Järkkyneet mielet

Aikamme kansantauti nuorten keskuudessa ovat mielenterveysongelmat. Joitakin viikkoja sitten asia nousi esiin jopa eduskunnan kyselytunnilla.
Kokoomuksen kansanedustaja Sari Multala kysyi peruspalveluministeri Aki Lindéniltä (sd) mitä hallitus aikoo tehdä nuorten mielenterveyspalveluihin pääsyn parantamiseksi.
Ministeri vastasi toteamalla käyneensä edellisenä päivänä pitkän keskustelun alan asiantuntijoiden kanssa. Keskustelussa oli selvinnyt, että kaikkein vakavimpien ongelmien – psykoosien ja itsemurhien – määrä ei ole lisääntynyt, mutta masennus, ahdistus ja yleinen huoli ovat olleet nousussa. Ministeri lisäsi, että osaltaan näiden ongelmien tilastollinen lisäys aiheutuu siitä, että mielenterveysongelmiin liittyvä stigma on vähentynyt, joten hoitoon hakeudutaan matalammalla kynnyksellä.
Ministerin vastaukseen tarttui toinen kokoomuksen kansanedustaja, Saara-Sofia Sirén, joka moitti ministeriä mielenterveysongelmien vähättelystä ja huomautti pitkistä jonotusajoista.
Tähän puolestaan kommentoi valtionvarainministeri ja keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko toteamalla, että hallitus on suunnannut kaiken liikkumavaransa nuoriin, koska Suomessa syntyy historiallisen vähän lapsia eikä yhtäkään ole varaa menettää.

Tässä sananvaihdossa tiivistyi mitä erinomaisimmalla ja toisaalta pelottavimmalla tavalla mistä asiassa on kyse.

Poliitikot puhuvat mielenterveyspalvelujen lisäämisestä ikään kuin se olisi ratkaisu asiaan. Ei ole. Mielenterveyspalveluja voidaan lisätä miten loppumattomiin tahansa, mutta ne eivät asiaa auta ennen kuin mielenterveyden horjumisen syyt korjataan. Vaikka mielenterveyspalvelut auttaisivatkin (ikävä tosiasia on se, että suurimmalle osalle niiden piiriin päätyvistä ainoa posiviivinen tulos on se että saadaan alan ihmisille töitä, potilas ei parane), ei mikään määrä palveluja ja rahan syytämistä niihin riitä, koska mielenterveysongelmaisten määrä kasvaa kasvamistaan.
Voidaan puhua ”syrjäytymisen estämisestä” loputtomiin, mutta ne jotka onnistutaan siltä pelastamaan, eivät riitä paikkaamaan lapsivajetta.
Eduskunnan kyselytunnilla puhuivat ne ihmiset, jotka – tai ainakin joiden puolueiden päätökset - ongelmaa ovat olleet aiheuttamassa ja jotka yrittävät nyt parantaa verenpainetautia kinesioteipillä.
Pelottavinta asiassa on se, että ehdottomasti asiallisimman kommentin keskusteluun toi sosiaalidemokraatti, mitä voi pitää historiallisena suorituksena. Peruspalveluministerin havainto mielenterveysongelmiin liittyvän stigman poistumisesta ja tapausten tilastollisen lisääntymisen osittaisesta aiheutumisesta tämän takia oli näet naulan kantaan osunut asia. Ja itse asiassa ainoa hyvä puoli koko sotkussa noin muutenkin. Mielen sairaus on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin. Stigmaa se ansaitsee täsmälleen yhtä vähän kuin diabetes.

Osittaisesta tilastoharhasta huolimatta tosiasia on se, että mielenterveyden ongelmat ovat etenkin nuorten keskuudessa lisääntyneet. Ei tällaista ollut vielä Kekkosen aikaan. Toki silloinkin oli joitakin nuoria, jotka laitettiin lataamoon, mutta he olivat poikkeus. Koulukuraattorin puheilla kävi ehkä yksi per luokka eli joka kolmaskymmenes. Nykyään joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista. Varmasti vähintään joka kymmenes peruskoululainenkin tai lukiolainenkin, joka viides on luultavasti suunnilleen oikea arvio.
Ei minkään sairauden esiintymisen pitäisi yhden sukupolven aikana kuusinkertaistua.
Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että jotakin on muuttunut ja muuttunut siten, että sen vaikutus nuoriin – siis ainakin siihen osaan joka nyt kärsii mielenterveysongelmista – on ollut selkeästi negatiivinen.

