Talvisota, osa II

Suomessa eletään lähikuukausina kohtalon hetkiä, kun NATO-hakemus ja sen käsittely ovat esillä. NATOonhan tässä on oltu menossa jo vuosikausia, mutta otollinen hetki on koittanut vasta Ukrainan sodan myötä, kun Venäjän olemusta tajuamattomista osa on järkiintynyt ja Venäjä itse on heikompi kalustomenetysten myötä.
Oma näkemykseni asiasta ei ole muuttunut yhtään mihinkään sitten vuoden 2008, jolloin aloin aavistella että taisin erehtyä Putinin suhteen. Sitä ennen olin pitänyt Venäjän kehitystä lupaavana, mutta presidentinviran vaihtokauppa Medvedev-Putin oli käänteentekevä. Silti en ennen tätä vuotta voinut täysin uskoa Putinin todellista minää, vaikka epäilyt vahvistuivat koko ajan. Vuodesta 2014 lähtien olen pitänyt Putinia enemmän despoottina kuin Venäjän edun ajajana, mutta prosenttilukema oli silloin vasta 60-40, kun se on nyt 95-5.
NATO-kantani muuttui kuitenkin vuonna 2008. Sitä ennen olin liittymisen vastustaja. Sen jälkeen kantani oli, että periaatteessa NATOon ei pidä liittyä, mutta koska käytännössä poliitikot eivät ole valmiita tekemään vaihtoehtoisia toimenpiteitä (puolustuksen ja puolueettomuuden vahvistaminen), niin käytännössä NATOon pitää liittyä. Ainoa muutos kannassani on ollut sen voimistuminen. En alkuvuosina sitä ääneen sanonut, koska varmuusasteeni ei ollut riittävä. Krimin valtauksen jälkeen olen kuitenkin suuni ja näppäimistöni avannut.
Kantani ei ole muuttunut Ukrainan sodan myötä. Paitsi että se on heikentynyt. Nyt en enää ole yhtä varma siitä, että liittyminen kannattaisi. Tämä siksi, että niin moni poliitikko on muuttanut kantaansa. Muutos puolestaan tarkoittaa sitä, että jos NATOon liittyminen ei onnistukaan, saattaa jopa olla mahdollista että poliitikot ottavat lusikan kauniisti käteen ja tekevät maallemme sen mikä olisi pitänyt tehdä jo 20-30 vuotta sitten.

En kuitenkaan pidätä hengitystäni tätä odottaessa. Poliitikkomme eivät ole osoittaneet erityisen suurta älyllistä kykyä, mikä näkyy parhaiten siinä että NATO-kannat muuttuivat kummasti Ukrainan sodan myötä. Venäjän luonteen ei olisi pitänyt enää olla mikään yllätys. Välillä alkaa jopa epäilyttää, olinko sittenkin oikeassa reilun kuukauden takaisessa puolisatiirissa, jossa kerroin miten Venäjä on vuosikymmeniä vaikuttanut Suomen poliitikkojen laatuun sitä tarkoituksellisesti heikentäen.
On kuitenkin huomautettava, että mikäli poliitikkojen kyvykkyys mitataan taidolla päästä valtaan ja pysyä siellä, Suomen poliitikot ovat todella ammattitaitoista väkeä. Tuon kyvyn on oltava todella korkealla tasolla, sillä jos vallassa pysyy muiden kykyjen puuttuessa noin totaalisesti niin hirvittää. Alan mestari on Sanna Marin, jonka älyllinen kyvykkyys on tasolla jolla tämä lause on kielioppivirhe, sillä sanojen ”älyllinen kyvykkyys” ja ”Sanna Marin” esiintymisen samassa virkkeessä pitäisi olla mahdotonta. Marin on yhden tempun ihme ja se temppu on saada ihmiset uskomaan hänen kykyihinsä. Tähän lankaan eivät ole menneet ainoastaan liian suuri joukko äänestäjiä ja suomalainen media, vaan jostain käsittämättömästä syystä jopa ulkomaiset tiedotusvälineet.

