Ääliöteoria

Jokainen tämän blogin lukija lienee joutunut elämänsä aikana useita kertoja tilanteeseen, jossa hän - usein muutaman muun kanssa - on poistunut paikalta vähin äänin tietystä syystä. Syystä, että paikalla on ollut porukkaa jonka kanssa ei halua olla tekemisissä heidän huonon käytöksensä takia. Sen sijaan epäilen, että kovin moni ei ole ollut tilanteessa, jossa muita on poistunut paikalta lukijan ja hänen kavereidensa huonon käytöksen takia. Oletan blogin lukijoiden olevan sivistynyttä väkeä.
Tästä on olemassa vanha suomalainen sananlasku: viisaampi antaa periksi.
On sosiologisesti selvä havainto, että roskasakki valtaa tilaa. Roskasakilla kun on konfliktitilanteessa vähemmän hävittävää kuin sivistyneistöllä, niin sivistyneistön on viisaampaa antaa periksi ja häipyä. Tilan valtaaminen pois roskasakilta vaatii yleisesti hyväksyttyä järjestäytynyttä toimintaa, kun roskasakin suorittamaan tilan valtaamiseen taas tarvitaan ainoastaan roskasakille lajityypillistä käytöstä.
Niinpä asioiden luonnollinen järjestys on se, että sivistyneemmät siirtyvät muualle roskasakin luota. Kutsun tätä ääliöteoriaksi: ääliöiden seurasta on parempi hakeutua pois, koska he eivät itse älyä lähteä eikä heidän kanssaan halua olla.

Aina ääliöt eivät kuitenkaan ole ne, jotka jäljelle jäävät. Yleensä älyköt väistävät, mutta joskus myös ääliöt. Asteikko ääliön ja älykön välillä on toki liukuva ja riippuvainen myös ympäristöstä. (Samalla huomautan tässä välissä, että se, mitä yleensä mediassa tarkoitetaan "älyköllä" on aika lailla eri asia mitä tässä "älyköllä" tarkoitetaan: ollakseen älykkö ei tarvitse olla akateemista loppututkintoa eikä akateeminen loppututkinto varsinkaan tarkoita sitä ettei henkilö olisi ääliö; ääliöys tuntuu eräillä akateemisilla aloilla enemmän sääntö kuin poikkeus.) Ryhmät hylkivät toisiaan. Lienee melko turvallista olettaa, että yksi ydinfyysikko ei viihdy kovin kauan Esson baarin pöydässä viiden kiljupanossossutapauksen seurassa, kuten yksi kiljunpanossossutapaus ei myöskään viihdy kovin kauan viiden ydinfyysikon seurassa. Mutta jos pöydässä istuu kolme kiljupanossossutapausta ja kolme ydinfyysikkoa, niin melko varmasti kyseessä ovat ne ydinfyysikot jotka vaihtavat pöytää.
Karkeana arviona voidaan olettaa, että jos ääliöitä on alle 20 %, he väistävät ja jos ääliöitä on yli 50 %, älyköt väistävät. Lukumäärän ollessa 20 - 50 % välillä väistämishalukkuus on riippuvainen tilanteesta. Yleensä mitä enemmän silminnäkijöitä, sitä pienempi ääliömäärän tarvitsee olla älyköiden väistämiseen.
Prosentuaalisilla lukuarvoilla spekulointi ei ole tärkeää. Tärkeää on se, että enimmäkseen ääliöt jäävät ja fiksummat lähtevät, jos mahdollista.

