että amerikkalaiset kierroslaskijat eivät osanneet laskea kierroksia oikein, vaan juoksuttivat yhden ylimääräisen kierroksen (vesiesteen sijainnin takia yli 400 metriä lisää). Tämä ei kuitenkaan Iso-Holloa haitannut, sillä hän oli selvässä johdossa sekä oikean että väärän maalin kohdalla. Sen sijaan takana tulijoiden järjestys muuttui. 3000 metrin kohdalla toisena oli USA:n McCluskey, mutta kolmantena ollut Iso-Britannian Evenson ohitti hänet viimeisellä kierroksella. Pitkän harkinnan jälkeen tuomarit päättivät pitää tulokset ennallaan, koska isäntämaan edustaja oli se, joka hävisi viimeisellä kierroksella. Tosin mitenhän olisi käynyt, jos kierroslaskija olisi soittanut kelloa viimeisen kierroksen merkiksi oikeassa kohdassa eikä vasta 3000 metrin kohdalla. Suomen Martti Matilainen oli nimittäin neljäntenä ja aloittamassa loppuvetoaan ohi edellä menevien, kun hän kaatui ylimääräisen kierrokseen ensimmäiseen esteeseen.
3. 1928: Paavo Yrjölä, kymmenottelu
Kymmenottelu on kova laji: viisi täysillä vedettävää lajisuoritusta kahtena päivänä. Paitsi Paavo Yrjölällä hänen voittaessaan olympiakultaa ME-tuloksella. Paavolla oli näet 11-ottelu.
Toisen päivän ensimmäisenä lajina juostaan 110 metrin aidat. Järjestäjät olivat erehdyksessä sijoittaneet neljännen aitarivin väärään paikkaan, mistä kärsivät ensimmäisen erän juoksijat - tämän jälkeen virhe tietysti huomattiin ja korjattiin seuraaviin eriin. Ensimmäisen päivän jälkeen neljäntenä olleen Yrjölän rytmi meni sekaisin ja tulos oli vain 17,0. Paavo teki protestin, joka tietysti meni läpi. Sääntöjen mukaisesti hänen sallittiin uusia juoksunsa. Tulos ei paljon parantunut, se oli vain 16,6.
Ylimääräinen laji ei tahtia haitannut. Ennen viimeistä lajia eli 1500 metriä Yrjölä oli siirtynyt johtoon. Siinä hän varmisti voiton ja uuden ME:n. Itse asiassa aitajuoksun uusiminen oli tuonut hänelle vain 38 lisäpistettä, mikä ei ratkaissut sen paremmin olympiakullan kuin ME:n kohtaloa.
2. 1920: Jonni Myyrä, keihäs
Antwerpenin olympialaisten keihäänheittoon suosikkina lähti Jonni Myyrä, ME-mies. Tuolloin keihään karsinta käytiin ensimmäisen kisapäivän aamuna ja finaali vielä samana iltana. Tosin tuolloin karsinnan kolme heittoa laskettiin kelvollisiksi tuloksiksi myös finaalissa, jossa heitettiin niin ikään vain kolmesti. Suomalaiset oli arvottu karsinnan toiseen heittoryhmään ja odottivat nurmikolla loikoillen kilpailun alkua. Yhtäkkiä nurmikolta kimmonnut USA:n James Lincolnin heittämä keihäs pomppasi Jonni Myyrän kyynärvarteen. Vieläpä oikeaan eli hänen heittokäteensä. Ennen kilpailun alkua ei ehditty muuta kuin sitoa käsi verenvuodon lopettamiseksi. Tavallaan onni onnettomuudessa, sillä karsinnan alkaessa heti ei loukkaantunut käsi ehtinyt jäykistyä. Myyrä heitti 60,63 ja selvisi kolmantena finaaliin. Kiireesti lääkäriin, jossa tohtori puhdisti haavan ja veti keihään irrottaman pienen luunsirun ulos siitä.
Myyrän onneksi hänen heittotyylinsä ei edellyttänyt kyynärnivelen rajua liikettä, joten hän pystyi heittämään vammautuneellakin kädellä. Toiseksi viimeinen heitto kantoi 65,78, lähes hänen oman ME-tuloksensa 66,10. Suomalaiset saavuttivat historiallisen neloisvoiton, sillä hopeaa sai Urho Peltonen, pronssia Pekka Johansson ja neljäs oli Julius Saaristo. Myyrä uusi voittonsa seuraavissa olympialaisissa.
1. 1972: Lasse Virén, 10 000 m
Myönnetään että tämä on banaalia ja kaikki tietävät tapauksen. Mutta jos kaveri kaatuu kisassa, nousee ylös ja voittaa olympiakultaa ME-ajalla, on aika paha mennä siitä ohi listalla.
Totuutta kaatumisesta ei ole koskaan saatu selville. Tallenteesta paljastuu vain, että jono tiivistyy turhan ahtaaksi ennen tapausta. Sitten Virén on yhtäkkiä nurin. Mies itsekään ei jälkeenpäin tiennyt, mitä tapahtui. Tilannearvio oli kuitenkin oikea: heti ylös ja perään, toisin kuin takaa tullut ja rytäkässä myös nurin mennyt Gammoudi, yksi ennakkosuosikeista hänkin, teki. Onni onnettomuudessa oli, että keulassa epätasaista vauhtia vetänyt Bedford oli juuri hitaammassa vaiheessa ja Lasse sai kärkijoukon nopeasti kiinni. On kuitenkin huomioitava, kuinka kovaa oli jo neljä kilometriä menty, oltiin selvästi ME-vauhdissa. Siitä piti sitten kaatumisen ja adrenaliiniryöpyn jälkeen ajaa kärki kiinni.
keskiviikko 19. elokuuta 2020
Uutiskatsaus 34/2020
1. Ei mene läpi
Kansanedustaja esitti, että B-luokan ajoluvalla saisi jatkossa kuljettaa maksimissaan piikkimoottorilla (125 kuutiosenttiä) varustettua moottoripyörää. Eli niin sanottua kevaria. Kevarikortinhan on aina saanut jo 16-vuotiaana. Aiemmin B-kortin saaneilla olikin ja on yhä lupa hypätä liikenteessä vaikka tuhatkuutioisen selkään, vaikkei olisi koskaan edes mopoa ajanut. Tämä olisi kädenojennus niille, jotka satunnaisesti ajaisivat kevaria.
Ehdotus ei voi mitenkään mennä koskaan läpi. Syitä on kaksi, joista kumpikin olisi yksinään riittävä:
1) Se vähentäisi byrokratiaa.
2) Moni hyväkin ehdotus on kaatunut siihen, että se on esitetty väärältä taholta. Nyt ehdotus tuli perussuomalaisten kansanedustajalta.
2. Väärät ja oikeat selitykset
Demareiden suosio vain jatkaa kasvuaan. Tutkija listasi syyt:
- Kasvojen vaihto. Marin vetoaa paremmin kuin Rinne.
- Koronakriisi. Kriisiaikoina ei haluta johtoa vaihtaa.
- Naiset äänestävät puoluetta, joka ei halua leikata julkisia menoja.
- SDP:n perinteiset kannattajat eivät ole livenneet ruodusta.
Oikeammat selitykset, lyhyesti:
- Ajattelemattomuus.
- Typeryys.
- Tyhmyys.
- Seniiliys.
Ja sama pidemmin:
- Sanna Marin on totaalisen kyvytön vajaaälyinen broileri. Yhdellä poikkeuksella. Menestyksen kannalta hänen puutteensa kompensoituvat täydellisesti yhdellä suunnattoman suurella lahjakkuudella, joka hänellä on. Sanna Marinin ainoa lahjakkuus on hämmästyttävä taito saada ihmiset uskomaan hänen kyvykkyyteensä.
- Koronakriisin tahallaan käynnissä pitäminen. Poikkeustilan lopettamiseen ei tarvita mitään muuta kuin pakkokaranteeni maahan tuleville ja vuotojen aggressiivinen tukkiminen. Nyt hallituksen strategia on ollut koko ajan sellainen, että koronaa yritetään ylläpitää niin matalalla tasolla kuin mahdollista. Jos ei tietäisi millaiset ääliöt tätä hoitavat, voisi jopa epäillä tämän olevan suunnitelmallisuutta.
- Pääspicen mielestä hyvä diili on maksaa kuusi miljardia ja saada kolme takaisin. Eihän siinä mitään, mutta kun suurin osa demariäänestäjistä on matemaattisesti yhtä kyvytöntä ”verot valtion maksettaviksi” -porukkaa. Paras väite jonka olen nähnyt on se, että sosiaalimenot eivät kuluta valtion budjettia siksi, että tuestakin maksetaan veroja ja mitä enemmän tukia saa, sitä suurempi on henkilön verokertymä.
- Demareita äänestetään koska ollaan aina äänestetty. Parhaiten asian tiivisti sarjakuva Ryppy ja Reikä. Onneksi tämä porukka alkaa jo vähentyä luonnollista tietä. Demarien nuorisojärjestön ikärajakin on 40 vuotta. Epäselvää on kuitenkin se, onko se ylä- vai alaikäraja.
3. Anderssonville
Opetusspice Li Andersson vaati karanteenimääräyksiä kiristettäväksi. Onkin odotettavissa, että maahan tulevat pakotetaan lähiaikoina karanteenileireille. Siinä saadaankin hyvää harjoitusta sitä varten, että toisinajattelijat (=ajattelijat) pistetään vastaaville uudelleenkoulutusleireille. Ensimmäisen leirin nimikin on jo valmiina: perinteitä ja uutta emäntää kunnioittavasti vain yksi ässä lisäten Anderssonville!
4. Jotain jää taas kertomatta
Kolmikymppinen nainen päätti pitää hieman hauskaa ja hommasi kokeilumielessä yhden illan jutun. Lopputulos oli HTLV-1 -virus. Kyseessä on yksi syöpää aiheuttavista viruksista.
Jutussa ei voida suoraan sanoa mistä on kyse. Kuitenkin siinä todetaan, että kyseistä virusta ei käytännössä esiinny Euroopassa. Tyypillisiä esiintymisseutuja ovat Afrikka ja Karibia. Lisäksi jutussa oli kuvituskuvana puoliksi kuorittu, erektiomaiseen asentoon asetettu banaani.
Joskus täytyy ihailla toimittajien kykyä vihjata asioista joita ei voi enää sanoa suoraan.