Juuri NATO-prosessin käytännön menettelyssä poliitikkojemme typeryys näkyy pelottavimmalla tavalla. Nyt he ovat ajaneet itsensä nurkkaan – vai onko se ollut koko ajan tarkoituskin – josta ei ole muuta ulospääsyä kuin jättää NATO-hakemus. Miettikääpä itse mitä tämän kaiken hypetyksen jälkeen tarkoittaisi se, jos Suomi ei hakisi jäsenyyttä. Aivan, se kertoisi Venäjälle sen että Suomeen tepsi painostus. Vaikka poliitikkojamme kohtaisi yhtäkkinen joukkojärkiintyminen, he tajuaisivat että NATOon on pakko hakea, vaikka järkevämpää olisi hoitaa asiat itse. Silloin ei auttaisi muu kuin toivoa että hakemusta ei hyväksytä ja jos ja kun kuitenkin hyväksytään, jäädä odottamaan pölyn laskeutumista eli sitä että Venäjän hybridivaikuttaminen (tai rajummat toimet, joista kohta lisää) päättyvät ja se hyväksyy hampaitaan kiristellen tapahtuneen tosiasian eli Suomen jäsenyyden. Jonka jälkeen Suomi ilmoittaa eroavansa NATOsta näytettyään, että meihin ei painostus tepsi. Mutta tämä on turhaa höpinää, NATOon on pakko hakea ja sinne mitä luultavimmin mennään.

Koska on ilmeistä, että NATOon mennään, niin mietitään mitä Venäjä tekee. On ilmeistä, että se pyrkii vaikuttamaan sekä Suomeen että pelottelemaan muita NATO-maita liittymisen seurauksilla. Varsin todennäköistä on, että pelottelu ei tehoa. Tällöin Venäjä yrittää hybridioperaatioita. Ikävä uutinen Venäjän kannalta on se, että Venäjän omat asiantuntijat ovat suureksi osaksi haluttomia hyökkäyssodan tukemiseen ja Suomella on muutenkin paremmat propellipäät. Voi tulla joitakin pankkiongelmia ja pari sähkökatkoa, mutta todennäköisesti tällä saralla Venäjä – joka tietysti kiistää osallisuutensa – tuskin saa ihmeitä aikaan.
Tästä päädytään sitten astetta ikävämpään skenaarioon eli on sotilaiden vuoro toimia. Venäjä yrittänee rajoitettua operaatiota eli ottaa haltuunsa joitain rajattuja kohteita saadakseen aikaan jäätyneen konfliktin. Tämä on näet tilanne, jota Venäjä kestää huomattavasti paremmin kuin länsimaat. On kuitenkin todennäköistä, että tämä johtaa laajempaan konfliktiin. Suomi on tehnyt selväksi, että koko aluetta puolustetaan.

