lauantai 28. toukokuuta 2022

Uusinta: Heimostaan huononneet

Lukijalle: Valitettavasti näyttää siltä, että tälle listalle ei ole ollut liiemmin pyrkyä alkuperäisen julkaisun jälkeen:

Kirjoitin pari kuukautta sitten jutun Afrikan kahjoimmista diktaattoreista, johon kelpuutettiin vain jo vallasta syöstyt johtajat. Seuraavalla viikolla vuorossa oli jatko-osa nykyhetken afrikkalaisista valtionpäämiehistä. Kommenttiosiossa haastoin lukijat esittämään positiivisia esimerkkejä. Sen verran niitä tulikin, että sai tässä koosteen kasaan. Itse asiassa on olemassa palkinto, joka myönnetään afrikkalaiselle valtion tai hallituksen päämiehelle joka on tehnyt edistystä maassan seuraaville kohteille; turvallisuudelle, terveydelle, koulutukselle ja taloudellisille kehitykselle sekä demokraattiselle vallanvaihdokselle. Nobelin palkinnot myönnetään vuosittain ja usein vielä monen henkilön kesken jaettuina, mutta kyseistä Mo Ibrahim -palkintoa on jaettu vuodesta 2007 alkaen vain viitenä vuonna kuuden jäädessä väliin. Ehdokkaita ei ole liiemmin ollut, vaikka tiheällä kammalla on ollut etsimässä mm. myöntävään komiteaan kuuluva Martti Ahtisaari.

Tyypillinen afrikkalainen johtaja tulee valtaan kaappauksella, ammuttaa tai karkottaa edeltäjänsä, kahmii miljardiomaisuuden sveitsiläisille numerotileille, heittää opposition vankilaan, saa vaaleissa reilun sadan prosentin kannatuksen, syyttää kaikesta rasismia ja kuolee salamurhassa. Onnistuneita tapauksia eli ns. heimostaan huononneita on kuitenkin ollut ja oli niitä siinä nykyjohtajien listassakin. Tähän listaan on kuitenkin kelpuutettu vain jo vallasta luopuneet, koska edes jonkinlainen kokonaisarvio voidaan tehdä. Ehdokkaita oli sekä lukijoiden esittäminä että itse löydettyinä parikymmentä, joista kymmenen pääsi listalle. Lisäksi rajoituksina olivat ne, että listalle pääsi vain yksi per maa (ainakin Botswana olisi saanut useamman, ehkä Liberiakin koska maa on sentään ollut itsenäinen vuodesta 1847) ja maan on täytynyt olla ainakin joidenkin valtioiden tunnustama (tämä saattoi pudottaa pois Ibrahim Egalin, Somalimaan presidentin vuosilta 1993-2002).


10. Julius Nyerere, Tansania, 1964-1985

Nyerere on tällä listalla vain yhdestä syystä. Hän astui syrjään vapaaehtoisesti ja jäähyväispuheessaan hänellä oli kanttia myöntää kansalleen epäonnistuneensa: "Te olette antaneet anteeksi, jos kohta ette ole kokonaan unohtaneet, minun monet virheeni, laiminlyöntini ja unohdukseni. Vastoin yleistä harhaluuloa hän ei kuitenkaan myöntänyt olleensa periaatteessa väärässä, mikä onkin vanhalta sosialistilta ymmärrettävää toimintaa.
Valtaan mies pääsi normaaliin afrikkalaiseen tapaan: vapaustaistelun johtaja ja Tanganjikan ensimmäinen presidentti. Tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan demokratia tarkoitti myös yksipuoluevaltaa; Nyereren johtama TANU hallitsi. Siirtomaa-aikana Afrikan vilja-aittana tunnettu Tanganjika muuttui itsenäisyyden jälkeen nälästä kärsiväksi maaksi. Pääsyinä olivat afrikkalaistaminen eli eurooppalaisen virkamiehistön korvaaminen afrikkalaisilla ja Nyereren ideoima "afrikkalainen sosialismi", ujamaa-järjestelmä jota voi kutsua "köyhän miehen kolhoosiksi". Tämä kertookin järjestelmän toimivuudesta riittävästi. Ja ennen muuta tietysti afrikkalaisten vitsaus eli hillittömän väestönkasvun salliminen. Maan väkiluku on seitsenkertaistunut sitten vuoden 1950.
Toisaalta sai Nyerere aikaan jotain hyvääkin: hän kukisti Idi Aminin hirmuhallinnon hyökkäämällä afrikkalaisittain harvinaislaatuisessa valtioiden välisessä sodassa Ugandaan. Yleensä afrikkalaiset ovat tyytyneet jäsentenvälisiin käymällä sisällissotia. Nyererellä oli kokemusta naapureiden asioihin sekaantumisesta jo aiemmin: hän oli onnistunut liittämään Sansibarin maahansa puoliväkisin 1964, jolloin yhdistyneen maan nimeksi tuli Tansania ja tekaissut sotilasvallankaappauksen Seychelleillä 1977. Nyerere tajusi myös sen, että tribalismi on pahasta ja puoliväkisin hoiti swahelin maan viralliseksi yhtenäiskieleksi.
Nyereren hallinto ei silti ollut erityisen despoottinen afrikkalaisella mittapuulla. Hän yritti luultavasti hyvää, päätellen siitäkin että henkilökohtainen omaisuus ei ollut miljardiluokkaa. Vika oli vain hänen talousuudistuksissaan, sillä afrikkalainen sosialismi ei eroa mistään muustakaan sosialismista (paitsi ehkä kansallissosialismista) siinä, että mikään ei toimi ja kansa inhoaa sitä. Nyereren valtakauden jälkeen maan taloustilanne on parantunut, mutta yhdessä asiassa Tansania ei ole enää yltänyt samalle tasolle. 70-80 -luvuilla maasta tuli kovia juoksijoita, kuten ME-miehet Suleiman Nyambui ja Filbert Bayi. Nykyään tuloslistoilla näkyy harvoin tansanialaisia, vaikka etnisesti samankaltainen naapurimaa Kenia hallitsee kuvioita.


9. Alpha Oumar Konaré, Mali, 1992-2002

Malin presidentti Moussa Traoré syrjäytettiin perinteiseen tapaan vallankaappauksella 1991. Vähemmän perinteisesti tämän jälkeen järjestettiin demokraattiset vaalit, jotka Konaré voitti. Piakkoin sen jälkeen entinen presidentti tuomittiin perinteiseen tapaan kuolemaan. Vähemmän perinteisesti Konaré muutti tuomion elinkautiseksi vankeudeksi. Juuri ennen jälkimmäisen presidenttikautensa päättymistä Konaré armahti edeltäjänsä vankeudesta.
Malin presidenttikausi kestää viisi vuotta. Konaré hoiti hommaa kaksi kautta, minkä perustuslaki salli ja vetäytyi sen jälkeen suosiolla, mikä on edelleen ainutkertaista Malin historiassa. Demokratiakin edistyi Konarén presidenttikaudella, mutta Afrikan perusvitsauksista eli korruptiosta ja hillittömästä väestönkasvusta ei päästy eroon.


8. Leopold Senghor, Senegal, 1960-1980

Senegalin ensimmäinen presidentti perusti itse oman puolueensa, joka voitti ensimmäiset vaalit maan itsenäistyttyä. Sitten seurasi jotain hämmästyttävää - muita puolueita ei julistettu laittomiksi, vaan Senegaliin kehittyi monipuoluejärjestelmä. Edes johtavat oppositiopoliitikot eivät joutuneet linnaan. Mahdollisesti Senghor oli saanut tarpeekseen piikkilangan takana olemisesta ollessaan saksalaisten sotavankeudessa 1940-42. Pitkään Ranskassa asunut Senghor otti toiseksi vaimokseen (ensimmäisestä tuli ero) ranskalaisnaisen, josta tuli sittemmin Senegalin ensimmäinen nainen. Läheiset suhteet Ranskaan säilyivät itsenäistymisen jälkeenkin. Senegal oli niitä parhaiten pärjääviä Afrikan maita, Senghor kuunteli tarkalla korvalla ranskalaisia neuvonantajiaan. Väestönkasvukin on ollut suhteellisen maltillista afrikkalaisittain, sitten itsenäistymisen 1960 väkiluku on vain viisinkertaistunut. Nyt maa on kylläkin täynnä ja se alkaa valitettavasti näkyä. Kahdenkymmenen vuoden valtakauden jälkeen Senghor luopui vallasta vapaaehtoisesti ja kuoli 2001 95-vuotiaana.


7. Thomas Sankara, Burkina Faso, 1983-1987

Alakoulussa loistavasti menestynyt oppilas lähetettiin kaupunkiin saamaan afrikkalaistasoisittain ylempää koulutusta. Siellä menestys jatkui, tie vei upseerikouluun ja ulkomaille Madagaskariin, josta nuori upseeri palasi kotimaansa Ylä-Voltan armeijaan. Ura lähti vauhdilla käyntiin, taistelukokemusta tuli rajakahakassa Malin kanssa. Siinä sivussa hän oli ehtinyt innostua marxilaisista ideoista, tosin ehkä vähemmän puhdasoppisesti. Sotilashallituksen aikana kapteeni nykäistiin politiikkaan mukaan suoraan hallituksen jäseneksi. Seuraavan vallankaappauksen jälkeen hänestä tuli Ylä-Voltan pääministeri juuri 33 vuotta täyttäneenä. Tuore presidentti ei kuitenkaan pitänyt Sankaran tyylistä, vaan antoi tälle neljän kuukauden jälkeen potkut ja laittoi kotiarestiin. Virhe. Liian kevyet varotoimet eivät päättäväistä miestä pidätelleet. Vain kolme kuukautta myöhemmin taas uusi vallankaappaus ja Sankara oli presidentti.
Vaikka hän väitti olevansa marxilainen, eivät toimet paljon marxilaisilta vaikuttaneet vaan niissä oli jopa järkeä. Maan nimi muutettiin Ylä-Voltasta Burkina Fasoksi, "suoraselkäisten ihmisten maaksi", mikä kuulosti huvittavalta. Mutta yritystä ei puuttunut ja onnistumisiakin tuli. Massiivinen rokotusohjelma suurelta osin poisti maata riivanneet polion, aivokalvontulehduksen ja tuhkarokon. Tiilitehtaat tuottivat rakennusmateriaalia, joilla päästiin eroon slummeista. 90-prosenttisesti lukutaidoton kansa muuttui muutamassa vuodessa ainakin auttavasti lukutaitoiseksi. Saharan laajentumista vastaan istutettiin miljoonia puita. Hallituksen mersulaivasto myytiin ja tilalle hankittiin Renaulteja. Maataloustuotanto kasvoi maareformin myötä, mikä lienee Afrikassa suunnilleen ainutlaatuinen tapaus. Naiset pääsivät hallitukseen, naisten ympärileikkaukset, moniavioisuus ja pakkoavioliitot kiellettiin.
Ennen muuta Sankara teki radikaalin tempun ilmoittamalla että ulkomainen apu tekee riippuvaiseksi - kansakunnan on selvittävä omillaan ja molemminpuolisin kauppasuhtein ulkovaltojen kanssa. Tämähän on törkeää rasismin vastaista toimintaa, kun uskotaan neekereiden pärjäävän ilman valkoisten apua! Sankara näytti mallia eikä kerännyt rahaa ulkomaisille pankkitileille.
Kääntöpuolena on todettava, että aina roiskuu kun rapataan. Oppositiota pidäteltiin, välillä kiduteltiin ja muutaman kerran teloitettiin ilman kummempia oikeudenkäyntejä. Maa oli alimmassa luokituksessa vapauden suhteen. Vapautta oli kuitenkin ilmeisesti liikaa tai sitten liian vähän. Ainakaan sopivasti sitä ei ollut, koska vain kolmen vuoden presidenttiyden jälkeen Sankara päästettiin päiviltä uudessa vallankaappauksessa.


6. Félix Houphouët-Boigny, Norsunluurannikko, 1960-1993

Ranskalaisilla oli perinteisesti tapana tarjota mahdollisuus sosioekonomiseen nousuun ja korkeisiin virka-asemiin myös siirtomaiden asukkaille, missä maa poikkesi rajusti esimerkiksi Iso-Britanniasta. Tätä mahdollisuutta hyödynsi myös Félix Houphouët-Boigny. Hän kohosi aluksi merkittäviin tehtäviin Norsunluurannikolla ja siirtomaiden saatua edustuksensa Ranskan parlamenttiin 1945 Houphouët-Boigny voitti vaalit. Muutaman poliittisen mutkan jälkeen hänestä tuli ministeri 1957. Tiheästi vaihtuvissa hallituksissa hän istui muutaman kerran eri salkkujen haltijana aina kotimaansa itsenäistymiseen ja presidenttiyteen asti.
Erityisen demokraattista kuvaa ei saa johtajasta, joka istuu presidentin virassa 33 vuotta, kuolemaansa asti. Oppositiopuolueet laillistettiin vasta kauden loppupuolella ja vasta 1988 Houphouët-Boigny joutui kohtaamaan presidentinvaaleissa haastajan. Jotain onnistumisesta kertoo se, että Houphouët-Boigny sai yli 80 % äänistä suhteellisen vapaissa vaaleissa.
Miehellä oli epäilemättä vikansa, kuten omaisuuden kerääminen (suhteellisen maltillista - vain kymmenisen miljoonaa dollaria), suuruudenhulluus (maailman suurin kirkko) ynnä muuta pientä. Mutta tälle listalle pääsee jo pelkästään sillä ansiolla, että muista Afrikan maista poiketen Norsunluurannikolla ei käyty sisällissotaa hänen aikanaan - eikä sen jälkeenkään.