Ennen pystyi sanomaan. YK-joukoissa lääkäri piti luennon eksoottisista taudeista. Totesi että Kaakkois-Aasiassa on sellaisia tauteja, joita ei valkoinen mies oikein tahdo kestää. Afrikan taudeissa taas on paljon sellaisia, joita ei edes tunneta. Ohje oli, että neekereiden kanssa naidessa ei suojautumiseen välttämättä riitä edes kaksi kumia ja niiden väliin vedetty tervattu villasukka. Nykypäivänä tuolta lääkäriltä vietäisiin varmasti lääkärioikeudet, tai no, ehkä saisi vankila-aikanaan sellikavereita hoitaa.
5. Rock-otus
Vladimir Putin julisti Venäjän saaneen koronarokotteen käyttökuntoon. Maailmalla tähän suhtauduttiin epäillen. Putin ilmoitti jopa tyttärensä saaneen rokotteen. Itsestään hän ei maininnut. Tytär oli turvallisempi valinta, koska kukaan ei virallisesti edes tiedä millä salanimillä Putinin tyttäret elävät.
Venäläistä rokotetta harkitsevia muistutetaan siitä, millainen on venäläisvalmisteinen perseentäristin: se ei tärise eikä mahdu perseeseen.
6. Rauhaa päällä maan
Se oli muistaakseni Golda Meir, joka totesi kutakuinkin siihen tapaan, että Israelin ja arabimaiden välinen konflikti saadaan loppumaan vain jommankumman kahdesta ehdosta toteutuessa:
1) Arabit lakkaavat haluamasta tappaa juutalaiset
2) Juutalaiset lakkaavat haluamasta elää
Ykkösvaihtoehto nytkähti nyt pykälän lähemmäksi, kun Israel solmii rauhansopimuksen Arabiemiirikuntien liiton kanssa. Sopimuksen ehdotkaan eivät olleet Israelille kummoiset. Piti vain luopua suunnitelmista liittää osa Länsirannasta itseensä, mikä ei käytännössä hetkauta tilannetta mihinkään.
Odottelemme Donald Trumpille rauhannobelia. Tosin lienee turha toivo, sillä rauhansopimus on konkreettinen. Tällä vuosituhannella poliitikot ovat saaneet palkintoja lähinnä ”pyrkimyksistä”, kuten listauksesta voi lukea:
2000: Kim Dae-jang: Rauhantahto Pohjois-Korean kanssa
2001: YK ja Kofi Annan: Pyrkimykset maailmanrauhaan
2009: Barack Obama: Puheista ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta
2012: Euroopan unioni: Edistänyt kuusi vuosikymmentä rauhaa, sopua, demokratiaa ja ihmisoikeuksia
2014: Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti: Demokratian edistämisestä vuoden 2011 vallankumouksen jälkeen
Nobelin rauhanpalkinnon uudeksi nimeksi sopisi paremmin Viagra-palkinto, koska se on tarkoitettu kyvyttömille mulkuille. Donald Trump ei palkinnon ehtoja täytä, koska hän on kyvykäs mulkku.
7. Kamala valinta
Seniliteettikriisiytyvä presidenttiehdokas Joe Biden valitsi varapresidenttiehdokkaakseen Kamala Harrisin. Suomalaisen median keskuudessa valintaa tervehdittiin suurella ilolla, koska kyseessä on musta nainen. Ainoana miinuspisteenä nähtiin se, että Harris ei edusta puolueen vasenta laitaa.
Analyysit paljastivat sen, että ne perustuvat toiveajatteluun. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on perinteisesti toimittu siten, että esivaalien aikana ehdokas suuntautuu kauemmas keskustasta varmistaakseen ehdokkuutensa. Tämä strategia taas on tuhoisaa varsinaisessa vaalissa, koska se karkottaa liikkuvat äänestäjät vastapuolelle. Niinpä esivaalien jälkeen ehdokas liukuu lähemmäs keskustaa kannanotoissaan. Republikaanit vasemmalle ja demokraatit oikealle. Tämä näkyy useimmiten myös varapresidentin valinnassa. Jos ehdokas on puolueensa keskustaa kauemmalla laidalla, on varapresidenttiehdokkaan ehdottomasti oltava keskustaa lähempänä.
Varapresidentin poliittisen merkityksen summasi aikoinaan osuvimmin F.D. Rooseveltin ensimmäinen varapresidentti John Nance Garner: Varapresidentti ei vastaa painoarvoltaan edes sangollista lämmintä kusta. Varapresidenttiehdokkaan valinnan ainoa tehtävä on siis tuoda ääniä itse ehdokkaalle. Se että suomalaiset toimittajat haluaisivat varapresidentin – ja Bidenin etenevän seniiliyden takia hyvin mahdollisen tulevan presidentin – olevan musta nainen, ei Bidenin valinnan kannalta ole muuta kuin haitta.
Joe Biden ei ehkä vielä naulannut arkkuaan presidentinvaaleissa umpeen, mutta vasara ja naulat on nyt hankittu. Voittaakseen Bidenin olisi pitänyt valita varapresidenttiehdokas, joka täyttää kolme ehtoa. Kaksikin olisi luultavasti riittänyt. Harris täyttää vain yhden ehdon kolmesta ja senkin vain niukasti. Se ei luultavasti tule riittämään.
Bidenin olisi pitänyt asettaa varapresidenttiehdokkaalle seuraavat vaatimukset: mies, puolueen oikealta siiveltä ja valkoinen. Harris on musta nainen ja puolueen keskustasta.
Mustat äänestävät joka tapauksessa lähes kaikki Bideniä. Poliittinen muisti on lyhyt ja yhteiskunnan elättinä oleminen demokraattien hallitessa on helpompaa - demokraattien orjuusmyönteisyyttä ja tasavertaisten kansalaisoikeuksien vastustusta etelässä vielä 1960-luvulla ei enää muisteta. Harris ei tuo Bidenille juuri lainkaan mustien ääniä. Valkoinen ehdokas ei olisi tilannetta merkittävästi parantanut, mutta ceteris paribus valkoinen Harris olisi ehkä ollut niukasti parempi. Positiivinen asia on se, että tällä kertaa rodulla ei ole merkitystä. (Sivumennen sanoen jos Trumpin varapresidenttiehdokas olisi musta ja Bidenin valkoinen, Bidenillä ei olisi mitään mahdollisuuksia - mustat äänestäisivät enimmäkseen mustaa kuten aina tekevät.)
Naisistakin selvä enemmistö äänestää joka tapauksessa Bideniä. Harris ei montaa lisä-ääntä tuo tässäkään. Miespuolinen Harris olisi saattanut tuodakin.
Ainoa Harrisia huonompi valinta varapresidenttiehdokkaaksi olisi luultavasti ollut Elizabeth Warren. Sitä paitsi, tappelussa Trump-Pence olisi ylivertainen Biden-Harrisia vastaan. Ja tämä tekijä on ennustanut viimeisistä seitsemästätoista presidentinvaalista kuusitoista oikein.
8. Vanha kulmahammas
Sotahistorian harrastaja löysi unohdetun kuvan, joka esitti talvisodan aikana Suomeen saapuneita brittivapaaehtoisia. Tarkemmin sanoen hän löysi kuvasta pitkän miehen, joka näytti Sarumanilta. Näyttelijäsuuruus Christopher Lee onkin kertonut olleensa talvisodan aikana Suomessa vapaaehtoisena, mutta todisteeksi ei ole löytynyt kuvia. Nyt on hyvin vahva epäilys siitä, että kuvassa todellakin olisi vanha vampyyri itse. Hieman epäselvästä kuvasta on tietysti vaikea tehdä varmaa tunnistusta, mutta pituus ja kasvonpiirteet täsmäävät.
Kumma kyllä en nähnyt yhdessäkään mediassa syvällisempää lähteidenkäyttöä, yhdessä kommentissa kylläkin. Brittivapaaehtoisista on nimittäin jo vuonna 1984 kirjoitettu kirja Talvisodan kanarialinnut. Kirjan lopussa on luettelo näistä vapaaehtoisista, jotka eivät siis hiihtotaidottomina rintamalle päätyneet - koko osasto oli vielä koulutuksessa Lapualla sodan päättyessä. Listassa ei ole Christopher Leen nimeä. Kirjassa myös nimenomaisesti mainitaan nuorimpana hyväksyttynä vapaaehtoisena - mukaanlukien myös ne, jotka eivät koskaan edes Suomeen asti päässeet - toukokuussa 1922 syntynyt John Smith. Christopher Lee oli syntynyt 27.5.1922.
Selityksiä voi tietysti olla monia. Sota-ajan kirjanpito oli epäluotettavaa, virheitä sattui. Moni vapaaehtoinen valehteli ikänsä. Voi olla että Leetä ei näy nimilistassa siksi, että hän ei koskaan Lapualle asti päässyt.
Joka tapauksessa asia vaatii lisäselvityksiä ennen mitään johtopäätösten tekemistä.
9. Väärässä tiimissä
Puolalainen jääkiekko ei ole kovin hyvin maailmalla menestynyt. Maan historian kuuluisin pelaaja on aikoinaan toistakymmentä kautta NHL:ssä tahkonnut Mariusz Czerkawski ja maajoukkueen suurin saavutus omissa MM-kotikisoissa 1976 (historian ainoat sellaiset) napattu avausottelun 6 – 4 voitto Neuvostoliiton punakoneesta, mitä voidaan pitää MM-kisahistorian suurimpana yksittäisen ottelun yllätyksenä. Nykyään maajoukkue on maailmanrankingissa sijalla 22. Maan menestyinein seura Itä-Euroopan mullistusten vuosien jälkeen on ollut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kahdeksan kertaa mestaruutta juhlinut Unia Oswiecim.
Vielä pienempi jääkiekkokääpiö on maailmanrankingin sijalla 34 majaileva Israel, jonka lätkä perustuu lähinnä Neuvostoliitosta muuttaneisiin juutalaisiin ja heidän jälkeläisiinsä. Tällainen on myös maajoukkueen kapteeni Eliezer Sherbatov, joka pelasi juniorivuotensa Kanadan korkeimmalla junioritasolla QMJHL-liigassa.
Nyt nämä kaksi kohtasivat kuohuttavalla tavalla Sherbatovin tehtyä sopimuksen Unia Oswiecimin kanssa. Oswiecimin kaupunki kun on saksankieliseltä nimeltään Auschwitz. Monet paheksuivat suuresti Sherbatovin joukkuevalintaa. Mies itse totesi pelaavansa holokaustin muistoksi.
