Välihuomautus 53: Oikeassa olemisen tuska

Etsiskelin äskettäin erästä vanhaa kirjoitustani tietoa tarkistaakseni. Siinä sattumalta törmäsin ennen edellisiä eduskuntavaaleja kirjoittamaani ennusteeseen. Siinä ennustin väärin perussuomalaisten kannatuksen, tosin lopussa esittämäni huomautus toisin tapahtumisen mahdollisuudesta oli osittain oikeassa. Sen sijaan osuin oikeaan vaalien jälkeisissä tapahtumissa. Kirjoitin neljä mahdollista skenaariota, joista numero kolmonen osoittautui oikeaan osuneeksi. Valitettavasti.

Perussuomalaiset jätetään oppositioon ja nykyinen meno jatkuu eli kaksi kolmesta suuresta - yhdentekevää, mitkä - muodostaa hallituksen. Tällöin enemmistön saamiseksi on mukaan houkuteltava todennäköisesti sekä RKP että Virheet, toinen ei yksinään riitä. Suomen kannalta tämä vaihtoehto olisi tuhoisin, koska nykymeno jatkuisi. Persujen kannalta jatko riippuu siitä, pystyykö se oppositioon jäänyt suurpuolue profiloitumaan vaihtoehdoksi. Jos pystyy, persujen kannatus laskee. Jos ei, persut nousevat satavarmasti suurimmaksi puolueeksi, mikäli onnistuvat pysymään yhtenäisenä.

Kuinka onkaan nyt käynyt? Keskustan Juha Sipilä on ylivoimainen suosikki tulevaksi pääministeriksi, pääosin siksi että hän ei ole puoluejyrä. Kepu on onnistunut profiloitumaan ja on siksi kasvanut.

Persujen yhtenäisyys taas on natissut liitoksissaan. Syynä on lähinnä se, että Timo Soini ei ole halunnut profiloida persuja kansallismieliseksi puolueeksi. Mikäli Soini olisi näin tehnyt, yhteinäisyys olisi parempi ja ennen kaikkea kannatus olisi noussut rajusti entisestään, koska kepun kannattajiksi on siirtynyt nimenomaan kansallismielisiä suomalaisia. Soini kokeneena poliittisena pelurina tietää tämän. Miksi Soini ei sitten ole toiminut puolueen kannatusta nostavalla tavalla.

Vaihtoehtoja on kaksi:
1) Soinin rehellinen linja on tämä. Siinä tapauksessa hyvää yötä ja näkemiin, Suomi. Meillä ei ole vaihtoehtoja. Yksikään muu puolue ei kykene suomalaisten etuja puolustamaan (Sipilä on pelkkä keulakuva, ellei hän sitten onnistu olemaan paljon ovelampi kuin olen kuvitellut) eikä kukaan persujen kansallismielisistä lupauksista ole vielä riittävän kokenut kyetäkseen syrjäyttämään Soinin ja pitämään puolueen kasassa.
2) Soini on todellisuudessa kansallismielinen, mutta haluaa pääministeriksi ja on (ilmeisesti aivan oikein) laskenut, että kansallismielisenä häntä ei huolittaisi hallitukseen edes ylivoimasena vaalivoittajana. Tai ainakin ääniosuuden pitäisi olla yli kolmasosan luokkaa, mihin rahkeet eivät todennäköisesti ihan riittäisi. Siispä on pidettävä maltillista linjaa.

Toivokaamme jälkimmäistä vaihtoehtoa. Mikäli uhkapeli onnistuu ja Soini saa pääministerin salkun, meillä on taas kaksi vaihtoehtoa:
1) Persut saavat riittävästi valtaa kyetäkseen toimimaan Suomen etujen mukaisesti.
2) Valtaa ei ole riittävästi, joten sama meno jatkuu, vaikka tahtoa olisikin.

On tämä elämä vain paskamaista, kun saa koko ajan toivoa olevansa väärässä. Ja päälle päätteeksi yleensä vituttaa (kuten nyt) se, että huomaa olleensa vuosia sitten oikeassa.

Sivallus CCLXXX

Kun joululaulussa lauletaan Piparin tuoksua, tonttujen juoksua, tarkoittaako se sitä, että tontut juoksevat piparin perässä?

Hyvää joulua!

Ukkokerho

Kolmisenkymmentä vuotta sitten kerrottiin seuraavaa vitsiä:
K: Mikä on se, jolla on 24 jalkaa ja 18 hammasta?
V: Neuvostoliiton ukkoutunut politbyroo.
Muistini mukaan jossain vaiheessa vitsi menetti teränsä, koska joltakulta jäseneltä amputoitiin toinen jalka. Oli miten oli, tuohon aikaan seniliteetti vallitsi ja yhdessä vaiheessa johtajia (Brezhnev, Andropov, Tsernenko) poistui joukosta siihen tahtiin, että telkkarista tuli aina vuoden välein hyvää ohjelmaa, kun Yle näytti, miten kommaria haudataan.

Todellisuudessa politbyroon keski-ikä ei nyt niin hirmuinen ollut. Esimerkiksi vuoden 1981 alussa se oli niukasti alle 70 vuotta. Tämä johtui lähinnä siitä, että votkan ja tupakan suurkulutus ei tehnyt sen enempää hyvää politbyroonkaan kuin yleensäkään venäläismiesten elinajanodotteelle. Koko porukassa oli vain yksi yli kasikymppinen.

Sen sijaan Pohjois-Korean johto on nuoresta Führeristä Kim Jong-Unista (mittarissa vasta 30 vuotta) huolimatta vähän toista luokkaa. Maan politbyroo vilisee äijänkäppänöitä. Tosin äskettäin tapahtui pientä nuorennusleikkausta, kun 67-vuotiaan Jang Sung-taekin lusikka heitettiin nurkkaan konetuliasein varustetun teloitusryhmän toimesta ja ilmeisesti asiasta järkyttyneen 89-vuotiaan Kim Kuk-taen lusikka lensi seuraavana päivänä nurkkaan luultavasti ihan ilman avustusta.

Pohjois-Korean asioista pysyy kohtuullisen hyvin ajan tasalla esimerkiksi lukemalla Daily NK:ta. Aivan erityisesti johdon Kauniit ja rohkeat -tyylisiin kiemuroihin on keskittynyt NK Leadership Watch. Sieltä löytyy jopa huhtikuulta 2013 kuvakooste korkeimpien johtajien pärstävärkeistä, josta voi käydä katsomassa kuka milläkin lailla pällistelee ja arvailla seuraavia kuvioita. Ei se sen huonompi menetelmä ole kuin kahvinporoista katsominenkaan, mikä taas voittaa useimmat asiantuntija-arviot.

Tässä ukkokerhon (hups, kuuluuhan siihen yksi rouvakin tai oikeastaan tuore leski) jäsenlista:

1. Kim Jong-un (30 vuotta) eli kavereiden kesken Kim III, Pohjois-Korean ylin johtaja. Puolueen ensimmäinen pääsihteeri, kansallisen puolustuskomitean ensimmäinen puhemies, armeijan ylipäällikkö, keskussotilaskomission puhemies ja asunto-osakeyhtiö Arirang-kämppien varatilintarkastaja (arvatkaa itse minkä näistä keksaisin omasta päästäni).

2. Kim Yong-nam (85 vuotta), presidiumin puheenjohtaja ja siksi muodollinen valtionpäämies.

3. Choe Ryong-hae (63 vuotta), yksi neljästä presidiumin jäsenestä ja kansallisen puolustuskomitean varapuhemies. Ikään sopivasti hän on myös Kim Il-sungin sosialistisen nuorisoliiton puheenjohtaja, politbyroon nuorimmainen (Kim III:n jälkeen) kun nyt sattuu olemaan. Vauhdikkaseen uraan kuuluu äskettäinen selittämätön arvonalennus varamarsalkasta kenraaliksi ja uudelleenylennys.

4. Pak Pong-ju (74 vuotta), pääministeri. Päätösvalta on pykälää korkeammalla kuin kumileimaisimella.

5. Kim Kyong-hui (67 vuotta), ylimmän johtajan täti, politbyroon ainoa nainen ja Jang Sung-taekin tuore leski. Puolueen sihteeri ja armeijan kenraali. Molemmat tittelit yhtä vakavasti otettavia, mutta sukulaisuussuhteen ansiosta tällä tädillä on ilmeisesti munat.

6. Kim Ki-nam (87 vuotta), Koreoiden rauhanomaisen yhdistymisen komitean varapuheenjohtaja sekä propagandaosaston johtaja. Eläköityminen turhaa, koska etenkin jälkimmäisessä duunissa voisi olla kuka tahansa retiisi. Kukaan ei kuitenkaan usko.

7. Choe Thae-bok (83 vuotta), korkeimman kansanneuvoston puheenjohtaja.

8. Pak To-chun (69 vuotta), sotilasteollisuuden johtaja. Eli siis käytännössä Pohjois-Korean teollisuuden johtaja.

9. Kim Yong-chun (77 vuotta), armeijan komentaja.

10. Yang Hyong-sop (88 vuotta), entinen presidiumin puheenjohtaja. Nykyisin vailla muuta virallista asemaa kuin politbyroon jäsenyys eli toimittaa ilmeisesti huonekasvin virkaa.

11. Kang Sok-ju (74 vuotta), varapääministeri. Mihin helkuttiin tätä duunia tarvitaan, kun pääministerilläkään ei ole mitään valtaa?

12. Ri Yong-mu (88 vuotta), kansallisen puolustuskomitean varapuheenjohtaja.

13. Kim Won-hong (68 vuotta), kansallisen turvallisuuden ministeri.

14. Hyon Chol-hae (79 vuotta), Kim Il-sungin kaveri. Entinen henkivartija, joka ilmeisesti tietää liikaa salaisuuksia ja on siksi parempi pitää teltan sisäpuolella kusemassa ulos kuin ulkopuolella kusemassa sisään.

Porukan keski-ikä on vähän alle 74 vuotta. Jos juniori-Kim kruununperillisenä unohdetaan, keski-iäksi saadaan 77 vuotta.

Paljon ei tilanne parane silloinkaan, jos katsotaan Pohjois-Korean niitä merkittäviä poliitikkoja, jotka eivät ole syystä tai toisesta politbyroossa. Ulkoministeri Pak Ui-chunilla on mittarissa 81 vuotta. Armeijaministeri Kim Jong-gak on 72-vuotias. Varapääministereistä kovan linjan kannattaja ja siksi Kim III:n kaudella mahdollisesti nousussa oleva Kang Sok-ju on 74-vuotias. Kimin yhtenä vahvana luottomiehenä pidetään harmaata eminenssiä, vailla merkittävää virallista asemaa olevaa O Kuk-ryolia, ikää 82 vuotta.

Pohjois-Korean tilanne muistuttaa hyvin läheisesti Neuvostoliittoa 80-luvulla. Johdossa on joukko seniliteettigarkkeja, jotka eivät tiedä itsekään missä mennään. Kim Jong-Un ei ole mikään Mihail Gorbatsov, mutta se on merkityksetöntä. Gorbatsov ei kyennyt pitämään Neuvostoliittoa kasassa uudistuksin eikä Janajevin juntta olisi kyennyt pitämään sitä kasassa taantumuksellisuudella. Gorbatsovin reaktio luhistumisuhkaan oli perestroika ja glasnost, Kim on ilmeisesti valitsemassa kovempaa linjaa. Molemmat reaktiot olivat yhtä turhia. Paremmat viivytysmahdollisuudet Kimillä olisivat, jos hän onnistuisi korvaamaan vanhat puolueappartsikit nuorilla raaoilla kaadereilla. Mutta nyt puoluekoneiston pohjimmainen inertia vain nopeuttaa muutosta.

Pohjois-Korea tulee kaatumaan samoihin asioihin kuin Neuvostoliitto: talousromahdukseen ja informaatioon. Talousromahdus yksin ei riittäisi - korealaiset ovat tottelevaista väkeä. Romahdus luo ainoastaan pohjan, jonka ansiosta länsimaista tihkuva informaatio leviää yhä laajempiin kansankerroksiin ja lopulta romauttaa Kimin hallinnon.

1990-luvun alussa Etelä-Koreaan päätyi kymmenkunta loikkaria vuosittain. Nykyään normi on noin kaksituhatta joka vuosi. Tämä on varma merkki siitä, että tieto Etelä-Korean todellisesta tilanteesta tihkuu vähitellen Pohjois-Koreaankin. Samoin se, että pohjoinen on käynnistänyt oman disinformaatio-operaationsa. Siinä he ujuttavat loikkarin etelään (Kiinan kautta, kuten aina) ja saatuaan Etelä-Korean kansalaisuuden tämä matkustaa takaisin Kiinaan ja sieltä Pohjois-Koreaan. Sitten pidetään tiedotustilaisuus, jossa nämä kertovat TV-lähetyksessä pohjoiskorealaisille, kuinka julmaa ja sydämetöntä elämä etelässä oli ja kuinka avosylin toveri Kim otti palaajat vastaan. (Tästä tosin luulisi, että jos palaajia kerran kohdellaan sydämellisesti, niin voisihan tuota käydä kokeilemassa, tuumii moni.) Todellisuudessa on ilmeistä, että palaajien perhe on ollut jo alunperinkin panttivankeina teloitusuhan alla. En suosittele herkkävatsaisia katsomaan, millaista on elämä Pohjois-Korean vankileireillä.

Vaikka televisiot ja radiot on valmistettu siten, että vain virallisten kanavien seuraaminen on mahdollista eikä internetiä käytännössä ole, liian moni pohjoiskorealainen on jo päässyt tekemisiin ulkomaailman kanssa ja sana leviää väistämättä. Välillä Pohjois-Korea sulki Kaesongin teollisuusalueen, jossa eteläkorealaiset yritykset teettävät töitä pohjoisen halpatyövoimalla. Tähän ei voinut olla mitään muuta syytä kuin liiallisen tiedon leviäminen, maiden väliset kiristyneet suhteet olivat vain tekosyy. Valuuttapulassa alue oli kuitenkin pakko avata uudelleen. Eikä siinä kaikki. Pelkästään Venäjän Kaukoidässä työskentelee kymmenentuhatta pohjoiskorealaista vierastyöläistä hankkimassa Kimin kipeästi tarvitsemaa ulkomaanvaluuttaa. Huvittavaa kyllä, maan suurimpia tulonlähteitä on se teollisuudenhaara, joka tuottaa odotetusti parasta laatua. Pohjoiskorealaiset kuvanveistäjät reissaavat ympäri maailmaa tehden monumentteja. Kokemusta luulisi löytyvän.

