EDIT 8.11.2011:Linkki vuoden 2011 listaan.
Yleisurheilukausi alkaa olla EM-maastoja vaille paketissa, joten on aika päivittää viimevuotinen lista suomalaisen kestävyysjuoksun lupauksista.
Edellisen vuoden tapaan listalle on otettu 60 juoksijaa, jotka ovat 15-24 -vuotiaita eli vuosien 86-95 välillä syntyneitä. Painotus on pelkässä kestävyysjuoksussa eli matkoilla 3000 m - maraton. Keskimatkojen juoksijoita on listalla vain, mikäli heidän arvioidaan mahdollisesti siirtyvän pidemmille matkoille ja siellä myös menestyvän. Listan järjestys on tietysti mielipidekysymys. Juoksijat on yritetty asettaa järjestykseen sen mukaan, mitä uran aikanaan päätyttyä on todennäköisesti jäänyt viivan alle. Esimerkin vuoksi verrataan kahta kuvitteellista juoksijaa. 24-vuotias, muutaman vuoden jo Suomen huippujen tuntumassa roikkunut juoksija ei koskaan saa arvokisamitalia, tuskin edes edustusta, mutta nappaa lähes varmasti SM-mitalin tai maajoukkuepaikan, ellei ole niin jo tehnytkin. 15-vuotias junnusarjojen huippu saattaa jonain päivänä nousta palkintopallille olympialaisissa, mutta toisaalta on huomattavasti todennäköisempää, että ura hiipuu aikuisten sarjaan siirtyessä ja Kalevan Kisojen pistesijatkin jäävät haaveeksi. Toinen juoksijoista on varma sijoitus ilman merkittäviä menestystoiveita, toinen taas iso riski suurella mahdollisuudella. Rankingissa nämä juoksijat saattavat olla peräkkäin jossain sijojen 30-40 välillä.
Juoksijoiden järjestys ja kommentit on kirjoitettu sillä perusteella, mitä olen omin silmin radan varrella nähnyt, Tilastopajan tietokannasta ja muista lähteistä lukenut. Oman valmennettavan kohdalla törmäsin samaan dilemmaan kuin viime vuonnakin: sijoittaako hänet sille sijalle, mille hän omien sisäpiiritietojeni mukaan kuuluu, sille sijalle, mille hän julkisten tietojen perusteella kuuluu vai jättää jääviyssyistä kokonaan pois? Päädyin samaan ratkaisuun kuin viimeksikin, mutta en kerro mikä se oli.
Edellisvuotiselta listalta neljä urheilijaa tuli yli-ikäiseksi ja putosi siksi pois. Kelpoisuusehdot täyttävistä 19 putosi heikentyneiden näkymien takia listalta. Listalle nousi siis 23 uutta nimeä, joista neljä oli tänä vuonna listakelpoiseksi tulleita -95 syntyneitä.
Eniten juoksijoita on vuoden -93 ikäluokasta, yhteensä 11. Vähiten on -94 syntyneitä, vain kaksi. Melkoinen tuuletus kävi vuoden -91 ikäluokassa, josta edellisen kerran kuudesta listanimestä puolet putosi pois, mutta kolmen pudonneen tilalle nousi viisi uutta.
En pidä reiluna arvioida alle viisitoistavuotiaita ja tämä ikärajaus pudotti pois monta nuorempaa junnutähteä, kuten vanhempia kilpakumppaneita vastaan hienosti pärjänneet ikäluokkansa tuplamestari Johanna Matintalon ja alle 17-vuotiaiden sarjassa maastomestaruuden voittaneen Johanna Halosen. Toisaalta yläikäraja harmitti hienon paluun rajun vammakierteen jälkeen tehneen Janne Ukonmaanahon kohdalla - teki mieli tehdä poikkeus. Mutta vastaavin perustein naisten vuoden tulokkaaksi ja lupaukseksi olisi voinut nimetä Laura Markovaaran.
Jokaisen juoksijan kohdalla lukee listasijoitus, suluissa sijoitus edellisellä listalla, nimi linkkinä Tilastopajan tietokantaan, seura ja syntymävuosi.
1. (7.) Saara Nikander, Länsi-Uudenmaan Urheilijat, -94
Runsaasti kilpaileva tuleva kestokone on ainakin toistaiseksi selvinnyt nuoren naisjuoksijan riskeistä ja hyvältä näyttää jatkossakin; ei ole pelkkää jalkaa kuten monet juniorina loistaneet ja sitten kadonneet tytöt. Kun vertaa tuloksia viisi vuotta vanhempaan Sandra Erikssoniin samassa iässä, Saara on selvästi edellä - tämä siitä huolimatta, että päämatkat ovat pidemmät. Niittasi ennätyksensä kaikilla muilla matkoilla paitsi 800 metrillä. Jopa vitosen ennätys kaatui Kajaanin pätsissä. Lahden maastoromahdus oli satunnainen kauneusvirhe, joka korjautui Pohjoismaiden mestaruudella samassa lajissa. Taktisesti vielä kokematon, kun on hallinnut omaa ikäluokkaansa, mutta oppii varmaan lähivuosina ettei ruuhkassakaan kannata juosta koko kisaa kakkosrataa pitkin.
2. (14.) Ossi Kekki, Lahden Ahkera, -93
Suomen 17-vuotiaiden kaikkien aikojen 1500 metrin tilaston TOP 10 liikahti ensi kerran 23 vuoteen Ossi Kekin räväytettyä itsensä seitsemänneksi. Kolmosella vastaava sijoitus on 15. Juoksi myös uuden halli-SE:n tonnilla. Hallitsee ikäluokkaansa suvereenisti ja näykkii jo aikuisten miesten kantapäitä. Tekniikka toimii ja kestävyyttä rakennetaan - nyt edessä läpimurto Suomen huipulle.
3. (1.) Sandra Eriksson, IF Nykarlebynejden, -89
Tyhjensi pajatson Kajaanissa kolmella mestaruudellaan. Olisi ottanut ehkä neljännenkin, jos olisi ottanut osaa kympille. Suomen tason dominointi ei saa kuitenkaan peittää alleen kahta tosiasiaa: ensinnäkin 21-vuotias juoksija teki tänä vuonna ennätyksensä vain 1500 ja 5000 metrillä, jälkimmäisellä siksi että debytoi. Toiseksi päämatkalla eli esteissä tekniikka on - no, jos ei nyt sentään azerbaidzanilaista tasoa niin lievästi sanoen hiomisen tarpeessa. Tietysti harjoituskauden vammat vaativat veronsa, mutta se ei selitä hirmuisia sipsutusongelmia. Kellottelin parissa kisassa vertailevaa faktaa ja niiden perusteella arvio on, että jos tekniikka saadaan kuntoon, aika paranee 10-15 sekuntia pelkän tekniikan korjaamisella ja lisäksi arviolta viitisen sekuntia nykimisen aiheuttaman väsymisen poistumisena. Joten saumoja on, etenkin kun kestävyyspohjaa alkaa olla. Blogi.
4. (6.) Oskari Pennanen, Juuan Jänne, -91
Pennasta saattoi tyylin perusteella pitää umpinylkkynä, mutta hänen loppukirinsä nuorten SM-hallien 800 metrillä todisti muuta. Ikäluokkansa selvä ykkönen ja pitää muistaa, että synttärit ovat vasta marraskuussa. Miehen tuloskehitystä kannattaa katsoa tarkkaan: yleensä puhutaan kehityskäyrästä, mutta Pennasen tapauksessa kyseessä on kehityssuora. Harvoin näkee yhtä tasaista kehitystä vuodesta toiseen matkalla kuin matkalla. Kun sama jatkuu, niin hyvä tulee.
5. (3.) Pekka Toivola, Joensuun Kataja, -89
Alkukesä plörinäksi, ensimmäinen loppuun juostu yksilökisa oli Kajaanin vitonen. Oma ennätys vitosella puhuu silti puolestaan, vaikka kärsikin 22-vuotiaiden SM-kisoissa yllätystappion. Vaatimattoman kesän ei pidä antaa hämätä, puolimaratonin 1.12 -alitus kertoo minne matka muutaman vuoden päästä vie.
6. (10.) Tuomas Jokinen, Turun Weikot, -87
Jos ei olisi nähnyt Jokisen juoksevan aiemmin, olisi viime kesänä kauhistellut tyyliä. Kun oli, pääsi helpotuksen huokaus: se oli parantunut. Olisiko osasyynä se, että Turussa oli kerrankin lunta? Hangessa juoksu pakottaa nostamaan kantapäätä kahta senttiä korkeammalle. Askel oli lennokkaampaa ja se näkyi tuloksissa. Toisaalta tyylinmuutos verotti ja voi olla, että vasta parina seuraavana vuonna nähdään, mihin Jokinen todella pystyy. Suunta on oikea.
7. (18.) Janica Mäkelä, Forssan Salama, -86
Tällä kaudella enkat kaikilla matkoilla paitsi vitosella, mikä Kajaanin helteen takia annettaneen anteeksi. Uusi oma ennätys myös kiekonheitossa, jossa saattaisi olla kova tekijä mikäli lajissa olisi painoluokat. Kaksinkertainen SM-hopeamitalisti, jolta löytyy sekä nopeutta että kestävyyttä. Lopullinen lajivalinta vielä auki. Toistaiseksi parhaat tulokset esteistä, mutta tulevaisuus näyttää löytyykö päämatka kuitenkin pitkiltä sileiltä - esteissä juoksijan vertikaalinen rajoittuneisuus kuluttaa suhteellisen paljon energiaa.
8. (9.) Joonas Harjamäki, Seinäjoen Seudun Urheilijat, -86
Ennätykset ropisivat kaikilla muilla matkoilla paitsi vitosella. Voimajuoksija on valinnut lajikseen esteet ja valinta on oikea; nopeus ei riitä lyhyemmillä matkoilla ja rakenne asettaa rajat pidemmillä. Esteissä tätä miestä ei tönitä syrjään vesihaudalla. Jos pysyy terveenä, aika on ensi kesänä lähempänä kahdeksaa kuin yhdeksää minuuttia.
9. (5.) Riku Marttinen, Heinolan Isku, -87
Vammat vaativat veronsa, seuraukset nähtiin Kajaanin tonnivitosen loppuratkaisuissa. Mies lähti iskuun oikeassa paikassa, mutta kone yski ja mitali jäi saamatta. Sijoitus listalla putoaa siksi, että tulevaisuus ei ilmeisesti ole kestävyysmatkoilla, mutta keskimatkoilla saumoja ja päätä on vaikka mihin. Blogi.
10. (8.) Anette Haukilahti, Alatornion Pirkat, -93
Ulkoratakausi kolmosen pienestä ennätysparannuksesta huolimatta ehkä jopa pientä taantumaa. Eniten kertoo kuitenkin hallissa, vieläpä Turun sentrifuugissa tehty aivan kymmenen minuutin pintaan juostu kolmonen. Eikä nuorten maaotteluvoittokaan huono suoritus ollut.
11. (16.) Sanni Klemelä, Forssan Salama, -90
Kaikki ennätykset kahden vuoden takaa. Vielä halleissa ja maastoissa kulki tuloksellisesti hyvin, mutta ongelmat näkyivät jo. Askel loikki entistä enemmän, energiataloudellisuus kärsi, loppukesästä ei sitten enää irronnutkaan ja tuloskehitys jäi haaveeksi. Potentiaalia löytyy, jos solmut saadaan auki.
12. (27.) Miro Laurila, Karhulan Urheilijat, -88
Yllätti Pekka Toivolan 22-vuotiaiden SM-vitosella. Alimatkoilla selviä parannuksia, sen sijaan kolmosen ja vitosen kaksi vuotta vanhat ennätykset jäivät yhä voimaan. Syynä kevään kolmen kuukauden juoksutauko, korvaava harjoittelu ei voi korvata kaikkea.
13. (-) Sofie Lövdahl, Vasa Idrottssällskap, -93
Juoksi sekunnin sadasosalla alle Sandra Erikssonin 17-vuotiaiden 1500 metrin esteiden SE:n - mutta ennätystä ei voitu hyväksyä, koska kyseessä oli sekasarja. Omassa ikäluokassa SM-hopeaa kasilla ja maastossa, mestaruus esteissä. Aikuisissa tonnivitosen yhdeksäs.
