Paskakukkulan kuninkaat

Vuosikymmeniä sitten Suomen urheiluelämässä oli mukana vahvana tekijänä Työväen Urheiluliitto eli TUL. Järjestö on edelleen olemassa, mutta sen merkitys on kutistunut murto-osaansa silloisesta vuonna 1993 tapahtuneen urheiluelämän rakenteiden uudistuksen jälkeen. Tuolloin se menetti – de facto konkurssinsa takia – keskusjärjestön aseman.

Voimiensa päivinä TUL yritti haastaa porvarillisten urheiluseurojen ylivaltaa tosissaan. Useimmissa lajeissa tämä ei onnistunut, mutta TUL:n pelkkä olemassaolo piti porvariseurat varpaillaan. Käytännössä jokaisella paikkakunnalla oli TUL:n seura tai seuroja uhkaamassa hegemoniaa. Joillakin paikkakunnilla – lähinnä teollisuussellaisilla – niillä oli jopa tasavertainen tai jopa johtava asema. Yksittäisistä urheilulajeista TUL pisti SVUL:ää päihin lähinnä nyrkkeilyssä, mikä on amatööripuolella ollut perinteisesti vasemmiston menestysaluetta. Ilkeämieliset ovat todenneet, että vasemmistolaisten ajautuminen nyrkkeilyyn todistaa tunnetun väittämän päinvastaiseksi: nyrkkeily ei aiheuta aivovaurioita, vaan aivovauriot aiheuttavat nyrkkeilyä. Käytännössä TUL kykeni uhkaamaan SVUL:n seuroja vain yksilölajeissa. Joukkuepeleissä, esimerkiksi jalkapallossa, pesäpallossa, jääkiekossa ja jääpallossa TUL pyöritti kiihkeimpinä riitavuosina jopa omaa mestaruussarjaansa, mutta sen taso laahasi kaukana porvarisarjojen takana lajista riippumatta. Tämä taas aiheutuu siitä, että vasemmisto on aina korostanut yhteisöllisyyttä, oikeisto yksilöä ja käytännössä kaikilla aatteilla todelliset arvot ovat päinvastaisia julkisiin arvoihin nähden. Tämän takia TUL kykeni haastamaan porvariseuroja vain yksilölajeissa.

Niin kauan kuin TUL:n seura uhkasi vaikkapa yleisurheilussa paikkakunnalla SUL:n seuraa, oli porvaripuolella oltava varpaillaan. Kun Neuvostoliiton konkurssin aikoihin TUL romahti (asioilla voi olla yhteys tai sitten ei), porvariseuralta katosi sparraaja. Ote veltostui ja joukkuelajien asema voimistui ainakin osin tämän takia – niillähän ei koskaan ollut TUL:n puolelta aatteellista kilpailijaa.
Tämä on vasemmistolaisuuden merkitys ja oikeutus. Se toimii jarruvaununa, jonka tehtävänä on hillitä ylilyöntejä olemassaolollaan. Kun porvaripuolella tiedetään, että vasemmisto on aina valppaana ja valmiina ottamaan asemat haltuun, on pakko pohtia oma organisaatio ja toimintasuunnitelma kuntoon.
Niin kauan kuin tämä on hoidettu edes kohtuullisella tasolla, on selvää että vasemmiston on tyydyttävä paikallisiin (valta-asema jollain yksittäisellä paikkakunnalla) tai lohkottaisiin (valta-asema jossain yksittäisessä lajissa) voittoihin. Yleistä voittoa se ei voi saavuttaa oman aatteensa järjettömyyden takia.
Ellei vasemmisto sitten luovu aatteestaan ja lähde tavoittelemaan pelkästään valta-asemaa. Urheilussa näin ei käynyt, koska TUL ajautui vain varjoksi entisestään.

Yhteiskunnassa on käynyt toisin.

Aina Neuvostoliiton konkurssiin asti vasemmisto uskoi asiaansa. Toki sosiaalidemokraattisella puolella realismi oli puraissut jo aiemmin. Sanottiin, että SDP:n linja sosialismin suhteen oli ”kannatamme sosialismia, mutta vastustamme siihen siirtymistä”. SDP:stä oli tullut tyhjyyttä kumiseva tynnyri viimeistään siinä vaiheessa, kun puolueen nimen muuttaneessa puoluekokouksessa vuonna 1903 julkaistun Forssan ohjelman yhdestätoista kohdasta viimeisetkin oli toteutettu 1970- ja 1980-luvuilla. Toki lukuun ottamatta asevelvollisuuden lakkauttamista ja yleistä pasifismia joista SDP oli luopunut jo ilman kokeilua sekä kieltolakia, josta se ymmärsi luopua kokeilun epäonnistuttua.
Niin kauan kuin vasemmisto uskoi asiaansa, siitä ei ollut todelliseksi riskiksi demokratiassa. Silloin vasemmiston arvo perustui siihen, että oikeisto ei sentään uskaltanut myydä kaikkea vähiten tarjoavalle, kun vasemmisto toimi omatuntona. Toisaalta vasemmiston valtaannousu oli mahdotonta, sillä ei se voinut saada enemmistöä uskomaan älyttömään aatteeseensa sosialismiin – olettaen että oikeisto pysyi jollain lailla kuosissa.
Vaaran vuodet alkoivat siinä vaiheessa kun usko sosialismiin loppui viimeistään 1980-90 -lukujen taitteessa. Sen jälkeen vasemmistoa ei enää sitonut ideologia, vaan siitä tuli valtakone.

