Vilkaisu kristallipalloon

Ukrainan sodassa vuorovesi on odotetusti kääntynyt. Oleellinen kysymys on, miten tästä eteenpäin. Asiantuntijat spekuloivat toinen toistaan innokkaammin tai varovaisemmin usein ristiriitaisin tuloksin jatkolla ja sodan mahdollisella päättymisellä. Koska virallisetkin näkemykset poikkeavat toisistaan, uskallan tunkea lusikkani soppaan.
Ennen sitä annan vastuuvapauslausekkeen toteamalla, että olin väärässä, kun ennustin, että sotaa ei tule - ja tämä tapahtui vain muutamaa päivää ennen kuin panssarit vyöryivät rajan yli. Ehkä olen oppinut siitä. Ainakin sen, että tein virheen perustaessani ennusteen aivan oikeaan johtopäätökseen eli siihen, että Venäjällä on vain hävittävää. Oikeista johtopäätöksistä ei ole liiemmin hyötyä silloin kun päätösvalta on yhdellä ihmisellä, saati silloin kun tämä ihminen toimii irrationaalisesti. Kuten Isaac Asimov sanoi Säätiö-trilogiassaan Hari Seldonin suulla, psykohistoria ei kykene ennustamaan yksittäisten henkilöiden reaktioihin perustuvia tekoja.
Osaltaan ennusteeni sodan syttymättömyydestä perustui myös puutteellisiin tietoihin. En tiennyt, että nimenomaan Krimillä ja Itä-Ukrainassa arvioidaan olevan valtavat käyttämättömät maakaasuvarat. Venäjän tavoite saattoi olla estää näiden varojen hyödyntäminen, jolloin se saavuttaisi ainakin osittaisen monopoliaseman maakaasun suhteen. Ainoa varma asia on, että Venäjän tavoite ei ollut millään tavoin tulla Ukrainan venäläisväestön vapauttajaksi, sillä Venäjä ei tunnetusti nakkaa paskan vertaa edes oman kansansa hyvinvoinnista. Keppihevoseksi venäläisvähemmistö toki aina kelpaa, mikä pitäisi myös Suomen muistaa rajanaukomispolitiikassaan.

Putinin päätös lähteä sotaan perustui ainakin osittain siihen uskomukseen, että Ukrainan välitön romahdus oli jos nyt ei varma, vähintään todennäköinen. Tämä ei ollut mikään huono oletus. Jo Krimin valtauksen aikana nähtiin, että Ukraina ei kyennyt vastarintaan. Maassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö, jonka oletettiin toivottavan miehittäjät tervetulleiksi. Tiedettiin myös Ukrainan olevan samanlainen läpikorruptoitunut banaanitasavalta kuin Venäjän itsensä.
Etukäteisarviot kuitenkin pettivät kolmessa oleellisessa kohdassa. Yhden näistä suunnitelma olisi kestänytkin, mutta jo kaksi kolmesta olisi tarkoittanut epäonnistumista. Saati sitten että kävi Venäjän kannalta pahin mahdollinen skenaario eli kaikki kolme pettivät:
1) Ukrainan oletettiin romahtavan. Toisin kävi, ukrainalaiset improvisoivat vastarinnan paljon odotettua tehokkaammin.
2) Venäjän armeijan oletettiin suoriutuvan tehtävästä. Toisin kävi, armeija oli pahemmin korruptoitunut, huonommin varusteltu ja kehnommin koulutettu kuin uskottiin.
3) Länsimaiden oletettiin järjestävän Ukrainan puolesta kynttilämarsseja sekä toimittavan ajatuksia ja rukouksia. Toisin kävi, sieltä tulikin uutta rautaa käytettäväksi.

Harvoin näkee yhtä täydellistä esimerkkiä vanhasta totuudesta, jonka mukaan sotasuunnitelmat toimivat siihen asti, kunnes ensimmäinen laukaus ammutaan.