Ei muuta kuin onnea matkaan, toivottavasti Unia Oswiecimin värejä kantava Sherbatov on ensi kaudella suorastaan liekeissä! Harmi että jääkiekossa ei käytetä kapteeninnauhaa käsivarressa, mutta jos kutsu tulee niin eikö rintaan voisi C-kirjaimen sijaan ommella Daavidin tähden?
10. Kuka pelkää mustaa sanaa?
Monessa kohussa keitetty Miika ”Kultalanne” Juntunen työskenteli Kokkolan Pallo-Veikkojen ykkösdivarin potkupallojoukkueen valmentajana vielä vähän aikaa sitten ennen potkujaan. Potkut aiheutuvat ainakin osittain väitteestä, että seuran harjoituksissa olisi pelattu ”Kuka pelkää mustaa miestä” -leikkiä. Seura oli puun ja kuoren eli hysterian ja naurettavuuden välissä. Hysteria tarkoittaa sitä, että sanaa ”neekeri” saa nykyään käyttää ainoastaan yhteydessä ”Toi sanoi ’neekeri’”, joka jälkeen toiset hakevatkin köyden ja vaseliinia. Naurettavuus tarkoittaa sitä, että pelkkä väite on jo tuomion arvoinen. Tällä kertaa hysteria voitti.
Itse tapauksessa kyse oli siitä, että väitteen mukaan leikissä ensimmäisenä kiinniottajan olisi ollut joukkueen parhaiten ruskettunut eli ghanalaisvahvistus. Tästä muistin, kun minulle kertoi kauan sitten vastaavan tarinan silloinen junnujen potkupallokoutsi. ”Kuka pelkää mustaa miestä” oli siihen aikaan täysin vakioharjoitus junnufutiksessa. Niinpä hänkin aloitti tämän leikin kauden ensimmäisissä harjoituksissa ja pyysi vapaaehtoista. 12-vuotias, juuri seuraan tullut pikimusta poika ilmoittautui. Silloin koutsi valahti mustan negatiiviksi, kun ei ollut muistanut tätä uutta kaveria. No, ei siinä perääntyminen auttanut, se olisi vain herättänyt lisää huomiota. Leikki vietiin läpi ja kaikilla oli ollut hauskaa. Aivan erityisesti siksi että ensimmäinen kiinniottaja oli todellakin musta, jota kyseinen kaveri itsekin naureskeli.
Ajat ovat muuttuneet. Sopii kysyä miksi mustuudesta on tullut niin arka asia sen jälkeen, kun Suomeen on tullut enemmän mustia.
11. Ranskalainen visiitti
Kari Niemi-Nikkola lähtee SUL:n valmennusjohtajan paikalta oltuaan siinä vasta vajaat kaksi vuotta. Mies palaa opetusministeriön leipiin. Niemi-Nikkola ei herrasmiehenä kerro julkisuuteen eron syitä. Erinäisiä spekulaatioita on esitetty. Yksi tosiasia on ainakin se, että työ on raakaa talouspuolen vääntämistä, leipä ei ole leveä ja ajokilometrejä tulee mittariin enemmän kuin HKL:n bussikuskilla.
Kyseessä on melkoinen menetys SUL:lle. Sanottakoon nyt sen verran että strategiapalavereissa henki oli vähän toisenlainen kuin aiemmin.
Mahdollisina seuraajina on väläytelty Jorma Kemppaisen paluuta paikalle ja Olli-Pekka Karjalaisen yllätyspestiä. Ensimmäistä ei haluta ja toinen ei taida itse haluta. SUL:n ongelma on noin yleisesti ottaen siinä, että lajissa toimivat harrastelijoina erittäin kyvykkäät henkilöt, jotka voisivat tehdä sitä työkseen mutta eivät rupea siksi että SUL ei kykene maksamaan heidän kykyjensä mukaista palkkaa. Yleensä ei edes sitä palkkaa, jolla kyseinen henkilö lähtisi SUL:n leipiin. Ei ole kovin lupaavaa, jos johto on kyvyttömämpää kuin vapaaehtoistyöntekijät.
12. ME-vauhtia
Kenenisa Bekelen vitosen ME 12.37,35 kesti hulppeat 26 vuotta. Timanttiliigan kilpailussa ennätys muutti Ugandaan Joshua Cheptegein kellotettua 12.35,36.
Ikävä sanoa, mutta en pitänyt näkemästäni. Kiinnitän juoksussa huomiota motoriikkaan. Cheptegein meno oli tutun oloista 1990-luvun italialais- ja espanjalaisjuoksijoiden malliin. Konemaisen tasaista, ilmeenkään värähtämättä, ei loppurutistusta, maaliin tullessa maahan rojahtamatta. Aika näyttää, enkä tarkoita sitä että Cheptegei juoksi hämmästyttävän tasaisia 60,5 sekunnin kierroksia loppuun asti. Ainoastaan kaksi viimeistä kierrosta (ajat otettu maalin kohdalta, ensimmäiset 200 m jätetty pois) olivat alle 60-sekuntisia, 59,97 ja 59,64. Vastaavasti kaksi muuta kierrosta oli yli 61 sekunnin, toinen ja viides 61,70 ja 61,25. Kahdeksan muuta kierrosta osui välille 60-61 sekuntia.
13. Aaron Kangas
Siinä vaiheessa kun moukari ei enää lennä, Aaron Kankaalla on jo uusi urasuunnitelma. Hän perustaa vaatekaupan nimeltä Aaron Kangas. Kiirettä asialla ei ole, sillä 80 metrin raja on jo lähellä ja sillä ollaan käytännössä varmasti mitaleilla missä tahansa arvokisoissa. Nyt ei tarvita muuta kuin viimeiset ideat harjoituksen tehostamiseen eli Kankaan päänseudun leisku!
Loppukevennys:
Los Angeles Kings -joukkueen maskotti Bailey-karhuna esiintyvää Tim Smithiä syytetään seksuaalisesta häirinnästä. Väitteen mukaan Bailey-karhu olisi tiiraillut Kingsin jäänpuhdistusryhmän jäsenien tissejä ja perseitä. Ihmetyttää miten hemmetissä sen karhuasun sisältä näkee juuri mitään ja ennen muuta miten helvetissä joku näkee mihin karhun sisältä katsotaan. Lisäksi Smithin sanotaan kertoneen ryhmän jäsenelle seksuaalissävyisiä kommentteja ja irstaita vitsejä. Seurauksena oli nallen nylkeminen eli hyllytys.
Ihan vaan kaverin puolesta kyselen uskovatko lukijat tämän jäänpuhdistusryhmän ensisijaisen tehtävän olevan jään puhdistaminen ja olisiko mahdollisesti ammatinvalinnalla jotain tekemistä sen kanssa että saa seksuaalissävytteisiä kommentteja vähän samaan tapaan kuin poliisilla haistattelut, palomiehellä kuumuus ja sairaanhoitajalla eritteet:
lauantai 15. elokuuta 2020
Uusinta: Presidentinvaalitappelu
Lukijalle: Joe Biden ei ehkä vielä naulannut arkkuaan presidentinvaaleissa umpeen, mutta vasara ja naulat on nyt hankittu. Hän nimittäin meni valitsemaan varapresidenttiehdokkaakseen Kamala Harrisin. Voittaakseen Bidenin olisi pitänyt valita varapresidenttiehdokas, joka täyttää kolme ehtoa. Kaksikin olisi luultavasti riittänyt. Harris täyttää vain yhden ehdon kolmesta ja senkin vain niukasti. Se ei luultavasti tule riittämään.
Bidenin olisi pitänyt asettaa varapresidenttiehdokkaalle seuraavat vaatimukset: mies, puolueen oikealta siiveltä ja valkoinen. Harris on musta nainen ja puolueen keskustasta.
Mustat äänestävät joka tapauksessa lähes kaikki Bideniä. Poliittinen muisti on lyhyt ja yhteiskunnan elättinä olemenin demokraattien hallitessa on helpompaa - demokraattien orjuusmyönteisyyttä ja tasavertaisten kansalaisoikeuksien vastustusta etelässä vielä 1960-luvulla ei enää muisteta. Harris ei tuo Bidenille juuri lainkaan mustien ääniä. Valkoinen ehdokas ei olisi tilannetta merkittävästi parantanut, mutta ceteris paribus valkoinen Harris olisi ehkä ollut niukasti parempi. Positiivinen asia on se, että tällä kertaa rodulla ei ole merkitystä. (Sivumennen sanoen jos Trumpin varapresidenttiehdokas olisi musta ja Bidenin valkoinen, Bidenillä ei olisi mitään mahdollisuuksia - mustat äänestäisivät enimmäkseen mustaa kuten aina tekevät.)
Naisistakin selvä enemmistö äänestää joka tapauksessa Bideniä. Harris ei montaa lisä-ääntä tuo tässäkään. Miespuolinen Harris olisi saattanut tuodakin.
Ainoa Harrisia huonompi valinta varapresidenttiehdokkaaksi olisi luultavasti ollut Elizabeth Warren. Tämä pätee myös siihen sääntöön, jonka esitin neljä vuotta sitten ja joka on ennustanut viimeisistä seitsemästätoista presidentinvaalista kuusitoista oikein. Neljä vuotta sitten lukema oli 15/16. Silloin tämän ennusteen mukaan Trumpin piti voittaa, vaikka sitä pidettiin epätodennäköisenä vielä vaalipäivänäkin, saati sitten elokuussa kun tämän jutun julkaisin. Ja tällä kertaa ennuste sanoo vääjäämättä Trump:
Huonoja uutisia Suomen mediaväelle. Heidän kauhukseen Donald Trump on Yhdysvaltain seuraava presidentti lähes 99,975 % todennäköisyydellä. Tämä siis siitä huolimatta, että viisimiljoonaisen kansan toimittajat kirjoittavat raivokkaalla vimmalla anti-Trump -propagandaa kielellä, jota ymmärtää kyseisissä vaaleissa äänioikeutetuista vain aniharva.
Edellä mainittu prosenttiluku ei ole mikään hatusta vetäisty. Se perustuu aiempien vaalien nojalla tehtyyn ennusteeseen. Kuudestatoista viimeisimmästä presidentinvaalista viisitoista on päättynyt tavalla, joka ennustaa Trumpin voittoa. Todennäköisyys sille, että kuudettoista vaalit päättyvät periaatteessa fifty-fifty -tilanteessa vähintään viisitoista kertaa ennusteen mukaisesti, on helposti laskettavissa. Se on hieman yli 0,025 %.
