tiistai 30. elokuuta 2022
Itä-Saksan seisoja
Nuoremmalle sukupolvelle tiedoksi, että otsikko viittaa vanhaan vitsiin. Eli mikä on Itä-Saksan suosituin koirarotu ja samalla sikäläisen autoteollisuuden lippulaivan Wartburgin lempinimi?
”Warresta” kerrottiin sitäkin vitsiä, että mitä kyseisen automerkin vähemmän onnellinen omistaja sanoi hinautettuaan Warrensa romuttamolle? Jätän-tän-tänne. Edelleen nuoremmalle sukupolvelle tiedoksi, että Wartburgissa oli kaksitahtikone ja sen kyllä huomasi käyntiäänestä.
Toinen itäsaksalaisista koirista kerrottu juttu oli se, että minkärotuisia koiria sikäläiset rajavartijat käyttivät partiokierroksillaan? No tietysti Saksan demokraattisia paimenkoiria.
Tämä tarina ei kuitenkaan käsittele koiria tämän enempää, vaan toista itäsaksalaista ilmiötä eli sikäläistä jääkiekkoliigaa. Itä-Saksa oli MM-kisoihin osallistuessaan 50-luvun puolivälistä maan konkurssiin asti maailman jääkiekkorankingissa sijoilla 5-13. Parhaimmillaan maa oli 50-60 -lukujen taitteessa muutaman kerran viides, heikoimmillaan B-sarjan viides eli kaikkiaan kolmastoista kolmella viimeisellä osallistumiskerrallaan.
Maan sisäinen kiekkoliiga oli sitten tarina sinänsä. Olin tietoinen viimeisten parinkymmenen vuoden systeemistä noin suurin piirtein ja maininnutkin siitä yhdessä kirjoituksessa (listalla numero 4), mutta nyt tutustuin asiaan tarkemmin. Nauroin itseni tärviölle. Sanotaan että kapitalistiliigat muuttavat sääntöjään ja joukkueitaan tuuliviirimäisesti, mutta Itä-Saksan liigan historia on kyllä värikkyydessään sellainen, että jopa legendaarinen NHL:n kilpailija WHA jää kakkoseksi. Ja WHA:n seitsenvuotinen historia ehti sentään nähdä kuusitoista organisaatiota, joista vain kaksi oli samalla nimellä mukana alusta loppuun, useita konkursseja ja paikkakunnanvaihtoja jopa kesken kauden sekä kaksi joukkuetta, joilla ehti olla neljä eri nimeä, joista yhdellä kumpikaan ei kuitenkaan ehtinyt pelata otteluakaan.
Itä-Saksan liiga oli nimeltään DDR-Oberliga ja sen ensimmäinen varsinainen pelikausi oli 1952-53, sitä ennen oli pelattu mestaruusturnauksen nimellä. Vuosi vuodelta:
1952-53: Liigan ensimmäisellä kaudella mukana oli viisi joukkuetta. Kaikkien nimi alkoi lyhenteellä BSG, joka tulee sanasta Betriebssportgemeinschaften (yrittäkää huviksenne lausua tämä ensiyrittämällä oikein), joka oli itäsaksalaisen urheilun tuolloinen järjestäytymismuoto ja tarkoittaa vapaasti kääntäen ”yrityksen urheilujoukkuetta”. Joukkueiden nimien loppuosat olivat Chemie Weisswasser, Wismut Erz Frankenhausen (reilun tuhannen asukkaan pikkukaupunki Saksissa), Turbine Crimmitschau (parinkymmenentuhannen asukkaan kaupunki Saksissa, jonka esikaupunki edellinen Frankenhausen on), Einheit Berlin ja Einheit Dresden Süd. Nämä joukkueet pelasivat kaksinkertaisen sarjan eli 8 ottelua. Mestaruuden vei Weisswasser voitettuaan kaikki ottelunsa.
