Uusinta: Kestävyysjuoksun kirous

Lukijalle: Tämä teksti vuodelta 2011 on blogin historian luetuimpia ja se sai julkisuutta jopa Savon Sanomien pääkirjoituksessa Kuopion Kalevan Kisojen aikaan. Sitä linkkailivat omissa blogeissaan ja Twitter-tileissään monet kestävyysjuoksijat. Pari kertaa tuli vähän skitso olo, kun tapasi IRL näitä linkanneita. Onneksi kukaan ei nostanut keskustelunaiheeksi tätä kirjoitusta:

Kestävyysjuoksu. Miksi pirussa piti mennä tekemään tuollainen lajinvalinta? Maailmassa on kymmenittäin urheilulajeja ja mennä nyt valitsemaan laji,
1) joka on yksilölaji eli ei voi piiloutua toisten selän taa
2) joka on globaalisti harrastetuimpia lajeja
3) joka on peruskustannuksiltaan halpa eli kuka tahansa voi kokeilla
4) jossa median esittämät menestysvaatimukset ovat kovat
5) jossa huonolla tuurilla ei voi selittää epäonnistumisia
6) joka on fyysisesti rankka
7) jossa pystyvät menestymään myös tiettyjen muiden lajien edustajat.

Kun suomalainen kestävyysjuoksija sijoittuu MM-kisoissa sijalle 51, hän on täydellisesti epäonnistunut, huonokuntoinen ja laiska pummi. Kun suomalainen tennispelaaja on maailmanlistalla sijalla 51, hän on kivikova huippu-urheilija. Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue sijoittuu MM-kisoissa pronssille, he ovat kansallissankareita - huolimatta siitä että heidän edellään on kaksi muuta joukkuetta joissa molemmissa on 25 pelaajaa eli yksilöinä suomalaisten sijoitukset ovat välillä 51-75.

Vähän suhteellisuudentajua, kiitos. Niin kovia lajeja kuin tennis ja jääkiekko ovatkin, niitä ei voi verrata kestävyysjuoksuun tasoltaan edes samana päivänä. Kuinka moni on edes kokeillut tennistä? Takuulla alle 10 % maapallon väestöstä ja suomalaisistakin varmaan kolmasosa. Jääkiekkoa ylipäätään pelataan maissa, joiden yhteenlaskettu väkiluku on alle kolmasosa maapallon väkiluvusta ja huipputasolla maissa, joiden väkiluku on alle 10 % maapallon väkiluvusta. Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että lätkän MM-kisojen aikaan NHL:n pudotuspelejä tahkosi kahdeksan sellaista joukkuetta, joista mikä tahansa olisi halutessaan pyyhkinyt lattiaa Suomen maailmanmestareilla.

Kestävyysjuoksun aliarvostus perustuu kahteen näköharhaan. Ensimmäinen näistä on kilpailun kovuus. Sunnuntain Hesarin urheilusivuilla toimittaja kirjoitti ilmeisen tosissaan: Golf on tunnetusti yksi maailman kilpailluimmista yksilöurheilulajeista, ellei kilpailluin. Siis mitvit? Mietin omaa satojen ihmisten tuttavapiiriäni. Muistin neljä, jotka ovat joskus pelanneet golfia - heistä yksi kilpailumielessä. Sen sijaan kestävyysjuoksua on kokeillut - liikuntavammaiset pois lukien - jokainen. Kilpailumielessä kaikki ovat ainakin koulussa juosseet. Kestävyysjuoksua voi harrastaa missä tahansa ja kuka tahansa, kustannuksiltaan se on varmaan maailman halvin urheilulaji. Mitä golfiin tulee, niin eipä ole liiemmin näkynyt kenialaisgolfareita.