Muutenkin moni pohjoiskorealainen on päässyt käymään ulkomailla. Maan urheilujoukkueet menestyvät kohtuullisen hyvin kansainvälisissä kilpailuissa ja urheilijat eivät voi olla näkemättä ympärilleen. Jos sitten kotimaassa suu aukeaa, voivat seuraukset olla dramaattiset. Kukaan ei esimerkiksi tiedä, miksi naisten maratonin maailmanmestari vuodelta 1999, Jong Song-ok, putosi "Kansakunnan ylistettyjen tyttärien" listalta pari vuotta sitten. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, vaikka hän kantoikin ennen katoamistaan olympiatulta vuoden 2008 soihtuviestissä.
Esimerkiksi Pohjois-Korean jalkapallomaajoukkueessa on monta pelaajaa, jotka pelaavat tai ovat pelanneet ulkomailla valuuttaa hankkimassa. Yllättävää kyllä, joukkueessa on pelannut myös monta japaninkorealaista, joiden sukujuuret ovat pohjoisen puolella rajaa. Yksi heistä pelaa tällä hetkellä Etelä-Korean liigassa. Erikoisin tapaus oli, kun ulkomailla pelannut aito Pohjois-Korean kasvatti päätyi Sveitsin liigan Baseliin, jossa joukkuekaveriksi tuli eteläkorealainen. Kaverukset tiettävästi viihtyivät yhdessä hyvin.

On vain ajan kysymys, milloin informaation määrä yhdessä köyhyyden kanssa ylittää sen rajan, että Kimien dynastia ja sen mukana Pohjois-Korea hajoaa. Se voi tapahtua huomenna, se voi kestää vielä kymmenen vuotta. Tuskin kuitenkaan sitä pidempään. Hajoamistavoista todennäköisin on Neuvostoliitton inverssi: Neuvostoliitto hajosi siihen, kun Janajevin taantumuksellinen juntta yritti syrjäyttää vapaamielisemmän Gorbatsovin. Pohjois-Koreassa on hyvin mahdollista, että jokin ryhmittymä näkee uudistukset välttämättömiksi, syrjäyttää Kimin ja laittaa pysäyttämättömän lumipallon vyörymään.

Perustili

Ajatushautomo Libera on herättänyt ansaittua huomiota uudenlaisella sosiaaliturvamallillaan, perustilillä. Äkkinäisemmät lukijat ovat sekoittaneet sen kansalaispalkkaan, josta ei kuitenkaan ole kyse. Vielä äkkinäisemmät ovat ymmärtäneet ajatuksen totaalisen väärin.

Lyhyesti kuvattuna jokaisella täysi-ikäisellä kansalaisella olisi perustili, jonka pääomaa hän saisi nostaa kuukausittain tietyn määrän. Tilille kertyisi rahaa valtion alkupääoman lisäksi työtuloista ja vapaaehtoisista talletuksista. Mikäli tilin saldo olisi plussalla 65-vuotispäivänä, erotuksen saisi itselleen. Yksityiskohdat voi lukea linkatusta esityksestä.

Jos asian tiivistää, niin ehdotus on muuten mitä erinomaisin, mutta jättää huomioimatta neljä asiaa: matematiikan, taloustieteen, psykologian ja byrokratian.

Neljä onkin uusi ennätys. Aiempi oli kommunistisella talousjärjestelmällä, joka hoiti hyvin kaiken muun paitsi kolme asiaa: tuotannon, jakelun ja myynnin.

Näistä ongelmista huolimatta voi todeta, että kyseessä on ansiokas esitys. Pienellä rukkaamisella siitä saa ainakin nykyjärjestelmää toimivamman.

Raportin ensimmäisessä osassa teollisuustalouden professori Paul Lillrank kirjoittaa järkeviä otsikolla Miksi rakenteita pitää muuttaa?. Erityisen ansiokkaasti hän osoittaa, kuinka noin vuoteen 1970 asti tapahtunut ainutlaatuinen kasvu saatiin aikaan kertaluontoisin, ei-toistettavin operaatioin, kuten naisten vapauttamisella työmarkkinoille. Enää esimerkiksi kansanterveyteen ja infrastruktuuriin satsaaminen ei tuota juurikaan rajahyötyä enempää, koska rakenteet ovat jo riittävän hyviä. Hänen johtopäätöksensä on, että nykytilanteessa on kannustettava innovatiiviseen yrittäjyyteen ja tarvetta on muunkinlaiselle kuin huipputuottavalle työlle. Jälkimmäinen taas on tehty nykyrakenteessa kannattamattomaksi, joten muutoksia tarvitaan.
Muuten erinomaisessa synteesissä on vain yksi virhe ja se on väite siitä, että Suomessa koulutusreservit olisivat jo täydessä käytössä. Lillrank ei – ehkä onnekseen, välttyy järkytykseltä – tiedä, kuinka pahasti fiksumpi puolisko nuoristamme käy peruskoulussa alikierroksilla. Selvää tehostusta saisi aikaan, kun rakentaisi edes tasokurssit peruskouluun takaisin.

Pamfletin toisen osan kirjoittaja on tiedetoimittaja Marko Hamilo otsikolla Hyvinvointiyhteiskunta 2.0. Siinä hän osoittaa todeksi sen, minkä jokainen keskiluokkaan kuuluva tietää omasta kokemuksestaan: verokiila tekee käytännössä mahdottomaksi palkata suorittavaan työhön ketään. Noin yksinkertaistetusti sanottuna maksaakseen satasen palkan täytyy tienata neljäsataa ylimääräistä. Niinpä lääkäri leikkaa itse nurmikkonsa.
Hamilo myös – aivan oikeutetusti – teilaa perustulo- eli kansalaispalkkamallin. Perustulon ongelma on se, että sen tulisi olla riittävän alhainen kannustaakseen työntekoon ja samalla riittävän suuri, jotta sillä tulisi toimeen. Mikäli minimitasoksi asetetaan jälkimmäinen, on tulonsiirto kuitenkin niin antelias, että työtä vieroksuva voisi jatkaa sen varassa laiskottelevaa elämää. Jos taas maksimitasoksi asetetaan kannustavuus, ei kansalaispalkan varassa kykene elämään.
Hamilo osoittaa tekstissään, kuinka opintotuki ja muut tulontasaukset ovat yleensä rahansiirtelyä keskiluokan sisällä eri elämänvaiheiden aikana. Aivan totaalisesti ja aiheesta hän ryöpyttää viimeiseksi turvaksi tarkoitettua tarveharkintaista toimeentulotukea, jolla on tapana viedä viimeisetkin työhalut.

Kirjan viimeisen osion on kirjoittanut Liberan tutkimusjohtaja, diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri Elina Lepomäki: Perustili rakentaa ajatukselle lainapohjaisesta sosiaaliturvasta, jossa pidetään kirjaa elinkaaren aikana maksetuista maksuista ja vastaanotetuista etuuksista. Etuudet veloitetaan omalta tililtä ja jos tilin saldo ei riitä, valtio lainaa tarvittavan määrän. Jos tilin pääoma on positiivinen elinkaaren lopulla, henkilö saa summan itselleen. Negatiivinen saldo annetaan anteeksi.
Tarkempi selvitys mallista löytyy jo alussa linkatusta raportista. Lyhyesti sanottuna perustilin tarkoitus on korvata työkykyisten kansalaisten työttömyyskorvaukset, sosiaaliturva sekä opintotuki. Lisäksi säästämisellä tarjotaan kannustetta kotitaloustyön teettämiseen, mutta siihen ei tässä puututa. Sinänsä kannatan ajatusta lämpimästi mikrotyöllistämisen välineenä. Raportissa ei mallin laskennallista toimintaa kuvailla kovin yksityiskohtaisesti ja korostetaan, että annetut euromäärät ovat esimerkinomaisia. Tällöin seuraavassa esitetyistä ongelmista (1) ja (2) saattavat olla jo mallissa huomioitu, niistä ei vain lyhyyden vuoksi mainittu.

Kuten todettu, malli jättää huomioimatta neljä asiaa: matematiikan, taloustieteen, psykologian ja byrokratian. Seuraavassa huomiot kipupisteistä ja korjausesitykset:

Perusasiat: mallissa tilin laskennallinen alkusaldo on 20 000 euroa. Tästä kansalainen voi kuukausittain nostaa tietyn maksimisumman, esityksessä 400 euroa tilin saldosta riippumatta. Rahaa tilille kertyy tuloista ja vapaaehtoisista sijoituksista. Mikäli saldo olisi yli 20 000 euroa, ylittävä osa on vapaasti käytettävissä ilman nostorajoitusta. Verot tilille siirrettävistä varoista maksettaisiin vasta nostovaiheessa.

1. Matematiikka
Mallissa esitetään, että tilille pidätettäisiin automaattisesti 10 % tuloista. Vastaavasti kuukausittainen maksiminosto olisi 400 euroa. Kuvitellaanpa, että kansalainen nostaisi joka kuukausi tuon maksimin. Jotta tilin muutossaldo jäisi (ilman vapaaehtoisia lisämaksuja) positiiviseksi, pitäisi bruttotulojen olla yli 4000 euroa. Huomio huomio, todellisuus kutsuu. Yli puolet kansalaisista ei ikipäivänä tienaa kuukaudessa noin paljon. Näin ollen suurimman osan kannattaa vetää saldoa miinukselle sen minkä ehtii. Siinä eivät paljon luvatut verohelpotukset auta edes siinä tapauksessa, että kuukausipalkka olisi 5000 euroa. Tällöin tilin saldo olisi luultavasti opiskeluaikana mennyt jo suunnilleen nollille. Viiden tonnin kuukausipalkalla ja neljänsadan kuukausinostolla 500 – 400 = 100 euroa plussaa kuussa. Siihen, että saavuttaa 20 000 euron lähtötason, menee 200 kuukautta eli lähemmäs 20 vuotta.
Ratkaisu: Nostetaan pidätysmäärä 20 %:iin. Tällöin kuukausittainen muutos menee plussan puolelle, jos kuukausitulot ylittävät 2000 euroa. On helppoa laskea, että nettotuloissa ero ei ole kummoinen ja useimmat muuttuvat nettosäästäjiksi jossain vaiheessa työuraansa, mikä lieneekin ainoa järkevä tavoite. Verotulot eivät liiemmin muutu, koska nostomäärä on joka tapauksessa sama.

2. Taloustiede
Mallissa ei puhuta juuri mitään siitä, kuinka rahan ostovoiman muutos vaikuttaisi rajoihin. Tämä lienee (ilmeisesti) lyhyyden vuoksi jätetty pois. Tämä on helppo hoitaa siten, että ei puhuta euromääristä, vaan ”laskennallisista yksiköistä”. Esimerkiksi voidaan sopia, että kuukausittainen maksiminosto on yksi yksikkö (mallissa 400 €), jolloin tilin perussaldo on 50 yksikköä. Yksikön absoluuttista hintaa voitaisiin sitten muuttaa esimerkiksi elinkustannusindeksin mukaan. Tämä ei siis liene mikään ongelma, siksi puhun jatkossa itsekin 400 eurosta enkä yhdestä yksiköstä.
Ongelma syntyy siitä, että ei joka kuukausi välttämättä riitä tuo 400 euroa, jos oma tili menee tyhjäksi. Jos vaikka välttämätön auto poksahtaa, 400 euroa ei riitä korjaukseen elämisen lisäksi ja kansalainen on taas sossun luukulla.
Ratkaisu: Malliin pitää lisätä oikeus vuosittaiseen ”kertanostoon”, jonka sopiva suuruus on vaikkapa kolminkertainen perusnostoon eli 1200 euroa. Tällöin vuosittaisten nostojen maksimimäärä vastaisi viittätoista kuukausinostoa. Varsinaisen kuukausinoston voi jakaa useampiin eriin saman kuukauden aikana, mutta vuosinosto olisi kertaluonteinen, vapaaehtoinen ja aina maksimimääräinen. Jos kansalainen käyttäisi tämän lyhytnäköisesti, niin voivoi ja oma vika. Kantapään kautta oppiminen on niitä tehokkaimpia metodeja – saa olla aika paksupää jos tekee saman virheen kahdesti.

3. Psykologia
Malli on laskettu siten, että aikuisuutensa alkuvaiheessa useimmat opiskelevat ja saldo menee ainakin lähelle nollaa, jopa negatiiviseksi. Tästä sitä pitäisi sitten lähteä kartuttamaan. Näin ei kuitenkaan välttämättä käy, koska monelle tuo 400 euron vastikkeeton tulo riittää, ainakin jos tienaa tonnin-pari lisäksi. Tällöin tilin saldo painuu koko ajan enemmän pakkasen puolelle. Toisaalta tiliin on rakennettu turha hätäjarru maksimitalletuksen muodossa.
Ratkaisu: Jos tilin saldo putoaa negatiiviseksi, putoaa myös maksiminoston saldo. Kylläkin hitaasti, mutta putoaa kuitenkin. Esimerkiksi siten, että maksiminoston suuruus olisi normaali miinus prosentti negatiivisella puolella olevasta saldomäärästä. Tällöin tilin saldon ollessa välillä 0 – 20 000 euroa, maksiminosto olisi aina 400 euroa. Jos tili olisi esimerkiksi 5000 euroa miinuksella, maksiminosto olisi 400 – 50 euroa eli 350 euroa. Tällä tulisi vielä kohtuullisesti toimeen ja tuonne 5000 euroa miinukselle voisi nollasta päätyä minimissään yhdessä vuodessa. Noston pienenemisen ansiosta viidestä tonnista kymppitonniin miinukselle menisi jo reilusti enemmän kuin vuosi (kymppitonni miinuksella nostomaksimi olisi 300 euroa). Näppärimmät huomaavat tästä, että tilin absoluuttinen minimisaldo lähestyy asymptoottisesti arvoa -40 000 euroa eli satakertaista kuukausinostoa.
Vastaavasti plussapuolelle asetettaisiin ”pakkonosto”. Mikäli tilin saldo olisi kuukauden alussa yli 20 000 euroa, ylimenevästä osasta maksettaisiin (verojen jälkeen) aina kymmenen prosentta kansalaisen tilille. Samalla maksimitalletusraja poistettaisiin.