Kuvitellaan siis, että Venäjä ja Suomi päätyvät de facto sotaan. Jos näin käy, tämä tapahtunee lähikuukausina. Tästä on pakko todeta, että jos kerran sotia pitää niin soditaan sitten nyt. Tämän parempaa hetkeä tuskin on. Venäjä on menettänyt paljon kalustoa Ukrainassa ja sotii siellä yhä. Paine Suomen rintamalla olisi vähäisempi. Lisäksi Suomi on ollut tietoinen kiristyvästä tilanteesta. Valmistautumistoimia on tehty.
Sodan todennäköisyys on kuitenkin vielä suhteellisen pieni. Arvioin tämänhetkisten tietojeni nojalla Suomen joutuvan Venäjän kanssa aseelliseen konfliktiin tämän vuoden aikana noin 25-prosenttiseksi. Käsi kädessä tämän riskin kanssa kulkee luonnollisesti myös Ukrainan kriisin eskaloituminen ydinsodaksi, joksi lasketaan tietysti vain yhden ainoan pienen taktisen ydinaseenkin käyttö, joka ei yllättäen johda sen pidemmälle. Tämän riskin arvioin tällä hetkellä noin 55-prosenttiseksi. Putin ei anna periksi ja koska länsi tukee Ukrainaa, Venäjä ei voi perinteisin asein voittaa. Vaihtoehdot ovat Putinin päätyminen ryssän helvettiin tai ydinasekokeilu.
Molempien riskien realisoituminen on kiinni yhdestä miehestä eli Vladimir Putinista. Yksittäisen miehen mielenliikkeiden tuloksia on psykohistorian valossa mahdotonta ennustaa kovin tarkasti. Siksi arvioiden virhemarginaali on suuri.
Sen sijaan suurten massojen käyttäytymisen ennustaminen on huomattavasti helpompaa. Kun miettii venäläistä kansanluonnetta, Putinin kaltaisen diktaattorin ilmestyminen oli hyvin mahdollinen joskaan ei väistämätön skenaario. Mikäli Venäjä selviää nykytilanteestaan ilman mullistuksia, on hyvin todennäköistä että sen perusluonne ei muutu yhtään mihinkään. Olemme takaisin lähtöruudussa.
Jos taas Venäjä ottaa kunnolla nenänsä veriseksi, elämme mahdollisuuksien aikaa. Saksa teki toisen maailmansodan jälkeen tilin menneisyytensä kanssa. Venäjä ei ole sitä koskaan tehnyt. Katsokaa Google Mapsista minkä tahansa venäläisen kaupungin keskustan kadunnimiä. Valitsen satunnaisesti karttaan tökkäämällä malliksi … Tambovin. Ja aivan oikein: heti keskustasta löytyvät ”Karl Marxin katu”, ”Proletaarikatu”, ”Lokakuunkatu”, ”Internationaalikatu”, ”Neuvostokatu”, ”Puna-armeijan katu”, ”Kuibyshevinkatu”, …, kumma kyllä, ”Lenininkatua” ei taida löytyä vaikka se on melkein jokaisen venäläiskaupungin keskustassa. Ihan sama kuin saksalaiskaupungeista löytyisi ”Hitlerinkatu”, ”Kansallissosialistienkatu”, ”Schutzstaffelinkatu”, ”Tammikuun 30. katu”, ”Göringinkatu” ja monta muuta vastaavaa.
Niin kauan kuin Venäjällä vallitsee tuollainen asenne, Putinin Haloselle heittämän vitsin muunnelma on tosi: maailma saa huokaista helpotuksesta vasta sitten kun ainoa ongelma on Kiinan ja Suomen rajan levottomuus Moskovan ollessa länsisuomalainen pikkukaupunki.
Venäjä on hieno maa, venäläiset ovat upeaa kansaa. Mutta päästäkseen sivistyneiden kansakuntien joukkoon heidän on tehtävä tili menneisyyden kanssa. Alueellisesti tämä tarkoittaa neljää kovaa K:ta: Kuriilit, Kaliningrad, Krim, Karjala. Tämä on myös mahdollisuus. Japani haluaa epäilemättä Kuriilien kaksi eteläisintä saarta ja se on tehnyt kantansa myös selväksi. Jos Venäjä vajoaa heikkouteen ja sekasortoon, ei kannata hämmästyä mikäli Japani käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kaliningrad puolestaan on Venäjän omituinen eksklaavi, oikealta nimeltään Königsbergin alue. Sen myymistä Saksalle sopisi harkita. Saksan ja Japanin rahoituksella nämä operaatiot voisivat jopa onnistua. Oikeudenmukaisuus suureksi osaksi toteutuisi. Samalla voisi hoitaa kuntoon kiistatta oikeudenmukaiset rajansiirrot, joissa kyse on ollut Neuvostoliiton mielivallasta. Eli kaksi puuttuvaa K:ta, Krim ja Karjala. Venäjällä on oikeus Krimiin historiallisin ja väestöllisin syin. Lähes yhtä suuri oikeus kuin Suomella on Tarton rauhan rajoihin. Ihanteellinen ratkaisu olisi rauhansopimus, jossa kaikki osapuolet tunnustaisivat Krimin Venäjälle kuuluvaksi, Suomelle palautettaisiin talvisotaa edeltäneet rajat, Saksa saisi Itä-Preussinsa takaisin ja Japani Kuriileista sen osan minkä on ilmoittanut haluavansa. Saksa ja Japani rahoittaisivat väestön uudelleenasuttamisen Venäjälle. Ukraina suostuisi lisäksi siihen, että Donbassissa järjestettäisiin Schleswig-Holsteinin mallin mukainen kansanäänestys siitä, mihin maahan asukkaat haluavat kuulua eli Donbassin jokainen alue päättäisi tietyissä rajoissa itsenäisesti – toki enklaavien synnyltä välttyen – valitako Venäjä vai Ukraina.

