Uusinta: Kaksi vanhaa sossujätkää

Lukijalle: Uusitaanpa juttu ajalta, jolloin vasemmistolaisetkin olivat rautaa eivätkä kaikesta loukkaantuvia itkupillejä (ai hitto että tuossa viimeisessä sanassa meinasi kaksi viimeistä vokaalia lipsahtaa ihan toisiksi mutta sensuuri iski...):

Hornankuusen kirjasto tyhjensi menneenä kesänä varastojaan poistomyynnillä, kuten kirjastoilla ympäri maan on tapana tehdä. Tällä kertaa oli ilmeisesti kaiveltu kellaria myöten, sillä myytäviin oli ilmaantunut sellaisia opuksia, joita ei lainahyllyssä ole näkynyt vuosikymmeniin. Matkaan tarttui – muutaman muun ohella – kaksi itsenäisyyden alkuvuosikymmenien vasemman laidan vaikuttajan muistelmakirjaa. Ei elämäkertoja, koska molemmat kattoivat vain varsin rajatun ajan kirjoittajan elämästä.
Ensimmäinen oli SKP:n vahvan miehen Arvo ”Poika” Tuomisen Kremlin kellot, alaotsikkona Muistelmia vuosilta 1933-1939. Toinen oli ”punapääoman” kantaisä, SDP:n moninkertaisen ministerin Väinö Tannerin Olin ulkoministerinä. Kyseinen ulkoministerikausi kattoi ajan 1.12.1939 – 27.3.1940.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että jostain syystä en ollut kumpaakaan kirjaa aiemmin lukenut. En tiedä, olivatko poistuneet lainahyllyistä varastojen puolelle jo siinä vaiheessa, kun Pikku-Jaskaa alkoi kiinnostaa muunkin kuin Aku Ankan lukeminen. Painovuodet kirjoilla kun olivat 1956 ja 1950.

Arvo ”Poika” Tuomisen tarina on varhaisvuosien kommunistille tyypillinen. Köyhän perheen lapsi, joka hurahti kommunismin lupaaman autuuden pauloihin. Älykäs poika ei ajalle (s. 1894) tyypilliseen tapaan päässyt jatkamaan oppikouluun. Henkisiä kykyjä vastaavia tehtäviä löytyi aatekentän vasemmalta laidalta. Tuominen pääsi Kansan Lehteen toimittajaksi 1917 ja oli vapaussodan aikana päätoimittaja, vasta 23-vuotiaana. Niinpä rintamalle asti ei ollut aikaa. Sodan jälkeen Tuominen selvisi valkoisten kavereiden ansiosta kuin koira veräjästä ilman kuulaa rintaan tai edes vankileiriä – paitsi mitä nyt joutui lyhyeksi ajaksi valkoinen nauha käsivarressaan vanginvartijaksi. Olojen rauhoituttua taistelu kommunismin puolesta jatkui ja sittemmin vankilakin tuli tutuksi. Osoite oli Tammisaaren pakkotyölaitos vuosina 1922-26 ja uudelleen 1928-33. Toistamiseen vapauduttuaan Tuominen katsoi toiminnan tulleen Suomessa mahdottomaksi ja siirtyi Tukholman kautta Moskovaan, josta palasi takaisin Tukholmaan 1939. Näihin vuosiin sijoittuu Kremlin kellot. Kirja julkaistiin vasta 1956, jolloin Tuominen katsoi ajan koittaneen. Stalinin eläessä ei julkaisua olisi voinut edes ajatella, sillä vaikka poloniumia ei tuolloin tunnettu, osasivat NKVD:n murharyhmät käyttää alkeellisempiakin konsteja. Julkaisun aika tuli vasta Hrustsevin tuomittua Stalinin teot XX puoluekokouksessa.