Tunnetuin täysin poliittiset seikat sivuuttava ennusmerkki on väite, jonka mukaan pidempi ehdokas voittaa. Se ei ole huono ennuste. Viimeisissä kuusissatoista vaaleissa näin on käynyt kymmenen kertaa, vain viidesti lyhyempi ehdokas on voittanut ja kerran ehdokkaat olivat yhtä pitkiä. Tässä esitettävä ennuste on kuitenkin toiminut luvuin 15-1. Mikäli trendi jatkuu, Trump on voittaja.
Ennuste on uskottava myös siksi, että sitä edeltävissä vaaleissa - siis ennen vuotta 1952 - kyseinen ennuste ei ole toiminut, vaan voittajat ovat olleet satunnaisia. Se ei nimittäin ollut ennen vuotta 1952 järkevä, sillä juuri vuosien 1948 ja 1952 välillä tapahtui muutos, joka teki tämän ennusteen relevantiksi. Ja sen jälkeen se on toiminut yhtä poikkeusta - 2004 - lukuun ottamatta. Kyseessä ei siis ole mikään ilmiselvästi epärelevantti sattuma tyyliin "voittava ehdokas on aina se, jonka äidin tyttönimen kolmanneksi viimeinen kirjain on aakkosissa ensimmäisenä". Tämmöisiähän saisi varmasti kaivettua esiin.
Ajatuksen esitti blogissaan Scott Adams. Uskallan kopioida sen tähän ja kehittää sitä hieman eteenpäin siksi, että Adamskin tunnusti idean esittäessään kuulleensa sen jostakin muualta, ei vain muistanut mistä.
Presidentinvaalikamppailu on kaksintaistelu. Tai ei aivan. Entistä enemmän kyse on kahden parivaljakon eli presidentti- ja varapresidenttiehdokkaiden kamppailusta. Kuvitellaan, että nämä parivaljakot tappelisivat keskenään. Ei aseita, paljaat nyrkit, ei sääntöjä. Likainen tappelu tyyliin Frankie Goes To Hollywood : Two Tribes. Ennuste on helppo. Presidentinvaalit voittaa se parivaljakko, joka voittaisi tappelun. Tämä ennuste on toiminut viisitoista kertaa kuudestatoista sen jälkeen, kun televisio teki ehdokkaiden fyysisen vertailun suurelle yleisölle mahdolliseksi.
Käydään läpi ottelu ottelulta. Jokaisesta on lueteltu ikä ja pituus (painoa ei yleensä ole ollut saatavilla), mitkä ovatkin melkoisen ratkaisevat tekijät tappelussa. Siis koko ja fyysinen kyvykkyys. Useimpien kohdalla pituustiedoissa on luotettu Wikipedia-artikkeliin, muutamissa varapresidenttitapauksissa muuhun tietoon tai parissa tapauksessa paremman tiedon puuttuessa arvioon, joka on tehty sellaisesta valokuvasta, jossa kyseinen henkilö seisoo pituudeltaan tunnetun henkilön vieressä. Iät on laskettu kaavalla vaalivuosi - syntymävuosi. Loppuvuodesta syntyneet ovat saattaneet joskus olla vaalipäivänä merkittyä ikää vuotta nuorempia, mutta tällä ei ole käytännössä merkitystä.
Malliksi alkuun viimeisin vaali, joka ei kuulu ennusteen piiriin:
1948:
Harry S. Truman, 64 v, 175 cm ja Alben W. Barkley, 71 v, 179 cm -
Thomas E. Dewey, 46 v, 172 cm ja Earl Warren, 57 v, 180 cm
Tässä tappelussa vaalit voittanut parivaljakko häviäisi. Kuinka ollakaan, se oli myös viimeinen presidentinvaalikamppailu, jolloin televisio ei vaikuttanut tuloksiin. 40-luvun lopussa televisiolähetyksiä oli USA:ssa vain muutamissa kaupungeissa, kun taas jo 50-luvun alussa televisio yleistyi siinä määrin, että 1955 jo yli puolessa maan talouksista oli televisio. Tappelussa vaalit voittanut Truman-Barkley -parivaljakko olisi ottanut selkäänsä. Molemmat vastustajat olivat heitä nuorempia ja fyysinen koko oli suunnilleen sama. Truman oli kyllä röyhkeä mies tarvittaessa, mutta niin oli Warrenkin. Ikä ratkaisee ja siinä Dewey-Warren -parivaljakolla oli keskimäärin peräti viidentoista vuoden etu.
Ja sitten kuusitoista varsinaista tapausta:
1952:
Dwight D. Eisenhower, 62 v, 179 cm ja Richard Nixon, 39 v, 182 cm -
Adlai Stevenson, 52 v, 178 cm ja John Sparkman, 53 v, 176 cm
Kaksi vähän isompaa miestä vastaan kaksi pienempää miestä. Ja kuka uskaltaa lähteä tappelemaan viiden tähden kenraali Eisenhoweria vastaan, kun kaverina on kaikkien aikojen härskeimpänä presidenttinä pidetty Richard Nixon, sitäpaitsi nuorin ja suurin mies nelikosta?
1956:
Dwight D. Eisenhower, 66 v, 179 cm ja Richard Nixon, 43 v, 182 cm -
Adlai Stevenson, 56 v, 178 cm ja Estes Kefauer, 53 v, 190 cm
Sama tappelu kuin viimeksi muuten, mutta Sparkman on vaihdettu neljä vuotta nuorempaan ja selvästi isompaan Kefaueriin, joka on kuvista päätellen ainakin 10 cm Stevensonia pidempi. Kylläkin rakenteeltaan aikamoinen kukkakeppi, ketjupolttaja ja kova ryyppäämään. Sai sydänkohtauksen ja kuoli muutama vuosi vaalien jälkeen. Vähän tiukempi matsi kuin viimeksi, mutta Stevensonin tiimi häviää taas.
1960:
John F. Kennedy, 43 v, 183 cm ja Lyndon B. Johnson, 52 v, 192 cm -
Richard Nixon, 47 v, 182 cm ja Henry Cabot Lodge, 58 v, 187 cm
Edellisten kaksien vaalien tehokkain tappelija Nixon jää tällä kertaa armotta alakynteen, koska on ikääntynyt ja vastaan kävelee kaksi edellisiä vastustajia suurempaa sekä nuorempaa miestä. Kennedy on sitäpaitsi palkittu sotasankari ja Johnson teksasilainen karjapaimen. Kumpi tahansa hävinneestä parivaljakosta ottaisi takkiinsa kummalta tahansa voittajista.
1964:
Lyndon B. Johnson, 56 v, 192 cm ja Hubert Humphrey, 53 v, 180 cm -
Barry Goldwater, 55 v, 180 cm ja William E. Miller, 50 v, 172 cm
Kaikki ottelijat ovat viisissäkymmenissä. Heistä vanhin, suurin ja likaisin on Johnson. Miller on kuvista päätellen selvästi Goldwateria lyhyempi eikä mitenkään lihaksikas. Selvä tapaus.
1968:
Richard Nixon, 55 v, 182 cm ja Spiro Agnew, 50 v, 188 cm -
Hubert Humphrey, 57 v, 180 cm ja Edmund Muskie, 54 v, 193 cm
Nixon on suunnilleen samanikäinen kuin Humphrey eikä kovin paljon isompi. Toisaalta hän on takuulla härskimpi ja lienee paremmassa kunnossa kuin vastustajansa. Agnew ja Muskie ovat molemmat isoja kavereita. Agnew on neljä vuotta nuorempi, mutta vähän lyhyempi. Kummallakaan ei ole elintasovatsaa, painoa lienee saman verran, koska Agnew on hieman rotevampi. Hänellä on myös näyttöä taistelukyvystä, Pronssitähti jalkaväkisotilaana toisessa maailmansodassa. Nixon - Agnew vie tämän tappelun.
1972:
Richard Nixon, 59 v, 182 cm ja Spiro Agnew, 54 v, 188 cm -
George McGovern, 50 v, 185 cm ja Sargent Shriver, 57 v, 179 cm
Tämä on matseista tähän asti selvästi tiukin, mutta isommat miehet Nixon ja Agnew voittavat niukasti. Nixon on iästään huolimatta edelleen hyvässä kunnossa, hän suunnitteli presidenttiehdokkuutta vielä kahdeksan vuotta myöhemminkin.
1976:
Jimmy Carter, 52 v, 177 cm ja Walter Mondale, 48 v, 180 cm -
Gerald Ford, 63 v, 183 cm ja Bob Dole, 53 v, 187 cm
Tässä tappelussa häviävät isommat miehet. Ei auta, vaikka Gerald Ford oli nuoruudessaan maan paras jenkkifutari yliopistotasolla. Jimmy Carter on yli kymmenen vuotta nuorempi ja fyysisesti hyväkuntoinen. Myös Mondale on nuorempi kuin Dole. Ja ennen muuta: Bob Dolen toinen käsi on halvaantunut ja täysin käyttökelvoton.
1980:
Ronald Reagan, 69 v, 185 cm ja George H. W. Bush, 56 v, 188 cm -
Jimmy Carter, 56 v, 177 cm ja Walter Mondale, 52 v, 180 cm
Bush ja Carter ovat samanikäisiä ja varmaan samankuntoisia, mutta Bush on puolta päätä pidempi. Reagan on vanhempi kuin Mondale, mutta isompi ja Mondalen fyysinen olemus ei vakuuta, kun taas Reagan on roteva ex-filmitähti.
1984:
Ronald Reagan, 73 v, 185 cm ja George H. W. Bush, 60 v, 188 cm -
Walter Mondale, 56 v, 180 cm ja Geraldine Ferraro, 49 v, 162 cm
Reagan - Bush kaksikko on vanhentunut neljä vuotta, mutta niin on Mondalekin - ja ennen muuta Mondalen parina on vain vähän yli 160-senttinen keski-ikäinen nainen. Ei haastetta.
1988:
George H. W. Bush, 64 v, 188 cm ja Dan Quayle, 41 v, 182 cm -
Michael Dukakis, 55 v, 173 cm ja Lloyd Bentsen, 67 v, 185 cm
Bush on nuorempi, isompi ja parempikuntoinen kuin Bentsen. Quayle on nuorempi, isompi ja parempikuntoinen kuin Dukakis. Se siitä.