Yllä oleva on luonnollisesti toiveajattelua, jonka mahdollinen toteutuminen on riippuvaista mahdollisen sodan lopputuloksesta. Sota puolestaan on aina inhimillinen katastrofi, mikä tuppaa unohtumaan aina silloin kun sotien välinen rauhan aika pääsee venähtämään kiusallisen pitkäksi kuten nyt. Tällä kertaa ollaan kuitenkin Suomen kannalta eri tilanteessa kuin 1939. Tuolloin sotaan joutuminen oli näin jälkikäteen katsoen Suomen kannalta huono asia kaikilta mahdollisilta kannoilta. Hyvien asioiden seuraaminen olisi ollut mahdollista vain erinomaisella sotaonnella ja sellaista ei siunaantunut. Joskus väitetään, että talvisota yhtenäisti kansan ja paransi vapaussodan haavat, mutta silloin unohdetaan pohtia mitä olisi tapahtunut ilman talvisotaa. Hyllyssäni on värivalokuvateos Kesä 1939, jonka kuvat kertovat toisenlaista tarinaa. Suomi oli vahvasti vaurastumassa ja sodasta irti pysyminen olisi sekin yhtenäistynyt kansaa maailman melskeissä.

Nyt tilanne on siinä mielessä toinen, että vaikka sota onkin katastrofi, siitä olisi tällä kertaa hyviäkin seurauksia. Siis varmoja sellaisia. Epävarmat riippuvat sitten sotaonnesta. Varmoihin hyviin puoliin kuuluu ainakin se, että melkoinen osa haittamamuista häipyisi maasta. Näitä ei ollut vuonna 1939. Toiseksi nykyistä huonompia poliitikkoja tuskin päätyisi johtoon sen vaihtuessa kriisitilanteessa. Vuonna 1939 syytettiin ”malli Cajanderia”, mutta kyllä sen ajan poliitikot olivat nykypäivään verrattuna kyvyiltään aivan eri tasolla. Lisäksi kansa yhtenäistyisi – yhtenäistyi se toki myös 1939, mutta silloin tilanne oli erilainen, sillä jo ennen sotaa suuntana oli yhtenäistyminen, kun se nyt on hajaantuminen. Tässä yhteydessä on muistettava myös se, että Suomessa on selvästi vuotta 1939 suurempi venäläisväestö. Suomen nykyinen venäläisväestö taistelisi Suomen puolesta aivan samoin kuin talvisodassa, jossa Muolaan venäläiskylä Kyyrölästä (entinen itsenäinen kunta vuoteen 1934 asti) kaatui kymmenittäin miehiä.
Varmoista huonoista puolista ihan vain varmuuden vuoksi mainitaan tapahtuvat infrastruktuuriin kohdistuvat tuhot, ihmismielten traumat ja vuosikymmeniksi syntyvät rasitteet itänaapuriin, jonka kanssa meidän on kuitenkin aina elettävä.


Jos sota tulee, mitkä ovat sitten ne seuraukset, joista ei voi varmasti tietää? Käydään läpi karkeat vaihtoehdot. Skenaariot huonoimmasta parhaimpaan ovat seuraavat:

1. Sota eskaloituu täysimittaiseksi ydinsodaksi
Tämä tarkoittaisi ihmiskunnan jos nyt ei tuhoa, niin ainakin merkittävää takapakkia. En osaa asiantuntemuksen puutteessa arvioida todellisia vaikutuksia sen enempää kuin että tämä on varmasti huonoin vaihtoehto.

2. Suomi menettää osan alueistaan
Tämän skenaarion vakavuusaste on luonnollisesti riippuvainen siitä, mihin raja asettuisi. Tämän vaihtoehdon toteutuminen edellyttäisi ensisijaisesti sitä, että länsivalloille Suomi olisi uhrattavissa oleva pelinappula. Mikä ei historian valossa olisi suinkaan ensimmäinen kerta. Tällöin todennäköisin skenaario olisi se, että idässä raja vedettäisiin suunnilleen Pietari Suuren linjaa pitkin ja hyvin mahdollisesti Suomi menettäisi myös Lapin suunnilleen lääninrajaa pitkin. Kaupungeista jäisivät tällöin Venäjän puolelle Lappeenranta, Kotka, Hamina, Kouvola ja Savonlinna. Mahdollisesti Venäjä vaatisi myös Mikkelin ja ehkä myös Joensuun, koska tällöin se saisi Saimaan sisäjärvekseen. Vaatihan se aikoinaan Sortavalankin saadakseen koko Laatokan, vaikka ei onnistunut koskaan kaupunkia valtaamaan. Evakuoitavien asukkaiden määrä olisi reilusti yli puoli miljoonaa (tuskin kukaan haluaisi tälläkään kertaa jäädä Äiti-Venäjän vähemmän hellään huomaan), mikä suuruusluokaltaan olisi suhteessa täsmälleen saman luokan operaatio kuin viimeksikin. Tämä vaihtoehto olisi valtava taloudellinen ja henkinen katastrofi.

