Pretoriaani

Sergei vilkaisi vieressään seisovaa Vladislavia.
- Käyn vessassa.
Vladislav nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut muistuttaa työpariaan siitä, että toimii ripeästi. Aikaa oli vielä reilusti. Eikä tässä ammatissa turhia sanoja haaskattu muutenkaan.
Sergei käveli aulan toiselle puolelle, jossa oli toinen samanlaisiin tyylikkäisiin asuihin pukeutunut parivaljakko.
- Käyn vessassa.
Toinen miehistä nyökkäsi. Tieto oli vastaanotettu. Kumpikaan näistä kahdesta ei poistuisi paikalta sinä aikana kun Sergei hoitaisi asiansa.

Sergei avasi WC:n oven. Vain yksi koppi, mutta sen hän tiesi tottakai etukäteen. Vaikka paikka oli vieras, se oli luonnollisesti etukäteen tarkkaan tutkittu. Hän kääntyi ja lukitsi kopin oven. WC-paperitelineestä hän repäisi muutaman arkin ja asetti ne siististi lavuaarin reunalle. Saatuaan esivalmistelut tehtyä hän laski housut nilkkoihinsa. Pöntölle istumisen sijaan hän tunnusteli vasenta kankkuaan ja löysi laastarilapun. Sormet jatkoivat kulkuaan pitkin laastarin reunaa, kunnes osuivat ohueen, lähes näkymättömään lankaan. Näppärästi hän pyöräytti lankaa kierroksen verran oikean etusormensa ympärille ennen kuin tarttui vasemmalla kädellään laastarin reunaan ja nykäisi sen irti. Hän ei kyennyt tietenkään sitä näkemään, mutta laastarin liimaosaan kiinnitetty narun pää pysyi edelleen tiukasti siinä. Hän siirsi oikeaa kättään muutaman sentin pitäen etusormeaan edelleen koukussa, jotta sen ympäri kierretty naru pysyisi varmasti siinä missä pitikin. Sitten hän alkoi varovasti vetää narusta puristaen samalla huulensa yhteen, jottei päästäisi ääntäkään. Mielessä välähti ajatus, että miten helvetissä jotkut hinttarit voivat nauttia tällaisesta. Samalla hetkellä hänen peräsuolestaan luiskahti vajaan kymmenen sentin mittainen, sylinterimäinen halkaisijaltaan toista senttiä oleva kotelo. Sergei asetti kotelon WC-paperiarkin päälle, kietoi paperin sen ympärille ja hieroi lian pois. Hän rullasi paperin auki ja pudotti kotelon varovasti puhtaalle arkille. Likaantunut paperi päätyi pönttöön. Sergei tarttui koteloon molemmin käsin ja ruuvasi sen auki. Hän veti kotelon kärkipään irti ja kallisti sitä varovasti toisen paperiarkin yläpuolella. Kotelosta valahti arkille kolme yhdeksänmillistä patruunaa, jotka kimaltelivat kirkkaassa valaistuksessa kuparinvärisinä.

Pikkutakkinsa sisältä hän kaivoi esiin aseensa. Se oli asesuunnittelijanero Pjotr Serdukovin SR-1 -pistoolin erityisesti turvallisuusjoukoille suunniteltu kehitysversio. Kompakti, lyhyiltä matkoilta tarkka ja varustettu pienestä koostaan huolimatta peräti 18 patruunan lippaalla. Sergei poisti lippaan ja napsautteli kolme ylintä patruunaa samalle WC-paperille peräsuolestaan kaivamansa kotelon kanssa. Äkkinäinen olisi pitänyt patruunoita kaliiberiltaan normaaleina 9 x 19 mm Parabellum-patruunoina, mutta ne olivat pari milliä pidempiä, venäläisten käyttämää 9 x 21 mm -kaliiberia. Pari ylimääräistä milliä tarkoitti lisää ruutia, mikä taas tarkoitti enemmän tehoa ja läpäisykykyä. Minkä hinta toisaalta oli isompi rekyyli, mutta päivittäiset harjoitukset olivat totuttaneet Sergein ja hänen työtoverinsa siihen. Näistä harjoituksista hän olikin poiminut ne kolme patruunaa, jotka olivat päätyneet koteloon, joka puolestaan oli päätynyt Sergein sisuksiin. Harjoituspatruunat olivat normaalia SP11-mallia, mikä oli hinnaltaan vain murto-osa tositehtävissä käytetyistä malleista.