Kun suunnitelmat pettävät, pitäisi reagoida muuttamalla niitä. Tällä kertaa Putinin esikunta petti, tai ehkä pelkäsi liikaa päänsä menettämistä. Kukaan ei uskaltanut kertoa että rauhanneuvotteluissa pitää nyt antaa periksi. Vetäytyminen sotaa edeltäville linjoille olisi pääosin palauttanut konfliktin samalle tasalle missä oltiin. Tällöin olisi saavutettu minimitavoite eli käytännössä estetty kaasuvarojen hyödyntäminen vuosikymmeniksi eteenpäin. Ukrainalla ei olisi ollut rohkeutta eikä resursseja hyökätä miehitetylle alueelle Donbassiin. Länsimaat olisivat huokaisseet helpotuksesta ja lopettaneet Ukrainan tukemisen. Mutta tämä juna meni jo Putinin jatkaessa jääräpäisesti hyökkäystä, kun ei voinut arvovallan menettämisen pelossa tunnustaa että tulipa haukattua liian iso pala liian kuluneilla hampailla.
Tässä vaiheessa Putinin virhearvioiden joukkoon liittyi historiasokeus. Tämä on kuitenkin virheistä anteeksiannettavin, koska Venäjän/Neuvostoliiton sotilaallisten menestysten ja epäonnistumisten syitä on hyvin vaikea nähdä maan sisältä. Historiankirjoitus kun tuppaa kertomaan mitä tapahtui, ei miksi. Totesin viime viikolla: ”Venäjä on pelkurimaisten raukkojen moraaliton kansakunta." Aina valmis rääkkäämään pienempiään, mutta vertaisiaan vastaan juoksee äidin helmoihin … ellei sitten. Venäläinen sotilas marssii aina siihen suuntaan, missä on vähemmän todennäköistä kuolla. Toisessa maailmansodassa, aina ennen sitä ja aina sen jälkeen venäläinen on edennyt vain silloin, kun a) vastus on ollut niin heikkoa, että pelkuruudesta seuraava sotaoikeus on ollut vähemmän houkuttelevaa tai b) valittavana on ollut edessä odottava todennäköinen ja takana odottava varma kuolema. Kuten Stalin aikoinaan totesi, puna-armeijassa vaatii suurta rohkeutta olla olematta sankari. Putinilla taas ei ole käytössään Stalinin konstivalikoimaa. Hän ei voi pistää NKVD:n konekivääreitä hyökkäävien joukkojen taakse, sillä silloin kansa nousisi kapinaan. Niille jotka ihmettelevät miksi kansa ei noussut kapinaan silloin kun Stalin teki näin, vastaan: a) tiedonvälitys ei ollut nykytasolla ja b) kansa kyllä tiesi mitä tapahtuu jos Hitler voittaa. Tällä kertaa tieto leviää ja kansa tietää että Ukraina ei ole marssimassa Moskovaan tuhoamaan ”slaavilaisia ali-ihmisiä” Hitlerin tapaan. Eli jälleen kerran: venäläiset valitsevat sen tien, jossa eloonjääminen on todennäköisintä. Moraalilla ei asian kanssa ole mitään tekemistä. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että moraalittomuus näyttää olevan suorastaan geneettinen ominaispiirre. Tosin venäläiset yksilöinä ovat kelpo ihmisiä, kyse on vain jonkinlaisesta joukkopsykoosista, joka on mahdollistanut vuosisatojen epäonnistuneiden hallintojen vallan.

