Hajahuomioita Ukrainasta

Liityn sitten monien muiden väärässä olleiden joukkoon. Kirjoitin 9.2.2022 seuraavasti: Pistän pääni pölkylle ja sanon että (sotaa) ei tule. Ei huomenna, ei ensi viikolla eikä varmaan edes tänä vuonna. Voin tietysti olla väärässäkin, mutta ainakin olen väärässä eri perustein kuin muut jotka ennustavat samaa. He nimittäin yleensä perustavat arvionsa siihen, että Venäjällä ei ole Ukrainassa mitään voitettavaa mutta paljon hävittävää – hyökkäys olisi suurta typeryyttä. Tämä perustelu kumpuaa siitä virheajatuksesta, että Venäjä tekisi politiikkaa järkisyin. Tällaista ihmettä ei ole vielä havaittu, vaan Venäjän politiikan perusajatus on Iivana Julman ajoista alkaen ollut laajeneminen. Minne venäläinen sotilassaapas on koskaan astunut, on ikuisesti Venäjän valtapiiriin kuuluvaa. Aivan erityisesti Ukraina, sillä sieltähän – Kiovan Rus – koko Venäjä on alkunsa saanut. Venäjä ottaa Ukrainan heti kun mahdollista.
Puolustuksekseni voin sanoa vain, että tässä kyse oli yhden miehen eli Vladimir Putinin aivoitusten päättelemisestä. Kun puhutaan yhden ihmisen reaktioiden ennustamisesta, virhemarginaali on aina suuri. Ja olinhan oikeassa sentään siinä, että Venäjän idea on aina ollut laajeneminen ja totesin, että Venäjä haluaa kyllä Ukrainan ja paljon muutakin. En vain uskonut, että Putin arvioisi riskit seurauksista nyt niin pieniksi, että lähtisi peliin. Mutta kuten aiheen käsittelyn tuolloin päätin:
Toisaalta Venäjä on myös oikeasti valmis hyökkäämään Ukrainaan. Kaikki valmistelut voivat olla hämäystä, mutta mikäli länsi erehtyy viestimään, ettei aio puuttua tilanteeseen, Kiovassa ei kovin kauaa ole sinikeltainen lippu salossa. Kun Venäjä saa tilaisuuden, se käyttää sen.

Tänään kirjoitan lähinnä sekalaisia havaintoja siitä, mitä viime päivinä on tapahtunut ja mitä mahdollisesti niistä päätellen on odotettavissa. Tilanne on hektinen ja käynnissä, joten analyysin aika on myöhemmin – tunnetusti sodan ensimmäinen uhri on aina totuus.

Putin kuvitteli että Ukrainaa voi iskeä kuin lentopalloa. Mutta joskus torjunnasta päin hakkurin naamaa kimmahtava pallo tekee hyvin kipeää.


Kaikkein eniten tässä ihmetyttää riskinottohalukkuus. Tietääkö Venäjän tiedustelu jotakin mitä me muut emme tiedä, oli ensimmäinen kysymys siinä vaiheessa kun sota alkoi. Ensimmäinen mahdollinen selitys oli se, että Ukrainan armeija olisi ollut niin vakoojien läpi soluttama, että Venäjällä olisi ollut tieto siitä ettei se ryhdy vastarintaan. Tai varma operaatiosuunnitelma Ukrainan puolustuskyvyn lamauttamiseksi. Parin ensimmäisen päivän aikana kävi ilmi että näin ei ollut. Tiedustelupalvelut eivät voi erehtyä noin pahasti. Okei, vanha totuus on se että diktaattori on aina maailman huonoimmin informoitu henkilö sillä hänelle kerrotaan vain se mitä hän haluaa kuulla. Mutta Putinin luulisi olevan poikkeus, koska hän itse on koulutukseltaan tiedustelu-upseeri. Ja jos Putin tekee tolkuttomia typeryyksiä, luulisi Venäjältä löytyvän järkeä hänen syrjäyttämisekseen jopa lähipiiriä myöten. Ja ennen kuin kukaan sanoo että Putin on riittävän hyvin suojattu, niin ei ole. Armeija kykenisi tekemään vallankaappauksen milloin tahansa. Näin ei kuitenkaan ole – vielä – tapahtunut, joten armeijankin on täytynyt uskoa operaation onnistumiseen. Mutta Putinilla luulisi olevan kylmä rinki perseen ympärillä, sillä hän tuntee kyllä Venäjän pitkät perinteet hallitsijoiden syrjäyttämisessä:
Feodor I – nukkehallitsijaksi 1584, pikkuveli luultavasti murhattiin 1591
Feodor II – murhattiin 1605
Vale-Dimitri II – murhattiin 1606
Vasili Suiski – syrjäytettiin 1610, murhattiin 1612
Iivana VI – syrjäytettiin 1741, murhattiin 1764
Pietari III – syrjäytettiin ja luultavasti murhattiin 1762
Paavali I – murhattiin 1801
Aleksanteri II – murhattiin 1881
Nikolai II – syrjäytettiin 1917, murhattiin 1918
Georgi Malenkov – syrjäytettiin 1953
Nikita Hrustsov – syrjäytettiin 1964
Mihail Gorbatsov – syrjäytettiin 1991
Kuvitteleeko Vladimir Putin joko kuolevansa vallassa tai olevansa Venäjän historian vasta toinen rauhanomaisesti eläkkeelle vetäytyvä hallitsija edeltäjänsä Boris Jeltsinin jälkeen? Ja Jeltsin sentään oli Venäjän historian ainoa jollain lailla demokraattiseksi laskettava tsaari.


