Sivallus CDI

En olisi voinut vielä toistakymmentä vuotta sitten mitenkään uskoa, että jonain päivänä Suomen presidenttiehdokkaiden taso on tällainen.
Ylivoimaisesti paras ehdokas on lyhyen matikan lukenut tupakoiva sivari ja yhtä ylivoimainen kakkonen on uskovainen puolimarokkolainen.

Sivallus CD

Keskinkertaisuuden voittaminen väittelyssä on helppoa.
Fiksun voittaminen väittelyssä on vaikeaa.
Typeryksen voittaminen väittelyssä on mahdotonta.

Sivallus CCCXCIX

Länsimaisen kulttuurin saavutuksia voidaan verrata siihen, että ajetaan yksipyöräisellä polkupyörällä ja jonglöörataan samalla kolmella pallolla.
Islamilaisen kulttuurin saavutuksia voidaan verrata siihen, että ajetaan kolmipyöräisellä polkupyörällä ja jonglöörataan samalla yhdellä pallolla.
Kulttuurirelativismi on sitä, että molempia kulttuureja pidetään samanarvoisina koska molemmissa suorituksissa summa on neljä.

Sivallus CCCXCVIII

Mikäli tapahtuu sellainen kummallisuus, että gallupit ovat presidentinvaaleissa kerrankin oikeassa, toisella kierroksella ovat vastakkain Stubb ja Haavisto. Kaiken varalta pohdin asian valmiiksi ja intuitiivisen tyhjän äänestämisen (eli kirkkovene äänestyslippuun) sijaan päädyin harkinnan jälkeen siihen, että tuon onnettoman tilanteen toteutuessa ääneni menee Stubbille. Stubb on näet sekä tyhmä että typerä. Haavisto on ainoastaan typerä, mutta tyhmä hän ei ole. Näin ollen Stubb on typeryytensä takia aina periaatteessa väärässä, mutta tyhmyytensä takia hän saattaa joskus olla vahingossa oikeassa. Haavisto puolestaan on typeryytensä takia niin ikään aina väärässä, mutta tyhmyyden puute estää häntä mokaamasta väärässä olemistaan.

Entäpä jos?

Edelliseen kirjoitukseeni tuli seuraava kommentti:
1) Jaskalta voisi kysyä: Entä jos olisit syntynyt vastaavanlaiseen alisteiseen ja varsin toivottomaan, keskitysleirimäiseen asemaan kuin palestiinalaiset? Joko vastaus irtoaisi eikä väistelyä?
2) Kaikki arabit Lähi-Idässä eivät ole muslimeita. Arabeissa on ihan kohtalainen osa kristittyjäkin ihan alkukirkon ajoilta jo. Jotenkin tuo seikka Israelin puolesta kiivailijoilta aina unohtuu.
3) Nykyinen konflikti on ensisijaisesti juutalaisen uskonnon syytä, siinä kun keskeisellä paikalla tarinoidaan luvatusta maasta ja valitusta kansasta. Sen sitten siionistit ottivat käytännössä toteuttaakseen ja ylimielisellä asenteella tunkivat itsensä vieraaseen maahan ja kantaväestöä kohtelevat alempiarvoisina. Kantaväen enemmistön uskonto tokin ei sekään juuri anna kompromissin mahdollisuutta, koska väittää olevansa ainut oikea ja vihoviimeinen.

Tämä kommentti ansaitsee erillisen kirjoituksen vastaukseksi. Etenkin sen ensimmäinen kysymys. Aluksi kuitenkin lyhyet vastaukset kahteen muuhun kohtaan:
Toiseen kohtaan totean, että olen varsin hyvin tästä tietoinen, kuten alkuperäiseen kirjoitukseen linkatusta jutustakin käy ilmi. Tämä seikka oli kuitenkin vähäarvoinen, sillä eiväthän kristityt arabit siellä riehu, vaan nimenomaan muslimit.
Kolmanteen totean, että kun tutustuu islamiin niin sen usko omaan ylemmyyteensä onkin sitten aivan omaa luokkaansa. Mikä on varsin surkuhupaisaa sillä saavutustensa perusteella sillä ei ole minkäänlaista aihetta siihen. Juutalaiset ovat joskus ylimielisiä, mutta heillä, jos kellä, on siihen aihettakin. Ei tarvitse muuta kuin verrata Israelin elintasoa ja yhteiskunnan toimivuutta yhtenevillä luonnonvaroilla varustettuihin naapurimaihin. Joita niiden naapurimaat eivät pyri edes tuhoamaan.

Uskoisin että ensimmäinen kysymys kumpusi tästä alkuperäisessä kirjoituksessa olleesta kappaleesta:
”Yhden palestiinalaisia puolustavan argumentin kyllä ymmärrän eli empatian. Joskus vuonna Ahtisaari tai Halonen – en muista tapahtuiko tämä ensimmäisen vai toisen intifadan aikana – joku palestiinalaisfani pyysi minua ajattelemaan, miltä itsestäni tuntuisi jos olisin syntynyt palestiinalaiseksi Gazassa. Olin vastata että kyllä varmaan olisi Fatima ihmetellyt pullautettuaan maailmaan vaalean poikalapsen ja ihmettely olisi kestänyt siihen asti kunnes Abdullah olisi leikannut häneltä pään irti uskottomuudesta. Mutta päätin kuitenkin sivuuttaa tämän ilmeisen ajatusvirheen ihmisten samankaltaisuudesta kaikkialla maailmassa. Niinpä vastasin: ”Jos oletetaan että olisin yhtä fiksu kuin olisin nyt, ymmärtäisin mikä kulttuuri saa asioita aikaan ja mikä ei, joten kääntyisin juutalaisuuteen ja muuttaisin Israeliin sen maan rehelliseksi ja patrioottiseksi kansalaiseksi.””
Kommentaattorin kysymys
”1) Jaskalta voisi kysyä: Entä jos olisit syntynyt vastaavanlaiseen alisteiseen ja varsin toivottomaan, keskitysleirimäiseen asemaan kuin palestiinalaiset? Joko vastaus irtoaisi eikä väistelyä?”
viittaa käsittääkseni juuri tähän kappaleeseen.
Siinä saan syytöksen niskaani väistelystä, mutta en nähdäkseni väistellyt. Yritin mukautua tilanteeseen niin hyvin kuin mahdollista, mikä ei tietenkään ole kovin paljon siksi että ei minun geeneilläni varustettua lasta olisi voinut – kuten kappaleessa totesin – mitenkään syntyä Gazaan saati sitten johonkin afrikkalaiseen savimajaan. Tätä asetelmaahan näissä tällaisissa kysymyksissä yleensä haetaan ”jos olisit nälänhädästä kärsivä etiopialainen” tyyliin, kuten 1980-luvulla tehtiin.
Mutta kommentaattori kysyikin tällä kertaa asiaa erittäin pätevällä tavalla eli ”jos olisit syntynyt vastaavanlaiseen … asemaan”. Tämä antaa hyvän lähtökohdan pohdinnalle.

Antiikin kreikkalaisten tapaan on todettava ”gnothi seauton” eli ”tunne itsesi”. On siis kyettävä miettimään, kuinka hyvin kykenisi tekemään johtopäätöksiä erilaisissa tilanteissa. Luulen että täytän tämän ehdon kohtuullisen hyvin, en tietenkään täydellisesti. Geenit ovat mitä ovat, niiden voi olettaa olevan samoja, mutta toki kasvuympäristö vaikuttaisi. En usko kuitenkaan että kovinkaan paljon ja perustelen sen.
Olen saanut kai suht normaalin kasvatuksen ikäisekseni. Minut on kastettu ja kasvatettu uskomaan suomalaiseen tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Uskontoa minulle ei koskaan tuputettu, mutta oletettiin että kirkossa käydään juhlatilaisuuksissa kuten häät ja hautajaiset ynnä muut. Tästä huolimatta ajattelin omilla aivoillani ja erosin kirkosta heti kun tulin täysi-ikäiseksi. Demokratiaankaan sellaisena kuin se on en usko, koska olen nähnyt mitä siitä seuraa. Aivopesua on kai jossain määrin jokainen yhteiskunta tehnyt, mutta tällä perusteella uskoisin olevani sille jos nyt en täysin immuuni, niin ainakin selvästi keskimääräistä immuunimpi. Kuten kirjoituksistani käy varmasti ilmi, en ole todellakaan niellyt kaikkea sitä mitä media syöttää ja pidetään sosiaalisesti hyväksyttävänä. Olen kulkenut valtavirtaa vastaan silloin kun olen nähnyt sen olevan väärässä.
Niinpä luulisin, että kykenen vastaamaan kysymykseen siitä, miten ajattelisin jos olisin joutunut alisteiseen asemaan (Sivuhuomautus: Itse asiassa mikäli lausuisin julkisesti mitä ajattelen, päätyisin alisteiseen asemaan eli voinen jossain määrin sanoa että tiedän miltä se tuntuu). Tämä vaatii kuitenkin useita erilaisia skenaarioita, sillä väitän että ajatteluni olisi varsin erilaista riippuen siitä, kuka minua alistaa ja millaisessa ympäristössä. Kuusi skenaariota tuli mieleen. Kaksi ensimmäistä ei oikeastaan ole alistettuja asemia, mutta ne kannattaa silti ottaa mukaan.

1) Kuvitellaan että olisin elänyt Neuvostoliitossa. Oletetaan, että vanhempani olisivat olleet Venäjällä asuvia karjalaisia. Tämähän veisi minut mahdollisesti alistettuun asemaan vähemmistökansalaisuuden edustajana, mutta sovitaan että minut olisi jostain syystä adoptoitu venäläiseen perheeseen.
Uskon että olisin nuorena ollut hyvä kommunisti. Kommunismi vetoaa nuoriin ja naiiveihin, mutta uskon että olisin kasvanut siitä yli vähän yli parikymppisenä. Teininä olisin varmasti ollut innokas Komsomol-nuori. Onhan kommunismilla hyvä tarkoitus ja se olisi erinomainen järjestelmä, kunhan se vain toimisi. Sen ongelmat olisivat varmasti valottuneet minulle aikuistuttuani. Sitä en tiedä, mitä olisin sitten tehnyt. Ehkä suunnilleen samaa kuin nytkin: levittänyt neuvostovastinetta blogeille eli samizdat-kirjallisuutta ja kannattanut salaa kapitalismia eli yhteiskuntajärjestelmän vastaista systeemiä.

2) Kuvitellaan että olisin elänyt natsi-Saksassa. Skenaariona vaikkapa se, että isäni olisi ollut jääkärinä Saksassa, äitini olisi jostain syystä myös Saksassa, olisin syntynyt vaikkapa 1916. vanhempani olisivat kuolleet ja minut adoptoitu saksalaiseen perheeseen.
Tämä on huomattavasti vaikeampi rasti kuin ensimmäinen tapaus. Olen varma, että neuvostoliittolaisena olisin taatusti ollut mallikommunisti nuorena. Mutta olisinko ollut natsi nuorena, on huomattavasti vaikeampi kysymys. Siinä olisi ollut kaksi asiaa vastakkain. Toisaalta natsiliikkeen vetoavuus, johon olisin aivan varmasti samaistunut, kuten valtaosa saksalaisista nuorista. Melkoisen varmasti voin sanoa, että jos olisin ryhtynyt natsiksi, niin ei olisi käynyt samaa kuin kommunismissa: hyvin varmasti olisin pysynyt natsina loppuun asti eli vuoteen 1945 asti ja jos rehellisiä ollaan, niin luultavasti salaa sen jälkeenkin. Natsien ideologiassa oli kuitenkin yksi oleellinen kohta, jota en olisi kyennyt sulattamaan eli juutalaisvastaisuus. Paljon lukeneena olisin nähnyt, millaisiin saavutuksiin juutalaiset olivat yltäneet enkä olisi voinut hyväksyä heidän vainoaan rodun perusteella (uskonnon perusteella ehkä propagandan painostamana, mutta melkoinen osa Saksan juutalaisista oli maallistuneita tai käännynnäisiä). Mutta olisin pitänyt naurettavana väitettä juutalaisen rodun alemmuudesta. Olisiko tämä sitten ollut riittävä seikka kumoamaan natsien muun vetoavauuden, en tiedä. Haluaisin sanoa että olisi, mutta en voi olla varma.

3) Kuvitellaan sitten, että olisin todellakin alistetussa asemassa, mutta suomalaisena Suomessa. Eli entäpä jos Suomen historia olisikin mennyt toisin? Entä jos Suomen itsenäistyminen 1917 ei olisi onnistunut, vaan olisimme nuoruudessani olleet samassa asemassa kuin Baltian maat? Tässä täytyy olettaa, että Suomen mahdollinen itsenäistyminen olisi tapahtunut aikaisintaan kun olin noin 30-vuotias eli vähintään varhaisaikuisuus olisi kulunut venäläisten ikeen alla.
Tähän on todella helppo vastata ja se vastaus on sama kuin kohdassa (1). Aivan varmasti olisin halveksinut systeemiä. Se, kuinka aktiivisesti olisin toiminut sitä vastaan, niin en tiedä. Mutta venäläisten miehittäjien systeemiä olisi ollut helppoa halveksia, koska naapurissa olisi ollut Ruotsi, jonka elintasosta olisi taatusti tihkunut tietoa ja olisi voinut päätellä että kommunismi on epäonnistunut. Vaan olisinko ryhtynyt ampumaan kranaatteja venäläisiin asutuskeskittymiin a’la Palestiina, niin enpä tiedä. Ehkä.

4) Vastaava tilanne, mutta siten että Suomea miehittäisikin Ruotsi joka oli onnistunut hankkimaan Kaarle XIV Juhanan ajoissa hätiin jopa Ruotsin kuninkaaksi harvinaisen typerän Kustaa IV Aadolfin tilalle ja säilyttämään Suomen hallinnassaan.
Tämä olisi jonkin verran pahempi rasti. Luultavasti Suomessa vallitsisi läntinen demokratia ja hyvinvointi. Toki varmaan murmattaisin pakkoruotsista ja haluaisin itsenäisyyttä, mutta täydellä mahalla kapinointi ei ole yleensä houkutteleva vaihtoehto.

5) Äskeinen tilanne, mutta siten että Suomeen ei olisi tuotu länsimaisia arvoja viimeistään 1700-luvulla vaan tämä olisi edelleen Ruotsin takapajula, jossa kapinoitaisiin emämaata vastaan siksi, että se ryöstäisi täältä luonnonvarat antamatta mitään tilalle ja rekrytoisi miehet pakolla armeijaansa (tässä skenaariossa Ruotsi uskaltaisi taas käydä sotia, mitä se ei olekaan tehnyt sitten Suomen menettämisen).
Edelliseen verrattuna kapinointi olisi periaatteessa helpompaa, koska elettäisiin köyhinä ja alistettuina. Toisaalta olisi helppoa verrata naapurimaihin kuten Ruotsiin ja Norjaan (tuskin Venäjään) ja todeta, että kannattaisiko sittenkään jos kansallisen heräämisen johtajat kannattaisivat samanlaista keskiaikaista systeemiä kuin maassa oli ennen Ruotsin valtaa. Uskoisin että haistattaisin pitkät koko perslävelle ja alkaisin opetella kiltisti ruotsin kieltä ja kulttuuria.