14. (-) Nina Chydenius, Viipurin Urheilijat, -90
Henkilökohtainen v-käyrä nousi: viime vuonna Chydenius oli ensimmäinen, joka putosi tältä listalta. Luulin, että ex-uimari oli käynyt vain satunnaisesti juoksemassa muutaman kisan yllättävän hyvin tuloksin vanhalla kuntopohjalla ja lenkkeilyperiaatteella ilman sen kummempia jatkosuunnitelmia. Eikö mitä, tänä vuonna hän murtautui rytinällä 22-vuotiaiden kärkeen ja aikuisten naistenkin huipun tuntumaan. Teknisesti juoksija on hämmästyttävän valmis, askel rullaa kauniisti. Jos intoa riittää, arvokisat aikuisten tasolla kutsuvat muutaman vuoden tähtäimellä. Arvoitus on kylläkin se, onko fysiikassa enää helppoa kehitettävää vanhan kuntopohjan ansiosta; odotettavissa tuloskehityksen hidastuminen, joka kysyy henkistä kanttia.
15. (12.) Saara Pekkarinen, Lapinlahden Veto, -86
Hieno paluu viime vuoden tauon jälkeen SM-maastohopealla. Kesällä ennätys kolmosella, muilla matkoilla ei vielä yltänyt kahden vuoden takaiseen tahtiin. Liikkeellä edelleen laajalla skaalalla tonnivitosen ja vitosen välillä horjuen.
16. (21.) Tapani Kärjä, Kalajoen Junkkarit, -88
Juoksi hallissa todella lupaavasti, mutta maastoissa karmea epäonnistuminen. Koko kesä menikin sitten potentiaaliin nähden penkin alle. Olisiko tullut vedeltyä liian kovaa valmistavalla kaudella? Joka tapauksessa odotellaanpa ensi kesää ja tulevia vuosia.
17. (2.) Joonas Lehtinen, Turun Urheiluliitto, -88
Keskittyi tällä kaudella lyhyemmille matkoille, jätti pidemmät vähemmälle ja esteet kokonaan pois. Ennätykset paranivat kasilla ja tonnivitosella, mutta yleisvaikutelma ei vakuuttanut samalla tavalla kuin viime vuonna. Sijoituksen heikkeneminen johtuu suurelta osin päämatkojen valinnasta, ei niinkään pitkien matkojen heikommasta tuloskunnosta. Potentiaali edelleen mittaamatta.
18. (29.) Juho Jumisko, Lapin Lukko, -94
Lapin taskuraketti voitti ikäluokkansa kolmosen SM-kultaa ja maastohopeaa. Ikäluokkansa huipuista kyvyt viittaavat selkeimmin pitkille ratamatkoille tai jopa maantielle.
19. (50.) Kaisa Tyni, Haminan Ponteva, -90
Päämatka 1500 metriä, jolla oman ikäluokan mestaruus ja Kalevan Kisojen neljäs sija. Kehittynyt tasaisesti vuosi vuodelta. Taloudellinen tekniikka ja pari kolmosen kokeilua vihjaavat, että kykyjä riittäisi pidemmilläkin matkoilla. Nopealla juoksijalla olisi etu puolellaan taktiikkakisoissa.
20. (4.) Saara Skyttä, Liedon Parma, -87
Paha loukkaantuminen viime vuoden Ruotsi-ottelussa pilasi harjoituskauden moneksi kuukaudeksi. Tänä vuonna ei yhtään ainoaa ratakisaa, Tilastopajan ainoat merkinnät kaksi maantiekisaa keväältä suhteellisen vaatimattomin tuloksin. Paluuta odotellessa.
21. (-) Meri Rantanen, Nummen Kipinä, -93
Jättiharppaus viime kesästä. Ei juniorimestaruuksia, mutta kolmosen 10,12 ja valinta PM-maastoihin puhuvat puolestaan.
22. (49.) Panu Jantunen, Parikkalan Urheilijat, -89
Nonnih, mitä sitä tulikaan viime vuonna sanottua. Ennätykset paranivat reilusti keskimatkoilla, mutta nyt kulki jo kolmonenkin paremmin.
23. (59.) Kristiina Mäki, Lapuan Virkiä, -91
Suomalais-tsekkiläinen lupaus voitti kaksoismestaruuden 19-vuotiaissa. Kolmosen debyyttikausi toi tuloksen 9.48 ja yhdeksännen sijan Suomen tilastoissa runsaasti kilpaillulla matkalla. Keskimatkoilla ennätykset eivät parantuneet.
24. (-) Ilona Välimäki, Uudenkaupungin Kenttäkarhut, -92
Oli keväällä parhaimmillaan, voitti ikäluokkansa mestaruuden sekä maastossa että maantiellä. Ratakaudella vaisumpi, vaikka ennätykset paranivatkin. Listasijoitusta nostaa maastoratkaisussa nähty taistelijan luonne.
25. (-) Ville Heikkilä, Lammin Säkiä, -92
Tasaisesti kehittyvä nuorukainen voitti SM-maantiellä, mikä kymppinä antaa meriittiä vaikka ikäluokan muut ulkoratamitalit jäivätkin haaveeksi.
26. (55.) Zenitha Eriksson, IF Nykarlebynejden, -92
Kasisatasen spesialisti, pisimpänä matkana viime kaudella tonnivitonen. Tällä listalla loistavan taktisen silmänsä ansiosta. Viime kesänä sai SM-viesteistä alkaen ihastella monta kertaa, kuinka Zenitha vei vanhempia kilpasiskoja kuin litran mittaa. Vitosen taktiikkajuoksuissa olisi kovaa valuuttaa.
27. (25.) Kalle Keskipoikela, Lapin Lukko, -92
Painotti tänä vuonna enemmän keskimatkoja. Kykyjä löytyy pidemmillekin, mutta harjoituskauden rasitusmurtuma haittasi kautta.
28. (23.) Eeva Sajanti, Seinäjoen Seudun Urheilijat, -87
Keskittyy ilmeisesti nykyään enemmän opintoihinsa, mutta silti hyviä tuloksia ilman uusia ennätyksiä. Maajoukkuemateriaalia esteissä.
29. (-) Lari Laurila, Karhulan Urheilijat, -93
Kehityskäyrä osoitti rajusti ylöspäin tänä vuonna. Mitalien väri vielä himmeä, mutta isoveljen kanssa tehtävät yhteistreenit kehittävät sekä kuntoa että sisua.
30. (39.) Laura Hankaniemi, Kouvolan Urheilijat, -92
Rikkoi ennätyksensä, mutta oli ratkaisevilla hetkillä ylikunnossa. Kykyjä on enemmän kuin tuloksista voi lukea, teknisesti hyvännäköisesti etenevä juoksija on viisaasti juossut laajalla skaalalla.
31. (-) Arttu Vattulainen, Joensuun Kataja, -91
Ex-koripalloilija kahmi ikäluokkansa eri SM-kisoista neljä himmeämpää mitalia.
32. (22.) Heidi Eriksson, IF Nykarlebynejden, -86
Tonnivitosen spesialisti, mutta kolmosella sivumennen juostu 9.41 ja Suomen tilastojen neljäs sija kertoo, että kestävyysharjoittelulla saumoja olisi vitosellekin.
33. (20.) Toni Lempinen, Kuivasjärven Aura, -92
Teki tulosta lyhyemmillä matkoilla, ikäluokan mestari 800 metrillä. Maastoissa ja maantiellä jäi mitaleilta. Junnusarjojen meriitit kertovat kuitenkin, että potentiaalia löytyy pidemmillekin matkoille.
34. (46.) Aleksi Ikonen, Joensuun Kataja, -89
22-vuotiaiden estemestari lähestyy yhdeksän minuutin rajaa.
35. (-) Eveliina Määttänen, Keski-Uudenmaan Yleisurheilu, -95
Ikäluokan 2000 metrin SM-hopeaa ja tilastokärki, 800 metrin pronssia. Vasta toinen kilpailuvuosi, tulokset tulivat monipuolisella pohjalla ja tulevaisuus näyttää, mihin asti pääsee kunnon harjoittelulla.
36. (26.) Anne Pentinmäki, Jalasjärven Jalas, -93
Ennätykset ropisivat taas joka matkalla, tasaista kehitystä. Kalevan Kisoissa oli vielä liian kovassa paikassa, mutta katsotaanpa parin vuoden päästä.
37. (-) Viivi Rantanen, Nummen Kipinä, -93
Kehittyi rajusti tällä kaudella. Kolmosella 10.24, vitosella 18.31 ja valinta PM-maastoihin.
38. (-) Rami Tuokko, Naantalin Löyly, -87
Juoksi ennätykset nurin kaikilla ratamatkoilla ja SM-pronssia Kajaanissa Keskisalon ja Harjamäen poissaollessa.
39. (24.) Sara Sajanti, Seinäjoen Seudun Urheilijat, -87
Taantui tällä kaudella siskoaan enemmän. Kehitysmahdollisuudet edelleen hyvät, mutta valmennusryhmistä putoaminen kertoo karua kieltään.
40. (19.) Tuomo Salonen, Espoon Tapiot, -89
Itsensä valmentajaksi ryhtyminen herättää aina epäilyksiä, mutta Mohammed Gammoudin matkiminen kannatti, koska keskimatkojen ennätykset menivät täysremonttiin. Listasijoitus laski silti, koska pidemmät matkat taisivat jäädä lopullisesti pois. Odotellaan kuitenkin mielenkiinnolla. Blogi.
41. (-) Joonas Rinne, Saarijärven Pullistus, -95
Ikäluokkansa ykköstykki ja tuplamestari. Eipä innostuta kuitenkaan liikaa, kaikkien aikojen 15-vuotiaiden tilastojen pitäisi olla nykynuorille K-16 -kamaa järkytysten välttämiseksi.
42. (-) Pihla Hokkanen, Savonlinnan Riento, -93
Päämatka ainakin toistaiseksi 1500 metriä, mutta juossut ilahduttavan laajalla skaalalla - kahdelta edelliseltä kaudelta listalla puolimaraton hyvällä ajalla. Pitkät vipuvarret ja hyvä tekniikka antavat hyvän aihion.
43. (-) Victor Lövdahl, IF Femman, -91
Hiihtää, juoksee, suunnistaa - ja pärjää kaikissa. Rakenteesta luulisi kasisatasen juoksijaksi, mutta viidentoista minuutin pintaan juostu vitonen ja sarjavoitto Lidingöloppetissa kertovat muuta.
44. (-) Mikaela Söderström, Porvoon Urheilijat, -92
Keräsi SM-kisoissa hopeamitaleita ja paranteli reilusti ennätyksiään.
45. (13.) Johanna Peiponen, Rovaniemen Lappi, -90
Neljän viimeisen kauden vitosen ajat 16.52, 17.12, 17.42, 18.23. Kiva kehityssarja - jos se olisi toisinpäin. Kykyjä siis on, mutta tällä kaudella vain kaksi ratakisaa kertovat vaikeuksista. Jos niistä selviää, saattaa päästä vielä pitkälle.
46. (-) Camilla Richardsson, Vasa Idrottssällskap, -93
Kolmosen 10.21 nostaa listalle, Kalevan Kisojen seitsemäs sija kertoo enemmän esteiden tasosta kuin juoksijan kyvyistä. Toinen esiintyminen Kajaanissa tapahtui kympin kävelyssä, jossa tuli kahdeksas sija. Kahminut kävelyssä juniorimestaruuksia; melkoinen ristiriita, kun estejuoksussa pitää nimenomaan päästä reilusti maasta irti.
47. (56.) Jarkko Järvenpää, Tampereen Pyrintö, -86
Palasi suunnilleen toissavuotiseen kuntoonsa. Arvokisoihin tuskin on asiaa, mutta mahdollinen tulevaisuuden maaottelumies.
48. (-) Jaakko Nieminen, Jyväskylän Kenttäurheilijat, -87
Rapakon toisella puolella opiskelevan juoksijan ennätykset menivät täysremonttiin. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, saattaa nousta maan kärkinimiin. Blogi.