Sergei pyöräytti lippaasta poistamansa patruunat yhdessä kotelon kanssa muutaman WC-paperiarkin sisään ja pudotti paketin roskikseen. Nämä patruunat olivat mallimerkinnältään SP13, panssariluoti joka oli tarkoitettu lävistämään luotiliivejä ja SP12, onttopäinen luoti jonka tarkoitus oli tappaa kohde välittömästi. Palvelustehtävissä lipas ladattiin käyttäen vuorotellen näitä kahta patruunaa. Turvallisuuspalvelun agentit ja asesepät kiistelivät aina siitä, kummassa järjestyksessä vuorottelu pitäisi tehdä. Rintamalinja ei kulkenut miehen tehtävän mukaan, vaan molempien linjojen kannattajia oli sekä agenteissa että asesepissä, sekä tietysti muutamia sellaisia jotka eivät osanneet päättää puoltaan. ”Onttopää ensin” -linjan kannattajat sanoivat, että agentin piti eliminoida kohde mahdollisimman nopeasti ja SP12 tappoi osuessaan varmasti. ”Panssariluoti ensin” -linjalaiset perustelivat näkökantaansa aivan oikein sillä, että räjähtävä luoti ei mene mistään suojaliivistä läpi, joten kohde saa sen osumasta sekunnin murto-osan enemmän toiminta-aikaa panssariluotiin nähden. Loppujen lopuksi väittely tiivistyi siihen, pitikö ensimmäinen laukaus ampua mahdollisimman nopeasti (panssariluoti vähintäänkin pysäytti kohteen vaikka osuma olisi huonokin) vai käyttää aikaa tähtäämiseen varmaa osumaa varten (jolloin kohde saattaa saada ratkaisevan lisäajan). Viimeisimmän ohjesäännön perusteella ”panssariluoti ensin” -koulukunta oli niskan päällä.
Tällä kertaa tämä ongelma ei Sergeitä vaivannut. Loppujen lopuksi erikoispatruunat toivat vain marginaalista etua, tavallinen patruuna oli kyllä aivan riittävän tappava. Ja niitä oli helpompi saada käsiinsä, sillä erikoispatruunoita he ampuivat vain harvoin.
Mutta vaihto oli pakko tehdä, sillä Sergei ei voinut tietää miten hänen aseensa oli tällä kertaa ladattu. Järjestys panssari – ontto – panssari – ontto – panssari ja niin edelleen kyllä, mutta hän ei voinut tietää olivatko patruunat toimintakykyisiä vai eivät.

Vladimir Putin ei luottanut edes omiin henkivartijoihinsa. Henkivartijoiden perusryhmä oli aina neljä, kahden parin ryhmissä. Sergein työpari oli tänäänkin, kuten normaalisti, Vladislav. Työvuoroon valmistautuessaan he hakivat aina varikolta uudet lippaat. Aseseppä oli ladannut lippaat ja asettanut ne kahteen koteloon, molemmissa kolme täyttä lipasta. Kotelot olivat ulkonäöltään identtiset ja vain aseseppä tiesi, kummassa olivat kovat patruunat sisältävät lippaat ja kummassa blankot. Prosessi oli hiottu loppun asti siten, että blankot olivat aivan samannäköiset ja -painoiset, ainoa ero oli se että ruudin sijaan blankoissa oli pelkkää sahanpurua. Lisäturvatoimena edes aseseppä ei saanut luovuttaa koteloita turvamiehille, vaan ne kulkivat kolmannen agentin kautta. Tämä oli jälleen kerran asettanut kotelot pöydälle vierekkäin, pyörittänyt niitä teatraalisesti jonkin aikaa kuin mikäkin sirkusesiintyjä ja viitannut sitten Sergeille, että tämä valitsisi ensin. Kuten oli tapahtunut. Yksi lippaista meni välittömästi aseeseen ja kaksi muuta koteloon varalle. Vladislav toimi samoin. Kumpikaan ei tiennyt, kummalla heistä olisi tällä kertaa kovat ja kummalla blankot. Astuessaan sisään varikolle molemmat olivat vieläpä kulkeneet aseensa luovutettuaan metallinpaljastimen läpi juuri siltä varalta, ettei kukaan salakuljettaisi mukanaan kovia patruunoita.
Systeemi oli yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos jollekulle henkivartijalle olisi juolahtanut mieleen yrittää salamurhaa, hän ei voisi koskaan tietää oliko hänen aseensa toimintakykyinen vai ei. Haittapuolena oli toki se, että tämä pakotti henkivartijat toimimaan aina pareittain ja varmuuden vuoksi vieläpä neljästään, niin että yhden poistuessa vaikkapa vessaan Sergein tapaan toinen pari jäi aina paikalle, jolloin ainakin yhdellä läsnäolijalla oli kovat patruunat.
Turvatoimissa oli kuitenkin yksi aukko, jota Sergei oli hyödyntänyt: jo viikkoa aiemmin hän oli asevarikolle tullessaan piilottanut kotelon vessaan, jossa hän nyt vastaavasti poikkesi sieltä poistuessaan ja työnsi kotelon huulirasvan suosiollisella avustuksella itseensä. Hän oli harkinnut myös kotelon teippaamista jalkaansa, sen sujauttamista yksinkertaisesti taskuun tai jotain muuta, mutta päätynyt varmuuden vuoksi epämiellyttävimpään joskin turvallisimpaan säilytyspaikkaan.