Venäjän toiminta saa suorastaan surkuhupaisia piirteitä, joista huvittavin esimerkki nähtiin Krimin siltaiskun jälkeen. Venäjä totesi Ukrainan olevan terroristivaltio, koska hyökkäsi siviilikohdetta vastaan. En tiennytkään että Krimin siltaa pitkin kulkee ainoastaan siviililiikennettä. Enkä muuten tiennyt sitäkään, että valtiolla ei olisi oikeutta tehdä omalla alueellaan mitä huvittaa. Silta näet romahti lähempänä Krimin rantaa, joka kuuluu laillisesti Ukrainan aluevesiin. Kai sitä nyt saa oman siltansa tuhota. Eikä Venäjä itse ole suinkaan koskaan hyökännyt siviilejä vastaan...
Itse isku oli ilmeisesti suunniteltu täsmälleen sillä tavalla, mitä olin odottanut jo kuukausia. Ajetaan räjähde sillalle ja posautetaan se aikasytyttimellä. Mahdollisesti kyseessä oli itsemurhaisku. Vapaaehtoisia luulisi löytyvän, vaikka joku parantumattomasti sairas rekkakuski.
Ainoa syy, miksi Ukraina ei ole tällaisia iskuja enemmän tehnyt, on ollut halu hillitä konfliktia. Venäjä kun pystyy vastaamaan ydinasein. Toisaalta Venäjä on myös tasan tarkkaan tietoinen siitä, mitä ukrainalaiset kykenevät tekemään jos tälle tasolle mennään. Maassa on miljoonia ihmisiä, jotka kykenevät esiintymään venäläisinä. Parempaa lähtökohtaa vihollisen infrastruktuurin romauttamiseen sisältäpäin voi tuskin kuvitella.
Voitonpäivän paraatin aikana harmittelin, kun en kyennyt katsomaan suoraa lähetystä. Arvioin noin yhden kolmasosan todennäköisyyden sille, että tapahtuisi jotain jännää kiusaa. Jälkeenpäin ei työeste harmittanut, koska mitään ei sittenkään tapahtunut.
Olin huvikseni hieman suunnitellut, mitä olisin tehnyt jos Zelenskyi olisi antanut minulle tehtäväksi järjestää pikku-Putelle hauska ylläri voitonpäiväksi.
Ei liene kovin vaikeaa kuljettaa materiaalia Moskovaan, jos käytössä on valtion budjetti ja venäjänkielinen miehistö. Ja jos materiaalia ei saa omista varastoista turvallisesti Venäjälle, niin rahalla saa ja Ladalla pääsee eli kyllä Venäjän armeijan arsenaalin osto- ja myyntiliike toimii kunhan ruplia ladotaan tarpeeksi kouraan. Roudataan kolme kranaatinheitintä (81-milliset riittävät, helpompi kuljettaa) Moskovaan, josta on vuokrattu sopiva tukikohta. Google Mapsista kelailin huvikseni ja oli yllättävää huomata, kuinka totaalisesti kommunalkat ehtivät neuvostoaikana vallata Moskovan. Voi olla että muutaman kilometrin säteellä Punaisesta torista löytyy joitain suojaisia pihoja, mutta äkkiseltään en tällaisia omakotitaloja havainnut. Mutta ei se mitään, pienellä hakemisella löytyi kyllä sellaisia kerrostaloja, joissa oli suojaisat parvekkeet ylimmässä kerroksessa oikeaan suuntaan. Tällainen asunto vuokralle, kolme kranaatinheitintä riviin leveälle parvekkeelle (tai jos se suojainen puutarha löytyy niin sitä parempi). Yksi suunnataan ampumaan Leninin mausoleumin katolle, kaksi muuta Punaiselle torille. Ymmärrettävistä syistä kohdistuslaukauksia ei voi tehdä, mutta nykypäivän teknologialla saadaan ihan riittävä osumatarkkuus. Eikä sillä niin väliä, vaikka Putinia ei hengiltä saataisikaan – viesti menee joka tapauksessa perille. Alle minuutissa jokainen korohoro ampuu kymmenen laukausta, muutaman miehen iskuryhmä syöksyy sen jälkeen autoihin ja poistuu paikalta rauhallisesti ajaen, hylkää kulkupelit parin kilometrin päässä, hajaantuu ja siirtyy pari korttelia kävellen useita eri reittejä poistuen uusilla autoilla tai vaikka metrolla jäljettömiin.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkä kauhun tasapainon takia. Venäläiset tiesivät ukrainalaisten kykenevän tähän. Ukrainalaiset tiesivät venäläisten tietävän tämän, joten viestiä ei tarvinnut lähettää. Jos isku olisi toteutettu, kosto ydinaseilla olisi ollut varsin mahdollinen.