5. Joaquim Chissano, Mosambik, 1986-2005

Mosambikissa käytiin yksi historian verisimpiä vapaus- ja sisällissotia. Chissano oli mukana marxilaisessa Frelimo-liikkeessä, joka otti maan johdon käsiinsä itsenäistymisen jälkeen. Chissano itse ei ollut erityisen marxilainen, vaan lähinnä sovittelija joka oli porukassa mukana siksi että se oli tapa vaikuttaa. Hän onnistui hieromaan rauhansopimuksen sisällissotaa käyneen Renamo-liikkeen kanssa 1992. Sopimus oli varsin rohkea - yleinen armahdus ja 50 % Mosambikin armeijan viroista kapinallisille. Hämmentävää sinänsä, että sopimus piti ja onnistui. Rauha on mahdollistanut Mosambikin voimakkaan kipuamisen Afrikan maiden pohjasakasta keskikastiin kaikilla mittareilla. Haittaa ei ollut siitäkään, että Chissano onnistui neuvottelemaan melkoisen määrän ulkomaista velkaa anteeksi. Presidenttikautensa jälkeen Chissano on omaksunut vanhemman valtiomiehen roolin ja toiminut rauhanneuvottelijana mm. Etelä-Sudanissa.


4. Nelson Mandela, Etelä-Afrikka, 1994-1999

Nelson Mandela pidätettiin 1962 ANC:n aseellisen terroritaistelun johtajana. 27 vuotta myöhemmin vankilasta käveli ulos rauhantekijä. Ja sitten vielä sanotaan, etteivät kovat rangaistukset muka tehoaisi.
Vastoin yleisrealistista arviota enemmistövaltaan siirtyminen ei aiheuttanut kaaosta Etelä-Afrikassa. Suurelta osin ansio kuuluu Mandelan persoonalle. Hän onnistui vakuuttamaan valkoisen vähemmistön aikeistaan ja myös toteutti ne. Mutta Mandelankaan mahti ei ulotu loputtomiin haudan taakse. Kova suoritus oli jo se, että hänen perintönsä sai pidettyä maan afrikkalaismittarein rauhallisena sen toistakymmentä vuotta, joka kului presidenttipestin päättymisestä kuolemaan. Viisi vuotta myöhemmin Afrikan vaurain valtio on vajoamassa samaa kehitysmaaluokkaan naapureidensa kanssa - tosin hämmentävän hitaasti edelleen, mutta eiköhän käynnissä oleva maareformi vauhdita liikettä Zimbabwen malliin.


3. C. Odumegwu Ojukwu, Biafra, 1967-1970

Nigerian kaakkoisosassa asustelee igbokansa, josta olen kirjoittanut aiemmin jutun. Heimo kyllästyi Nigerian keskushallinnon riistoon ja päätti perustaa oman valtion 1967. Tätä olisi luultu tervehdittävän länsimaissa ilolla, kun yleinen näkemys on se että Afrikan ongelmat johtuvat siitä, että siirtomaavallat vetelivät rajoja heimorajoista välittämättä. (Toisaalta näin selittävillä on tapana samaan hengenvetoon väittää, että monikulttuurisuus on rikkaus.) Lainaan tuolloista tekstiäni Ojukwusta:
Isossa-Britanniassa loppututkinnon historiasta suorittanut Ojukwu oli siinä sivussa suorittanut reservinupseerin tutkinnon ja liittyi Nigerian armeijaan. Korkeasti koulutetun miehen karriääri nousi ymmärrettävistä syistä nopeasti vasta itsenäistyneessä maassa aivan kuin aikoinaan Suomessa jääkäreillä. Kolmikymppisenä hän oli jo everstiluutnantti. Levottomuuksien yltyessä karismaattinen Ojukwu julisti Biafran itsenäiseksi. Loppu onkin historiaa. Biafran romahdettua Ojukwu pakeni Norsunluurannikolle, jossa hän eli vaatimattomissa oloissa toisin kuin yleensä Afrikan entiset johtajat. Hänen sallittiin palata Nigeriaan 1982, jonka jälkeen hän toimi vähempiarvoisissa poliittisissa tehtävissä.
Ojukwua voidaan tietysti pitää epäonnistuneena valtionpäämiehenä, kun alta meni koko valtio. Toisaalta hänen johtavansa maa pisti kahden ja puolen vuoden ajan hanttiin selvästi isommalle maalle ei mitenkään edullisessa strategisessa asemassa, mikä ei ole ollenkaan huono suoritus. Jos Biafran olisi sallittu pysyä itsenäisenä, ei olisi mikään ihme jos siitä olisi aikaansaavien igbojen käsissä kehittynyt Afrikan Sveitsi.


2. Ellen Johnson Sirleaf, Liberia, 2006-2018

Liberian presidentin virkaa on aiemmin hoidellut 21 henkilöä (nykyisen presidentin järjestysnumero on 25, mutta kolme miestä on ollut hommassa kahteen otteeseen), joten olisi tilastotieteellinen ihme ellei onnistunutta esimerkkiä löytyisi. Läheltä kuitenkin vippasi, sillä Sirleaf on ex-presidenttien listan viimeinen.
Liberia on aikoinaan (1822) Yhdysvalloissa vapautettujen orjien kotimaaksi perustettu. Itsenäistyminen tapahtui 1847 eikä maa ole koskaan ollut siirtomaa. Se näkyy. Maa on ollut Afrikan pahimpia persläpiä, kun eurooppalaiset eivät tuoneet sinne infrastruktuuria tullessaan. Ensitöikseen vapautetut orjat käytännössä orjuuttivat alkuperäisväestön. Sen jälkeen maan historia on ollut kurjuuden, huijausten ja sisällissotien repimää. Legendaarisimpiin suorituksiin kuuluvat vuoden 1927 presidentinvaalit, jotka Charles D. B. King voitti saatuaan 234 000 ääntä. Kelpo saavutus huomioiden, että äänestäjiä oli 15 000.
Oppositiopoliitikko, maanpaossakin paikallisen tavan mukaan ollut Sirleaf voitti presidentinvaalit 2005. Astuttuaan virkaansa seuraavana vuonna Afrikan ensimmäisenä naispresidenttinä hän laittoi tomerasti tuulemaan. Osansa asiassa saattaa olla järjestelmällisellä verenperinnöllä – äidinisä oli saksalainen. Nainen osoittautui niin suosituksi, että päätti perua lupauksensa vain yhdestä kaudesta ja otti osaa seuraaviin vaaleihin voittaen ne. Sirleaf oli tehnyt peruskoulutuksen ilmaiseksi, hoitanut sisällissodan jälkeisen totuuskomission asialliseen kuntoon ja neuvotteli ulkomaiset velat uusiksi. Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto meni oikeaan osoitteeseen, toisin kuin monesti muulloin on käynyt.


1. Seretse Khama, Botswana, 1966-1980

Opinnoissaan menestynyt Khama siirtyi aluksi Etelä-Afrikkaan ja toisen maailmansodan päätyttyä Iso-Britanniaan valmistuakseen lakimieheksi. Hän meni naimisiin aidon britin, Ruth Williamsin, kanssa. Avioliitto herätti vastustusta molempien kotimaissa rasistisista syistä. Ruth sai kuitenkin heimon vanhimmat vakuutettua ja hyväksynnän. Brittiviranomaisten kanssa oli vaikeampaa, lähinnä siksi että he eivät Etelä-Afrikan apartheid-politiikan takia voineet sallia Khamaa siirtomaansa korkeimpaan johtoon. Maan itsenäistyttyä tämä este poistui ja Khamasta tuli presidentti maahan, joka oli yksi maailman köyhimpiä. Mutta ei pitkään. Botswanan talous oli maailman nopeimmin kasvava Khaman hallituskaudella. Tähän oli muutama hyvä syy: maassa oli vähän asukkaita eli afrikkalaistasoisesta väestönkasvusta huolimatta liikakansoitus ei - vielä - ollut ongelma, maasta löytyi timantteja ja Khama ei mennyt sotkemaan maan asioita sosialismilla.
Vallasta Seretse Khama ei kylläkään malttanut luopua sairastumisestaan huolimatta, vaan kuoli presidenttinä. Politiikka periytyy: poika Ian Khama oli Botswanan presidentti 2008-2018 ja luopui vallasta rauhanomaisesti. Botswanaa pidetään yleisesti Afrikan mallimaana useimmissa asioissa, mikä on tietysti hienoa vaikkakaan ei vielä kovin paljon.

perjantai 27. toukokuuta 2022

Välihuomautus 151 : Niin muuttuu maailma, ankkaseni

Aku Ankan taskukirja 19, Roope-sedän miljoonat. Kaksi painosta. Toinen vuodelta 1974, toinen vuodelta 2017. Alla muutamia kuvia tarinasta siinä järjestyksessä kun ne tapahtuivat, välistä puuttuu tietysti sivuja koska ne eivät tämän jutun kannalta ole tärkeitä. Lukijan tehtäväksi jätetään päättely, kumpi kuvista on vuodelta 1974 ja kumpi 2017. Jokainen kuvapari on arvottu satunnaiseen järjestykseen. Vihje: vuoden 1974 painoksessa kaikki teksti on samanlaista, kun taas vuoden 2017 painoksessa muutettu teksti erottuu muusta tekstistä aavistuksen erilaisena. Tekstin eroista ei varmaan pystyisi päättelemään kumpi on kumpi…
Tämän välihuomautuksen pohjana on käytetty MC Tsuhnan sivulla ollutta kuvagalleriaa puolentoista vuoden takaa. Siinä olivat vain kuvat vanhasta painoksesta, joten päätin tehdä vertailevaa tutkimusta täydennykseksi.

tiistai 24. toukokuuta 2022

Joku odottaa kirjettäsi


Kirjoitin viime viikolla välihuomautuksen Suomen NATO-hakemuksesta. Siihen olin liittänyt kuvan Repinin kuuluisasta maalauksesta ”Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille” ja todennut, että kuvassa Suomen hallitus kirjoittaa NATO-hakemusta.

Huomautus oli pelkkiä kuvia syvällisempi monestakin syystä. Olihan kyseessä maalaus Ukrainassa sijaitsevan Zaporizzjan kasakoista, jotka haistattivat pitkät maahantunkeutujille. Tällä hetkellä Zaporozzjan kaupunki on yhä Ukrainan hallussa venäläisten vallattua alueen eteläosan.
Taidemaalari Ilja Repin oli itsekin ukrainalainen. Ennen lokakuun vallankumousta hän asui huvilallaan Terijoen Kuokkalassa ja jäi sinne vallankumouksen jälkeen aina kuolemaansa 1930 asti. Bolshevikeille hänkin haistatteli pitkät eikä houkutuksista ja kulttimaineesta huolimatta suostunut palaamaan Neuvostoliittoon.
Kirsikkana kakussa on se, että zaporogit kirjoittivat vastauskirjeensä Turkin sulttaanille, joka vaati heitä alistumaan. Nytkin Turkin valtaapitävä sulttaani Recep Tayyip Erdoğan vaatii kaikenlaista hyväksyäkseen Suomen ja Ruotsin NATO:on.

Todellisuudessa asia on aivan toisin. Mikäli Erdoğanilla olisi vain kaksi vaihtoehtoa eli hyväksytäänkö Suomi ja Ruotsi NATO:oon vai ei, hän ei epäröisi hetkeäkään hyväksymispäätöksessään. Paraatiovista sisään vaan. Erdoğanin temppuilussa on kyse tyypillisestä turkkilaisesta sivistymättömästä basaarimeiningistä: yritetään repiä itselleen kaikki mahdolliset edut tinkimällä, huijaamalla ja teeskentelemällä.
NATO:n kannalta paras ratkaisu (siitä olen edelleen eri kannalla että tämä olisi Suomen kannalta paras ratkaisu) olisi sanoa Erdoğanille että turpa kiinni turkkilainen ja lusikka kauniisti käteen. Ja jos ei suostu, niin Turkki ulos NATO:sta. Ainakin Kreikka kannattaisi taatusti Turkin ulospotkimista ja olisipa niistä lampaannussijoista lopultakin jotain hyötyä eikä pelkkää kulupuolta. (Tässä vaiheessa alan jo kallistua sille kannalle että NATO:on liittyminen olisi Suomen kannalta hyödyllisyydeltään jo lähes neutraali ratkaisu.) Tällöin NATO:sta tulisi aidosti sivistyneitä arvoja kannattavien valtioiden liitto.
Tämä taas avaisi mitä loistavimpia, joskin epätodennäköisiä mahdollisuuksia. Kun enää ei tarvitsisi välittää turkkilaisista, NATO voisi muuttua länsimaisten arvojen puolustajaksi ja sen myötä EU. On tietysti turha toivoa, mutta tämä on toisaalta paras joskin ohkainen oljenkorsi siihen, että länsimaiset arvot kokisivat uuden nousun. Tällöin länsimaista laivattaisiin pihalle koko se tänne tunkeutunut asiaankuulumaton sakki, joka vastustaa länsimaisia arvoja. Turkki olisi ihan hyvä kohdemaa sillekin. Tässä tapauksessa NATO ja EU todellakin puolustaisivat sivistystä ja Suomen paikka olisi kuulua molempiin.