Weisswasser on nykyään noin viidentoistatuhannen asukkaan kaupunki Saksissa aivan Puolan rajalla. Itä-Saksan aikoina väkiluku oli nykyistä luokkaa 60-luvun loppuun asti, jolloin se alkoi kasvaa voimakkaasti hipoen neljääkymmentätuhatta Itä-Saksan romahtaessa. Seuraavalle kaudelle Weisswasserin joukkueen nimi muuttui muotoon SG Dynamo Weisswasser. Siitä tuli sarjan hallitsija, joka alkoi voittaa mestaruuksia putkeen. Palataan asiaan uudelleen siinä vaiheessa, kun mestaruusputki katkesi.
1953-54: Mestaruussarja pelattiin kuuden joukkueen voimin. Kaksinkertainen sarja, 10 ottelua. Weisswasser kärsi ensimmäisen ottelutappionsa ja voitti mestaruuden vain yhden pisteen turvin.
1954-55: Joukkuemäärä kasvoi seitsemään. Kaksinkertainen sarja, 12 ottelua.
1955-56: Joukkuemäärä pudotettiin neljään. Aikomuksena oli pelata kaksinkertainen sarja, mutta yksi joukkueista vetäytyi sarjasta pelattuaan vain kaksi ottelua, jotka mitätöitiin. Niinpä jäljelle jäi kolmen joukkueen kaksinkertainen sarja, 4 ottelua.
1956-57: Joukkuemäärä nostettiin kuuteen. Tämä oli liigan viides kausi ja ensimmäinen, kun sarjasysteemi oli sama kuin jollain aiemmalla kaudella (toisella) eli kaksinkertainen sarja, 10 ottelua. Weisswasser voitti kaikki pelinsä. Tämä kausi oli siinä mielessä merkityksellinen, että ensimmäistä kertaa liigassa pelasi sinne noussut poliisiorganisaation urheiluseura SC Dynamo Berlin, johon palaamme myöhemmin.
1957-58: Ensimmäistä kertaa sama sarjasysteemi kuin edellisellä kaudella! Jokohan nyt vakiintui…
1958-59 Ja katin kontit. Joukkuemäärä kasvatettiin kahdeksaan eli taas upouusi systeemi. Paitsi että yksi joukkueista keskeytti sarjan yhdeksän ottelun jälkeen ja sen tulokset nollattiin. Jäljelle jäi seitsemän joukkueen kaksinkertainen sarja, 12 ottelua.
1959-60 Nyt päätettiinkin kokeilla jotain aivan muuta. Kahdeksan joukkuetta jaettiin kahteen alkulohkoon pelaamaan nelinkertainen sarja eli 12 ottelua. Molempien lohkojen kaksi parasta jatkoivat finaalisarjaan ja kaksi huonointa putoamissarjaan. Näissä pelattiin kaksinkertainen sarja eli kuusi ottelua. Otteluja kertyi ennenkuulumaton määrä eli 18.
1960-61: Edellisen kauden ottelumäärä koettiin ilmeisesti liian alkusarjapainotteiseksi, koska nyt mentiin muuten samalla systeemillä, mutta alkusarja pelattiin vain kaksinkertaisena eli 6 ottelua. Sitten finaali- ja putoamissarjat entiseen tapaan mutta tällä kertaa nelinkertaisina eli 12 ottelua. Mutta se ottelujärjestelmä näissä! Pelit pelattiin turnausluonteisesti yhdellä paikkakunnalla kerrallaan neljänä turnauksena (finaalisarjassa Karl-Marx-Stadtissa kahdesti, Berliinissä ja Weisswasserissa kerran) kukin turnaus yhden ainoan päivän aikana. Tämä tarkoitti turnauspäivänä kolme peliä per joukkue! Ainakin maalimääristä päätellen pelit olivat täysimittaisia.