Nyt Putinin kortit alkavat olla aika vähissä. Ydinaseen käytöllä on spekuloitu sodan ensimmäisen puolen vuoden aikana yllättävän vähän, mutta viime aikoina se on noussut otsikoihin. Omaa näkökantaani ei ole tarvinnut muuttaa. Arvioin toukokuussa tilanteen kehittyvän siten, että ydinasetta käytetään 55 prosentin todennäköisyydellä ennen sodan loppua. En ole missään vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi muuttaa tätä arviota.
Useat arviot ydinaseen käytöstä pidättymisen puolesta perustuvat Pandoran lippaaseen. Kukaan ei tiedä mihin se johtaisi, mikä on aivan totta. Tähän yksi uusi näkökulma: ydinaseen sanotaan olevan pelote. Entä jos käy ilmi, että pelotetta ei missään tapauksessa käytetä? Eikö se silloin lakkaa olemasta pelote? Täysin todesta otettaneen vain Israelin ydinase, sillä kukaan tuskin epäilee etteikö Israel olisi sitä valmis käyttämään – melkein viisikymmentä vuotta sitten Jom Kippur -sodan aikana se oli vain tuntien päässä, kunnes Syyrian hyökkäys pysäytettiin Quneitran panssaritaistelussa. Siitä lähtien ydinaseen olemassaolo on taannut suhteellisen rauhan Lähi-idässä.
Todennäköistä on, että Venäjä – jos aikoo ydinasetta käyttää – ensin suorittaa ”rauhanomaisen ydinkokeen” jossain muualla kuin Ukrainassa. Voi olla että se jää siihen. Mutta voi olla, että taktinen ydinase nähdään ensi kertaa sotatoimissa. Voi jopa olla, että Putin iskee ydinaseella suoraan Kiovaan lamauttaakseen Ukrainan päätöksenteon kerralla. Epätoivoiset diktaattorit tapaavat tehdä epätoivoisia tekoja ennen kuin ampuvat itsensä bunkkerissa. Ehkä Putin uskoo, että länsi ei kosta perinteisin asein, vaikka on ilmoittanut niin tekevänsä. Uskoihan Hitlerkin Wenckin olemattoman armeijan pelastavan Berliinin vastahyökkäyksellään.

Putinilla on kuitenkin vielä yksi epätoivoinen kortti katsomatta ennen ydinaseen käyttöä. Se kylläkin tarkoittaisi valtavaa arvovaltatappiota.
Hän voi antaa Ukrainan edetä Donbassiin. Tällöin huoltolinjat pitenevät ja Putin voi toivoa myös, että Donbassin osin venäläismielinen väestö ei otakaan Ukrainan armeijaa vapauttajana vastaan. Jos Ukraina etenee Venäjän rajalle asti, sodan vuorovesi voi kääntyä jälleen kerran. Ukraina ei voi edetä Venäjän rajan yli. Samalla Venäjä voi jäädyttää konfliktin tykistöhäirinnäksi ties kuinka moneksi vuodeksi.
Tämä skenaario edellyttäisi kuitenkin sitä, että Putin olisi valmis vetäytymään kauemmas kuin lähtöasemat olivat. Mitä hän ei todellakaan halua. Toisaalta voi olla niinkin, että näin tulee kuitenkin tapahtumaan perääntymiskielloista huolimatta. Ja tällöin Putinin toivo lepää mahdollisesti venäläismielisessä väestössä ja konfliktin jäätymisessä.

Todennäköisin ratkaisu tulee kuitenkin olemaan palatsivallankaappaus, joka tuppaa olemaan diktaattorien yleisin työturvallisuusriski. Miten se sitten tapahtuisi ja mitkä olisivat seuraukset, on mahdotonta ennustaa. Ainoastaan se on varmaa, että tässä vaiheessa syntyvän sekasorron aikana saatamme nähdä mielenkiintoisia yllätyksiä muuallakin kuin Moskovassa.
En ole pätkän vertaa hämmästynyt, jos Japanin itsepuolustusjoukot olisivat Hokkaidossa lähtövalmiudessa. Japani ei ole koskaan tunnustanut Kuriilien eteläisimpien saarten Iturupin ja Kunashirin liittämistä Neuvostoliittoon. Kun keskusjohtoisen Venäjän hermokeskus Moskova on lamaantunut, ei ole odotettavissa kummoista vastarintaa ja pölyn laskeuduttua parin saaripläntin takia ei Moskovalla ole varaa riskeerata. Äskettäin oli pikku-uutinen Japanin konsulin karkotuksesta Vladivostokista. Yksityiskohdat paljastavat usein paljon.
Sen sijaan en usko Siperiaa halajavan Kiinan vielä liikahtavan. Venäjän todellisesta hajoamisesta ei ole vielä merkkejä ilmassa ja Kiinalla on tunnetusti aikaa odottaa vaikka satoja vuosia. Se ei vielä ole riittävän vahva ja on satsannut Afrikan valloittamiseen paljon voimavarojaan, kun tämä Venäjän sotku ei ollut ennustettavissa.