6) Kaikkein epäuskottavin skenaario: olisin todellakin viettänyt elämäni Gazan alueella. Ainoa mahdollisuus miten tähän olisi voinut päätyä, olisi se että äitini olisi jostain syystä synnyttänyt minut Israelin matkallaan ja samaan aikaan sairaalassa olisi ollut palestiinalaisäiti ja vauvat olisivat vaihtuneet, Israelissa elänyt palestiinalainen olisi perheineen päätynyt asumaan Gazassa. Olisihan siinä toki ollut hämmästeltävää, kun lapsesta olisi kasvanut vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen.
Tähän olen jo tavallaan vastannut: olen aivan varma, että en uskoisi Allahiin ja näkisin, millaisen paskaläjän palestiinalaiset ovat saaneet aikaiseksi kun taas naapurimaassa samoista lähtökohdista on luotu huomattava hyvinvointi. Tämä aiheuttaisi sen, että halveksisin kotimaani ”kulttuuria” ja sen johtajia. En tiedä miten onnistuisin hankkiutumaan juutalaiseksi, mutta parhaani varmasti yrittäisin. Tai ainakin yrittäisin päätyä jonnekin sivistyneeseen maahan, jossa kertoisin kaikille heidän olevan täyshulluja, mikäli tukevat Palestiinan hirmuhallintoa.

Lähi-idässä paukkuu taas

Hamas juhlisti Jom Kippur -sodan 50-vuotismuistoa ampumalla siviilejä raketeilla ja mestaamalla pikkulapsia. Vaikuttaa onneksi siltä, että Jom Kippurin tapaan lopuksi käy samoin eli aloittaja saa turpiinsa niin että tärisee.

Itse sodankäynnin tekniseen puoleen en tässä sen kummemmin puutu, sitä saavat kommentoida kyseisessä asiassa minua paremmin ymmärtävät. Tarkastelen konfliktin syvällisempiä syitä ja mahdollisia ratkaisuja.

Israelin entinen pääministeri Golda Meir tiivisti aikoinaan Lähi-idän levottomuuksien syyt kahteen: arabit haluavat tappaa meidät ja me emme halua kuolla.
Rauha Lähi-itään saadaan vasta kun toinen näistä lakkaa.

Jotkut eivät vain tätä halua ymmärtää, vaan syyttävät Israelia kaikesta pahasta. On ollut hämmästyttävää lukea uutisia ja etenkin uutisten kommenttiosioita. Israel sortaa palestiinalaisia ja siinä on selitys kaikkeen? Kuitenkin tosiasiat ovat jokaisen tiedossa:
1) Juutalaisvaltio sai alkunsa, kun Balfourin julistus 1917 lupasi tämän heille. Tästä huolimatta 30 vuotta myöhemmin alueen brittihallinto teki suunnilleen kaiken mahdollisen tämän estämiseksi.
2) Juutalaiset eivät ryöstäneet maita arabeilta, vaan ostivat ne.
3) Palestiinalaiset olisivat 1948 saaneet oman valtionsa, mutta tämä ei kelvannut heille. Piti saada kaikki ja ajaa juutalaiset mereen. Seurauksena juutalaiset sitten miehittivät osan palestiinalaisille luvatuista alueista, mikä olikin moraalisesti oikeutettu korvaus laittomasta hyökkäyssodasta ja sotilasstrategisesti varsin viisas veto – vilkaiskaapa kartasta millainen jakosuunnitelma oli ja miettikää kuinka puolustaa tuollaista tilkkutäkkiä. Olihan selvää että tämä ei tähän jää vaan arabimaat hyökkäävät vielä uudelleen – kuten muutaman kerran tekivätkin.
4) Arabimaat pettivät palestiinalaisille 1948 antamansa lupaukset ja seurauksena melkoinen osa palestiinalaisista asuu edelleen pakolaisleireissä.
5) Ne kaukokatseiset arabit, jotka päättivät jäädä Israeliin, ovat nykyään vapaammassa ja demokraattisemmassa asemassa kuin yhdenkään naapurimaan muslimiveljet.
6) Edelleen vuoden 1948 sodan jälkeen tilanne oli se, että juutalaisten Israel ja palestiinalaisten asuttamat Länsiranta ja Gaza olivat resursseiltaan ja kehitystasoltaan suurin piirtein samanlaisia sekä yhtä tiheään asuttuja. Tästä kelataan 75 vuotta eteenpäin ja juutalainen Israel on kukoistava sivistysmaa, kun taas palestiinalaisalueet ovat totaalisia sian persläpiä – ja molemmat ponnistivat siis samoista lähtökohdista.
7) Israel on toimittanut Gazaan sähkön ja muun infran, mikä on varsin kohteliasta toimintaa ”sortavalta apartheid-vallalta”. Gazasta taas on päässyt käymään Israelista töissä, koska rajatarkastusasemat toimivat. Vastaavasti Gazan ja Egyptin välinen raja on de facto täysin suljettu.

Tästä huolimatta käsittämättömän monet suomalaisetkin näkevät Israelin syypäänä ja palestiinalaiset viattomina. Tulee mieleen vanha Lucky Luke -albumi Daltonit pääsevät hoitoon, jossa Sigmund Freudin kuvitteellinen edeltäjä Otto von Himbeergeist tulee tutustumaan Villin Lännen vankilaan ja etsimään mahdollisia psykoanalyysilla parannettavia vankeja:

Otto von Himbeergeist haluaisi mennä tuomareiden pään sisälle selvittämään, mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu. Samalla tavalla haluaisin tietää, millä ihmeen silmänkääntötempulla palestiinalaisten puolustajat saavat aivonsa jumitettua tuollaiseen solmuun. Ynnä onko näille mitään tehtävissä vai onko ainoa ratkaisu ennakoiva eutanasia, kun toivoa ei enää ole.

Yhden palestiinalaisia puolustavan argumentin kyllä ymmärrän eli empatian. Joskus vuonna Ahtisaari tai Halonen – en muista tapahtuiko tämä ensimmäisen vai toisen intifadan aikana – joku palestiinalaisfani pyysi minua ajattelemaan, miltä itsestäni tuntuisi jos olisin syntynyt palestiinalaiseksi Gazassa. Olin vastata että kyllä varmaan olisi Fatima ihmetellyt pullautettuaan maailmaan vaalean poikalapsen ja ihmettely olisi kestänyt siihen asti kunnes Abdullah olisi leikannut häneltä pään irti uskottomuudesta. Mutta päätin kuitenkin sivuuttaa tämän ilmeisen ajatusvirheen ihmisten samankaltaisuudesta kaikkialla maailmassa. Niinpä vastasin: ”Jos oletetaan että olisin yhtä fiksu kuin olisin nyt, ymmärtäisin mikä kulttuuri saa asioita aikaan ja mikä ei, joten kääntyisin juutalaisuuteen ja muuttaisin Israeliin sen maan rehelliseksi ja patrioottiseksi kansalaiseksi.”
Hetken aikaa epäilin, joudunko käyttämään ensiapukurssilla oppimiani elvytystaitoja, sillä vastapuolen ohimosuonet pullistuivat sellaisesta paineesta että heikompia hirvittäisi. Kohta tilanne oli helpottanut siinä määrin, että hän totesi ”Ei sinun kanssasi voi keskustella” ja kääntyi puhisten kannoillaan. Kuten on tapana tehdä kun häviää mutta kognitiivinen dissonanssi estää sen myöntämisen.

Toisaalta tämä olisi ajatuskokeena varsin mielenkiintoinen. Mitä mahtaisi Israel tehdä, jos palestiinalaiset kääntyisivät porukalla juutalaisuuteen? (Ainakin maan nahkateollisuus saisi raaka-ainetta…). Mutta Israelin perustuslain mukaan maan on hyväksyttävä jokainen juutalainen kansalaisekseen.

Tähän asti Lähi-idän jonkinmoinen rauhan tae on ollut Israelin ydinase. Arabimaat eivät ole vuoden 1973 jälkeen uskaltaneet hyökätä, kun ovat tienneet mitä siitä seuraisi. Joko tulisi turpiin konventionaalisin asein tai mikäli tämä taistelu voitettaisiin ja Israelin olemassaolo olisi uhattuna, niin sitten tulisi muutama ydinkärki niskaan. Tämän opin he saivat Jom Kippur -sodassa, kun ydinaseen käyttö oli jos nyt ei lähellä, niin kaiken varalta valmistelussa. Itse asiassa Kuuden päivän sota 1967 alkoi vasta sitten, kun Israel oli saanut pari ensimmäistä alkeellista ydinasettaan käyttökuntoon kaiken varalta. Se ei alkanut välittömästi silloin kun Egypti sulki Tiranin salmen Israelin merenkululta – minkä Israel oli ilmoittanut paitsi vuoden 1956 sodan rauhansopimuksen vastaiseksi, myös sotatoimeksi eli tulevan sodan syyksi – vaan vasta vähän myöhemmin.

Tällä hetkellä Israel on aika lailla puun ja kuoren välissä. Se kykenisi halutessaan jyräämään Gazan maan tasalle, ehkä jopa konventionaalisin aseinkin. Muutaman ydinpommin pudottaminen sinne toki rauhoittaisi alueen eikä siihen viimeaikaisten tapahtumien valossa ole mitään moraalista estettä. Jos Palestiinalla olisi ydinaseita, Israel tuhottaisiin hetkessä. Rokan Anttia lainaten: ”- Mie en enempää ilkene. Tuo on pant itsensä ihmistappion ulkopuolel ja miust nähen siellä pysyköön.”
Näin Israel ei kuitenkaan menettele, sillä se joutuisi paitsi paarian asemaan kansainvälisesti, alentuisi natsien holokaustin ja palestiinalaisten intifadan kanssa samalle tasolle.
Tilanteessa Israelilla ei ole muita kuin huonoja vaihtoehtoja. Arabien viha ja kateus sitä kohtaan vaikuttavat loputtomilta. Kirjoitin jo vuonna 2010 yllä linkatussa jutussa seuraavasti:

Israelilla on kuitenkin tapa välttyä tältä ja se on aksioomien muuttaminen. Kaksi oleellista aksioomaa ovat:
1. Arabit haluavat tuhota Israelin.
2. Israel käyttää ydinaseitaan vain viimeisenä keinona.

Kuten todettu, ydinasekapasiteetin olemassaolo eli jälkimmäinen aksiooma on tähän asti pelastanut Israelin. Jos ja kun sen viholliset saavat jonakin päivänä käsiinsä riittävästi joukkotuhoaseita, edes molemminpuolinen Harmageddon ei enää riitä Israelin olemassaolon jatkumiseen. Toisen aksiooman muuttaminen riittäisi. Se tarkoittaisi, että Israel iskisi ydinaseillaan - ja samalla konventionaalisillaan - ennaltaehkäisevästi. Tuloksena olisi Kuuden päivän sota potenssiin sata. Israel nukettaisi ympäröivät arabimaat kivikauteen eikä sen tarvitsisi pelätä ainakaan sataan vuoteen mitään. Tämän vaihtoehdon haittapuolet Israelille ovat niin ilmeiset, että se voitaneen unohtaa.

Jäljelle jää ensimmäisen aksiooman muuttaminen. Israelin on jollakin tavalla onnistuttava voittamaan arabikansojen sydämet ja mielet. Miten tämä onnistuisi, siitä tuskin on kellään aavistustakaan. Etenkin kun samalla pitäisi ylläpitää valmiutta tuhota potentiaaliset hyökkääjät, jotka ovat juuri niitä samoja tyyppejä joiden sydämet ja mielet pitäisi voittaa. Toisaalta Israelilla ei yksinkertaisesti enää ole muita vaihtoehtoja. Nykyisillä aksioomilla arabit voittavat lopulta. Pelkästään jo siitä syystä, että he voivat hävitä konventionaaliset taistelut vaikka kuinka usein, mutta Israelilla ei ole varaa yhteenkään tappioon.

Ikävä kyllä tilanne vaikuttaa vielä kolmetoista vuotta myöhemmin täsmälleen samalta.

Lopuksi voi tietysti miettiä aiemmin esitetyn ”entä jos palestiinalaiset kääntyisivät juutalaisuuteen” ratkaisun käänteistä ratkaisua. Eli entä jos juutalaiset omaksuisivatkin islamin?
Äkkiseltään luulisi, että siinäpä ihanteellinen ratkaisu. Mutta itse asiassa siinä olisi kaksi mahdollista lopputulosta joista molemmista voi vetää vain kammottavan johtopäätöksen.

Ensimmäinen mahdollisuus on se, että islamilainen Israel vajoaisi samanlaiseksi persläveksi kuin kaikki muut muslimimaat (on toki vauraita poikkeuksia, mutta ne saavat kiittää vauraudestaan sitä että sattuvat istumaan öljyn päällä ja öljy puolestaan on arvokasta siksi että sivistyneet länsimaalaiset ovat tehneet sitä tarvitsevia keksintöjä ja infrastruktuuria – verratkaapa huviksenne vaikka upporikasta Saudi-Arabiaa ja naapurimaata eli öljytöntä Jemeniä). Kuten Neil deGrasse Tyson ilmaisi juutalaisten ja muslimien eron heidän panoksessaan ihmiskunnan hyväksi:

Mikäli tämä tapahtuisi, se osoittaisi vastaansanomattomasti islamilaisen kulttuurin alemmuuden.

Toinen mahdollisuus on se, että islamilainen Israel kykenisi ylläpitämään – ja mahdollisesti jopa kehittämään, koska enää ei tarvitsisi varautua jatkuvaan sotaan – sivistystasoaan. Tämä puolestaan osoittaisi, että sivistymättömyyden vika ei ole islamilaisessa kultturissa vaan vika on arabeissa itsessään. Mikä on ehkä jopa vielä vaarallisempi johtopäätös heidän kannaltaan kuin se että vika olisi uskonnossa.

Sivallus CCCXCVII

Sanoin jo toistakymmentä vuotta sitten, että tässä maassa on riittävästi kahjoja siihen että missä tahansa seurassa Haavisto pääsee aina pressanvaaleissa toiselle kierrokselle. Toisaalta tässä maassa on myös riittävästi änkyröitä siihen, että Haavistolla ei ole mahdollisuutta voittaa toista kierrosta.
Nyt olen alkanut pelätä, että saatoin erehtyä jälkimmäisessä arviossa. Toisaalta jos toisella kierroksella vastassa on Stubb, Rehn, Aaltola tai kuka tahansa demari, vahinko ei ole valtava, ainoastaan suuri.