49. (40.) Sara Kuivisto, Porvoon Urheilijat, -91
Jäi tänä vuonna ikäluokkansa SM-kisoissa himmeämmille mitaleille sileillä matkoilla, maastojuoksussa viimeisellä metrillä. Esteissä kultaa, kehittyi kolmantena kilpailuvuotenaan tasaisesti. Ainakin ravintopuoli on kunnossa.
50. (-) Heidi Pappila, Raision Kuula, -89
Ei ehkä kuuluisi tälle listalle ollenkaan, koska juoksee pisimmilläänkin 1500 metriä. Eivätkä junnuvuosien maantie- ja maastotulokset niin sykähdyttäviä olleet. Mutta jos saa mielenhäiriön ja paneutuu kestävyysmatkoille tosissaan, saattaa yllättää. Blogi.
51. (-) Jaakko Piesanen, Saarijärven Pullistus, -93
Kehittyi melkoisesti, SM-kultaa maantiellä ja hopeaa kolmosella.
52. (-) Markus Hietanen, Lapin Lukko, -95
Ikäluokan kaksinkertainen SM-hopeamitalisti, 800 ja 2000 metriä.
53. (-) Heidi Maaranen, Mikkelin Kilpa-Veikot, -91
Ei kilpaillut viime vuonna lainkaan, nyt yllätti comebackilla ja Kuortaneen maastofinaalin kakkossijalla. Rakenne ja tekniikka kuin luotu pitkille matkoille, voi olla että kuulemme lähivuosina lisää.
54. (47.) Joonatan Oporta, Oulun NMKY, -89
Tähänastinen kehitys on tasaista. Lisäansiona toinen sija kisassa, jossa juostiin kympin tämän kauden maailman kärkiaika...
55. (11.) Suvi Miettinen, Jäppilän Urheilijat, -88
Kauden 2007 Suomen tilastoykkönen vitosella. Jalkavaivat ja tekniikkavirhe sotkeneet viimeiset kaudet. Teki lupaavan paluun SM-maastojen 22-vuotiaiden kuudennella sijalla, mutta hiipui taas. Toisaalta puolimaratonin 1.23 ja 3000 metrin A-tulos kertovat selvää kieltään: jos tuolla tyylillä pystyy tuon tason tuloksiin, lahjoja ja hapenottokykyä löytyy enemmän kuin tarpeeksi.
56. (15.) Matti Virén, Myrskylän Myrsky, -87
Tältä kaudelta ei jäänyt paljon kerrottavaa, vain viisi ulkoratakisaa ilman kummempaa menestystä ja pisin kisa 1500 metriä, jos maastoja ei lasketa. Ennen notkahdusta kuitenkin tasaista kehitystä, odotellaanpa ensi kautta.
57. (-) Jimmy Finnholm, IK Falken, -91
Ikäluokan estemestari paransi tuloksiaan viime kaudesta. Valitettavasti mestaruus johtui lähinnä vastuksen puutteesta, todellinen taso paljastui PM-kisoissa Islannissa. Blogi.
58. (-) Minttu Hukka, Karhulan Katajaiset, -95
Ikäluokkansa mestari 2000 metrillä.
59. (41.) Pauliina Martikainen, Helsingin Kisa-Veikot, -93
Selkeää taantumaa tällä kaudella, mutta vanhat tulokset antavat merkkejä paremmasta.
60. (-) Marianna Mäki-Ranta, Ilmajoen Kisailijat, -91
Neljän kauden suunnilleen paikoillaan junnaamisen jälkeen ennätykset uusiksi. Juoksi jo puolimaratoniakin, mikä antaa vihjeen tulevasta.
torstai 28. lokakuuta 2010
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Sivallus CXXVII
Kirjoitin viimevuotiseen tapaan analyysin suomalaisen kestävyysjuoksun tulevaisuuden lupauksista (tulossa kohta). Tajusin listalle päässeet valittuani, että 60 juoksijan joukossa ei ollut ainuttakaan maahanmuuttajaa. Yksi oli kyllä lähellä, mutta putosi listalta viimeisten joukossa. Kun kestävyysjuoksu on urheilumuodoista kaikkein meritokraattisin, on järjellisesti täysin mahdotonta syyttää rasismia. Suomessa on siis mamujen kotiuttamisessa onnistuttu jopa tässäkin asiassa vielä huonommin kuin naapurimaa Ruotsissa, Iso-Britanniasta nyt puhumattakaan.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Sivallus CXXVI
Kaveri halusi lisätietoa Lähi-idän konflikteista ja pyysi kertomaan vinkkejä muutamasta kirjasta, jotka käsittelisivät Israel-Palestiina -ongelman historiaa kiihkottomasta ja objektiivisesta näkövinkkelistä. Annoin muutamia ehdotuksia, mutta varoitin että puolueettomasti suhtautuvat kirjat näkevät asiat israelilaisille edullisesti.
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Sivallus CXXV
Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet haluaa kokeilla nimetöntä työnhakua, ettei vain kukaan tulisi sorretuksi nimensä perusteella. Tietyssä mielessä ihan hyvä ajatus. Etenkin, jos sitä sovelletaan takautuvasti tapauksiin, joissa tehtävään valittu henkilö ei ole täyttänyt pätevyysehtoja vaan on saanut työpaikan nimensä perusteella.
maanantai 18. lokakuuta 2010
Edellisen vaiheen syndrooma
Kaksi pientä lasta komennetaan hammaspesulle periaatteella ensin ehtivää palvellaan ensin. Molemmat haluavat istua suljetun WC-pytyn kannella harjattaessa. Tällä kertaa käy niin, että vanhempi ehtii ensin ja kiipeää pytynkannelle. Nuorempi tulee hetken kuluttua ja aloittaa mekkalan.
”Minä istun kannellaaaaaaa! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että kohta on sinun vuorosi. Haluatko avata hammastahnatuubin? Samalla aikuinen antaa pienemmälle lapselle tuubin kouraan avattavaksi. ”Minä istun kannellaaaaaaa! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen puolen minuutin päästä toteaa, että et siis avaa tuubia? Okei, minä avaan. Ottaa tuubin pois, avaa sen ja annostelee tahnan harjoihin.
Tässä vaiheessa unohtuu murhe kannella istumisesta. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että sinulla oli mahdollisuus avata tuubi. Kun et avannut, niin minä avasin. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Sillä aikaa aikuinen harjaa toisen lapsen hampaat ja yrittää olla zen. Vanhempi lapsi poistuu paikalta homman tultua hoidetuksi. Aikuinen kysyy nuoremmalta, kiipeätkö itse pytyn kannelle. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa, että et siis kiipeä ja nostaa lapsen kannelle.
Jolloin unohtuu murhe tuubin avaamisesta. ”Minä kiipeän itse kannelle! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että sinulla oli mahdollisuus etkä sitä käyttänyt, nyt istut siinä etkä vänkää pois. Harjaatko itse? ”Minä kiipeän kannelle! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa että et muuten kiipeä koska olet jo siinä ja alkaa harjata hampaita. ”Minäblubblub kiipblubeän itseblubblub kanblubnelle! BLUBBLUBWÄÄÄ!” Lopulta hampaat saadaan harjattua, aikuinen ottaa harjan pois ja tarjoaa hammasmukia.
Samalla unohtuu murhe kannelle kiipeämisestä. ”Minä harjaan itse! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että nyt on jo harjattu, myöhäistä. Otatko itse kulauksen hammasmukista? ”Minä harjaan itse! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa, että harjattu jo ja antaa hammasmukista vettä. ”MinäGLUB harGLUBjaanKRÖHKRÖH itsePRUUT! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen ottaa hammasmukin jonkin verran aiempaa kosteammalta lapselta pois ja kysyy, menetkö itse potalle.
Nyt unohtuu murhe harjauksesta. ”Minä otan mukin itse! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että…
Seuraava vaihe potalla käynnin jälkeen on päivävaatteiden riisuminen, sitten vaipan laittaminen ja lopulta univaatteiden pukeminen. Ei tarvinne kertoa, mikä on reaktio minkäkin asian hoitamiseen.
Onneksi tällaisia iltoja ei osu kohdalle kovin usein. Silloin kun osuu, kutsun lapsen menettelytapaa edellisen vaiheen syndroomaksi.
Edellisen vaiheen syndroomassa kyse on siitä, että lapsi ei ole saanut tahtoaan läpi jossakin asiassa ja jää siihen jumiin. Tällöin hän ei ota vastaan informaatiota seuraavasta asiasta, vaan jää jankkaamaan vanhaa, jo ohimennyttä asiaa. Koska uusi informaatio ei mene perille, hän ei kykene toimimaan parhaillaan käsiteltävänä olevassa asiassakaan itselleen mieluisella tavalla. Vasta tämän uuden tilanteen mentyä jo ohi hän tajuaa, että hei, tämäkään homma ei mennyt kuten olisin halunnut. Silloin alkaa jankkaaminen siitä asiasta, jolloin seuraavaa asiaa koskeva informaatio ei mene jakeluun. Ja niin edelleen, kunnes kaikki työlistalla olleet asiat ovatkin tulleet hoidettua periaatteessa lapsen tahdon vastaisella tavalla.
Miksi kierrettä ei sitten katkaista palaamalla edelliseen vaiheeseen? Kun lapsi on nostettu pytynkannelle ja hampaiden harjaus on alkanut, miksi sitä ei keskeytetä ja nosteta lasta alas, jolloin hän saisi itse kiivetä kannelle ja tehdä kuten toivoo?
Siksi, että lapsesta pitää kasvattaa ihminen eikä omaan napaan tuijottava egosentrinen paskiainen.
Kun katsoo muutamien nykyaikuisten – vaikka julkkisten ja poliitikkojen – käytöstä joissakin asioissa, tulee mieleen onkohan tuollekaan ihmiselle koskaan pistetty lapsena kova kovaa vastaan. Katsokaa vaikka vihreiden käyttäytymistä ydinvoima-asiassa. Ensin ei voida myöntää että on oltu väärässä ja sitten motkotetaan vanhoista päätöksistä, kun pitäisi jo katsoa eteenpäin.
Jos lapsena tottuu siihen, että oman tahdon saa aina huutamalla läpi ja edelliseen vaiheeseen voi aina palata, jos se ei mennytkään juuri oman tahdon mukaan, ennuste ei ole hyvä.
Jos lapselle opettaa – joskus kovemmankin koulun kautta – että jossain on aina deadline, jonka jälkeen asia on lyöty lukkoon ja sillä siisti, lapsi oppii harkitsemaan päätöksiään. Ja jos tulee tehtyä väärä päätös, niin nielemään kiukkunsa ja suuntaamaan eteenpäin.
On kovin helppoa antaa lapselle periksi yksittäisessä tilanteessa. Selviää paljon vähemmällä. Mutta kuten aiemminkin olen kirjoittanut, kokonaistyömäärä kasvaa pitkällä tähtäimellä, vaikka lyhyellä tähtäimellä voittaa.
Toimintaperiaate on seuraava:
1. Lapselle on tehtävä selväksi, miten toimitaan.
2. Lapselle on, jos vain mahdollista, annettava vaihtoehtoja.
3. Valinnanmahdollisuus on, mutta jos sitä ei käytä, aikuinen päättää.
4. Valinta-ajalla on deadline, jonka aikuinen tekee selväksi (Kumpi? Nyt päätät, tai isä päättää).
5. Valinnan (teki sen sitten lapsi tai aikuinen) tapahduttua sitä ei enää muuteta, vaan siirrytään eteenpäin.
Jokaiselle lapselle tulee elämänsä aikana Edellisen Vaiheen Syndrooma. Ainakin kaikille omille lapsilleni on tullut. Yleensä syndrooma on pahimmillaan kaksi-kolmevuotiaana ja esiintyy etenkin pukeutumisessa. Järjestyksessä pusero – välihousut – päällyshousut – takki – hattu – rukkaset – kengät. Aina vaatekappaletta N pukiessa on kysytty, puetko itse, jolloin penska huutaa kurkku suorana, että puen vaatekappaleen N-1. Sitten sama toistuu puettaessa vaatekappaletta N+1, jolloin huudetaan että puen vaatekappaleen N itse.