Väinö Tanner valitsi pari pykälää maltillisemman tien. Köyhistä oloista lähti hänkin ja ajasta (s.1881) huolimatta kävi koulunsa ylioppilaaksi, sitten Suomen Liikemiesten Kauppaopiston ja valmistui lopulta lakimieheksi 1911. Valmistuminen viivästyi myös politiikan takia, sillä Tanner oli jo nuorena omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen ja tullut valituksi SDP:n riveissä eduskuntaan 1907 vasta 26-vuotiaana. Suomen itsenäistyessä 1917 hän oli jo senaatin eli silloisen hallituksen jäsen. Vapaussodassa Tanner pysytteli sivussa ja oli yksi harvoista sosialistien johtomiehistä, joka selvisi rangaistuksetta. Niinpä Tanner pääsikin SDP:n puheenjohtajaksi heti toiminnan käynnistyessä uudelleen 1918 (tuleeko muuten mieleen toista sisällissotaa, jossa hävinnyt osapuoli aloittaa toimintansa samalla nimellä vielä samana vuonna tappion jälkeen?) ja oli puheenjohtajana vuoteen 1926 asti. Tämän jälkeen hän pääsi yllättäen vähemmistöhallituksen pääministeriksi vuoden ajaksi. Toimiessaan presidentin sijaisena 16.5.1927 hän otti vastaan armeijan lippujuhlaparaatin, joka järjestettiin tavan mukaan vapaussodan päättymispäivänä. Temppu kuului protokollaan, mutta herätti puoluepukareissa pahennusta sekä vasemmalla että oikealla. Isänmaallisten keskuudessa se herätti kunnioitusta niin vasemmalla kuin oikeallakin. Poliittisen uran merkittävin hetki osui kuitenkin kohdalle talvisodan sytyttyä, jolloin Cajanderin hallitus joutui eroamaan. Tanner päätyi tehtävään, josta Olin ulkoministerinä talvisodan aikana kertoo. Kirja julkaistiin 1950, kolme vuotta sen jälkeen kun Tanner oli vapautunut sotasyyllisyysvankeudesta ja samana vuonna, kun hän palasi kansanedustajaksi.

Arvo "Poika" Tuominen pakeni siis Suomesta Tukholmaan 1933. Reilun parin kuukauden oleskelun jälkeen järjestyi laivakyyti ihannemaa Neuvostoliittoon. Leningradista matka jatkui Moskovaan, missä Tuominen työskenteli seuraavan kuuden vuoden ajan lähinnä kommunistisen internationaalin hallintotehtävissä. Usko kommunismiin oli kylläkin saanut jo rajun iskun ensimmäisenä maanpakolaisvuonna vierailulla vasta avatulla Stalinin kanavalla. Tuomiselle oli käynyt nopeasti ilmi, millaisella orjatyöllä kanava oli tehty. Sittemmin on arvioitu urakan vaatineen 25 000 kuollutta. Kommunismi ei ollutkaan sellainen onnela kuin hän oli kuvitellut, vaan kehitys vei jatkuvasti huonompaan suuntaan.
Lopullinen isku uskolle kommunismiin tuli maatalouden kollektivisointia seuratessa. Tuominen kuvaa eloisasti, kuinka kolhooseja pakotettiin luovuttamaan kaikki siemenviljoja myöten. Traagista oli se, että tämän piti tapahtua vapaaehtoisesti. Aluksi politrukki äänestytti, myydäänkö vilja naurettavaan pilkkahintaan valtiolle vaiko ei. Vain yksi äänesti myynnin puolesta. Seuraavana päivänä äänestettiin uudelleen. Tällä kertaa matkassa mukana olivat GPU:n miehet. Aluksi pidätettiin kolhoosin puheenjohtaja ja kaksi muuta, jotka olivat edellisenä päivänä äänekkäimmin vastustaneet viljan myyntiä. Ilmoitus oli, että olivat, mokomat, harjoittaneet laitonta viljakauppaa josta seuraa vähintään kaksi vuotta vankeutta ja karkoitus. Sitten äänestettiin taas. Tälläkin kertaa enemmistö vastusti, mutta myyntiä kannatti jo kuusi. Tämän jälkeen pidätettiin kaksi työntekijää lisää samalla tuomiolla ja äänestettiin uudelleen. Nyt tuli jo parikymmentä puoltoääntä, mutta se ei vielä riittänyt. Näytelmä toistui vielä kahdesti ja viisi uutta työntekijää sai menolipun Siperiaan. Kolhoosi vastusti edelleen, viljanmyynnistä kun olisi seurannut nälänhätä ja mahdollinen nälkäkuolema. Seuraavana päivänä palattiin uudelleen kolhoosille, tällä kertaa miliisin ja GPU:n lisämiehityksen tukemana. Muutaman äänestyksen ja toistakymmentä vangitsemista myöhemmin äänestyksessä saatiin pieni enemmistö viljan myynnin puolesta. Sepä sitten riittikin ja proletariaatin diktatuuri oli taas saanut riemuvoiton.
Nähtyään Stalinin hallintojärjestelmän ja salaisen poliisin terrorin toiminnassa Tuominen oli saanut tarpeekseen. Suuri osa hänen työtovereistaan oli vangittu tai surmattu vainoissa. Vahingoittumattomana selvisi vain Otto Wille Kuusinen, jonka perseennuolennan Suomen ennätystä hätyyteltiin vasta 2000-luvulla EU:n jäsentenvälisissä. Kuusinen koki yhtenä harvoista Stalinin läheisistä luonnottoman kuoleman, siis eli vanhaksi joutumatta epäsuosioon. Vähemmästäkin on ansaittu hautapaikka Kremlin muurissa. Tuomisen tuomio Kuusiselle on varsin tyly: Kuusinen ei koskaan auttanut ketään, ei edes omia sukulaisiaan. Tärkeintä oli koiran lojaliteetti sille, joka kulloinkin oli vallassa.
Vuonna 1938 Tuominen palasi Tukholmaan vähin äänin. Kreml ei käsittänyt illusioiden kadonneen, vaan lähetti 13.11.1939 kirjeen, jossa käski palata kiireesti Moskovaan "mielusta tehtävää" varten. Tuominen aavisti minkätapaisesta toimenkuvasta oli kyse ja kieltäytyi. Niinpä aina uskollinen Kuusinen päätyi hänen sijaansa Terijoen hallituksen pääministeriksi. Tuominen puolestaan tuki Suomen laillista hallitusta ja kehotti kommunisteja taistelemaan Suomen puolesta.