4. Byrokratia
Tässä tullaan koko esityksen suurimpaan ansioon ja samalla suurimpaan ongelmaan. Perustili korvaisi kaiken muun henkilökohtaisen sosiaaliturvan paitsi harkinnanvaraisen. Tällöin tarvittavan byrokratian määrä vähenisi dramaattisesti. Syntyisi valtavia säästöjä palkka- ja kiinteistökuluissa ja vapautuisi työvoimaa kansantaloudellisesti tuottaviin töihin. Nykyään moni käyttökelpoinen kokoonpanolinjan työntekijä menee ihan hukkaan yhteiskuntatieteiden maisterina. Vaan ei se näin helppoa olisi. Virkamieskunta tulee puolustamaan omaa asemaansa raivokkaasti ja se heille toki suotakoon. Taistelu byrokratiaa vastaan on tuomittu hävityksi, ellei löydetä pätevää vastalääkettä.
Ratkaisu: Antaa virkamiesten säilyttää asemansa eläkkeeseen asti. Kulujen säästämiseksi voidaan toki harkita lakkautuspalkan käyttöönottoa uudelleen. Sekin tulisi halvemmaksi kuin nykyjärjestelmä. Palkankorotukset vain jäihin ja antaa virkamiesten istua tyhjän panttina toimistoissa tai kotonaan. Tai enintään velvoitetaan tilastoimaan sitä, kuinka hyvin järjestelmä toimii. Jotkut saattaisivat tällöin jopa hakeutua muihin töihin.

Näillä pienillä muunnoksilla ja järjestelmän käyttöönoton jälkeisistä alkukokemuksista saatujen tarkennusten jälkeen kannatan perustiliajatusta lämpimästi. Etenkin jos siihen saa ympättyä esitykseni yhteisiä alaikäisiä lapsia omaavien aviopuolisoiden mahdollisuudesta tulontasaukseen.

Metsästäjä

Janne terästi hetkeksi kuuloaan. Odotettua ääntä ei kuulunut vieläkään. Hän taivutti varovasti vasenta kättään ja painoi digitaalikellonsa valonuppia oikealla. Minuutti ennen H-hetkeä. Edelleen vain ohikulkevien autojen ääni. Janne asetti kätensä uudelleen vierelleen asentoon, jossa se ei haitannut eikä puutunut.

Aikataulu oli tärkeimpiä asioita päätöksessä. Siksi hän oli valinnut tämän hetken ja paikan. Kaikki muut kohdat aikataulussa saattoivat pettää tai joustaa, mutta tämä hetki mitä ilmeisimmin osuisi hyvin tarkasti kohdilleen.

Janne makasi vatsallaan pressun alla ja odotti kärsivällisesti. Häntä ei palellut, yllä oli riittävästi vaatetta ja pressukin lämmitti. Ainoastaan lievä kankeus monen tunnin paikallaan makaamisesta huolestutti. Laukauksen jälkeen toiminnan pitäisi olla räjähtävää, aikaa ei ollut hukattavaksi. Kerrostalon katolla syystuuli puhalsi viileästi. Se oli aamun valjettua yltynyt ja Janne oli joutunut käärimään pressun reunat alleen ettei se lepattaisi. Liike herätti helpommin huomiota.

Aamuyön pimeydessä yksinäinen hahmo kapusi tikkaita ylös reppu ja pitkulainen pussi selässään. Päästyään tikkaiden yläpienalle hän riisui oikean käden hansikkaansa ja hapuili taivutettujen pienojen välistä. Lanka oli yhä siinä. Kukaan ei ollut käynyt katolla viiteen vuorokauteen. Siispä hänelle ei ollut odotettavissa katolle epämiellytäviä yllätysvieraita. Kyllä vartiopaikat olisi katsottu reilusti etukäteen.

Janne siveli varovasti vieressään olevaa Valmet Petraa. Luotettava ase, rynnäkkökivääristä muunnettuna ei ehkä aivan yhtä tarkka kuin parhaat hirvikiväärit. Sillä ei olisi väliä. Matkaa oli 120 metriä, helppo juttu Jannen tasoiselle ampujalle. Metsästysseuran kaverit olivat virnuilleet Jannelle asevalinnasta siksi, että Petralla oli vähäisen rekyylin takia helpompaa ampua tähdättyjä laukauksia nopeassa tahdissa, mikäli hirvi ei kaatuisi ensimmäisellä. Tulinopeudella ei nyt olisi väliä. Janne aikoi ampua vain yhden laukauksen. Enempään ei olisi aikaa. Jos jokin menisi pieleen, toinen laukaus ei luultavasti onnistuisi kuitenkaan. Lisäksi se kasvattaisi kiinnijäämisen riskin moninkertaiseksi, niin hän oli asian laskenut.

Suunnitelma oli muotoutunut vähitellen. Hän oli harkinnut erilaisia paikkoja, mutta hänen nähtyään tämän valinta oli selvä. Lähellä olisi periaatteessa ollut moniakin avoimia paikkoja ja etäisyyden kasvaessa mahdollisuuksien määrä kasvoi aina toiseen potenssiin. Kaikkea ei voinut vastapuoli valvoa. Jo paikan päällä hän oli mitannut matkan summittaisesti askelmitalla ja arvioinut, kuinka paljon korkeudesta ja sivusuunnasta tulisi minimissään ja maksimissaan lisämatkaa. Varmuuden vuoksi Janne otti askelmitan molempiin suuntiin ja sai paria metriä vaille saman tuloksen. Hankkimastaan topografikartasta hän mittasi viivottimella suoran etäisyyden. Kerrottuaan viivottimen antaman lukeman 20 000:lla hän ei voinut olla nauramatta. Lopputulos oli täsmälleen hänen tekemiensä minimi- ja maksimiarvioiden puolivälissä. Eikä niidenkään ero ollut kuin kaksikymmentä metriä.

Janne katsoi kelloa vielä kerran. Viisi minuuttia myöhässä. Samalla hetkellä hän kuuli lähestyvän junan äänen. Vielä pari minuuttia, niin juna olisi pysähtynyt ja Jannen odottama matkustaja noussut vaunusta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan sen jälkeen pitäisi vielä odottaa. Sillä ei ollut merkitystä. Jos hän pysyisi liikkumatta, häntä ei havaittaisi vaikka pressua olikin välttämätöntä raottaa. Hän kääntyi valmiiksi ampuma-asentoon, mutta jätti kiväärin yhä viereensä. Pressun alta katon reunan yli esiin työntyvä piippu saattaisi paljastaa hänet.

Yksityiskohtia. Yksityiskohtia yksi toisensa jälkeen. Jokainen asia piti suunnitella tarkkaan. Pikkujututkin saattoivat mennä pieleen. Janne oli rajannut suunnittelun tarkasti kahteen paikkaan: työhuoneensa kirjoituspöydän lukittuun laatikkoon ja omaan päähänsä. Hän oli kirjoittanut tarkat listat, simuloinut ja miettinyt kaiken mahdollisen. Entäpä jos alkaisi kusettaa? Ei mahdollista. Oli jätettävä juomatta, tultava paikalle janoisena ja juotava vasta aikaisintaan pari tuntia ennen H-hetkeä. Ennen kaupunkiin saapumistaan Janne oli pysäyttänyt auton etukäteen katsomalleen levennykselle ja käynyt tyhjentämässä rakkonsa. Kymmenittäin muitakin pikkuseikkoja. Edellisenä iltana Janne oli painanut päähänsä kaiken, mitä vielä tarvitsisi muistaa – numeroituna, niin palautuisivat mieleen helpommin. Sitten hän oli tyhjentänyt lukitun laatikon ja polttanut sisällön takassa.

Janne oli odottanut muutaman minuutin katsellen pressun reunan alta pienestä tirkistysaukosta, kun väkijoukko alkoi liikehtiä. Tervetuliaispuhe oli ilmeisesti pidetty aseman takana ja se oli nyt ohi. Hän veti varovasti kiväärin viereltään oikeaan asentoon. Patruuna oli jo valmiiksi pesässä, ollut jo pari tuntia. Latausliikettä ei kuulisi kukaan, mutta kaikki turha liikehdintä oli karsittava minimiin. Hän painoi Petran tukin olkaansa vasten ja suuntasi katseensa kiikaritähtäimeen. Sen hän oli tarkentanut valmiiksi oikealle etäisyydelle.

TVH oli ystävällisesti varastoinut talvihiekkansa mitä sopivimpaan paikkaan, Janne ajatteli. Syrjäisempää hiekkakuoppaa olisi vaikeampi löytää. Hän kiipesi valtavan hiekkavuoren päälle ja asettautui mukavasti. Maalitaulun hän oli asettanut tarkalleen oikean matkan päähän. Korkeuseroa oli ehkä pari-kolme metriä tositilannetta vähemmän, mutta simulaatio olisi riittävän hyvä. Ensimmäisen laukausssarjan jälkeen Janne kävi tarkistamassa tilanteen ja hymyili. Ei täydellinen, mutta riittävän hyvä. Ei tarvetta toiselle maalitaulusarjalle, vain pikku säätö ja suoraan testiin. Janne asetti maalitaulun lähelle viisi tyhjää oluttölkkiä. Kiikaritähtäintä hän sääti aavistuksen ylöspäin. Alamäkeen kokenutkin ampuja osui usein yli. Hän oli ennakoinut tätä vähän liikaakin säätäessään tähtäintä arviosta ennen testiä. Sitten hän asettautui paikalleen ja tähtäsi. Tasainen veto ja ensimmäinen oluttölkki kimmahti ilmaan. Samoin kaksi seuraavaa. Janne hymyili ja nousi ylös. Turha testata enempää, jokainen laukaus kuluttaa asetta.

Janne näki heti maalinsa. Hänen ei olisi tarvinnut edes tunnistaa kasvoja. Muiden ihmisten kunnioittava etäisyys ja katseiden suunta olisivat paljastaneet presidentin välittömästi. Hän käänsi piipun suuntaa aavistuksen verran ja suuntasi hiusristikon kohdilleen. 120 metriä matkaa. Luodilta kuluisi sen lentämiseen 0,15 sekuntia. Siihen ampujan reaktioaika päälle, yhteensä noin 0,3 sekuntia. Siinä ajassa ihminen ehtii, jos hän on onnekas, liikauttaa sattumalta päätään niin paljon, että luoti menee ohi. Presidentillä olisi 0,3 sekuntia aikaa väistää siitä hetkestä, kun Janne olisi päättänyt vetää loput etuvedosta pois. Liikaa riskiä, koska olisi vain yksi yritys. Siksi Janne odotti oikeaa hetkeä ja piti otsan ristikossa. Jos ihminen pysähtyy, hän ei yleensä lähde 0,3 sekunnin kuluessa liikkeelle uudelleen. Ja vaikka lähtisikin, vasta liian myöhään.
Presidentti seisahtui vilkuttaakseen yleisölle. Jälkeenpäin Janne ei muistanut tehneensä päätöstä. Saatuaan muutamaa sekuntia aiemmin pään ristikkoon hän oli jo luovuttanut päätösvallan selkäytimelleen. Sillä hetkellä, kun presidentti pysähtyisi, etusormi vetäisi tasaisesti taaksepäin.

Edellisenä päivänä Janne oli käynyt kaupungissa pudottamassa postilaatikkoon muutaman kirjekuoren. Hän oli suunnitellut hämäysoperaation jo aiemmin. Kirjoituskoneella naputellut viestit olivat jäljittämättömiä ja niiden mukaan attentaatista oli vastuussa äärivasemmistolainen ryhmä. Tekotapa oli kuvattu riittävällä tarkkuudella, jotta epäilyksiä ei olisi. Yksi ongelma häntä oli askarruttanut pitkään. Kuoret oli pakko postittaa jo edellisenä päivänä, jotta postileimat paljastaisivat ne ennen murhaa lähetetyiksi. Mutta tällöin olisi ollut mahdollista, että ne olisivat ehtineet perille ennen junan tuloa ja antaneet ennakkovaroituksen. Lopulta hän oli oivaltanut ratkaisun. Janne oli osoittanut kuoret muutamaan Suomen ulkomaiseen suurlähetystöön ja parille tiedotusvälineiden ulkomaankirjeenvaihtajalle. Postin kulku sinne kestäisi riittävän kauan. Sen lisäksi hän oli aamuyöllä lähettänyt samat julkilausumat usealle tiedotusvälineelle, jolloin ne olisivat perillä vasta murhaa seuraavana päivänä. Näihin hän oli liittänyt tiedon ulkomaille menneistä viesteistä osoittaakseen lähettäjän uskottavuuden.

Janne oli jo kierähtänyt katon reunalta kauemmas, kun asemalla olleet ihmiset kuulivat laukauksen äänen vajaat puoli sekuntia myöhemmin. Hän nousi istualleen, survaisi pressun avoimeen reppuun ja nousi kyyryssä ylös heittäen aseen hihnasta olalleen. Sitten Janne juoksi reilut kymmenen metriä talon päädyssä oleville tikkaille.

Päädyssä ei ollut ikkunoita, kuten ei naapuritalonkaan päädyssä. Talojen välissä oleva suuri kuusi peitti näkyvyyden asemalle. Janne hymyili itsekseen tyytyväisenä. Ellei satunnaisia ohikulkijoita olisi, kukaan ei voisi nähdä häntä. Tämä olisi se paikka, josta hän nousisi katolle ja josta hän pakenisi. Ja ennen kaikkea paikka, johon aseen voisi kätkeä. Hirvikivääriä ei noin vain kannella mukana keskellä kaupunkia.

Janne syöksyi tikkaita alas muutamassa sekunnissa. Roskakatos oli talon päädyssä. Hän pysähtyi hetkeksi sen viereen ja käänsi nurmikosta valmiiksi irti leikatun kielekkeen ylös. Kaksi sekuntia myöhemmin kivääri oli maan alla ja Janne polki kielekkeen reunat tasaisiksi.

Katoksen tätä reunaa ei nähnyt talon ikkunoista, Janne oli todennut tyytyväisenä käytyään paikalla ensimmäisen kerran. Tällä kerralla hänellä oli puukko ja lapio mukanaan. Hän leikkasi puukolla noin metrin mittaisen viillon nurmikkoon. Sen molemmin puolin hän teki parikymmensenttisen kohtisuoran viillon. Kuutamonvalossa hän veti viillekkeen ylös ja lapioi hieman multaa mukanaan olevaan muovikassiin. Kun reilun vuorokauden kuluttua ase lentäisi piiloon, ei nurmikko saisi jäädä pullottamaan. Janne laski varovasti viillekkeen alas. Se oli hieman notkollaan, mutta kukapa siihen nyt kiinnittäisi huomiota. Hän tasoitteli reunaa. Hyvällä onnella kukaan ei huomaisi leikkausjälkiä ja hän voisi noutaa aseen muutaman viikon kuluttua. Yksi johtolanka vähemmän. Sitten hän meni talojen väliseen pensaikkoon ja kaivoi pienen montun naapuritalon seinän viereen. Hän laski asepussin varovasti sinne ja peitti sen kevyesti. Seuraavana yönä se olisi siellä valmiina eikä hänen tarvitsisi kulkea putkikassi olallaan kaupungin läpi. Nyt hän oli uskaltanut parkkeerata autonsa viereiseen kortteliin, seuraavana päivänä se ei olisi tullut kysymykseenkään.