Ääliöteoriaa voidaan soveltaa myös yhteiskunnallisella tasolla.
Kuvitellaan, että suuri joukko ihmisiä pöllähtää asumattomalle, Maan kaltaiselle planeetalle. Kaikki samalle alueelle. Vähitellen asutus alkaa levitä muualle. Kummat ovat halukkaampia lähtemään, ääliöt vai fiksummat? Vastaus on ilmeinen. Ääliöt lähtevät vain, jos heidät karkotetaan. Fiksummat lähtevät oma-aloitteisesti kyllästyttyään ääliöihin. Karkotustoimiin ryhdytään yleensä vain silloin, kun ei ole olemassa yhteisön hallinta-alueen ulkopuolisia resursseja, joiden hyödyntäminen olisi kohtuuhelppoa.
Itse asiassa tällainen tilanne on koettu. Ihmislaji on kerran kehittynyt tietyssä paikassa (samanaikainen kehittyminen monessa paikassa olisi evolutiivisesti epäuskottavaa ja yleisesti hylätyy teoria). Sieltä ihmiset ovat sitten levittäytyneet kaikkialle maailmaan. Oleellinen kysymys kuuluu, ovatko lähteneet yksilöt valikoituneet ääliöteorian kannalta satunnaisesti vai eivät? Jos eivät, niin onko lähtijät pakotettu lähtemään (ääliöt) vai ovatko he lähteneet vapaasta tahdostaan (ääliöihin kyllästyneet fiksut)?
Mikäli asuinaluetta ympäröivät seudut ovat vaikuttaneet tarjoavan kohtuulliset elinmahdollisuudet, voi hyvin olettaa lähtijöiden olleen fiksuja. Toki fiksutkin olisivat mieluummin pysyneet paikoillaan, mutta kun ääliöistä ei pääse eroon ilman voimatoimia ja lähistöllä vaikuttaa olevan kelpo mahdollisuuksia, lähteminen on houkuttelevampi vaihtoehto.
Jos taas asuinaluetta ympäröivät seudut ovat vihamielisiä, on yhtä lailla ilmeistä että fiksut eivät halua ottaa riskiä - tai tarkemmin sanoen liikakansoituksen tullessa katsovat sisällissodan vähemmän riskialttiiksi vaihtoehdoksi kuin oman lähtemisensä. Tällöin muille alueille karkotetut eli lähtijät ovat enemmän tai vähemmän satunnaisesti valikoituneita.

Otetaan nämä lähtöhypoteeseiksi ja tarkastellaan, mitä pitäisi tapahtua. Toisena hypoteesina voidaan turvallisesti olettaa, että myös älylliset ominaisuudet ovat periytyviä. (Tässä käytetään "älyllisyyttä" varsin laveasti, ei suoranaiseti älykkyyden merkityksessä, vaan sosiologisesti eli "älykkyydellä" viitataan kykyä rakentaa onnistuneita yhteiskuntia. Sen vastakohtana "ääliöydellä" tarkoitetaan kyvyttömyyttä rakentaa onnistuneita yhteiskuntia.)
Jos lähteminen on ollut pakotettua, siirtolaisten yhteiskuntien pitäisi olla laadultaan suunnilleen samankaltaisia kuin lähtöyhteiskuntien.
Jos lähteminen on ollut vapaaehtoista, siirtolaisten yhteiskuntien pitäisi alkuvaiheiden (jotka saattavat helposti kestää kymmenenkin sukupolvea) kehittyä paremmiksi kuin lähtöyhteiskuntien.

Samasta kantapopulaatiosta voi kehittyä hyvinkin erilaisia lopputuloksia riippuen siitä, missä kohtaa sijaitsee ns. "pullonkaula". Samaten yhteiskunnan kehitykseen vaikuttaa myös käytettävissä olevien luonnonresurssien määrä, mutta tämä ei - vastoin yleistä harhaluuloa - ole läheskään yhtä merkittävä kuin ne ihmiset, jotka seutua asuttavat.