1961-62: Lohkojärjestelmästä luovuttiin. Kahdeksan joukkuetta, kaksinkertainen sarja, 14 ottelua. Lopputulos harvinaisen tylsä, Weisswasser voitti kaikki pelinsä (keskimääräinen ottelutulos noin 9-2), vastaavasti alapäässä SC Empor Rostock hävisi kaikki pelinsä (keskimääräinen ottelutulos noin 2-10).
1962-63: Kuusi joukkuetta, kaksinkertainen sarja, 10 ottelua.
1963-64: Sama systeemi kuin viimeksi.
1964-65: Ei sentään kolmea vuotta putkeen samalla systeemillä. Joukkuemäärä kasvatettiin kahdeksaan, kaksinkertainen sarja, 14 ottelua.
1965-66: Nyt tulikin jotain aivan muuta. Aluksi viisi joukkuetta pelasi nelinkertaisen esikierroksen eli 16 ottelua. Näistä joukkueista paras pääsi finaalisarjaan, johon kolme muuta joukkuetta eli edellisen vuoden mitalistit tulivat ilmeisesti tyhjästä! Siellä nämä neljä pelasivat nelinkertaisen sarjan eli 12 ottelua. Kuten myös esikierroksen neljä muuta joukkuetta putoamissarjassa. Eli kolme etukäteen arvioiden parasta joukkuetta (jotka myös olivat kolme parasta) pelasi 12 ottelua, kun neljänneksi sijoittunut pelasi 28 ottelua! Tämä vuosi oli historiallinen myös siinä mielessä, että Dynamo Weisswasser jäi hopealle. Mestari oli Dynamo Berlin. Weisswasser oli siis voittanut jokaisen kolmestatoista aiemmasta liigakaudesta sekä vielä kaksi sitä edeltänyttä turnauksilla ratkottua mestaruutta, siis viisitoista mestaruutta putkeen.
1966-67: Sama systeemi kuin viimeksi, mutta finaalikierros kasvatettiin viisinkertaiseksi. Tämä tarkoitti sitä että kolme mitalijoukkuetta pelasi 15 ottelua, mutta neljänneksi sijoittunut esisarjan kautta finaalisarjaan selvinnyt 31 ottelua.
1967-68: Esisarjat lopetettiin. Kahdeksan joukkuetta pelasi kaksinkertaisen sarjan, 14 ottelua.
1968-69: Kahdeksan joukkuetta pelasi kaksinkertaisen sarjan, 14 ottelua. Tällä kertaa kuitenkin jatkettiin. Neljä parasta finaalisarjaan, jossa pelattiin nelinkertainen sarja, neljä huonointa putoamissarjaan, jossa pelattiin kolminkertainen sarja. Alkusarjan ottelut laskettiin taulukoihin mukaan. Otteluja kertyi sarjatasosta riippuen 23 tai 26. Weisswasser palasi mestariksi Dynamo Berlinin kolmivuotisen putken jälkeen. Näinä vuosina Weisswasser oli ollut koko ajan hopealla. Itse asiassa Weisswasserin aiemman mestaruusputken aikana Dynamo Berlin oli ollut hopealla siten, että edellisen kerran hopeamitali oli mennyt näiden kahden seuran ulkopuolelle kaudella 1961-62. Mestaruuttahan ei yksikään muu seura kuin nämä kaksi voittanut koko liigahistorian aikana, kuten myöhemmin käy ilmi.
1969-70: Juuri kun alkoi vaikuttaa siltä, että Itä-Saksan liigassa aletaan pelata vakavasti otettava määrä otteluita, kaikki muuttui. Politbyroo päätti, että maan urheilustrategia on ottaa mahdollisimman paljon olympiamitaleita. Jääkiekolla ei nähty tähän potentiaalia, joten sen liigatoimintaa alettiin karsia. Tällä kaudella palattiin aluksi esisarjaan, jossa viisi joukkuetta pelasi kaksinkertaisen sarjan eli 8 ottelua. Kaksi parasta jatkoi finaalisarjaan, johon pääsi suoraan kaksi parasta joukkuetta eli molemmat Dynamot, siis Berlin ja Weisswasser. Nämä neljä joukkuetta pelasivat nelinkertaisen sarjan, 12 ottelua. Otteluja kertyi siis 12 tai 20. Tällä kertaa koettiin melkoinen yllätys, sillä TSC Berlin nappasi hopeaa Dynamo Berlinin nenän edestä.