Janne sujautti pyörän turvalukon avaimen pesään ja yhdellä sujuvalla liikkeellä hän oli jo satulassa. Ensimmäiset parisataa metriä olivat tärkeät. Niistä piti toisaalta selvityä äkkiä, toisaalta kiireinen pyöräilijä saattaisi herättää huomiota. Janne polki ripeästi, mutta ei riuhtonut. Vastaantulijoita ja liikettä ei hiljaisella omakotitaloalueella ollut. Päästyään asutusalueen läpi vilkkaammin liikennöidyn pääväylän varren pyörätielle Janne huokaisi helpotuksesta.

Aamuyöllä Janne oli jättänyt pyöränsä telineeseen ennen kuin haki aseensa. Hän oli harkinnut saapumista kävellen, mikä olisi ehkä herättänyt vähemmän huomiota kuin aamuöinen pyöräilijä. Silloin hänen olisi pitänyt viedä pyörä edellisenä yönä paikoilleen. Lopulta hän oli päätynyt siihen, että enemmän epäilyksiä olisi aiheuttanut se, jos tuntematon pyörä olisi seissyt telineessä koko päivän. Varkausriskikin oli olemassa, nyt se oli vähäisempi.

Janne ajoi rauhalliseen paikkaan pysäköidylle pakettiautolleen ja nosti pyörän kyytiin kenenkään näkemättä. Vielä hetki kaikessa rauhassa, hän sanoi itselleen. Viisikymmentä kilometriä kotiin. Matkalla voi olla tiesulku, mutta tuskin sentään. Ja vaikka olisikin, hänellä ei ole mitään salattavaa. Ase on varmassa tallessa odottamassa. Tuskin nuo ruutikokeita kaikkien autoilijoiden käsille tekisivät.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Janne palasi murhapaikalle. Se oli vasta toinen kerta. Pari viikkoa murhan jälkeen hän oli käynyt hakemassa aseensa. Viranomaiset eivät olleet sitä löytäneet ja liikenne murhapaikalla oli jo rauhoittunut. Haku oli sujunut ongelmitta. Hänen ei tarvinnut turvautua selitykseen aseen putoamisesta järveen mökkireissulla. Hirvikausi oli alkamassa eivätkä kaverit osaisi ikinä arvata, että Jannen Valmet Petralla oli ammuttu muutakin kuin hirveä.
Hän ei ollut murhasta nauttinut. Presidentti oli varmasti ollut sisimmässään hyvä ihminen, siitä Janne oli varma. Yhtä varma kuin siitä, että hänen politiikkansa oli ajamassa Suomea vääjäämättä tuhoisaan kurimukseen. Maailma oli muuttumassa tavalla jota ei tuolloin vielä tajuttu ja presidentti ei kyennyt siihen reagoimaan. Janne oli puntaroinut päätöstään pitkään. Toisessa vaakakupissa painoi yhteiskunnallinen epävakaus murhan jälkeen. Lopulta asiat olivat sujuneet suunnilleen odotetusti. Suomen kansan toivuttua järkytyksestä poliittinen suuntaus oli muuttunut. Hän ei tietenkään voinut tietää, mutta epäili vahvasti että jos silloinen presidentti olisi saanut jatkaa tehtävässään, Suomen idänsuhteet, ulkomaalaispolitiikka, Euroopan unionin velkakriisin maksattaminen luterilaisilla mailla ... suunnilleen kaikki muukin. Olisiko käynyt huonommin kuin kävi? Olisi, ainakin päätellen siitä, miten Ruotsissa tällä hetkellä meni. Vai olisivatko suomalaiset sittenkään yhtä lailla tumput suorina jääneet katsomaan maansa rappeutumista. Tuskin sittenkään olisivat, ja siinä tapauksessa hänen tekonsa oli ollut turha.
Junan saavuttua asemalle Janne nousi siihen taakseen katsomatta.

Sivallus CCLXXIX

Kaikkien yhteiskuntien suurin ongelma on se, että kyvykkyys tehdä viisaita päätöksiä ei korreloi kovinkaan voimakkaasti päättäviin asemiin etenemiseen vaadittavan lahjakkuuden kanssa.

Sivallus CCLXXVIII

Vuonna 1962 Etelä-Afrikan poliisi pidätti Nelson Mandelan. Seuranneessa oikeudenkäynnissä kommunistisen puolueen jäsen ja aseellisen terroristijärjestö Umkhonto we Sizwen johtaja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Hänet vapautettiin 1989, jolloin vankilasta käveli ulos demokratiaan ja rauhaan sitoutunut kaikkien kunnioittama valtiomies - vankeuden kestettyä 27 vuotta, josta 18 vuotta Robben Islandin ankeissa oloissa.

Ja sitten vielä väitetään, että kovat tuomiot eivät muka parantaisi rikollisia.

Oikeassa ja väärässä

Psykologi Jonathan Haidt kirjoitti teoksen The Righteous Mind, jossa hän kuulemma yksinkertaistetusti esitti seuraavaa:

Äärimmilleen yksinkertaistettuna Haidt väittää, että vasemmistolaisten (arvoliberaalien) moraali on yksipuolisempaa kuin konservatiivien. Konservatiivin moraali nojaa kaikkiin kuuteen moraalin perustaan, kun arvoliberaali ymmärtää vain kolmea: haitan välttämistä, reiluutta ja vapautta – ja niitäkin hieman eri painotuksin kuin konservatiivit.

Arvoliberaali ei ymmärrä, mitä tekemistä sellaisilla asioilla kuin lojaalisuus, auktoriteetin kunnioittaminen tai pyhyys on moraalin kanssa – ellei suorastaan näe niitä kaiken moraalisen hyvän vihollisena.

Arvoliberaali ei ymmärrä konservatiivin monipuolisempaa moraaliperustaa, hän kuvittelee, että konservatiivi olisi vailla kykyä empatiaan ja reiluuteen. Tämä on testattu kokeellisesti: kun koehenkilöiden piti vastata Haidtin kehittämään moraalimittariin siten, kuten ”stereotyyppinen vasemmistolainen” tai ”stereotyyppinen konservatiivi” vastaisi, konservatiiviksi identifioituneet osasivat vastata siten, kuin oikeasti vasemmistolaisetkin vastasivat.

Sen sijaan vasemmistolaiset eivät kyenneet imitoimaan konservatiivia, vaan projisoivat heihin vain itse luomansa mielikuvan empatiaan ja itsenäiseen ajatteluun kykenemättömistä paskiaisista.

Lainasin tekstin Kumitontulta, joka puolestaan oli siteerannut Marko Hamilon artikkelia aiheesta.

Kommentoin kirjoitusta seuraavasti:
Asian voinee tiivistää siten, että vihervasemmistolaiset luulevat konservatiivien olevan yhtä suvaitsemattomia ja ahdaskatseisia kuin he itse ovat.

Teksti sai minut miettimään asiaa vielä tarkemmin. Siltä kannalta, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mistä sen tietää. Havaitsin yhden aika yleispätevän totuuden:
Se, joka on väärässä, ei koskaan ymmärrä oikeassa olevan näkökantaa. Se, joka on oikeassa, yleensä ymmärtää missä kohdassa väärässä oleva erehtyy.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Maailma on pullollaan ihmisiä, jotka uskovat tähtikarttoihin ja ovat sitä mieltä, että planeettojen asema vaikuttaa niiden vetovoiman ansiosta ihmisiin. Se, joka tietää asiat, voi laskea helposti Newtonin gravitaatiolailla, että esimerkiksi aurinkokunnan suurimman planeetan Jupiterin ihmiseen aiheuttama vetovoima on aika tarkkaan sama kuin kolmen metrin päässä olevan linja-auton. Eipä ole silti näkynyt Helsingin kaupungin liikennelaitoksen aikatauluihin perustuvia horoskooppeja, kilpailevana vaihtoehtona sporalogialle. Vaan yritäpä selittää gravitaatiolakia sellaiselle, jolle jo pelkkä potenssilasku voisi olla keijuvoimalla toimivaa taikuutta.

Siis tyypillinen tilanne: väärässä oleva ei kykene ymmärtämään, miksi on väärässä.

Vastaavasti planeettojen todellisen vaikutuksen - tai siis vaikuttamattomuuden - ymmärtävä voi oikein hyvin tajuta, miksi tällainen yksinkertainen ja romanttinen selitys vetoaa siihen uskovaan.

Yleisesti ottaen ihmiset voidaan jakaa tietoteoreettisesti kolmeen ryhmään siinä, miten he suhtautuvat asioihin:
1) Ne, jotka tietävät että eivät tiedä eivätkä siksi ota kyseiseen asiaan kantaa
2) Ne, jotka eivät tiedä tietävänsä ja ottavat kantaa (tästä ryhmästä löytyvät väärässä olevat, tosin he saattavat tietysti olla myös oikeassa, mutta sattumalta)
3) Ne, jotka tietävät ja ovat siksi oikeassa.

Esimerkkinä voi ottaa suhtautumisen energiapolitiikkaan.
Ryhmään (3) kuuluvat yleensä kannattavat ydinvoimaa, koska he ovat ainakin suurin piirtein tietoisia siitä, miten ydinvoimala toimii ja siitä, millaisia riskejä muissa energiamuodoissa on. Ja ennen kaikkea siitä, että energiaa pitää jollakin tavoin tuottaa. He voivat toki myös vastustaa ydinvoimaa, mutta tällöin heillä on suunnitelma B, jonka tutkimista he kannattavat.
Ryhmään (2) kuuluvat saattavat vastustaa ydinvoimaa siksi, että sähköenergia olisi parempaa ja sitä paitsi Suomen tuhansista järvistä voitaisiin saada vesivoimaa.
Ryhmään (1) kuuluvat eivät ota kantaa, koska he tajuavat etteivät tiedä kuinka ydinvoimala toimii.

Jos energiatekniikan diplomi-insinööri, kirjallisuustieteen maisteri ja metsuri sattuvat keskustelemaan ydinvoimasta, normitapauksessa kahdella ensimmäisellä on aiheesta mielipide ja kolmannella ei. Mielipiteistä toinen on perusteltu ja toinen ei. Jos taas sama porukka keskustelee Dostojevskin tuotannosta, ainakin yhdellä on siihen perusteltuja näkemyksiä. Kahdella muulla saattaa olla tai olla olematta. Mikäli ei ole, he ovat siitä todennäköisesti hiljaa. Jos taas keskustelun aiheena on harsintahakkuiden kannattavuus, ainakin yhdellä on siihen tietoa. Kahdella muulla saattaa olla tai olla olematta, mutta dippainssi esittää näkemyksensä vain jos on edes jonkinlaista tietoa, kun taas maisteri ei luultavasti sano mitään koska häntä ei aihe kiinnosta.

Jos kykenee ymmärtämään kaiken sen, mitä vastakkainen osapuoli kertoo ja on silti eri mieltä, silloin tietää melko varmasti olevansa oikeassa. Jos taas ei, niin on melkoisen suuri todennäköisyys siihen, että omaa näkökantaa on syytä tarkistaa - ainakin jos vastapuolella on alan ammattilainen. Entäpä jos ei ole eikä silti ymmärrä vastapuolen näkökantaa. Mistä sitten tietää, onko oikeassa vai väärässä?

Olen havainnut hämmästyttävän hyvän indikaattorin sen bongaamiseen, keillä on tapana esittää perusteettomia näkemyksiä. Henkilöillä, jotka eivät omista pitkiä alushousuja.

Älkää nyt naurako. Asia vain on näin. Miettikääpä itse, millaisia asioita tekevät työkseen tai harrastuksikseen henkilöt, joilla on pakko olla pitkät alushousut. Ja vastaavasti sellaiset, jotka eivät niitä tarvitse. Pelottavan selkeä yhteys paskanpuhumiseen, eikö?

Tämä ei voi olla sattumaa. Sanonta "Siperia opettaa" ei tule tyhjästä.

Loppuun voi siteerata Sam Houstonia. Houston oli Teksasin tasavallan presidentti ennen sen liittymistä Yhdysvaltoihin (kyllä, Houstonin kaupunki on nimetty hänen mukaansa) ja sen jälkeen senaattori. Vanhoilla päivillään hän kieltäytyi tukemasta Teksasia sen liittyessä konfederaation puolelle sisällissodassa. Kun Houstonilta tivattiin selitystä asialle, hän suostui lopulta pitämään lyhyen puheen hotellin ikkunasta:
Kerron teille mitä edessä odottaa. Uhrattuanne lukemattomia miljoonia rahavaroina ja satoja tuhansia ihmishenkiä, saatatte saavuttaa Etelän itsenäisyyden, mikäli Jumala ei ole teitä vastaan, mutta epäilen sitä. Sanon teille, että siinä missä uskonkin teidän olevan oikeassa doktriinissanne osavaltioiden oikeuksista, pohjoinen on päättänyt säilyttää unionin. He eivät ole kiivasluonteisia, impulsiivisia ihmisiä kuten te, koska he elävät viileämmässä ilmastossa. Mutta kun he alkavat liikkua tiettyyn suuntaan, he liikkuvat tasaisella tahdilla ja mahtavan lumivyöryn päättäväisyydellä; ja se, mitä pelkään, on että he jyräävät Etelän.

Houston ei ehtinyt nähdä olleensa oikeassa, sillä hän kuoli 1863, ennen sisällissodan päättymistä. Hänen puheensa on silti lohdullinen optimismin pilkahdus nykyiseenkin monikulttuurisuuden ihannointiin ja länsimaisen sivistyksen halveksuntaan. Me olemme lumivyöry, joka on lähtemässä liikkeelle. Ja kun näin tapahtuu, sitä vyöryä ei kykene pidättämään epälooginen ja yhteistoimintaan kyvytön vastapuoli.

Sivallus CCLXXVII

Salli: Mistä mahtaa johtua se, että niin suuri osa näyttelijöistä ja muista taiteilijoista on vasemmistolaisia?
Jaska: No mitäs nyt luulisit? Nehän elävät jo työkseen mielikuvitusmaailmoissa.

Yllättävät valinnat

Jokaisella sivistyneellä ihmisellä on hyllyssään kirja tai kirjoja, joihin hän tarttuu yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus hän lukee suosikkinsa kymmenennen kerran, joskus taas vain maistelee mehukkaimpia paloja sieltä täältä.