1992:
Bill Clinton, 46 v, 188 cm ja Al Gore, 44 v, 185 cm -
George H. W. Bush, 68 v, 188 cm ja Dan Quayle, 45 v, 185 cm
Gore ja Quayle ovat samankokoisia ja -ikäisiä, mutta Gore on jykevämpirakenteinen. Myös Clinton ja Bush ovat samankokoisia, mutta Clinton on yli 20 vuotta nuorempi. Helppo tapaus.
1996:
Bill Clinton, 50 v, 188 cm ja Al Gore, 48 v, 185 cm
- Bob Dole, 73 v, 187 cm ja Jack Kemp, 61 v, 185 cm
Melkein kenen tahansa muun parina Jack Kemp olisi voittaja, koska hän on entinen ammattilaisurheilija - jenkkifutiksen pelinrakentaja NFL:ssä. Mutta yksikätinen, yli 70-vuotias Dole? Kemp itsekin on yli kymmenen vuotta vanhempi kuin kumpikaan vastustajista eikä heitä isompi. Ei mahdollisuuksia.
2000:
George W. Bush, 54 v, 182 cm ja Dick Cheney, 59 v, 173 cm -
Al Gore, 52 v, 185 cm ja Joe Lieberman, 58 v, 175 cm
Tässä on hyvin tasainen ottelu. Gore on hieman nuorempi, hieman pidempi ja hieman painavampi kuin Bush. Varapresidenttiehdokkaat ovat suunnilleen samanikäisiä ja samanpituisia, mutta Cheney on selvästi jykevempitekoinen. Löisin roponi kuitenkin Bush-Cheney -parivaljakon puolesta siksi, että Bush on nelikon kovakuntoisin ja kestävin. Vaan kuinkas loppujen lopuksi vaaleissa kävikään: Gore-Lieberman sai enemmän ääniä, mutta Bush-Cheney enemmän valitsijamiehiä ja voitti.
2004:
George W. Bush, 58 v, 182 cm ja Dick Cheney, 63 v, 173 cm -
John Kerry, 61 v, 193 cm ja John Edwards, 51 v, 180 cm
Tämä on sarjan ainoa poikkeus. Kerry ja Bush ovat molemmat hyväkuntoisia, Kerry on suurempi mutta vähän vanhempi. Vaaka kallistuisi niukasti Kerryn eduksi. Sen sijaan varapresidenttiehdokkaiden kohdalla peli on täysin selvä. Cheney on yli kymmenen vuotta vanhempi ja selvästi pienikokoisempi kuin muutenkin urheilullisemmalta vaikuttava Edwards. Ainoa selitys voitolle on se, että istuvalla hallitsijaparilla on "korkean maaston etu" puolellaan.
2008:
Barack Obama, 47 v, 185 cm ja Joe Biden, 66 v, 183 cm -
John McCain, 72 v, 175 cm ja Sarah Palin, 44 v, 165 cm
Kaksi suurempaa kaveria vastaan pienempänsä, joista toinen on yli 70-vuotias sotainvalidi ja toinen on nainen? Ei mitään mahdollisuuksia.
2012:
Barack Obama, 51 v, 185 cm ja Joe Biden, 70 v, 183 cm -
Mitt Romney, 65 v, 187 cm ja Paul Ryan, 42 v, 185 cm
Paperilla Romney on isompi ja nuorempi kuin Biden, Ryan on samankokoinen ja nuorempi kuin Obama. Lisäksi Romneylla ja Ryanilla on molemmilla urheilullinen tausta. Mutta vanha nyrkkeilyn sääntö on: älä koskaan lyö vetoa valkoisen puolesta mustaa vastaan. Ja onhan Obamallakin urheilutaustansa.
Ja sitten tämänkertaiseen otteluumme:
2016:
Donald Trump, 70 v, 188 cm ja Mike Pence, 57 v, 180 cm -
Hillary Clinton, 69 v, 166 cm ja Tim Kaine, 58 v, 178 cm
Kaine - Pence kuulostaa tasaväkiseltä. Näin ollen Trump ratkaisee tappelun voitokseen helposti Clintonia vastaan.
Pahoitteluni, suomalainen media. Alkakaa valmistautua kirjoittamaan sanapari "Presidentti Trump".
Päivitys 15.8.2020: Ja kuinkas sitten kävikään: Presidentti Trump. Sitten tämänvuotinen ennuste:
2020:
Donald Trump, 74 v, 188 cm ja Mike Pence, 61 v, 180 cm -
Joe Biden, 78 v, 182 cm ja Kamala Harris, 56 v, 157 cm
Trump on neljä vuotta nuorempi kuin Biden, pidempi ja rotevampi. Pence on viisi vuotta Harrisia vanhempi, mutta mies ja yli 20 cm pidempi. Tämä ei olisi tappelu, vaan pahoinpitely. Suhteellisen tasavertaiseksi ottelun saisi, jos joko Trump tai Pence tappelisi yksin parivaljakkoa Biden - Harris vastaan. Silloin en osaisi sanoa, kumpi voittaisi.
Bidenin olisi pitänyt asettaa varapresidenttiehdokkaalle seuraavat vaatimukset: mies, puolueen oikealta siiveltä ja valkoinen. Harris on musta nainen ja puolueen keskustasta.
Mustat äänestävät joka tapauksessa lähes kaikki Bideniä. Poliittinen muisti on lyhyt ja yhteiskunnan elättinä olemenin demokraattien hallitessa on helpompaa - demokraattien orjuusmyönteisyyttä ja tasavertaisten kansalaisoikeuksien vastustusta etelässä vielä 1960-luvulla ei enää muisteta. Harris ei tuo Bidenille juuri lainkaan mustien ääniä. Valkoinen ehdokas ei olisi tilannetta merkittävästi parantanut, mutta ceteris paribus valkoinen Harris olisi ehkä ollut niukasti parempi. Positiivinen asia on se, että tällä kertaa rodulla ei ole merkitystä. (Sivumennen sanoen jos Trumpin varapresidenttiehdokas olisi musta ja Bidenin valkoinen, Bidenillä ei olisi mitään mahdollisuuksia - mustat äänestäisivät enimmäkseen mustaa kuten aina tekevät.)
Naisistakin selvä enemmistö äänestää joka tapauksessa Bideniä. Harris ei montaa lisä-ääntä tuo tässäkään. Miespuolinen Harris olisi saattanut tuodakin.
Ainoa Harrisia huonompi valinta varapresidenttiehdokkaaksi olisi luultavasti ollut Elizabeth Warren. Tämä pätee myös siihen sääntöön, jonka esitin neljä vuotta sitten ja joka on ennustanut viimeisistä seitsemästätoista presidentinvaalista kuusitoista oikein. Neljä vuotta sitten lukema oli 15/16. Silloin tämän ennusteen mukaan Trumpin piti voittaa, vaikka sitä pidettiin epätodennäköisenä vielä vaalipäivänäkin, saati sitten elokuussa kun tämän jutun julkaisin. Ja tällä kertaa ennuste sanoo vääjäämättä Trump:
Huonoja uutisia Suomen mediaväelle. Heidän kauhukseen Donald Trump on Yhdysvaltain seuraava presidentti lähes 99,975 % todennäköisyydellä. Tämä siis siitä huolimatta, että viisimiljoonaisen kansan toimittajat kirjoittavat raivokkaalla vimmalla anti-Trump -propagandaa kielellä, jota ymmärtää kyseisissä vaaleissa äänioikeutetuista vain aniharva.
Edellä mainittu prosenttiluku ei ole mikään hatusta vetäisty. Se perustuu aiempien vaalien nojalla tehtyyn ennusteeseen. Kuudestatoista viimeisimmästä presidentinvaalista viisitoista on päättynyt tavalla, joka ennustaa Trumpin voittoa. Todennäköisyys sille, että kuudettoista vaalit päättyvät periaatteessa fifty-fifty -tilanteessa vähintään viisitoista kertaa ennusteen mukaisesti, on helposti laskettavissa. Se on hieman yli 0,025 %.
Tunnetuin täysin poliittiset seikat sivuuttava ennusmerkki on väite, jonka mukaan pidempi ehdokas voittaa. Se ei ole huono ennuste. Viimeisissä kuusissatoista vaaleissa näin on käynyt kymmenen kertaa, vain viidesti lyhyempi ehdokas on voittanut ja kerran ehdokkaat olivat yhtä pitkiä. Tässä esitettävä ennuste on kuitenkin toiminut luvuin 15-1. Mikäli trendi jatkuu, Trump on voittaja.
Ennuste on uskottava myös siksi, että sitä edeltävissä vaaleissa - siis ennen vuotta 1952 - kyseinen ennuste ei ole toiminut, vaan voittajat ovat olleet satunnaisia. Se ei nimittäin ollut ennen vuotta 1952 järkevä, sillä juuri vuosien 1948 ja 1952 välillä tapahtui muutos, joka teki tämän ennusteen relevantiksi. Ja sen jälkeen se on toiminut yhtä poikkeusta - 2004 - lukuun ottamatta. Kyseessä ei siis ole mikään ilmiselvästi epärelevantti sattuma tyyliin "voittava ehdokas on aina se, jonka äidin tyttönimen kolmanneksi viimeinen kirjain on aakkosissa ensimmäisenä". Tämmöisiähän saisi varmasti kaivettua esiin.
Ajatuksen esitti blogissaan Scott Adams. Uskallan kopioida sen tähän ja kehittää sitä hieman eteenpäin siksi, että Adamskin tunnusti idean esittäessään kuulleensa sen jostakin muualta, ei vain muistanut mistä.
Presidentinvaalikamppailu on kaksintaistelu. Tai ei aivan. Entistä enemmän kyse on kahden parivaljakon eli presidentti- ja varapresidenttiehdokkaiden kamppailusta. Kuvitellaan, että nämä parivaljakot tappelisivat keskenään. Ei aseita, paljaat nyrkit, ei sääntöjä. Likainen tappelu tyyliin Frankie Goes To Hollywood : Two Tribes. Ennuste on helppo. Presidentinvaalit voittaa se parivaljakko, joka voittaisi tappelun. Tämä ennuste on toiminut viisitoista kertaa kuudestatoista sen jälkeen, kun televisio teki ehdokkaiden fyysisen vertailun suurelle yleisölle mahdolliseksi.