Edes lippaan irrotettuaan ja patruunat poistettuaan Sergei ei tiennyt, oliko hänelle tällä kertaa osunut kovat vai blankot, niitä oli mahdoton erottaa. Ja he olivat kyllä yrittäneet pitkinä hotellihuoneissa vietettyinä iltoina, vaikka se kiellettyä olikin. Mutta pojat ovat poikia, kaikkea pitää kokeilla. Oleellista oli kuitenkin se, että Sergei tiesi napsautellessaan harjoituspatruunoita päällimmäisiksi lippaaseen niiden olevan kovia. Lippaan täytyttyä hän työnsi sen pistooliin ja teki latausliikkeen. Nyt hän oli valmis.
Mielessä välähtivät vielä kerran syyt, miksi hän tämän tekisi. Sergei oli siinä mielessä harvinainen venäläinen, että hänen omatuntonsa ja moraalintajunsa ulottuivat lähipiiriä pidemmälle. Hän oli vastustanut Ukrainan sotaa koko ajan. Tai ehkä sittenkin kyseessä oli lähipiiri. Kukaan ei tiennyt, että Sergein rakas isoäiti, babushka, oli ukrainalainen. Sota-ajan kohtalot olivat heittäneet isoäidin äidin Siperiaan, jossa babushka oli syntynyt ja kirjausvirheen vuoksi merkitty kansallisuudeksi venäläinen. Mitä ei korjattu, vaikka hän oli pikkulapsena palannut takaisin vallattuun Ukrainaan ja elänyt siellä siihen asti, kunnes oli mennyt naimisiin Ukrainassa palvelleen venäläisen varusmiehen kanssa ja muuttanut tämän mukana Uralille. Jos ukrainalaisjuuret olisi tiedetty, tuskin Sergei olisi nykyisessä tehtävässään.
Tämä ei kuitenkaan ollut se ratkaiseva syy, miksi Sergei oli päättänyt ampua kaksi luotia Putiniin ja kolmannen omaan päähänsä. Prigozhinin perustamaan Wagner-yksityisarmeijaan värvättiin vankiloista rikollisia, joista jotkut olivat selvinneet hengissä sopimuskautensa ja saaneet armahduksen. Vapautetuista melkoinen osa jatkoi rikollista elämäänsä ja kylvi kauhua kotiseudullaan. Usein aiempaa pahempinakin, sillä sotatraumat eivät ainakaan asiaa parantaneet, kuten eivät myöskään vankilassa muiden rikollisten kanssa vietetyt vuodet. Asiaa pahensi vielä se, että sotaveteraaneja palvova virallinen Venäjä katsoi sormien läpi näitä vapautettuja, elleivät he tehneet todella törkeitä rikoksia. Ja silloinhan oli jo liian myöhäistä. Kuten Sergein parhaalle lapsuudenystävälle, Jevgenille. Tai ei sinänsä Jevgenille, vaan hänen kymmenvuotiaalle pikkutytölleen, Aljoshalle, jonka kummi Sergei oli. Oli ollut. Kotipihallaan leikkinyt Aljosha oli kadonnut ja löytynyt muutaman tunnin kuluttua raiskattuna ja murhattuna. Syyllinen arvattiin muutaman tuhannen asukkaan pikkupaikkakunnalla heti, kotiutunut wagnerilainen joka oli joutunut vankilaan pikkulasten ahdistelijana ja ehtinyt jo aiemminkin vapauduttuaan häiriköidä. Nyt hän istui vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, mutta Aljoshaa se ei enää toisi takaisin. Loogisesti syyllinen Aljoshan karmeaan kohtaloon oli Putin, joka oli sodan aloittanut ja piittaamattomasti hyväksynyt vankien vapautuksen.

Oli koston aika, Sergei ajatteli kiristäessään housujensa vyön kiinni. Hän huuhteli vielä vessanpöntön – olisi epäilyttävää jos huuhteluääntä ei kuuluisi. Ennen kuin hän poistui WC:stä, hän kävi vielä muutamassa sekunnissa suunnitelmansa läpi. Putin tulisi noin puolen tunnin kuluttua kokoustilasta aulaan. Mukana olevat henkivartijat seuraisivat häntä. Sergein oman työryhmän toinen henkivartijapari olisi kuolleessa kulmassa Sergeihin ja Vladislaviin nähden. Sergei asettuisi takaviistoon Vladislaviin nähden, jolloin tämäkään ei näkisi häntä. Kun Putin henkivartijoineen olisi ohittanut heidät, hekään eivät ehtisi nähdä mitä Sergei tekisi. Tästä huolimatta hän tiesi, että hänellä olisi alle sekunti aikaa ennen kuin reaktiot alkaisivat. Ne saattaisivat alkaa jo hänen vetäessään asetta esiin, sillä puvun kahina voisi toimia hälyttimenä. Hänen oli luotettava koulutukseensa ja aseenkäsittelytaitoonsa, jotka olivat yhtä hyviä kuin muillakin ryhmän jäsenillä. Puolen sekunnin etumatka riittäisi.

Sergei kovetti ilmeensä peruslukemille ja painoi kätensä ovenkahvalle siirtyäkseen asemaansa Putinin henkivartijana, yhtenä pretoriaanikaartin harvoista ja valituista.