Yleensä suosikkikirjojen joukosta löytyy juuri sellaisia teoksia, joiden voisi olettaakin kuuluvan kyseisen henkilön repertuaariin. Omassa tapauksessani sotahistoriaa, luonnontieteitä, elämäkertoja, teknotrillereitä, joitakin romaaniklassikoita, kestävyysjuoksukirjallisuutta.
Toisaalta henkilön suosikkeihin saattaa kuulua teoksia, joita on vaikea kuvitella hänen lukeneen yhtäkään kertaa, saati sitten useita. Niin minullakin. Eräänä päivänä kirjahyllyä katsellessa oivalsin siinä olevan kirjoja, jotka otan aina epäsäännöllisin välein taas uudestaan käsittelyyn - usein vain lukeakseni siitä pienen, juuri mieleen tullen pätkän, joskus taas kahlatakseni ne uudelleen läpi. Nimenomaan sellaisia kirjoja, joiden aihe saattaisi olla yllätys minut kohtuullisen hyvinkin tunteville ihmisille.
Poimin malliksi hyllystä kymmenen kirjaa, joiden genre ei tosiaankaan kuulu normaalirepertuaariini. Silti olen jokaisen niistä lukenut vähintään kolme kertaa. Tekijän mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Bach, Richard: Lokki Joonatan
Kirja tai lyhyytensä takia oikeastaan novelli, jonka luin ensi kerran vanhasta Valitut Palat -lehdestä lapsuudessa. Lokki, joka oli erilainen kuin muut. Lokki, jolle lentäminen oli kaikki kaikessa.
Eksistentialistinen juoni opettaa sen, kuinka kaiken oppimisen esteenä on pelko uuden oppimisesta ja kuinka tämän pelon voi ylittää.
Kirja, joka pitäisi jokaisen kestävyysjuoksuvalmentajan luettaa valmennettavillaan. Tarina siitä, kuinka olla laumasta poikkeava ja oppia hyväksymään se. Kuinka opetella aina vain paremmaksi siinä asiassa, joka on kaikkein rakkain itselle. Täydellinen nopeus, poikani, on perillä olemista. (Lokkivanhin Tsiang Joonatanille)

Card, Orson Scott: Ender
Ender oli maailman paras pelaaja. Mutta olisiko hän myös maailmankaikkeuden paras?
En liiemmin pidä scifistä. En ole lukenut edes Dyyniä. Muut alan perusteokset olen kahlannut suunnilleen läpi liiemmin ihastumatta, paitsi Isaac Asimoviin ja muutamaan yksittäiseen teokseen. Ender on poikkeus psykologisen otteensa ansiosta.
Maapallon lahjakkaimmat lapset kootaan sotilasakatemiaan, jossa heidän koulutuksensa on brutaalia mutta tehokasta. Heistä on tarkoitus tulla ihmiskunnan sotalaivaston johtajia sen kohdatessa vieraan ötökkäarmeijan ratkaisevassa taistelussa, jossa panoksena on jommankumman rodun lopullinen tuho. Ender on lapsisotilaista paras, tuleva komentaja. Miten Ender oppii riittävän hyväksi, kuinka kouluttajat sen tekevät ja riittääkö se?
Enderin jatko- ja rinnakkaisosat tuovat lisää syvyyttä Andrew "Ender" Wigginin hahmoon, vaikka eivät Kuolleiden puolustajaa lukuun ottamatta yllä samalle tasolle. Kuten eivät Cardin muutkaan teokset. Alvin Maker -fantasiasarjaa on kovasti kehuttu ja viimeisen kymmenen vuoden aikana jopa suomennettu. Luin kolme ensimmäistä osaa englanniksi joskus annodazumal Enderin löydettyäni, mutta en pitänyt. Fantasia on aina tökkinyt, en ole muutamasta yrityksestä huolimatta päässyt Sormusten herrassa kahtakymmentä sivua pidemmälle.
Nyt Ender-elokuvaprojekti on parinkymmenen vuoden jälkeen vihdoin valmis. Maltan tuskin odottaa, että se tulee Suomeenkin.

Eco, Umberto: Ruusun nimi
Keskiaikaan sijoittuva rikosdekkari? Tartuin kirjaan ihan sattumalta vuosia sitten. Olin kyllä kuullut sitä kehuttavan, mutta en ole erityisempi keskiajan harrastaja enkä ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lukenut dekkareita sitten teinivuosien. Mutta kirja imaisi mukanaan totaalisesti. Piirsin jopa kirjastosokkelon pohjapiirroksen niillä vähäisillä tiedoilla, jotka Eco oli siitä antanut. Todella mielenkiintoinen sommitelma, olisipa hauskaa nähdä millaisen kartan Eco oli kirjaa kirjoittaessaan piirtänyt itselleen.
Sittemmin näin myös elokuvan, joka ei suinkaan ollut huono (miten mikään sellainen, jossa Sean Connery on pääroolissa, voisi olla?).

Guareschi, Giovanni: Toveri Don Camillo
Katolisen papin seikkailut kommunistimaassa? Siinäpä kaksi herkullista vastakohtaa ateistisen oikeistolaisen suosikkiteoksen aineistoksi.
Lapsena telkkarista tuli silloin tällöin Isä Camillo -elokuvia, joissa Camillo (loistelias Fernandel) otti yhteen kommunistipormestari Pepponen kanssa. Myöhemmin löysin sitten kirjat, jotka tuli luettua innolla läpi. Sen jälkeen Camillo jäi taka-alalle pitkäksi aikaa, kunnes satuin saamaan tässä mainitun kirjan käsiini. Aikuisena sen vastakohtaisuuksilla repostelevat teemat saivat aivan uutta syvyyttä. Kirjan asetelma on niin loistelias oivallus, että siitä Guareschia paljon huonompikin kynänkäyttäjä olisi väsännyt riemastuttavan teoksen, puhumattakaan sitten mestarista itsestään.

Higgins, Jack: Kotka on laskeutunut
Genressä tämä ei ole poikkeus; hyvät sotaromaanit ovat suosikkejani. Listalle tämä pääsee kirjoittajan takia. Luin penskana (< 20 v) kaikki Higginsin laajan tuotannon suomennetut kirjat läpi. Jännittäviä, mutta laajemmalla elämänkokemuksella ja etenkin armeijan jälkeen ne paljastuivat naiiveiksi. Higginsin kirjat ovat isojen poikien seikkailuromaaneja, joissa ärsyttää erityisesti sattumanvaraisuuden puute; taistelutaidoissa parempi voittaa aina huonompansa. Toinen ärsytystekijä on joidenkin "sankarihahmojen" ylivertaisuus, kuten sotilaspistoolilla lonkalta ampuen maalitauluun viisi täydellistä osumaa. Sotilaspistoolien väljyyden tuntien temppu ei onnistuisi edes ruuvipenkkiin puristetulla aseella. Kolmas iso miinus ovat toistuvat teemat: Bachin Preludi ja Fuuga, Heideggerin (ainoa Higginsin tuntema filosofi?) irrallisen lauseen toistaminen lähes joka kirjassa, oman itsensä fiktiivisten mutta faktoiksi teeskenneltyjen kohtausten tuominen kirjoihin. Olin suuresti hämmästynyt, kun sain tietää kirjailijan palvelleen kaksi vuotta aliupseerina brittiarmeijassa - sotilasasiantuntemus oli vaikuttanut ilman kenttäkokemusta hankitulta. Higginsin viimeisen kymmenen vuoden tuotoksia en ole lukenut lainkaan, kirjojen taso oli ennen sitä laskenut kuin lehmän häntä. Muutama alkuvuosien kirja on silti oikein hyvä ja Kotka on laskeutunut on niistä selvästi paras. Toki Higginsin heikkoudet näkyvät siinäkin, mutta peittyvät onneksi tiiviin ja erinomaisen kerronnan alle. Juoni on niin uskottava, että alkaa väkisinkin miettiä, tapahtuiko näin todella. Myös kirjasta tehty elokuva on hyvä, mutta mitään tekemistä suosikkilistalle pääsyn kanssa ei ole sillä, että elokuvan avauskohtaukset on filmattu minulle varsin tutussa paikassa...

Kuusi, Matti: Ohituksia
Kansanrunouden tutkijan muistelmat? Ei, vaan kymmenittäin teräviä tuokiokuvia Suomen historiasta ja sen niin pienemmistä kuin suuremmistakin hahmoista. Kuusi oli monessa mukana: sivistyssuvun vesa, AKS:n nuoremman polven johtofiguureja, legendaarisen JR 7:n valistusupseeri jatkosodassa, kulttuurielämän takapiru, akateemisen maailman vaikuttaja yli oppiainerajojen. Ohituksia kuvaa matkan varrella vastaan tulleita ihmisiä ja sattumuksia suoraan, sujuvasti, armotta ja kertojaa itseäänkin kaunistelematta.

Liimatainen: Tuosta poikki - jukolauta
Nimimerkillä Liimatainen kirjoittanut kolumnisti pakinoi Suomen Kuvalehdessä 1965-75. Vuonna 1968 julkaistun kirjan tarinat on julkaistu 1967-68, jolloin tuotteliaisuus ja kynän terävyys taisivat olla parhaimmillaan. Tämä kirja sopisi kenelle tahansa oppikirjaksi siitä, kuinka kirjoitetaan sujuvasti, mukaansatempaavasti ja asiantuntevasti ikävystyttämättä lukijaa yksityiskohdilla. Miinuksena kielen aavistuksenomainen vanhahtavuus, mutta se sallittaneen jo yli 40 vuotta sitten kirjoitetuille teksteille.
Kirjoittajan valtava yleistieto ja kyky oivaltaa oleelliset seikat nopeasti paistavat tekstistä pitkälle. Kolumnit vaikuttavat ensilukemalta pikaisella sutaisulla kirjoitetulta, niin sujuvasti ne soljuvat. Vasta tarkempi tutkimus viittaa siihen, että niiden rakenne on huolella suunniteltu ja hiottu. Ensimmäisten aikalaisarvioiden mukaan kirjoittajan on täytynyt olla asemassa, jossa hän on kyennyt keskittymään lähes kokopäiväisesti tiedonhankintaan ja kolumnien laatimiseen ilman päivätyön vaateita. Toisaalta hän on selvästi ollut hyvää pataa valtakunnan mahtimiesten kanssa, koska sisäpiiritietoa on ripoteltu sinne tänne. Ihmetystä herätti, kenen suomalaisen rahkeet tuollaiseen suoritukseen riittäisivät. Liimataisen pakinat ovat lukemisen arvoisia, kuka hän sitten ikinä mahtoi ollakaan...

Luoto, Anna: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi
Anna Luoto palasi sodasta lääkintälottana ja kävi Kätilöopiston. Sieltä tie vei kunnankätilöksi syrjäseudulle. Kirja kertoo korutonta tarinaa siitä, millaisissa oloissa suuri osa Suomen kansaa eli 40- ja 50-luvuilla ja miten ankeissa oloissa äidit saivat lapsensa synnyttää. Viitisenkymmentä lyhyttä tarinaa ovat vuoroin ilahduttavia, raivostuttavia, onnellisia ja surullisia. Jos nykypäivänä elo tuntuu raskaalta, kannattaa avata tämä kirja satunnaisesta kohdasta ja lukea muutama tarina.

Puzo, Mario: Kummisetä
"Pidin kirjasta enemmän kuin elokuvasta" on klisee, joka kuuluu aina sanoa - paitsi Kummisedän kohdalla. Olenko ainoa ihminen maailmassa, joka on sitä mieltä tässäkin tapauksessa?
Olen nähnyt elokuvatrilogian kaksi ensimmäistä osaa muistaakseni kahdesti ja kolmannen kerran. Kirja käsittää vain kahden ensimmäisen osan tapahtumat. Elokuvat olivat sinänsä hyviä ja saamansa suitsutuksen arvoisia. Silti vasta kirja antaa tapahtumille todellista syvyyttä.
Hassua kyllä, uskoisin kolmososan olevan, vaikkakin elokuvista heikoimpana, silti siitä tehtyä kirjaa parempi. Sehän oli Puzon nimenomaan elokuvaksi alun perin kirjoittama siinä missä kaksi ensimmäistä elokuvaa perustuivat kirjaan. Puzon kirjojen shakespearelainen draaman kaari sovittui näytelmäksi paremmin, kun se oli ensisijaisesti suunniteltukin (elokuva)näyttämölle.
Rikollisuuteen perustuvat romaanit (dekkarit) eivät ole koskaan kiinnostaneet, mutta Puzon kirja ei sellainen varsinaisesti olekaan. Se vain sijoittaa kertomuksensa rikollisten maailmaan. Oikeasti se on perhedraama, joskin epätavallisissa oloissa. Yhtä hyvin Puzo olisi voinut kirjoittaa liikemiehistä, ainoa ero on toiminnan laillisuudessa.

Rosberg, Keke: Keke
Inhoan moottorikilpailuja. (Huomautus: en käytä valitettavan yleistä sanaa moottoriurheilu, sillä jos autolla kilpaa ajaminen on urheilua, niin siinä tapauksessa työmatkan ajaminen autolla on kuntoilua.) Kun Sveitsi päätti 2007 valitettavasti sallia moottorikilpailut 52 vuoden tauon jälkeen, niin Suomen olisi pitänyt näyttää esimerkkiä maailmalle ja kieltää ne. Kun Häkkinen, Räikkönen, Mäkinen ja kumppanit voittivat maailmanmestaruuksia, hävetti että he ovat suomalaisia. Moottoreilla kilpaa ajaminen on ympäristölle tuhoisaa ja vielä tuhoisampaa se on maantiellä, jossa wannabe-räikköset uhmaavat meidän muiden tielläliikkujien henkeä yrittäessään näyttää kavereilleen.
Silti olen aina tietyssä mielessä ihaillut Keke Rosbergia. Huippuluokan ammattilaista pitää aina ihailla alasta riippumatta ja sitä Keke oli ja on yhä. Vertikaalisesti rajoittunut pienillä resursseilla ilman sennamaisia lahjoja rata-autoilun kehitysmaasta tiensä maailmanmestariksi raivannut piinkova ammattimies.
Keken loistava tyylitaju vittuilun jalossa taidossa on omaa luokkaansa. Kerran kansainvälisen autoliiton kokouksessa kaikki puheet pidettiin ranskaksi, jolloin Keke tuumasi, että yleinen käyttökieli on englanti ja jos sitä ei puhuta, on hänelläkin oikeus puhua omaa kieltään. Palkintoa hakiessaan hän piti lyhyen puheen suomeksi ja kiitti sitten yleisön osaamilla kielillä. Toisen kerran jossain gaalassa oli Kekelle palkintoa luovuttamassa itse Ritari Ässä eli David Höffelpöffel. Ässä ei ollut valmistautunut huolella ja muisti Suomesta vain ralliautoilijat esitellen Kekenkin sellaisena. Kiitospuheessaan Keke huomautti, että Suomesta tosiaan tulee loistavia rallikuskeja, mutta myös rata-autoilijoita. Suurin osa sivistymättömästä yleisöstä ei tajunnut kuittailua ja taputti kiitollisena, Ritari Ässä mukaanlukien. Tyypillistä Kekeä - vittuilun kohde tulee nolatuksi vaikkei itse edes tajua, että nyt häntä vietiin sata-nolla.
Keith Botsfordin kirjoittama kirja on julkaistu vuosi ennen Keken F1-uran loppua. Heti ensimmäisellä sivulla Keke toteaa: Miksi minun pitäisi paljastaa sisimpäni? Minä olen ammattikuski, se on minun työni. En minä ole filosofi. Ei se paras mahdollinen aloitus elämäkerralle. Silti tämä teos paljastaa Keken sisäisestä maailmasta paljon, kenties jopa kaiken oleellisen. Keke on tottunut pitämään huolen itsestään, kukaan muu ei ole sitä hänen puolestaan tehnyt. Kirja on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa, joka aikoo huipuksi millä tahansa alalla.
Samalla ammattimaisella linjalla Keke on oman ajo-uransa jälkeenkin jatkanut. Joskus ovat miehellä varmasti viikset tutisseet naurua pidätellen, kun media on uskonut kaiken, mitä hän on tarkoituksenmukaisesti sille syöttänyt. Kun Nico-poika alkoi ajaa kilpaa, hän edusti Suomea ja antoi täkäläisille lehdille haastatteluja, kuinka haluaa ajaa Suomen väreissä, vaikka ei suomea muutamaa sanaa enempää osaa. Nauroin räkäisesti; Saksa on isompi markkina-alue kuin Suomi, mutta saksalaisia ei kiinnosta pätkän vertaa jossain pikkusarjoissa ajava entisen mestarin poika. Suomalaisia kiinnosti. Kun Nico sitten pääsi F1:n rattiin, niin lisenssi vaihtuikin saksalaiseksi. Oikeasti, oliko joku yllättynyt?