Teoreettinen esimerkki. Olkoon kantapopulaation "yhteiskuntakelpoisuusindeksi", jatkossa lyhyesti YKKI arvoltaan 100. Tämä populaatio A sijaitsee alueella, josta eteenpäin, neitseellisille alueille siirtyminen on helppoa. Niinpä populaation A fiksuimmat kyllästyvät ääliöihin, pakkaavat kamansa ja siirtyvät uudelle alueelle. Uuden B-populaation YKKI = 110. Populaatio B:ssä tapahtuu sama ilmiö. Mahdollisia levittäytymissuuntia on kuitenkin kaksi, joista toinen on helppo ja toinen vaikea suunta. Niinpä fiksut kyllästyttyään lähtevät tietysti helppoon suuntaan, jossa kehittyy C-populaatio, jonka YKKI = 120. C-populaatio on päätynyt niemenkärkeen, josta ei enää ole mahdollisuutta jatkaa eteenpäin. Niinpä se on ja pysyy YKKI-arvossa 120.
Jonkin ajan kuluttua populaatio B on ongelmissa väestön kasvettua ja resurssien kuihtuessa. Vaihtoehtona ei ole mennä C-populaation alueelle, sillä nämä, mokomat, ovat jo eritytyneet, kielikin on kehittynyt sellaiseksi, joka on hädin tuskin ymmärrettävää ja he ovat valmiita puolustautumaan. Niinpä B-populaatio karkottaa osan joukostaan vaikeampien elinolojen alueelle. Tämän D-populaation YKKI on enemmän tai vähemmän satunnainen otos B-populaation keskiarvosta 110. Se voisi varmaan olla mitä tahansa välillä 100-115, mutta ei C-populaation veroinen. Sovitaan että se on esimerkiksi 105.
Ajan kuluessa myös D-populaatio päätyy ongelmiin. He jatkavat eteenpäin, mutta olosuhteet ympärillä ovat ankarat. Osa karkotetaan ja uudelle alueelle päätyy E-populaatio. Koska tämäkin oli satunnaista, sovitaan että E:n YKKI on sama kuin D:llä eli 105.
E-populaatio päätyy kuitenkin seudulle, jota rajaa elinoloiltaan suotuisa alue. Niinpä E-populaation ääliömäisimpiin edustajiin kyllästynyt osio nostaa kytkintä ja perustaa F-populaation, jonka YKKI on E:tä korkeampi, esimerkiksi 109. Tämäkin alue on suotuisan alueen vieressä, jolloin F-populaation ääliöihin kyllästyneet häipyvät ja perustavat G-populaation, jonka YKKI = 113. Ja niin edelleen. Jos siirtymäalue on ankara, populaation YKKI on satunnainen, yleensä hieman alempi versio alkuperäisväestön vastaavasta, kun taas jos siirtymäalue on suotuisa, lähteminen on vapaaehtoista ja ensimmäiset lähtijät ovat ääliöihin kyllästyneitä, jolloin uuden populaation YKKI on aiempaa korkeampi.