Muutos on tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Siksi on verrattava olosuhteita 1980-lukuun. Merkittävimmät pinnallisesti havaittavat muutokset ovat maailmanpolitiikan asetelman keikahtaminen, kansainvälistyminen ja tietotekniikka. Näissä kaikissa murros tapahtui 80-90 -lukujen vaihteessa. Neuvostoliitto hajosi 1991, vielä 1980-luvulla Suomi oli hyvin homogeeninen väestöltään ja PC:t yleistyivät 1990-luvun alussa. Pelkästään näillä havainnoilla on jo selvää, että on nykypäivää verrattava 1980-lukuun.

Vakioselitys on nykyajan 24/7 -kulttuuri, jossa ei ole aikaa pysähtyä. Luuri on kourassa koko ajan ja kaikki on heti saatavilla. Tämä on kuitenkin pinnallista. Jos mietitään, mitä olisi 1980-luvulla tapahtunut nykyisin viestintämahdollisuuksiin, vastaus on että käytännössä samaa kuin nyt. Kun miettii miten vaikeaa silloin oli jonkin tiedon löytäminen tai yhteydenpito kavereihin, on nykypäivän teknologia huikea parannus. Toki jotkut tulevat riippuvaisiksi teknologiasta, mutta ei se ole mikään selitys pahoinvoinnille. 1980-luvun nuoret olisivat olleet onnensa kukkuloilla nykyteknologialla.

Suurin muutos on tapahtunut arvomaailmassa. Nykypäivänä 15-18 -vuotias saa näillä näkymin tulevan translain mukaan aloittaa sukupuolenvaihdosprosessin omalla päätöksellään, mutta hedelmäpelin pelaaminen katsotaan hänen henkiselle iälleen liian vaaralliseksi.
Tämä vaikuttaa jopa nykyään nurinkuriselta. Kuvitelkaa miltä se olisi kuulostanut 40 vuotta sitten.
Mahtoiko joku huomata ansan edellisessä kappaleessa? Tässä käytettiin tahallaan termiä, joka on vasemmistolaisen kielipelin myötä poistettu virallisesta käytöstä. Enää ei saa puhua sukupuolenvaihdoksesta, vaan pitää puhua sukupuolenkorjauksesta. 40 vuotta sitten olisi kysytty, että kumpi se oikea sukupuoli on, jos se pitää kerran korjata? Ja mieli tekisi kysyä nykyäänkin, mutta siitä naulittaisiin ristille. Eihän nykyään keskustella edes homojen avio-oikeudesta, vaan ”tasa-arvoisesta avioliittolaista”. Tämä veto on kyllä ollut loistavimpia keksintöjä, kukapa nyt tasa-arvoa lähtisi vastustamaan. Rummutus on mennyt jo niin pitkälle, että jopa radikaalimmat tapaukset tajuavat, että tämä ei voi olla heidän etunsa.
Kaikki tämä on romuttanut perinteiset perhearvot. Nykyään kaikista medioista hehkutetaan asioita, jotka olisivat 40 vuotta sitten olleet perversioita. Onko sitten ihme, jos nuorilta katoaa turvallisuudentunne? Edes koulussa luokat eivät saa olla entisellään, vaan rakennetaan avoimia oppimisympäristöjä ja luokattomuutta. Peruspilarien tilalle on tullut jatkuva muutos.
Turvallisuus on se, mitä nuori tarvitsee. Nuoruuteen kuuluu kapinointi, mutta mitä vastaan kapinoida kun kaikki on jo rikottu ja kaikki on sallittua?

Paitsi ettei ole. 1980-luvulla porukka kruisaili pillurallia korttelin ympäri ja söi mitä huvitti. Nykypäivänä kaikkeen tekemiseen liittyy syyllisyys. Ajaa ei saa, koska se saastuttaa. Lihaa ei saa syödä, koska se on epäeettistä. Vähemmästäkin alkaa nuorta ahdistaa.