Käydään läpi ottelu ottelulta. Jokaisesta on lueteltu ikä ja pituus (painoa ei yleensä ole ollut saatavilla), mitkä ovatkin melkoisen ratkaisevat tekijät tappelussa. Siis koko ja fyysinen kyvykkyys. Useimpien kohdalla pituustiedoissa on luotettu Wikipedia-artikkeliin, muutamissa varapresidenttitapauksissa muuhun tietoon tai parissa tapauksessa paremman tiedon puuttuessa arvioon, joka on tehty sellaisesta valokuvasta, jossa kyseinen henkilö seisoo pituudeltaan tunnetun henkilön vieressä. Iät on laskettu kaavalla vaalivuosi - syntymävuosi. Loppuvuodesta syntyneet ovat saattaneet joskus olla vaalipäivänä merkittyä ikää vuotta nuorempia, mutta tällä ei ole käytännössä merkitystä.
Malliksi alkuun viimeisin vaali, joka ei kuulu ennusteen piiriin:
1948:
Harry S. Truman, 64 v, 175 cm ja Alben W. Barkley, 71 v, 179 cm -
Thomas E. Dewey, 46 v, 172 cm ja Earl Warren, 57 v, 180 cm
Tässä tappelussa vaalit voittanut parivaljakko häviäisi. Kuinka ollakaan, se oli myös viimeinen presidentinvaalikamppailu, jolloin televisio ei vaikuttanut tuloksiin. 40-luvun lopussa televisiolähetyksiä oli USA:ssa vain muutamissa kaupungeissa, kun taas jo 50-luvun alussa televisio yleistyi siinä määrin, että 1955 jo yli puolessa maan talouksista oli televisio. Tappelussa vaalit voittanut Truman-Barkley -parivaljakko olisi ottanut selkäänsä. Molemmat vastustajat olivat heitä nuorempia ja fyysinen koko oli suunnilleen sama. Truman oli kyllä röyhkeä mies tarvittaessa, mutta niin oli Warrenkin. Ikä ratkaisee ja siinä Dewey-Warren -parivaljakolla oli keskimäärin peräti viidentoista vuoden etu.
Ja sitten kuusitoista varsinaista tapausta:
1952:
Dwight D. Eisenhower, 62 v, 179 cm ja Richard Nixon, 39 v, 182 cm -
Adlai Stevenson, 52 v, 178 cm ja John Sparkman, 53 v, 176 cm
Kaksi vähän isompaa miestä vastaan kaksi pienempää miestä. Ja kuka uskaltaa lähteä tappelemaan viiden tähden kenraali Eisenhoweria vastaan, kun kaverina on kaikkien aikojen härskeimpänä presidenttinä pidetty Richard Nixon, sitäpaitsi nuorin ja suurin mies nelikosta?
1956:
Dwight D. Eisenhower, 66 v, 179 cm ja Richard Nixon, 43 v, 182 cm -
Adlai Stevenson, 56 v, 178 cm ja Estes Kefauer, 53 v, 190 cm
Sama tappelu kuin viimeksi muuten, mutta Sparkman on vaihdettu neljä vuotta nuorempaan ja selvästi isompaan Kefaueriin, joka on kuvista päätellen ainakin 10 cm Stevensonia pidempi. Kylläkin rakenteeltaan aikamoinen kukkakeppi, ketjupolttaja ja kova ryyppäämään. Sai sydänkohtauksen ja kuoli muutama vuosi vaalien jälkeen. Vähän tiukempi matsi kuin viimeksi, mutta Stevensonin tiimi häviää taas.
1960:
John F. Kennedy, 43 v, 183 cm ja Lyndon B. Johnson, 52 v, 192 cm -
Richard Nixon, 47 v, 182 cm ja Henry Cabot Lodge, 58 v, 187 cm
Edellisten kaksien vaalien tehokkain tappelija Nixon jää tällä kertaa armotta alakynteen, koska on ikääntynyt ja vastaan kävelee kaksi edellisiä vastustajia suurempaa sekä nuorempaa miestä. Kennedy on sitäpaitsi palkittu sotasankari ja Johnson teksasilainen karjapaimen. Kumpi tahansa hävinneestä parivaljakosta ottaisi takkiinsa kummalta tahansa voittajista.
1964:
Lyndon B. Johnson, 56 v, 192 cm ja Hubert Humphrey, 53 v, 180 cm -
Barry Goldwater, 55 v, 180 cm ja William E. Miller, 50 v, 172 cm
Kaikki ottelijat ovat viisissäkymmenissä. Heistä vanhin, suurin ja likaisin on Johnson. Miller on kuvista päätellen selvästi Goldwateria lyhyempi eikä mitenkään lihaksikas. Selvä tapaus.
1968:
Richard Nixon, 55 v, 182 cm ja Spiro Agnew, 50 v, 188 cm -
Hubert Humphrey, 57 v, 180 cm ja Edmund Muskie, 54 v, 193 cm
Nixon on suunnilleen samanikäinen kuin Humphrey eikä kovin paljon isompi. Toisaalta hän on takuulla härskimpi ja lienee paremmassa kunnossa kuin vastustajansa. Agnew ja Muskie ovat molemmat isoja kavereita. Agnew on neljä vuotta nuorempi, mutta vähän lyhyempi. Kummallakaan ei ole elintasovatsaa, painoa lienee saman verran, koska Agnew on hieman rotevampi. Hänellä on myös näyttöä taistelukyvystä, Pronssitähti jalkaväkisotilaana toisessa maailmansodassa. Nixon - Agnew vie tämän tappelun.
1972:
Richard Nixon, 59 v, 182 cm ja Spiro Agnew, 54 v, 188 cm -
George McGovern, 50 v, 185 cm ja Sargent Shriver, 57 v, 179 cm
Tämä on matseista tähän asti selvästi tiukin, mutta isommat miehet Nixon ja Agnew voittavat niukasti. Nixon on iästään huolimatta edelleen hyvässä kunnossa, hän suunnitteli presidenttiehdokkuutta vielä kahdeksan vuotta myöhemminkin.
1976:
Jimmy Carter, 52 v, 177 cm ja Walter Mondale, 48 v, 180 cm -
Gerald Ford, 63 v, 183 cm ja Bob Dole, 53 v, 187 cm
Tässä tappelussa häviävät isommat miehet. Ei auta, vaikka Gerald Ford oli nuoruudessaan maan paras jenkkifutari yliopistotasolla. Jimmy Carter on yli kymmenen vuotta nuorempi ja fyysisesti hyväkuntoinen. Myös Mondale on nuorempi kuin Dole. Ja ennen muuta: Bob Dolen toinen käsi on halvaantunut ja täysin käyttökelvoton.
1980:
Ronald Reagan, 69 v, 185 cm ja George H. W. Bush, 56 v, 188 cm -
Jimmy Carter, 56 v, 177 cm ja Walter Mondale, 52 v, 180 cm
Bush ja Carter ovat samanikäisiä ja varmaan samankuntoisia, mutta Bush on puolta päätä pidempi. Reagan on vanhempi kuin Mondale, mutta isompi ja Mondalen fyysinen olemus ei vakuuta, kun taas Reagan on roteva ex-filmitähti.
1984:
Ronald Reagan, 73 v, 185 cm ja George H. W. Bush, 60 v, 188 cm -
Walter Mondale, 56 v, 180 cm ja Geraldine Ferraro, 49 v, 162 cm
Reagan - Bush kaksikko on vanhentunut neljä vuotta, mutta niin on Mondalekin - ja ennen muuta Mondalen parina on vain vähän yli 160-senttinen keski-ikäinen nainen. Ei haastetta.
1988:
George H. W. Bush, 64 v, 188 cm ja Dan Quayle, 41 v, 182 cm -
Michael Dukakis, 55 v, 173 cm ja Lloyd Bentsen, 67 v, 185 cm
Bush on nuorempi, isompi ja parempikuntoinen kuin Bentsen. Quayle on nuorempi, isompi ja parempikuntoinen kuin Dukakis. Se siitä.
1992:
Bill Clinton, 46 v, 188 cm ja Al Gore, 44 v, 185 cm -
George H. W. Bush, 68 v, 188 cm ja Dan Quayle, 45 v, 185 cm
Gore ja Quayle ovat samankokoisia ja -ikäisiä, mutta Gore on jykevämpirakenteinen. Myös Clinton ja Bush ovat samankokoisia, mutta Clinton on yli 20 vuotta nuorempi. Helppo tapaus.
1996:
Bill Clinton, 50 v, 188 cm ja Al Gore, 48 v, 185 cm
- Bob Dole, 73 v, 187 cm ja Jack Kemp, 61 v, 185 cm
Melkein kenen tahansa muun parina Jack Kemp olisi voittaja, koska hän on entinen ammattilaisurheilija - jenkkifutiksen pelinrakentaja NFL:ssä. Mutta yksikätinen, yli 70-vuotias Dole? Kemp itsekin on yli kymmenen vuotta vanhempi kuin kumpikaan vastustajista eikä heitä isompi. Ei mahdollisuuksia.
2000:
George W. Bush, 54 v, 182 cm ja Dick Cheney, 59 v, 173 cm -
Al Gore, 52 v, 185 cm ja Joe Lieberman, 58 v, 175 cm
Tässä on hyvin tasainen ottelu. Gore on hieman nuorempi, hieman pidempi ja hieman painavampi kuin Bush. Varapresidenttiehdokkaat ovat suunnilleen samanikäisiä ja samanpituisia, mutta Cheney on selvästi jykevempitekoinen. Löisin roponi kuitenkin Bush-Cheney -parivaljakon puolesta siksi, että Bush on nelikon kovakuntoisin ja kestävin. Vaan kuinkas loppujen lopuksi vaaleissa kävikään: Gore-Lieberman sai enemmän ääniä, mutta Bush-Cheney enemmän valitsijamiehiä ja voitti.
2004:
George W. Bush, 58 v, 182 cm ja Dick Cheney, 63 v, 173 cm -
John Kerry, 61 v, 193 cm ja John Edwards, 51 v, 180 cm
Tämä on sarjan ainoa poikkeus. Kerry ja Bush ovat molemmat hyväkuntoisia, Kerry on suurempi mutta vähän vanhempi. Vaaka kallistuisi niukasti Kerryn eduksi. Sen sijaan varapresidenttiehdokkaiden kohdalla peli on täysin selvä. Cheney on yli kymmenen vuotta vanhempi ja selvästi pienikokoisempi kuin muutenkin urheilullisemmalta vaikuttava Edwards. Ainoa selitys voitolle on se, että istuvalla hallitsijaparilla on "korkean maaston etu" puolellaan.