Pääministeri Cajanderin hallitus erosi heti talvisodan sytyttyä. Tämä oli poliittisesti välttämätöntä, koska Suomen tavoite oli saada rauha aikaan mahdollisimman pian ja hallitus, etenkin sen ulkoministeri Eljas Erkko, oli menettänyt toimintakykynsä Neuvostoliiton suhteen. Niinpä hallitus erosi - tosin uusi Risto Rytin luotsaama hallitus oli suurelta osin miehitykseltään sama. Pääministeriksi haluttiin Suomen Pankin pääjohtaja Ryti hänen kyvykkyytensä ja politiikan ulkopuolisuutensa takia - hän ei moneen vuoteen ollut hoitanut poliittisia tehtäviä. Väinö Tanner ja presidentti Kyösti Kallio sattuivat samaan aikaan paikalle Rytiä suostuttelemaan. Tämä oli aluksi hyvin vastentahtoinen, kunnes Tanner lupasi ryhtyä ulkoministeriksi. Asia oli sillä päätetty.
On helppoa syyllistyä jälkiviisauteen, kun tietää kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin mistä oikeasti oli kyse. Tämän myöntää osin Tanner itsekin muistelmissaan todetessaan, että ennen toisen maailmansodan alkua uskottiin vielä kansainvälisiin sopimuksiin ja Kansainliittoon. Tästä huolimatta on kummasteltava suomalaisten poliitikkojen naiiviutta. Tanner oli mukana toisella ja kolmannella Moskovan neuvottelumatkalla ennen talvisotaa. Tuolloin toinen maailmansota oli jo käynnissä, joten Puolan kohtalon olisi luullut kertovan mitä merkitystä sopimuksilla ja Kansainliitolla on. Ellei Italian Abessinian-miehitys jo reilut kolme vuotta aiemmin ollut sitä tehnyt. Silti usko kansainväliseen yhteisöön ja Neuvostoliiton nöyryyteen sen edessä oli vahva.
Toinen kummastelun aihe oli naiivius venäläisten neuvottelutaktiikan edessä. Käytiin yksityiskohtaisia pohdintoja siitä, minkä osan Hankoa tai Suomenlahden saaria Suomi olisi valmis luovuttamaan ja mihin kohtaan raja asettuisi Kannaksella. Tajuamatta että Stalin halusi ihan jotain muuta, kuten Enson ja Värtsilän tehtaiden tuotantoa. Ei kyse ollut Leningradin turvallisuudesta. Erityisen kummallista on se, että Suomessa oli tuolloin vahvaa Venäjän tuntemusta aina Mannerheimia myöten, mutta silti ei tajuttu että venäläiset eivät neuvotteluissa kerro koskaan mitä he oikeasti haluavat.
Olisi mielenkiintoista tietää, mihin asentoon Stalinin viikset olisivat nytkähtäneet jos suomalaiset olisivat antaneet vastaehdotuksen. Raja pysyy ennallaan, mutta saatte kauppasopimuksen myötä teollisuustuotantoa asevelihintaan. Ja miettikääpäs, toveri Stalin, seuraavaa. Te sanotte olevanne huolissanne Saksan hyökkäyksestä Suomen alueen kautta. Me emme luovu Suomen alueesta edes teidän uhkanne edessä. Vielä vähemmän meren takana olevalla Saksalla on mitään toivoa käyttää meidän aluettamme. Kuvitelkaa sitten seuraavaa. Te otatte Suomelta väkisin tai puoliväkisin osan sitä maata, jota suomalaiset ovat aina asuttaneet. Haluatteko te mieluummin että teillä on luotettava naapuri kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista vai nyrkkiä taskussaan puristava naapuri sadan kilometrin päässä Leningradista? Haluatteko että teillä on kauppaa käyvä naapuri, joka puolustaa omaa aluettaan henkeen ja vereen ketä tahansa vihollista vastaan vai naapuri, joka on altis taipumaan vieraan maan sille antamiin lupauksiin oman alueensa takaisin saamisesta, jos se sallii käyttää aluettaan läpikulkuun Neuvostoliittoa vastaan? Kumpaa te, toveri Stalin, haluatte?