Se-joka-jääköön-nimeämättä

Harvoin on saanut hihittää sisäisesti yhtä innokkaalla ennalta-arvattavien seurausten odottamisella kuin menneellä viikolla Teemu Keskisarjan sanottua eduskunnassa sanan ”neekeri”. Eikä tarvinnut pettyä. Vihervasemmistolla neekeri-sanan kuuleminen kaataa nurin sen ämpärin, missä äly on jo valmiiksi.

Sanamagia on niin vahvaa, että neekeri-sanaa ei saa käyttää edes historiallisessa kontekstissa, vaan pitäisi sanoa ”n-sana”. Kuten Keskisarja sai huomata, sanoisivat monet. Vaan eipä saanut, sillä fiksuna miehenä hän tiesi tasan tarkkaan mitä teki ja naureskeli sisäänpäin. Eikä pettynyt odotuksissaan hänkään eikä myöskään pyydellyt anteeksi, mistä hatunnosto. Kyllä asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Neekeri on neekeri vaikka voissa paistaisi eikä siinä sanassa ole mitään rasistista tai hävettävää, ellei sille tahallisesti sellaista leimaa anna. Ei pidä mennä vasemmiston pöyristymisiin ja sanaleikkeihin mukaan, ei se oikein vastaa aikuisten kehitystasoa.
On huomattavasti helpompaa käyttää vakiintuneita ilmaisuja kuin pysytellä mukana siinä, mikä on milloinkin sopivaksi määritelty loukkaantumisharrastajien keskinäisessä runkkuringissä. Eikä varsinkaan ryhtyä puhumaan naurettavilla ”se-sana-mitä-ei-saa-ääneen-sanoa-eikä-oikeastaan-ajatellakaan” -termeillä. Etenkään kun näitä sanoja alkaa jo olla niin paljon, että pelkkä (valitaan satunnainen esimerkkikirjain) ”s-sana” ei välttämättä riitä kun ei tiedä mahtaako se tarkoittaa ”spurgua”, ”somppua” vai ”sodomiittia”.
Mallia voi ottaa vaikka Harry Potter -kirjasarjan ensimmäisestä osasta, jossa Harry on sairaalassa toipumassa Dumbledoren tullessa vierailulle:
”Professori?” Harry sanoi, ”minä vain mietin… että tuota – vaikka kivi onkin poissa, Vol- tai siis, tiedät-kai-kuka…”
”Sano Voldemort, Harry. Käytä aina kaikesta sen oikeaa nimeä. Nimen pelko kasvattaa asiankin pelkoa.”
Tämän luulisi toimivan hyvänä esimerkkinä, sillä tutkimuksissa on havaittu Potter-kirjojen lukemisen kasvattavan lukijoidensa suvaitsevaisuutta erilaisuutta ja monikulttuurisuutta kohtaan. Mikä onkin odotettavissa, sillä monikulttuurisuus voi toimia vain kuvitteellisessa taikamaailmassa. Jos mielikuvitusmaailmaan perustuvien fiktiivisten kirjojen lukeminen kasvattaa suvaitsevaisuutta, niin vastaavasti realiteetteihin perustuvien faktakirjojen lukeminen kasvattaa nuivuutta.

On toki eri asia sanoa neekeriä neekeriksi halventavassa tarkoituksessa kuin neutraalissa. Mutta tästä saa vihervasemmisto syyttää vain itseään. Neekeri-sanan määritteleminen halventavaksi on ollut heidän oma valintansa. Toki sanalle tuli halventava kaiku siitä, että sen käyttäminen alkoi viitata rikolliseen ja epäsosiaaliseen toimintaan. Mutta tämän kehityksen syynä on ollut huono maahanmuuttopolitiikka, jonka takia Suomeen on pesiytynyt väestöä, jonka rikollisuus- ja sosiaalitukikulut ovat moninkertaisissa lukemissa kantaväestöön nähden. Olisi pitänyt jo vuosikymmeniä sitten noudattaa rasisminvastaisen julistuksen teesejä, niin mitään ongelmia ei olisi tullut.

Polttava kysymys sitten on, pitäisikö sanan ”neekeri” käyttäminen ja vastaavat ilmaisut kieltää eduskunnan puhujapöntöstä. Tähän otti kantaa myös puhemies, joka totesi aivan oikein tehtävänään olevan taata perustuslakiin kirjatun kansanedustajien puheoikeuden eikä ryhtyä makutuomariksi.
Keskisarjan puheenvuoro ei ollut rasistinen millään muulla mittarilla paitsi sillä, joka on säädetty pomppaamaan punaiselle sanasta ”neekeri”.
Kokonaan toinen asia on sitten, pitäisikö aidosti rasistiset puheenvuorot kieltää eduskunnassa. Tässä ollaan kuitenkin vähintäänkin kaltevalla pinnalla. Jos ryhdytään kieltämään typerien aatteiden esittäminen, niin esimerkiksi sanan ”sosialismi” käyttö tulisi myös julistaa pannaan – se on aivan yhtä typerä aate kuin rasismi.
Itse asiassa jopa typerämpikin. Kuvitelkaapa että Suomi olisi 40 vuotta sitten siirtynyt sosialismiin. Aivan varmasti elintaso olisi täällä matalampi kuin on nyt, vaikka sosialismi olisikin romahtanut 1990-luvun alussa itäblokin tapaan. Tai ainakin 10 vuotta sitten elintaso olisi ollut matalampi kuin todellisuudessa oli. Nykytilanne saattaisi olla jopa samalla tasolla kuin on, mikäli sosialismin tuhoisasta vaikutuksesta olisi otettu opiksi samaan tapaan kuin Virossa, jonka elintaso hurahtaa surkeista lähtökohdista huolimatta kohta Suomen ohi. Virolaiset ottivat sosialismin haitoista opikseen, suomalaiset eivät ole samaa mankelia läpi käyneet. Viimeisen 30 vuoden ajan Viro on jatkuvasti tehnyt politiikassaan oikeita ratkaisuja siinä missä Suomi on tehnyt vääriä.
Vastaavasti mikäli Suomi olisi hurahtanut sosialismin sijaan umpirasistiseksi 40 vuotta sitten, tänne ei olisi päästettu 90-luvun taitteessa yhtäkään somalia ja syksyllä 2015 Ruotsin raja olisi lyöty kiinni eikä maassa olisi kymmeniätuhansia irakilaisia eikä muitakaan siltä suunnalta tulleita. Voipi miettiä, mitä olisimme tässä menettäneet ja olisiko tällainen rasistinen Suomi mahdollisesti nykyistä vauraampi. Toisen typerän aatteen eli sosialismin hallitsema Suomi ei taatusti olisi.

Jos aatteita – typeriäkin – lähdetään kieltämään, ollaan loputtomassa suossa siinä, mihin viiva vedetään. Siksi tulee sietää myös vastakkaisia näkemyksiä ja jopa typeryyksiä. Blogisti Vihavainen tiivisti nykyisen keskustelun infantiiliuden erinomaisesti. Erinomaisen huvittavaa oli lukea joitakin Vihavaisen kirjoituksen kommentteja tyyliin ”Koska ajattelit palata maan pinnalle, Vihavainen?” (kyllä, tämä oli kaikki mitä kirjoittajalla oli sanottavanaan). Nämä itsessään todistivat mitä osuvimmin kirjoituksen väitteet – ei minkäänlaista substanssia tai argumentointia, pelkkää räksytystä ja suvaitsemattomuutta.
Annetaan myös oman näkökannan vastaiselle, väärällekin näkökannalle tilaa. Ainoastaan kuuntelemalla toista osapuolta voi korjata omia virhekäsityksiään ja ymmärtää toisen näkemystä, virheellistäkin sellaista. Eikä lähdetä sörkkimään menneitä vaan mietitään yhdessä, kuinka tämän maan hyvinvointia voisi parhaiten ylläpitää ja ehkä jopa parantaa.
Tämä koskee myös vainon kohteena olleita perussuomalaisia. Jätetään ne Lindtmanin nuoruuden natsiheilaamiset omaan arvottomuuteensa. Eihän kukaan voi tosissaan kuvitella hänellä olleen mitään natsisympatioita, kyseessä oli vain nuoruuden eläminen. Ei edes ajattelemattomuus, vaan pelkkä hauskanpito. Edes toisenkaan demaripampun eli Mikkel Näkkäläjärven menneet tekoset eivät ansaitse esiin nostoa, sillä hän on rangaistuksensa nuoruuden tekosistaan kärsinyt. Tämän sanon suurena kissojen ystävänä, joka on kiitollinen siitä ettei sattunut kyseisten tekojen aikaan paikalle – silloin olisi nimittäin oma vintti pimentynyt niin ettei mökiltä olisi kovin montaa teinipoikaa omin jaloin pois kävellyt. Näkkäläjärvi on nuoruuden muitakin syntejään kuten rattijuopumustaan pahoitellut. Sen verran täytyy anteeksiantamisista huolimatta tiedustella, onko pahoittelu demaripahoittelua eli kunhan yhteiskunta vastaa kustannuksista vai onko Näkkäläjärven katumusharjoitus jopa niin aitoa, että hän olisi yrittänyt hyvittää syntejään lahjoittamalla kuukausittain osan muhkeasta palkastaan eläinsuojeluyhdistyksille?

Sivallus CCCXCVI

Hyvä uutinen: Sanna Marin on lähdössä eduskunnasta.
Huono uutinen: Tilalle nousee joku muu demari.

Sivallus CCCXCV

Sovinismi: Vaatii, että naisten pääsyä joihinkin tehtäviin rajoitetaan, vaikka nämä niihin kykenisivät.
Feminismi: Vaatii, että naisten on päästävä joihinkin tehtäviin, vaikka nämä eivät niihin kykenisi.

Sananvapauden rajamailla

Jokin aika sitten Hesari totesi ”radikaalioikeiston” pyrkivän tuomaan suomen kieleen ajatteluun vaikuttavia sanoja. Esimerkkeinä mainittiin ”vihervasemmisto”, ”maahanmuuttokriittisyys” ja ”haittamaahanmuutto”. Keskimmäisestä en ole ollenkaan varma, onko se lähtöisin sieltä mitä Hesari ”radikaalioikeistolla” tarkoittaa, mutta kaksi laitimmaista kylläkin. Jälkimmäisen yleistymisestä kannan ylpeänä osan vastuusta. En sitä keksinyt, mutta aloin viljellä sitä järjestelmällisesti kymmenisen vuotta sitten blogissani. Pian sen jälkeen sana ”haittamaahanmuutto” yleistyi aina vaalimainoksiin asti.

Kyllä, tätä tapahtuu. Mutta huomautettakoon, kuka aloitti. Kuulostavatko seuraavat sanat tutuilta:
- sukupuolenkorjaus: siis muokataan kieltä siten että sanaa ”sukupuolenvaihdos” ei saa enää käyttää, vaan ajatuksena on se että syntymässä saatu sukupuoli olisi virheellinen.
- tasa-arvoinen avioliitto: kaapataan sana ”tasa-arvo” ajamaan homoliittoja, sillä kukapa haluaisi tasa-arvoa vastustaa.
- mikroaggressio: eli jotakin normaalia käytöstä joka sitten tulkitaan aggressiiviseksi, yleensä tavalla johon liittyy seuraava käsite.
- piilorasismi: tästä totesinkin jo aikapäiviä sitten, että piilorasismia vaarallisempaa on ainoastaan näkymätön rasismi, jota ei voi havaita millään tavalla. Piilorasismin sentään pystyy kuvittelemaan.
- käänteinen rasismi: eli valkoisiin kohdistuva rasismi, ks. Zimbabwen historia itsenäistymisen jälkeen hyvänä esimerkkinä. Ennen sanottiin, että kun valkoinen lyö mustaa, se on rasismia mutta kun musta lyö valkoista, se on kulttuuriero. Nykyään jälkimmäinen on käänteistä rasismia eli jonkinlaista edistystä on myös vihervasemmiston lanseeraama termi tuonut.
- paperiton: yhtään ainoaa paperitonta ei ole olemassa muuten kuin omasta halustaan. Joka ainoa saa viranomaisille ilmoittautumalla paperin, jossa käsketään painua pois Suomesta. Aika moni on tällaisen jo saanutkin eli he eivät ole missään nimessä paperittomia.

Se vain ottaa joskus koville kun joutuu maistamaan omaa lääkettään.
Pistetään vielä suolaa haavoihin ja todetaan, että tämän ”radikaalioikeiston” (arvatkaa muuten huviksenne millä puolella poliittista kenttää tämäkin uudissana on kehitetty) lanseeraamat uudissanat todellakin ”pyrkivät tuomaan suomen kieleen ajatteluun vaikuttavia sanoja”, kuten Hesari pelkäsi. Vihervasemmiston lanseeraamat uudissanat taas pyrkivät täsmälleen päinvastaiseen eli lamaannuttamaan ajattelun.

Pienistä voitoista huolimatta on ikävä kyllä todettava, että vihervasemmisto hallitsee ilmatilaa mediaylivoimansa takia. Esimerkkinä vaikkapa kuva tuoreesta lukion äidinkielen oppikirjasta. Lukion oppimäärä alkaa suomalaisten kansalliseepoksen Kalevalan esittelyllä ja katsokaapa mikä koko sivun kokoinen kuva sen aloittaa:

Tämä ilmeisesti liittyy Kalevalaan siten, että neekerillä on Kalevala-koru. Mikä luultavasti tekee hänestä sopivamman valinnan kuvitukseen kuin Elovena-tytöstä.

Lohduttavaa asiassa toki on se, että kyseisen kirjan tekijöiden ammattitaidosta ja yleissivistyksestä kertoo parhaiten seuraava kuva ja kuvateksti:

Että MM-kisojen 1500 metrin estejuoksu… sitä matkaa eivät juokse kuin 14-15 -vuotiaat juniorit.

Mutta itse asiaan. Onneksi tämä propaganda on niin läpinäkyvää, että sille nauravat naurismaan aidatkin. Neekeristä ei tehdä suomalaista sillä että kaulaan ripustetaan suomalainen koru.
Itse sana ”neekeri” on nykyään loukkaava. Eipä jäisi paljon jäljelle ennen vuotta 1980 painetuista kirjoista, jos kaikki missä se esiintyy poltettaisiin Kristalliyön tapaan roviolla. Ennen saatiin sentään asioista puhua niiden oikeilla nimillä ja jos ette usko, niin katsokaapa mitä syksyn 1929 ylioppilastutkinnon reaalikokeessa kysyttiin:

Tehtävä IV/3.