Sivallus CCLXXVI

Tapahtui tänään Huitsinnevadan pääraitilla:
- Isä, mikä tuo laite on?
- Lapset, se on etukuormaaja. Nykyiseltä lempinimeltään "merja ailus".

Sivallus CCLXXV

Tietää olevansa shakkifanaatikko silloin, jos katsoo MM-ottelun ratkaisuvaiheet hidastettuina.
(Peli 9, 3:27:30 - 3:30:30 ja peli 10, 1:04:00 - 1:05:15)

Nunnukha!

Saamelaisia on koko maailmassa luultavasti alle satatuhatta. Reilusti yli puolet saamelaisista asuu Norjassa, Ruotsissa heitä on alle kaksikymmentätuhatta, Suomessa kuutisen tuhatta ja Venäjällä parituhatta. Tosin saamelaisuuden määritelmä on vähän kyseenalainen; useimmiten käytetty ehto on se, että ainakin yksi isovanhemmista on osannut saamen kieltä. Siis jotakin saamen kielistä. Useimmiten pohjoissaamea, jota puhuu nykyään noin kaksikymmentätuhatta saamelaista. Se on ylivoimaisesti yleisin saamelaiskielistä niin Norjassa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Seuraavaksi yleisin on Ruotsissa ja osin Norjassa puhuttava luulajansaame noin kahdella tuhannella puhujalla. Muutama sata puhujaa on pelkästään Suomessa puhuttavalla inarinsaamella ja kolttasaamella, jota puhutaan hieman myös Venäjällä, pelkästään Venäjällä puhuttavalla kiltinänsaamella sekä Ruotsin ja Norjan eteläsaamella. Parinkymmenen puhujan varassa ovat Ruotsin uumajan- ja piitimensaame sekä Venäjän turjansaame. Akkalansaamen viimeinen puhuja kuoli kymmenen vuotta sitten ja keminsaame sammui jo 1800-luvulla. Kielten keskinäiset erot ovat suuria; kysyin äskettäin kolttasaamelaiselta asiasta ja hänen mukaansa koltan ja pohjoissaamen ero on suunnilleen sama kuin suomella ja virolla.

Olen joskus piruillut, että henkeä kohti laskettuna saamelaiset ovat Suomen tunnetuimmat ihmiset; varmaan jokaista on haastateltu johonkin mediaan. Saamea puhuvista nuorista melkein joka toinen on ollut telkkarissa Unna Junnan juontajana. Mutta ketkä ovat maailman tunnetuimmat saamelaiset? Anna Googlen se selvittää. Ei muuta kuin nimi lainausmerkeissä hakukenttään ja katsomaan, montako osumaa tuli. Sitten vain Top 10 järjestykseen.

Oli ainakin selvää, että politiikalla ei pitkälle pötkitä. Suomen kautta aikojen ainoa saamelaiskansanedustaja (2007-11) Janne Seurujärvi (8 440 osumaa) olisi tarvinnut kymmenkertaisen määrän päästäkseen listalle. Muista suomensaamelaisista listalle jäivät pääsemättä mm. näyttelijä Anni-Kristiina Juuso (24 900) sekä kirjailijat Nils-Aslak Valkeapää (37 900) ja Hans Aslak Guttorm (53 400).
Menneiden aikojen suuruuksillakaan ei pyyhkinyt hyvin. Norjansaamelainen pohjoissaamen kirjakielen kehittänyt Nils Vibe Stockfleth (27 400) ei yltänyt lähellekään listaa. Yllätysfloppaaja oli Lars Levi Laestadius (26 800), josta Wikipediaa paremmin kertoo Hikipedia. Laestadius ei pärjännyt edes nykysaamelaisten tärkeimmälle uskonnolliselle johtajalle Tore Johnsenille (82 500), joka putosi niukasti listalta.

Yksi eniten osumia saaneista ehdokkaista oli alppihiihtäjä Anja Pärson (396 000), mutta hänen saamelaisuutensa on vähintäänkin kyseenalaista, joten hänet diskvalifioitiin listalta. Edes positiivinen diskriminaatio ei kelvannut perusteluksi hyväksymiseen, vaikka Pärson onkin rikkonut rohkeasti ennakkoluuloja ja osoittanut menemällä naisen kanssa parisuhteeseen, että kaikki ruotsalaiset eivät sittenkään tykkää pojista.

Kaikkien aikojen suurimmaksi saamelaiseksi pitäisi kenties valita Kristina Katrina Larsdotter (3 900), taiteilijanimeltään Stor-Stina. 210-senttiseksi venähtänyt saamelaisnainen kierteli 1800-luvulla ympäri Eurooppaa esiintyen maailman pisimpänä naisena. Osumien määrä oli kuitenkin aivan liian pieni Top 10 -listaa ajatellen.

10. Wimme Saari (86 500)
Enontekiöläinen joikaaja on iso nimi maailmanmusiikissa ja yltää listalle ainoana suomensaamelaisena ja alle 100 000 osumaa saaneena.

9. Nils Gaup (170 000)
Norjansaamelainen elokuvaohjaaja tunnetaan parhaiten elokuvasta Kautokeinon kapina, 1800-luvun tositapahtumiin perustuva tarina ohjaajan omasta synnyinkunnasta. Muissa elokuvissaan hän on päässyt ohjaamaan isojakin tähtiä aina James Caanista alkaen.

8. Börje Salming (186 000)
Ruotsalaisen kiekkolegendan isä oli saamelainen. Listalla hän olisi luultavasti korkeammalla, ellei ura olisi päättynyt jo ennen internet-aikaa. 17 kautta NHL:ssä, kerran koko liigan ykköstähtikentällisessä ja neljästi kakkostähdistössä. 1148 ottelussa 748 tehopistettä. Myös isoveli Stig oli maajoukkuetasoa.

7. Helga Pedersen (200 000)
Ensimmäinen saamelainen jonkin maan hallituksessa. Norjan kalastusasiain ministeri 2005-09.

6. Sofia Jannok (392 000)
Ruotsinsaamelaisen joikaajan ja porofarmarin suosioon ei ole ainakaan haitallisesti vaikuttanut ulkonäkö.

5. Morten Gamst Pedersen (577 000)
Jalkapalloilija aloitti uransa kotikaupunkinsa Vesisaaren Norildissa, mutta siirtyi 18-vuotiaana Tromssaan. Muutaman onnistuneen kauden jälkeen Blackburn kiinnostui keskikenttämiehestä ja palkkasi osapäiväsaamelaisen. Kymmenen kautta Englannissa ja täksi kaudeksi Turkin liigan Karabüksporiin. Norjan maajoukkueessa 74 ottelua ja 16 maalia. Pelannut myös saamelaisten maajoukkueessa, joka onkin yllättävän kova poppoo usealla ammattilaispelurilla.

4. Lars Monsen (671 000)
Yllätysnimi listalla. Norjansaamelainen seikkailija-kirjailija-luennoitsija. Kävellen ja koiravaljakolla halki Kanadan (reissu kesti kaksi ja puoli vuotta) ja muutamia pienempiä projekteja. TV-sarja Nordkalotten 365, jossa heppu hiihti ja tallusteli vuoden ajan yhtä soittoa ympäri Norjan, Ruotsin ja Suomen Lappia.

3. Mari Boine (786 000)
Norjansaamelainen Suomen rajalta Karasjoelta on saamelaismusiikin ylivoimaisesti suurin nimi maailmalla.

2. Joni Mitchell (1 890 000)
Yksi kanadalaislaulajan isovanhemmista oli norjansaamelainen. Tyylilajeina ovat kuitenkin rock, jazz ja pop eikä joikaaminen.

1. Renée Zellweger (3 860 000 ilman heittomerkkiä, heittomerkin kanssa vain 796 000)
Oscar-palkittu näyttelijä on äitinsä puolelta norjansaamelaista sukua ja kävi muutama vuosi sitten Finnmarkissa sukukokouksessa.

Prologi

Lukijalle: En aio kirjoittaa fantasiaromaania. Silti mielessäni on pyörinyt tämä teksti, joka toimisi sille prologina. Päätin kirjoittaa ajatukset biteiksi ja katsoa, saisiko sen toimimaan.

Thomas Miller on piilottanut jälkensä hyvin. Ainakin mieheksi, jonka nimen useimmat ihmiset maailmassa tunnistavat. Legenda. Silti hän on onnistunut katomaan horisontista täydellisesti. Yli kymmeneen vuoteen hänestä ei ole tehty ainuttakaan havaintoa.

Halusin kirjoittaa hänen tarinansa. Tiesin, että silminnäkijäkuvaukset kertoisivat kyllä paljon, mutta eivät kaikkea. Vain mies itse osaisi puhaltaa kirjaan elämän, mutta sitä ennen hänet pitäisi paikallistaa. Millerin löytäminen osoittautui kuitenkin hämmästyttävän vaikeaksi. Viralliset tahot luonnollisesti vaikenivat. Oli ilmeistä, että Thomas Miller ei ollut hänen oikea nimensä, eikä siinä mitään. Olihan nom de guerren ottaminen liittymisvaiheessa jos kohta harvinaista, täysin laillista. Kirjanpitokaan ei ollut hektisessä vaiheessa niin tarkkaa. Ehkä oikeaa nimeä ei löytyisi edes rekistereistä. Luoja tietää, että yritin myös lahjomalla virkailijoita.

Johtolangat olivat vähissä. Maailma on täynnä keski-ikäisiä 170-180 -senttisiä miehiä. Muuten Miller oli kuvausten mukaan harmaata massaa. Tavanomaiset kasvot, tavanomainen ruumiinrakenne. Ja koska aikaa oli kulunut toistakymmentä vuotta, eivät käytettävissä olevat vähäiset valokuvatkaan paljastaisi mitään merkittävää - Miller oli saattanut lihoa tai laihtua tahi kasvattaa parran. Mutta yksi silminnäkijähavainto oli puolellani. Miller oli ennen katoamistaan vammautunut lievästi ja vamma oli mitä ilmeisimmin yhä havaittavissa, kunhan katsoisi tarkasti. Tätä eivät tienneet edes hänen läheisimpänsä, koska se oli tapahtunut vasta hänen siirtonsa aikana.

Silti olin varsin heikolla pohjalla. Tuntui, että Miller oli jo tuolloin suunnitellut katoamisensa. Kuin hän olisi ajatellut, että palatessaan normaalielämään hän jättäisi kaiken totaalisesti taakseen. Hän oli ottanut käyttöön nimen, jota esiintyi lukuisissa maissa; Thomas ja Miller ovat varsin yleispäteviä. Hän saattoi olla alkuperältään englantilainen, amerikkalainen, saksalainen tai mistä tahansa muusta puolesta tusinasta maasta. Eikä mikään todistanut, etteikö hän voisi asua muuallakin kuin näissä maissa.

Sain kuitenkin sattumalta käsiini aarteen, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa: äänitteen Millerin puheesta. Salaa nauhoitetussa, parin minuutin mittaisessa pätkässä Miller keskustelee täysin normaaliin äänensävyyn. Esitin nauhan parillekin kielitieteen professorille, kertomatta kenestä oli kysymys. Toinen heistä sanoi tunnistavansa Millerin aksentin lähes varmasti. Hän sanoi Millerin puhuvan hyvin todennäköisesti äidinkielenään tiettyä kieltä, tai sitten erästä toista sille läheistä sukua olevaa kieltä. Nyt tiesin, mistä Millerin etsinnät kannattaisi aloittaa. Todennäköinen äidinkieli yhdistettynä vammaan olivat jos nyt eivät hyvät, niin kohtuulliset johtolangat.

Matkustin professorin ehdottamaan maahan. Umpimähkään Milleriä ei löytyisi. Päättelin kuitenkin, että hänen älyllään ja johtamiskyvyillään varustettu mies ei voisi mitenkään pysyä piilossa, vaan nousisi väistämättä jonkinlaiseksi yhteiskunnan tukipylvääksi kotipaikkakunnallaan. Onnekseni olen Lions-klubin jäsen. Päätin kierrellä vierailuilla sikäläisissä Lionseissa ja kysellä vaivihkaa. Tiedän että suunnitelma kuulosti pöljältä. Muuta mahdollisuutta ei silti ollut. Niinpä vietin pari viikkoa reissaten ympäri maata, solmien ystävyyssuhteita ja kysellen klubien toimihenkilöiltä: "Sattuisitko muuten tietämään suunnilleen tämänikäistä ja -kokoista henkilöä, jolla on seuraavanlainen vamma..." Vesiperä. Silti olin vakuuttunut, että Millerin täytyi olla kotipaikkakunnallaan tunnettu henkilö, tietysti oikealla nimellään. Itse asiassa olin puoliksi odottanut, että törmäisin häneen jossakin Lions-kokouksessa.