Tilanne on analogisesti sama kuin suurvaltapolitiikassa. 1950-luvulta 1980-luvulle pelättiin ydinsotaa. Pelko helpotti vasta, kun Neuvostoliitossa alkoi perestroika ja liennytys. Paradoksaalisesti tämä kasvatti ydinsodan riskiä, mutta sitä ei tajuttu. Marxilaisen käsityksen mukaan historia on prosessi, jonka väistämätön lopputulos oli kommunistinen ihanneyhteiskunta. Niin kauan kun Neuvostoliiton johtajat olivat marxilaisia, he välttivät ydinsotaa kuin ruttoa. Eivät he halunneet olla radioaktiivisen erämaan johtajia. Ydinaseet olivat vain pelote puolustusta varten.
Vaara alkoi siitä hetkestä, kun usko kommunismiin romahti. Kun tajuttiin, että Marx oli väärässä eikä historia olekaan väistämätön prosessi, kasvoi houkutus edistää vallan saavuttamista äärimmäisinkin keinoin.
Maailman pelastivat ydinsodalta Mihail Gorbatsov ja Ronald Reagan. Gorbatsov uskoi ilmeisen tosissaan, että kommunismin voisi pelastaa uudistuksin. Kovemman luokan sotahaukka johtajana olisi turvautunut toisiin konsteihin ideologian romahduksen jälkeen. Reagan puolestaan oli kovilla otteillaan uskottava vastavoima. Lepsu demokraatti presidenttinä olisi mahdollistanut Neuvostoliitolle seikkailupolitiikan.

Vasemmistolle kävi länsimaissa samoin kuin kommunisteille Neuvostoliitossa ja suurelta osin samoista syistä. Neuvostoliiton romahdus musersi lopullisesti uskon sosialismiin. Sen jälkeen vasemmistosta jäi ideologisesti vain tyhjyyttä kumiseva tynnyri. Siitä tuli kone, jonka ainoa tavoite oli valta. Ja siihen oli nyt paljon helpompi pyrkiä, kun ei ollut enää ideologiaa rajoitteena. Vasemmisto pystyi lupaamaan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista potentiaalisille kannattajilleen ja takaamaan rahanjaon omilleen. Samalla oikeistosta tuli aseeton, koska vastapuolella ei enää ollut typerää ideologiaa riesanaan. Sen ainoa tapa reagoida oli pelata samaa peliä eli luvata omille äänestäjilleen etuja yhteiskunnan kokonaishyödyn kustannuksella, koska äänioikeutetuista liian suuri osa oli jo bruttosaajia.
Tähän tilanteeseen oli mahdonta päätyä niin kauan kun vasemmisto uskoi asiaansa. Ei se halunnut päästä valtaan surkeaan asemaan ajautuneessa maassa yhtä vähän kuin Neuvostoliitto halusi maailmanvaltiutta ydinsodan jälkeisellä lasitasangolla. Niinpä se vältti maan kannalta tuhoisimpia strategioita, mikä taas esti todelliseen hegemoniaan pääsyn.

Lopulta vasemmisto tajusi, että se ei voi koskaan päästä valta-asemaan sosialismilla. Toisaalta se oli liian syvälle ankkuroitunut kannattajakuntaansa tehdäkseen muutoksen linjassaan yhteiskunnalliselle hyödylliseen suuntaan. Muututtuaan pelkäksi valtakoneeksi se tajusi saavansa kannatusta paremmin kurjuudesta kuin vauraudesta. Ja valtakoneen kuljettajat tekivät tietoisen päätöksen olla mieluummin paskakukkulan kuninkaita kuin vehreän laakson alamaisia.

Nykyinen yhteiskuntajärjestelmä syntyi tilanteessa, jossa poliittinen järjestelmä oli kaksinapainen oikeisto-vasemmisto -akselilla. Tämän akselin murruttua järjestelmä kadotti toimivuutensa.
Tietä pois tästä kurjistumisen kierteestä ei ole. Jokainen valtajärjestelmä pitää aina huolen siitä, että sen syvimpien rakenteiden muuttaminen sen itsensä sallimin keinoin on mahdotonta. Ja koska tietä pois ei ole, on ainoa reitti parempaan kulkea sieltä, missä tietä ei ole.