Putin on antanut joitakin lausuntoja. Mitä enemmän, sitä parempi. Joka kerran kun Putin jotain sanoo, listalta voidaan viivata yli yksi mahdollisuus siitä, miten asiat oikeasti ovat. Valehtelusta Putin on jäänyt kiinni usein, totuuden puhumisesta ei toistaiseksi kertaakaan.
Surullista asiassa on toki se, että jotkut valheet uppoavat Venäjän kansaan. Etenkin vanhempaan väestöön, mikä on siinä mielessä kummallista että luulisi heidän Neuvostoliiton ajoilta muistavan millainen totuusarvo virallisella tiedonvälityksellä on.
Putinin tiedotusmuuri vuotaa kuitenkin kuin seula jokaiselle joka haluaa sen kiertää ja osalle niistäkin jotka eivät halua. Venäjällä on sen verran kollektiivista muistia, että ei yksikään usko Putinin lausuntoja siitä, kuinka siviileille ei tapahdu mitään ja kuinka Venäjän joukot eivät kärsi lainkaan tappiota. Siinä ei auta edes diktaattorin liikuteltavat krematoriot tappioiden salaamiseksi. Tieto kulkee kyllä ja omalta osaltaan asiassa auttavat hakkeriryhmät, jotka tekevät kerrankin hyödyllistä työtä.


Putinia on verrattu viime aikoina suureen edeltäjäänsä Adolf Hitleriin. Vertailu kuitenkin ontuu, ja Hitlerin hyväksi. Putin piileskelee valtavan henkivartiokaartinsa takana eikä uskalla koronan pelossa tulla viittä metriä lähemmäksi varmaan ketään muuta paitsi rakastajatartaan. Hitler oli sentään ensimmäisen luokan rautaristillä – hyvin harvinainen kunniamerkki pelkälle korpraalille – palkittu sotasankari siinä missä Putin on raukkamainen pelkuri.


Yhdessä asiassa Putin kylläkin noudattaa Hitlerin oppeja. Kiovan piiritys näyttää sujuvan aika lailla vastaavaan tapaan kuin tuossa 80 vuotta sitten. Vihollinen saapui Kiovan laitamille ja puolustajat saivat ehdottoman käskyn pitää kaupunki hallussaan. Saartaminen kesti kuitenkin lähes kuukauden, mikä tuli epämiellyttävänä yllätyksenä hyökkääjälle kuten nytkin. Lopulta saarto onnistui ja Kiova kukistui kolme päivää myöhemmin. Saarrostustaistelu kaupungin ympäristössä jatkui vielä pitkään.


