Presidenttiranking

Näin itsenäisyyden muistopäivän kunniaksi pistetään Suomen ”likainen tusina” eli kaksitoista presidenttiä paremmuusjärjestykseen. Listan luokitteluperusteena on ollut pääasiallisesti presidentin toiminta hänen hallintokautenaan, mutta myös sen ulkopuoliset ajanjaksot on osin otettu huomioon.
Listaus on objektiivisen subjektiivinen eli perustuu omaan analyysiin siitä miten hyvin presidentti on onnistunut asioissa joita itse arvostan.


1. Ståhlberg

Parasta heti alkuun. Ståhlbergin näkyvin ansio presidentti-instituutiolle tuli jo ennen hänen presidenttikauttaan. Hän oli monarkistisen linjan vahvimpia vastustajia, mikä pelasti Suomen joutumasta kohtalokkaan läheiseen yhteyteen sotatappioon matkalla olleen Saksan kanssa. Ståhlberg oli myös perustuslain tärkein yksittäinen kirjoittaja. Hänen ansiostaan Suomen tasavalta sai muotonsa. Presidenttikaudellaan hän onnistui luotsaamaan maan kohti vaurastumista verisen ja katkeran vapaussodan jälkeen, mikä ei ole ihan pieni ansio. Ylitse muiden nousee hänen yksi unohdettu ansionsa: hän luopui vallasta vain yhden presidenttikauden jälkeen. Tällä Ståhlberg halusi varmistaa sen, että nuori tasavalta ei henkilöidy liikaa yhteen hahmoon. Valinta oli ilmeisen viisas, kun ottaa huomioon mitä tapahtui Suomenlahden eteläpuolella. Luopumisensa ansiosta hänen hahmonsa oli seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan taka-alalla muistuttamassa, ettei kukkoilla liikaa. Hän oli erittäin lähellä presidentiksi paluuta sekä 1931 että 1937 vaaleissa ja mukana vielä vuoden 1946 vaaleissa. Vielä 1950, kun puuhattiin Paasikiven valintaa poikkeuslailla ilman vaaleja Ståhlberg jyrähti: "Jos Suomen kansa ei jaksa eikä viitsi kerran kuudessa vuodessa valita itselleen valtionpäämiestä, ei se toden totta ansaitse itsenäistä kansanvaltaista valtiota." Profeetalliset sanat jotka olisi pitänyt muistaa reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Tasavalta menetti isänsä 1952.


2. Svinhufvud

P.E. Svinhufvud oli järkäle, jonka presidenttikaudella Suomen asema maailman kansakuntien joukossa vakiintui. Hänestä tuli presidentti vasta 70-vuotiaana. Suurimman työnsä maan eteen hän oli tehnyt jo ennen itsenäistymistä. Suoraselkäinen mies lähti mieluummin Siperiaan kuin taipui sortokaudella. Palattuaan hänestä tuli senaatin puheenjohtaja (vastaa lähinnä nykyistä pääministerin asemaa). Siinä tehtävässä hän löi nuijan pöytään Suomen itsenäistymisen merkiksi. Presidenttikaudellaan hänen merkittävin yksittäinen tekonsa oli Mäntsälän kapinan kukistaminen. Svinhufvudin tukeen turhaan uskoneet kapinalliset palasivat kiltisti kotiinsa Ukko-Pekan jyrähdettyä.


3. Paasikivi

Paasikivi tuli vanhimpana vaaleilla valituksi presidentiksi, ikää oli jo 75 vuotta. Tosiasiallisesti hän oli enemmän tai vähemmän johtanut maata jo kahden vuoden ajan Mannerheimin sairastellessa yhä enemmän. Paasikiven suurin ansio presidenttinä oli se, että Suomi pelastui Neuvostoliiton miehitykseltä ja jopa suoranaiseen valtapiiriin joutumiselta, toisin kuin muut maat Saksasta itään.


4. Ryti

Ryti on useissa listauksissa lueteltu maan historian parhaaksi presidentiksi. Hänen moraaliset ansionsa tämän sijoituksen kiistatta oikeuttavatkin. Mies pisti nimensä paperiin Suomen pelastaakseen, vaikka varmaan piti todennäköisenä että tie vie sen takia teloitusryhmän eteen. Siltä sentään hän säästyi, mutta vankilatuomiolta ei. Tässä listauksessa Ryti ei kuitenkaan mitalisijoille asti pääse, sillä hänen presidenttikaudellaan presidentin valtaoikeudet olivat pienimmillään koko 1900-luvulla. Sota-aikana maata johti tosiasiallisesti ylipäällikkö, presidentti oli tuolloin vähäisempään rooliin jääneen diplomatian johtaja.