Aloin kyllästyä ja budjettini vinkui viimeisiään. Olin palaamassa taas yhdeltä maakuntamatkaltani tukikohtaani pääkaupungissa. Nousin junasta ja kävelin aseman liukuportaille matkalla hotelliin. Pohdin masentuneena, että vielä yksi reissu ja sitten käyn vielä lyhyesti nuuskimassa naapurimaassa, jota professori oli pitänyt mahdollisena mutta epätodennäköisenä vaihtoehtona. Liukuportaissa nostin katseeni ylös ja kylmät väreet kulkivat lävitseni. Vastakkaiseen suuntaan, alaspäin menevissä liukuportaissa laskeutui Thomas Miller.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä saatoin olla varma. Valaistus oli huono, en kyennyt näkemään selvästi hänen kokoaan, siitä pienestä fyysisestä poikkeavuudesta puhumattakaan. Ehkä jokin hänen tavassaan liikkua, jonka olin filmeistä tunnistanut, ehkä katse. Hetkeä ennen kohtaamistamme hän liikahti ja katseeni tarkentui siihen kohtaan, missä vamman piti olla. Se oli siinä missä pitikin ja täsmälleen sellainen kuin silminnäkijä oli kuvannut. Sydämeni jyskytti. Tiesin, että en voisi lähestyä Milleriä. Hän katoaisi näkyvistäni alta aikayksikön. Minun piti saada tietää, missä hän asui tai kävi töissä. Liukuportaiden yläpäässä kurvasin takaisin ja palasin asemalaiturille. Miller seisoi odottavan näköisenä. Vilkaisin, mikä olisi seuraava kyseiselle raiteelle saapuva juna. Muutama minuutti aikaa, määränpäänä paikkakunta jossa olin edellisellä viikolla vieraillut.

Laiturilla oli joitakin kymmeniä ihmisiä. Asetuin seisomaan Milleristä takaviistoon. Hän seisoi liikkumatta, vain kerran hän kaivoi taskustaan jotakin, vilkaisi ja laittoi takaisin. Tarkisti vaunun ja istumapaikan, arvasin. Junan tultua seurasin Milleriä hänen vaunuunsa ja painoin mieleen, mihin hän istui. Jumalat olivat puolellani - Millerin istumapaikka oli vaunun etuosassa ja rintamasuunta menosuuntaan. Saatoin istua vaunun takaosaan tarkkailemaan, missä hän jäisi pois. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että minulla ei tietenkään ollut matkalippua. Innostuksissani olin unohtanut koko jutun. En halunnut herättää huomiota, joten siirryin käytävään vaunujen väliin. Tuskin Miller liikkuvasta junasta hyppäisi. Konduktöörin tullessa selitin, että ehdin paikalle viime hetkellä ja ostin menolipun pääteasemalle asti. Onneksi lompakossani sattui olemaan runsaasti käteistä. Sain asiani selvitettyä, vaikka konduktöörin englannin taidossa oli toivomisen varaa. Palasin vaunuun odottamaan.

Paikaltani en nähnyt, mitä Miller teki. Ehkä luki, ehkä lepäsi, ehkä työskenteli. Samantekevää minulle. Halusin vain pysyä huomaamattomana ja seurata häntä. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun, kun en lähestynyt häntä. Tämä oli kaukoliikenteen juna, joten hän oli luultavasti aivan sattumalta pääkaupungissa käymässä. Tai ehkä työmatkalainen - olihan arki-iltapäivä. Kenties hän oli pitkänmatkanpendelöijä, mikä ei toisaalta olisi yllättävää sillä perusteella mitä olin hänestä kuullut.

Aikaa kului ja matka taittui. Ennen erästä väliasemaa Miller nousi penkiltään, puki takkinsa ja nappasi laukkunsa. Menin viereiseen käytävään välttääkseni hänen huomionsa. Junan pysähdyttyä astuin ulos ja seisahdin asemalaiturille teeskennellen vetäväni takkini vetoketjua kiinni. Samalla vilkaisin vaivihkaa ja näin Millerin astuvan ulos junasta. Hän käveli suoraan ohitseni kiinnittämättä minuun mitään huomiota ... suoraan viereisellä raiteella olevaan junaan. Odotin hetken ja seurasin perästä.

Tällä kertaa onni ei ollut puolellani. Miller oli vaunun takimmaisessa penkissä. Minä asetuin etuosaan. Tiesin, että minun olisi jokaisella väliasemalla noustava ylös ja tarkistettava, oliko Miller poistunut paikaltaan. Matkalipun ostamisessa toistin saman operaation kuin aiemmin.

Ensimmäinen asema. Junan pysähtyessä nousin laiskan näköisesti ylös ja otin laukkuni hyllyltä. Samalla vilkaisin ja Miller istui paikallaan, kumartuneena alaspäin lukien tai työskennellen. Pengoin laukkuani näennäisesti jonkin aikaa ja palautin sen sitten takaisin.

Toinen asema ja sama näytelmä - paitsi että näin Milleristä vain selän hänen kadotessaan käytävään. Nappasin kiireesti takkini ja laukkuni hypäten ulos junasta. Näin Millerin kävelevän poispäin ja seurasin. Tiesin olevani eräässä pikkukaupungissa, jonka läpi olin kulkenut edellisellä viikolla tutkimusmatkallani pysähtymättä. Täälläkö hän siis asui? Ei. Heti rautatieaseman vieressä oli linja-autoasema ja Miller pysähtyi sinne odottamaan.

Nyt alkoi olla tukalat paikat. Asemalla seisoi vain muutama ihminen ja Miller saattaisi kiinnittää minuun huomiota. Rauhoittelin itseäni. Olin täysin normaali matkustaja, hän tuskin oli edes huomannut minua aiemmin ja jos pysyttelisin takaviistossa, tuskin huomaisi nytkään.

Jonkin ajan kuluttua paikalle ajoi linja-auto ja Miller liikahti. Samoin pari muutakin ihmistä ja minä perässä. Viisi nousi autoon, Miller ensimmäisenä ja minä viimeisenä. En tietenkään kuullut minne Miller oli menossa, joten ostin matkalipun pääteasemalle asti. Onneksi olin älynnyt vilkaista mihin auto oli menossa. Kyydissä oli ehkä parikymmentä ihmistä. Miller istahti auton keskivaiheille. Ohitin hänet yrittäen pysyä rauhallisena ja istuin melkein peräpenkkiin, toiselle puolelle käytävää Milleriin nähden. Näin näkisin, missä hän jää pois. Ehdin ajatella, että jos se tapahtuu jossain kaupungissa, seuraan häntä, jos taas keskellä ei mitään olevalla pysäkillä, en voi ottaa riskiä. Huomasin Millerin riisuvan takkinsa, joten matkasta tulisi luultavasti pitkä.

Toisin kuitenkin kävi. Reilun parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen auto pysähtyi jollakin pikkupaikkakunnalla ja Miller nousi ulos, kuten pari muutakin ihmistä. Hetken mietittyäni seurasin. Jäin asemalle kohentelemaan vaatetustani ja syrjäsilmällä näin, mihin suuntaan Miller lähti päättäväisesti kävelemään. Ajattelin. Tämä oli kaiken järjen mukaan hänen kotipaikkakuntansa. Voisin jäädä tähän ja jatkaa tutkimuksia. Saisin varmaan selville, kuka hän on. Tai sitten seurata häntä ja saada saman tien jackpotin: missä hän asuu. Ja hitot, päätin ja lähdin kävelemään Millerin perään pimeässä syysillassa. Jätin noin sata metriä väliä.

Miller käveli rauhallisesti, taakseen vilkuilematta. Kilometrin jälkeen hän kääntyi pienelle sivukadulle ja katosi näkyvistäni. Kun tulin risteykseen, katu oli tyhjä. Kirosin mielessäni. Sitten katsoin tarkemmin ja ajattelin. Suoraa tietä jatkui ainakin kaksisataa metriä eikä matkan varrella näkynyt ainuttakaan risteystä. Samalla huomasin umpikujasta kertovan liikennemerkin. Miller ei ollut voinut mitenkään ehtiä seuraavaan mutkaan eikä kääntyä sivutielle. Johtopäätös: hän on mennyt johonkin taloista ja todennäköisesti asuu siellä. Postilaatikot olivat kadun varrella, kaikki samalla puolella katua. Ilmeisesti postinjakaja liikkui autolla. Päätin käydä lukemassa laatikoihin kirjoitetut nimet. Jokin niistä olisi Millerin oikea nimi.

Ensimmäiset laatikot olivat muutaman kymmenen metrin päässä. Pysähdyin hetkeksi ja kumarruin katsomaan. Yhtäkkiä takaani kuului ääni, joka sanoi napakalla äänellä jotain käsittämätöntä minulle vieraalla kielellä. Hyvä etten paskantanut housuihini. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, kuinka paljon ihminen ehtii muutamassa sekunnin murto-osassa ajatella. Jos minua olikin tähän asti kalvanut pieni epäilys siitä, että olin erehtynyt, tuo äänensävy poisti kaikki epäilykset. Thomas Miller. Sain soperrettua englanniksi, etten ymmärrä. Samalla tajusin, että olin kuin omenavarkaista yllätetty pikkupoika. Käännyin nolona ympäri ja katsoin monta kuukautta etsimääni miestä ensi kertaa suoraan kasvoihin.


- Etsitkö jotakin, hän kysyi minulta sujuvalla englannilla.
Yritin sanoa jotakin, mutta en saanut ulos muuta kuin pelkkää ähinää.
- Niin epäilinkin. Huomasin junassa, että seuraat minua.
Kurkkuni oli rutikuiva. Vasta nyt tajusin, että en ollut moneen tuntiin syönyt enkä juonut mitään.
- Ilmeisesti törmäsit minuun aivan sattumalta ja tunnistit. Minä en tunnista sinua, joten luultavasti et ole entinen alaiseni. Eivätkä he minua seuraisikaan. Oliko sattuma, vai?
Rykäisin ja raakuin käheästi:
- Etsin sinua. Epäilin, että puhuisit tämän maan kieltä äidinkielenäsi ja siksi olin täällä. Oli puhdasta tuuria, että tulit sattumalta vastaan.
Millerin silmät kapenivat. Katulampun hämärässä valossa tuntui, että teräspora tunkeutui silmiini ja raapi takaraivoa.
- Minä pidän yksityisyyttäni korkeassa arvossa. Siksi jäin kesken matkan junasta ja päätin ajaa loppumatkan linja-autolla. Kun sitten hyppäsit kyytiin, olin asiasta varma ja jäin pois ensimmäisellä sopivalla paikkakunnalla. Voisit muuten seurata vähän huomaamattomammin. Et selvästikään ole yksityisetsivä. Reportteri?
Sain nyökättyä.
- Ja tarkoituksesi on?
Hän ei aikonutkaan nitistää minua ja heittää ruumista metsään. Toivottavasti. Sain normaalin ääneni takaisin.
- Haluan kirjoittaa sinusta kirjan.
Sarkastinen nauru.
- No tuota en tosiaankaan olisi osannut päätellä.
Sitten Miller vakavoitui.
- Kykenit siis jäljittämään minut. Koska sinunlaisesi tollo siihen pystyi, niin joku muukin voi pystyä. Kuuntele siis tarkasti.
Nyökkäsin.
- Sinulla on varmaan käyntikortti, jossa on sähköpostiosoitteesi?
Nyökkäsin uudelleen.
- Anna se minulle. Ei vielä. Otan sinusta selvää. Harkitsen asiaa.
Hämmästykseni varmaan paistoi kasvoiltani. Niinpä hän parilla lauseella selitti, miksi. En mene yksityiskohtiin, mutta hän sanoi suoraan että suostumalla hän voisi tietyllä tavalla suojata yksityisyyttään. Ehdoton ehto olisi, etten paljastaisi hänen oikeaa nimeään - jota en siis edes tiennyt enkä tiedä vieläkään - enkä kansalaisuuttaan.
- Ja nyt kuuntele tarkkaan. Osaat varmaan takaisin linja-autoasemalle?
Nyökkäsin taas.
- Mene sinne ja hyppää seuraavaan linja-autoon, minne se sitten meneekin. Tai ota taksi. Minä häivyn omia aikojani. Älä yritä seurata.
Nyökkäsin. Tunsin että väri alkoi palata poskilleni.
- Saat yhteydenoton parin viikon sisään. Jos olen tyytyväinen näkemääni. Muussa tapauksessa unohda, että koskaan tänne asti pääsitkään. Ymmärsitkö?
Niskani alkoi jo kipeytyä nyökyttelystä.
- Selvä. Anna korttisi ja häivy.

Vajaa kaksi viikkoa myöhemmin sain sähköpostia jäljittämättömästä osoitteesta. Määräys ilmestyä tiettyyn kellonaikaan tiettyyn paikkaan. Paikka oli toisella puolella maata siihen nähden, missä edellinen kohtaaminen oli tapahtunut. Postissa oli lisäksi ehdot yhteistyöllemme. Niitä ei ollut monta. Viimeisenä luki: "Älä vastaa tähän viestiin, osoite on jo tuhottu. Näistä ehdoista ei neuvotella. Mikäli olet sovitussa kohtaamispaikassa, se katsotaan hyväksymiseksi. P.S. Hankin pari kirjaasi ja pidin niistä."

Menin paikalle. Se ei jäänyt ainoaksi tapaamiseksi. Seurasi lukuisia haastattelupäiviä eri paikoissa. Työtapa oli alusta lähtien sama; kävimme läpi tapaamisessa uusia asioita ja luovutin aiemmin kirjoittamani luonnokset Millerille luettavaksi. Seuraavassa tapaamisessa hän palautti ne takaisin, varustettuina pienillä tarkennuksilla, korjauksilla ja parannusehdotuksilla. Lopputuloksena syntyi tämä teos. Yksi hänen ehdoistaan oli, että en kertoisi hänen elämästään sanaakaan ennen enkä jälkeen kirjan tapahtumien. Edes kohtaamiseemme johtavia tapahtumia hän ei halunnut kerrottavaksi, mutta suostui lopulta luettuaan tämän version. Viimeisessä tapaamisessamme Miller lopuksi virnisti, antoi minulle jäähyväislahjaksi pullon väkeviä ja kehotti unohtamaan, missä kohtasimme.

Koskaan minulle ei selvinnyt, mikä hänen oikea nimensä oli, missä hän asui tai mitä hän nykyään puuhaili.