Venäläiset ovat tiettävästi noudattaneet strategiaa, joka on mukailtu amerikkalaisten Irakin sodassa käyttämästä. Mikä puolestaan on Persianlahden sodassa suurta mainetta ja menestystä niittäneen AirLand Battlen evoluutioversio.
Näissä strategioissa on kuitenkin yksi epävarmuustekijä. Niitä ei ole koskaan testattu tositilanteessa. Tositilanteella tarkoitetaan sitä, että vastakkain on kaksi taisteluun kykenevää kansakuntaa. Tällaista tilannetta ei ole maailmanhistoriassa koettu sitten – niin no, määrittelykysymys. Ainakin Korean sota täyttää ehdot ja siitä on sentään jo 70 vuotta. Israelin ja arabimaiden sodat kyllä, koska arabimailla oli moninkertainen ylivoima. Vietnam osittain, mutta siellä sodankäynti oli suurelta osin epäsymmetristä. Falklandin sodassa vastakkain oli kaksi modernia armeijaa, mutta argentiinalaisten taistelukyky taisi olla jossain Italian ja arabimaiden välissä, joten sekään ei kelpaa. Ja siitäkin on jo 40 vuotta.
Nyt käydään sotaa, jossa vastakkain on kaksi modernilla aseistuksella varustettua armeijaa kahdesta maasta, joiden asukkaat ovat soturikansaa. Sitä ei ole koskaan aiemmin nähty. Niinpä tästä sodasta saatavat opetukset tulevat olemaan vielä monen doktriinin pohjana.
Venäläiset tekivät pahan virhelaskelman, kun olettivat arabimaita vastaan toimineen strategian onnistuvan tässä tilanteessa. Ei ihmekään, jos ja kun Putin on raivoissaan. Kaikki ei mennytkään kuten Strömsössa. Putinilta on jäänyt lukematta oleellinen osa sotahistoriaa: jokainen taistelusuunnitelma menee uusiksi heti kun vihollinen ei toimikaan odotetusti. Se siitä tulee kun ei ole enää omakohtaisia kokemuksia sota-ajasta, koska tämä sotien välinen rauhan aika on päässyt venähtämään kiusallisen pitkäksi.


On vain ajan kysymys, kun venäläisiltä loppuu kolme asiaa: ampumatarvikkeet, rahat ja taisteluhalu. Sota tulee kalliiksi, kun Ukrainaa ei saadakaan liitetyksi Venäjään neljässä päivässä kuten piti. Kysymys kuuluu myös, kuinka innokkaita sotaan pakotetut venäläiset ovat taistelemaan veljeskansaansa vastaan. Ukrainalaisilla näyttää halua kuitenkin löytyvän.


Lievää huolestumista ainakin sodan parina ensimmäisenä päivänä aiheutti Ukrainan strategia, joka näytti noudattavan vanhaa Neuvostoliiton mallia: vetäydytään, odotetaan kovia pakkasia ja USA:n varusteapua.
Kovin suurta vakuuttavuutta ei osoittanut myöskään Ukrainan päätös jakaa aseita siviileille. Millainen mahdollisuus tällä porukalla olisi sitten koulutettua armeijaa vastaan? Yllättävän hyvä kuitenkin, koska mitä kauemmin menee, venäläisten halut näyttävät hyytyvän.
Tiedotussodassa Venäjä on jo hävinnyt. Se ei voi enää voittaa. Nyt Ukrainan ei pidä tehdä sitä ainoaa virhettä, joka voi viedä heiltä voiton. Nimittäin propagandaa. Kun maailman myötätunto on puolellasi, riittää kun kerrot totuuden. Pienikin valhe vie omaa uskottavuutta ja siihen ei pidä tässä tilanteessa sortua.
Toisaalta jopa venäläiset näyttävät tajuavan että ihan kaikki propaganda ei mene läpi. Olin melkeinpä hämmästynyt, että tällä kertaa Moskovassa ei räjähtänyt yhtään kerrostaloa kuten ennen Tsehtsenian sotaa.


Venäjä voi valehdella omilleen miten huvittaa, mutta ehkä maailma on jonkin verran muuttunut sillä kaikki ei enää mene läpi. Mutta johto saattaa tosiaan uskoa asiaansa. Kuten kolmisen viikkoa sitten kirjoitin: ”Venäläinen ei voi kerta kaikkiaan käsittää, että muualla maailmassa ajatellaan asioista jostain toisesta näkövinkkelistä. Erinomainen esimerkki tästä oli ulkoministeri Lavrovin kirje useille Etyj-maille. Kirjeessä vedottiin periaatteeseen, jonka mukaan ”valtio ei saa vahvistaa turvallisuuttaan toisten valtioiden turvallisuuden kustannuksella.” Koko Venäjän ulkopolitiikka viimeisen 500 vuoden ajan on ollut pelkästään tämän periaatteen rikkomista ja he ovat tälle tosiasialle täysin sokeita. Siksi he voivat vaatia tätä toisilta täysin vilpittömin mielin.”
Putin haluaa Venäjälle tsaarinajan imperiumin rajat ja enemmänkin. Jos hän uskoo selviävänsä riittävän suurella todennäköisyydellä, hän pysähtyy vasta Calaisissa Englannin kanaalin rannalla ja silloinkin vain siihen asti kunnes saa tarpeeksi paatteja haalittua kasaan maihinnousua varten. Putin pysähtyy vain kahdella tavalla: hän uskoo että hänet pysäytettäisiin jos hän jatkaisi tai sitten hänet todellakin pysäytetään. Jälkimmäinen taas on erittäin huolestuttava vaihtoehto, koska Putinilla nyt sattuu olemaan ydinase. Oleellinen kysymys kuuluu onko Putin todellakin varma että kukaan ei häntä vastaan käytä ydinaseita. Jos on, hän voi jatkaa etenemistään loputtomiin.