5. Mannerheim

Rytin erottua presidentiksi tarvittiin joku, johon luottaisivat kaikki asianosaiset eli kansa ja Neuvostoliitto. Vaihtoehdot rajoittuivat yhteen. Tämän roolinsa Mannerheim täytti kunniakkaasti, mutta todellisuudessa hän oli presidenttinä juuri sitä miksi hänet oli tehtävään valittu eli keulakuva. Vanha ja sairasteleva valtionpäämies joutui yhä enemmän turvautumaan pääministeri Paasikiveen juoksevien asioiden hoitamisessa.


6. Kekkonen

Kekkonen on tämän listauksen jokerikortti. Kaikki muut presidentit asettuivat varsin kivuttomasti järjestykseen, mutta Kekkosen voisi sopivasti perustellen laittaa niin listaykköseksi kuin pahnanpohjimmaiseksi. Siksi hänet piti asettaa mahdollisimman keskelle kompromissiratkaisuna. Henkilökohtaisen menestyksen mittarilla Kekkonen on presidenteistä selkeä ykkönen; kukaan muu ei ole ollut presidenttinä edes puolta siitä ajasta, jonka Kekkonen oli eikä tule koskaan olemaankaan, ellei lakia muuteta. Mutta tämä on sijoituksen kannalta merkityksetöntä. Kekkonen on täydellinen arvoitus: oliko hän Suomen pelastaja saatuaan Neuvostoliiton johdon luottamuksen vai Suomen petturi suomettumisen takia? Vastausta ei saatane koskaan selville. Ainoa mistä ollaan lähes yksimielisiä on se, että Kekkonen roikkui vallassa liian pitkään eikä hänen olisi pitänyt ryhtyä enää 1978 ehdokkaaksi. Mutta mietitäänpä hetki: mitä olisi tapahtunut jos presidentiksi olisi 1978 noussut Ahti Karjalainen? Tai vaikka joku muukin? Neuvostoliitto oli vielä tuolloin liian suurissa voimissa. Jälkeenpäin ajatellen Kekkosen ainoa kiistaton virhe onkin poikkeuslaki 1974. Mikäli tuolloin olisi järjestetty vaalit, Kekkonen olisi voinut kuusivuotiskauden jälkeen vetäytyä kunnialla 1980. Kekkosen valinnasta 1956 kiistellään edelleenkin: kuka antoi ratkaisevan äänen? Hurjimman – ja toisaalta uskottavimman – teorian on esittänyt Ilmari Turja. Hänen mukaansa itse Väinö Tanner vaihtoi ratkaisevassa äänestyksessä puolta. Tanner piti puoluetoveriaan Fagerholmia lässyttäjänä ja näki, että maa tarvitsee enemmän Kekkosta.


7. Niinistö

Niinistö on hoitanut presidentin tehtäväänsä kunniakkaasti ja yllättävän paljon paremmin kuin häneltä osasi odottaa. Häntä arvostetaan sekä kansainvälisesti että kotimaassa. Harvoin näkee loistavampaa esimerkkiä sanonnasta ”sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas”. Kun Niinistöä vertaa tämän listan muihin presidentteihin, huomaa että kyvyiltään hän ei ole edes keskinkertaisuus. Hän on tällä listalla korkeammalla kuin kyvyt edellyttäisivät siitä yksinkertaisesta syystä, että poliitikkojen idioluutio on edennyt viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana niin nopeasti, että entisaikojen mittapuun mukainen hanttiseiska on tänä päivänä ässä.


8. Kallio

Kallio oli oikea mies väärään aikaan väärässä paikassa. Presidenttinä kunnallispoliitikko joutui liian suuriin saappaisiin kielitaidottomana ja sairaana miehenä. Hän teki minkä voi niin hyvin kuin pystyi, mutta se ei vain riittänyt. Kansakunnan kannalta onnetonta oli se, että Kallio oli presidenttinä kohtalonhetkinä. Hän ei pystynyt johtamaan maata noina aikoina kuten presidentin olisi pitänyt, osin sairautensa ja osin ominaisuuksiensa takia. Tosin keulakuvana hän oli hyvä, mikä loi kansallista yhteishenkeä.


