Luonnon kuokkavieraat

On taas se aika vuodesta, kun metsässä liikkuja kohtaa ystävämme hirvikärpäsen. Tuo v-mainen mönkijä erehtyy luulemaan sienestäjää hirveksi, lentää hiuksiin, pudottaa siipensä ja kutsuu kaverinsakin piknikille. Otuksia saattaa löytyä vielä tuntikausia kotiin tulon jälkeenkin mönkimästä mitä kummallisimmissa paikoissa (tarkempi sijainti sensuroitu). Eikä niitä saa pois päiviltä mitenkään muuten kuin liiskaamalla kynnellä jotain riittävän kovaa pintaa vasten.

Kymmenettä örkkiä hengiltä survoessa kiroilee, että minkä h-vetin takia tuollainen pirulainen on 70-luvulla Suomeen levinnyt siitä ilmansuunnasta, mistä ei ole ennenkään tullut mitään muuta hyvää kuin auringonnousu. Silloin muistuu mieleen myös, että sieltä se pahuksen supikoirakin on ilmestynyt, juuri se minkä pesäpaikalle törmäsi äsken metsässä ja haju oli karmeampi kuin valkosipulia syöneellä ketulla.

Oleellinen ero supikoiralla ja hirvikärpäsellä on kuitenkin se, että hirvikärpänen on levinnyt Suomeen luonnollisesti. Suomen hirvikanta oli metsästetty lähes sukupuuttoon tuliaseiden yleistyttyä, joten eipä hirven loiseläimelläkään ollut elinmahdollisuuksia. Hirvien yleistyttyä viime vuosisadan loppupuoliskolla Karjalan siirtolaisina niiden mukana saapuivat nämä vapaamatkustajat.
Supikoira puolestaan on vieraslaji, joka ei kuulu Suomen luontoon. Alun perin itäaasialainen eläin on levinnyt Suomeen Neuvostoliiton neropattien istutettua sitä Euroopan puolelle turkiseläimeksi.

Supikoira on suhteellisen harmiton tulokas, sillä se ei ole hävittänyt yhtään alkuperäistä eläinlajia sukupuuttoon eikä muokannut ympäristöään merkittävästi. Ainoat selvät miinukset ovat suuri rabiesalttius ja kammottava haju. Sen sijaan eristyneille alueille tuodut eliölajit ovat tehneet pahaa jälkeä - kilauttaako yhdistelmä Australia, kaniini ja agakonna kelloja? Pienten saarten puolustuskyvyttömiksi kehittyneet lajit ovat erityisen herkkiä esimerkiksi rotille ja kissoille, ääriesimerkki lienee isovilistäjä.

Vieraslajeja päätyy luontoon yleensä kuudesta eri syystä.
1) Tarkoituksellinen istutus, kuten riistaeläimeksi Suomeen tuotu valkohäntäpeura.
2) Muualle tehty tarkoituksellinen istutus ja seurannut luonnollinen leviäminen, kuten supikoiralla.
3) Erehdyksessä tehty istutus. Suomesta oli ammuttu viimeinen majava vuonna 1868. Majavakantaa elvytettiin 1930-luvulla istuttamalla sekä Norjasta että Kanadasta tuotuja latuskahäntiä. Vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin huomattiin, että kanadanmajavat olivatkin eri lajia, vieläpä vahvempaa. Seurauksena on metsästyksellä erotettu lajien elinalueet siten, että euroopanmajavat elelevät turvapaikassa Satakunnan alueella.
4) Karkuun päässeet, tarkoituksella maahan tuodut lajit. Minkki tuotiin turkiseläimeksi ja tarhakarkulaisten jälkeläiset syrjäyttivät kaikkialla alkuperäisen samaa ekologista lokeroa hallinneen vesikon.
5) Ihmisen mukana kulkeutuneet lajit, kuten rotta.
6) Vapaaksi päästetyt lemmikkieläimet, kuten citykanit.