Tätä ihmettä odotellessa paljastetaan sitten, mistä tässä kirjoituksessa on varsinaisesti kyse. Tutkiva journalismimme ja tiedusteluverkostomme on näet saanut käsiinsä sekä Erdoğanin Suomeen ja Ruotsiin lähettämän nootin että luonnoksen vastaanottajamaiden yhteisestä vastausviestistä Erdoğanille.

Tässä ensin Erdoğanin kirje:

Minä sulttaani, Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan; Muhammedin poika; auringon ja kuun veli; Jumalan pojanpoika ja varakuningas; Turkin, Bosporin, Pohjois-Kyproksen, Ylä- ja Ala-Anatolian hallitsija; keisareiden keisari; hallitsijoiden hallitsija; poikkeuksellinen ritari, ikuisesti voittamaton; Hagia Sofian moskeijan vankkumaton vartija; Jumalan itsensä valitsema luottomies; muslimien toivo ja lohtu; kristittyjen voittaja ja suuri puolustaja - käsken teitä, Suomen ja Ruotsin johtajia, vaatimaan NATO:a liittymisenne ehtona ottamaan minut takaisin F-35- ja F-16 -ohjelmiin, toimittamaan minulle kottikärrykaupalla euroja ja dollareita, ja lopettamaan vaivaamiseni haittamaahanmuuttoa rajoittavalla politiikallanne.

Sauli Niinistö käväisi sitten viime viikolla Ruotsissa ja väsäsi yhdessä pääministeri Magdalena Anderssonin kanssa vielä lähettämistään odottavan seuraavanlaisen vastauksen:

Suomen ja Ruotsin hallituksilta Turkin sulttaanille!

Sinä, turkkilainen perkele ja perkeleen kirottu veli ja ystävä, Luciferin itsensä sihteeri. Mikä pirun ritari olet, kun et pysty edes nujertamaan siiliä paljaalla perseelläsi. Paholainen paskoo ja hallituksesi syö tuotokset. Sinä, sinä nartunpenikka, et rupea ryppyilemään sivistyskansoille; me emme tunne pelkoa leukojenlouskutustasi kohtaan, maalla ja merellä me rakennamme raja-aidat ählämeille ja naisimme äitiäsi, ellei se olisi niin saatanan ruma.

Sinä Putinin lakeija, Bosporinsalmen soutuveneilijä, turkkilainen kamelinperseentähystäjä, Pohjois-Kyproksen lampaannussija, ylemmän ja alemman Anaalitolian sikopaimen, armenialainen sika, ankaranpuoleinen rosvo, tataarikunnan portto, Armenian hirttomies, ja koko maailman ja maanalaisen narri, idiootti Jumalan silmissä, käärmeen pojanpoika ja satiainen konstantinopolilaisen huoran pillukarvoissa. Sian kärsä, tamman perse, teurastamon piski, kahden tuuman lerppakulli, nussi äitiäsi!

Näin julistavat skandinaavit, senkin lurjus. Et pääse edes paimentamaan kristittyjen sikoja, saati että sinulle annettaisiin länsimaista teknologiaa hajotettavaksi. Me päätämme tähän nyt, koska sinä et tietäisi aikaa elleivät länsimaalaiset olisi keksineet kelloa ja kalenteria; itse olette keksineet vain vesipiipun hasiksen polttamista varten; siksi voisit pussata persettämme mutta emme siihenkään suostu, koska emme halua paskamme likaantuvan!

Suomen presidentti Sauli Niinistö ja Ruotsin pääministeri Magdalena Andersson, kaikkien eurooppalaisten puolesta.

lauantai 21. toukokuuta 2022

Uusinta: Kotirouvan paljastukset

Lukijalle: Aika totisesti rientää. Tuntuu kuin näistäkin tapahtumista olisi vain hetkinen, mutta todistuskappale alkaa olla kohta äitinsä pituinen:

Iloisen perhetapahtuman sattuessa Suomi pohjoismaisena hyvinvointivaltiona on hoitanut lapsiperheen asiat erinomaiseen kuntoon. Vanhempainetuudet, äitiyspakkaus ja neuvolatoiminta ovat taanneet meille maailman terveimmät lapset.

Yleensä reilu kuukausi ennen laskettua aikaa tuleva äiti jää äitiysvapaalle, jonka kestoaika on tätä nykyä 105 arkipäivää eli noin neljä kuukautta. Isääkään ei ole unohdettu, koska hän voi lapsen syntymän jälkeen pitää enintään 18 arkipäivän pituisen isyysloman, jonka voi myös jakaa osiin. Isyyslomaa ei tarvitse pitää äitiysvapaan aikana, vaan sen voi myös siirtää kokonaan tai osittain vanhempainrahakaudelle. Vanhempainrahakauden ero äitiysvapaaseen on, että sillä voi olla kumpi tahansa vanhemmista. Yleensä kyseessä on äiti, jolloin eroa ei huomaa edes maksettavassa rahasummassa. Vanhempainrahan kestoaika on 158 arkipäivää eli lapsi on noin yhdeksän kuukauden ikäinen sen päättyessä.

Tämän jälkeen, mikäli lapsi ei mene perheen ulkopuoliseen hoitoon, voi saada kotihoidon tukea aina siihen asti, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta – tosin tästä aiotaan nyt hallitusohjelmassa leikata. Sen voi kyllä todeta, että leikattavaa ei ole paljon. Siinä missä äitiys- ja vanhempainvapaalla saa rahaa kohtuullisen hyvin työtuloihin suhteutettuna, kotihoidon tuki on pikkuhiluja. Rahaa tulee 327,46 euroa kuukaudessa yhdestä lapsesta, muista sisaruksista saa vähän lisää. Pienituloinen perhe saa hieman enemmän hoitolisää.

Vanhempainrahakautta voi halutessaan jatkaa isäkuukaudella. Tällöin isän on käytettävä vanhempainrahasta vähintään 12 viimeistä arkipäivää, jolloin hän voi halutessaan käyttää enintään 24 lisäpäivää. Isäkuukauden voi halutessaan siirtää siten, että sen on oltava pidetty siihen mennessä, kun vanhempainrahakauden loppumisesta on kulunut 180 kalenteripäivää. Myös nuo 12 viimeistä arkipäivää voi siirtää, jolloin isäkuukauden pituudeksi tulee maksimissaan 36 päivää. Ehtona isäkuukauden siirtämiselle on aikarajan lisäksi se, että lapsi ei ole ollut kodin ulkopuolisessa hoidossa vanhempainrahakauden loppumisen jälkeen.

No niin. Nyt kun käsitteet on tehty selväksi, voi käydä asiaan.

Tuli nimittäin testattua ihan käytännössä, miten se semmoinen isäkuukausi oikein toimii ja vietettyä muutama viikko kotirouvana. Oman työtilanteen takia olisi ollut varsin hankalaa jäädä isäkuukaudelle suoraan vanhempainrahakauden lopussa. Alkuperäinen suunnitelma oli, että Salli pitää vanhempainrahakauden loppuun (pl. ne 12 viimeistä arkipäivää) ja on sen jälkeen muutaman viikon hoitovapaalla, jonka jälkeen minä jään isäkuukaudelle. Paperisota oli hoidettu jo kuntoon niin Kelan kuin työpaikankin puolesta. Toisin kuitenkin kävi. Pian päätösten tultua selvisi, että työmaalle oli tulossa akuutti tilanne juuri silloin, kun isäkuukausi oli suunniteltu ja jatkuisi vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Jos joku luulee olevansa korvaamaton, niin tyrkätköön etusormen järveen, vetäköön pois ja katsokoon millainen kuoppa jäi. Nyt olisi kuitenkin työpaikalle ilmeisesti jäänyt Jaskan kokoinen monttu, jos olisin viettänyt kyseiseen aikaan isäkuukautta. No, ymmärsin kyllä tilanteen ja kun Salli sai omat asiansa järjestymään, niin hänen hoitovapaataan jatkettiin suunniteltua pidempään ja oma isäkuukauteni siirrettiin miltei viimeiseen mahdolliseen ajankohtaan. Kiitokset Kelalle erinomaisen joustavasta toiminnasta.

Kuu oli kiertänyt muutaman kerran syklinsä, kun isäkuukausi sitten alkoi. Vahdinvaihto, Salli töihin ja Jaska hellapoliisiksi. Ilmoitin etukäteen, että isäkuukauden aikana minä sitten pyöritän huushollin, Sallin ei tarvitse puuttua – hänellä puolestaan oli omalla työmaallaan rankka vaihe heti alkuun. Sanoin että hoidan lapset, laitan ruuat, pesen pyykit, käyn kaupassa ja siivoan. Ynnä viihdytän vaimoa.

Tässä vaiheessa lienee syytä selventää normaalia kotitöiden jakoa. Huusholli Brownissa on näet selvät systeemit, se on havaittu toimivimmaksi (huomaa superlatiivi, en sanonut että välttämättä toimivaksi, ainoastaan toimivimmaksi). Jako ei ole missään asiassa sataprosenttinen, mutta vähintään 90-prosenttinen.
Sallin duunit: pyykinpesu, siivous, tiskaus.
Jaskan duunit: kauppareissut, polttopuut, talon huoltotoimenpiteet.
Yhteiset duunit: ruuanlaitto (n. 2/3 Jaska, 1/3 Salli), lastenhoito.

Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, ensimmäinen päivä.

Salli pakkasi työromppeensa ja lähti tienaamaan leipää perheelle jättäen Jaskan vaikeroimaan kotipiiakseen. Illansuussa palattuaan hänen ensimmäinen kysymyksensä oli No, joko on tullut ikävä töihin. Vastasin että ei todellakaan. Sama kysymys toistui sitten melkein joka päivä, aina samalla vastauksella.
vä, aina samalla vastauksella. Seuraava kysymys oli, miten päivä oli sujunut. Taas vastaus olisi ollut joka kerta lähes sama, mutta vähitellen aloin jättää siitä pois rutiininomaiset piirteet. Mikäli kertoo pelkästään nämä rutiinit, vastaus on seuraava:
- tehtiin aamutoimet eli vaihdettiin vaatteet, syötiin ja syötettiin, pestiin hampaat
- aamupäivällä sään salliessa ulkoiltiin tai jos ei sallinut, leikittiin ja pelattiin, ehkä katsottiin lastenohjelmia nuorimmaista lukuun ottamatta
- syötiin päiväruoka (ml. raportti siitä kuinka hyvin oli maistunut)
- pienimmäinen päiväunille, joiden aikana sai leikkiä ja lukea rauhassa ilman että Tasmanian tuholainen pyöri jaloissa; olipa isälläkin ehkä vajaa tunti heilua netsinä netissä
- herättyä välipala (raportti siitä mikä oli menuu)
- ruuanlaittoa, että päivällinen olisi valmiina perheen pään tullessa kotiin
Ilta kuluikin sitten lasten leikeissä ja tiettyinä iltoina koulupäivän päätyttyä vanhempien lasten harrastuksiin ja niistä pois kuskatessa. Sitten hyvissä ajoin lapset z ja vanhemmatkin parin tunnin päästä. Aamulla kello soi normaalisti kuudelta, paitsi että nahkakantinen vekkari yleensä ehti ensin. Salli vähemmän herkkäunisena jatkoi hirsien sahailua kellonsoittoon asti allekirjoittaneen pompatessa vaipanvaihtoon.

Harvat rutiinit pysyivät samana kuin normaalielämässä, oikeastaan ainoastaan talon huoltohommat. Normaalistikin omiin hommiini kuuluvat kauppareissut vaativat aiempaa tarkempaa suunnittelua, koska ne toteutuivat harvemmin. Tavallisesti ne tulee hoidettua yleensä työmatkan yhteydessä, mutta nyt työmaa oli koti. Näin ollen kauppareissuista valtaosa hoitui niinä iltoina, kun lapsia vei harrastuksiin; harvemmin viitsi Huitsinnevadan kirkolle erikseen lähteä. Ja jos jotain pientä unohtui, Salli toi sitten tullessaan. Ruuanlaitto rävähti kokonaan omalle vastuulle, muutos siinä oli ainoastaan määrällinen. Pieni harmituksen aihe oli se, että suunnitelma useista uusista kokeiluista ei toteutunut oman saamattomuuden takia, taisin vain kerran testata jotain uutta. Muuten homma toimi periaatteella:
-Iiisäää, meillä on hirveä nääälkäää!
-Vai hirveä nälkä. Sepäs sattui sopivasti, olen juuri laittamassa hirveää ruokaa.


Sallin vastuulla normaalitilanteessa olevat työt iskivät sitten itselleni ja mielestäni suoriuduin niistä kohtalaisesti. Pientä narinaa asiassa toki kuului. Mutta toisaalta, miksi hitossa viitsisin suoristella lasten kamppeet ennen kuivaustelineeseen laittamista, ehtivät ne kuivua joka tapauksessa ennen seuraavan päivän pesusatsia. Imurointi sujui samalla tehokkaalla tavalla josta jo aikoinaan äiti kehui. Totesi silloin että olen todella hyvä imuroija, koska minulta menee saman alan imurointiin vain kolmasosa siitä ajasta mikä hänellä. Salli päätyi täsmälleen samaan palautteeseen kuin anoppivainaansa. Tehokkuudesta tuli viisi tähteä, mutta laatu jäi yhteen, uudelleenkoulutuksen jälkeen kahteen tähteen. Tiskauksesta tuli samat arvosanat – huushollin tiskikone oli sopivasti sanonut sopparinsa irti ja olin sitä mieltä, että uuden hankkimisella ei ole mitään kiirettä, kyllä tässä joutaa käsinkin tiskaamaan kun kerran kotona olen. Sivumennen sanoen, miksi hitossa lautasten alapuolikin pitäisi tiskata, en ole tähän mennessä tavannut ketään joka söisi siltä puolelta?
Lumityötkin menivät siinä sivussa, vaikka täytyy myöntää että käytin pari kertaa sitä tosimiehen konstia eli tuunasin tiskikoneesta lumilingon. Jaa mitenkö? No, kun vaimo tuli töistä, niin iskin sille lapion kouraan.