Voi myös pohtia, miksi ”neekeri” on muuttunut kielletyksi ja miksi sen korvannut ”musta” on vaihdettu ”afrosuomalaiseksi” ja mitä mahtaa tämän jälkeen olla luvassa kun sillekin saadaan jostain sattuneesta syystä negatiivinen kaiku. Sana ”neekeri” on suomen kielessä täysin neutraali. Sen loukkaavuutta perustellaan siksi, että muissa kielissä siitä johdetut sanat ”negro” ja ”nigger” ovat loukkaavia, kuten on myös suomen kieleen jälkimmäisestä väännetty ”nekru” – tosin ei sekään aina kuten Aku Ankka vuodelta 1974 todistaa:

Muista kielistä tulleen vaatimuksen perusteella suomalaisten pitäisi vaatia useimpien muiden kielten vaihtamaan sikäläiset ”Venäjää”, ”venäläisiä” ja ”venäjän kieltä” tarkoittavat sanat joksikin muuksi, koska suomen kielessä ”ryssä” on haukkumasana. Niinpä englannissa ei saisi käyttää sanaa ”Russia”, saksassa ”Russland” eikä varsinkaan ruotsissa ”Ryssland”.

Onneksi Hesari jatkoi suomalaisten valistamista tekemällä gallupin aiheesta mikä on suomalaisten mielestä hyväksyttävää. Tutkimuksessa kysyttiin mm.: "Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu rasismista. Mitkä seuraavista teoista ovat mielestäsi hyväksyttäviä?" Tätä seurasi lista toteamuksia, lopussa suluissa väitteen hyväksyvien prosenttiosuus:
- Vaatia parannuksia naisten asemaan islaminuskoisissa maissa (63)
- Vaatia, että Suomeen tulevat ulkomaalaiset eivät rasittaisi Suomen julkista taloutta (39)
- Vaatia, että Suomeen tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien määrää vähennetään (34)
- Vaatia rajoituksia sille, miten uskonto voi näkyä yhteiskunnassa (30)
- Vaatia, että Suomeen tulevien maahanmuuttajien määrää ylipäätään vähennetään (28)
- Arvostella muiden kuin oman uskontonsa määräyksiä tai tapoja (20)
- Perustella suomalaisen yhteiskunnan ongelmia liian suurella ulkomaalaistaustaisten osuudella (17)
- Vaatia, että turvapaikanhakijoita ei oteta Euroopan ulkopuolelta (16)
- Selittää ulkomaalaistaustaisten tekemiä seksuaalirikoksia heidän kulttuurillaan (12)
- Vaatia, että Suomi pysyisi etnisesti mahdollisimman yhtenäisenä (12)
- Vaatia pääsevänsä sellaisen lääkärin hoidettavaksi, jonka nimi ei kuulosta ulkomaalaiselta (9)
- Palkata avoimeen työpaikkaan työntekijä hänen ihonvärinsä tai taustansa perusteella (5)
- Perustella suomalaisen yhteiskunnan ongelmia suomalaisten geeniperimällä (4)
- Valikoida asiakkaita ravintolaan ihonvärin tai taustan mukaan (3)
- Nimitellä ihmistä tämän ihonvärin tai taustan vuoksi (1)

Jo alkuperäinen kysymys oli itsessään johdatteleva. Ensimmäinen lause "Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu rasismista.” oli jatkon kannalta turha ja olemassa vain siksi, että vastaaja pelästyisi tuomitsemaan jatkokysymykset. Jos tutkimuksesta olisi haluttu neutraaleja ja luotettavia tuloksia, olisi vallan hyvin riittänyt kysyä se varsinainen kysymys eli ”Mitkä seuraavista teoista ovat mielestäsi hyväksyttäviä?"
Kaikkein vaarallisinta tutkimuksessa oli kuitenkin väitteiden muotoilu. Lähes kaikki alkoivat sanoilla ”Vaatia, että…”. Semanttisessa mielessä väitteen hyväksymättömyys tarkoitti sitä, että itse vaatimuksen esittäminenkin olisi kielletty. Jos tämä ei ole sananvapauden rajoittamista, niin mikä sitten on?
Tutkimuksen mukaan vain 34 % on (esimerkkitapaus) sillä kannalla, että olisi hyväksyttävää ”vaatia, että Suomeen tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien määrää vähennetään”. Oikeampi väite olisi ”vähentää Suomeen tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien määrää”.
Kuvitellaan että tällaisen vaatimuksen esittäminen tehtäisiin laittomaksi, kuten tutkimuksen mukaan 66 % haluaisi (toki suurin osa – ainakin toivottavasti – ei tajunnut näiden kahden väitteen eroa ja luuli vastaavansa siihen mitä ei kysytty). Silloin olisi laitonta ehdottaa maahanmuuton vähentämistä. Tämä olisi aika lailla sama, jos ehdottaisi 80 km/h nopeusrajoituksen muuttamista 100 km/h rajoitukseksi ja saisi tämän ääneen sanomisesta ylinopeussakot.

Koko rasismivouhotuksen tarkoitus on luonnollisesti median hyökkäys perussuomalaisia kohtaan. Tässä on valitettavasti todettava, että perussuomalaiset pelaavat median ehdoilla puolustautumalla heidän laatimillaan säännöillä.
Huomattavasti parempi taktiikka olisi osoittaa, että tiukka maahanmuuttopolitiikka ja pakkokäännytykset ovat myös maahanmuuttajien etu. Siis niiden maahanmuuttajien, jotka ovat kunnollisia ja sopeutuvaisia. Rasismi kun ei yleensä aiheudu vierauden tunteesta vaan kokemuksista. Kun tiettyjen väestöryhmien todennäköisyys syyllistyä raiskauksiin on kaksikymmenkertainen ja suurin osa harvoista työllistyneistä puuhastelee oman äidinkielensä tulkkina tai väestöryhmäänsä kohdistuvassa sosiaalityössä, niin on suoranainen ihme että rasismi on niinkin olemattoman vähäistä kuin on.
Jotain toistakymmentä vuotta sitten jouduin työtehtävissä joskus tekemisiin parikymppisen eräästä arabimaasta lähtöisin olevan naisen kanssa. Sain hänestä positiivisen vaikutelman, hoiti hommansa luotettavasti ja taitavasti. Ajattelin että jos tällaisia olisivat kaikki tuolta tulevat tai edes suurin osa, niin eipä olisi mitään ongelmia. Vaan tämä onkin ainoa positiivinen kokemus kyseisestä ilmansuunnasta lähteneiden osalta. (Vuosia myöhemmin olisin voinut potkaista itseäni, kun tajusin vasta sitten hänen etunimestään, että mitä ilmeisimmin kyseessä olikin maan kristittyyn vähemmistöön kuuluva nainen eikä muslimi, vaikka olisi se pitänyt pukeutumisestakin arvata.)

Kovin usein ”rasismissa” ei ole kyse ennakkoluuloista, vaan ennakkoarviosta, joka perustuu aiempiin kokemuksiin. Jos kenelle tahansa sanotaan, että ”tuossa huoneessa on kaksi entistä huippu-urheilijaa joista toinen on koripalloilija ja toinen on jalkapalloilija”, kävelee paikalle ja siellä on yli kaksimetrinen ja alle 160-senttinen hemmo, niin eiköhän ennakkoarvio ole varsin helposti arvattava. On varsin epätodennäköistä että toinen heistä sattuu olemaan Peter Crouch ja toinen Muggsy Bogues.
Jos tietyistä kulttuureista tulevien ja tietyn näköisten ihmisten kohtaamisesta on suhteettoman paljon huonoja kokemuksia, ennakkoarvio on ymmärrettävästi negatiivinen. Tämä ei ole rasismia. Rasismia on se, jos ennakkoarvion vääräksi osoittautumisen jälkeenkään näkemys ei muutu.
Juuri tämän takia tiukka maahanmuutto- ja palautuspolitiikka on kunnollisten maahanmuuttajien etu. Negatiivisten kokemuksien vähäisyys on paras lääke rasismia vastaan, niiden vallitsevuus ruokkii rasismia.

Liberaali paniikki totuutta vastaan näkyy suorastaan huvittavalla tavalla. Vuorisaarnaa lainaten ei nähdä malkaa omassa silmässä, kun haittamaahanmuuttoa ajetaan tyyliin käärmettä pyssyyn. Pelätään kansanmurhaa – joka muuten olisi erityisen absurdi ajatus mikäli maahanmuuttopolitiikka olisi järkevää – ja luetellaan lista jolla kansanmurha etenee vaiheittain. Linkin jutussa kerrotaan kuinka tämä tehtiin juutalaisten kohdalla ja pohditaan kuinka sama tapahtuisi nykypäivänä maahanmuuttajaryhmien kanssa. Piruillaanpa hieman ja vaihdetaan tilalle ”kansallismieliset” ja katsotaan, kuinka pitkälle suvaitsevaisto on edennyt tässä kansanmurhassaan.
1. Luokittelu. Luodaan jako ”meihin” ja ”heihin” – niihin toisiin, joita pitää vihata. Luokittelu voidaan tehdä kansallisuuden, ihonvärin, uskonnon tai joidenkin stereotyyppisten ominaisuuksien perusteella. Jep. Poliittinen kanta oikeuttaa syrjintään, esimerkiksi julkisiin virkoihin on aika turha pyrkiä.
2. Symbolisointi: vihan ja syrjinnän kohteet merkitään näkyvästi. Daavidin tähti on tästä hyvä esimerkki. Ei. Tätä ei toistaiseksi ole tapahtunut.
3. Diskriminaatio. Hallitseva ryhmä kiistää syrjityltä ryhmältä kansalaisoikeudet ja joskus myös kansalaisuuden. Nürnbergin rotulait olivat juuri tällaista diskriminaatiota. Neutraali. Pyrkimystä tähän suuntaan on, mutta vielä ei ole aktiivisesti kansallismielisiä erotettu työtehtävistään.
4. Dehumanisaatio – ihmisyyden kiistäminen. Natsit kutsuivat juutalaisia ”tuholaisiksi”. Jep. Tätähän on netti pullollaan – persujen äänestäjät ovat enintään puoli-ihmisiä.
5. Järjestäytyminen. Kansanmurhat ovat aina suunniteltuja. Niiden tekijöillä on organisaatio. Vihahallinnot kouluttavat ja indoktrinoivat pyövelinsä toteuttamaan kansanmurhan. Jep. Virkakoneisto on – ainakin virallisesti – suvaitsevaiston hallussa ja jos ette usko, niin katsokaa mikä joukkorääkyminen seuraa jos joku kunnanjohtaja esittää suomalaiskansallisen näkemyksen.
6. Polarisaatio, jota luodaan voimakkaan propagandan avulla. Natsi-Saksa levitti juutalaisvihaa propagandalehdistön, elokuvien ja valtakunnanradion avulla. Jep. Katsokaapa mediaväen puoluekantajakaumaa.
7. Valmistautuminen. Kansanmurhan suunnittelu etenee käytäntöön. Valmistautumista peitellään valheellisin, salailevin ja eufemistisin viestein: hallitseva ryhmä puhuu ”lopullisesta ratkaisusta” tai ”itsepuolustuksesta”. Ei. Toistaiseksi Suomen etua ajavien ryhmien kannatus ei ole ollut riittävän suurta, että tähän olisi menty – ehkä on toki varauduttu. Uuskieli sen sijaan on jo käytössä, kuten tässäkin jutussa todettiin.
8. Vaino. Uhreiksi valitut joutuvat tappolistoille tai heidät eristetään leireille ja gettoihin. Joukkomurhat alkavat. Neutraali. Onhan näitä fantasialistoja, mutta ei niitä oteta vakavasti.
9. Eksterminaatio, joukkotuho. Uhrit otetaan tarkoituksellisesti suunniteltujen ja järjestelmällisten murhakampanjoiden kohteiksi. Ei. Ja tätä on vaikea uskoakaan, sillä toinen puoli omistaa 90 % aseista ja toinen puoli ei tiedä kummassa vessassa pitäisi käydä.
10. Kieltäminen. Tekijät ja joskus myös heitä seuraava sukupolvi kiistävät syyllistyneensä rikoksiin. Todistusaineistoa tuhotaan ja todistajia uhkaillaan. Ei. Tämä voi tietysti tapahtua vasta jälkeenpäin.

Tilanne on siis 4 – 2 – 4. Mikä on huomattavasti pidemmällä kuin tämän median pelkäämän ”kansanmurhan” suhteen. Tämä vaino kohdistuu ihmisiin, jotka ovat suomalaisia. ”Liberaalit” ovat siis valmiita demonisoimaan, vaientamaan ja jopa riistämään ihmisoikeudet vastustajiltaan. Kun taas tämä ”radikaalioikeisto” haluaa rakentaa Suomesta vauraan, menestyvän ja turvallisen maan – myös liberaaleille. Ja on tajunnut, että tämän tavoitteen esteenä on haittamaahanmuutto.

Sivallus CCCXCIV

Otsikko totesi: ”Kaksivaginainen nainen sai lapsen!
Tämä lienee ainoa tilanne maailmanhistoriassa, jolloin voidaan aiheellisesti esittää kysymys: ”Mistä v****sta tuo tuli?”

(Oikea vastaus: Ei kummastakaan, kyseessä oli keisarinleikkaus.)

Suomalaisen yleisurheilun taso 2023

Kalevan Kisat järjestettiin tänä vuonna Lahdessa yhdentoista vuoden tauon jälkeen ja kaikkiaan kuudetta kertaa.

Vuonna 2011 tein tutkimuksen, jossa vertailin Kalevan Kisojen tasoa kautta aikojen. Perinteiseen tapaan päivitän tilanteen lisäämällä mukaan tämänvuotiset kisat.

Vertailussa suoritetaan laskennalliset "maaottelut" kolmihenkisin joukkuein. Jokaisista Kalevan Kisoista on otettu jokaisesta normaaliin Ruotsi-maaottelun ohjelmaan kuuluvasta lajista (eli kaikki muut paitsi kävelyt ja moniottelut) kolme parasta suomalaista joukkueeseen. Sitten käydään läpi yksitellen ottelut kaikkien muiden vuosien Kalevan Kisojen vastaavaa joukkuetta vastaan. Jokainen laji, niin miehissä kuin naisissakin otetaan mukaan ja lasketaan pisteet Ruotsi-ottelun kaavalla eli 7-5-4-3-2-1 kaikissa niissä lajeissa, jotka ovat olleet molempien verrattavien vuosien KK-ohjelmassa. Tarkemman selvityksen käytetystä metodista ja laskentaohjelmasta voi käydä lukemassa alkuperäisestä tutkimuksesta.