Ydinaseen puute olikin ainoa syy siihen, miksi Putin uskalsi hyökätä Ukrainaan. Ukraina kun hölmöyttään meni luopumaan Neuvostoliiton peruina jääneistä arsenaaleista. Nyt mahtaa vituttaa. Yhtäkään ydinasevaltiota vastaan ei ole koskaan uskallettu tosissaan hyökätä.
Tästä tulikin mieleen että toivottavasti Suomen pääesikunnassa on ollut viimeiset muutamat kymmenet vuodet projekti, jossa on salaa nipistetty ydinvoimaloiden uraanista materiaalia rikastettavaksi. Suomen korkeakouluissa kun on riittävästi tietotaitoa ydinaseen rakentamiseksi. Kunhan materiaali on olemassa, projektiin ei mene puolta vuottakaan. Olisihan se mukava ajatella, että jossain kallioluolassa olisi jo parinkymmenen vuoden ajan ollut muutaman pommin salainen varasto.


Putin uskalsi siis lähteä riehumaan, kun tiesi että lännestä ei ole vastaan laittamaan ja uskoi Ukrainan romahtavan riittävän nopeasti. USA:ssa ex-presidentti Trump avasi sanaisen arkkunsa ja totesi Putinin siirron olleen nerokas, mitä se kieltämättä olisikin jos onnistuisi. Tästä Suomen aina ah niin lahjakkaasti väärin ymmärtävä media totesi Trumpin olevan Putinin kaveri jos nyt ei suorastaan sätkynukke ja hyväksyvän Venäjän toimet. Tähän väliin pitänee muistuttaa että Venäjä miehitti Krimin 2014 ja hyökkäsi Ukrainaan 2022. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin Afganistan 1979 sekä Tsekkoslovakia 1968 tapahtuivat myös silloin kun USA:ssa sattui olemaan demokraatti presidenttinä. Jostain syystä Neuvostoliitto ei tehnyt interventioita vuosina 1981-1993 eikä Venäjä vuosina 2001-2009 tai 2017-2021. Jopa Tsetsenian sodat käytiin 1996 ja 2009 eli demokraattien valtakaudella. Georgian sota 2008 on ainoa poikkeus viimeisen 60 vuoden aikana.


Urheilu jatkuu kuten ennenkin. Sanotaan, että urheilua ja politiikkaa ei pidä sekoittaa. Siltä ei kuitenkaan voi mitenkään välttyä. Jokainen venäläinen urheilija on samalla Venäjän edustaja ja propagandakoneiston jäsen. Venäjä on jo suljettu joukkueena kaiken ulkopuolelle dopingin takia, urheilijat edustavat vain itseään. Nyt on otettava seuraava askel. Kerrankin täytyy kiitellä formulaykkösiä: Haas-talli poisti venäläisyhtiön mainokset ja värit autostaan.
Toisaalta on väärin viattomia urheilijoita kohtaan, jos heidät suljetaan pois. Tähän on olemassa helppo ratkaisu. Dopingkielloista huolimatta osa venäläisurheilijoita on saanut jatkaa kilpailuja, kunhan he ovat osoittaneet olevansa puhtaita ja kansallisen dopingohjelman ulkopuolella. Samalla tavalla voitaisiin menetellä nytkin. Venäläisurheilijat kilpailukieltoon, jolta voi välttyä mikäli kilpailee sinikeltaisessa asussa ja pistää rintaansa Ukrainan lipun. Saisi Aleksander Ovetshkinkin kaverinsa Putinin nielaisemaan blinit väärään kurkkuun, kun pelaisi Washington Capitalsin asussa Ukrainan lippu rinnassaan protestiksi.
Samaa menettelyä voitaisiin soveltaa tietysti muuhunkin venäläiseen omaisuuteen. Se tulisi kansallistaa, ellei omistaja suostu maksamaan vaikkapa 5 % solidaarisuusveroa Ukrainan hallitukselle. Saisi EU tehdä jotain hyödyllistä ja säätää tämän voimaan. Huomattavasti reilumpi peli kuin mitä venäläiset sanelivat vaikkapa saksalaisten omaisuudelle Suomessa sodan jälkeen eli suora takavarikko. Puhumattakaan siitä mitä tapahtui itse Saksassa.