Syndrooman ollessa pahimmillaan aikuisen on koetettava purra hammasta, säilyttää mielenmalttinsa ja ennen muuta olla johdonmukainen. Seuraavalla kerralla on jo helpompaa ja lopulta lapsi oppii kuuntelemaan ja toimimaan fiksusti. Tosin lapsikohtaiset erot ovat suuria. Jotkut oppivat kerrasta, toisten kanssa joutuu taistelemaan useita kertoja. Hauskinta asiassa on se, että vanhemmat lapset opastavat nuorempia tyyliin: mitä nopeammin opit niin sen helpompi sinulle. Kokemuksen syvä rintaääni.
”Minä istun kannellaaaaaaa! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että kohta on sinun vuorosi. Haluatko avata hammastahnatuubin? Samalla aikuinen antaa pienemmälle lapselle tuubin kouraan avattavaksi. ”Minä istun kannellaaaaaaa! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen puolen minuutin päästä toteaa, että et siis avaa tuubia? Okei, minä avaan. Ottaa tuubin pois, avaa sen ja annostelee tahnan harjoihin.
Tässä vaiheessa unohtuu murhe kannella istumisesta. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että sinulla oli mahdollisuus avata tuubi. Kun et avannut, niin minä avasin. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Sillä aikaa aikuinen harjaa toisen lapsen hampaat ja yrittää olla zen. Vanhempi lapsi poistuu paikalta homman tultua hoidetuksi. Aikuinen kysyy nuoremmalta, kiipeätkö itse pytyn kannelle. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa, että et siis kiipeä ja nostaa lapsen kannelle.
Jolloin unohtuu murhe tuubin avaamisesta. ”Minä kiipeän itse kannelle! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että sinulla oli mahdollisuus etkä sitä käyttänyt, nyt istut siinä etkä vänkää pois. Harjaatko itse? ”Minä kiipeän kannelle! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa että et muuten kiipeä koska olet jo siinä ja alkaa harjata hampaita. ”Minäblubblub kiipblubeän itseblubblub kanblubnelle! BLUBBLUBWÄÄÄ!” Lopulta hampaat saadaan harjattua, aikuinen ottaa harjan pois ja tarjoaa hammasmukia.
Samalla unohtuu murhe kannelle kiipeämisestä. ”Minä harjaan itse! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että nyt on jo harjattu, myöhäistä. Otatko itse kulauksen hammasmukista? ”Minä harjaan itse! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa, että harjattu jo ja antaa hammasmukista vettä. ”MinäGLUB harGLUBjaanKRÖHKRÖH itsePRUUT! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen ottaa hammasmukin jonkin verran aiempaa kosteammalta lapselta pois ja kysyy, menetkö itse potalle.
Nyt unohtuu murhe harjauksesta. ”Minä otan mukin itse! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että…
Seuraava vaihe potalla käynnin jälkeen on päivävaatteiden riisuminen, sitten vaipan laittaminen ja lopulta univaatteiden pukeminen. Ei tarvinne kertoa, mikä on reaktio minkäkin asian hoitamiseen.
Onneksi tällaisia iltoja ei osu kohdalle kovin usein. Silloin kun osuu, kutsun lapsen menettelytapaa edellisen vaiheen syndroomaksi.
Edellisen vaiheen syndroomassa kyse on siitä, että lapsi ei ole saanut tahtoaan läpi jossakin asiassa ja jää siihen jumiin. Tällöin hän ei ota vastaan informaatiota seuraavasta asiasta, vaan jää jankkaamaan vanhaa, jo ohimennyttä asiaa. Koska uusi informaatio ei mene perille, hän ei kykene toimimaan parhaillaan käsiteltävänä olevassa asiassakaan itselleen mieluisella tavalla. Vasta tämän uuden tilanteen mentyä jo ohi hän tajuaa, että hei, tämäkään homma ei mennyt kuten olisin halunnut. Silloin alkaa jankkaaminen siitä asiasta, jolloin seuraavaa asiaa koskeva informaatio ei mene jakeluun. Ja niin edelleen, kunnes kaikki työlistalla olleet asiat ovatkin tulleet hoidettua periaatteessa lapsen tahdon vastaisella tavalla.
Miksi kierrettä ei sitten katkaista palaamalla edelliseen vaiheeseen? Kun lapsi on nostettu pytynkannelle ja hampaiden harjaus on alkanut, miksi sitä ei keskeytetä ja nosteta lasta alas, jolloin hän saisi itse kiivetä kannelle ja tehdä kuten toivoo?
Siksi, että lapsesta pitää kasvattaa ihminen eikä omaan napaan tuijottava egosentrinen paskiainen.
Kun katsoo muutamien nykyaikuisten – vaikka julkkisten ja poliitikkojen – käytöstä joissakin asioissa, tulee mieleen onkohan tuollekaan ihmiselle koskaan pistetty lapsena kova kovaa vastaan. Katsokaa vaikka vihreiden käyttäytymistä ydinvoima-asiassa. Ensin ei voida myöntää että on oltu väärässä ja sitten motkotetaan vanhoista päätöksistä, kun pitäisi jo katsoa eteenpäin.
Jos lapsena tottuu siihen, että oman tahdon saa aina huutamalla läpi ja edelliseen vaiheeseen voi aina palata, jos se ei mennytkään juuri oman tahdon mukaan, ennuste ei ole hyvä.
Jos lapselle opettaa – joskus kovemmankin koulun kautta – että jossain on aina deadline, jonka jälkeen asia on lyöty lukkoon ja sillä siisti, lapsi oppii harkitsemaan päätöksiään. Ja jos tulee tehtyä väärä päätös, niin nielemään kiukkunsa ja suuntaamaan eteenpäin.
On kovin helppoa antaa lapselle periksi yksittäisessä tilanteessa. Selviää paljon vähemmällä. Mutta kuten aiemminkin olen kirjoittanut, kokonaistyömäärä kasvaa pitkällä tähtäimellä, vaikka lyhyellä tähtäimellä voittaa.
Toimintaperiaate on seuraava:
1. Lapselle on tehtävä selväksi, miten toimitaan.
2. Lapselle on, jos vain mahdollista, annettava vaihtoehtoja.
3. Valinnanmahdollisuus on, mutta jos sitä ei käytä, aikuinen päättää.
4. Valinta-ajalla on deadline, jonka aikuinen tekee selväksi (Kumpi? Nyt päätät, tai isä päättää).
5. Valinnan (teki sen sitten lapsi tai aikuinen) tapahduttua sitä ei enää muuteta, vaan siirrytään eteenpäin.
Jokaiselle lapselle tulee elämänsä aikana Edellisen Vaiheen Syndrooma. Ainakin kaikille omille lapsilleni on tullut. Yleensä syndrooma on pahimmillaan kaksi-kolmevuotiaana ja esiintyy etenkin pukeutumisessa. Järjestyksessä pusero – välihousut – päällyshousut – takki – hattu – rukkaset – kengät. Aina vaatekappaletta N pukiessa on kysytty, puetko itse, jolloin penska huutaa kurkku suorana, että puen vaatekappaleen N-1. Sitten sama toistuu puettaessa vaatekappaletta N+1, jolloin huudetaan että puen vaatekappaleen N itse.
Syndrooman ollessa pahimmillaan aikuisen on koetettava purra hammasta, säilyttää mielenmalttinsa ja ennen muuta olla johdonmukainen. Seuraavalla kerralla on jo helpompaa ja lopulta lapsi oppii kuuntelemaan ja toimimaan fiksusti. Tosin lapsikohtaiset erot ovat suuria. Jotkut oppivat kerrasta, toisten kanssa joutuu taistelemaan useita kertoja. Hauskinta asiassa on se, että vanhemmat lapset opastavat nuorempia tyyliin: mitä nopeammin opit niin sen helpompi sinulle. Kokemuksen syvä rintaääni.
perjantai 15. lokakuuta 2010
Sivallus CXXIV
Väitetään, että asiallinen keskustelu monikulttuurista olisi mahdotonta siksi, että monikulttuurin ihannoijat eivät sietäisi omista näkemyksistään poikkeavia mielipiteitä. Kyllä sietävät. Ongelma on siinä, että he eivät siedä omista näkemyksistään poikkeavia faktoja.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Sivallus CXXIII
Miksi ihmeessä murrosiän täytyy osua aina juuri siihen vaiheeseen, jolloin vanhemmat ovat tyhmimmillään?
tiistai 12. lokakuuta 2010
Sivallus CXXII
Villisika on Suomen luonnossa yhä harvinainen, mutta on helppoa kuvitella iso karju hyvänä uimarina polskuttelemassa vaikkapa Päijänteessä. Uidessaan villisialle tulee hätä ja se lirauttaa parin desilitran suuruisen päästönsä suoraan järveen. Aivan varmasti näin tapahtuu jopa melkoisen usein.
Villisian tuotos sekoittuu vähitellen tasaisesti veteen. Päijänteen tilavuus on 18 kuutiokilometriä. Kahden desilitran suuruinen pissa muodostaa järven vedestä noin 1 x 10-12 %. Luonnollisesti sama suhde on voimassa veden joutuessa Päijännetunneliin, jota pitkin pääkaupunkiseutu saa juomavetensä.
Veden moolimassa on 18,016 g/mol. Tämä tarkoittaa sitä, että juomalasillisessa (2 dl = 200 g) vettä on noin 11 moolia vettä. Yhdessä moolissa taas on 6,022 x 1023 vesimolekyyliä, joten juomalasillinen sisältää noin 6,7 x 1024 vesimolekyyliä. Tästä määrästä esimerkkivillisikamme osuus eli 1 x 10-12 % on 6,7 x 1010 vesimolekyyliä, siis noin 67 miljardia kappaletta.
On jotenkin kutkuttavaa ajatella, että Abdullahin, Omarin tai Hassanin juodessa lasillisen Helsingin vesijohtovettä hän imaisee samalla sisäänsä 67 miljardia vesimolekyyliä, jotka ovat äskettäin kulkeneet sian pippelin kautta.
Villisian tuotos sekoittuu vähitellen tasaisesti veteen. Päijänteen tilavuus on 18 kuutiokilometriä. Kahden desilitran suuruinen pissa muodostaa järven vedestä noin 1 x 10-12 %. Luonnollisesti sama suhde on voimassa veden joutuessa Päijännetunneliin, jota pitkin pääkaupunkiseutu saa juomavetensä.
Veden moolimassa on 18,016 g/mol. Tämä tarkoittaa sitä, että juomalasillisessa (2 dl = 200 g) vettä on noin 11 moolia vettä. Yhdessä moolissa taas on 6,022 x 1023 vesimolekyyliä, joten juomalasillinen sisältää noin 6,7 x 1024 vesimolekyyliä. Tästä määrästä esimerkkivillisikamme osuus eli 1 x 10-12 % on 6,7 x 1010 vesimolekyyliä, siis noin 67 miljardia kappaletta.
On jotenkin kutkuttavaa ajatella, että Abdullahin, Omarin tai Hassanin juodessa lasillisen Helsingin vesijohtovettä hän imaisee samalla sisäänsä 67 miljardia vesimolekyyliä, jotka ovat äskettäin kulkeneet sian pippelin kautta.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Luonnon kuokkavieraat
On taas se aika vuodesta, kun metsässä liikkuja kohtaa ystävämme hirvikärpäsen. Tuo v-mainen mönkijä erehtyy luulemaan sienestäjää hirveksi, lentää hiuksiin, pudottaa siipensä ja kutsuu kaverinsakin piknikille. Otuksia saattaa löytyä vielä tuntikausia kotiin tulon jälkeenkin mönkimästä mitä kummallisimmissa paikoissa (tarkempi sijainti sensuroitu). Eikä niitä saa pois päiviltä mitenkään muuten kuin liiskaamalla kynnellä jotain riittävän kovaa pintaa vasten.