Normitöiden lisäksi minulla oli työlista. Älkääkä femakot hieroko käsiänne vahingoniloisena, kyllä se oli ihan itse laatimani. Se sisälsi noin kolmekymmentä normaalista poikkeavaa työtehtävää saunan pesusta pakastimen sulattamiseen. Tarkoitus oli, että joka arkipäivä saa yhden homman tehtyä ja viivattua listalta yli. Aika hyvin toimikin. Suosittelen menetelmää kaikille, joilla on aikomus ”tehdä tämä ja tuo sitten kun on aikaa”. Yksi tylsä homma päivässä menee siinä sivussa. Ainoa, mikä jäi tekemättä, oli paperiarkistojen siivous. Asiaa tarkemmin ajateltuani päädyin siihen, että jos jotain virallista proopuskaa vuodelta 1997 joskus vielä tarvitsee, niin sieltähän se löytyy pinosta. Jos eläkkeelle jäämiseen mennessä en ole johonkin laatikkoon puuttunut, niin sitten poltan sen kokossa. Olettaen että dementia ei ole yltynyt siinä vaiheessa niin pahaksi, että ryhtyisin sittenkin käymään arkistoja läpi. Tai sitten halu jättää kaikki paperit perikunnan kiusaksi.
Lopputulema oli onnistunut, vaikka itse sanonkin. Lasten vaatekaapit olivat tiptop isäkuukauden päättyessä – no, pinkat eivät ehkä olisi läpäisseet armeijan tarkistusta, mutta kaikki oli siellä missä pitikin ja huusholli muutenkin paremmassa järjestyksessä kuin kertaakaan sitten muuton.
On kyllä myönnettävä, että pitkä päivä ilman aikuista seuraa alkoi saada minut puhumaan itsekseni jopa vaippaa vaihtaessa:
-Herrrrranjumala, MITÄ SIELTÄ OIKEIN TULEE!!! Sieltä tulee KAKKA!

Viikot tuntuivat menevän yhdessä hujauksessa. Kun isäkuukauden viimeinen virallinen päivä oli ohi, Salli kysyi taas töistä tullessaan että joko on tullut ikävä. Vastasin, että jos olisi mahdollista, jäisin tältä istumalta hoitovapaalle kolmivuotissynttäreihin asti eli ihan tappiin. Oli toki joukossa ollut huonompiakin päiviä, jos oli ollut levoton yö (tätä nykyä ”kahdesti yössä” tarkoittaa joko vessakeikkoja tai lasten heräämisiä), aikainen herätys eli oma väsymys ja ainakin yhdellä riiviöllä känkkäränkkäpäivä. Mutta kokonaisuus oli selvästi plussan puolella. Suosittelen kokeilemaan. Eikä lapsillekaan tainnut kovin pahoja traumoja jäädä ja jos jäikin, niin saavat luvan puhua niistä tarkemmin sitten parinkymmenen vuoden kuluttua kallonkutistajansa kanssa. Ensimmäinen työpäivä osui siten, että Sallilla oli vapaapäivä. Kotiin palattuani minulle kerrottiin, että oli tainnut nuorimmaisella olla ikävä – oli kuulemma koko päivän hokenut vain, että ”iä iä iä”.

Hallitus on nyt suuressa viisaudessaan leikkaamassa vanhempainetuuksia, ensimmäisenä tappolistalla on kotihoidon tuki 2-3 –vuotiailta. Haloo, voisi vähän taas miettiä mitkä ovat seurannaisvaikutukset. Suurin osa näistä lapsista päätyy kunnalliseen hoitopaikkaan ja sen kustannukset ovat taas huomattavasti kalliimmat kuin kotihoidon tuki. Ja sitten voi myös miettiä mihin se kotihoidon tuki menee – se palaa takaisin kansantalouteen. Sillä rahalla ostetaan ruokaa, vaatteita ynnä muuta vastaavaa. Kyseinen valuutta kiertää tässä maassa. Jos leikkauskohteita etsitään, niin pitäisi ensin arvioida onko leikattavan asian vaikutus todelliseen kansantalouteen plusmiinus nolla. Jos lapsiperheiltä leikataan, vähenevät liikevaihto- ym veroista saatavat tulot hoitomenojen kasvaessa samalla siten, että pahimmassa tapauksessa leikkauksesta tulee jopa persnettoa. Esimerkiksi kehitysyhteistyöhön käytettävät valtion rahat ovat lähes sataprosenttisesti pois Suomesta, noin vertailukohdan ottaakseni. Ei lastenhoidon tukea käytetä juurikaan vääriin kohteisiin. No, kyllä minä tiedän pari tapausta joissa isä otti sen viikon isyysloman ja jätti lapsen äidin hoiviin. Toinen isä lähti Kanarialle ja toinen metsästysreissulle. Tiedoksi että molemmat liitot päättyivät muutaman vuoden sisällä eroon.

Jos lapsiperheiden etuisuuksilla tehdään politiikkaa, niin tehtäköön sitä sitten yhteiskunnallisen vakauttamisen ja hyödyn merkeissä. Joka ainoa historian esimerkki osoittaa, että vakaa perheyksikkö tuottaa paremmat tulokset. Siksi kannatankin esitystä, että isäkuukauden ehtoja tulee muuttaa siten, että siihen ovat oikeutettuja vain avioparit. Tämä kannustaisi luomaan kiinteitä perhesiteitä. Ylipäätään en ole koskaan ymmärtänyt näitä muutoksia, joilla avoliittojen asemaa on muutettu jatkuvasti lähemmäs avioliittoa. Jos haluaa avioparien oikeudet, niin se on helppoa. Maistraatti vihkii virka-aikoina parin viikon varoitusajalla eikä maksa mitään. Jos taas haluaa elää ilman avioliiton velvollisuuksia, saa elää myös ilman sen oikeuksia.

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Välihuomautus 150 : Miten NATO-hakemus todella allekirjoitettiin

Juttu kertoi, kuinka NATO-hakemus tehtiin varsin karulla tavalla. Presidentti oli valtiovierailulla Ruotsissa ja hallitus istui Suomessa. Niinistö julkaisi omalla Twitter-tilillään kuvan koruttomasta tilanteesta. Tältä tapahtuma siis näytti molemmissa päissä:
Presidentti hyväksyy hakemuksen.

Hallitus allekirjoittaa hakemuksen.

tiistai 17. toukokuuta 2022

Uutiskatsaus 20/2022



1. Kim pisti asiat järjestykseen

Kim III Paksu ilmoitti sitten että Suomi tekee virheliikkeen hakiessaan NATO-jäsenyyttä. Hyvähän se on siellä ylvästellä kun on oma ydinase. Ei Suomellakaan olisi mitään NATO-tarvetta jos meilläkin olisi. Leukojen louskuttamisen sijaan olisi voinut tarjota muutamaa pommia liisaussopimuksella, niin ehkä asiasta olisi päästy yhteisymmärrykseen.


2. Se on ilmoja pidellyt

Putinin voitonpäivien paraateissa ei sitten nähty ylilentoja. Viralliseksi syyksi kerrottiin huono lentosää, vaikka aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lähes tyynessä säässä. Käytännössä syynä oli kaluston puute, huollon ongelmat ja lentäjävajaus. Melkoinen määrä koneita on mennyt tonttiin Ukrainassa. Jäljellä olevat ovat huollon tarpeessa ja varaosat varmaan vähissä, koska panssarivaunuistakin on löytynyt jo pesukoneisiin tarkoitettuja komponentteja. Tämä lieneekin osasyyllinen siihen, että tornit ovat lennelleet viidenteen kerrokseen asti ohjuksen osumista: mikropiirissä on napsahtanut linkousohjelma päälle. Lisäksi Venäjän ilmavoimien lentäjillä on tunnetusti surkean vähän lentotunteja, joten muodostelmalento ei onnistu muuten kuin kokeneilta piloteilta. Joista kolmasosa on mennyt koneensa mukana tonttiin, kolmasosa kärsii vakavasta taisteluväsymyksestä ja kolmasosaa tarvitaan Ukrainan vapauttamiseen natseilta. Tilanteen ollessa näin surkea katsottiin ilmeisesti parhaaksi olla näyttämättä parin lentueen ylilentoa loppumattomien ilma-armadojen sijaan, se olisi ollut liian noloa. Jokin meriselitys piti kuitenkin antaa ja sellaiseksi päätettiin huono lentosää. Ikävä kyllä edes säiden haltija ei ollut pikku-Puten puolella tällä kertaa. Tästä innokkaimmat länsimaiset kommentaattorit totesivat, että nyt alkaa Putinin korttitalo sortua: eihän kansa voi enää noin ilmiselvää valetta uskoa. Tässä on ymmärretty venäläinen kansanluonne totaalisesti väärin. Eivät venäläiset ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta valheisiin uskoneet enää aikoihin. Oleellista on se, että venäläiset eivät näistä valheista välitä. Eivät venäläiset ruvenneet Neuvostoliiton aikanakaan kapinaan, vaikka propagandaan uskoi enää 1-2 henkilöä eli pääideologi Mihail Suslov varmana tapauksena ja mahdollisesti Brezhnev itse. Kaikki jatkoivat hymistelyä ja teeskentelyä kuten ennenkin. Kolmekymmentä vuotta on aivan liian lyhyt aika kansanluonteen muuttamiseen, vaikka kehitystä on kieltämättä todella tapahtunut.


3. Venäjänkielisten todelliset näkemykset

Lehti kartoitti, mikä on Suomessa asuvien venäjänkielisten näkemys NATO-jäsenyydestä. "Kartoitus" tarkoitti tyypilliseen tapaan sitä että soitettiin muutamalle kaverin kaverille. Tämä on otosvääristymä, josta saatuja tuloksia ei pidä ottaa vakavasti. Todellisuudessa tilanne on huomattavasti monimutkaisempi. Suomessa asuvat Venäjän kansalaiset ovat jakautuneet kahteen keskenään vihamieliseen osaan: niihin jotka kannattavat sotaa ja niihin jotka vastustavat. Lisäksi on se kolmas osa, joka yrittää olla välittämättä yleensä huonosti onnistuen. Sopan tekee hankalaksi Suomessa asuva ukrainalaisväestö. Tiedusteluverkostoni mukaan sotaa kannattavien venäläisten ja ukrainalaisten välillä on ollut jo lievää törkeämpää nahistelua. Tästä ei medioissa ole ollut puhetta - onko kyseessä tietoinen vaikeneminen vai tiedottomuus, sitä en vielä tiedä. Mutta ukrainalaisten ja putinistien keskinäinen nahistelu on saattanut sotaa vastustavat venäläiset hankalaan asemaan. Toisaalta he vastustavat putinisteja, mutta toisaalta taas eivät halua asettua ukrainalaisten puolelle toisia venäläisiä vastaan. Hyviä ratkaisuja tilanteeseen ei ole nähtävissä.


4. Piispantarkastus

Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen heitti romukoppaan erään nasaretilaisen toteamuksen "älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi" ja julisti Mullikkabladetin (Savon Sanomat) pääkirjoituksessa Venäjän armeijan kiduttajien, raiskaajien ja tappajien joukkioksi. Näinhän se tietysti on, mutta harvemmin tuollaista suoraa puhetta kirkonmiehiltä kuulee. Jolkkosesta en muuten tiedä, mutta muistan hänen kerran pitäneen Lapinlahden silloisissa Eliittikisoissa mainion avauspuheen. Kynä näkyy edelleen olevan yhtä terävä ja asiallinen.


5. Nälkä aina vieraanamme

Ruuan hinnan ennustetaan nousevan syksyyn mennessä 10 %. Oma arvioni liikkuu minimissäänkin korkeammalla. Peruselintarvikkeiden hinta kohonnee vähintään 20 %, saattaa nousu olla jopa 50 %. Arvokkaammat tuskin nousevat niin paljon. Tämä aiheutuu kysynnän ja tarjonnan laista. Ihmisillä on vähemmän rahaa ruokaan, jolloin heidän kulutuksensa suuntautuu perustarvikkeisiin, joiden hinta taas nousee suhteessa enemmän kun kysyntäkin nousee suhteessa enemmän. Kehotan lukijoita varautumaan tilanteeseen. Nälkää tuskin joudutaan näkemään, vaikka maataloustuottajat ovatkin joutuneet leikkaamaan lannoitteiden hintojen takia tuotantoaan eivätkä kesän kasvunäkymät näytä muutenkaan hyvältä. Mutta 10 % hinnannousu on kyllä aivan liian optimistinen veikkaus.