1970-71: Nyt politbyroon päätös karsia tuki pois kaikilta muilta jääkiekkojoukkueilta paitsi kahdelta Dynamolta muutti sarjajärjestelmän seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Se että TSC Berlin oli edellisellä kaudella ollut toiseksi paras joukkue, sivuutettiin kylmästi. Tästä lähtien Itä-Saksan jääkiekkoliigaa pelattiin vain kahden joukkueen voimin, muut pelasivat keskenään harrastetasolla. Kaksi Dynamoa, Berlin ja Weisswasser pelasivat tällä kertaa 8 keskinäistä ottelua ja enemmän pisteitä kerännyt julistettiin mestariksi. Weisswasser varmisti mestaruuden seitsemännessä ottelussa, joten kahdeksas pelattiin vain lämpimikseen. Mestaruuden ratkeaminen kesken kauden olikin sitten jatkossa enemmän sääntö kuin poikkeus. Alkuvuosia hallitsi Weisswasser, mestarin vaihtuminen mainitaan sitten kun se on ajankohtaista.
1971-72: 8 ottelua, mestaruus ratkesi seitsemännessä.
1972-73: 8 ottelua, mestaruus ratkesi seitsemännessä. Ensimmäinen kerta, kun liigan 21-vuotisessa historiassa mentiin kolmas perättäinen kausi samalla järjestelmällä.
1973-74: 8 ottelua, mestaruus ratkesi kuudennessa. Neljäs perättäinen kausi samalla systeemillä, mikä jäikin ennätykseksi.
1974-75: Ottelumäärää vähennettiin. 6 ottelua, mestaruus ratkesi viimeisessä.
1975-76: Ottelumäärää kasvatettiin. 10 ottelua, mestaruus ratkesi viimeisessä. Dynamo Berlin voitti katkaisten Weisswasserin seitsemän vuoden mestaruusputken ja aloitti oman putkensa.
1976-77: 10 ottelua, mestaruus ratkesi yhdeksännessä.
1977-78: 10 ottelua, mestaruus ratkesi kuudennessa. Berlin voitti neljä ensimmäistä ja kuudennen, viides päättyi tasan. Neljästä viimeisestä merkityksettömästä ottelusta Weisswasser nappasi vielä kaksi tasapeliä eli ei voittanut yhtään peliä kauden aikana.
1978-79: Ottelumäärää kasvatettiin 12 otteluun. Mestaruus ratkesi kahdeksannessa, Berlin oli voittanut kuusi ja Weisswasser yhden. Lopuksi Berlin voitti kaikki neljä tarpeetonta ottelua.
1979-80: Ottelumäärä puolitettiin 6 otteluun. Mestaruus ratkesi viimeisessä.
1980-81: 6 ottelua, mestaruus ratkesi viimeisessä. Weisswasser katkaisi Berlinin viiden mestaruuden putken.
1981-82: Ottelumäärä palautettiin takaisin 10 otteluun. Mestaruus ratkesi kuudennessa. Edellisen vuoden lipsahduksesta suivaantunut Dynamo Berlin hiepitti Weisswasseria poikkeuksellisen tylysti voittaen kaikki kymmenen peliä ja aloitti uuden mestaruusputken.
1982-83: 10 ottelua, mestaruus ratkesi kuudennessa Weisswasserin pystyttyä vain yhteen tasapeliin. Neljässä viimeisessä ottelussa tuli vielä yksi voitto ja yksi tasapeli.
1983-84: Ottelumäärä pudotettiin 8 otteluun. Mestaruus ratkesi kuudennessa.
1984-85: Palattiin takaisin 10 otteluun. Mestaruus ratkesi kahdeksannessa.