Koska tänä vuonna kyseessä olivat 116. Kalevan Kisat, se tuottaa 115 ottelua jokaiselle "joukkueelle". Tasokkaimpien kisojen titteliä on pitänyt hallussaan vuosi 1988 vuosien 1984 ja 1998 hengittäessä niskaan. 1990-luvun puolivälin jälkeen taso alkoi laskea. Pohjanoteeraus saavutettiin 2011, joka oli viimevuotisessa vertailussa sijalla 46. Siitä alkoi vähittäinen hilautuminen ylöspäin siten, että viime vuonna oltiin jo sijalla kahdeksan.

Tänä vuonna näppituntuma oli sellainen, että meni vieläkin paremmin. Etukäteen arvelin, että nämä kisat sijoittuisivat neljänneksi kovien vuosien 1988, 1984 ja 1998 jälkeen. Toisin kävi. Tänä vuonna Lahdessa käytiin kaikkien aikojen kovatasoisimmat Kalevan kisat!
Tämänvuotiset mitalistit voittavat kaikki aiemmat eli saldo on 115 voittoa. Esimakua tästä saa vertaamalla tulosta viimevuotisiin kisoihin, joita vastaan tulee melko ylivoimainen voitto 449-343. Tämän vuosituhannen ruminta jälkeä ei kuitenkaan tule huonointa vuosikertaa 2011 vastaan (489,5-302,5), vaan vuosi 2017 häviää peräti 200 pisteellä (496-296). Tämä on esimerkki siitä, että aineistossa esiintyy "ristiinpelaamista".
Viime vuosituhannen puolelle mennessä aletaan sitten päästä tositoimiin. Kova vuosi 1998 häviää 425-345. (Vähäisempi kokonaispistemäärä aiheutuu siitä, että vertailu ei huomioi lajeja jotka eivät olleet molempien kisojen ohjelmassa eli 1998 pois jää naisten estejuoksu, tätä aiemmista kisoista tippuu sitten lajeja aina vähitellen ja kokonaispistesumma pienenee). Vuosi 1992 osoittautuu kovemmaksi palaksi, vaikka onkin kokonaispisteissä vasta kahdeksantena, tulos on 372-332. Tuon vuoden jälkeiset vuodet häviävät enemmän lähinnä siksi, että vähitellen naisille tuli vuoden 1992 jälkeen uusia lajeja lisää, kuten estejuoksun lisäksi seiväs, kolmiloikka ja moukari. Näissä uusissa lajeissa nykyaika on tietysti parempi kuin lajien ollessa tuoreita. Kaikkein kovimman vastuksen tämän vuoden kisoille tarjoaa vuosi 1988, lopputulos on 355-327.

Kun vertaa tämänvuotisia kisoja aiempiin Lahdessa järjestettyihin kisoihin, saldo on seuraava:
Vuosi 2012 häviää pistein 484,5-307,5, tuolloin suomalainen yleisurheilu kynsi lähellä pohjalukemiaan.
Vuosi 2000 häviää 450,5-341,5.
Vuosi 1985 kykenee ainoana lahtelaisvuonna alle 100 pisteen tappioon, 387,5-294,5.
Vuosi 1956 riistää vain muutamia hajapisteitä, saldo on 408-164.
Vuosi 1924 häviää kaikki lajit luvuin 16-6 ja lopputulos on 288-108.

Kuten olen aiemmin maininnut, olen lopettanut säännöllisen bloggaamisen. Siksi tämä kaikkien aikojen Kalevan kisa -vuosi onkin mainio hetki tämän vuosittaisen vertailun päättämiseen tässä blogissa – tavoite saavutettu! Voi tosin olla, että tälle työlle löytyy jatkaja, asia on harkinnassa ja jos näin käy, siirrän tiedot ja niiden käyttöohjeet eteenpäin.

Joka tapauksessa finis coronat opus eli kunniakkaaksi lopuksi tässä tilastona kaikkien aikojen sarjataulukko. Kuten alla olevasta taulukosta näkyy, ristiinpelaamista esiintyy jonkin verran. Toisena oleva vuosi 1988 häviää vuoden 2023 lisäksi myös vuosille 2000 ja 1994, mutta nämä puolestaan pelaavat muiden kanssa ristiin siten, että lopputulos on mitä on. Tasapelejäkin aineistoon osuu muutamia, siksi muutamalla vuodella on voittojen määrässä puolikkaita.

Aineiston mielenkiintoisin havainto osuu suunnilleen sen puoliväliin. Vuodesta 1970 alkaen pisteiden erotus on positiivinen eli nämä vuodet ovat otteluissa saavuttaneet yhteenlaskettuina enemmän pisteitä kuin vastustajansa. Kaikilla vuosilla ennen tätä tämä pistesaldo on negatiivinen. Voitettujen ottelujen määrä ei mene puoliksi samassa kohtaa, sillä puolet 115:stä on 57,5 ja vuosi 1970 on voittanut 61,5 ottelua, sitä seuraava 1969 saman verran. Seuraavana on 1967, voittoja on 60 ja edellä on 1972, voittoja 63.
Pisteiden erotuksessa havaitaan selkeä hyppäys vuoden 1970 kohdalla. Vuoden 1969 saldo on -77 pistettä, sitä seuraavaksi parhaiden vuosien 1967 ja 1968 vastaavasti -622 ja -269. Niiden alapuolella listalla olevien saldo on jo nelinumeroisesti miinuksella. Vuoden 1970 saldo on +1111 eli selvä hyppäys. Mutta vielä rajumpi hyppäys tulee sen edellä olevaan vuoteen 1972, jonka erotus on +5899 (vuoden 1971 kisat olivat vuoden 1972 kisoja kovemmat, erotus +6498). Kaikilla näiden edellä olevilla (eli vuodesta 1973 alkaen) erotus on vielä suurempi. Vuosi 1970 oli viimeinen, kun Kalevan kisat käytiin murskaradalla. Keinopäällysteratojen tulo aiheutti tulostasoon paljon, paljon suuremman muutoksen kuin nykypäivän kohutut ”ihmepiikkarit”. Toki osaselitys oli suomalaisen yleisurheilun toisen kultakauden alku, mutta suurin kunnia rajusta noususta menee paremmille olosuhteille.

Ylivoimaisesti suurin piste-ero on tämän vuoden kisoilla, +18181. Seuraavana tulee vuosi 1984, +15976. Näin suuri ero aiheutuu paitsi kovemmasta tasosta myös siitä, että vuoden 1984 kaikista otteluista puuttuvat naisten ”uudet” lajit siinä missä tämänvuotiset kisat keräävät niissä plussapisteitä tämän vuosituhannen kisoja vastaan. Ylipäätään naisten tasonnousu myös ”vanhoissa” lajeissa on tärkein selitys tämän vuoden kaikkien aikojen kärkisijalle. Kun vertaa esimerkiksi toiseksi parasta vuotta 1988 pelkästään miesten lajien osalta, nykypäivän miehet häviävät niukasti mutta naiset voittavat sen verran selvästi, että kokonaisottelussa piste-eroksi tulee 28 pistettä.
Kaikkien aikojen suurin piste-ero negatiiviselle puolelle on nälkävuoden 1918 kisoilla, -17220. Ne eivät kuitenkaan olleet tasoltaan huonoimmat, vaan vasta kahdeksanneksi huonoimmat. Aivan alkupään kisoissa oli sen verran vähemmän lajeja, että ne eivät kykene kerryttämään noin suurta piste-eroa. Huonoimmat kisat olivat historian toiset kisat vuonna 1908, jotka eivät voita yhtään ainutta ottelua mutta piste-ero on vain -6694. Lajimäärä oli sen verran vähäinen, että ne voivat hävitä yksittäisen ottelun enintään pistein 36-96, minkä ne yleensä tekevätkin. Vuoden 1907 kisoillekin ne häviävät 32-78 ja eniten pisteitä ne ”rohmuavat” vuosien 1911 ja 1916 kisoilta, 45,5.

Sotien vaikutus on selvä. Ensimmäinen maailmansota ei Suomea aluksi hetkauttanut, taso nousi koko ajan taulukossa sijalla 105 oleviin vuoden 1917 kisoihin asti. Mutta vuoden 1918 kisat tipahtavat sijalle 109 häviten kaikille vuosien 1914-17 kisoille. Tämä nälkävuosi oli kuitenkin poikkeus, jo 1919 voittaa kaikki edeltäjänsä. Sen jälkeen nousu on suhteellisen tasaista, poikkeuksena 1932 jolloin Los Angelesiin matkannut olympiajoukkue oli poissa kisoista. Kovatasoisimmat kisat ennen toista maailmansotaa käytiin Viipurin uudella kentällä 1937 ja ne ovat sijalla 73. Talvisodan jälkeiset vuoden 1940 kisat ovat sijalla 79 häviten edeltäjistään vuosille 1937-39 eli pudotus ei ollut kovin raju. Vuosi 1941 on ainoa vuosi, jolloin Kalevan kisoja ei käyty. Seuraavana vuonna kilpailtiin taas, kisat olivat Helsingissä jota oli edellisenä yönä pommitettu rajusti ja koko yön valvonut palomestari Gösta Hannula kävi voittamassa moukarinheiton. Siihen aikaan ei pienistä hätkähdetty. Taso kylläkin putosi, sijoitus listalla 88. Pudotus jatkui seuraavina vuosina, 1943 on sijalla 91 ja 1944 välirauhan solmimisen jälkeen syksyllä käydyt kisat sijalla 93. Ne kuitenkin voittavat vuoden 1928 ja kaikki sitä edeltäneet kisat, joten voidaan sanoa että sota taannutti yleisurheilun tasoa viidellätoista vuodella. Siitä lähti uusi nousu, vuosi 1945 on jo sijalla 84 ja vuoden 1937 taso ylitettiin 1952, sija 72. Sodasta toipuminen sotaa edeltävälle tasolle kesti siis noin kahdeksan vuotta.
Vuodesta 1995 alkanut lamakausi saavutti pohjalukemansa vuonna 2011, joka on sijalla 47 vuosien 1978 ja 1979 välissä. Siitä alkanut ja reilu kymmenen vuotta kestänyt nousu on nyt nostanut Suomen yleisurheilun kaikkien aikojen korkeimpaan tulostasoonsa, mikäli vertaillaan Kalevan kisojen mitalisteja kolmihenkisin maajoukkuein.

Taulukko:

Sijoitus	Vuosi	Lajipisteet		Erotus	Voitot
1	2023	42288,5	24107,5	18181	115
2	1988	39507	23788	15719	112
3	1984	39635	23659	15976	111
4	1998	40572,5	25317,5	15255	111
5	1991	39860,5	24138,5	15722	109
6	1994	40332,5	24941,5	15391	109
7	2000	40311	26085	14226	108
8	1992	39311	24687	14624	107
9	2022	40141	26255	13886	107
10	2002	40448	25949	14499	106
11	1997	40307	25583	14724	105
12	2003	40135,5	26260,5	13875	105
13	1990	38696	24599	14097	103
14	1993	39289	24709	14580	101
15	1999	39836,5	26054,5	13782	101
16	1996	39397	26493	12904	101
17	1995	39562,5	26327,5	13235	99
18	2006	39887,5	26509,5	13378	98
19	1981	38180	24235	13945	97
20	1987	38293	25002	13291	95,5
21	1983	38323,5	24970,5	13353	95
22	2005	39603	26793	12810	94
23	2021	38916	27480	11436	93,5
24	1985	38174,5	25120,5	13054	93
25	1989	37659	25635	12024	92
26	2007	39340,5	27055,5	12285	91
27	1976	37439,5	24974,5	12465	90
28	2001	38842,5	27554,5	11288	87
29	1980	37228,5	25186,5	12042	86
30	2016	38707,5	27688,5	11019	86
31	2018	38428,5	27967,5	10461	86
32	2020	38597	27799	10798	85
33	2004	38720,5	27676,5	11044	84,5
34	2014	37932,5	28463,5	9469	82
35	1982	36972	25442	11530	81,5
36	2015	37753,5	28642,5	9111	81
37	2012	38022	28374	9648	78,5
38	1986	36972	26323	10649	77
39	2009	38301	28095	10206	77
40	2019	37582,5	28813,5	8769	76
41	1977	36685	25729	10956	75
42	2013	36950	29446	7504	74
43	2010	37941	28455	9486	73
44	2017	37126,5	29269,5	7857	72,5
45	2008	37727	28670	9057	72
46	1978	36228,5	26185,5	10043	70
47	2011	37298,5	29098,5	8200	70
48	1979	36028	26387	9641	68
49	1975	35894,5	26520,5	9374	68
50	1973	33875	27483	6392	66
51	1974	34127,5	27230,5	6897	65
52	1971	33928,5	27430,5	6498	64
53	1972	33623,5	27734,5	5889	63
54	1970	31234,5	30123,5	1111	61,5
55	1969	30641	30718	-77	61,5
56	1967	29169	29791	-622	60
57	1968	29950,5	30219,5	-269	59
58	1963	28726	30234	-1508	58
59	1966	28962,5	29998,5	-1036	57
60	1965	28418	30542	-2124	56
61	1964	27962,5	30997,5	-3035	55
62	1962	27913	31047	-3134	54
63	1961	26942,5	32017,5	-5075	53
64	1960	26925,5	32034,5	-5109	52
65	1959	26307	32653	-6346	51
66	1958	26441	32519	-6078	50
67	1957	25952,5	33007,5	-7055	49
68	1956	24761,5	32746,5	-7985	48
69	1955	24496,5	33011,5	-8515	47
70	1954	24380,5	33127,5	-8747	46
71	1953	23270,5	34237,5	-10967	45
72	1952	23175,5	34332,5	-11157	44
73	1937	18532,5	25401,5	-6869	43
74	1939	18387	25547	-7160	41
75	1951	22397	35111	-12714	41
76	1938	18150,5	25783,5	-7633	40
77	1950	21893	34031	-12138	40
78	1947	21267	34657	-13390	38
79	1940	17702,5	26231,5	-8529	37
80	1948	20835	35089	-14254	36
81	1935	17541,5	26392,5	-8851	34
82	1949	21126,5	34797,5	-13671	34
83	1946	20936	34988	-14052	34
84	1945	20325	33905	-13580	32
85	1931	16966	26968	-10002	31
86	1936	16852	27082	-10230	30
87	1934	16968	26966	-9998	29
88	1942	15902	25876	-9974	28
89	1933	16626	27308	-10682	27
90	1930	16543,5	27390,5	-10847	26
91	1943	16073	27861	-11788	25
92	1929	15942	27992	-12050	24
93	1944	14862	26916	-12054	22
94	1926	15894	28040	-12146	22
95	1928	15592,5	28341,5	-12749	21
96	1932	15433,5	28500,5	-13067	21
97	1927	14938,5	28995,5	-14057	19
98	1921	14115	27663	-13548	17
99	1925	14633,5	29300,5	-14667	17
100	1924	14562	29372	-14810	16
101	1922	14439,5	29494,5	-15055	16
102	1923	14281	29653	-15372	14
103	1920	13187	28591	-15404	13
104	1919	13295	28483	-15188	12
105	1917	12778,5	28999,5	-16221	11
106	1916	12634	29144	-16510	10
107	1915	11999,5	27446,5	-15447	9
108	1914	11794	27652	-15858	8
109	1918	12279	29499	-17220	7
110	1912	9677,5	22640,5	-12963	6
111	1913	9469,5	22848,5	-13379	5
112	1910	7333	17659	-10326	4
113	1909	3765,5	8884,5	-5119	3
114	1911	9373	22945	-13572	2
115	1907	3835,5	8814,5	-4979	1
116	1908	4221	10915	-6694	0

Tekniikan ihmeitä

Tässä päivänä muutamana olin tavaratalossa lapsen kanssa. Hän huomasi hyllyssä tarjouksessa olevan elektronisen vempeleen, jonka halusi. Totesin tarjoushinnan olevan kympin ja varsinaisen hinnan 16,50. Sanoin että siitä senkun ostat, jos omalla rahalla sen teet. Itsepä olet ne tienannut, joten valintakin on sinun.
Huomautettakoon että olimme siis kahden, Salli ei ollut mukana. Valitettavasti, sillä hän on yleensä näissä asioissa se järjen ääni. Vaimoa kuuntelemalla olisi säästytty taas ongelmilta, mutta kun ei ollut ketä kuunnella.