6. Jotain hyötyä Soinista

Timo Soini liittyi Ylen Jälkiviisaat -ohjelman raadin jäseneksi. Samalla Maryan Abdelkarim käveli ohjelmasta ulos, koska ei voinut hyväksyä entisen perussuomalaisten puheenjohtajan tuloa mukaan. Missähän todellisuudessa kiintiösomali on elänyt? Soinihan oli nimenomaan syy siihen, että suomalaisten etua ajava osio perussuomalaisista ei saanut ääntään kuuluville.
Kiintiösomali ilmoitti, ettei voi esiintyä samassa ohjelmassa Soinin kanssa, koska se ”olisi hänen arvojensa vastaista. – Katsojalle se, että istun samassa tilassa Soinin kanssa, saattaisi antaa kuvan, että olen ok hänen toimintansa kanssa. Tämä ei ole totta. Jouduin siis miettimään rooliani ja ihmisiä, jotka samaistuvat minuun, kuten omia lapsiani ja sitä, miten he näkevät sen tilanteen, Abdulkarim sanoo.” Siinäpä se tuli tiivistettyä. Arvoihin kuuluu siis se, että ei suostuta keskustelemaan vastapuolen kanssa. Alkaa tampiompikin vähitellen ymmärtää, miksi Afrikka ja muslimimaat ovat sellaisia persläpiä kuin ovat, kun arvot ovat tuollaiset. Surkuhupaisaksi asian tekee se, että eihän Soini edes ole todellinen vastapuoli.
Prosessissa on toki se hyvä puoli, että yhdestä julkisuuden haittamaahanmuuttajasta päästään eroon. Tosin voihan se olla, että Soinin myötä päädytään ojasta allikkoon. Hänen jäljiltään kun jää yleensä vain savuavia raunioita. Suomenennätysmies alallaan: tiettävästi kenenkään muun alta ei ole hajonnut kolmea eri puoluetta (SMP, perussuomalaiset, siniset).


7. Toistuva uutinen

Blaablaablaa ... Mohamed El Fatimi … jäkjäkjäk …kolmentoista vuoden vankeusrangaistukseen … käläkäläkälä …26 rikoksesta, muun muassa törkeistä lapsen seksuaalisista hyväksikäyttöistä … päläpäläpälä … Helsingin hovioikeus tuomitsi … jepjepjep.
(Huom. Koska tämä uutinen on joka uutiskatsauksessa, vain nimi (joka sattuneesta syystä pitää oikeinkirjoituksen varmistamiseksi aina copypasteta linkin jutusta), tuomion pituus, tekotapa ja tuomioistuimen sijainti vaihtelevat, katsoin parhaaksi jouduttaa lukemista jättämällä toistuvat osat pois.)


8. Markkinarako

EU tekee jälleen kerran typeryyksiä ja Suomi tekee vielä isompia typeryyksiä aikoessaan noudattaa säännöksiä. Määräys kävi että talojen energiatehokkuutta pitää nostaa. Vähemmän yllättävästi tämä tarkoittaa sitä, että jonkun pitää energiatehokkuus todistaa ja se taas tarkoittaa erilaisten pikkufirmojen nousua kuin sieniä sateella tekemään turhaa työtä. Tässäpä loistava markkinarako: energiatodistuksia halvalla. Ei sillä niin väliä mikä on todellisuus, sillä EU-säädöksissä pätee tunnetusti vanha sääntö. Mikäli paperi ja realiteetti ovat keskenään ristiriidassa, paperi katsotaan päteväksi.


9. Maamme

Lätkäturnauksen avausottelussa esitetystä Maamme-laulun versiosta nousi kohu. Ainoa minkä suostun aiheesta sanomaan on se, että esitys oli tasoltaan yhtä kunnioitettava ja sopiva versio Maamme-laulusta kuin kyseisen turnauksen kutsuminen ”MM-kisoiksi”.


10. Vaihtoehtolätkää

Venäjä järjesti kansainvälisen jääkiekkoturnauksen tultuaan suljetuksi pois MM-kisoista. Voitto kotiin ja sitä yritettiin juhlia kuin maailmanmestaruutta. Turnauksessa oli mukana kolme joukkuetta: Venäjä, Valko-Venäjä ja Venäjän nuorten maajoukkue. Onhan se tuokin tietysti tapa varmistaa vähintään kaksi mitalia itselle. Lievää reiluutta olisi sentään odottanut. Ei kahdella omalla joukkueella osallistuminen ole reilua ja olisi voinut kutsua paikalle ystävällismielisistä maista joukkueita sen verran, että niitä olisi ollut vähintään neljä, niin mitalistakin olisi syntynyt taistelua. Vaihtoehtojakin olisi ollut tarjolla. YK:n yleiskokouksessa vetäytymisvaatimusta vastaan äänesti sentään viisi maata. Nyt turnauksessa mukana olleiden Venäjän ja Valko-Venäjän lisäksi paikalle olisi voinut siis kutsua Pohjois-Korean, joka ei tänä vuonna tosiaan ottanut osaa jääkiekon MM-kisojen sarjatasolle IIIA, johon se olisi ollut oikeutettu. Kyseessä on kuudenneksi korkein sarjataso. Näiden kolmen joukkueen lisäksi olisi paikalle voinut järjestää myös ne kaksi muuta eli Syyrian ja Eritrean, kai Venäjältä olisi sen verran lätkävarusteita lainaksi löytynyt.


11. Jalat ristissä

Amerikkalainen entinen pika-aituri Lolo Jones voitti kaksi sisäratojen maailmanmestaruutta ja menetti 2008 ainakin mitalin, ehkä jopa kullan, kompuroituaan toiseksi viimeisellä aidalla. Hän on tullut tunnetuksi siitä, että on päättänyt kieltäytyä esiaviollisesta seksistä. Nyt hän on avautunut ongelmistaan: miehet eivät halua deittailla, koska seksiä ei ole tarjolla ennen papin aamenta. Tilannetta pahentaa se, että ikää on jo 39 vuotta. Tuossa iässä markkinarako – anteeksi ilmaisu – ei enää ole naiselle kummoinen. Tämä kyllä hämmästyttää, sillä Jones on kyllä erinomaisen hyvässä kunnossa. Kyseessähän on sama ilmiö kuin jos tarjottaisiin myyntiin vuoden 2002 automallia, jolla ei ole ajettu vielä metriäkään. Onhan se vanhentunut, mutta edelleen priimakunnossa, toisin kuin vastaavat kappaleet joilla on jo kilometrejä mittarissa kahdenkymmenen vuoden ajamisen jälkeen. Ja kyllä, se suomalainen sananlasku on väärässä. Järvi kuluu soutamalla.


12. Nuoret lupaukset

Maastojuoksun SM-kisat käytiin taas. Katselin menoa ristiriitaisin tuntein. Toisaalta osallistujamäärä oli vähentynyt, toisaalta näki muutaman lupaavan nuoren. Erityisesti M19-sarjasta kannattaa painaa kärkikaksikko mieleen. Pidin loistavatyylisen Karlos Kemppaalan voittoa varmana, mutta niin vain takaa tuli uusi komeetta Mikko Kauppinen ja vei kullan. Kauppinen herätti huomiota vetäistyään koulun Cooperin testissä komean tuloksen. Nyt nuorukainen on päässyt valmennukseen ja jälki näkyy. Ns. koneen täytyy olla mahtava, kun tuolla pohjalla mennään jo nyt noin kovaa. Kova harjoittelu on kuitenkin aina arvoitus; on kaksi eri lahjakkuuden lajia juosta kovaa luonnostaan ja kyetä kestämään se harjoitus, jota vaaditaan vielä kovempaan vauhtiin.


13. Kesää kohti

Tänä vuonna käydään kahdet arvokisat eli koronaepidemian siirtämien MM-kisojen lisäksi aikataulun mukaiset EM-kisat. Näkymät etenkin jälkimmäisissä ovat paremmat kuin aikoihin. Varmoja mitaleja ei lajissa tunnetusti ole, mutta nyt on niin monta kanditaattia olemassa, että pitäisi olla epäonnea ellei mitaleja tule kahta ja aivan tolkutonta sellaista, ellei tule edes yhtä. Iltasanomat ruoti nämä läpi ansiokkaassa jutussaan, jonka ainoa kauneusvirhe on se että allekirjoittanut pilaa yhden kuvan taustaa läsnäolollaan. Sivumennen sanottakoon että yksi mitali EM-kisoissa on täsmälleen se, johon Suomi on väestömääränsä puolesta oikeutettu.


Loppukevennys: Turha odottaa lausuntoa

Venäjän tiedottaminen on tunnetusti sitä, että sen ansiosta tiedetään ainakin miten asiat eivät ole. Tässä sunnuntai-aamuna nukuin rankan lauantain jäljiltä poikkeuksellisen pitkään, joten Salli heräsi ensin. Kuultuaan minun liikkumiseni hän tuli paikalle ja totesi: ”Arvaa kuka voitti Euroviisut?”. Loogisesti ajattelin, että hän esittää tuon kysymyksen siksi, että siihen on jokin syy. Niinpä vastasin että Suomi. No ei. Seuraavaksi pohdin lisää logiikkaa ja vastasin oikein eli Ukraina. Mikä oli oikein.
Jäin odottamaan, milloin Venäjä ottaa kantaa ja ilmoittaa Ukrainan voittaneen epärehellisesti. Tätä ei kuulunut, joten tottahan sen täytyi olla. Eihän Venäjä voi tiedottaa mitään totuudenmukaisesti. Tosin euroviisujen kunniaksi on todettava, että tällä kertaa kisa oli poikkeuksellisen rehellinen – äänestyshuijauksesta epäillään vain kuutta maata.

lauantai 14. toukokuuta 2022

Uusinta: Kyllä kansa tietää

Lukijalle: Alkavan kevään kevennykseksi uusitaan pakina eri maiden kansallispuvuista. Ei voi muuta kuin todeta, että kehitys kehittyy: kun tämän jutun julkaisuaikaan käytettiin vain koodia "seurue" ja kaikki tiesivät mistä oli kyse, nykyään sen lisäksi on tullut esimerkiksi "Suomen kansalainen", jolloin kaikki tietävät että kyseessä ei ole "kantasuomalainen". Toinen hauska ilmaus on "ulkomaalaistaustainen", jota käytetään myös maassamme laittomasti oleskelevista. Mikä on sinänsä hupaisaa, koska nämä ovat saattaneet olla maassa vain lyhyen ajan, mutta oletteko koskaan kuulleet vaikkapa useita vuosia SM-liigassa pelanneesta kanadalaisvahvistuksesta käytettävän termiä "ulkomaalaistaustainen"? Ei, kyllä hän on aina "kanadalainen".

"Poliisi etsii kansallispukuisia epäiltyjä", on niitä kuluneimpia kiertoilmauksia mitä löytyy. Kumma juttu, ettei siinä sanota koskaan tarkemmin, mistä kansallispuvusta mahtaa olla kyse. Niitä sentään löytyy melkein joka kansallisuudelta omansa, kaftaaneista kimonoon.

Yleensä Suomessa uutisissa mainitulla "kansallispuvulla" tarkoitetaan sellaista muutaman bruttorekisteritonnin vetoista sosiaalitoimiston maksamaa asustetta. Tiedossa ei ole, korvataanko myös jälkeenpäin sisäpuolelle asennetut ripustuskoukut veronmaksajien rahoista suoraan kuittia vastaan vai ainoastaan välillisesti sosiaalituella.

Joka tapauksessa kansallispuku kertoo aina käyttäjästään eli kyseisestä kansallisuudesta paljon. Päästäkseen kansallispuvuksi sen on täytynyt olla soveltuva kyseisen kansallisuuden tarpeisiin, kuten edellisestä esimerkistä voi helposti havaita. Joskus tämän yhteys puvun ja sen käytännöllisyyden välillä on vaikea havaita, mutta tutkiva journalismimme on selvittänyt eräiden tunnettujen kansallispukujen sosiaaliset taustat.

Kansallispuvut ja niiden todelliset selitykset, TOP 10:

10. Hollanti, puukengät
Hollantilaisilla oli ongelmia kengännauhojen solmimisessa, mutta ratkaisu löytyi puukengistä - ei nauhoja. Sittemmin kansan sivistystaso nousi ja rusetti opittiin. Puukengät jäivät pois muodista, mutta ovat viime vuosina kokeneet uuden nousun maan kahelin huumepolitiikan ansiosta. Pilvipöhnässä hollantilaisilta menivät aina nauhat umpisolmuun, mutta vanhat kunnon puukengät olivat jälleen pelastus. Ne ovat tosin saaneet kovan kilpailijan saman asian ajavista Crocseista, joita käyttääkseen täytyykin olla pilvessä - ei niitä psykedeelisiä LSD-värejä selvin päin kestäisi.

9. Havaijilaiset (ja kaikki siellä käyvät turistit), havaijipaita
Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta 12 tuntia vuorokaudessa suoraan päähän. Muutaman kilometrin päässä tulivuori purkaa laavavirtaa takapihalle. Vanhasta tottumuksesta vilkuilee taivaalle, milloin japanilaiset hyökkäävät. Vähemmästäkin pimahtaa pukemaan päälleen havaijipaidan kaltaisen mauttomuuden huipentuman. Onneksi lento keskeltä valtamerta kestää riittävän kauan, jotta paikalta poistuvat ehtivät tulla järkiinsä ja vaihtaa vaatteita ennen koneen laskeutumista sivistyneelle seudulle.

8. Englanti, knalli ja sateenvarjo
Lontoo on ainoa paikka maailmassa, jossa aurinko voi paistaa pilvettömältä taivaalta ja ihmiset ottavat silti sateenvarjon kainaloonsa poiketessaan lähikaupassa. Aiheesta. Britanniassa ei ole säätilaa, vaan säähäiriö. Sateenvarjo on siis tarpeellinen, mutta knalli on pelkkää rekvisiittaa. Sen tarkoitus on vain toimia sateenvarjon korvikkeena. Mikäli varjo unohtuu, vesi kerääntyy knallin reunukseen valumatta niskaan. Knallia ja sateenvarjoa pidetään vain siksi, että dementian iskiessä on todennäköistä, että edes toinen niistä olisi mukana.