Tähän sitten lyödään päälle niin selvät valheet, että jokainen jolla on kaksi aivosolua näkee ne. Eli kansainvälistymisen hyödyt, mikä Valtapuolueen näkemyksen mukaan tarkoittaa kehitysmaalaistumista. Tämän taas kokee lähes jokainen nuori omassa koulussaan. Normaalit nuoret näkevät, kuinka opettajien aika menee järjestyksenpitoon ja resurssit haaskataan haittamaahanmuuttajiin. Joiden heikkous johtuu tietysti suomalaisten heihin kohdistamasta rasismista, tai piilorasismista jota on vaikeampi huomata. Kaikkein vaarallisinta rasismia on itse asiassa näkymätön rasismi, jota ei voi havaita millään tavoin.
Fiksut nuoret näkevät tämän kaiken läpi. Saattavatpa jopa pohtia asiaa syvällisemminkin. Esimerkiksi sitä, että jos kerran kehitysmaiden köyhyys on länsimaiden syytä, niin miksi siellä menee suhteellisesti huonommin kuin siirtomaa-aikana. Tai sitä, että miksi ylikulutus on länsimaiden vika jos 1960-luvulla ongelmaa ei ollut ja länsimaalaisten määrä ei ole kasvanut samaan aikaan kun ympäristösäädökset ovat tiukentuneet ja saastutus on vähäisempää. Nuorille toitotetaan, että kulutus pitäisi leikata kolmasosaan, jotta maapallon luonnonvarat riittäisivät. Fiksummat nuoret miettivät, että entäpä jos leikkaisimme sen kolmasosaan heti huomispäivänä. Entäs sitten 20 vuotta myöhemmin, kun kehitysmaalaisten määrä on kaksinkertaistunut? Eiköhän pitäisi leikata saman tien viidesosaan, niin voitaisiin elää samalla tasolla seuraavat 30 vuotta, jolloin pitäisi taas puolittaa kehitysmaalaisten väestönkasvun jatkuessa.

Ahdistavathan nämä tällaiset ajatukset fiksuja nuoria. Mitäpä hän voi tehdä? Perinteinen tapa on protestoida mielenosoituksella. Perjantait koululakossa ilmaston puolesta! Tapu-tapu päälaelle, hyvää aktivismia! Entä perjantait koululakossa väestönkasvun pysäyttämiseksi ja haittamaahanmuuttajien palauttamiseksi takaisin lähtömaihinsa kulutustason alentamiseksi? Kauheaa rasismia.
Nuorilta on viety sananvapaus. (Toki se on viety muiltakin, mutta aikuiset ovat tottuneempia kestovitutukseen eivätkä niin ollen yhtä herkkiä mielenterveysongelmille.) Nuoret näkevät valheiden läpi, ainakin fiksuimmat. Kuitenkaan he eivät saa sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Jos näin tekee, naulitaan. Mikäli tästä ei ahdistu, niin mistä sitten?

Ylläolevia teesejä saa toki epäillä. Mutta mietitäänpä miten reagoi nuori mieli siihen, että siltä viedään turvallisuus ja sananvapaus? Looginen ratkaisu on paeta mielikuvitusmaailmaan.
Vilkaiskaapa huviksenne, mitkä ovat viimeisten vuosien katsotuimpia elokuvia. Jep. Jotkin saamarin supersankarielokuvat, jotka ovat reaalipakoista fantasiaa. Entä mitä oli 1980-luvulla? Rambo ja Rocky, jotka sentään yrittivät matkia reaalimaailmaa. Ei ollut tarvetta elää vaihtoehtomaailmoissa, kun oman maailman narratiivi oli suunnilleen totuudenmukainen, toisin kuin nykyään.
Entä luetuimmat kirjat? Jotain helvetin Nälkäpeliä ja harrypotteria. Jerrycotton oli parempi, koska se oli realistinen. Olen kuullut joidenkin ammattilaisten kehuvan Harry Potteria siitä, että tutkimukset ovat osoittaneet sen kasvattavan suvaitsevaisuutta. Mitä muutakaan sitä odottaisi? Monikulttuurisuus toimii vain fantasiamaailmassa. Jos kuvitteellisten fantasioiden lukeminen kasvattaa suvaitsevaisuutta, niin realististen tietokirjojen lukeminen kasvattaa nuivuutta. Onko sitten ihme, että nuoria ei kiinnosta lukeminen, koska siinä on ajattelemaan oppimisen riski? Mikä taas aiheuttaa sen, että on pidettävä suunsa kiinni ellei halua ongelmiin.

Haluaisin jonkun esittävän eduskunnan kyselytunnilla nuorten mielenterveydestä kysymyksiä, jotka keskittyvät syihin eikä seurausten hoitamiseen. Kun tuota listaa pureskelee, niin on lähinnä ihme jos joku fiksu nykynuori selviää aikuiseksi järjissään. Siihen vaaditaan luultavasti täysijärkiset vanhemmat ja hyvä kasvatus. Mitkä taas toisaalta ainakin lähiaikoina lisännevät lasten huostaanoton riskiä. On pirun vaarallista olla oikeassa silloin kun narratiivi haluaa olla väärässä. Turvallisempaa on mennä virran mukana. Mikä puolestaan lisää lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, kun vanhemmat eivät joko uskalla tai osaa olla jämäkkiä silloin kun tarvitsee.

Jos kuitenkin nuori selviää aikuiseksi ja onnistuu suorittamaan jopa tutkinnon, tulee sitten seuraava kompastuskivi. Tätä varten pyydän lukijaa tekemään ajatuskokeen ja miettimään tuttavapiirinsä elämänkaarta.