Ei muuta kuin vempele ostoskärriin ja aikanaan liukuhihnalle muiden tavaroiden kanssa. Kassaneiti piippaili tavarat laskuun ja minä seurasin. Vempeleen kohdalla epäilykseni heräsivät. Maksoin kuitenkin laskun ja sain kuitin, josta tarkistin hinnan. 16,50. Huomautin että tämän piti kyllä olla tarjouksessa. Kassaneiti tarkisti ja sanoi, että jostain syystä sitä ei ole nyt koneeseen tallennettu. Sanoin että hyllyssä kyllä luki että kymppi. Kassaneiti otti kommunikaattorinsa ja yhteyden lähempänä kyseistä hyllyä olevaan myyjään:
- Tarkistatko tämän hinnan… jaa että hyllyssä lukee kymppi… että mikäkö malli… odotapa
(runsaasti paketin kääntelyä kunnes oikea mallimerkintä löytyy)
- Tämä on siis Ydelsigo 54RZ-7… okei, asia selvä... (klik)
Kassaneiti kääntyy puoleeni:
- Tarjouksessa oleva malli on Ydelsigo 55RY-7, tämä on Ydelsigo 54RZ-7. Väristä erottaa. Tämä on tummansininen, se tarjousmalli on vaaleansininen. Haluatteko vaihtaa?
- Joo, ei niillä kai eroa ole.
- Minäpä soitan jonkun tuomaan ja vaihtamaan…
- Mitä turhia, äkkiäkös minä käyn hakemassa oikean. Vienkö tuon väärän takaisin hyllyyn samalla?
- Ei, se ostos pitää perua erikseen ja lukea vaihdon yhteydessä viivakoodi.
- Niin tietenkin, no käyn hakemassa vain sen oikean.
(kipkipkip hyllylle toiselle puolelle kauppaa)

Hyllyllä huomaan, että tarjouslappu on kadonnut. Syykin selviää. Hyllyssä ei ole yhtään ainutta vaaleansinistä vempelettä. Sen sijaan kahdessa rivissä tummansinisiä. Toisessa rivissä siinä kohtaa missä lukee sen tummansinisen Ydelsigo 55RY-7:n oikea hinta 16,50. Ja toisessa rivissä siinä kohtaa missä lukee sen – oletettavasti – vaaleansinisen Ydelsigo 54RZ-7:n niin ikään oikea hinta 16,50 ja jota vielä varttitunti sitten oli peittänyt kymmenen euron erikoistarjoushinta. Eli olemme ottaneet väärän vempeleen oikeasta rivistä, koska oikeita vempeleitä ei enää ollut jäljellä. Huomautettakoon että kyseiset vempeleet ovat ilmeisesti väriä vaille täsmälleen samannäköisiä. Niin ja sitä mallimerkintää, joka on niin pienellä tekstillä että keski-ikäinen mies tarvitsee mikroskooppia saadakseen sen luettua.
Takaisin kassalle, johon lapsi on jäänyt odottamaan ostosten kanssa. Kassaneidille totean, että alennustuote onkin päässyt loppumaan. Lapselle kerron tilanteen ja sanon, että ei se mitään, saadaan rahat takaisin.
- Eikun minä haluan sen silti.
- Vaikka se maksaa 16,50 eikä kymppiä?
- Joo.
Hetken aikaa asian punnitsemista.
- No jos kerran haluat omiasi käyttää, niin siitä sitten.

Tuntia myöhemmin kotona.

Puoli tuntia myöhemmin on saatu muovinen pakkaus (tiedättehän, sellainen mitä yrittää aina avata ilman saksia, viiltää haavan käteensä, paikkaamisen jälkeen käy hakemassa sakset olettaen että kyseisessä pakkauksessa on jokin muu tuote kuin sakset, jotka on ostanut siksi ettei tällaisia pakkauksia saa ilman niitä auki) ja käy ilmi, että Vempele pitää integroida puhelimeen. Tässä vaiheessa alan jo aavistella lähestyvää katastrofia. Minkä vahvistaa vierestä tilannetta seuraavan Sallin vino hymy.

Olen onnekseni jo tällaisten tilanteiden veteraani, joten ymmärrän vetäytyä ennen kuin sitoutuisin hävittävään taisteluun. Annan komennon käsiin, joilla arvioin olevan parhaat selviytymismahdollisuudet eli lapselle. Ikävä kyllä lapsikin on jo sen ikäinen, että näillä perintötekijöillä alkavat jo loogisen toiminnan geenit puskea näkyville. Puoli tuntia oman vetäytymiseni jälkeen minulle selviää kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että asennus ei onnistu. Toiseksi se, että lapseni sanavarasto on huomattavasti kuvittelemaani laajempi.

Jälleen kerran törmäämme Tekniikan Asennussuunnittelun Kiroukseen. Olen ihan varma, että tuolla jossain elää aivan oma insinöörirotunsa, joka on vihdoinkin ratkaissut Typerän Käyttäjän Ongelman. Tämä siksi, että en muista törmänneeni Tekniikan Asennussuunnittelun Kiroukseen ennen kuin jo jonkin aikaa tämän vuosituhannen puolella.
Omassa nuoruudessani laitteiden asentaminen edellytti insinörtin taitoja. Ei tavallinen kuolevainen saanut tietokonetta toimimaan, eikä oikeastaan mitään muutakaan laitetta jossa oli enemmän kuin yksi elektroniikkapiiri. Silloin paikalle kutsuttiin Asiantuntija eli nuori nörtti. Olen ollut aika monta kertaa sukulaisten ja tuttavien hilavitkuttimia asentamassa joko paikan päällä tai puhelinkonsulttina aikoinaan langan ja sittemmin langattoman päässä. Vasta edellistä lausetta kirjoittaessani tajuan, että törpömmät sukulaiseni (törpömmistä kavereista olen hankkiutunut eroon, törpömmistä sukulaisista ei niin vähällä selviä) eivät ole pyytäneet minulta asennusapua ainakaan kymmeneen vuoteen. Mikä osaltaan todistaa oikeaksi sen mitä seuraavaksi kerron.

Joskus vuosituhannen vaihteessa jollakulla insinöörillä pysähtyi lippalakin propelli ja hän keksi, kuinka ratkaistaan Typerän Käyttäjän Ongelma. Tämä salattu tietotaito levisi muutamassa vuodessa kaikkien elektroniikan valmistajien keskuuteen. Siitä pitäen kaikki laitteet on osattu suunnitella keskivertoälyiselle ihmiselle. Ensimmäinen merkki tästä on se, että käyttöohjeet ovat kadonneet lähes täysin, kun ne ennen olivat yksityiskohtaisia. Kokonaan ne eivät ole kadonneet, koska kuluttajansuojalaki niitä edellyttää. Mutta mikäli ette ole huomanneet, niin ne ovat ohentuneet ja sisältävät yleensä oikean käyttöohjeen nettiosoitteen. Paperiset käyttöohjeet ovat niin lyhyet ja epäselvät, ettei niiden avulla saada vekotinta kuitenkaan toimimaan. Mikä viisasta onkin, sillä eihän kukaan kuitenkaan lue käyttöohjeita. Pelkkää paperin haaskausta ja ihmetyttää etteivät ympäristönsuojelijat ole tähän puuttuneet.

Koska Typerän Käyttäjän Ongelma on ratkaistu, niin koko asennuksen osaamisen asetelma on heittänyt häränpyllyä. Käyttäjät sen sijaan eivät ole mihinkään muuttuneet. Jakauma on edelleen sama kuin viime vuosituhannella. Karkean likimääräisesti sanoen: 10 % sattuu jostain syystä olemaan tämän kyseisen alan laitteiden asiantuntijoita, jotka tietävät kuinka laite toimii ilman käyttöohjeitakin. Toiset 10 % taas ovat loogisesti ajattelevia ihmisiä, jotka eivät kyseisestä laitteesta mitään tiedä, mutta ymmärtävät käyttöohjeita ja osaavat tehdä johtopäätöksiä. Loput 80 % taas ovat tumpeloita, jotka tökkivät satunnaisia johtoja satunnaisiin paikkoihin.
Viime vuosituhannen puolella tämä viimeinen 80 % ei saanut mitään tehtyä vaan he tarvitsivat jompaakumpaa kymmenen prosentin vähemmistöstä saadakseen laitteensa toimimaan.
Tällä vuosituhannella Typerän Käyttäjän Ongelma on ratkaistu. Insinörtit ovat jollain konstilla saaneet selville, mikä on Typerän Käyttäjän intuitio ja suunnitelleet laitteensa siten, että se alkaa toimia kun Typerä Käyttäjä tekee sen minkä hän tekee vastoin loogista ajattelua. Karkeasti arvioiden tämä onnistuu niin hyvin, että lähes 90 % Typeristä Käyttäjistä saa vekottimen toimimaan viimeistään toisella yrittämällä olettaen, että mahdollinen ensimmäisen yrityksen epäonnistuminen aiheutuu siitä ettei hän ole älynnyt kytkeä vekotinta pistorasiaan, ladata akkua tai asentaa paristoja.
Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkiaan 80 % ihmisistä saa vekottimet toimimaan alle viiden minuutin. Tämä koostuu määrästä, joka on 10 % asiantuntijoita ja 70 % onnekkaita tumpeloita. Mikä on huikea parannus viime vuosituhanteen nähden – silloin onnistui 30 % (10 % asiantuntijoita, 10 % järkeviä ja 10 % onnekkaita tumpeloita), nykyään onnistuu siis 80 %.

Jäljelle jäävä epäonnistujien 20 % koostuu siis puoliksi epäonnekkaista tumpeloista. Jotka yleensä palauttavat laitteen takuuaikana todeten ”se ei toimi” ja ostavat tilalle ehkä toisen, jonka saavat yleensä toimimaan. Tumpeluus kun tarkoittaa sitä, että logiikkaa ei ole joten edellinen epäonnistuminen ei anna mitään viitteitä siitä, miten käy seuraavalla kerralla. Niinpä uudelleen yrittävistä tumpeloista 90 % onnistuu toisen tuotteen kanssa. Ainoa seuraus tästä on se, että tämän jälkeen he loppuikänsä muistavat kertoa, että ”Ydelsigo on paska merkki, ei toimi mutta kun ostin Arepangin, niin johan pelitti.”
Toinen puoli näistä jotka eivät saa laitetta toimimaan koostuu sitten siitä 10 % ihmisistä, joka ajattelee loogisesti mutta ei ole alan asiantuntijoita. Johon harmikseni kuulun.

Kuunneltuani lapseni taistelua Vempeleen integroimiseksi kännykkään riittävän kauan liihottelin pelastavana enkelinä paikalle. Tässä välissä huomautettakoon että en oikeastaan osaa kuvitella pärstää joka muistuttaisi enkelin pärstää vähemmän kuin omani. Mutta ei se mitään, myöskään ”pelastava” osuus ei toteutunut sen enempää kuin ”liihottelukaan”. En sitä kyllä olettanutkaan, mutta piti silti kokeilla.

Aluksi yritin lukea käyttöohjetta. Virhe nro 1. Siellä ei kerrottu yhtään mitään mikä hyödyttäisi. Paitsi että skannaamalla QR-koodin laitteesta puhelimeen asennus sujuisi kuin tanssi. Ja niinhän se todella minulta sujuikin aivan kuin cha-cha-cha. Eli ei ollenkaan. Virhe nro 2. Puhelin ei tunnistanut laitetta, vaikka yritin niitä esitellä toisilleen sekä sähköisellä protokollalla että brittiläisten herrasmiesten tapaan.
Tässä vaiheessa olisi tietysti pitänyt luovuttaa, mutta härkäpäisyyteni esti. Siirryin virheeseen nro 3, joka onkin sitten jo peruuttamaton. Kuten epäilen lukijan kokemuksesta tietävän. Menin asentamaan puhelimeen online-kaupasta Vempeleen sovellusohjelman. Joka ei asentunut kunnolla vaan jäi välitilaan. Mikä on kauniimpi nimitys Danten kiirastulelle. Välitila näet tarkoittaa sitä, että puhelin luulee ohjelman olevan asennettu, kun taas Vempele tietää ettei sitä ole asennettu. Ohjelman poistaminen taas ei onnistu, koska tässä vaiheessa puhelin tunnistaa sen verran asentamattomuutta että on sitä mieltä ettei ole koskaan kuullutkaan mokomasta sovelluksesta. Mitä, minäkö? Takuulla en ole mitään tehnyt, se käytännössä sanoo. Ohjelman uudelleen asentaminen taas ei onnistu, vaan puhelin sanoo että johan tämä on asennettu, älä nyt viitsi, iso mies.

Olemme siis päätyneet todellakin Danten kiirastuleen. Ainoa konsti selvitä on joko viedä puhelin maksulliselle asiantuntijalle tai ostaa uusi ja yrittää uudelleen. Mikä ei olekaan kovin paljon kalliimpi vaihtoehto.

Koko sotku aiheutuu siis siitä, että insinöörit ovat ratkaisseet Typerän Käyttäjän Ongelman. Mikä on ollut märkä rätti vasten kasvoja sille 10 %:ille, joka ei ole sen paremmin typeryksiä kuin asiantuntijoitakaan. Heidän intuitionsa kun toimii aina loogisesti ja laitteet on nykyään suunniteltu toimimaan epäloogisesti. Edes tuurilla ei voi onnistua.

