Dr. Dunning & Mr. Kruger

Aikapäiviä sitten olin kirjoittanut artikkelin lehteen. Se oli jo mennyt vertaisarviointiseulan läpi, yksi pieni huolimattomuusvirhe oli löytynyt ja korjattu. Päätoimittaja oli luvannut, että artikkeli julkaistaan lehden seuraavassa numerossa.
Sitten eräänä yönä heräsin noin kello kaksi. Kirkkaana mielessä se, kuinka siitä artikkelista olisi tullut parempi. Tajusin, että yhden lisätiedon kaivaminen esiin aineistosta olisi parantanut ilmaisuvoimaa ja informatiivisuutta. Kyseessä ei siis ollut virhe, vaan puute. Eikä sinänsä edes puute, vaan lisäys. Tutkimuksen lähtökohta oli tietynlainen, eikä tämän tiedon lisääminen olisi muuttanut sen tuloksia mitenkään, olisipa vain tuonut jotain lisää.
Valvoin koko loppuyön syytellen itseäni. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Tuo olisi pitänyt tajuta alun perinkin. Miksi vertaisarvioinnissa ei huomautettu tästä? (No siksi että se tieto ei kuulunut siihen mitä suoranaisesti tutkittiin, sen olisi vain saanut samasta aineistosta, ääliö.) Kehittelin jo kaikenlaisia hätätilaratkaisuja. Entä jos soittaisin päätoimittajalle heti huomisaamuna ja sanoisin että laitan uuden version kun ennätän? Kauanko kestäisi analyysin teko ja kirjoittaminen? Pitäisikö tehdä uusi vertaisarviointi? (No totta ***** pitäisi, senkin idiootti.) Ei helvetti, pelkkä aineiston analyysi tuon noin yhden palstan lisäämiseksi kestäisi niin kauan että se juuri ja juuri ehtisi seuraavaan numeroon – ilman mitään arviointeja. Ei auta muu kuin antaa olla.
Seuraava päivä menikin sitten puolivaloilla asiaa vatvoessa muiden töiden ohella. Tunsin itseni täysin kyvyttömäksi paukapääksi. Puolustelin asiaa sillä, että tämä lisäys ei olisi ollut osa alkuperäistä näkökantaa. Mikä totta olikin. Mutta ei se minua lohduttanut, sillä kivuliaasti tiesin että olisin voinut kirjoittaa paremman artikkelin kuin se, mikä sitten julkaistiin.

Se, mikä minua lohdutti ja esti painamasta paniikkinappulaa, oli Dunning-Kruger -vaikutuksen tunnistaminen.
Lyhyesti sanottuna Dunning-Kruger -vaikutus toteaa sen, että kaikkein kyvyttömimmät arvioivat itsensä selkeästi kyvykkäämmiksi ja vastaavasti kyvykkäimmät arvioivat itsensä kyvyttömämmiksi kuin ovat.
Useimmilla ihmisillä lienee kokemusta siitä tyypistä, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä asiasta yhtään mitään, mutta jolla on sekä varma että virheellinen tieto asiasta. Muistan elävästi, kun tajusin ilmiön ensi kerran teinipoikana, kun itseäni kahta vuotta vanhempi herra itsevarmuus intti minulle kivenkovaan, että käärmeellä ei voi olla selkärankaa. Tässä esimerkissä näkyykin hyvin Dunning-Kruger -vaikutuksen traagisin seuraus: kaveri oli minua vanhempana minuun nähden ”ylemmässä asemassa” ja luuli siksi olevansa minua paremmin informoitu ja älykkäämpi. Toisin sanoen hän oli täysin Dunning-Krugerin mukaisesti kyvytön tunnistamaan omaa epäpätevyyttään. Aikuisten maailmassa tämä tulee hyvin näkyviin esimiesasemassa. Toinen omakohtainen kokemus: armeijassa räjäytyksen alkeiskoulutusta antoi kantakessu, joka kysyi meiltä mitä ainetta ”saippuapala” on. Kemiasta perillä ollut tupakaverini vastasi että trinitrotolueenia. Johon kantakessu totesi että ei ole, vaan TNT:tä. Oli kova paikka pidätellä naurua.