Mutta näin ei tapahtunut. Ehkä tuollakaan ei olisi ollut mitään merkitystä, ehkä talvisota oli jo päätetty asia samaan tapaan kuin Preussille oli välttämätöntä kokeilla armeijaansa pientä Tanskaa vastaan ennen Ranskan sotaa ja Saksan yhdistämistä keisarikunnaksi.
Seuraava naiivius nähtiin talvisodan aikana, kun mietittiin ulkomaisen avun vastaanottamista. Onhan tietysti ymmärrettävää, että äärimmäisessä hädässä turvautuu vähäiseenkin oljenkorteen ja deus ex machina -toiveajatteluun. Silti ei voi olla kummastelematta sitä naiiviutta, jolla brittiläis-ranskalaisten joukkojen saapumisen uskottiin pelastavan tilanteen. Kuinka vaikeaa olisi ollut pelkästään saada joukot paikalle, vaikka Ruotsi olisikin myöntänyt täydellisen tukensa kauttakululle - jota se ei todellakaan tehnyt. Toiseksi, mikä olisi ollut joukkojen taisteluarvo niille vieraassa maastossa ja maassa? Tehdäkseen ratkaisevan vaikutuksen joukkojen määrän olisi pitänyt olla samaa luokkaa kuin koko suomalaisen kenttäarmeijan vahvuus. Millä tällainen joukko, tai edes neljännes siitä, olisi huollettu? Kuten vanha viisaus sanoo, amatöörit tutkivat strategiaa ja ammattilaiset logistiikkaa. Ja kolmanneksi, kuinka sitten olisikaan käynyt kun Saksan salamasota muutamaa kuukautta myöhemmin murskasi Tanskan, Norjan ja koko Länsi-Euroopan?
Suomalaisten puolustukseksi voi toki sanoa, että samanlainen naiivius tuntui vallitsevan muuallakin. Ranskan ollessa jo musertumisen partaalla pääministeri Reynaud lähetti Rooseveltille vetoomuksen, jossa hän pyysi kalustoapua, kuten lentokoneita. Ikään kuin lentokoneet olisi saatu Atlantin yli hetkessä ja ne olisivat ihmeaseita, joihin ensi kertaa istuvat lentäjät kykenisivät kääntämään sodan kulun.
Lopulta todettiin ulkomaisen avun mahdottomuus ja lähtetettiin valtuuskunta matkaan. Nykyihmiselle voi olla vaikea käsittää, kuinka hitaasti tieto kulki Tukholman kautta Moskovaan matkustaneen rauhanvaltuuskunnan kanssa. Sähkösanomat viipyivät yleensä puoli vuorokautta ja jäivät joskus kokonaan tulematta. Jokainen puoli vuorokautta tarkoitti sodan loppuvaiheen tahdilla noin neljääsataa kuollutta suomalaista.
Rauha solmittiin ja aseet vaikenivat, mutta eduskunnan piti se vielä hyväksyä. Rauhansopimuksen harvoihin vastustajiin kuuluivat sotaa edeltäneen hallituksen sisäministeri Urho Kekkonen ja IKL:n kansanedustaja, Lapuan liikkeen johtohahmoihin kuulunut rovasti K. R. Kares. Näistä jälkimmäinen pysäytti Tannerin muutamaa kuukautta myöhemmin eduskunnan käytävällä ja tunnusti olleensa väärässä. Kekkonen ei katumusta osoittanut silloin kuten ei myöhemminkään. Kumma kyllä, tämä ei haitannut Kekkosen idänsuhteita myöhemmin. Tätä en muista liiemmin kummastellun. Selitys on selvä. Pragmaattiset neuvostokommunistit tajusivat Kekkosen olleen jo tuolloin opportunisti. Hän oli joutunut politiikassa sivuraiteelle ja silloin on turha pyrkiä vallanpitäjien suosioon, vaan toimia vastakkaisesti ja toivoa parasta.