Kymmenettä örkkiä hengiltä survoessa kiroilee, että minkä h-vetin takia tuollainen pirulainen on 70-luvulla Suomeen levinnyt siitä ilmansuunnasta, mistä ei ole ennenkään tullut mitään muuta hyvää kuin auringonnousu. Silloin muistuu mieleen myös, että sieltä se pahuksen supikoirakin on ilmestynyt, juuri se minkä pesäpaikalle törmäsi äsken metsässä ja haju oli karmeampi kuin valkosipulia syöneellä ketulla.
Oleellinen ero supikoiralla ja hirvikärpäsellä on kuitenkin se, että hirvikärpänen on levinnyt Suomeen luonnollisesti. Suomen hirvikanta oli metsästetty lähes sukupuuttoon tuliaseiden yleistyttyä, joten eipä hirven loiseläimelläkään ollut elinmahdollisuuksia. Hirvien yleistyttyä viime vuosisadan loppupuoliskolla Karjalan siirtolaisina niiden mukana saapuivat nämä vapaamatkustajat.
Supikoira puolestaan on vieraslaji, joka ei kuulu Suomen luontoon. Alun perin itäaasialainen eläin on levinnyt Suomeen Neuvostoliiton neropattien istutettua sitä Euroopan puolelle turkiseläimeksi.
Supikoira on suhteellisen harmiton tulokas, sillä se ei ole hävittänyt yhtään alkuperäistä eläinlajia sukupuuttoon eikä muokannut ympäristöään merkittävästi. Ainoat selvät miinukset ovat suuri rabiesalttius ja kammottava haju. Sen sijaan eristyneille alueille tuodut eliölajit ovat tehneet pahaa jälkeä - kilauttaako yhdistelmä Australia, kaniini ja agakonna kelloja? Pienten saarten puolustuskyvyttömiksi kehittyneet lajit ovat erityisen herkkiä esimerkiksi rotille ja kissoille, ääriesimerkki lienee isovilistäjä.
Vieraslajeja päätyy luontoon yleensä kuudesta eri syystä.
1) Tarkoituksellinen istutus, kuten riistaeläimeksi Suomeen tuotu valkohäntäpeura.
2) Muualle tehty tarkoituksellinen istutus ja seurannut luonnollinen leviäminen, kuten supikoiralla.
3) Erehdyksessä tehty istutus. Suomesta oli ammuttu viimeinen majava vuonna 1868. Majavakantaa elvytettiin 1930-luvulla istuttamalla sekä Norjasta että Kanadasta tuotuja latuskahäntiä. Vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin huomattiin, että kanadanmajavat olivatkin eri lajia, vieläpä vahvempaa. Seurauksena on metsästyksellä erotettu lajien elinalueet siten, että euroopanmajavat elelevät turvapaikassa Satakunnan alueella.
4) Karkuun päässeet, tarkoituksella maahan tuodut lajit. Minkki tuotiin turkiseläimeksi ja tarhakarkulaisten jälkeläiset syrjäyttivät kaikkialla alkuperäisen samaa ekologista lokeroa hallinneen vesikon.
5) Ihmisen mukana kulkeutuneet lajit, kuten rotta.
6) Vapaaksi päästetyt lemmikkieläimet, kuten citykanit.
Olipa vieraslajin saapumisen syy mikä tahansa, niin yksi yhdistävä asia niillä on; ennemmin tai myöhemmin harmittaa. Esimerkiksi rapuruton tuhottua kotimaiset ravut joistakin vesistöistä tilalle istutettiin pohjoisamerikkalainen täplärapu, jonka piti olla immuuni taudille. Vaan kuinkas kävikään, täplärapu osoittautuikin taudinkantajaksi ja tartutti kaikki jäljelle jääneet jokiravut jotka kuolivat. Hups.
Vieraslajeista on yritetty päästä eroon metsästämällä, istuttamalla tauteja, steriloimalla tai tuomalla maahan niiden luontaisia vihollisia. Lisätietoja menetelmien onnistumisprosentista voi kysellä australialaisilta. Ellei toimiin ole ryhdytty ajoissa ja riittävän ripeästi, huonosti on yleensä käynyt. Suomessakaan supikoiran leviämiseen ei puututtu eivätkä viimeaikaiset metsästyksen vapauttamiset ole paljoa auttaneet. Tässä yhteydessä tunnustettakoon rikoksen vanhennuttua, että tulokaslajeja inhoavana olen nuorena kloppina pyytänyt supeja laittomalla loukulla ja ollut muutamankin kerran pienoiskiväärin kanssa haaskalla kytiksessä. Kurissa laji saadaan pidettyä, mutta vaikka se onnistuttaisiinkin jollain ihmeen konstilla kokonaan hävittämään, niin itärajan takaa tulee lisää. Sivumennen sanoen, milloinhan visentti nähdään ensi kerran Suomessa, Kannaksella niitä on jo tiettävästi havaittu.
Eivätkä tulokaslajit rajoitu eläimiin. Parhaillaan käydään toivottavasti menestyksekästä torjuntataistelua jättiputkea vastaan, lupiinin - onneksi suht harmittoman kasvin - suhteen me on jo hävitty tämä peli.
Mielenkiintoinen ilmiö on pohjoisamerikkalaisten lajien näennäinen ylivoimaisuus eurooppalaisiin nähden. Majavien ja minkki-vesikko -ottelujen lisäksi voi mainita harmaaoravan syrjäyttäneen Britanniassa euro-oravan täydellisesti. Ovatko amerikkalaiset lajit jostain syystä kehittyneet ylivoimaisiksi eurooppalaisiin nähden? Eivät välttämättä, sillä myös eurooppalaiset eläimet ovat tehneet maihinnousun rapakon toiselle puolelle - esimerkkeinä mainittakoon varpunen, kottarainen ja villisika.
Onkin mahdollista, että kyseessä on yllättävän strategian suoma etu. Jokainen peliteoreetikko tietää, että muista pelaajista poikkeavalla tavalla toimivalla on etu puolellaan. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi kansallista jalkapalloliigaa, joissa pelistrategiat ovat kehittyneet erilaisiksi (Brasilia-Italia 70-luvulla!). Tällöin Brasilian 10. paras joukkue olisi ollut Italian liigassa mitalien tuntumassa, kuten myös Italian liigasta otettu keskitason joukkue Brasiliassa. Vastapuolelle tulokasjoukkueen strategia olisi ollut vieras kaikkien muiden joukkueiden pelatessa tutulla strategialla, kun taas tulokasjoukkueen kaikki vastustajat olisivat noudattaneet samaa strategiaa, johon sen olisi ollut helppo sopeutua. Samaa ideaa voidaan soveltaa biologiassa. Muut lajit eivät ole sopeutuneet yllättävällä tavalla toimivaan uuteen eläimeen. Periaatteessa olisi siis mahdollista, että samaa ekologista lokeroa miehittävät lajit voisivat syrjäyttää toisensa eri mantereilla päittäin. Kanadanmajava syrjäyttää euroopanmajavan Euroopassa, mutta voisiko euroopanmajava syrjäyttää kanadanmajavan Amerikassa? Luultavasti ei, mutta jokin vastaava lajipari saattaa hyvinkin olla olemassa. Taitaa olla silti parasta jättää kokeilematta.
Pohjois-Amerikan pelottavin invaasiotilanne on Floridassa. Florida on kostean subtrooppinen alue, jonka maayhteys muihin vastaaviin alueisiin on tuhansien kilometrien mittainen kulkien kuivien aavikoiden ja kylmempien seutujen kautta. Siis eristynyt vyöhyke. Floridassa asuu miljoonia ihmisiä, joista osa pitää eksoottisia lemmikkejä. Sopan ainekset ovatkin valmiit. Söpö tiikeripyton kasvaa isoksi ja häijyksi. Toisaalta omistaja on kiintynyt otukseen eikä raaski ottaa lihakirvestä esiin. Ratkaisu: päästetään matelija luontoon. Akvaarioon ostettu hauska konnamonni syö kasvaessaan muut kalat pois eikä mahdu enää kääntymään 30-litraisessa. Ratkaisu: puutarhalammikko. Ikävä puoli asiassa on se, että konnamonni pystyy ryömimään maalla jopa satoja metrejä. Otus onkin levinnyt Floridan lisäksi jo viiteen muuhun osavaltioon. Piraijat eivät sentään ole vielä yleistyneet, vaikka varmasti niitäkin on vapaaksi laskettu. Toisaalta ne eivät trooppisina kaloina välttämättä selviäisi Floridan tai Kalifornian kylmimmistä talvista, vaikka tutkimuksissa onkin osoitettu sen olevan periaatteessa mahdollista. Kalat ovat yllättävän sitkeitä; muutama vuosi sitten Kotkan edustalla oli joitakin kilometrejä rantaviivasta kalastajan verkkoon uinut isopurjepleko. Aika temppu Amazonin alueen makean veden kalalta, mutta talven yli sillä ei sentään olisi ollut mitään mahdollisuuksia.
Kenties karmein esimerkki vieraslajien tekemistä tuhoista on Victoriajärvi. Järvessä asusti yli 500 erilaista kalalajia. Ongelma oli siinä, että ne olivat kalastuksen kannalta huonoja. Niinpä järveen istutettiin niilinahventa, joka on parhaimmillaan parisataakiloiseksi kyrmyniskaksi kasvava rasvainen peto. Seurauksena kalojen kokonaisbiomassa on vähentynyt murto-osaan - niilinahveniakaan ei ole paljon, koska niille ei enää riitä syötävää - ja kaksi kolmasosaa alkuperäisistä lajeista on kuollut sukupuuttoon. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Amazonin alueelta koristekasviksi tuotu vesihyasintti on vallannut melkoisen osan järveä muodostaen läpitunkemattomia kasvustoja ja mm. tukkien laskujoessa olevan voimalaitoksen turbiinit. Kasvi on levinnyt muuallekin Afrikkaan, esimerkiksi maailman suurimpaan tekojärveen Karibaan. Victoriajärven jälkeen Afrikan suurimmilla luonnollisilla järvillä, Tanganjikalla ja Malawilla, ei ole liiemmin ollut tulokaslajeista riesaa, kiitos siinä 8,5 kantturoissa heiluvan pH-arvon.
Lyhyellä tähtäimellä tulokaslajit tuhoavat biologista diversiteettiä ja aiheuttavat lajimäärän putoamista. Mutta pitkällä tähtäimellä vaikutus saattaa olla päinvastainen. Esimerkiksi Victoria-järven alkuperäisistä kalalajeista 90 % kuului Haplochromis-sukuun. Tämän suvun kantalaji oli lajiutunut moneen eri ekologiseen lokeroon, mutta varmasti moni lokero oli jäänyt täyttämättäkin. Tätä nykyä järvessä lajien määrä saattaa olla pienempi, mutta sukujen määrä suurempi. Kun lajiutuminen etenee, voi käydä niinkin, että biologisesti suhteellisen lyhyenkin ajan kuluttua järvessä on enemmän kuin alkuperäiset 500 kalalajia. Merkkejä tästä on jo nähtävissä - vain viitisenkymmentä vuotta niilinahvenen istutuksen ja joukkotuhon jälkeen.
Ehkä sama ilmiö toteutuu useimmilla tulokaslajeista kärsivillä seuduilla. Osa vanhoista lajeista kuolee sukupuuttoon, valtaosa selviää ja lajiutuu uudelleen, tulokaslajit lajiutuvat myös ja lopputuloksena lajimäärä kasvaa notkahduksen jälkeen alkuperäistä suuremmaksi.
Kymmenettä örkkiä hengiltä survoessa kiroilee, että minkä h-vetin takia tuollainen pirulainen on 70-luvulla Suomeen levinnyt siitä ilmansuunnasta, mistä ei ole ennenkään tullut mitään muuta hyvää kuin auringonnousu. Silloin muistuu mieleen myös, että sieltä se pahuksen supikoirakin on ilmestynyt, juuri se minkä pesäpaikalle törmäsi äsken metsässä ja haju oli karmeampi kuin valkosipulia syöneellä ketulla.