7. Islanti, Þjóðbúningurinn
Turha toivoa että kirjoittaisin tuon uudestaan. Tai siis edellisenkin copypastesin Wikipedia-artikkelista. Islannin kansallispuvun tausta on epäselvä, mutta sen nimen syy tiedetään. Skotlannista, Irlannista, Norjasta ja Tanskasta lähetettiin saaga-aikoina Islantiin vakoilijoita, jotka yrittivät soluttautua lähes täydellisesti islantia puhuvina mukaan yhteisöön. Jos jotakuta epäiltiin vakoilijaksi, hänen käskettiin lausua kansallispuvun nimi. Mikäli kieltäytyi, jäi kiinni. Jos taas ei-syntyperäinen yritti, vakoojaongelma yleensä ratkesi saman tien tämän tukehtuessa omaan kieleensä.

6. Pohjanmaa, junkkaripuku
Pohjanmaalla harrastetaan pesäpalloa ja painia, joten olisi luontevaa että kansallispuku olisi soveltuva näihin tarkoituksiin. Mutta eikö mitä, on käytännössä mahdotonta harjoittaa kumpaakaan lajia kyseisessä puvussa. Tarkemmin katsottuna tämä on ymmärrettävä hämäys. Pohjalaiset yrittävät salata nämä harrastuksensa. Pesäpallo kun on sopiva laji niille, jotka ovat jo kuudennessa polvessa serkkunsa kanssa naimisissa ja painia pohjalaiset harrastavat ainoastaan päästäkseen hyvällä tekosyyllä kopeloimaan toisia miehiä. Tämän totuuden ääneen sanominen taas on syynä siihen, että Pohjanmaan kansallispukuun kuuluu olennaisena osana puukko.

5. Etelä-Amerikka, poncho
Intiaanien koko vartalon peittävä poncho on osoittautunut sopivaksi vaatekappaleeksi. Poncholla on päälle puettuna kaksi kätevää ominaisuutta: sillä kykenee peittämään koko vartalon polviin asti ja kädet voivat joko heilua vapaasti tai ne voi piilottaa näkymättömiin ponchon alle. Kolmas näppärä ominaisuus on se, että lämpimissä oloissa liikuttaessa sen voi kääriä rullalle mukana kuljetettavaksi. Paikalleen pysähdyttäessä ponchon voi sitten laittaa päälle ja tunkea kädet sen sisälle lämmikkeeksi. Tämä ominaisuus onkin antanut porukassa liikkuvien intiaanien käärityille ponchoille nimityksen inkkarin rullat, jotka purettuna ja päälle suojapeitteeksi heitettynä mahdollistavat häiritsemättömät ... no joo.

4. Juutalaiset, kipa
Kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, kannattaa pitää leveälieristä hattua meksikolaisten tai teksasilaisten tapaan. Niin luulisi Lähi-idästä lähtöisin olevien juutalaistenkin tekevän. Mitä helvettiä tekee jollakin kipalla, joka ei peitä kunnolla edes päälakea? Selitys löytyy psykologiasta - kuten jo Freudista tiedetään, juutalaiset ovat kävelevä kompleksikasa. Kipaa pitävät vain juutalaismiehet, josta voikin jo kätevästi päätellä käytön syyn. Jokainen juutalaismies on kokenut nips-naps -operaation viikon ikäisenä. Esinahka veks. Tuntuu että puuttuisi jotain. Siksi käytetään kipaa, että mulkun päässä olisi edes jokin suojus.

3. Saksa (lähinnä Baijeri ja myös Itävalta), nahkahousut
Lederhosen on käsite ja erinomainen esimerkki saksalaisten huomaavaisuudesta. Kuten hyvin tiedetään, saksalaisten kansallisruoka on hapankaali. Mistä oikein luulitte sanonnan "pyörii kuin pieru nahkahousuissa" tulevan? Kun mahassa möyrivään cocktailiin lisää vielä oluen, niin voitte vain kuvitella millainen tuoksahdus olisi Oktoberfestissä, elleivät Baijerin pojat kaappaisi kaasupäästöjään ilmatiiviisti nahkahousuihinsa.

2. Arabia (naiset), jätesäkki
Luulisi, että musta täyskaapu on vihonviimeinen asuste aavikon polttavassa kuumuudessa. Niin se periaatteessa onkin, mutta sen käyttöön on hyvät syyt. Mikä tahansa muukin kansakunta vaatisi naisiaan pukeutumaan kokopeittoon, jos ne olisivat yhtä rumia. Oikeaoppisissa muslimimaissa naiset saavat riisua kaapunsa vain kotioloissa, ja siksi Saudi-Arabian johtava tekninen innovaatio onkin uudenlainen keino syntyvyyden säännöstelyyn: makuuhuoneeseen jätetään valot päälle. Kaikkiin tämäkään ei tepsi. Esimerkiksi tunnettu egyptiläisterroristi Umar Abdulrahman on kymmenen lapsen isä. Hän sattuu nimittäin olemaan sokea.

1. Skotlanti, kiltti
Siis että miehet pukeutuvat hameeseen? Toisaalta mitä muutakaan voi odottaa kansakunnalta, jonka oli pakko keksiä sekä golf että curling, koska taitouinti ja muodostelmaluistelu olivat aivan liian miehekkäitä lajeja heille. Eivätkä skotit edes pidä kiltin alla mitään, vaan killuttimet heiluvat vapaasti. Tämä selittääkin kiltin käytön käytännöllisen syyn. Aiemmin skottimiehet käyttivät housuja, mutta lampaat oppivat juoksemaan karkuun kuullessaan avautuvan sepaluksen äänen.

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Talvisota, osa II


Suomessa eletään lähikuukausina kohtalon hetkiä, kun NATO-hakemus ja sen käsittely ovat esillä. NATOonhan tässä on oltu menossa jo vuosikausia, mutta otollinen hetki on koittanut vasta Ukrainan sodan myötä, kun Venäjän olemusta tajuamattomista osa on järkiintynyt ja Venäjä itse on heikompi kalustomenetysten myötä.
Oma näkemykseni asiasta ei ole muuttunut yhtään mihinkään sitten vuoden 2008, jolloin aloin aavistella että taisin erehtyä Putinin suhteen. Sitä ennen olin pitänyt Venäjän kehitystä lupaavana, mutta presidentinviran vaihtokauppa Medvedev-Putin oli käänteentekevä. Silti en ennen tätä vuotta voinut täysin uskoa Putinin todellista minää, vaikka epäilyt vahvistuivat koko ajan. Vuodesta 2014 lähtien olen pitänyt Putinia enemmän despoottina kuin Venäjän edun ajajana, mutta prosenttilukema oli silloin vasta 60-40, kun se on nyt 95-5.
NATO-kantani muuttui kuitenkin vuonna 2008. Sitä ennen olin liittymisen vastustaja. Sen jälkeen kantani oli, että periaatteessa NATOon ei pidä liittyä, mutta koska käytännössä poliitikot eivät ole valmiita tekemään vaihtoehtoisia toimenpiteitä (puolustuksen ja puolueettomuuden vahvistaminen), niin käytännössä NATOon pitää liittyä. Ainoa muutos kannassani on ollut sen voimistuminen. En alkuvuosina sitä ääneen sanonut, koska varmuusasteeni ei ollut riittävä. Krimin valtauksen jälkeen olen kuitenkin suuni ja näppäimistöni avannut.
Kantani ei ole muuttunut Ukrainan sodan myötä. Paitsi että se on heikentynyt. Nyt en enää ole yhtä varma siitä, että liittyminen kannattaisi. Tämä siksi, että niin moni poliitikko on muuttanut kantaansa. Muutos puolestaan tarkoittaa sitä, että jos NATOon liittyminen ei onnistukaan, saattaa jopa olla mahdollista että poliitikot ottavat lusikan kauniisti käteen ja tekevät maallemme sen mikä olisi pitänyt tehdä jo 20-30 vuotta sitten.

En kuitenkaan pidätä hengitystäni tätä odottaessa. Poliitikkomme eivät ole osoittaneet erityisen suurta älyllistä kykyä, mikä näkyy parhaiten siinä että NATO-kannat muuttuivat kummasti Ukrainan sodan myötä. Venäjän luonteen ei olisi pitänyt enää olla mikään yllätys. Välillä alkaa jopa epäilyttää, olinko sittenkin oikeassa reilun kuukauden takaisessa puolisatiirissa, jossa kerroin miten Venäjä on vuosikymmeniä vaikuttanut Suomen poliitikkojen laatuun sitä tarkoituksellisesti heikentäen.
On kuitenkin huomautettava, että mikäli poliitikkojen kyvykkyys mitataan taidolla päästä valtaan ja pysyä siellä, Suomen poliitikot ovat todella ammattitaitoista väkeä. Tuon kyvyn on oltava todella korkealla tasolla, sillä jos vallassa pysyy muiden kykyjen puuttuessa noin totaalisesti niin hirvittää. Alan mestari on Sanna Marin, jonka älyllinen kyvykkyys on tasolla jolla tämä lause on kielioppivirhe, sillä sanojen ”älyllinen kyvykkyys” ja ”Sanna Marin” esiintymisen samassa virkkeessä pitäisi olla mahdotonta. Marin on yhden tempun ihme ja se temppu on saada ihmiset uskomaan hänen kykyihinsä. Tähän lankaan eivät ole menneet ainoastaan liian suuri joukko äänestäjiä ja suomalainen media, vaan jostain käsittämättömästä syystä jopa ulkomaiset tiedotusvälineet.

Juuri NATO-prosessin käytännön menettelyssä poliitikkojemme typeryys näkyy pelottavimmalla tavalla. Nyt he ovat ajaneet itsensä nurkkaan – vai onko se ollut koko ajan tarkoituskin – josta ei ole muuta ulospääsyä kuin jättää NATO-hakemus. Miettikääpä itse mitä tämän kaiken hypetyksen jälkeen tarkoittaisi se, jos Suomi ei hakisi jäsenyyttä. Aivan, se kertoisi Venäjälle sen että Suomeen tepsi painostus. Vaikka poliitikkojamme kohtaisi yhtäkkinen joukkojärkiintyminen, he tajuaisivat että NATOon on pakko hakea, vaikka järkevämpää olisi hoitaa asiat itse. Silloin ei auttaisi muu kuin toivoa että hakemusta ei hyväksytä ja jos ja kun kuitenkin hyväksytään, jäädä odottamaan pölyn laskeutumista eli sitä että Venäjän hybridivaikuttaminen (tai rajummat toimet, joista kohta lisää) päättyvät ja se hyväksyy hampaitaan kiristellen tapahtuneen tosiasian eli Suomen jäsenyyden. Jonka jälkeen Suomi ilmoittaa eroavansa NATOsta näytettyään, että meihin ei painostus tepsi. Mutta tämä on turhaa höpinää, NATOon on pakko hakea ja sinne mitä luultavimmin mennään.

Koska on ilmeistä, että NATOon mennään, niin mietitään mitä Venäjä tekee. On ilmeistä, että se pyrkii vaikuttamaan sekä Suomeen että pelottelemaan muita NATO-maita liittymisen seurauksilla. Varsin todennäköistä on, että pelottelu ei tehoa. Tällöin Venäjä yrittää hybridioperaatioita. Ikävä uutinen Venäjän kannalta on se, että Venäjän omat asiantuntijat ovat suureksi osaksi haluttomia hyökkäyssodan tukemiseen ja Suomella on muutenkin paremmat propellipäät. Voi tulla joitakin pankkiongelmia ja pari sähkökatkoa, mutta todennäköisesti tällä saralla Venäjä – joka tietysti kiistää osallisuutensa – tuskin saa ihmeitä aikaan.
Tästä päädytään sitten astetta ikävämpään skenaarioon eli on sotilaiden vuoro toimia. Venäjä yrittänee rajoitettua operaatiota eli ottaa haltuunsa joitain rajattuja kohteita saadakseen aikaan jäätyneen konfliktin. Tämä on näet tilanne, jota Venäjä kestää huomattavasti paremmin kuin länsimaat. On kuitenkin todennäköistä, että tämä johtaa laajempaan konfliktiin. Suomi on tehnyt selväksi, että koko aluetta puolustetaan.