3. Suomi joutuu Venäjän miehittämäksi
Äkkiseltään tuntuu oudolta, että kokonaan miehitetyksi joutuminen on huomattavaa aluemenetystä parempi vaihtoehto. Selitystä varten ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin Suomenlahden yli. Viro, Latvia ja Liettua joutuivat Neuvostoliiton miehittämiksi. Sitä miehitystä kesti todella pitkään, viitisenkymmentä vuotta. Kun vapaus sitten koitti, niiden omistuksessa oli käytännössä sama ala kuin ennen sotaa. Suomi ei kuitenkaan saanut Tarton rauhan rajoja takaisin samassa yhteydessä. Uudelleen itsenäistyminen on helpompaa kuin luovutettujen alueiden palauttaminen. Toki miehityksen myötä elintaso laskee ja venäläinen haittaväestö lisääntyy, mutta elintason nousuun entiselleen menee vähemmän aikaa kuin minkä miehitys on kestänyt. Virolta on kulunut vain kolmekymmentä vuotta kuroa kiinni Suomen viidenkymmenen vuoden etumatka venäläisvähemmistöstä huolimatta.

4. Status quo
Sodan jälkeen haudataan ruumiit, pyyhitään pölyt ja jälleenrakennetaan. Tästä tulee kallis projekti, etenkin kun Venäjä tuskin maksaa sotakorvauksia. On kuitenkin ilmeistä, että tämä on miehitystä parempi vaihtoehto.

5. Tarton rauhan rajat palautuvat - edes osittain
Karjalan kanssa samanveroinen merkitykseltään olisi jäätön satama Petsamossa. Salla-Kuusamon merkitys on lähinnä henkisellä puolella. On myös mahdollista, että rajaa siirretään siten, että Saimaan kanava jää Suomen puolelle. Tai siten, että muutama rajapitäjä - Terijoki, Kivennapa, Metsäpirtti - jäävät Venäjän haltuun. Silloin olisi toki mukava saada Repola ja Porajärvi vaihdossa. Voi tosiaan olla, että Venäjä vaatii että raja ei saa kulkea Tarton rauhan oikeusrajan mukaisesti niin lähellä Pietaria. Tähän väliin on muuten heitettävä argumentti, jota en kumma kyllä ole nähnyt missään aiemmin. Neuvostoliitto perusteli aikoinaan rajansiirtoa sillä, että sen toiseksi suurin kaupunki oli liian lähellä Suomen rajaa. Entä se tosiasia, että Suomen toiseksi suurin kaupunki oli lähes yhtä lähellä Neuvostoliiton rajaa ja Neuvostoliitto katsoi lopulta asialliseksi vaatia Suomen toiseksi suurimman kaupungin itselleen suojellakseen toiseksi suurinta kaupunkiaan?

6. Tarton rauhan rajat palautuvat ja alue saadaan takaisin yhtä tyhjänä kuin luovutettaessa
Edellisessä skenaariossa oletettiin, että halukkaat asukkaat saisivat jäädä alueelle. Näin varmasti tulisi tapahtumaan, sillä eiväthän edes venäläiset halua asua Venäjällä. Jos ette usko, tarkastelkaa Viron ja Venäjän keskinäistä maahanmuuttoa. Vironvenäläiset voisivat muuttaa Venäjälle milloin tahansa, kun taas Venäjältä ei niin vain Viroon muuteta. Tästä huolimatta tilastot osoittavat, että jälkimmäinen muuttoliike on moninkertaista. Ainoa hyvä puoli venäläisen väestön jäämisestä Suomen alueelle olisi se, että idänkauppaan saatettaisiin saada kielitaitoista ja kulttuurin tuntevaa väkeä. Nykyäänhän on koulutuspolitiikassa suurta typeryyttä, kun venäjän kieltä ei juurikaan Suomessa opiskella.

P.S. Mikäli tässä kirjoituksessa luonnostellut skenaariot alkavat ikävä kyllä toteutua, tämän blogin pitäminen saattaa päättyä äkillisesti ilman ennakkovaroitusta - ei voi tietää milloin kutsu käy. Kulissien takana tapahtuu jo.