2008:
Barack Obama, 47 v, 185 cm ja Joe Biden, 66 v, 183 cm -
John McCain, 72 v, 175 cm ja Sarah Palin, 44 v, 165 cm
Kaksi suurempaa kaveria vastaan pienempänsä, joista toinen on yli 70-vuotias sotainvalidi ja toinen on nainen? Ei mitään mahdollisuuksia.
2012:
Barack Obama, 51 v, 185 cm ja Joe Biden, 70 v, 183 cm -
Mitt Romney, 65 v, 187 cm ja Paul Ryan, 42 v, 185 cm
Paperilla Romney on isompi ja nuorempi kuin Biden, Ryan on samankokoinen ja nuorempi kuin Obama. Lisäksi Romneylla ja Ryanilla on molemmilla urheilullinen tausta. Mutta vanha nyrkkeilyn sääntö on: älä koskaan lyö vetoa valkoisen puolesta mustaa vastaan. Ja onhan Obamallakin urheilutaustansa.
Ja sitten tämänkertaiseen otteluumme:
2016:
Donald Trump, 70 v, 188 cm ja Mike Pence, 57 v, 180 cm -
Hillary Clinton, 69 v, 166 cm ja Tim Kaine, 58 v, 178 cm
Kaine - Pence kuulostaa tasaväkiseltä. Näin ollen Trump ratkaisee tappelun voitokseen helposti Clintonia vastaan.
Pahoitteluni, suomalainen media. Alkakaa valmistautua kirjoittamaan sanapari "Presidentti Trump".
Päivitys 15.8.2020: Ja kuinkas sitten kävikään: Presidentti Trump. Sitten tämänvuotinen ennuste:
2020:
Donald Trump, 74 v, 188 cm ja Mike Pence, 61 v, 180 cm -
Joe Biden, 78 v, 182 cm ja Kamala Harris, 56 v, 157 cm
Trump on neljä vuotta nuorempi kuin Biden, pidempi ja rotevampi. Pence on viisi vuotta Harrisia vanhempi, mutta mies ja yli 20 cm pidempi. Tämä ei olisi tappelu, vaan pahoinpitely. Suhteellisen tasavertaiseksi ottelun saisi, jos joko Trump tai Pence tappelisi yksin parivaljakkoa Biden - Harris vastaan. Silloin en osaisi sanoa, kumpi voittaisi.
tiistai 11. elokuuta 2020
Oli hepokatti maantiellä poikittain
Kuluvan kesän aikana on taas tullut erinäisistä syistä ajettua tuhansia kilometrejä pitkin Suomen maanteitä. Liikenteessä näkee erilaisia toimintatapoja, rikkomuksia, kohteliaisuutta ja ajattelemattomuutta. Joskus toiset tienkäyttäjät tuppaavat käymään hermoille. Tässä listauksessa on kymmenen ajotyyliä, jotka ovat omasta näkövinkkelistäni tuskastuttavia.
Listalla ei ole suoranaista välinpitämättömyyttä, vauhtihurjastelua tai kännipäissä ajamista. Ne ovat asioita, joiden jokainen tietää olevan paitsi laittomia, myös vaarallisia. Tälle listalle on koottu ajotyylejä, jotka tekevät toisten ajamisesta hankalia. Kyseessä eivät ole suoranaiset rikkeet, eivät ainakaan merkittävät sellaiset. Eivätkä kyseessä ole kuljettajien taitamattomuudesta johtuvat virheet. Jokainen tekee joskus vahingossa virheitä ajaessaan. Tämä on inhimillistä. Jotkut tekevät niitä enemmän kuin toiset. Tällaiset, paljon töpeksivät kuskit eivät pääse tälle listalle. Listalla ovat nimenomaan ajotyylit, jotka kuljettaja valitsee enemmän tai vähemmän tietoisesti. Eli tavat, joissa kuski itse ei luultavasti huomaa mitään väärää vaikka sen hänelle kertoisi. Tai ainakin väittää kivenkovaan, ettei toimi mainitulla tavalla.
Kuvituksena suuntaviittoja niin Suomesta kuin maailmalta.
10. Ajaisin kovempaa kuin tuo
Satasen alue. Edessä on kasi-ysikymppiä ajava rekka eikä ohitusmahdollisuutta. Takapeiliin ilmestyy toinen auto. Jos se on Jussi Bemarissa/Audissa, arvaa mitä kohta seuraavalla ohituskaistalla tapahtuu lähes satavarmasti.
Alan kiihdyttää jo ennen ohituskaistan alkua, koska turvaväliä rekkaan on paljon. Vilkku päälle ja heti menoksi. Vauhti yli sataankymmeneen. Jussi seuraa perässä. Rekan ohitettuani vilkku oikealle ja takaisin omalle kaistalle. Vauhti edelleen satakymmenen, jalka pois kaasulta ja samalla Jussi on jo rinnalla ja kohta ohi. Ynnä jää eteeni ohituskaistan jälkeen ajamaan sitä samaa sataaviittä kuin minäkin.
Näitä on muitakin, mutta tyyppitapaus on tosiaan nelikymppinen Jussi Bemarissa/Audissa. Olisi kiva tietää mikä logiikka siellä Jussin korvien välissä toimii? Luuleeko Jussi ihan oikeasti että minä siinä takuulla ihan yhtä kovat tehot ja luultavasti kovemmatkin kuin hänen vekottimessaan omaavassa autossa ajelen kasikymppiä ihan vain siksi että haluaisin, joten minut täytyy ohittaa? Vai onko näkökyky niin heikko ettei hän nähnyt edessä menevää rekkaa ja kuvittelee että kiihdytin ohituskaistalla vauhtia ihan hänen kiusakseen?
Epäilen että Jussin logiikka toimii jotenkin siten, että hän kuvittelee minun pudottavan vauhtini ohituskaistan jälkeen heti takaisin kasikymppiin, koska ajoin sitä vauhtia ennen ohituskaistaakin. Olen nimittäin pari kertaa testannut ja huomannut Jussin menevän ohi, vaikka ajaisin rekan ohituksen jälkeenkin reilua ylinopeutta, vaikka sataakahtakymppiä satasen alueella. Eikä kyse tuskin koskaan ole siitä, että Jussi ajaisi reilua ylinopeutta muuten. Lähes poikkeuksetta Jussin nopeus hidastuu ohituksen jälkeen siihen sataanviiteen, jota ajan itsekin.
9. Vakionopeussäädin jumissa
Tämä on siitä harvinainen tyyppi, että sukupuoli ja ikä saattavat olla mitä tahansa. Niinpä sanon häntä Leena-Valtteriksi.
Satasen alue. Kaukana edessä näkyy auto, jonka perä muuttuu koko ajan suuremmaksi välimatkan pikkuhiljaa umpeutuessa. Kohta jo niin lähellä, että pitää pudottaa oma nopeus yhdeksänkympin paikkeille, kun ei ole ohituspaikkaa. Kohta onkin uusi kyltti, risteysalue tulossa ja nopeusrajoitus putoaa kasikymppiin. Jalka nousee kaasulta ja vauhti hidastuu. Siis minun jalkani ja minun autoni vauhti. Ei edellämenevän, joka posottaa edelleen sitä yhdeksääkymppiään. Välimatka kasvaa, risteysalue menee ohi ja rajoitus palaa sataseen. Lisään kaasua ja olen kohta taas edellämenevän kannassa. Okei, kerta voisi mennä epähuomion piikkiin. Mutta sama toistuu joka ainoalla kasikympin pätkällä. Riippumatta siitä onko kyseessä risteysalueesta tai mutkaisesta tiestä aiheutuva nopeuden lasku.
Tässä vaiheessa alkaa epäillä Leena-Valtterin vakionopeussäätimen hirttäneen kiinni yhdeksäänkymppiin, koska nopeus on sama sekä satasen että kasikympin alueella. Mutta jos tulee kuudenkympin rajoitus, niin silloin nopeus putoaa - ainakin yleensä.
8. Hitaat reaktiot
Emiliahan se siinä edessä menee. Enintään muutama vuosi ajokokemusta ja sekin harvakseltaan. Niinpä ajetaan varovasti. Mikä tarkoittaa hitaita reaktioita. Näen edessä hitaammin menevän rekan. Nostan jo jalkaa kaasulta ja välimatka Emiliaan kasvaa. Kohta edessä välähtävät jarruvalot ja Emilia joutuu hidastamaan vauhtia rekan takia. Itse en koskekaan jarrupolkimeen ja olen kohta taas Emilian kannassa.
Pian rekka kääntyy toiselle tielle. Emilia ja minä joudumme hidastamaan kuuteenkymppiin ohittaessamme kääntyvän rekan varovasti. Aivan asianmukaista ajoa Emilialta. Ja sitten taas vauhti sataseen... eikun seitsemäänkymppiin, kahdeksaankymppiin, yhdeksäänkymppiin ja lopulta sataseen. Emilialta kestää aikansa, kunnes pään sisälle saa taas muokattua oikean nopeuden moodin. Mutta useimmiten tämä ongelma poistuu ajokokemuksen myötä.
Emilian kaksoisveli Elias ajaa muuten samoin, mutta kiihdyttää nopeammin. Sen sijaan hidastuksessa hänkään ei osaa vielä ennakoida tilanteita.
7. Seilaaja
Nopeusrajoitus on kasikymppiä. Edellämenevä Timo ajaa samaa kasivitosta kuin itsekin. Paitsi että nyt se ajaakin kahdeksaakymppiä. Ja seitsemääviittä. Eikun sittenkin yhdeksääkymppiä. Eikun seitsemääviittä. Ja nyt samaa kasiviittä kuin itsekin haluaisin ajaa, ellei olisi perkele pakko seilata samaa vauhtia kuin Timo.
Kommentti pelkääjän paikalle. Katsopa sieltä vähän vinommasta kulmasta, kun tulee mutka oikealle. Ja Salli kertoo sen minkä olin jo arvannutkin: Timolla on kännykkä oikealla korvallaan. (Jostain syystä useimmiten oikealla eikä vasemmalla, en voi tajuta miksi. Siksi Salli näkee sen pelkääjän paikalta helpommin kuin minä kuskin paikalta. Ovatko oikealla kännykkää pitävät riskialttiimpia kuin vasemmalla pitävät? Vai onko näillä kaikilla automaattivaihde?)
Siinä ei auta muu kuin pitää vähän suurempaa turvaväliä ja odotella puhelun loppumista. Timon kunniaksi on mainittava, että tämän jälkeen hän palaa lähes aina samaan ajorytmiin kuin suurin osa liikenteestä.