Kuvitellaan siis, että Venäjä ja Suomi päätyvät de facto sotaan. Jos näin käy, tämä tapahtunee lähikuukausina. Tästä on pakko todeta, että jos kerran sotia pitää niin soditaan sitten nyt. Tämän parempaa hetkeä tuskin on. Venäjä on menettänyt paljon kalustoa Ukrainassa ja sotii siellä yhä. Paine Suomen rintamalla olisi vähäisempi. Lisäksi Suomi on ollut tietoinen kiristyvästä tilanteesta. Valmistautumistoimia on tehty.
Sodan todennäköisyys on kuitenkin vielä suhteellisen pieni. Arvioin tämänhetkisten tietojeni nojalla Suomen joutuvan Venäjän kanssa aseelliseen konfliktiin tämän vuoden aikana noin 25-prosenttiseksi. Käsi kädessä tämän riskin kanssa kulkee luonnollisesti myös Ukrainan kriisin eskaloituminen ydinsodaksi, joksi lasketaan tietysti vain yhden ainoan pienen taktisen ydinaseenkin käyttö, joka ei yllättäen johda sen pidemmälle. Tämän riskin arvioin tällä hetkellä noin 55-prosenttiseksi. Putin ei anna periksi ja koska länsi tukee Ukrainaa, Venäjä ei voi perinteisin asein voittaa. Vaihtoehdot ovat Putinin päätyminen ryssän helvettiin tai ydinasekokeilu.
Molempien riskien realisoituminen on kiinni yhdestä miehestä eli Vladimir Putinista. Yksittäisen miehen mielenliikkeiden tuloksia on psykohistorian valossa mahdotonta ennustaa kovin tarkasti. Siksi arvioiden virhemarginaali on suuri.
Sen sijaan suurten massojen käyttäytymisen ennustaminen on huomattavasti helpompaa. Kun miettii venäläistä kansanluonnetta, Putinin kaltaisen diktaattorin ilmestyminen oli hyvin mahdollinen joskaan ei väistämätön skenaario. Mikäli Venäjä selviää nykytilanteestaan ilman mullistuksia, on hyvin todennäköistä että sen perusluonne ei muutu yhtään mihinkään. Olemme takaisin lähtöruudussa.
Jos taas Venäjä ottaa kunnolla nenänsä veriseksi, elämme mahdollisuuksien aikaa. Saksa teki toisen maailmansodan jälkeen tilin menneisyytensä kanssa. Venäjä ei ole sitä koskaan tehnyt. Katsokaa Google Mapsista minkä tahansa venäläisen kaupungin keskustan kadunnimiä. Valitsen satunnaisesti karttaan tökkäämällä malliksi … Tambovin. Ja aivan oikein: heti keskustasta löytyvät ”Karl Marxin katu”, ”Proletaarikatu”, ”Lokakuunkatu”, ”Internationaalikatu”, ”Neuvostokatu”, ”Puna-armeijan katu”, ”Kuibyshevinkatu”, …, kumma kyllä, ”Lenininkatua” ei taida löytyä vaikka se on melkein jokaisen venäläiskaupungin keskustassa. Ihan sama kuin saksalaiskaupungeista löytyisi ”Hitlerinkatu”, ”Kansallissosialistienkatu”, ”Schutzstaffelinkatu”, ”Tammikuun 30. katu”, ”Göringinkatu” ja monta muuta vastaavaa.
Niin kauan kuin Venäjällä vallitsee tuollainen asenne, Putinin Haloselle heittämän vitsin muunnelma on tosi: maailma saa huokaista helpotuksesta vasta sitten kun ainoa ongelma on Kiinan ja Suomen rajan levottomuus Moskovan ollessa länsisuomalainen pikkukaupunki.
Venäjä on hieno maa, venäläiset ovat upeaa kansaa. Mutta päästäkseen sivistyneiden kansakuntien joukkoon heidän on tehtävä tili menneisyyden kanssa. Alueellisesti tämä tarkoittaa neljää kovaa K:ta: Kuriilit, Kaliningrad, Krim, Karjala. Tämä on myös mahdollisuus. Japani haluaa epäilemättä Kuriilien kaksi eteläisintä saarta ja se on tehnyt kantansa myös selväksi. Jos Venäjä vajoaa heikkouteen ja sekasortoon, ei kannata hämmästyä mikäli Japani käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kaliningrad puolestaan on Venäjän omituinen eksklaavi, oikealta nimeltään Königsbergin alue. Sen myymistä Saksalle sopisi harkita. Saksan ja Japanin rahoituksella nämä operaatiot voisivat jopa onnistua. Oikeudenmukaisuus suureksi osaksi toteutuisi. Samalla voisi hoitaa kuntoon kiistatta oikeudenmukaiset rajansiirrot, joissa kyse on ollut Neuvostoliiton mielivallasta. Eli kaksi puuttuvaa K:ta, Krim ja Karjala. Venäjällä on oikeus Krimiin historiallisin ja väestöllisin syin. Lähes yhtä suuri oikeus kuin Suomella on Tarton rauhan rajoihin. Ihanteellinen ratkaisu olisi rauhansopimus, jossa kaikki osapuolet tunnustaisivat Krimin Venäjälle kuuluvaksi, Suomelle palautettaisiin talvisotaa edeltäneet rajat, Saksa saisi Itä-Preussinsa takaisin ja Japani Kuriileista sen osan minkä on ilmoittanut haluavansa. Saksa ja Japani rahoittaisivat väestön uudelleenasuttamisen Venäjälle. Ukraina suostuisi lisäksi siihen, että Donbassissa järjestettäisiin Schleswig-Holsteinin mallin mukainen kansanäänestys siitä, mihin maahan asukkaat haluavat kuulua eli Donbassin jokainen alue päättäisi tietyissä rajoissa itsenäisesti – toki enklaavien synnyltä välttyen – valitako Venäjä vai Ukraina.

Yllä oleva on luonnollisesti toiveajattelua, jonka mahdollinen toteutuminen on riippuvaista mahdollisen sodan lopputuloksesta. Sota puolestaan on aina inhimillinen katastrofi, mikä tuppaa unohtumaan aina silloin kun sotien välinen rauhan aika pääsee venähtämään kiusallisen pitkäksi kuten nyt. Tällä kertaa ollaan kuitenkin Suomen kannalta eri tilanteessa kuin 1939. Tuolloin sotaan joutuminen oli näin jälkikäteen katsoen Suomen kannalta huono asia kaikilta mahdollisilta kannoilta. Hyvien asioiden seuraaminen olisi ollut mahdollista vain erinomaisella sotaonnella ja sellaista ei siunaantunut. Joskus väitetään, että talvisota yhtenäisti kansan ja paransi vapaussodan haavat, mutta silloin unohdetaan pohtia mitä olisi tapahtunut ilman talvisotaa. Hyllyssäni on värivalokuvateos Kesä 1939, jonka kuvat kertovat toisenlaista tarinaa. Suomi oli vahvasti vaurastumassa ja sodasta irti pysyminen olisi sekin yhtenäistynyt kansaa maailman melskeissä.

Nyt tilanne on siinä mielessä toinen, että vaikka sota onkin katastrofi, siitä olisi tällä kertaa hyviäkin seurauksia. Siis varmoja sellaisia. Epävarmat riippuvat sitten sotaonnesta. Varmoihin hyviin puoliin kuuluu ainakin se, että melkoinen osa haittamamuista häipyisi maasta. Näitä ei ollut vuonna 1939. Toiseksi nykyistä huonompia poliitikkoja tuskin päätyisi johtoon sen vaihtuessa kriisitilanteessa. Vuonna 1939 syytettiin ”malli Cajanderia”, mutta kyllä sen ajan poliitikot olivat nykypäivään verrattuna kyvyiltään aivan eri tasolla. Lisäksi kansa yhtenäistyisi – yhtenäistyi se toki myös 1939, mutta silloin tilanne oli erilainen, sillä jo ennen sotaa suuntana oli yhtenäistyminen, kun se nyt on hajaantuminen. Tässä yhteydessä on muistettava myös se, että Suomessa on selvästi vuotta 1939 suurempi venäläisväestö. Suomen nykyinen venäläisväestö taistelisi Suomen puolesta aivan samoin kuin talvisodassa, jossa Muolaan venäläiskylä Kyyrölästä (entinen itsenäinen kunta vuoteen 1934 asti) kaatui kymmenittäin miehiä.
Varmoista huonoista puolista ihan vain varmuuden vuoksi mainitaan tapahtuvat infrastruktuuriin kohdistuvat tuhot, ihmismielten traumat ja vuosikymmeniksi syntyvät rasitteet itänaapuriin, jonka kanssa meidän on kuitenkin aina elettävä.


Jos sota tulee, mitkä ovat sitten ne seuraukset, joista ei voi varmasti tietää? Käydään läpi karkeat vaihtoehdot. Skenaariot huonoimmasta parhaimpaan ovat seuraavat:

1. Sota eskaloituu täysimittaiseksi ydinsodaksi
Tämä tarkoittaisi ihmiskunnan jos nyt ei tuhoa, niin ainakin merkittävää takapakkia. En osaa asiantuntemuksen puutteessa arvioida todellisia vaikutuksia sen enempää kuin että tämä on varmasti huonoin vaihtoehto.

2. Suomi menettää osan alueistaan
Tämän skenaarion vakavuusaste on luonnollisesti riippuvainen siitä, mihin raja asettuisi. Tämän vaihtoehdon toteutuminen edellyttäisi ensisijaisesti sitä, että länsivalloille Suomi olisi uhrattavissa oleva pelinappula. Mikä ei historian valossa olisi suinkaan ensimmäinen kerta. Tällöin todennäköisin skenaario olisi se, että idässä raja vedettäisiin suunnilleen Pietari Suuren linjaa pitkin ja hyvin mahdollisesti Suomi menettäisi myös Lapin suunnilleen lääninrajaa pitkin. Kaupungeista jäisivät tällöin Venäjän puolelle Lappeenranta, Kotka, Hamina, Kouvola ja Savonlinna. Mahdollisesti Venäjä vaatisi myös Mikkelin ja ehkä myös Joensuun, koska tällöin se saisi Saimaan sisäjärvekseen. Vaatihan se aikoinaan Sortavalankin saadakseen koko Laatokan, vaikka ei onnistunut koskaan kaupunkia valtaamaan. Evakuoitavien asukkaiden määrä olisi reilusti yli puoli miljoonaa (tuskin kukaan haluaisi tälläkään kertaa jäädä Äiti-Venäjän vähemmän hellään huomaan), mikä suuruusluokaltaan olisi suhteessa täsmälleen saman luokan operaatio kuin viimeksikin. Tämä vaihtoehto olisi valtava taloudellinen ja henkinen katastrofi.

3. Suomi joutuu Venäjän miehittämäksi
Äkkiseltään tuntuu oudolta, että kokonaan miehitetyksi joutuminen on huomattavaa aluemenetystä parempi vaihtoehto. Selitystä varten ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin Suomenlahden yli. Viro, Latvia ja Liettua joutuivat Neuvostoliiton miehittämiksi. Sitä miehitystä kesti todella pitkään, viitisenkymmentä vuotta. Kun vapaus sitten koitti, niiden omistuksessa oli käytännössä sama ala kuin ennen sotaa. Suomi ei kuitenkaan saanut Tarton rauhan rajoja takaisin samassa yhteydessä. Uudelleen itsenäistyminen on helpompaa kuin luovutettujen alueiden palauttaminen. Toki miehityksen myötä elintaso laskee ja venäläinen haittaväestö lisääntyy, mutta elintason nousuun entiselleen menee vähemmän aikaa kuin minkä miehitys on kestänyt. Virolta on kulunut vain kolmekymmentä vuotta kuroa kiinni Suomen viidenkymmenen vuoden etumatka venäläisvähemmistöstä huolimatta.

4. Status quo
Sodan jälkeen haudataan ruumiit, pyyhitään pölyt ja jälleenrakennetaan. Tästä tulee kallis projekti, etenkin kun Venäjä tuskin maksaa sotakorvauksia. On kuitenkin ilmeistä, että tämä on miehitystä parempi vaihtoehto.

5. Tarton rauhan rajat palautuvat - edes osittain
Karjalan kanssa samanveroinen merkitykseltään olisi jäätön satama Petsamossa. Salla-Kuusamon merkitys on lähinnä henkisellä puolella. On myös mahdollista, että rajaa siirretään siten, että Saimaan kanava jää Suomen puolelle. Tai siten, että muutama rajapitäjä - Terijoki, Kivennapa, Metsäpirtti - jäävät Venäjän haltuun. Silloin olisi toki mukava saada Repola ja Porajärvi vaihdossa. Voi tosiaan olla, että Venäjä vaatii että raja ei saa kulkea Tarton rauhan oikeusrajan mukaisesti niin lähellä Pietaria. Tähän väliin on muuten heitettävä argumentti, jota en kumma kyllä ole nähnyt missään aiemmin. Neuvostoliitto perusteli aikoinaan rajansiirtoa sillä, että sen toiseksi suurin kaupunki oli liian lähellä Suomen rajaa. Entä se tosiasia, että Suomen toiseksi suurin kaupunki oli lähes yhtä lähellä Neuvostoliiton rajaa ja Neuvostoliitto katsoi lopulta asialliseksi vaatia Suomen toiseksi suurimman kaupungin itselleen suojellakseen toiseksi suurinta kaupunkiaan?

6. Tarton rauhan rajat palautuvat ja alue saadaan takaisin yhtä tyhjänä kuin luovutettaessa
Edellisessä skenaariossa oletettiin, että halukkaat asukkaat saisivat jäädä alueelle. Näin varmasti tulisi tapahtumaan, sillä eiväthän edes venäläiset halua asua Venäjällä. Jos ette usko, tarkastelkaa Viron ja Venäjän keskinäistä maahanmuuttoa. Vironvenäläiset voisivat muuttaa Venäjälle milloin tahansa, kun taas Venäjältä ei niin vain Viroon muuteta. Tästä huolimatta tilastot osoittavat, että jälkimmäinen muuttoliike on moninkertaista. Ainoa hyvä puoli venäläisen väestön jäämisestä Suomen alueelle olisi se, että idänkauppaan saatettaisiin saada kielitaitoista ja kulttuurin tuntevaa väkeä. Nykyäänhän on koulutuspolitiikassa suurta typeryyttä, kun venäjän kieltä ei juurikaan Suomessa opiskella.