1985-86: 10 ottelua, mestaruus ratkasi kahdeksannessa.
1986-87: Tässä vaiheessa paikalliset kummolat heräsivät siihen, että homma on aika tylsää. Kahden joukkueen määrämittaista sarjaa oli tahkottu 17 vuotta 6, 8, 10 tai 12 keskinäisellä ottelulla. Vain neljästi mestaruus oli ratkennut viimeisessä ottelussa eli kolmenatoista kautena viimeiset ottelut olivat olleet turhia. Jonkin aikaa päätään raavittuaan pomot päätyivät radikaaliin ratkaisuun ja päättivät, että runkosarjaa ei pelata lainkaan: siirrytään suoraan pudotuspeleihin! Äkkiseltään luulisi, että ratkaisuna olisi esimerkiksi se, että ensimmäisenä viisi ottelua voittanut julistetaan mestariksi, jolloin otteluja tarvittaisiin 5-9. Vaan eikö mitä. Saksalaisella järjestelmällisyydellä ideoitiin ainutlaatuinen järjestelmä, jossa pelattiin pudotuspelisarjoja pudotuspelisarjan sisällä! Pelattiin sarja, jossa ensimmäisenä kolme peliä voittanut vei sarjan. Sitten pelattiin toinen samanlainen sarja. Ensimmäisenä kaksi sarjaa voittanut julistettiin mestariksi. Tämä tarkoitti mielenkiintoista vaihteluväliä mahdollisen ottelumäärän suhteen: mikä tahansa luku väliltä minimi 6 ottelua – maksimi 15 ottelua oli mahdollinen. Ensimmäisen ottelusarjan vei Weisswasser voitoin 3-2, mutta Berlin vei kaksi seuraavaa voitoin 3-1 ja 3-0 eli mestaruuden ottelusarjavoitoin 2-1. Kaikkiaan otteluja tarvittiin siis 12.
1987-88: Sama järjestelmä, otteluja tarvittiin tällä kertaa 8.
1988-89: Sama järjestelmä, otteluja tarvittiin teoreettinen minimimäärä 6. Mestarin nimi oli yllättäen Weisswasser. Ilmeisesti Stasin joukkueena tunnettu Dynamo Berlin alkoi olla vaikeuksissa systeemin ollessa henkitoreissaan, koska hävisi kaikki ottelunsa.
1989-90: Berliinin muuri oli jo murtunut, mutta systeemiä päätettiin muuttaa vielä kerran. Paras viidestä -sarjat säilytettiin, mutta nyt niiden voittoja vaadittiinkin kolme eikä kahta. Tämä muutti mahdollisten ottelujen lukumäärän välille 9-25. Lopulta otteluja kertyi 12, sillä Weisswasser voitti kolme sarjaa ja Berlin yhden, mutta kaikki sarjat voitettiin lukemin 3-0.
Loppusaldo Itä-Saksan jääkiekkoliigasta oli se, että Dynamo Berlin voitti 15 mestaruutta ja pikkuveli Weisswasser 23. Lisäksi mestaruus ratkaistiin neljästi ennen varsinaisen liigan perustamista. Näistä SG Frankenhausen voitti kaksi ensimmäistä ja Weisswasser kaksi viimeistä eli Weisswasserin mestaruuksien luvuksi tulee 25.
Liigan 38-vuotisen historian aikana ehdittiin kokeilla 17 erilaista sarjajärjestelmää, 18 jos huomioidaan se että yhdellä kaudella aloitti kahdeksan joukkuetta mutta yksi jätti kesken ja sen tulokset nollattiin (muilla kausilla oli pelattu tässäkin suunnitellulla kahdeksan joukkueen systeemillä sekä toteutuneella seitsemän joukkueen systeemillä, joten tämän kauden laskeminen omaksi järjestelmäkseen on kyseenalaista). 10-12 sarjajärjestelmistä oli ainutkertaisia riippuen siitä, miten tuo keskenjääneen joukkueen tapaus lasketaan (jos omakseen, 12, jos suunnitelluksi kahdeksan joukkueen sarjaksi, 11, jos toteutuneeksi seitsemän joukkueen sarjaksi, 10 koska seitsemän joukkueen sarja pelattiin vain yhdellä toisella kaudella). Vain kerran sama järjestelmä pidettiin voimassa neljä peräkkäistä kautta. Yleisinkin järjestelmä eli kahden joukkueen kymmenen ottelun sarja pelattiin vain seitsemällä kaudella.
Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Itä-Saksan lakkauttaminen tiedettiin liigan viimeisellä kaudella. Seuraavalle kaudelle 1990-91 Dynamo Berlin ja Dynamo Weisswasser integroitiin Bundesliigaan (DEL-liigaksi se muuttui vasta 1994-95) yhdessä Länsi-Saksan kymmenen parhaan joukkueen kanssa. Runkosarja oli nelinkertainen eli 44 ottelua. Itä-Saksan ylpeydet miehittivät kaksi viimeistä sijaa. Mitään heittopusseja ne eivät kuitenkaan olleet, Weisswasser keräsi 27 pistettä ja Berlin 23. Putoamisplayoffeissa molemmille tuli lähtö liigasta, mutta Eintracht Frankfurtin konkurssin takia Weisswasser sai vielä paikan seuraavalle vuodelle.
Nykyään entinen Dynamo Weisswasser pelaa nimellä Lausitzer Füchse. 90-luvulla se seilasi ykkös- ja kakkosliigojen väliä, mutta kaudesta 1996-97 alkaen sarjatasona on ollut Saksan kakkosliiga, paitsi yhdellä kaudella piti hakea vauhtia kolmosliigasta.
Dynamo Berlin puolestaan tunnetaan nimellä Eisbären Berlin. Pelattuaan kauden 1991-92 kakkosliigassa se palasi takaisin korkeimmalle sarjatasolle ja on siellä siitä lähtien pysynyt. Muutaman vuoden konttaamisen ja parista putoamiskarsinnasta selviämisen jälkeen joukkue on myös menestynyt. Saksan mestaruuksia on tullut vuodesta 2005 alkaen peräti yhdeksän, viimeisin viime kaudella. Kirkkaimpana kruununa on Euroopan seurajoukkueiden cupin voitto 2010.
Neuvostoliiton ulkopuolisessa Itäblokissa ei valmistettu nelitahtimoottorilla varustettuja autoja. Näin muistelisin.
VastaaPoistaJokainen, joka on joskus ajanut Wartburgin perässä, tietää kaksitahtimoottorista tulevan löyhkän. Warre oli 1970- ja 1980-luvulla yllättävän suosittu Suomessa.
Mitä tulee Saksan itäpuolen seurojen menestykseen Saksan yhdistymisen jälkeen, siitä ei ole paljon kerrottavaa. RB Leipzig on menestynyt kohtuullisen hyvin mutta kyseessä onkin energiajuomajätin muoviseura eikä mikään aito itäsaksalainen perinneseura.
DDR:ssä urheimlumenestys laskettiin mitalien määrän perusteella. Lajilla ei ollut niin väliä. Toki joistakin DDR:n urheilutähdistä (esim. Katarina Witt) tuli lännessäkin tunnettuja supertähtiä. Suurin osa DDR-mitalisteista jäi verrattaen anonyymeiksi.
Katarina Witt <3. Mahtavan upea nainen ja hyvät pulleat purjeet. Asian voi tarkistaa netistä.
VastaaPoistaVasarahammer: Wartburgin kyydissä istuneena totean, että löyhkä oli myös sisäpuolella, tosin sekoittuneena muuhun itäblokkimaiseen tuoksahdukseen.