Olipa vieraslajin saapumisen syy mikä tahansa, niin yksi yhdistävä asia niillä on; ennemmin tai myöhemmin harmittaa. Esimerkiksi rapuruton tuhottua kotimaiset ravut joistakin vesistöistä tilalle istutettiin pohjoisamerikkalainen täplärapu, jonka piti olla immuuni taudille. Vaan kuinkas kävikään, täplärapu osoittautuikin taudinkantajaksi ja tartutti kaikki jäljelle jääneet jokiravut jotka kuolivat. Hups.
Vieraslajeista on yritetty päästä eroon metsästämällä, istuttamalla tauteja, steriloimalla tai tuomalla maahan niiden luontaisia vihollisia. Lisätietoja menetelmien onnistumisprosentista voi kysellä australialaisilta. Ellei toimiin ole ryhdytty ajoissa ja riittävän ripeästi, huonosti on yleensä käynyt. Suomessakaan supikoiran leviämiseen ei puututtu eivätkä viimeaikaiset metsästyksen vapauttamiset ole paljoa auttaneet. Tässä yhteydessä tunnustettakoon rikoksen vanhennuttua, että tulokaslajeja inhoavana olen nuorena kloppina pyytänyt supeja laittomalla loukulla ja ollut muutamankin kerran pienoiskiväärin kanssa haaskalla kytiksessä. Kurissa laji saadaan pidettyä, mutta vaikka se onnistuttaisiinkin jollain ihmeen konstilla kokonaan hävittämään, niin itärajan takaa tulee lisää. Sivumennen sanoen, milloinhan visentti nähdään ensi kerran Suomessa, Kannaksella niitä on jo tiettävästi havaittu.
Eivätkä tulokaslajit rajoitu eläimiin. Parhaillaan käydään toivottavasti menestyksekästä torjuntataistelua jättiputkea vastaan, lupiinin - onneksi suht harmittoman kasvin - suhteen me on jo hävitty tämä peli.

Mielenkiintoinen ilmiö on pohjoisamerikkalaisten lajien näennäinen ylivoimaisuus eurooppalaisiin nähden. Majavien ja minkki-vesikko -ottelujen lisäksi voi mainita harmaaoravan syrjäyttäneen Britanniassa euro-oravan täydellisesti. Ovatko amerikkalaiset lajit jostain syystä kehittyneet ylivoimaisiksi eurooppalaisiin nähden? Eivät välttämättä, sillä myös eurooppalaiset eläimet ovat tehneet maihinnousun rapakon toiselle puolelle - esimerkkeinä mainittakoon varpunen, kottarainen ja villisika.
Onkin mahdollista, että kyseessä on yllättävän strategian suoma etu. Jokainen peliteoreetikko tietää, että muista pelaajista poikkeavalla tavalla toimivalla on etu puolellaan. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi kansallista jalkapalloliigaa, joissa pelistrategiat ovat kehittyneet erilaisiksi (Brasilia-Italia 70-luvulla!). Tällöin Brasilian 10. paras joukkue olisi ollut Italian liigassa mitalien tuntumassa, kuten myös Italian liigasta otettu keskitason joukkue Brasiliassa. Vastapuolelle tulokasjoukkueen strategia olisi ollut vieras kaikkien muiden joukkueiden pelatessa tutulla strategialla, kun taas tulokasjoukkueen kaikki vastustajat olisivat noudattaneet samaa strategiaa, johon sen olisi ollut helppo sopeutua. Samaa ideaa voidaan soveltaa biologiassa. Muut lajit eivät ole sopeutuneet yllättävällä tavalla toimivaan uuteen eläimeen. Periaatteessa olisi siis mahdollista, että samaa ekologista lokeroa miehittävät lajit voisivat syrjäyttää toisensa eri mantereilla päittäin. Kanadanmajava syrjäyttää euroopanmajavan Euroopassa, mutta voisiko euroopanmajava syrjäyttää kanadanmajavan Amerikassa? Luultavasti ei, mutta jokin vastaava lajipari saattaa hyvinkin olla olemassa. Taitaa olla silti parasta jättää kokeilematta.