Oleellinen ero supikoiralla ja hirvikärpäsellä on kuitenkin se, että hirvikärpänen on levinnyt Suomeen luonnollisesti. Suomen hirvikanta oli metsästetty lähes sukupuuttoon tuliaseiden yleistyttyä, joten eipä hirven loiseläimelläkään ollut elinmahdollisuuksia. Hirvien yleistyttyä viime vuosisadan loppupuoliskolla Karjalan siirtolaisina niiden mukana saapuivat nämä vapaamatkustajat.
Supikoira puolestaan on vieraslaji, joka ei kuulu Suomen luontoon. Alun perin itäaasialainen eläin on levinnyt Suomeen Neuvostoliiton neropattien istutettua sitä Euroopan puolelle turkiseläimeksi.
Supikoira on suhteellisen harmiton tulokas, sillä se ei ole hävittänyt yhtään alkuperäistä eläinlajia sukupuuttoon eikä muokannut ympäristöään merkittävästi. Ainoat selvät miinukset ovat suuri rabiesalttius ja kammottava haju. Sen sijaan eristyneille alueille tuodut eliölajit ovat tehneet pahaa jälkeä - kilauttaako yhdistelmä Australia, kaniini ja agakonna kelloja? Pienten saarten puolustuskyvyttömiksi kehittyneet lajit ovat erityisen herkkiä esimerkiksi rotille ja kissoille, ääriesimerkki lienee isovilistäjä.
Vieraslajeja päätyy luontoon yleensä kuudesta eri syystä.
1) Tarkoituksellinen istutus, kuten riistaeläimeksi Suomeen tuotu valkohäntäpeura.
2) Muualle tehty tarkoituksellinen istutus ja seurannut luonnollinen leviäminen, kuten supikoiralla.
3) Erehdyksessä tehty istutus. Suomesta oli ammuttu viimeinen majava vuonna 1868. Majavakantaa elvytettiin 1930-luvulla istuttamalla sekä Norjasta että Kanadasta tuotuja latuskahäntiä. Vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin huomattiin, että kanadanmajavat olivatkin eri lajia, vieläpä vahvempaa. Seurauksena on metsästyksellä erotettu lajien elinalueet siten, että euroopanmajavat elelevät turvapaikassa Satakunnan alueella.
4) Karkuun päässeet, tarkoituksella maahan tuodut lajit. Minkki tuotiin turkiseläimeksi ja tarhakarkulaisten jälkeläiset syrjäyttivät kaikkialla alkuperäisen samaa ekologista lokeroa hallinneen vesikon.
5) Ihmisen mukana kulkeutuneet lajit, kuten rotta.
6) Vapaaksi päästetyt lemmikkieläimet, kuten citykanit.
Olipa vieraslajin saapumisen syy mikä tahansa, niin yksi yhdistävä asia niillä on; ennemmin tai myöhemmin harmittaa. Esimerkiksi rapuruton tuhottua kotimaiset ravut joistakin vesistöistä tilalle istutettiin pohjoisamerikkalainen täplärapu, jonka piti olla immuuni taudille. Vaan kuinkas kävikään, täplärapu osoittautuikin taudinkantajaksi ja tartutti kaikki jäljelle jääneet jokiravut jotka kuolivat. Hups.
Vieraslajeista on yritetty päästä eroon metsästämällä, istuttamalla tauteja, steriloimalla tai tuomalla maahan niiden luontaisia vihollisia. Lisätietoja menetelmien onnistumisprosentista voi kysellä australialaisilta. Ellei toimiin ole ryhdytty ajoissa ja riittävän ripeästi, huonosti on yleensä käynyt. Suomessakaan supikoiran leviämiseen ei puututtu eivätkä viimeaikaiset metsästyksen vapauttamiset ole paljoa auttaneet. Tässä yhteydessä tunnustettakoon rikoksen vanhennuttua, että tulokaslajeja inhoavana olen nuorena kloppina pyytänyt supeja laittomalla loukulla ja ollut muutamankin kerran pienoiskiväärin kanssa haaskalla kytiksessä. Kurissa laji saadaan pidettyä, mutta vaikka se onnistuttaisiinkin jollain ihmeen konstilla kokonaan hävittämään, niin itärajan takaa tulee lisää. Sivumennen sanoen, milloinhan visentti nähdään ensi kerran Suomessa, Kannaksella niitä on jo tiettävästi havaittu.
Eivätkä tulokaslajit rajoitu eläimiin. Parhaillaan käydään toivottavasti menestyksekästä torjuntataistelua jättiputkea vastaan, lupiinin - onneksi suht harmittoman kasvin - suhteen me on jo hävitty tämä peli.
Mielenkiintoinen ilmiö on pohjoisamerikkalaisten lajien näennäinen ylivoimaisuus eurooppalaisiin nähden. Majavien ja minkki-vesikko -ottelujen lisäksi voi mainita harmaaoravan syrjäyttäneen Britanniassa euro-oravan täydellisesti. Ovatko amerikkalaiset lajit jostain syystä kehittyneet ylivoimaisiksi eurooppalaisiin nähden? Eivät välttämättä, sillä myös eurooppalaiset eläimet ovat tehneet maihinnousun rapakon toiselle puolelle - esimerkkeinä mainittakoon varpunen, kottarainen ja villisika.
Onkin mahdollista, että kyseessä on yllättävän strategian suoma etu. Jokainen peliteoreetikko tietää, että muista pelaajista poikkeavalla tavalla toimivalla on etu puolellaan. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi kansallista jalkapalloliigaa, joissa pelistrategiat ovat kehittyneet erilaisiksi (Brasilia-Italia 70-luvulla!). Tällöin Brasilian 10. paras joukkue olisi ollut Italian liigassa mitalien tuntumassa, kuten myös Italian liigasta otettu keskitason joukkue Brasiliassa. Vastapuolelle tulokasjoukkueen strategia olisi ollut vieras kaikkien muiden joukkueiden pelatessa tutulla strategialla, kun taas tulokasjoukkueen kaikki vastustajat olisivat noudattaneet samaa strategiaa, johon sen olisi ollut helppo sopeutua. Samaa ideaa voidaan soveltaa biologiassa. Muut lajit eivät ole sopeutuneet yllättävällä tavalla toimivaan uuteen eläimeen. Periaatteessa olisi siis mahdollista, että samaa ekologista lokeroa miehittävät lajit voisivat syrjäyttää toisensa eri mantereilla päittäin. Kanadanmajava syrjäyttää euroopanmajavan Euroopassa, mutta voisiko euroopanmajava syrjäyttää kanadanmajavan Amerikassa? Luultavasti ei, mutta jokin vastaava lajipari saattaa hyvinkin olla olemassa. Taitaa olla silti parasta jättää kokeilematta.
Pohjois-Amerikan pelottavin invaasiotilanne on Floridassa. Florida on kostean subtrooppinen alue, jonka maayhteys muihin vastaaviin alueisiin on tuhansien kilometrien mittainen kulkien kuivien aavikoiden ja kylmempien seutujen kautta. Siis eristynyt vyöhyke. Floridassa asuu miljoonia ihmisiä, joista osa pitää eksoottisia lemmikkejä. Sopan ainekset ovatkin valmiit. Söpö tiikeripyton kasvaa isoksi ja häijyksi. Toisaalta omistaja on kiintynyt otukseen eikä raaski ottaa lihakirvestä esiin. Ratkaisu: päästetään matelija luontoon. Akvaarioon ostettu hauska konnamonni syö kasvaessaan muut kalat pois eikä mahdu enää kääntymään 30-litraisessa. Ratkaisu: puutarhalammikko. Ikävä puoli asiassa on se, että konnamonni pystyy ryömimään maalla jopa satoja metrejä. Otus onkin levinnyt Floridan lisäksi jo viiteen muuhun osavaltioon. Piraijat eivät sentään ole vielä yleistyneet, vaikka varmasti niitäkin on vapaaksi laskettu. Toisaalta ne eivät trooppisina kaloina välttämättä selviäisi Floridan tai Kalifornian kylmimmistä talvista, vaikka tutkimuksissa onkin osoitettu sen olevan periaatteessa mahdollista. Kalat ovat yllättävän sitkeitä; muutama vuosi sitten Kotkan edustalla oli joitakin kilometrejä rantaviivasta kalastajan verkkoon uinut isopurjepleko. Aika temppu Amazonin alueen makean veden kalalta, mutta talven yli sillä ei sentään olisi ollut mitään mahdollisuuksia.
Kenties karmein esimerkki vieraslajien tekemistä tuhoista on Victoriajärvi. Järvessä asusti yli 500 erilaista kalalajia. Ongelma oli siinä, että ne olivat kalastuksen kannalta huonoja. Niinpä järveen istutettiin niilinahventa, joka on parhaimmillaan parisataakiloiseksi kyrmyniskaksi kasvava rasvainen peto. Seurauksena kalojen kokonaisbiomassa on vähentynyt murto-osaan - niilinahveniakaan ei ole paljon, koska niille ei enää riitä syötävää - ja kaksi kolmasosaa alkuperäisistä lajeista on kuollut sukupuuttoon. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Amazonin alueelta koristekasviksi tuotu vesihyasintti on vallannut melkoisen osan järveä muodostaen läpitunkemattomia kasvustoja ja mm. tukkien laskujoessa olevan voimalaitoksen turbiinit. Kasvi on levinnyt muuallekin Afrikkaan, esimerkiksi maailman suurimpaan tekojärveen Karibaan. Victoriajärven jälkeen Afrikan suurimmilla luonnollisilla järvillä, Tanganjikalla ja Malawilla, ei ole liiemmin ollut tulokaslajeista riesaa, kiitos siinä 8,5 kantturoissa heiluvan pH-arvon.
Lyhyellä tähtäimellä tulokaslajit tuhoavat biologista diversiteettiä ja aiheuttavat lajimäärän putoamista. Mutta pitkällä tähtäimellä vaikutus saattaa olla päinvastainen. Esimerkiksi Victoria-järven alkuperäisistä kalalajeista 90 % kuului Haplochromis-sukuun. Tämän suvun kantalaji oli lajiutunut moneen eri ekologiseen lokeroon, mutta varmasti moni lokero oli jäänyt täyttämättäkin. Tätä nykyä järvessä lajien määrä saattaa olla pienempi, mutta sukujen määrä suurempi. Kun lajiutuminen etenee, voi käydä niinkin, että biologisesti suhteellisen lyhyenkin ajan kuluttua järvessä on enemmän kuin alkuperäiset 500 kalalajia. Merkkejä tästä on jo nähtävissä - vain viitisenkymmentä vuotta niilinahvenen istutuksen ja joukkotuhon jälkeen.
Ehkä sama ilmiö toteutuu useimmilla tulokaslajeista kärsivillä seuduilla. Osa vanhoista lajeista kuolee sukupuuttoon, valtaosa selviää ja lajiutuu uudelleen, tulokaslajit lajiutuvat myös ja lopputuloksena lajimäärä kasvaa notkahduksen jälkeen alkuperäistä suuremmaksi.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Sivallus CXXI
On keskusteltu siitä, onko romanialaisten katusoitto kerjäämistä. Olen pari kertaa maalikylillä käydessä törmännyt ilmiöön ja voin vastata: kyllä, sen tasoinen soittaminen on kerjäämistä. Toinen tiesi kitaransoitosta sen verran, että reiän kohdalta rämpytetään ja toinen hanurinsoitosta, että vedellään vaaka- ei pystysuunnassa.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Sivallus CXX
Nobel-komitea tyri. Tämänvuotinen maailman tuntemattomimman ihmisen palkinto annettiin henkilölle, josta on kuullut moni muukin kuin komitea itse.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Sivallus CXIX
Mistä tahansa maahanmuuton ongelmasta käytävän keskustelun vaiheet:
1. Väitetään, että kyseistä ongelmaa ei ole.
2. Todisteet osoittavat, että on sittenkin.
3. Väitetään, että ongelma on merkityksetön.
4. Todisteet osoittavat, että ei ole.
5. Väitetään, että kyseessä onkin suomalaisten vika.
6. Armoton v*****s.
Esimerkkejä:
1. Somaliassa käytetään khatia, mutta se on sikäläinen tapa joka ei tule heidän mukanaan Suomeen.
2. Somalien salakuljetusliigoja jää kiinni.
3. Itse asiassa khatin pureskelu on lähes vaaratonta ja oikeastaan kahvinjuontiin verrattavissa.
4. Lääketiede osoittaa, että khat aiheuttaa runsaasti käytettynä samat seuraukset kuin muutkin huumeet.
5. Suomen huumelainsäädäntö on liian ankara.
6. Armoton v*****s.
1. Islamilaisista maista tuleva maahanmuutto ei tuo naisia sortavaa tapaa mukanaan Suomeen.
2. Joukkoraiskauksia, pakotettuja avioliittoja.
3. Suomalaisten tekemiä rikoksia on vielä enemmän.
4. Lasketaanpa suhteessa väkilukuun.
5. Suomalainen rasismi syrjii muslimeja, joista muutamat turhautuneina uhreina sortuvat rikoksen poluille.
6. Armoton v*****s.
1. Maahanmuuttajat tuottavat Suomelle lisäarvoa, koska he aikuisina ovat lähes valmiita työntekijöitä joiden koulutukseen ei mene rahaa, toisin kuin suomalaislasten.