Sitten käytännön esimerkkeihin. Tarkastellaan muutamaa kohtuullisen hyvin tunnettua tapausta ihmisten muuttoliikkeestä.
1) Itä-Aasiassa tiettävästi viimeisinä nykyiselle asuinalueelleen saapuivat japanilaiset. Japani ei asuinalueena eroa muista Itä-Aasian alueista. Ja ketkäs ovatkaan parhaiten menestyneitä itäaasialaisia?
2) Pohjois-Aasian itäosien asukkaat lienevät samaa juurta kuin itäaasialaiset. Elinolosuhteet ovat kuitenkin ankarat, joten voitaneen olettaa sinne päätyneen satunnaista ylijäämäväestöä. Eikä siellä syntynytkään, ainakin osin elinolojen ankaruuden takia, samanlaisia yhteiskuntia kuin Kiinassa, Koreassa ja Japanissa. Vaan jos väestö olisi ollut ääliöteorian perusteella valikoitunutta vapaaehtoisesti siirtynyttä, olisi hyvinkin voinut käydä toisin.
3) Edellä mainitusta väestöstä mitä ilmeisimmin koostunut joukko ylitti Beringin salmen sen ollessa kuivillaan toistakymmentätuhatta vuotta sitten. Elinolosuhteet olivat samanlaiset salmen molemmin puolin, joten voidaan olettaa siirtolaisten olleen suunnilleen samanlaisia kuin alkuperäisten. Mutta sitten alkoikin tapahtua. Mitä etelämmäs siirryttiin, sitä ihanteellisemmat elinolot ovat (poikkeuksena toki Väli-Amerikan viidakkoinen vyöhyke, jonka jälkeen Andeille saavuttaessa tilanne taas paranee). Näin ollen ääliöteoria sanoo, että mitä etelämmäs tullaan, sitä kehittyneempiä yhteiskuntia pitäisi löytyä. Ja kuinka onkaan: preeriaintiaanit, maissia viljelevät intiaanit kuten navajot, atsteekit ja muut Keski-Amerikan kuningaskunnat, välissä Väli-Amerikan asutukselle vihamielisempi vyöhyke ja sitten esikolumbiaanisen Amerikan kehittynein valtakunta eli inkat. Juuri kuten ääliöteoria ennusti. Inkavaltakunnasta itään taas on vihamielinen viidakko, etelään ensin samoin vihamielinen autiomaa ja aivan mantereen eteläkärjessä ankarat olosuhteet, joten kehittyneitä yhteiskuntia ei niihin syntynyt.
4) Suomalais-ugrilaiset. Oletetaan muuttoliikkeen suuntautuneen idästä länteen varsin horisontaalisesti, jolloin elinolosuhteet ovat samat. Niinpä muuttajien YKKI pitäisi olla suurempi kuin jääjien. Ja kuinka ollakaan, ainoat oman valtion aikaansaaneet uralilaiset kansat ovat niemenkärkiin tai muiden asutusten rajoille päätyneet unkarilaiset, suomalaiset ja virolaiset.
5) Polynesian saaret. Yleisen teorian mukaan saaret asutettiin, kun ekologinen kapasiteetti tuli edellisellä saarella täyteen. Mitä ilmeisimmin vaaralliselle merimatkalle tuntemattomaan ei lähdetty kovin vapaaehtoisesti, vaan enemmän tai vähemmän pakosta. Niinpä saarten väestön ja yhteiskuntien ei pitäisi kehityksellisesti erota toisistaan merkittävästi. Eikä myöskään eroa.
6) Arabian niemimaa. Kaksoisvirtainmaata rajoittaa etelämpänä vihamielinen aavikko. Sinne joka menee, ottaa melkoisen riskin. Toki aivan eteläisimmässä osassa eli Omanissa ja Jemenissä on vähän parempi tilanne, mutta sinne pääseminen ei ole ihan helppoa. Niinpä voitaneen olettaa, että lähteminen tapahtui enemmän pakosta. Ja kuinka ollakaan, Arabian niemimaan eteläosa on seudun alikehittynein osa. Tosin jos muualla ei olisi löydetty länsimaisen sivistyksen tarvitsemaa öljyä, samassa jamassa oltaisiin sielläkin. Ei siis merkittäviä eroja, kuten ääliöteoria ennustaakin.


Nykyään maapallo on kaikilta asuinkelpoisilta osiltaan enemmän tai vähemmän ylikansoitettu. Niinpä ääliöteoriaa ei voida enää soveltaa siirtolaisuuteen. Mutta se toimii edelleen yhteiskunnan sisällä.

Journalisti John O'Sullivan esitteli vuonna 1989 O´Sullivanin lain: ”Kaikki organisaatiot, jotka eivät ole oikeistolaisia, muuttuvat ajan myötä vasemmistolaisiksi.”

"O’Sullivanin lain vaikutusmekanismia on myöhemmin selitetty sillä, että vaikka muut poliittiset ryhmittymät sietäisivät vasemmistoa, eivät kiihkeät vasemmistoaktiivit siedä lähellään muiden ryhmien edustajia. Ajan kuluessa syrjintä ja hyljeksintä kiihtyy ja vasemmistolaiset savustavat toisinajattelijat keskuudestaan."