Tässä on kuvattu vain Vempeleen mallia Ydelsigo 55RY-7 tapaus. Vastaavia on osunut kohdalle niin usein, että tämä ei voi olla sattumaa.
Mahdollinen lukija alkaa kenties miettiä, miksi en ole sitten keksinyt tähän ratkaisua. Itse asiassa olen. Tai olin. Kälyn mies osoittautui vuosia sitten kuvioihin ilmestyttyään varsinaiseksi tekniikanörtiksi. Itse en ole koskaan erottanut miksi joku luuri maksaa 100 euroa ja toinen 600 euroa. Molemmilla voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä tai mitä helvetin WhatsAppeja ne nykyään ovat. Kuulemma uudemmissa toimii jo nettikin. Vaan tämäpä osasi kaikki mallinimetkin ulkoa ja kykeni aina kertomaan, mikä vekotin kannattaa ostaa kunhan ensin kertoi mitä sillä haluaa tehdä ja paljonko se saa maksaa.
Itse asiassa hän osoittautui niin hämmentävän taitavaksi, että kykeni johdattamaan pois jopa kiirastulesta, johon päätyy kun asentaa jotakin väärin. Tämä onnistui jopa puhelinneuvontana.
Taannoin kävi kuitenkin niin onnettomasti, että kälyltä ja mieheltä menivät lusikat jakoon. Ehdotin Sallille, että pidettäisiin äijä ja heivattaisiin käly pois, eihän me sillä mitään tehdä. Ehdotukseni ei saavuttanut vastakaikua. Jostain minulle käsittämättömästä syystä hän oli enemmän kiintynyt siskoonsa.
Olen antanut kälylleni uhkavaatimuksen. Hänellä on enää kuusi kuukautta aikaa löytää sellainen asiantuntijamies, joka kykenee auttamaan minut pois siitä kiirastulesta, johon olen päätynyt yrittäessäni itse asentaa laitetta. Sen verran annan joustoa, että tarvittaessa kelpaa myös tumpelo, jolle voi antaa laitteen asennettavaksi kokeilematta itse ensin logiikalla.

Välihuomautus 164 : Eroa, Wille Rydman!

Hesari meni sitten venyttämään lakia ja kaivamaan seitsemän vuotta vanhoja kahden ihmisen välisiä yksityisviestejä tulkittuaan, ettei kirjesalaisuus koske niitä. Muut viestit voi selittää räväkällä kielenkäytöllä ja huumorilla, mutta yksi meni liian pitkälle:
”Mutta kun se kielonpentele on tälle tontille kerran tuotu, niin sitähän löytyy kaikkialta kun se leviää ja lisääntyy kuin somali. Eli jos haluat somalikieloja kukkapenkkiin, niin kyllä täältä löytyy ja siirtäminen onnistuu.”
Kielo on Suomen kansalliskukka. Vertaamalla kieloa somaleihin Rydman häpäisi arvoja anteeksiantamattomalla tavalla. Jossain sen rajan on kuljettava.

Toinen loukkaava viesti oli Lähi-itään liittyvä:
”Hyi helvetti kun mua oksettaa tää aavikkoapina.”
Tämä ei ole niin vakavaa, sillä apina ei ole Suomen kansalliseläin. Sinänsä lähi-itäläisten käyttäytymisen vertaaminen apinoihin on epäreilua, kuten kuvamateriaali todistaa:

Välihuomautus 163 : Kaatakaa Mannerheimin patsaat!

Mannerheim toimi Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana 1921-1951. Hänen sihteerinään oli 1928-1938 Elsa Könönen, joka kirjoitti näistä vuosista muistelmateoksen Vuosikymmen Mannerheimin sihteerinä.
Italian-Abessinian sodan aikana Punainen Risti lähetti sinne avustusretkikunnan, jonka johtaja oli Richard Faltin. Ennen lähtöä Mannerheim piti jäähyväistilaisuudessa puheen, jonka hän osoitti retkikunnan johtajalle. Kuvassa lainaus puheesta:

Kun kerran on ruvettu vanhoja puheita ja kirjoituksia kaivelemaan, niin woketetaan nyt sitten kunnolla ettei jää puolitiehen.

Mämmilä

Sarjakuvapiirtäjä Tarmo Koivisto alkoi julkaista Mämmilä-sarjakuvaa vuonna 1975. Reilun kahdenkymmenen vuoden kuluttua useissa eri lehdissä – pisimpään Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 1983-1996 – julkaistu sarja meni tauolle palatakseen albumimuodossa ensin 2002 ja uudelleen Suomen Kuvalehdessä 2006-2008. Kaikki sarjat on julkaistu myös albumeina.

Sarja on usealla tavalla hyvin poikkeuksellinen sarjakuva formaatiltaan. Siinä ei ole ensinnäkään päähenkilöä, vaan Mämmilän kyläyhteisön jäsenet nousevat yksi kerrallaan esiin tarinoissa, jotkut lyhytaikaisemmin, jotkut koko sarjan ajan, joillakin on tähtihetkensä jonka jälkeen he palaavat taustalle, jotkut vierailevat sarjassa vain lyhyen ajan mutta isossa roolissa, jotkut pysyvät koko sarjan ajan sivuhahmoina.
Kaikkein suurin poikkeama normaaliin sarjakuvaformaattiin on henkilöiden kehitys. He näet ikääntyvät sarjan myötä. Sarjan alun teinit elävät sen lopussa keski-iän kriisissä, alun mahtihenkilöt päätyvät loppupuolella vanhainkotiin tai hautaan. Mikä on myös harvinaista sarjakuvissa – niissä tärkeät hahmot eivät yleensä kuole.

Olen ollut Mämmilä-fani siitä lähtien kun ensimmäisen sarjan jostain tuotannon alkupäästä sattumalta luin. Huushollista löytyy täydellinen kokoelma albumeja. Kumma kyllä, Salli ei ollut koskaan niitä lukenut. Tämä siitä huolimatta, että aloin koota sarjaa täydelliseksi vasta naimisissa ollessamme, sitä ennen oli ymmärrettävistä syistä vain muutamia satunnaisia albumeja sarjan alkupäästä. Jokin ajastaika sitten vihjaisin, että tässä voisi olla luettavaa joka kiinnostaisi. Aluksi suhtautuminen oli vähän epäileväinen, mutta ei muuta kuin yhdessä iltalukemisiksi ensimmäinen albumi. Toisen tai kolmannen albumin kohdalla innostus pääsi vauhtiin ja niinpä muutamassa viikossa tuli kahlattua kaikki albumit läpi.

Alkuperäisessä sarjassa oli kymmenen albumia vuosilta 1975-1996, joita seurasi yksi erillisalbumi joka oli piirretty alkujaankin albumimuotoon toisin kuin muut kirjat sekä vielä yksi vuosien 2006-2008 sarjakuvista koostettu albumi:
Mämmilä 1. Sarjakuvia Suomesta (1978)
Mämmilä 2. Punkkia ja metsäkukkia (1980)
Mämmilä 3. Pässimäestä peltihalliin (1982)
Mämmilä 4. Pois tieltä (1984)
Mämmilä 5. Kasvukipuja (1986)
Mämmilä 6. Rakennemuutos rassaa (1988)
Mämmilä 7. Riitaa ja rakkautta (1990)
Mämmilä 8. Naapurin neekeri (1992)
Mämmilä 9. Ladoja ja dollareita (1994)
Mämmilä 10. Täällä tähtikiekon alla (1996)
www.mammila.fi (2002)
Kiinalainen juttu (2008)

Sarjakuville tyypilliseen tapaan pari ensimmäistä vuotta oli hakemista sekä tarinan että piirrostyylin kanssa; katsokaa mitä tahansa sarjakuvaa niin ensimmäinen albumi on lähes poikkeuksetta tyyliltään erilainen kuin muut, vaikkapa Asterix Gallialainen hyvänä esimerkkinä. Koivisto osui kuitenkin hermoon ja markkinarakoon, sillä sarjakuva saavutti huomattavan suosion. Toisessa albumissa linja on jo löytynyt piirrostyylin suhteen ja hahmot vakiintuneet näköisikseen, mistä he eivät enää muuttuneet paitsi ikääntymisen myötä.
Sarjan mestariteokset ovat albumit 3 ja 4, joiden käsikirjoitus on parasta Mämmilää. Siinä vaiheessa Koivisto oli ottanut etäisyyttä lapsuutensa Oriveteen ja osasi siksi kuvata suomalaista kyläyhteisöä tarkkailijana. Toisaalta samat intressit vaikuttivat yhä 80-luvun alussa kuin kymmenen vuotta aiemmin. Seuraavissa albumeissa ei olla enää niin ajan hermolla, koska kyläyhteisö on jo toisenlainen eikä piirtäjällä ole siitä läheistä henkilökohtaista kokemusta. Hahmojen kehittyminen kantaa kuitenkin sarjakuvaa edelleen samalla tasolla kuin aiemmin. Alkuperäisen sarjan lopussa alkaa sitten jo vieraantuminen ja väsyminen näkyä. Yhdeksäs albumi on edelleen hieno, mutta sen kehityskulku vie Mämmilän tarinan loppua kohti, sillä juoni on punottu jo kyläyhteisöstä osin irralliseksi. Alkuperäisen sarjan viimeinen eli kymmenes albumi on sitten jo suurelta osin vanhan toistoa, joskin muutamilla loisteliailla yksityiskohdilla. Muutaman vuoden hengähdystauon jälkeen uusi, kokonaan yhtenäiseksi tarinaksi piirretty albumi on taas piristävämpi, viimeinen albumi ei yllä aivan samalle tasolle.

Sarjan parasta antia ovat sen henkilöhahmot. Laskin tasan kaksikymmentä henkilöä, jotka esiintyivät sekä ensimmäisessä että viimeisessä albumissa (en mene takuuseen että olisin täysin oikeassa, perustui muistikuvaan viimeisen albumin esilehden henkiögalleriasta laskettuna). Jotkut, kuten Atte Syrjänen alakoulupojasta teknologiafirman toimitusjohtajaksi, ovat enemmän tai vähemmän keskeisiä henkilöitä koko ajan. Toiset, kuten rakennusmestari Heimo Suominen, ovat aluksi jopa nimettömiä taustahahmoja, nousevat sitten päähenkilötasolle (Suominen albumeissa 3-6), katoavat välillä kokonaan (taisi esiintyä albumeissa 7-9 vain yhdessä piirroksessa kehystetyssä valokuvassa) ja ilmestyvät taas valokeilaan (kaksi viimeistä albumia). Toiset taas pysyvät koko albumisarjan ajan taustalla, heillä on ehkä noin yksi sivu per albumi jossa ovat merkittävästi esillä, kuten kukkakauppias Ida Immonen. Parivaljakko Vilhelm Varpunen – Rikhard Ronkainen puolestaan ilmestyy kaveruksina aina säännöllisesti viemään juonta eteenpäin, ikääntyvät eläkeläisiksi ja kuolevat (ainakin Ronkainen, Varpusen kuolema jää avoimeksi mutta annetaan ymmärtää hänen olevan viimeisillään) viimeisessä albumissa. Jotkut taas pomppaavat tyhjästä näkyviin etualalle kadotakseen jäljettömiin, kuten konsultti Uffe Ekman albumeissa 5-6, jälkeenpäin miestä ei enää nähdä lainkaan ja muistetaan vain parilla maininnalla dialogissa.

Henkilöhahmojen voima on niiden uskottavuudessa. Suomessa kasvanut ei voi olla tunnistamatta hahmoja omasta piiristään. Itseäni kutkutti suuresti moni hahmo, joiden piirteet olivat kovasti tutun oloisia.

Pekka Syrjänen oli parissakymmenissä oleva nuorimies sarjan alussa, heilasteli Eeva Lehtosen kanssa päätyäkseen sitten naimisiin ja aviokriisiin, joka kuitenkin ratkesi. Elämä heitteli muutenkin, teollisuustyöntekijä päätyi konkurssin myötä työttömäksi mutta putosi lopulta jaloilleen kiitos harrastuksensa eli autojen rassaamisen, mikä johti autokorjaamon perustamiseen.
En valitettavasti tuntenut ”Pekkaa” nuoruudessaan, vaan tutustuin häneen kolmikymppisenä, jolloin perhe oli jo perustettu. Mutta kohtalo oli hyvin samanlainen: duunari vaikutti tipahtavan tyhjän päälle, kun tehdas sulki ovensa. ”Pekka” oli kuitenkin mies jonka käsissä jakoavain vaikutti taikasauvalta. Muistan kun itselläni oli ongelmia erään laitteen kanssa ja pyysin ”Pekan” apuun. Hän ei ollut koskaan edes nähnyt kyseistä erikoislaitetta, mutta ei siinä kauan mennyt ennen kuin vika selvisi. Sai vähän aikaa tyrkytellä, ennen kuin huoli korvauksen. Odotetusti ”Pekka” löysi lopulta tien ulos ahdingostaan ja perusti oman firman.

Atte Syrjänen oli Pekan pikkuveli, noin kymmenen vuoden ikäinen poika sarjan alussa. Hän löysi tietotekniikan ja alkoi menestyä koulussa, mikä johti diplomi-insinöörin opintoihin ja vähitellen ison firman toimitusjohtajksi.
”Atte” tuli kanssani samalle luokalle alakoulussa, kun yrittäjävanhemmat muuttivat paikkakunnalle. Ei ollut mikään huippuoppilas, mutta lukioon mentiin yhdessä ja siellä alkoi poika pärjätä. Yhdessä väännettiin koodia muutaman kaverin kanssa ja ”Atte” oli meistä se, joka innostui alasta toden teolla. Perusti oman firman jo DI-opintojensa aikana kuten sarjakuvassakin ja rakensi siitä menestyvän toiminimen, kuten esikuvansakin.

Toivo Rönkä oli ilmeisen varakas, lapsettomassa avioliitossa elelevä sarjakuvan alussa jo eläkkeellä oleva naapurustokyttääjä, joka oli jatkuvalla sotajalalla omenavarkaissa käyvän nuorison kanssa.
Omassa lapsuuden naapurustossani ollut ”Rönkä” oli myös lapsettomassa avioliitossa oleva eläkeläinen eikä voinut sietää ympäristössä leikkiviä lapsia. Esikuvansa tapaan hänkin oli pikkuporvari, ei sarjakuvahahmonsa varoissa mutta hakeutui luottamustehtäviin, joissa saikin nipottamisellaan kaikenlaista riesaa aikaiseksi. Jo aikuisena osui eräästä matrikkelista sattumalta silmään tieto, joka ei yllättänyt sitten pätkääkään. ”Rönkä” oli ollut jatkosodan aikaan sotapoliisialiupseerina. Sodan jälkeen hän oli sitten muuttanut sukunimensä sellaiseksi, jona hänet olin oppinut tuntemaan. Tarkempi tutkimus paljasti että hän oli ollut sotapoliisina nimenomaan siinä joukko-osastossa, jonka väitettiin teloittaneen sotilaskarkureita kesän 1944 aikana pikaoikeuksien jälkeen. Teloitukset olivat ilmeisesti huhupuheita, mutta ehkä niiden takia mies oli katsonut parhaaksi häivyttää jälkiään nimeä vaihtamalla.