Nainen 2.0

Aatami oli viettänyt paratiisissa monta onnellista viikkoa. Vähitellen kaikki nurkat oli kuitenkin koluttu ja aika kävi pitkäksi. Niinpä Aatami otti telepatiapuhelun Jahvelle ja ei kun valittamaan:
- Kuules nyt pomo. Mulla on täällä tylsää. Ei oo mitään tekemistä.
- Jaahas. No, mulla jäikin vähän tuo luomistyö kesken. Yritä nyt itte saada tämän tason projekti valmiiksi kun kuuden päivän deadline painaa päälle ja seittemäntenä oli pakko pitää pekkasvapaata ja ottaa vähän häppendaalia. Vaan joutaahan tuota näin jälkikäteen korjailemaan. Mitäpä jos loisin sulle kaveriksi naisen?
- Naisen? Mikä se semmoinen on?
- Kaikkien toiveittesi täyttymys. Tasa-arvoinen kumppanisi, joka on kaunis, älykäs ja ymmärtäväinen. Nainen tukee sinua suunnitelmissasi ja kannustaa sinua kaikin tavoin eteenpäin. Siinä ohessa se hoitaa kotityöt.
- Joo! Kuulostaa kivalta! Tee mulle sellainen! Heti!
- No tuota. En minäkään nyt sentään pysty tyhjästä nyhjäisemään, tarvii vähän raaka-aineita. Minun pitäisi ottaa sinulta kylkiluu, toinen silmä, toinen korva, toinen käsi ja toinen jalka.
- Oho. Kuulostaa aika rajulta. Miten olisi, jos kokeilisit millaisen saisit aikaan pelkästä kylkiluusta?

Niin että tässä sitä sitten ollaan oltu vuosituhansia. Halvatun nynny tuo Aatami.

Nyt taivaallisista arkistoista on paljastunut, millainen oli Jahven alkuperäinen suunnitelma naiseksi. Tai tarkemmin ottaen sieltä paljastui karsintalista. Listassa on lueteltu ne seikat, jotka Aatamilta aiottujen varaosien puuttuessa jouduttiin poistamaan lopullisesta versiosta.

10. Moniajoprosessori
Tämä ominaisuus, mikä mieheltä täysin puuttuu, saatiin puutteellisista tarvikkeista huolimatta asennettua naiseen. Sen ansiosta naisella on kullanarvoinen ominaisuus mieheen verrattuna: nainen kykenee tekemään useita asioita samanaikaisesti. Hän pystyy kutomaan sukkaa, keskustelemaan ystävättärensä kanssa hands free päässä, seuraamaan telkkarista Salattuja elämiä ja suunnittelemaan mielessään seuraavan päivän ostoslistaa yhtäaikaisesti. Mies ei pysty näistä kerrallaan kuin korkeintaan yhteen. Valitettavasti naisen moniajoprosessoriin jäi asentamatta kaksi ominaisuutta. Ensinnäkin ohikytkentä, mikä mahdollistaisi yhteen asiaan keskittymisen kerrallaan. Tämän takia nainen ei pysty ymmärtämään asioita, joiden tajuaminen vaatii samanaikaisesti monien eri tietojen yhdistämistä. Yrittäkääpä huviksenne selittää naiselle, miten omakotitalon vesikiertoinen lämmitysjärjestelmä toimii, niin tajuatte. Toinen puuttuva ominaisuus on se, että nainen ei kykene ymmärtämään, että mies ei pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa. Tämän takia nainen saattaa tulla keskustelemaan olohuoneeseen suunnittelemiensa uusien verhojen värisävystä siinä vaiheessa, kun Suomi johtaa lätkän MM-finaalia 3-2, pelaa alivoimalla ja kellossa on 43 sekuntia aikaa jäljellä.

9. Soidinmenolohko
Tähän naisen aivolohkoon piti Aatamilta lohkaista silmän poistamisen yhteydessä noin 5 % miehen himolohkosta, mutta tekemättä jäi. Sen seurauksena nainen on monin verroin kiinnostuneempi soidinmenoista kuin itse asiasta. Vai luuletteko oikeasti, että kukaan mies olisi keksinyt mitään niin typerää kuin paritanssi? Ehei, mies haluaa käydä suoraan toimeen eikä haaskata aikaa turhaan pyörimiseen hyvän asian ympärillä. Ja sitten kaiken maailman television hömppäohjelmat vielä lietsovat tätä. Tuttavapiirissä tehdyn epävirallisen selvityksen mukaan 2/3 heteromiehistä haluaisi hirttää sen lurjuksen, joka keksi laittaa televisioon Tanssii tähtien kanssa.

8. Puuhasteluverkosto
Prosessorin jäätyä vajaaksi naisen aivoihin jäi ylimääräisiä johtoja, jotka ovat nykyisin sekavana ja hyödyttömänä vyyhtenä. Tämä on naisen aivojen ns. tippaleipälohko eli puuhasteluverkosto. Sen seurauksena naisen ja miehen tekemisten syy eroaa toisistaan. Mies tekee homman nopeasti ja tehokkaasti päästäkseen vetämään lonkkaa. Nainen taas puuhastelee, naiselle homman valmiiksi saaminen tarkoittaa sitä että sitten voi ruveta puuhastelemaan jotakin muuta. Mitatkaa mihin tahansa tehtävään teiltä ja naiselta kuluva aika. Takuuvarmasti mies tekee sen nopeammin. Tällä ei tarkoiteta sitä, että homma olisi aiemmin valmis – mies ei välttämättä viitsi hommaa aloittaa ennen kuin vasta joskus kun on pakko eli nalkutuskynnys ylittää viitseliäisyyskynnyksen. Mutta jos homman aloittamisesta mitataan sen päättymiseen kuluva aika, mies on nopeampi. Siksi miehet tuleekin työpaikalla asettaa tehtäviin, joissa tärkeää on lopputulos, naiset tehtäviin joissa tärkeää on läsnäolo.
Puuhasteluverkosto on sinänsä harmiton lisäosio aivoissa ja saa jäädä ennalleen, mutta sillä on eräs epämiellyttävä ja siksi poistettava sivuvaikutus. Siinä missä miehellä on mukavuusalue ja rentoutumisen paikka, naisella on epämukavuusalue. Havainnollistetaan asiaa esimerkillä huonelämpötilasta, mutta sama ilmiö on havaittavissa missä tahansa asiassa. Huonelämpötila on miehelle mukava vaikkapa silloin, kun se on välillä 20-22 astetta. Jos se on matalampi, mies vääntää termostaattia myötäpäivään, ja jos korkeampi, vastapäivään. Naisella taas on epämukavuusalue, joka on vaikkapa välillä 21-24 astetta. Lämpötilan ollessa epämukavuusalueen ulkopuolella valituksen aihe on arvattavissa, Jos lämpötila on alle 21 astetta, nainen valittaa kylmyydestä, jos yli 24 astetta, kuumuudesta. Epämukavuusalueella valituksena aihetta ei voi ennalta arvata. Jos lämpötila on välillä 21-24 astetta, nainen saattaa valittaa joko kylmyydestä tai kuumuudesta, ei voi etukäteen tietää kummasta. Siis olettaen että hänellä ei ole mitään tekemistä. Siksi puuhasteluverkostoa muutetaan siten, että jos puuhasteltavaa ei juuri sillä hetkellä ole, nainen kytkeytyy tyhjäkäyntitilaan nykyisen valitustilaan kytkeytymisen sijasta.

7. Sisäänrakennettu vanheneminen
Naisessa esiintyy vuosimallin ikääntyessä yleisestä kulumisesta aiheutuvaa ulkoisten ominaisuuksien heikkenemistä. Versiossa 1.0 tämä heikkeneminen näkyy sekä (a) kasvoissa että (b) vartalossa. Heikkenemisen aste on suuresti mallikohtaista, mutta väistämätöntä. Kuitenkin kasvojen osalta asiaa voi peitellä erilaisin peitemaalauksin, joiden valmistamiseen kuluukin iän myötä yhä suurempi osa naisen ajasta. Tästä aiheutuu osittain myös iän mukanaan tuoma kärttyisyys: turhauttaa, kun meikkauksesta osaa koko ajan enemmän ja enemmän ja siihen käyttää koko ajan enemmän aikaa, mutta lopputulos on vuosi vuodelta kehnompi. Toisaalta mikäli vartalo rupsahtaa, sen peitteleminen on huomattavasti hankalampaa silloin kun vaatteet on jo poistettu. Sekä omistajan että myös naisen hankintaa harkitsevan kannalta tämä sisäänrakennettu ikääntyminen toimii täsmälleen väärin. Kasvot eli se artikkeli, joka näkyy ulkomaailmalle ja jonka perusteella hankintapäätös tehdään, saattaa hämätä. Vastaavasti se osa naisesta mikä paljastuu vasta vaatteiden riisumisen jälkeen, on vasta liian myöhään päätöksenteon kannalta nähtävissä. Myös omistajan kannalta on ikävää, että naisen oleelliset osat rupsahtavat, kun taas julkisuuteen näkyvä puoli saattaa olla vielä kelvollisessa kunnossa. Siksi versiossa 2.0 rupsahtaminen keskittyy kasvoihin, kun taas vartalo pysyy pitkään ajokelpoisena. Näin naiseltakin säästyy aikaa, kun meikkaamalla ei enää kannata ajan hampaan puremia paikkailla ja omistaja on tyytyväisempi, kun vartalo on kunnossa. Rupsahtaneiden kasvojen ongelma on omistajan kannalta ratkaistavissa joko sopivalla asennolla tai paperipussilla. Jälkimmäistä menetelmää ovatkin muslimit käyttäneet menestyksellä pukemalla naisensa jätesäkkeihin, mikä onkin odotettavissa oleva innovaatio silloin kun maan naiset näyttävät jo nuorina siltä että parempi onkin peitellä.

6. Päätöksenteon viivytin
Tätä ei pidä sekoittaa seuraavaksi esiteltävään binäärilogiikkapiiriin. Jälkimmäisen tarkoitus on nimenomaan saada nainen tekemään selkeä päätös. Päätöksenteon viivyttimen tarkoitus on saada nainen odottamaan siihen asti, että päätös voidaan-oikeasti-tehdä. Eli kunnes kaikki tarvittava informaatio on hankittu. Nykyisessä karsitussa mallissa naisella on taipumus tehdä päätös kauan ennen kuin tarvitsee ja muuttaa sitä ennen päätöksen toimeenpanoa uusien tietojen muuttaessa olosuhteita. Tai uusista tiedoista riippumatta.

5. Binäärilogiikkapiiri
Kun naiselle esittää yksinkertaisen kysymyksen, johon on tasan kaksi vastausvaihtoehtoa eli kyllä tai ei, saa yksityiskohtaisen mutta silti epäselvän esityksen siitä, mitkä seikat päätökseen vaikuttavat, mitkä seikat siihen eivät vaikuta ja millä seikoilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa ja naapurin siskontytär on kuulemma saanut uuden työpaikan. Kun sitten kysyy tarkentavasti että oliko se nyt kyllä vai ei, saadut vastaukset voidaan jakaa kahteen perusluokkaan:
a) No etkö sinä nyt tuosta jo tajunnut?
b) Ei sitä nyt oikein tiedä, kun … ja äskeinen litania uusiksi tietyin variaatioin, joista aina ja poikkeuksetta puuttuu päätöksen kannalta oleellinen asia.
Molemmissa tapauksissa nainen tarkoittaa, että miehen pitää arvata mitä nainen haluaa.
Tämä ongelma ratkeaa, kun naiseen asennetaan binäärilogiikkapiiri. Piiri aktivoituu, kun mies esittää kysymyksen muodossa: Kyllä vai ei, ei tarvitse perustella.. Tällöin piiri palauttaa suullisen kyllä tai ei –vastauksen. Pieni riski on olemassa piirin ylikuumenemiseen, jolloin sen rikkoutumisen varalta asennettu ylijännitesuoja palauttaa vastauksen tee kuten haluat - ja todella tarkoittaa sitä.

4. LVI-systeemi
Huomaa helposti, että Jahve ei ollut koulutukseltaan aluesuunnittelija. Yhdenkään paikkakunnan asemakaavaa ei takuulla ole suunniteltu samalla tavalla kuin naisen: huvipuisto ja kaatopaikka naapuritonteilla. Versioon 1.0 jäi tämä systeemi, parannettua versiota jommankumman toiseen paikkaan sijoittamiseksi ei ehditty edes suunnitella. Konstaapeli Artturi Reinikaisen esitys olisi ihan varteenotettava vaihtoehto.

3. Prosessorin päivitys
Naisen aivojen prosessorin kellotaajuudessa jouduttiin tekemään kompromissi ja kuten kompromisseissä yleensä käy, lopputulos oli huonompi kuin kumpikaan alkuperäisistä vaihtoehdoista. Tällä hetkellä naisen aivot toimivat siten, että naisella on kova pyrky miesten hommiin, mutta taajuus ei kuitenkaan riitä. Lopputulos on useimmiten se, että nainen omaksuu kaikki miehen huonot ominaisuudet mutta ei mitään hyvistä. Ei tuolla prosessoritaajuudella mitään keksintöjä tehdä. Kaikki keksinnöt ovat miesten tekemiä ja niiden tarkoitus on saada naisilta seksiä. Ainoa naisen ikinä tekemä keksintö on astiankuivauskaappi. Jos miehet eivät haluaisi naisilta seksiä, niin naiset eläisivät edelleen luolissa sen astiankuivauskaappinsa kanssa. Ihmetellen että mihin hittoon tuotakin tarvitaan, koska miehet eivät olisi keksineet astioita.
Versiossa 2.0 naisen aivojen prosessori päivitetään joko pykälää heikommaksi tai pykälää tehokkaammaksi. Mikäli se päivitetään pykälää heikommaksi, ero miehiin on niin iso että naiset eivät elätä turhia harhakuvitelmia. Jos taas se päivitetään pykälää tehokkaammaksi, on prosessori riittävän tehokas siihen, että nainen kykenee huomaamaan eron mieheen olevan olemassa eikä tule sotkeutumaan miesten hommiin.

2. Tukikahvat
Vastoin yleistä harhaluuloa naisella ei ole 200 luuta enemmän kuin miehellä – ei naisella ole mekaanisia aivoja, vaikka joskus vaikuttaakin että päässä kolisee kun ajatusprosessi pyörii. Sen sijaan alkuperäisessä suunnitelmassa oli asentaa naiseen ylimääräiset luut, jotka olisivat molemmin puolin kroppaa lantioon kiinnittyneinä kahvoina. Kätevät tietyissä tilanteissa.

1. Tekstitysnäyttö
Naisen version 2.0 otsaan tulee näyttötaulu, joka aktivoituu naisen avatessa suunsa. Tauluun ilmestyy käännös siitä, mitä nainen oikeasti tarkoittaa puhuessaan. Tällä tavoin miehen ei tarvitse kuunnella naista, vaan hän voi lukea selväsanaisen – ja yleensä myös lyhyemmän – tekstin suoraan otsasta. Nainenkin on tyytyväisempi, kun miehen katse pysyy kasvoissa eikä harhaudu tisseihin.
Periaatteessa yksinkertaisempi ratkaisu olisi tosin se, että nainen sanoisi mitä oikeasti tarkoittaa. Tämän bugin korjaaminen ohjelmistosta olisi kuitenkin sellainen urakka, ettei edes Jahve siihen pysty, vaikka saisi Allahilta virka-apua.