Toinen näköharha on kestävyysjuoksun taso. Jokainen on juossut ja luulee tietävänsä siitä jotakin. Silti aivan järjestelmällisesti huippujuoksijoiden vauhti arvioidaan sen näennäisen helppouden vuoksi paljon todellista hitaammaksi. Kokeilkaapa huviksenne esittää seuraava kysymys kenelle tahansa: Jos maratonjuoksun ME-mies juoksisi maratonvauhdillaan Cooperin testin, mikä olisi tulos? Cooper on siinä mielessä hyvä valinta, että ainakin jokainen mies tietää mistä on kyse. Omien havaintojeni mukaan asiaan vihkiytymättömät vastaavat yleensä jotain 3000 - 3500 metrin välille, moodi on varmaan 3200 metriä. Ymmärrettävää. Armeijassa Cooperinsa juosseet tietävät kolmen tonnin olevan kova tulos ja 3500 juoksevien olevan melkoisia ihmemiehiä. Ei sitä vauhtia voi kukaan ylläpitää maratonia, on luonnollinen ajatus. Mutta. Oikea vastaus kysymykseen on 4083 metriä! Kun sitten tätä sulattelee, voi heittää lisäkysymyksen: Kuinka pitkän matkan uskoisit pysyväsi huippumaratoonarin kyydissä? Aika kaljamaha saa olla, jos vastaus on alle 400 metrin eli ratakierroksen. Totuus on taas toinen, Haile Gebrselassien maratonkeskivauhdilla 100 metriä sujahtaa aikaan 17,63. Yli puolelle 40-vuotiaista miehistä olisi tekemätön paikka.

Perään voi todeta, että kymppitonnin ME-vauhdilla satasen aika olisi 15,78. Tätä eivät monet juosseet edes parhaassa nuoruuskunnossaan. Sivumennen sanoen, Cooperissa tulos tuolla vauhdilla olisi 4564 metriä.

Tässä vaiheessa yleensä todetaan, että "niin no, maailman huiput, mutta Suomen kestävyysjuoksun taso on umpisurkea". Katsotaanpa tilastoja. Viime vuonna Suomen 20. paras kympin aika oli 32.37,22. Sillä vauhdilla Cooperin tulos olisi 3678 metriä. Tunnen entisen ammattilaisjalkapalloilijan, joka ei koskaan ole rikkonut 3000 metrin maagista rajaa Cooperissa.

Jos haluaa vielä hieroa suolaa haavoihin, voi huomauttaa viimevuotisen Suomen tilaston 20. parhaan naisjuoksijan painelleen kympin vauhtia, jolla Cooperin testissä olisi menty 3135 metriä. Armeijan erikoisjoukkoihin vaaditaan tietääkseni 2900 metriä. Suomessa kansallisen tason naisjuoksijat painelevat selvästi kovempaa tahtia yli kolminkertaisen matkan. Revi siitä.

Kun totuus vauhdista on vähitellen uponnut, on aika perustella miksi juoksu on suunnattoman kovatasoista. Yksinkertaisesti siksi, että sitä voi harjoittaa missä tahansa, kuka tahansa. Toisin kuin alppihiihtoa tai purjehdusta. Joka tuhannes ihminen on suomalainen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen kestävyysjuoksulajin maailmantilastossa pitäisi tuhannen parhaan joukossa olla keskimäärin yksi suomalainen. Todellisuudessa siellä on paljon useampi. Kun tutkitaan kuudentoista kestävyyslajin (800, 1500, 3000, 5000, 10000, puolimaraton, maraton, esteet; kaikista sekä miehet että naiset) maailmantilastoja viime vuodelta, pelkästään kolmensadan parhaan joukossa on 24 suomalaissuoritusta. Odotusarvo puhtaasti väestöpohjan perusteella on viisi. Eikä tässä huomioida sitä, että suomalaisnuorella on valittavanaan kymmeniä eri lajeja siinä missä kenialaisen vaihtoehdot ovat kestävyysjuoksu ja jalkapallo.

Tilastomatematiikka on armotonta ja sillä perusteella kukaan ei voi arvostaa vaikka formula 1 -autoilun tasoa miksikään verrattuna kestävyysjuoksuun. Mutta yksi kestävyysjuoksun kirouksista piilee juuri tässä; rata ja tie ovat vapaat kenelle tahansa. Jos luulet pärjääväsi paremmin, harjoittele ja anna mennä. Sen sijaan kilpa-autoilijaan on helpompi samaistua; kuka tahansa voi kuvitella olevansa yhtä hyvä, jos vain saisi mahdollisuuden. Harva saa.