Pohjois-Amerikan pelottavin invaasiotilanne on Floridassa. Florida on kostean subtrooppinen alue, jonka maayhteys muihin vastaaviin alueisiin on tuhansien kilometrien mittainen kulkien kuivien aavikoiden ja kylmempien seutujen kautta. Siis eristynyt vyöhyke. Floridassa asuu miljoonia ihmisiä, joista osa pitää eksoottisia lemmikkejä. Sopan ainekset ovatkin valmiit. Söpö tiikeripyton kasvaa isoksi ja häijyksi. Toisaalta omistaja on kiintynyt otukseen eikä raaski ottaa lihakirvestä esiin. Ratkaisu: päästetään matelija luontoon. Akvaarioon ostettu hauska konnamonni syö kasvaessaan muut kalat pois eikä mahdu enää kääntymään 30-litraisessa. Ratkaisu: puutarhalammikko. Ikävä puoli asiassa on se, että konnamonni pystyy ryömimään maalla jopa satoja metrejä. Otus onkin levinnyt Floridan lisäksi jo viiteen muuhun osavaltioon. Piraijat eivät sentään ole vielä yleistyneet, vaikka varmasti niitäkin on vapaaksi laskettu. Toisaalta ne eivät trooppisina kaloina välttämättä selviäisi Floridan tai Kalifornian kylmimmistä talvista, vaikka tutkimuksissa onkin osoitettu sen olevan periaatteessa mahdollista. Kalat ovat yllättävän sitkeitä; muutama vuosi sitten Kotkan edustalla oli joitakin kilometrejä rantaviivasta kalastajan verkkoon uinut isopurjepleko. Aika temppu Amazonin alueen makean veden kalalta, mutta talven yli sillä ei sentään olisi ollut mitään mahdollisuuksia.

Kenties karmein esimerkki vieraslajien tekemistä tuhoista on Victoriajärvi. Järvessä asusti yli 500 erilaista kalalajia. Ongelma oli siinä, että ne olivat kalastuksen kannalta huonoja. Niinpä järveen istutettiin niilinahventa, joka on parhaimmillaan parisataakiloiseksi kyrmyniskaksi kasvava rasvainen peto. Seurauksena kalojen kokonaisbiomassa on vähentynyt murto-osaan - niilinahveniakaan ei ole paljon, koska niille ei enää riitä syötävää - ja kaksi kolmasosaa alkuperäisistä lajeista on kuollut sukupuuttoon. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Amazonin alueelta koristekasviksi tuotu vesihyasintti on vallannut melkoisen osan järveä muodostaen läpitunkemattomia kasvustoja ja mm. tukkien laskujoessa olevan voimalaitoksen turbiinit. Kasvi on levinnyt muuallekin Afrikkaan, esimerkiksi maailman suurimpaan tekojärveen Karibaan. Victoriajärven jälkeen Afrikan suurimmilla luonnollisilla järvillä, Tanganjikalla ja Malawilla, ei ole liiemmin ollut tulokaslajeista riesaa, kiitos siinä 8,5 kantturoissa heiluvan pH-arvon.

Lyhyellä tähtäimellä tulokaslajit tuhoavat biologista diversiteettiä ja aiheuttavat lajimäärän putoamista. Mutta pitkällä tähtäimellä vaikutus saattaa olla päinvastainen. Esimerkiksi Victoria-järven alkuperäisistä kalalajeista 90 % kuului Haplochromis-sukuun. Tämän suvun kantalaji oli lajiutunut moneen eri ekologiseen lokeroon, mutta varmasti moni lokero oli jäänyt täyttämättäkin. Tätä nykyä järvessä lajien määrä saattaa olla pienempi, mutta sukujen määrä suurempi. Kun lajiutuminen etenee, voi käydä niinkin, että biologisesti suhteellisen lyhyenkin ajan kuluttua järvessä on enemmän kuin alkuperäiset 500 kalalajia. Merkkejä tästä on jo nähtävissä - vain viitisenkymmentä vuotta niilinahvenen istutuksen ja joukkotuhon jälkeen.

Ehkä sama ilmiö toteutuu useimmilla tulokaslajeista kärsivillä seuduilla. Osa vanhoista lajeista kuolee sukupuuttoon, valtaosa selviää ja lajiutuu uudelleen, tulokaslajit lajiutuvat myös ja lopputuloksena lajimäärä kasvaa notkahduksen jälkeen alkuperäistä suuremmaksi.