P.S. Mikäli tässä kirjoituksessa luonnostellut skenaariot alkavat ikävä kyllä toteutua, tämän blogin pitäminen saattaa päättyä äkillisesti ilman ennakkovaroitusta - ei voi tietää milloin kutsu käy. Kulissien takana tapahtuu jo.

lauantai 7. toukokuuta 2022

Uusinta: Minne ihmisjalka ei ole astunut

Lukijalle: Korona, mokomakin, sotki reissusuunnitelmat. Niinpä kaikki tässä jutussa mainitut paikat ovat yhä käymättä:

Joskus koskemattoman oloisessa erämaassa liikkuessa on mieleen juolahtanut ajatus: onko yksikään ihminen koskaan ennen minua asettanut jalkaansa juuri siihen kohtaan, johon juuri tallasin? Hyvin luultavaa on, että ainakin joskus on tällainen tapaus kohdalle osunut, ei vain voi tietää milloin. Varsinaisia täysin koskemattomia alueita maailmassa ei oikeastaan enää ole. Tässä on kuitenkin lueteltu kymmenen paikkaa, joissa ainutlaatuisen kokemuksen saattaa saada. Olisi toki ollut helpohkoa luetella valloittamattomia vuoria, luoksepääsemättömiä kallioluotoja tai asumattomia jäätiköitä, mutta päätin rajata yhteen esiteltävään kohteeseen per kategoria. Samoin rajasin pois luolat ja meren syvängöt edellyttämällä paikoilta sen, että alla on kiinteä maa ja päällä taivas.


10. Pripet, suo

Seutu on parhaiten tunnettu Tsernobylistä, jonka läpi soilta laskeva Pripet-joki virtaa. Alueen rajat ovat epäselvät, mutta enimmäkseen suot ovat Valko-Venäjän puolella, osin Ukrainassa. Kosteikkoja alueella on noin satatuhatta neliökilometriä. Asutusta on jonkin verran, jopa kaupunkeja ja talvisaikaan soilla pystyy liikkumaan. Mutta kesäisin suurin osa alueesta muuttuu läpitunkemattomaksi, upottavaksi suoksi.
Mennäkö veneellä vai riittävätkö saappaat?

Tästä on ollut erityisen suurta harmia reippaille ulkoiluaktiviteeteille kuten sodankäynnille. Ensimmäisessä maailmansodassa rintamalinjoille jätettiin suosiolla aukko kyseiseen kohtaan. Kakkosrähinässä suoalue osoittautui hyväksi piilopaikaksi partisaaneille - aika vaikeaa oli saksalaisten jahdata moottoroidulla armeijallaan vyötäröä myöten suossa kahlaavia partisaaneja. Aiheesta on tehty yksi kaikkien aikojen vaikuttavimpia sotaelokuvia Tule ja katso.


9. Kukenán-tepui, pöytävuori

Useimpien eläinten on vaikeaa kiivetä lähes pystysuoria seinämiä. Hurjimmissa tapauksissa pöytävuori eli eteläamerikkalaisttain tepuion joka puolelta tasaisen jyrkkä ja seinämät ovat vieläpä niin korkeat, että korkeusero tasangolle on huomattava. Tällöin huipputasangolle (on siinäkin sana!) on paitsi vaikea päästä ellei ole lintu ja lisäksi ilmastokin on erilainen, jolloin kasvisto ja eläimistö saattaa olla hyvinkin erilainen ympäröivään tasankoon nähden. Pöytävuoria edustaa tässä Venezuelassa sijaitseva Kukenán-tepui. Vuoren lakitasanko on noin parinkymmenen neliökilometrin laajuinen ja vähintään kolmesataa metriä välittömästi ympärivää maastoa korkeammalla, yleensä korkeuseroa on enemmän. Vuoren laelta syöksyy alas 674-metrinen vesiputous. Varsinainen viidakkotasanko on puolitoista kilometriä huippua alempana. Vain muutaman kilometrin päässä Kukenán-tepuista on vielä tunnetumpi pöytävuori Mount Roraima, jonka laki on vielä hieman suurempi ja vuorikin toistasataa metriä korkeampi.
Kukenán Mount Roraimalta nähtynä.

Mount Roraiman huipputasanko ulottuu kolmen valtion eli Guyanan, Venezuelan ja Brasilian alueelle. Se on samalla Guyanan korkein kohta, 2750 m. Koko vuoren korkein kohta on kylläkin 60 m korkeampi, mikä varmaan ottaa guyanalaisia päähän. Suomalaiset ymmärtävät, onhan Haltitunturinkin korkein kohta vain muutaman kymmenen metrin päässä rajasta Norjan puolella. Kukenán-tepui on valittu pöytävuorten edustajaksi kuuluisamman kilpailijansa sijaan siksi, että sille on selvästi hankalampi kiivetä, joten ihmisjalat eivät ole liiemmin sitä talloneet. Ei sen takia, etteikö Mount Roraimakin olisi riittävän haastava - vuorelle noustiin ensi kerran vasta 1884 ja lähimpiin kulkuyhteyksiin on vieläkin kymmeniä kilometrejä.


8. Star Mountains, viidakko

Uuden Guinean sisäosia luultiin pitkään asumattomiksi, koska tiheään viidakkoon oli käytännössä mahdotonta tunkeutua. Vasta sitten, kun ensimmäisen kerran alueen yli lennettiin kirkkaana yönä, nähtiin alkuasukkaiden nuotiot. Sittemmin aluetta on kartoitettu ja tutkittu enemmän. Kaikkein eristynein ja hankalakulkuisin alue on Star Mountains. Minkääntasoisia teitä ei ole. Alue on Indonesian ja Papua-Uuden-Guinean rajaseutua.
Pakko tyytyä satelliittikuvaan.

Vuotuinen sademäärä on jopa 10000 mm, lähes kaksikymmenkertainen Suomeen nähden. Alue on sen verran korkealla, että edes alkuasukasasutusta ei juuri ole. Jokainen alueelle uskaltautuva retkikunta löytää uusia, tieteelle aiemmin tuntemattomia eläinlajeja.


7. Tsingy de Bemaraha, louhikko

Madagaskar. Miellyttävä ilmasto, ei suurpetoja, ei korkeita vuoristoja, kaupunki vain kymmenen kilometrin päässä kohteesta ja jopa ajokelpoinen tie alueen läpi. Eli mikä on pointti? "Tsingy" tarkoittaa paikallisella kielellä "paikka johon ei voi mennä paljain jaloin".
Lähdetäänkö kävelylle?

Yli kuusisataa neliökilometriä teräviä kivenlohkareita, kymmeniä metrejä korkeita kivipylväitä ja lähes kulkukelvotonta maastoa.


6. Qattaran syvänkö, autiomaa

Sahara on maailman suurin autiomaa, mutta suurin osa siitä on elinkelpoista joskin harvaan asuttua. Lähes 20 000 neliökilometrin laajuinen Qattaran syvänkö on miltei asumaton. Siellä on vain yksi noin 300 asukkaan keidas ja sekin sijaitsee aivan alueen reunalla, joka poikkeaa muusta seudusta suuresti. Valtaosa syvängöstä on suolasuota, rutikuivaa aavikkoa ja teräviä kallioita.
Täällä huumorikin on kuivaa.

Toisen maailmansodan aikana El Alameinin taistelussa britit saattoivat olla sivustansa suhteen huolettomia - saksalaiset eivät pystyneet kiertämään Qattaran kautta sinne. Syvängön lähistöllä sijainnut saksalainen vartiopiste hyödytti suuresti Enigma-koodinmurtajia, koska sen lähettämä raportti oli joka päivä sama: "Ei mitään raportoitavaa."


5. Kilauea, tulivuori

Riskialtteimpia paikkoja maailmassa ovat tulivuoret. Paha on mennä laavakraatteriin. Vastoin yleistä harhaluuloa useimmilla tulivuorilla ei kuitenkaan ole jatkuvasti sulana kuplivaa laavaa, joten niiden kraatereihin pystyy laskeutumaan, jos luottaa onneensa. Laskutavasta riippuen ns. pysyviä laavajärviä on noin viidellä tulivuorella koko maailmassa. Niitä on tässä valittu edustamaan Havaijin saarella oleva reilun kilometrin korkuinen Kilauea näyttävyytensä takia.
Kraateri poikkeuksellisen rauhallilsena.

Tulivuori on purkautunut jatkuvasti vuodesta 1983 lähtien. Suoraan mereen syöksyvät laavavirrat ovat huikeaa nähtävää.


4. Dome Argus, jäätikkö

Antarktiksen eristynein paikka ei ole etelänapa. Se on loppujen lopuksi hämmentävän lähellä merta. Merestä kaukaisin piste Antarktiksella on Dome Argusin alueella. Etelämantereen raain ilmasto, johon verrattuna etelänapa vaikuttaa - no, etelänlomakohteelta. Etäisyys merestä ja noin neljäntuhannen metrin korkeus tekevät paikasta saavuttamattoman muutenkin. Kun siihen lisää vielä em. seikoista aiheutuvan ilmaston, niin siinä onkin tekemistä kerrakseen.
Harvinaislaatuinen näky, vierailija alueella.

Paikka on yksi maapallon vähäsateisimmista, 10-30 mm vuodessa. Lämpötila putoaa talvisin normaalisti -80 asteeseen. Satelliitilla on mitattu kylmimmillään -93,2 astetta. Tämä ei kuitenkaan kelpaa viralliseksi ennätykseksi, sillä kukaan ei ollut paikan päällä mittaamassa. Seudulla on ollut vasta vuodesta 2009 alkaen yksi tutkimusasema, mutta se on miehitetty vain kesäisin, jolloin keskilämpötila on vain -35 astetta elohopean välillä sulaessa.


3. Gangkhar Puensum, vuori

Mount Everest vallattiin 1953. Vähitellen kaikki maailman korkeimmat vuoret on kiivetty. Korkein jäljellä oleva on Bhutanin korkein vuori Gangkhar Puensum, 7570 metriä, laskutavasta riippuen maailman noin 40. korkein vuorenhuippu. Valloittamattomana vuori tulee luultavasti pysymäänkin vielä pitkään, sillä Bhutanin hallitus on kieltänyt vuorikiipeilyn uskonnollisista syistä.
Jopa rajankulku Kiinan kanssa on epävarma, mutta ilmeisesti huippu sijaitsee Bhutanin puolella.

Gangkhar Puensumin oikeutus olla maailman viimeisiä koskemattomia paikkoja ei silti ole kokonaan Bhutanin politiikan ansiota. Vuori on todella eristyneellä alueella, jonne pääsykin on vaikeaa. Sitä paitsi 1980-luvulla vuorikiipeily oli sallittua ja tuolloin tehtiin peräti neljä turhaa yritystä. Kuitenkin siihen mennessä jo kaikki sitä korkeammat vuoret oli jo kiivetty, mikä kertoo vuoren haastavuudesta.


2. Bunge Land, tulvatasanko

Uuden Siperian saaret, lähes 30 000 neliökilometriä asumatonta maata. Löydetty 1712, ensivierailu 1886. Edelleenkin on hieman kiistanalaista, kuinka suuri on suurin saarista. Kotelnysaari on kooltaan 11700 neliökilometriä. Faddejevskisaari on 5300 neliökilometriä. Mutta ovatko ne yhtä ja samaa saarta, koska niiden välissä on 6200 neliökilometrin suuruinen Bungenmaa, joka jää välillä veden alle, mutta on useimmiten maata? Noin sata kertaa kuusikymmentä kilometriä tasankoa, korkeimmillaan kahdeksan metriä merenpinnasta.
Tulvatasanko erottuu erivärisenä.

Myrskyisän sään vallitessa 80 % alueesta peittyy veden alle ja katkaisee maayhteyden. Seudulle ei ole juurikaan mahdollista eikä lainkaan turvallista mennä millään kulkuvälineellä missään tilanteessa, koska olosuhteet muuttuvat äkisti.


1. Shag Rocks, kallioluodot

Maailman tylyimpiä paikkoja asuttavaksi ovat Falklandsaaret. Asukkaita reilu kolmetuhatta, asukastiheys on luokkaa neljä neliökilometriä asukasta kohti (huomaa missä järjestyksessä suureet ilmoitettiin). Useimmiten sää on niin kehno, että se ei kelpaa edes puheenaiheeksi. Kaikkien aikojen ennätyslämpötila on 24 astetta. Kylmimmän ja lämpimimmän kuukauden keskilämpötilan ero on noin kahdeksan astetta. Jos ei sada, on yleensä pilvistä. Sitten siirrytään reilut tuhatkolmesataa kilometriä itäkaakkoon. Etelä-Georgia. Muuten samanlainen ilmasto, mutta hieman kylmempää, vähän enemmän lämpötilavaihtelua, sadetta tuplaten ja melkein koko saari hiton jyrkkää vuoristoa. Viimeiset asukkaat pakkasivat kamansa ja häipyivät 1965. Sitten kelataan vajaat kolmesataa kilometriä takaisin.
Yritä nyt sitten rantautua.

Shag Rocks. Kuusi torahampaina törröttävää kallioluotoa. Kokonaispinta-ala parikymmentä hehtaaria. Korkein nousee merenpinnasta 75 metriä ylös ja muutkaan eivät jää kauaksi. Tästä voi päätellä jyrkkyyden ja lähisaarten tiedoista normaalin säätilan. Luodot löydettiin 1762, mutta ensimmäinen ihminen kävi yhdellä luodoista vasta 1956 ja sen teki mahdolliseksi vasta helikopterin keksiminen. On varsin todennäköistä, että joillakin luodoista ei ole kukaan koskaan käynyt - tietoa asiasta ei ainakaan löytynyt.