2. Tiettyjen maahanmuuttajaryhmien työllisyysprosentti on surkea.
3. Mutta koulutukseen ei mene edelleenkään rahaa.
4. Paitsi että perheiden lapsiluku on suuri ja Suomessa syntyneidenkin oppimistulokset selvästi suomalaisten keskiarvon alapuolella.
5. Koululaitos ei ota monikulttuuria riittävän hyvin huomioon, joten siihen on kohdennettava lisäresursseja.
6. Armoton v*****s.
1. Väitetään, että kyseistä ongelmaa ei ole.
2. Todisteet osoittavat, että on sittenkin.
3. Väitetään, että ongelma on merkityksetön.
4. Todisteet osoittavat, että ei ole.
5. Väitetään, että kyseessä onkin suomalaisten vika.
6. Armoton v*****s.
Esimerkkejä:
1. Somaliassa käytetään khatia, mutta se on sikäläinen tapa joka ei tule heidän mukanaan Suomeen.
2. Somalien salakuljetusliigoja jää kiinni.
3. Itse asiassa khatin pureskelu on lähes vaaratonta ja oikeastaan kahvinjuontiin verrattavissa.
4. Lääketiede osoittaa, että khat aiheuttaa runsaasti käytettynä samat seuraukset kuin muutkin huumeet.
5. Suomen huumelainsäädäntö on liian ankara.
6. Armoton v*****s.
1. Islamilaisista maista tuleva maahanmuutto ei tuo naisia sortavaa tapaa mukanaan Suomeen.
2. Joukkoraiskauksia, pakotettuja avioliittoja.
3. Suomalaisten tekemiä rikoksia on vielä enemmän.
4. Lasketaanpa suhteessa väkilukuun.
5. Suomalainen rasismi syrjii muslimeja, joista muutamat turhautuneina uhreina sortuvat rikoksen poluille.
6. Armoton v*****s.
1. Maahanmuuttajat tuottavat Suomelle lisäarvoa, koska he aikuisina ovat lähes valmiita työntekijöitä joiden koulutukseen ei mene rahaa, toisin kuin suomalaislasten.
2. Tiettyjen maahanmuuttajaryhmien työllisyysprosentti on surkea.
3. Mutta koulutukseen ei mene edelleenkään rahaa.
4. Paitsi että perheiden lapsiluku on suuri ja Suomessa syntyneidenkin oppimistulokset selvästi suomalaisten keskiarvon alapuolella.
5. Koululaitos ei ota monikulttuuria riittävän hyvin huomioon, joten siihen on kohdennettava lisäresursseja.
6. Armoton v*****s.
maanantai 4. lokakuuta 2010
Kevään seitsemäntoista hetkeä
Ylen Teema teki todellisen kulttuuriteon ottaessaan ohjelmistoonsa vuonna 1973 filmatun neuvostoliittolaisen kulttisarjan Kevään seitsemäntoista hetkeä. Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin eli kevääseen 1945 sijoittuvan sarjan päähenkilö on saksalainen SS-eversti eli Standartenführer Max-Otto von Stirlitz. Todellisuudessa Stirlitz on venäläinen vakooja, eversti Maksim Maksimovits Isajev. Neuvostotiedustelu antaa Stirlitzille tehtäväksi selvittää, kuka Saksan huippujohtajista yrittää salaa neuvotella lännen kanssa rauhasta. Venäläisten tarkoituksena on estää erillisrauhan tekeminen. Sarja pohjautuu löyhästi tositapahtumiin - tällaisia neuvotteluja todella käytiin - mutta Stirlitzin kaltaista hahmoa ei todellisuudessa ollut olemassa.
Sarja perustuu varsin tarkasti kirjailija Julian Semjonovin samannimiseen romaaniin. Hahmona Stirlitz-Isajev on yhtä romaania suurempi, hän seikkaili peräti 14 Semjonovin kirjassa. Isajevin ura neuvostotiedustelun palveluksessa kattoi ainakin vuodet 1921-1967. Näistä vuosista hän vietti yli kaksikymmentä esiintyen saksalaisena Stirlitzinä. Isajev oli soluttautunut Siperian ja Australian kautta Saksaan ja omaksunut peitehenkilöllisyyden Stirlitzinä. Natsipuolueen noustua valtaan Stirlitz liittyi SS-joukkoihin ja yleni vähitellen everstin arvoon asti. Keväällä 1945 hän toimi valtakunnan turvallisuusvirastossa.
Muistan lapsena nähneeni sarjasta ainakin osan jostakin jaksosta. Muutama vuosi sitten hankin sattumalta Semjonovin kirjan ja pidin kovasti. En osannut edes odottaa, että sarja tulisi joskus uusintana, joten yllätys oli melkoinen. Kun sitten näin ensimmäisen jakson, tuntui jotenkin oudolta. Olin näet ihan varma, että lapsuuden muistikuva oli mustavalkoinen. Sarja puolestaan oli hailakan värillinen, jotenkin tyypillisen Sovcolor-tyylinen. Nettiä selaamalla arvoitus ratkesi: sarja oli masteroitu vuonna 2009 värilliseksi. Seuraavaa jaksoa katsoessa ymmärsin kiinnittää asiaan huomiota. Ulkokuvaukset paljastivat: taustoja ei pystytty värittämään samalla tavoin luontevasti kuin sisätiloissa. Värittämisen lisäksi sarjan uudistettua versiota oli jonkin verran lyhennetty.
Tiivistämisestä huolimatta sarja on nykypäivän ihmisen makuun tolkuttoman hidasliikkeinen. Jokin siinä silti koukuttaa; hetkeäkään ei malta olla poissa. Kuvauksessa käytetään paljon lähikuvaa kasvoista ja usein sarja on pelkkiä puhuvia päitä. Tulee jokin saippuaooppera mieleen. Hyvät näyttelijät kantavat sarjaa loistavasti, erityisesti äskettäin edesmennyt Vjatseslav Tihonov Stirlitzinä. Tihonovin eleetön, mutta uskottava rooli on huolella tehty. Taustalla oleva kertojanääni on melodramaattinen, toisaalta se tuntuu kuuluvan sarjaan täydellisesti. Aina uuden henkilön ilmestyessä sarjaan kertoja lukee otteen "puolueen arkistomateriaalin luonnekuvauksesta", jossa toistuvat pienin variaatioin aina samat fraasit: Luonne: nordinen, luja. Ei tunne armoa Valtakunnan vihollisia kohtaan. Ei pahennusta herättäviä suhteita. Saanut kiitosta Führeriltä ja tunnustusta Reichsführeriltä. Kuulostaa naurettavalta, mutta toimii loistavasti kontekstissaan.
Sarja sai aikoinaan Neuvostoliitossa kulttimaineen ja on säilyttänyt sen yhä. Se poikkesi silloisesta neuvostolaisesta propagandatuotannosta huomattavasti. Ajan hengen tuntien on vaikea käsittää, että saksalaisia, jopa natseja, esitettiin sarjassa inhimillisinä olentoina eikä sarvekkaina piruina. Toki tiettyjä myönnytyksiä propagandan nimissä tehtiin, esimerkiksi kaikilla johtavilla natseilla (esim. Goebbelsillä) sanottiin olevan vain "opistotason koulutus". Todellisuudessa Göbbels väitteli filosofian tohtoriksi vain 24-vuotiaana.
Sarjaa esitettiin piakkoin valmistumisensa jälkeen myös monissa länsimaissa, joissa se sai kiitosta. Väitetään, että Karl Wolff lähetti häntä esittäneelle venäläisnäyttelijälle konjakkipullon kiitokseksi hyvästä työstä.
Erään teorian mukaan sarja ei kerrokaan Natsi-Saksasta muuten kuin kulissina. Todellisuudessa se kuvaisi enemmänkin Neuvostoliittoa ja sen totalitarismia. Toisaalta yhtäläisyydet näiden maiden välillä ovat niin ilmeiset, että eroa on vaikea havaita. Mutta pieniä vihjeitä asiasta on havaittavissa. Tuntuu siltä, että sarjaan oli tarkoituksella piilotettu vinkkejä asiasta. Kun lukee luetteloa siinä esiintyvistä virheistä, huomaa miten monet niistä ovat tyyppiä "pistetään neuvostovalmisteinen laite / kyrillistä tekstiä paikkaan, missä pitäisi olla tietysti vastaava saksalainen vempain". Tosin on sarjassa sellaisiakin virheitä, joita ei poliittisiksi vinkeiksi voi tulkita parhaalla tahdollakaan. Jaksossa 2 kiinnitin huomiota Gestapon päällikkö Heinrich Müllerin akvaarioon hänen ruokkiessaan lemmikkejään. Suurin osa kaloista oli sinirihmakalan marmorivärimuotoa, joka jalostettiin vasta kauan sodan jälkeen. Elleivät sitten kyseessä olleet Mengelen ohjelman sivutuotteina syntyneet mutantit... Mutta olipa joku muukin ollut tarkkana, kyseinenkin virhe oli luettelossa.
Voi olla, että neuvostokansalaiset tajusivat sarjaan mahdollisesti sisällytetyn kritiikin omaa järjestelmäänsä kohtaan. Kenties tämä oli sarjan erilaisuuden ja kiistattomien ansioiden lisäksi yksi syy sen yhä nauttimaan kulttimaineeseen. Sarja on synnyttänyt jopa oman huumorikategoriansa, Stirlitz-vitsit. Venäläisten huumorintaju on mahtava, sääli vain että vitsien ymmärtämiseksi on oltava ainakin osittain kartalla heidän kulttuurissaan. En muista koskaan nähneeni suomeksi käännettyjä Stirlitz-vitsejä - ehkä juuri edellä mainitusta syystä. Yrittäkääpä kertoa Velipuolikuu-sketsejä venäjäksi niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Mutta paikataan kulttuurillista aukkoa, tässä kokoelma Stirlitz-huumoria:
Himmler tekee luonneanalyyseja alaisistaan.
Ensimmäisenä on vuorossa Obersturmbannführer Holthoff. "Valitkaa numero väliltä 10-99!" "53!" "Miksi ei 35?" "No, miksikäs ei, jos Reichsführer pitää sitä parempana!" Himmler kirjoittaa: "Luonteenlaatu lähes nordinen, luja."
Seuraavana sisään kävelee Obersturmbannführer Eismann. "Valitkaa numero väliltä 10-99!" "27!" "Miksi ei 72?" "Reichsführer, kun sanon 27, tarkoitan 27!" Himmler kirjoittaa: "Luonteenlaatu nordinen, erittäin luja."
Viimeisenä tulee Standartenführer Stirlitz. "Valitkaa numero väliltä 10-99!" "66!" "Stirlitz, pitääkö teidän aina sabotoida työtäni!"
Sanat Hitler on paska oli maalattu Valtionpäivätalon seinään. Koko natsipuolue kuohui. Vain Stirlitz tiesi, mitä tämä merkitsi: kyseessä oli salainen viesti. Hänelle oli juuri myönnetty Neuvostoliiton sankarin kultainen tähti.