Entä sitten se oleellinen Suomen kannalta eli NATO? En ole kantaani muuttanut: Suomelle paras vaihtoehto on hoitaa puolustuksensa itse. Ikävä puoli asiassa on se, että Suomella on Venäjältä puolustautumiseen ilman NATO:a vain kolme optiota joista yksi lienee mahdoton ja kaksi muuta huonoja. Niinpä NATO:oon meneminen lienee, ikävä kyllä, paras vaihtoehto.
Jaa mitkä ne kolme optiota itsenäiseen puolustukseen sitten ovat?
1) eli se mahdoton vaihtoehto. Suomi hoitaa puolustuksensa kuntoon. Hyvässä jamassa ollaan tälläkin hetkellä, ainakin muihin Euroopan maihin verrattuna. Mutta paljon pitäisi vielä tehdä, mitenkään yksityiskohtiin menemättä. Tähän vain ei vasemmistolainen politiikka ole valmis. On ikävä asevelidemareita.
2) eli tosiasioiden tunnustaminen. Tämähän on se asioista mitään ymmärtämättömien vaihtoehto ollut aina: vakioargumentti on se, että Venäjä kykenee halutessaan valtaamaan Suomen, vaikka mitä tehtäisiin. Tähän voi sanoa että kyllä murtovaras pääsee aina halutessaan taloon sisään, mutta jos ovi on lukossa ja hälytysjärjestelmä toiminnassa, niin kummasti ne tulohalut vähenevät. Mikäli tälle linjalle lähdetään, niin luovutetaan sitten suosiolla. Silloin aletaan valmistautua. Pakkoruotsi pois ja venäjä tilalle. Jonkin aikaa saadaankin sitten elellä vähän leveämmin, kun puolustusbudjetti lyödään nollille. Eikä tarvitse mennä armeijaankaan. Kun Venäjä sitten valtaa Suomen, ei mene infrastruktuurikaan rikki koska ei panna hanttiin. Ja on kivempaa olla kun osaa kieltä valmiiksi, niin
Kolymajoen rantapenkerettä lapioidessa ymmärtää mitä leirin vartija sanoo.
3) eli epäsymmetrinen puolustus. Avataan rajat kaikille halukkaille. Tänne tulee kaksi miljoonaa hiekkaneekeriä että heilahtaa ja toiset kaksi miljoonaa viidakkoneekeriä perässä. Minkä takia luulette että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan eikä Keski-Aasiaan ottamaan entisiä neuvostostaneja, jotka olisivat olleet helpompi saalis? Edes Putin ei halua muslimeja riesakseen, saati sitten afrikkalaisia tai, Allah paratkoon, molempia yhtäaikaa eli somaleja. Tämän strategian valinnut Suomi saa olla rauhassa ainakin siihen asti kunnes Vladimir kehittää liikuteltavista kenttäkrematorioistaan maxiversiot hankkiutuakseen valtauksen ikävistä sivutuotteista eroon pikaisesti. Ikävä puoli tässä strategiassa tosin on se että samalla taannumme kehitysmaaksi.


Lopuksi muistutetaan vanhasta totuudesta: Diktaattorit pysäyttää vain kuolema. Ainoa tapa jolla Putinin uhasta selvitään on raivata hänet lopullisesti pois tieltä. Nyt sota ei näytä sujuvan erityisen hyvin, mikä taas Putinin kannalta on erittäin huolestuttavaa – vallankaappaus alkaa häämöttää näköpiirissä. Neuvotteluratkaisu ja vallan säilyttäminen on aika vaikea yhtälö, mutta Putin on ennenkin osoittanut hämmästyttävän selviytymiskykynsä.
Kokonaan toinen asia on se, poistuuko uhka Putinin myötä. Luultavasti ei. Venäjää on aina hallittu voimalla eikä ole mitään syytä uskoa, että tämä muuttuisi. Länsi pitää vaikkapa jotain Navalnyita demokraattisena valtiomiehenä, mutta pitää muistaa että Venäjällä mikään ei ole sitä miltä näyttää.