Tämä on yksi ääliöteorian sovellus. Kun ei viitsitä lähteä väittelyyn ääliöiden kanssa, lähdetään mieluummin koko järjestöstä. Ääliön starttikynnys on huomattavasti korkeammalla kuin fiksun ja siksi kaikilla organisaatioilla on tapana ääliöityä.

Organisaation ollessa uusi sen miehittävät yleensä kansakunnan parhaat voimat. Katsokaa vaikka vuonna 1907 valittua ensimmäistä eduskuntaa, joka piti pintansa viitisenkymmentä vuotta. Sinne kokoontuivat, jos nyt eivät kansakunnan parhaat voimat, niin ainakin kohtuullisen hyvä otos niistä. Sitten fiksut alkoivat vähitellen kyllästyä ääliöiden vallatessa jalansijaa. Harvassa ovat ne fiksut, jotka kestävät istua tuntikausia kokouksissa kuuntelemassa ääliöiden jaarittelua. Rappeutuminen alkoi 1950-1960 -lukujen vaihteessa. Ei voi olla sattumaa, että valtiotieteellinen tiedekunta perustettiin 1945. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin sieltä valmistuneet alkoivat syrjäyttää politiikassa klassisen sivistyksen saaneita, insinöörejä, asentajia, maanviljelijöitä ja jopa lakimiehiä, jotka pitivätkin kovien istumalihastensa ansiosta viimeisinä puoliaan valtio- ja yhteiskuntaitieteiden maistereita vastan.
Seuraus on selvä: johtaviin asemiin pääsee nykyään niukasti älylliseltä kapasiteetiltaan keskiarvon ylittäviä kolmannen luokan kykyjä, koska ääliöteorian mukaan fiksut eivät jaksa kuunnella heidän typeryyksiään. Seuraukset ovat valitettavasti kaikkien nähtävissä ja vielä valitettavammin jokaisen selkänahassa tunnettavissa.

Tämä on jokaisen organisaation luonnollinen kehityskulku. Aivan samoin kuin ruostuminen on metalliesineen luonnollinen lopputila. Mutta aivan samoin kuin ruostumista voidaan estää, voidaan organisaation rappeutumista hidastaa, kunhan ongelma tiedostetaan. Tosiasia on se, että nykyinen mies ja ääni -periaate on tullut tiensä päähän ja sen on aika korvautua meritokraattisella äänioikeudella. Kyse on vain siitä, pystytäänkö tämä hyväksymään ja tekemään tarvittavat muutokset yhteiskunnan elinkelpoisuuden pelastamiseksi lainsäädännöllisin keinoin vai onko edessämme samanlainen murros kuin mikä tapahtui siirryttäessä yksinvaltaisesta monarkiasta demokratiaan? Murros, jossa demokratian kannattajat olivat maanpettureita, koska he halusivat kumota vallitsevan järjestelmän. Jolloin heidän oli pakko useimmissa maissa käyttää vallankumouksellisia keinoja, koska valtion yhteiskuntajärjestelmän kannalta he olivat maanpettureita. Aikoinaan monarkia tuli tiensä päähän ääliöteorian mukaisesti, mutta se ei pitänyt sisällään mekanismia demokratiaan siirtymiseen. Nyt vaikuttaa siltä, että demokratia on edennyt ääliöteoreettiseen kulminaatiopisteeseensä. Oleellinen kysymys on, löytyykö demokratiasta mekanismi, joka sallii sen korvautumisen tehokkaammalla järjestelmällä? Ja jos ei löydy, seuraako yhteiskunnallinen romahdus vai löytyykö riittävästi rohkeita ja keskenään yksimielisiä ihmisiä kamppailemaan paremman puolesta?

Elämme lähivuosikymmeninä mielenkiintoisia aikoja - valitettavasti.