Valtakunnan turvallisuusviraston kahvilassa Müller, Bormann, Schellenberg, Kaltenbrunner ja Himmler seisoivat jonossa odottaen vuoroaan. Yhtäkkiä heidän ällistyksekseen Stirlitz käveli kaikkien editse jonon kärkeen. Mistäpä he olisivat voineet tietää, että Neuvostoliiton sankarilla on aina oikeus päästä jonon ohi.
Sarjan värittämisen ansiosta keksittiin uusi vitsi:
Stirlitz meni Valtion turvallisuusviraston kansliaan ja hämmästyi suuresti nähdessään, että Gestapossa työskenteli niin paljon värillisiä ihmisiä.
Stirlitz avasi oven. Valo syttyi. Stirlitz sulki oven. Valo sammui. Stirlitz avasi oven uudelleen. Valo syttyi. "Tämän täytyy olla jääkaappi", päätteli Stirlitz.
Stirlitz ajaa Horchillaan kohti Berliiniä ja huomaa kaupungin olevan liekeissä. "Hitto, unohdin taas silitysraudan päälle", hän ajatteli ärsyyntyneenä.
Stirlitzin kävellessä kadulla NKVD:n agentti pudotti salaisesta asunnosta hänen päähänsä kukkaruukun. Se oli salainen viesti siitä, että Stirlitzin vaimo oli juuri synnyttänyt pojan. Stirlitz liikuttui. Hänellä oli suunnattoman ikävä vaimoaan. He eivät olleet nähneet toisiaan kahteenkymmeneen vuoteen.
Vapunpäivänä Stirlitz laittoi päähänsä puna-armeijan lakin, nappasi punalipun ja marssi pitkin valtakunnan turvallisuusviraston käytäviä laulaen Internationaalia. Koskaan aiemmin hän ei ollut joutunut lähemmäs paljastumista.
Ja lopuksi oma suosikkini:
Stirlitz herää ja huomaa olevansa sellissä. "Kuka minut on pidättänyt? Kenenä minun pitäisi esiintyä?", hän mietti. "Ajatellaanpa. Jos heillä on mustat univormut, olen Standartenführer Stirlitz. Jos heillä on ruskeat univormut, olen polkovnik Isajev." Lopulta ovi avautuu ja sisään astuu miliisi sinisessä univormussa. "Toveri Tihonov, teidän pitäisi todellakin ottaa vähän varovaisemmin vodkan kanssa!"
Sarja perustuu varsin tarkasti kirjailija Julian Semjonovin samannimiseen romaaniin. Hahmona Stirlitz-Isajev on yhtä romaania suurempi, hän seikkaili peräti 14 Semjonovin kirjassa. Isajevin ura neuvostotiedustelun palveluksessa kattoi ainakin vuodet 1921-1967. Näistä vuosista hän vietti yli kaksikymmentä esiintyen saksalaisena Stirlitzinä. Isajev oli soluttautunut Siperian ja Australian kautta Saksaan ja omaksunut peitehenkilöllisyyden Stirlitzinä. Natsipuolueen noustua valtaan Stirlitz liittyi SS-joukkoihin ja yleni vähitellen everstin arvoon asti. Keväällä 1945 hän toimi valtakunnan turvallisuusvirastossa.
Muistan lapsena nähneeni sarjasta ainakin osan jostakin jaksosta. Muutama vuosi sitten hankin sattumalta Semjonovin kirjan ja pidin kovasti. En osannut edes odottaa, että sarja tulisi joskus uusintana, joten yllätys oli melkoinen. Kun sitten näin ensimmäisen jakson, tuntui jotenkin oudolta. Olin näet ihan varma, että lapsuuden muistikuva oli mustavalkoinen. Sarja puolestaan oli hailakan värillinen, jotenkin tyypillisen Sovcolor-tyylinen. Nettiä selaamalla arvoitus ratkesi: sarja oli masteroitu vuonna 2009 värilliseksi. Seuraavaa jaksoa katsoessa ymmärsin kiinnittää asiaan huomiota. Ulkokuvaukset paljastivat: taustoja ei pystytty värittämään samalla tavoin luontevasti kuin sisätiloissa. Värittämisen lisäksi sarjan uudistettua versiota oli jonkin verran lyhennetty.
Tiivistämisestä huolimatta sarja on nykypäivän ihmisen makuun tolkuttoman hidasliikkeinen. Jokin siinä silti koukuttaa; hetkeäkään ei malta olla poissa. Kuvauksessa käytetään paljon lähikuvaa kasvoista ja usein sarja on pelkkiä puhuvia päitä. Tulee jokin saippuaooppera mieleen. Hyvät näyttelijät kantavat sarjaa loistavasti, erityisesti äskettäin edesmennyt Vjatseslav Tihonov Stirlitzinä. Tihonovin eleetön, mutta uskottava rooli on huolella tehty. Taustalla oleva kertojanääni on melodramaattinen, toisaalta se tuntuu kuuluvan sarjaan täydellisesti. Aina uuden henkilön ilmestyessä sarjaan kertoja lukee otteen "puolueen arkistomateriaalin luonnekuvauksesta", jossa toistuvat pienin variaatioin aina samat fraasit: Luonne: nordinen, luja. Ei tunne armoa Valtakunnan vihollisia kohtaan. Ei pahennusta herättäviä suhteita. Saanut kiitosta Führeriltä ja tunnustusta Reichsführeriltä. Kuulostaa naurettavalta, mutta toimii loistavasti kontekstissaan.
Sarja sai aikoinaan Neuvostoliitossa kulttimaineen ja on säilyttänyt sen yhä. Se poikkesi silloisesta neuvostolaisesta propagandatuotannosta huomattavasti. Ajan hengen tuntien on vaikea käsittää, että saksalaisia, jopa natseja, esitettiin sarjassa inhimillisinä olentoina eikä sarvekkaina piruina. Toki tiettyjä myönnytyksiä propagandan nimissä tehtiin, esimerkiksi kaikilla johtavilla natseilla (esim. Goebbelsillä) sanottiin olevan vain "opistotason koulutus". Todellisuudessa Göbbels väitteli filosofian tohtoriksi vain 24-vuotiaana.
Sarjaa esitettiin piakkoin valmistumisensa jälkeen myös monissa länsimaissa, joissa se sai kiitosta. Väitetään, että Karl Wolff lähetti häntä esittäneelle venäläisnäyttelijälle konjakkipullon kiitokseksi hyvästä työstä.
Erään teorian mukaan sarja ei kerrokaan Natsi-Saksasta muuten kuin kulissina. Todellisuudessa se kuvaisi enemmänkin Neuvostoliittoa ja sen totalitarismia. Toisaalta yhtäläisyydet näiden maiden välillä ovat niin ilmeiset, että eroa on vaikea havaita. Mutta pieniä vihjeitä asiasta on havaittavissa. Tuntuu siltä, että sarjaan oli tarkoituksella piilotettu vinkkejä asiasta. Kun lukee luetteloa siinä esiintyvistä virheistä, huomaa miten monet niistä ovat tyyppiä "pistetään neuvostovalmisteinen laite / kyrillistä tekstiä paikkaan, missä pitäisi olla tietysti vastaava saksalainen vempain". Tosin on sarjassa sellaisiakin virheitä, joita ei poliittisiksi vinkeiksi voi tulkita parhaalla tahdollakaan. Jaksossa 2 kiinnitin huomiota Gestapon päällikkö Heinrich Müllerin akvaarioon hänen ruokkiessaan lemmikkejään. Suurin osa kaloista oli sinirihmakalan marmorivärimuotoa, joka jalostettiin vasta kauan sodan jälkeen. Elleivät sitten kyseessä olleet Mengelen ohjelman sivutuotteina syntyneet mutantit... Mutta olipa joku muukin ollut tarkkana, kyseinenkin virhe oli luettelossa.
Voi olla, että neuvostokansalaiset tajusivat sarjaan mahdollisesti sisällytetyn kritiikin omaa järjestelmäänsä kohtaan. Kenties tämä oli sarjan erilaisuuden ja kiistattomien ansioiden lisäksi yksi syy sen yhä nauttimaan kulttimaineeseen. Sarja on synnyttänyt jopa oman huumorikategoriansa, Stirlitz-vitsit. Venäläisten huumorintaju on mahtava, sääli vain että vitsien ymmärtämiseksi on oltava ainakin osittain kartalla heidän kulttuurissaan. En muista koskaan nähneeni suomeksi käännettyjä Stirlitz-vitsejä - ehkä juuri edellä mainitusta syystä. Yrittäkääpä kertoa Velipuolikuu-sketsejä venäjäksi niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Mutta paikataan kulttuurillista aukkoa, tässä kokoelma Stirlitz-huumoria:
Himmler tekee luonneanalyyseja alaisistaan.
Ensimmäisenä on vuorossa Obersturmbannführer Holthoff. "Valitkaa numero väliltä 10-99!" "53!" "Miksi ei 35?" "No, miksikäs ei, jos Reichsführer pitää sitä parempana!" Himmler kirjoittaa: "Luonteenlaatu lähes nordinen, luja."
Seuraavana sisään kävelee Obersturmbannführer Eismann. "Valitkaa numero väliltä 10-99!" "27!" "Miksi ei 72?" "Reichsführer, kun sanon 27, tarkoitan 27!" Himmler kirjoittaa: "Luonteenlaatu nordinen, erittäin luja."
Viimeisenä tulee Standartenführer Stirlitz. "Valitkaa numero väliltä 10-99!" "66!" "Stirlitz, pitääkö teidän aina sabotoida työtäni!"
Sanat Hitler on paska oli maalattu Valtionpäivätalon seinään. Koko natsipuolue kuohui. Vain Stirlitz tiesi, mitä tämä merkitsi: kyseessä oli salainen viesti. Hänelle oli juuri myönnetty Neuvostoliiton sankarin kultainen tähti.
Valtakunnan turvallisuusviraston kahvilassa Müller, Bormann, Schellenberg, Kaltenbrunner ja Himmler seisoivat jonossa odottaen vuoroaan. Yhtäkkiä heidän ällistyksekseen Stirlitz käveli kaikkien editse jonon kärkeen. Mistäpä he olisivat voineet tietää, että Neuvostoliiton sankarilla on aina oikeus päästä jonon ohi.
Sarjan värittämisen ansiosta keksittiin uusi vitsi:
Stirlitz meni Valtion turvallisuusviraston kansliaan ja hämmästyi suuresti nähdessään, että Gestapossa työskenteli niin paljon värillisiä ihmisiä.
Stirlitz avasi oven. Valo syttyi. Stirlitz sulki oven. Valo sammui. Stirlitz avasi oven uudelleen. Valo syttyi. "Tämän täytyy olla jääkaappi", päätteli Stirlitz.
Stirlitz ajaa Horchillaan kohti Berliiniä ja huomaa kaupungin olevan liekeissä. "Hitto, unohdin taas silitysraudan päälle", hän ajatteli ärsyyntyneenä.
Stirlitzin kävellessä kadulla NKVD:n agentti pudotti salaisesta asunnosta hänen päähänsä kukkaruukun. Se oli salainen viesti siitä, että Stirlitzin vaimo oli juuri synnyttänyt pojan. Stirlitz liikuttui. Hänellä oli suunnattoman ikävä vaimoaan. He eivät olleet nähneet toisiaan kahteenkymmeneen vuoteen.
Vapunpäivänä Stirlitz laittoi päähänsä puna-armeijan lakin, nappasi punalipun ja marssi pitkin valtakunnan turvallisuusviraston käytäviä laulaen Internationaalia. Koskaan aiemmin hän ei ollut joutunut lähemmäs paljastumista.
Ja lopuksi oma suosikkini:
Stirlitz herää ja huomaa olevansa sellissä. "Kuka minut on pidättänyt? Kenenä minun pitäisi esiintyä?", hän mietti. "Ajatellaanpa. Jos heillä on mustat univormut, olen Standartenführer Stirlitz. Jos heillä on ruskeat univormut, olen polkovnik Isajev." Lopulta ovi avautuu ja sisään astuu miliisi sinisessä univormussa. "Toveri Tihonov, teidän pitäisi todellakin ottaa vähän varovaisemmin vodkan kanssa!"