VastaaPoistaTyökalusaksan innosta olympiamenestykseen kertoo parhaiten kelkkailu. 70-luvulla urheilupomot hoksasivat sen potentiaalin, ottivat kymmenottelusta B-maajoukkueen ja istuttivat jengin kelkkakyytiin jos asia ilmaistaan vain lievää taiteellista vapautta käyttäen. Lopputulos oli kassillinen olympiamitaleita. Vuonna 1976 Itä-Saksa kuittasi rattikelkkailusta molemmat kultamitalit, aiemmin sillä ei ollut edes olympiajoukkuetta lajissa.
Ano: Katarina Wittistä sanottiin aikoinaan, että hänessä kiinnostuksen kohde kävi ilmi nimestä melkeinpä sellaisenaan.
1. Tuo piskuinen DDR-lätkäjoukkue kuitenkin nöyryytti Leijonia useampaankin otteesen.
VastaaPoistaViimeksi kai 1983, jolloin hävittiin tasapuolisesti sekä itäiselle että läntiselle Saksalle.
2. Olen itsekin istunut Warren kyydissä lapsena, ei mitään pahaa sanottavaa.
3. Vasarahammerille: Esim. Skodan idän ihmeet olivat nelitahtisia.
Timppa
Warre oli vänkä vehje, moottorin nosti ihan tavallinen ukko pois konetilasta, jos tarvis. Toisaalta sen ympärillä oli vöyräästi tilaa vaikka minkälaiseen remppaan. Se oli myös helppo viritettävä. Ja jessus niitä tehdaskuskien vermeitä.
VastaaPoistaEtupenkillä istui kuin kirkossa, pysty asento ja hyvin tilaa.
Kaksitahtimoottori ja vapaakytkin aiheuttivan warren ärsyttävimmän - perässä ajajan kannalta - ominaisuuden. Taloudellisin ajotapa oli kiidyttää liki täyskaasulla hieman yli sallitun, hellittää kaasu ja rullata kunnes oli syytä kiihdyttää taas. Se haiseva tientukko kiihdyttää juuri kun aloittaa ohituksen ja alkaa taas hidastella, kun on ajatellut sen sittenkin ajavan asiallista vauhtia.
Pyssymies
Timppa: Kerran Itä-Saksa aiheutti parille suomalaiselle jääkiekkopomolle todellisen kauhunkokemuksen. Vuonna 1983 tuli alkusarjassa turpiin 6-4. Tällöin nämä kaksi lupasivat, etteivät ota tippaakaan alkoholia ennen kuin Suomi kuittaa tappion voitolla. Hyvä oli luvata, kun kyseessä oli ilmiselvä työtapaturma ja tieto siitä, että heittopussi tulee uudelleen vastaan alemmassa loppusarjassa muutaman päivän kuluttua. Mutta nämähän voittivat sielläkin 6-2, joten ryyppäämättömyysputki venähti täysin odottamattomiin mittoihin. Seuraavana vuonna ohjelmassa olivat olympialaiset, joihin Itä-Saksa ei osallistunut. Siihen aikaan ei ollut olympiavuosina MM-kisoja, joten piti odottaa raittiina seuraavaan vuoteen. Sormet olivat jo korkin kierteellä, mutta Itä-Saksa ylsikin alkulohkossa 4-4 -tasapeliin. Onneksi Suomi joutui taas alempaan loppusarjaan. Siellä tuli sitten selvä 6-2 -voitto. Tarina ei kerro millaisessa kunnossa kaksi vuotta nenäänsä valkaisseet pomot olivat seuraavana aamuna. Toisaalta voi herkutella ajatuksella siitä, mitä olisi tapahtunut jos Itä-Saksa olisi taas yllättänyt tasapelillä tai voittanut. Sakemannit olisivat joka tapauksessa pudonneet B-sarjaan, josta eivät enää koskaan palanneet. Kyseinen ottelu jäi Suomen ja Itä-Saksan kaikkien aikojen viimeiseksi.
VastaaPoistaPyssymies: Wartburgia on mukava muistella. Mutta vain muistella.