Yrittäkää löytää kolmesta ihmisryhmästä jokaisesta vähintään viisi esimerkkitapausta:
1) 1950-1964 syntyneet
2) 1965-1979 syntyneet
3) 1980-1994 syntyneet
Vastatkaa jokaisen koehenkilön kohdalla kahteen kysymykseen:
A) Oliko koehenkilöllä 30-vuotiaana vakinainen työpaikka?
B) Oliko koehenkilö 30-vuotiaana naimisissa ja oliko hänellä lapsia?
Veikkaan, että lähes varmasti tulokset ovat seuraavat:
1) Enemmistöllä molemmat vastaukset ovat ”kyllä”
2) Enemmistöllä toinen vastauksista (ei väliä kumpi) on ”kyllä” ja toinen ”ei”
3) Enemmistöllä molemmat vastauksista ovat ”ei”

Omat testitulokseni, joihin otin kustakin ryhmästä viisi läheisintä henkilöä:
1) A viisi ”kyllä”, nolla ”ei”, B kolme ”kyllä”, kaksi ”ei” eli enemmistöllä molemmat kyllä.
2) A yksi ”kyllä”, neljä ”ei”, B kolme ”kyllä”, kaksi ”ei” siten, että ei yhtään tuplakyllää, neljällä yksi kyllä ja yhdellä ei yhtään eli enemmistöllä yksi kyllä.
3) A nolla ”kyllä”, viisi ”ei”, B yksi ”kyllä”, kolme ”ei” eli enemmistöllä molemmat ei.

Tämän ilmiön selitykseksi ei kelpaa naisten tulo työelämään eikä ehkäisyvälineiden kehitys. Kyllä molemmat olivat tapahtuneet viimeistään 1950-luvulla syntyneiden tullessa aikuisiksi.
Työelämän erikoistuminen aiheutti sen, että etenkin akateemisesti koulutettujen aviopuolisoiden on vaikeaa löytää työtä samalta paikkakunnalta. Spesifin työpaikan avautuminen on varsin epätodennäköistä pikkukaupungissa puhumattakaan maaseutupitäjästä. Jäljelle jää kolme vaihtoehtoa: (1) asuminen isossa kaupungissa kalliisti jos haluaa perustaa perheen, (2) reppureissaaminen toiselle puolisolle, (3) toisen työttömyys tai uudelleenkouluttautuminen.
Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole erityisen hyvä lasten hankkimisen kannalta. Tapauksessa (1) lapsiluku jää tilan puutteen takia yleensä maksimissaan kahteen, tapaus (2) on rankkaa elämää ja tapaus (3) elintasolle. Eikä yksikään näistä ole hyväksi parisuhteelle.
Pahimmassa tapauksessa olemme Etelä-Korean tiellä. Siellä tämä hulluus on edennyt jo niin pitkälle, että sinkut nimittävät lastenvaunuja työntäviä äitejä ”parasiiteiksi”, koska nämä ovat hankkineet lapsen sen sijaan että olisivat töissä. Tällaisille voi vain todeta, että heidän kohdallaan lapsettomuus on loistava valinta, mutta tapahtuu valitettavasti yksi sukupolvi liian myöhään.

Onko sitten ihme, että nykyään eletään jatkettua teiniaikaa? Mikä taas ei ole hyvä yhteiskunnan kannalta. Eikä yksilölle. Mielenterveysongelmat jatkuvat ja uusia tulee. Suurimmassa osassa kyse ei ole siitä, mikä pinnalta näyttää vaan yhteiskunnallisista rakenteista, jotka ovat ristiriidassa sekä ihmisen biologian että heidän arvojensa kanssa. Tämän tajuaa kuitenkin vain harva, koska näistä asioista puhuminen on kiellettyä. Perinteisiä perhearvoja ja kansallista etua ei saa kannattaa, koska tällöin on tiukkapipoinen konservatiivinen rasisti.
Ihmisen täytyy olla todella vahva henkisesti, jos kykenee nykymaailmassa sekä ajattelemaan loogisesti että säilyttämään mielenterveytensä.

Se, miten asiat saataisiin kuntoon olisi sitten toisen kirjoituksen aihe. Kirjoituksen, jota ei kannata tehdä sillä itsestäänselvyyksiä on oikeastaan aika turha luetella. Mikäli itsestäänselvyyksiä ei haluta tehdä, kyse on arvovalinnasta ja etenkin silloin niitä on turha luetella, siitä saa vain hyvällä tuurilla oman leukansa kipeäksi ja huonolla tuurilla tuomion lähimmästä käräjäoikeudesta.