Sodan päätyttyä Arvo Tuominen palasi Suomeen 1956. Hän liittyi SDP:hen hylättyään kommunismin lopullisesti ja istui eduskunnassa 1958-62. Tuominen pysyi yhteiskunnallisena keskustelijana lähes kuolemaansa 1981 asti. Tsekkoslovakian miehityksen aikaan 1968 Tuominen varoitti Neuvostoliiton solutustaktiikasta, millä pyrittiin mädättämään Suomi sisältäpäin. Kokenutta miestä ei kuunneltu riittävän tarkkaan ja sen hintaa maksamme yhä vihervasemmistolaiseksi suomalaisuusvihaksi mutatoituneen kommunistimädätyksen myötä.
Tanner puolestaan palasi politiikkaan, istui vielä vuosia eduskunnassa ja oli SDP:n puheenjohtajana 1957-1963. Hän kuoli 1966.

Molempien miehien muistelmissa teki vaikutuksen heidän rohkeutensa ja uhrivalmiutensa. En kannata kummankaan arvomaailmaa, mutta se ei estä arvostusta.
Tuominen istui vuosikausia vankilassa aatteensa vuoksi ja vietti parikymmentä vuotta maanpaossa. Neuvostoliitossa hän näki jatkuvasti, kuinka lähipiiri joutui vankileireille ja joskus teloitusryhmän eteen. Hän olisi voinut selvitä helpolla luopumalla aatteestaan 1920-luvulla. Ei voi olla miettimättä, miltä miehestä on todella tuntunut, kun hän on tajunnut viettäneensä kolmekymmentä vuotta elämästään vankeudessa ja maanpaossa valheen takia.
Tanner suostui ulkoministeriksi vaikeassa tilanteessa ja istui jatkosodan jälkeen vankilassa "sotasyyllisenä". Hän olisi aivan hyvin voinut kieltäytyä ryhtymästä mahdottomaan tehtävään, mutta velvollisuudentunto ja isänmaallisuus eivät tarjonneet vaihtoehtoja.

Kun vertaa tuon ajan poliitikkojen rohkeutta nykyihmiseen, tuntee itsensä pieneksi. Poliittisella toisinajattelijalla ei ole vaaraa teloitetuksi tulemisesta ja vankilan riskikin on olematon, kunhan ei nyt aivan kaikkia totuuksia mene laukomaan epäsopivalla tavalla ilmaistuna. Isoimmat riskit ovat työpaikan menetys ja julkinen maineen teilaus, jotka muutamat päänsä anonymiteettipensaasta nostaneet ovat joutuneet kokemaan. Nimimerkin takaa kirjoittamista voi toki perustella sillä, että on aivan sama kuka asiaa kirjoittaa, kunhan teksti on oikein. Toisaalta lukijamäärät kasvaisivat jokaisella anonyymilla varmasti, jos tulisi kaapista ulos. Mutta maan tapa on niin 1920-luvulla kuin 2010-luvulla ollut anonymiteetti muilla paitsi niillä, joilla on pyrkyä poliittisiin luottamustehtäviin. Siitä huolimatta entisaikoina oltiin rohkeampia. Kommunistit olivat julkisesti kommunisteja, kun taas nykyään perussuomalaiseksi tai ylipäätään haittamaahanmuuton vastustajaksi ja kansallisten arvojen kannattajaksi julkisesti tunnustautuvalla on oltava melkoisesti siviilirohkeutta.

Tai ehkä asiamme ovat kuitenkin niin hyvin, että meillä on yksinkertaisesti liian täydet vatsat kapinoimaan mokutusta vastaan. 1920-luvun kommunistilla oli vain voitettavaa, vaikka hän väärää hevosta veikkasikin. Meillä on yksinkertaisesti sanottuna liian hyvät oltavat ja liikaa menetettävää, että uskaltaisimme pistää elämämme peliin Suomen puolesta - niin kauan kun asiat ovat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Tämä siitä huolimatta, että toisin kuin kommunisteilla aikanaan, haittamaahanmuuton vastustamisen oikeudellisuudesta ei voi erehtyä. Jopa haittamaahanmuuton kannattajat tunnustavat - pahimmin höynäytettyjä avohoitopotilaita lukuunottamatta - sen turmiollisuuden Suomelle ja vetoavat ainoastaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Käsitys oikeudenmukaisuudesta on kylläkin kummallinen, mutta suotakoon heille kaikin mokomin oikeus mielipiteeseensä - kunhan he suovat muille oikeuden faktoihin.