9. Relander

Relander oli väärä mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Valitsijamiesvaalien yksi ominaisuus on se, että presidentiksi saattaa nousta yllättävä kompromissiehdokas tilanteessa, jossa vahvoilla ehdokkailla on liian suurta vastustusta. Näin kävi lähes tuntemattoman Relanderin tapauksessa. Ståhlberg kiteytti seuraajansa olemuksen: ”Relander oli sattuma”. Kansakunnan onni oli siinä, että Relander oli presidenttinä juuri sopivimpaan aikaan. Ståhlberg oli vakiinnuttanut tilanteen ja joku vahvempi mies tähän aikaan olisi saattanut viedä maata väärään suuntaan. Relanderin aika jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä edes hänen oma puolueensa ei halunnut jatkokautta ja hyvä niin. On vaikea kuvitella, että Relander olisi selvinnyt Svinhufvudin ajan haasteista.


10. Ahtisaari

Ahtisaari oli nykyajan Relander: mies liian suuressa tehtävässä kykyihin nähden. Ahtisaaren valinta oli myös samankaltainen sattuma kuin Relanderin valinta. Kansa oli kyllästynyt juonitteleviin poliitikkoihin ja halusi valita ulkopuolisen. Ahtisaari oli väärä mies oikeaan aikaan väärässä paikassa. Hänen presidenttikautensa ajan merkittävin uudistus oli presidentin valtaoikeuksien huomattava kaventuminen. Mikä oli lyhyellä tähtäimellä katsottuna myös hänen suurin ansionsa, kun huomioi kuka oli hänen seuraajansa. Pitkällä tähtäimellä tämä lienee ollut haitallista, sillä ei valta mihinkään katoa, vaan siirtyy muualle. Tässä tapauksessa kansan valitsemalta presidentiltä pääministerille, jota kansa ei ole valinnut – sekä kokonaan pois Suomesta, joka on periaattessa vielä huonompi juttu. Suurimman valtiomiestekonsa Ahtisaari teki ei Suomen, vaan Namibian puolesta sallimalla YK:n valtuutettuna Etelä-Afrikan hoitavan Angolasta rajan yli tunkeutuneiden sissien tuhoamisen ja pelastamalla Namibian hauraan itsenäisyyspolun.


11. Koivisto

Suomen poliittisen historian kovimpana valtapoliitikkona ja pyrkyrinä pidetään presidenteistä Kekkosta. Kekkonen on kuitenkin todellisuudessa enintään kakkonen. Selkeä ykkönen tällä saralla on Koivisto. Hän kukistaa helposti kaikki muut, vaikka otettaisiin presidenttien ulkopuolelta vertailuun Paavo Väyrynenkin, joka näyttää aivan oppipojalta Koiviston loistosuorituksen rinnalla. Kaikkein tehokkain pyrkyri on se, joka on riittävän taitava salaamaan pyrkyriytensä. Siinä Koivisto oli todellinen mestari. Epävarmaa on, milloin Koivisto otti tavoitteekseen presidenttiyden, mutta todennäköisesti tämä tapahtui viimeistään hänen ensimmäisellä pääministerikaudellaan 1960-luvun lopulla, luultavasti aiemminkin. Hän valitsi selkeän strategian ja piti siitä kiinni koko uransa ajan. Jotkut tarkkanäköisimmät tätä aavistelivatkin, mutta ainoastaan toinen macchiavellismin mestari Kekkonen sanoa täräytti tämän suoraan päin naamaa. Joskus 1970-luvun puolivälissä hän oli todennut silloiselle Suomen Pankin pääjohtajalle: ”Sitten, kun sinä olet tässä minun hommassani...". Ikävä piirre Koivistossa oli se, että hänen vallanhimonsa ajoi ohi maan edun. Neuvostoliiton hajotessa hän varmisteli omia asemiaan eikä Suomen hyvää.


12. Halonen

Tässä vaiheessa muistin äitivainaan opettaneen, että jos et voi sanoa ihmisestä mitään hyvää, älä sitten sano mitään. Kun oikein miettii, niin Halosen kunniaksi voi sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin hän ei yrittänyt kumota kahden presidenttikauden rajoitusta, mikä oli ainakin lyhyellä tähtäimellä hyvä. Toiseksi – tämä ei sinänsä ole hänen ansionsa mutta listattakoon nyt kuitenkin – hänen takiaan meillä on ollut naispresidentti. Mikä taas tarkoittaa että enää ei ole tarvetta hankkia ihan ketä tahansa naista presidentiksi, vaan seuraavalta naispresidentiltä voidaan vaatia hänen olevan edes välttävän hyvä tehtäväänsä.