Jalmari Lepola oli Toivo Röngän kasvukumppani, huutolaispoika kuten Toivokin, molemmat olivat päätyneet Iivari Röngän kasvateiksi. Jalmari oli kuitenkin ilkikurinen eikä pitkälle pötkinut, Toivo sen sijaan pääsi adoptiopojaksi ja rikastui. Jalmari sitten kuitenkin hommasi ujolle Toivolle vaimon torpan hinnalla. Vanhoina miehet uhittelivat toisilleen.
Varsinaista ”Jalmaria” ei ole kohdalleni osunut, joskin tässä muistelmassa mainitulla vanhaisäntä Antilla oli samankaltaisia teräviä huomautuksia. Jalmarin nostan kuitenkin esille siksi, että hänen ja Toivon keskinäiseen suhteeseen sisältyy eräs epäloogisuus, joka on Mämmilän saagassa harvinainen jatkuvuusongelma. Tarinassa käy siis ilmi miesten olleen samaan aikaan kasvattilapsina ja annetaan ymmärtää Jalmarin olleen hieman vanhempi, joskin suunnilleen samanikäinen. Voitaneen olettaa ikäeroksi maksimissaan viisi vuotta, ei missään nimessä kymmentä. Jalmarin iän ankkuroi hänen kertomuksensa vapaussodasta, jonka aikaan hän oli suunnilleen parikymppinen sekä 85-vuotispäivähaastattelu Mämmiviestissä albumin 4 alussa eli noin vuonna 1983, mikä täsmää ikään. Hän on siis syntynyt 1800-luvulla, luultavasti viimeistään 1898. Tällöin Toivo Röngän syntymävuodeksi saadaan 1898-1903, ei missään nimessä enää 1910 tai myöhemmin. Jalmari kuolee nauruun albumissa 5 eli 1980-luvun puolivälissä. Piirtäjä itse sanoi, että Lepola piti päästää pois koska hänellä oli liian suuri houkutus nostaa vaari aina kommentoimaan nykyajan hullutuksia. Rönkä sen sijaan painelee täyttä häkää päätyäkseen vanhainkotiin omaisuutensa menetettyään noin 1987. Sieltäkin hän masinoi operaatioitaan, mikä ei oikein täsmää oletetun korkean iän kanssa. Rönkä rikastuu vielä uudelleen vuosituhannen vaihteessa. Hän kuolee vuoden 2002 albumin viimeisessä ruudussa eli noin satavuotiaana, jos aikajanaan on uskomista.

Leevi Pikkula on paikallinen urheilijasuuruus, moninkertainen hiihdon piirinmestari. SM-tason menestyksestä ei tarinoissa mainita. Hän päätyy maineensa ansiosta johtajatason tehtäviin, joihin hänellä ei ole kykyjä ja niinpä häntä käytetään tylysti bulvaanina, jolle jää Musta Pekka käteen. Pikkula jää työttömäksi ja joutuu ottamaan vastaan milloin mitäkin töitä. Pohjanoteeraus on se, kun hän päätyy Mämmilän uuden kauppakeskuksen pihaan Amerikka-teemapäivillä naama mustattuna teeskentelemään banjonsoittoa yhdessä tuntemattomaksi jäävän Aku Ankka -pukuun sonnustautuneen työkaverin kanssa. Seurauksena on Mämmilä-sarjan komediallinen tähtihetki, joka sai minut nauramaan ensimmäistä kertaa sen lukiessani niin että vatsalihakset olivat seuraavana päivänäkin kipeinä. Rikhard Ronkainen ilmestyy paikalle maahanmuuttajakaverinsa Muhammed al-Zomalin kanssa ja kysyy tältä, mitäs Mukku tuumii paikallisesta neekerikannasta. Mukku saa naurukohtauksen ja Leevin naama venähtää. Seuraavassa kuvassa on Mämmilän poliisiasema, jossa konstaapeli Jalkanen vastaa puhelimeen. ”Että mitä? Rotumellakka Ostomekan ovella? Ketä? Ronkainen … pari neekeriä … ja Aku kuka???" Lopulta Leevi-parkakin putoaa jaloilleen, vaikka paluuyritys hiihtäjäksi menee sekin mönkään luistelutyylin sotkettua suunnitelmat – ei ole persjalkaisesta Leevistä sivupotkun taitajaksi.
”Leevi” oli minulle lähinnä hyvänpäiväntuttu, mutta tarina oli vähän samankaltainen. Silloisen asuinpaikkani Huitsinnevadan hiihtosuuruus, jonka parhaat päivät olivat jo takana. Menestystä ei valtakunnallisella tasolla tullut, piirinmestaruuksienkin laita taisi olla vähän niin ja näin, koska piirissä oli kuitenkin pari vähän vanhempaa arvokisakävijääkin, taisi kuitenkin joku kultamitali olla. Mutta ”Leevi” jatkoi uraansa ja lopulta yritys palkittiin veteraanisarjojen SM-mitaleilla, kun lahjakkaammat lopettivat tai eivät enää viitsineet harjoitella tosissaan. Työura ei onneksi ollut yhtä menestyksekäs kuin sarjakuvassa, sillä ”Leevi” yleni vain työnjohtajatasolle hiihtomenestyksensä ansiosta eli ei kuitenkaan päässyt Peterin periaatteen mukaisesti kykenemättömyytensä tasolle, ainoastaan lähelle sitä.

Taina Suominen on Heimo Suomisen rahanahne vaimo, joka ryhtyy suhteeseen Leevi Pikkulan kanssa, mikä päättää avioliiton. Kun hänelle valkenee, että Leevikään ei häntä vakituiseksi ota, hänen ymmärretään vajoavan aluksi prostituutioon, mistä hänet ”pelastaa” uskoontulo. Tästä hän sitten päätyy ennustaja ”Lady Thainahiksi”.
”Taina” tuntuu olevan kooste joistakin tielleni valitettavasti osuneista naisihmisistä – ei onneksi liian lähelle osuneista. Mutta tiedän aika monta laiskaa ja rahanahnetta ketkua, jotka ovat päätyneet avioliittoriivinraudoiksi onnettomille kavereille. Ja aika monella on ollut Tainan kohtalo kun avioliitto on päättynyt neljänkympin kantturoissa: enää ei ulkonäöllä miehiä pyydystellä, kun se on ollut suhteellisen vaatimaton jo alkujaan. Eikä ole koulutusta tai muutakaan substanssia. Jotkut näistä pintaliitäjistä ovat sitten aikuistuneet, mutta vähemmistö. Tainan ainoa positiivinen puoli sarjassa tulee näkyviin, kun hän uskoon tultuaan tunnustaa Heimolle olleensa tätä kohtaan epäreilu.

Sauli Pylvänäinen on paikallinen toimittaja, joka saa myös yhden dekkarin julkaistua.
Hän tuntuu niin ikään olevan kooste joka toisesta tuntemastani toimittajasta. Hirmuinen höseltäjä vailla syvällistä yleissivistystä, mutta osaa kirjoittaa sujuvaa leipätekstiä ja unelmoi kirjailijan urasta. Näitä on toimittajakunnassa kymmenen tusinassa. Saulin – ja hänen reaalimaailman esikuviensa – kunniaksi on sanottava että he ovat hyviä ihmisiä, joita vain tapahtumat kuljettavat kuin lastua laineilla. Ehkä lähinnä ”Saulia” on jo aikapäiviä sitten kuollut tuntemani toimittaja, jolla oli hämmästyttävä kyky naputella uutinen kasaan pikavauhtia sujuvalla suomen kielellä. Jopa suunnilleen oikein, mutta ilman mitään syvällisempää tutkivaa journalismia tai häikäiseviä kielellisiä suorituksia. Saulia sanotaan kerran ”rutinoituneeksi toimittajaksi”, johon hän vastaa että kaikki rutinoituneet toimittajat pitäisi ampua. Uskon että tosielämän ”Sauli” olisi sanonut täsmälleen samoin. Ilokseni ”Sauli” sai kuitenkin sen kirjansa julkaistua ennen kuin kuoli vakavaan sairauteen. Opus on hyllyssäni ja … pitääpä tarkistaa … muistin väärin, eipä ollutkaan omistuskirjoitusta.

Heidi Marjasto eli Hema on Mämmilän nuoriso-ohjaaja, seurakunta-aktiivi ja ties mitä muuta. Hänestä tuli Sallin suosikkihahmo tohottavassa rasittavuudessaan. Nelosalbumissa on piirretty kokonainen aukeama Mämmiviestiä, joka naurattaa jo siinä mielessä että vaikka se sijoittuu 1980-luvulle, siitä saisi nykypäivän Hornankuusen Sanomat vain nimiä vaihtamalla. Samat nimet esiintyvät joka lehdessä eri yhteyksissä ja tutkivan journalismin määrä hipoo nollaa. Tällä aukeamalla sitä kuitenkin on ja siitäpä soppa syntyykin. Enemmän kuitenkin kertovat pikku-uutiset ja ilmoitukset. Heidi Marjastosta on uutinen otsikolla ”Mämmilän tyttö maailman tapahtumien polttopisteessä – Heidi Marjasto onnellisesti kotiin kibbutsilta”. Jotenkin niin tyypillistä tuon ajan jokapaikan höseltäjälle. Sitten pikku-ilmoituspalstalle: ”Tyttöjen raamattupiiri, alustaa isosisko Heidi”. ”Keinutuolikerho, leikittää ja laulattaa Heidi Marjasto”. ”Nuorten souldisko, tiskijukkana Hema”.
Salli sai hillittömän naurukohtauksen luettuaan nämä. Emmeköhän me kaikki tiedä sen tyypin, joka on yleensä nuoriso-ohjaaja ja joka ainoassa paikassa mukana. Taannoin olin Sallin kanssa yläkoulun vanhempainillassa, jossa Hornankuusen uusi kyseinen viranhaltija oli esittäytymässä. Kertoi ne normaalit mitä teki ja millaisia kerhoja veti joko työn tai harrastusten puolesta. Kumarruin Sallin puoleen ja supatin korvaan: ”Tämä on siis paikallinen Hema.” Vanhempainillan jälkeen sain sapiskaa ettei tuollaisia saa sanoa, Salli oli joutunut ponnistelemaan kaikin voimin ettei purskahda nauruun keskellä auditoriota.

Mämmilän kermaan kuuluvat kunnanjohtaja Martti Mielonen, liikemies-kunnanvaltuutettu Teuvo Isopaljo, pankinjohtaja Ensio Santanen ja osuuskaupan pamppu Pekka Pulmunen. Kaikki neljä ovat toistensa vihamiehiä, mutta pitävät yhtä ”M-klubissa” ja järjestelevät toisilleen ansojen ohella mahdollisuuksia periaatteella ”parempi tuttu piru”.
Kun asiaa ajattelen, niin mieleeni tulee lähes yksi yhteen samalla tavalla toimivat henkilöt minulle tutusta kunnasta. ”Mielonen” on pitkäaikainen kunnanjohtaja, joka on vuosikymmenten kuluessa keskittänyt kaikki narut omiin käsiinsä sotkeutuakseen niihin aina välillä. ”Isopaljo” taas on kumiukkomainen liikemies, joka pomppaa aina konkurssin jälkeen pinnalle uudella pöytälaatikosta tempaistulla firmalla – ja kuinka ollakaan, on myös antanut valita itsensä kunnanvaltuustoon. ”Santanen” puolestaan luuli pitävänsä kunnan finansseja käsissään aina siihen asti, kunnes pankkitoiminnot siirtyivät nettiin ja kunnan konttori lakkautettiin, jonka jälkeen mies nosti kytkintä ja katosi paikkakunnalta, aivan kuten sarjakuvassakin. ”Pulmunen” puolestaan pitää matalaa profiilia, mitä nyt sponsoroi tiettyä urheilulajia ja tarkemmin penkoen huomaa aika monien jälkien johtavan osuuskaupan sylttytehtaalle.

Lopuksi esitellään hahmo, joka on hämmentävän ristiriitainen. Muhammad al-Zomal eli Mukku muutti Mämmilään ja osti maatilan, jolla alkoi viljellä luomuyrttejä. Hänen narratiivinen tehtävänsä on toimia kyläyhteisön peilinä ja kommentoida sen erikoisuuksia vierautensa kautta.
Mukku on hahmona poikkeava kaikista muista siksi, että hän on täysin epärealistinen. Afrikkalainen muslimi tulee ja ostaa maatilan Suomen syrjäseudulta. Asuu aluksi yksin, kunnes paikalle ilmestyy kuolleeksi luultu vaimo, joka synnyttää saman tien raiskauksen seurauksena alkunsa saaneet kaksoset, joiden nimiksi annetaan Alma ja Elma. Epäuskottavuus on hilattu aivan tappiinsa: etsikää Suomesta afrikkalaismuslimi, joka on tehnyt edes yhden kolmesta: hankkinut maatilan jolla elättää itsensä ja perheensä, hyväksynyt raiskatuksi tulleen vaimonsa lapset eikä heittänyt kaikkia ikkunasta, antanut lapsilleen suomalaiset nimet sopeuttaakseen nämä yhteiskuntaan. Mukku on tehnyt kaikki kolme, mikä vastaa suunnilleen samaa kuin seitsemän oikein lotossa kolme viikkoa putkeen. Kokovartalokaavuista ei sentään ole luovuttu, mikä lieventäväksi asianhaaraksi katsottakoon.
Epäuskottavuudestaan huolimatta Mukku istuu sarjakuvaan hyvin täyttäen tehtävänsä kommentoijana, eräänlaisena Jalmari Lepolan korvikkeena. Koomista lisää tuovat kielelliset väärinkäsitykset, kuten tapaus jossa Mukku on tilannut Ronkaiselle ja Ala-Mämmilälle afrikkalaista ulostuslääkettä näiden valitettua ettei alapää toimi. Todellisuudessa miehet olisivat halunneet Viagra-korviketta, joten lääkkeen ottaminen aiheuttaa harmittavan tilanteen sillä se toimii aluksi placebo-vaikutuksella ennen todellista vaikutusta. Väärinkäsityksen selvittyä Mukku lupaa hommata oikeaa ainetta, joka kuulemma ”nostaa ja pitää, mutta sitten pitää hommata myös vastalääke, se mikä laskee”.