6. Niukasti alle
Useimmiten kyseessä on Sari eli keski-ikäinen nainen. Ajotapa on hyvin johdonmukainen ja kuljettaja on yleensä ihan taitava. Ei mitään nykimisiä tai seilaamista puolelta toiselle. Varmat otteet autosta. Mutta nopeus on aina tasaisesti 2-3 km/h alle rajoituksen. Kun normaali liikenteen nopeus on tunnetusti 5 km/h yli rajoituksen. Ja nopeus on nimenomaan NIUKASTI alle. Ei koskaan edes 5 km/h, vaan pari km/h tai enintään täsmälleen sallittua nopeutta. Ei mitään nopeuden seilaamista, vaan tasaisen varmaa ajoa, tilanteen niin vaatiessa Sari kyllä reagoi oikein ja pudottaa nopeuttaan asianmukaiseksi. Mutta perusvauhti on viitisen prosenttia muuta liikennettä hitaampaa.
Eihän tässä perässäajaja paljon ajassa häviä per kilometri, mutta kyllä siitäkin pidemmällä matkalla kertyy. Eikä oikein voi ohittaakaan, sillä harvassa ovat niin pitkät suorat että ohituksen voisi tehdä turvallisesti nostamatta nopeuttaan liikaa. Nykypäivänä Sarien haitta on kyllä puolittunut, kun vähänkin isommilla teillä on ohituskaistoja. Niillä ehtii kyllä ohi.
5. Ohituskaistaennakoija
Nelikaistainen tie tai ainakin pari kilometriä pitkä ohituskaista. Edessä, kolmensadan metrin päässä on yhdeksääkymppiä ajava paku, itse ajan sataaviittä satasen alueella kuten takana tuleva Jarikin. Alan valmistautua ohitukseen. Kunhan edellämenevään on alle sata metriä, pistän vilkun vasemmalle, kiihdytän vähän nopeutta sinne sataankymmeneen, ajattelen, ja... eikun enpäs teekään niin. Sivupeilistä näen, että Jari (nämä ovat melkein aina nelikymppisiä perheenisiä) onkin vasemmalla kaistalla melkein kuolleessa kulmassa minusta takavasemmalla. Juuri ja juuri sivupeilistä nähtävillä, mutta ei vielä silmäkulmasta. Tai toisinpäin: juuri ja juuri silmäkulmassa, mutta ei enää sivupeilissä. Nopeuden ollessa ehkä juuri se satakymmenen eli ei ehdi minun ohitseni ennen kuin törmäisin edellä menevän takapuskuriin, mutta siten jo rinnalla etten voi enää siirtyä hänen eteensä.
Ja matkaa on vielä kolmesataa metriä edellämenevään. Kuvitteleeko Jari että tämä moottoritie loppuu kesken? Vai mikä helvetin järki on siirtyä ohituskaistalle kilometriä etuajassa, kun ei kuitenkaan aja minua kovempaa. Ja nyt joudun jo nostamaan jalkaa kaasulta, hidastamaan ysikymppiin koska Jari ei kiihdytä yhtään enempää ja edellämenevä on jo kohta turvavälin päässä.
4. Perässäroikkuja
No mutta Villehän se siellä. Siis taustapeilissä. Niin lähellä, että erottaa etuhampaiden välissä sinne lounaalta jääneen broilerinpalan. Villen näkövinkkelistä pahin liikenneturvallisuusriski aiheutuu niistä kuskeista, jotka ajavat liian lähellä edessä. Mikäli Ville joskus harvoin poistuu autostaan, niin hänet tunnistaa helposti. Hän on nimittäin Harri Kirvesniemen negatiivi. Hartsalla oli aina pää kallellaan oikealle. Villellä se on vasemmalle jopa kävellessä, koska hän on ajaessaan kyttäämässä koko ajan ohituspaikkaa ja pää jumiutuu vähitellen tuohon asentoon.
Jos Villen kunniaksi voi jotain sanoa, niin hän ei yleensä roiku pitkään perässä, vaan menee heti ohi paikan tarjoutuessa. Eikä yleensä ota edes tarpeettomia riskejä, vaan osaa kyllä ohitustekniikan. Paitsi tietysti ennakointia, sillä pysymällä kelpo turvavälin päässä hän ehtisi ennen ohittavalle kaistalle siirtymistä nostaa nopeuseron suuremmaksi.
3. Tuosta en kerkeä, mutta tuosta kyllä
Edessä on rekka. Ja sen takana pari henkilöautoa, itse olen kolmantena. Jonossa on neljäskin auto. Edessä avautuu suora. Aivan liian lyhyt sitä varten, että lähtisin rekasta ohi. Liian lyhyt siihenkin, että heti rekan perässä menevä ehtisi rekasta ohi. Mutta juuri sopivan mittainen siihen, että takana oleva neljäs auto ehtii minusta ohi. Jolloin joudun Tonin (nämä ovat yleensä kolmikymppisiä miehiä) kiilatessa väliin hidastamaan, vaikka olenkin pitänyt asianmukaista turvaväliä. Luuleeko Toni tosiaan että minä ajelen kahdeksaaviittä satasen alueella ihan huvin vuoksi enkä siksi että edessä on hitaammin meneviä?
Pahinta on se, kun kohta Toni pääsee rekan taakse kahden edellämenevän päästyä rekan ohi / käännyttyä sivutielle / Tonin ohitettua ne edellämenevät. Yleensä nimittäin Tonin kulkupelissä on huonompi kiihtyvyys kuin omassani. Niinpä Tonilta menee luultavasti yksi sellainen ohituspaikka sivu suun, jossa itse pääsisin rekan ohi turvallisesti. (Tai minun kohdallani luultavasti ei näin käy, koska olen vainoharhainen ohituspaikkojen suhteen, mutta useimpien muiden kohdalla näin tapahtuisi.) Eikä Tonin ja rekan väliin viitsi kiilata, koska a) silloin olisin yhtä taukki ja b) yleensä siinä ei ole riittävää turvaväliä muutenkaan.
2. Ehdinpäs ohi
Taustapeiliin ilmestyy auto, joka ajaa vielä selvempää ylinopeutta kuin itse ajan (se normaali 5 km/h). Heti ensimmäisellä ohituspaikalla Jani-Petteri (nämä ovat lähes aina nuoria miehiä) hurauttaa teinicorollallaan ohi. Ja kilometrin päästä joudun itse jarruttamaan, kun Jani-Petteri seisoo keskellä tietä vilkku vasemmalle odottamassa, että vastaantuleva letka menisi ohi ja pääsisi kääntymään sivutielle.
On tietysti mahdollista, että Jani-Petteri olikin matkallaan pidemmällä kuin luuli ja ohitti vahingossa. Epäilen kuitenkin vahvasti, että useimmiten kyseessä on pelkkä ajattelemattomuus eli ei ymmärretä millainen riesa tämmöisestä ohituksesta on muille tielläliikkujille liikennerytmin rikkojana. Ja onhan jokainen ohitus jo riski sinänsä, vaikka sen tekisi kuinka hyvin tahansa.
Joudun säännöllisesti kääntymään vasemmalle risteyksestä, jota edeltää parin kilometriä aiemmin ohituskaista. En koskaan ohita siinä edes edellä menevää rekkaa (tai oikeastaan varsinkaan rekkaa), koska on hyvin mahdollista että parin kilometrin päästä ohittamani auto joutuu hidastamaan, kun itse odotan risteyksessä kääntymismahdollisuutta.
1. Suoraa tietä
Edellä horisontissa näkyy auto. Ehkä puolen kilometrin päässä. Etumatka pysyy vakiona. Sitten tulee mutka ja auto katoaa näkyvistä. Mutkan jälkeen tulee suora, jolla edeltäjä näkyy taas. Välimatkaa onkin enää 400 metriä. Silloin jo arvaa että jaaha. Tämä on taas näitä. Siellä se Kyllikki jälleen ajelee. Nämä kuskit ovat nimittäin poikkeuksetta jo myöhemmän keski-iän ylittäneitä naisia. Eivät toki kaikki myöhemmän keski-iän ohittaneet naiset näin aja, mutta kaikki näin ajavat ovat kyllä olleet myöhemmän keski-iän ohittaneita naisia.
Kun edessä on suora tie, vauhti on rajoituksen mukainen tai yleensä 5 km/h yli, joskus jopa reilumminkin. Vaan antaapa olla kun eteen tulee mutka, miten loiva tahansa. Tai ainakin sellainen että siinä on keltainen viiva (joo tiedetään että nämä muuttuvat nyt valkoisiksi kun täällä tahdotaan toimia yhtä tyhmästi kuin muualla Euroopassa). Silloin nopeus putoaa noin 10-20 % perusvauhdista. Eli kasikympin alueella sinne seitsemänkympin tienoille tai alle, vaihtelua on sekä yksilöstä että mutkan jyrkkyydestä riippuen. Tai jos suoralla tiellä on vastaantulija, niin taas nousee jalka kaasupolkimelta. Tässä tapauksessa nopeuden pudotus on hieman pienempi, yleensä noin 5-10 % perusvauhdista eli kasikympin alueella sinne seitsemäänviiteen.
Joka tapauksessa Kyllikki ajaa vähän yli sallittua nopeutta jos tie on suora eikä ole vastaantulijoita. Toisin sanoen silloin, kun takaa tuleva voisi ohittaa. Mutta ei ole tarvetta, kun nopeus on sopiva. Ja olisi sitä paitsi laitontakin, kun pitäisi päästellä selvää ylinopeutta. Vaan Kyllikin nopeus putoaa sietorajan alapuolelle välittömästi kun ohitusmahdollisuutta ei ole eli joku tulee vastaan tai ajetaan mutkassa.
Olen aivan varma, että tällainen toiminta ei ole millään tasolla tietoista. Sen nimittäin huomaa tavasta, jolla muutos tapahtuu. Hitaasti. Eli jalka nousee kaasulta vähitellen. Missään tapauksessa nopeus ei hidastu jarruttaen eikä edes siten, että jalka nousisi kaasulta heti. Ei, vaan vastaantulijan tai mutkan lähestyessä Kyllikin jalka koukistuu pikkuhiljaa varpaat polvea kohti. Tilanteen päätyttyä painuakseen taas pikkuhiljaa entiseen asentoonsa vapaan suoran auetessa. Ei heti, vaan taas hiljalleen.