Kestävyysjuoksun kilpailullisuudesta tekee raa'an myös se, että jokaisen urheilijan harjoitusohjelmaan kuuluu juoksulenkkeilyä. Jos sattuu huomaamaan olevansa siinä hyvä, niin siitä vain piikkarikauppaan ja kisoihin. Mutta kuinka moni toisen lajin urheilija on osana harjoitusohjelmaansa kokeillut mäkihyppyä, squashia tai koripalloa? Kaikki juoksevat. Ja monissa lajeissa maailmanhuipun juoksukunnon on oltavakin sitä luokkaa, että hän pärjäisi kestävyysjuoksussa vähintään kansallisen huipputason alapuolella. Hiihto, ampumahiihto, pyöräily, soutu, … lista on pitkä. Juoksijan ei tarvitse pärjätä hiihdossa tai soudussa. Samanlaista toisen lajin osaamisvaatimusta ei ole missään muussa lajissa kuin juoksussa. Ei huippuluokan jääkiekkoilijan tarvitse olla divaritason koripalloilija eikä melojan tarvitse osata soutaa, mutta huippusuunnistajan on oltava kansallisen tason juoksija ja huippujalkapalloilijankin tarvittaessa pärjättävä piirinmestaruuskisojen 1500 metrillä.

No, itse kilpailusuoritus sentään on helppo. Ratajuoksussa ei tarvitse muuta kuin muistaa kääntyä joka 200 metrin päässä vasemmalle, sanotaan. Joukkuepelit ovat vaikeita, teknisiä ja taktisia. Niinpä. Ero onkin siinä, että juoksun tekniikka ja taktiikka eivät avaudu yhtä helposti. Saatan juoksun alkupuoliskon aikana todeta, että selvä peli, A voittaa kisan. Sitten A ottaakin irtioton vähän puolivälin jälkeen ja vaihdan mielipidettäni. A on aiemmin voittanut loppukirillään, nyt hän kuluttaa voimansa liian kovalla rytminvaihdolla ja häviää lopussa B:lle, joka parhaillaan juoksee A:ta tasaisesti kiinni, voimiaan tuhlaamatta sujuvalla askeleella. Sujuvalla askeleella. Jääkiekkoilija voi pelata hyvän matsin loukattuaan kätensä ensimmäisessä erässä, kärsiessään kroonisesta polvivammasta tai palattuaan kahden kuukauden pakkolevolta. Äskettäin katsoin kentän reunalla kisaa ja sanoin kahden kierroksen jälkeen, että ennakkosuosikki ei voita; askellus ei toimi. Eikä voittanut. Kestävyysjuoksu on niin raakaa hommaa, että loukkaantuneena tai harjoitustauon jälkeen ei ole mitään mahdollisuuksia menestyä. Eikä epäonnistumisessa voi mennä piiloon joukkuetovereiden taakse. Eikä sekuntikellolla ole koskaan huono päivä. Piikkarin voitelua ei voi syyttää epäonnistumisesta, toisin kuin suksien. Onneen liittyviä tekijöitä juoksussa on hyvin vähän. Suunnistuksessa, joka sinänsä on kova kestävyyslaji, satunnaisvaihtelu on kohtuullisen suuri. Jalkapallossa piirisarjalainen voi kerran kaudessa harhauttaa kuin Lionel Messi, mutta edes Suomen paras kestävyysjuoksija ei voi kertaakaan juosta kuten Kenenisa Bekele.

Kaiken tämän huomioiden ei ole mikään ihme, että kestävyysjuoksijoiksi valikoituu henkisesti lujia ihmisiä - tai sitten kestävyysjuoksu kehittää sen valinneesta lujan. Vilkaisin tämänvuotisten maastojuoksun SM-kisojen 20 parhaan miehen ja naisen listaa, yhteensä siis 40 suomalaista kestävyysjuoksijaa. En tiedä läheskään kaikkien ammattia, mutta ei voi olla sattumaa että tuonkokoisessa porukassa on ainakin neljä lääkäriä, kuusi opettajaa ja neljä insinööriä - tai sellaisiksi opiskelevia. Lisäksi joukkoon kuului mm. ekonomeja, tiedemiehiä ja yrittäjiä. Tietääkseni kaikki ovat suorittaneet tai suorittamassa jonkin rehelliseen työhön valmistavan tutkinnon, paitsi tietysti yksi lakimies.