Dunning-Krugerin alkuperäisessä tutkimuksessa koehenkilöiden kykyjä mittailtiin muutamilla testeillä. Näitä olivat esimerkiksi kyky ymmärtää huumoria, looginen päättelykyky ja kieliopin hallitseminen. Aluksi koehenkilöitä pyydettiin arvioimaan oma suoritustasonsa ja sitten todellinen suoritustaso mitattiin. Koehenkilöt jaettiin suoritustasonsa mukaisesti neljään kvartiiliin ja katsottiin, mikä oli kuhunkin kvartiiliin sijoittuneiden oma arvio. Esimerkkinä kyky ymmärtää huumoria:

Kuten kuvasta näkyy, heikoin kvartiili arvioi itsensä selvästi yläkanttiin ja arvio lähestyi todellisuutta sitä mukaa, mitä ylemmäs todellisia kykyjä päästiin. Itse asiassa viimeinen kvartiili arvioi kykynsä jo alakanttiin todellisuuteen nähden.

Dunning-Kruger -vaikutuksesta ovatkin sitten huumoriveikot tehneet omia kuvaajiaan:

Sinänsä hauska ja tuntuu vastaavan todellisuutta.
Toisaalta monet ovat huomauttaneet, että tämä ei pidä paikkaansa. Johan ensimmäisestä kuvaajasta nähdään – aivan oikein – että arvio paranee sitä mukaa mitä oma kyvykkyyskin. Tosin arviokäyrä nousee vain hyvin loivasti. Joka tapauksessa tämä näyttää kumoavan tuon ”epätoivon laakson”, johon vajoaa kun alkaa tunnistaa oman pätemättömyytensä.

Totuus on kuitenkin toinen, itse asiassa traagisempi. Eihän ihminen itse toimi todellisten kykyjensä mukaan, vaan sen mukaan kuinka kyvykkääksi hän itsensä arvioi. Tällöin on enemmän merkitystä sillä suhteella, joka on hänen arvionsa ja todellisten kykyjensä välillä. Kun laskee tämän suhteen, kuviot kolmesta esimerkkialueesta ovat varsin julmaa luettavaa:

Jokaisessa tapauksessa käyrät laskevat sitä mukaa, mitä ylemmäs todellisessa kyvykkyydessä mennään. Realistinen minäkuva olisi ykköstasolla, jota lähinnä on toiseksi paras kvartiili. Parhaan kvartiilin suhdeluku on kaikissa alle ykkösen. Heikoin kvartiili on kaikissa yli nelosen.
Vielä huolestuttavampaa on se, että osa-alueista kaikkein eniten pielessä näyttää arvioissa olevan nimenomaan logiikka. Heikoin kvartiili arvioi siinä itsensä selvästi paremmaksi kuin muissa. Se on myös ainoa, jossa toiseksi parhaan kvartiilin itsearvio on heikompi kuin todellisuus. Paras kvartiili arvioi itsensä kaikissa kolmessa esimerkissä suunnilleen saman verran alakanttiin.

Kaikkein huolestuttavinta on se, että keskihajonnan täytyy olla selvästi suurempi alemmissa kvartiileissa kuin ylemmissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ylimmässä kvartiilissa arviot ovat yleensä suhteellisen realistisia, vaikkakin keskimäärin alakanttiin. On kuitenkin tulosten sekä elämänkokemuksen nojalla hyvin epäuskottavaa, että loogisessa ajattelussa hyvin menestyvä kovinkaan usein arvioisi olevansa siinä poikkeuksellisen huono. Toisaalta on hyvin ilmeistä, että ainakin osa alimmasta kvartiilista osaa arvioida olevansa oikeasti huonoja. Koska alimman kvartiilin itsearvioiden keskiarvo on kuitenkin lähes ylimmän tasolla, tämän täytyy tilastomatemaattisesti tarkoittaa sitä, että melkoinen osa alimmasta kvartiilista arvioi olevansa aivan huipulla kyvyiltään. Mitenkään muuten ei voi keskiarvo nousta noin ylös, jos ja kun edes osa alimmasta kvartiilista osaa arvioida itsensä edes suurin piirtein oikein. Mikäli edes neljäsosa alimmasta kvartiilista arvioi itsensä suunnilleen oikein loogisten taitojen testissä (ei siis edes huonommaksi, vaan oikein), tulisi loppujen kolmen neljäsosan arvioida itsensä ylimmän kvartiilin keskiarvoon, jotta päästäisiin mitattuun tulokseen. Laskin tämän, tämä ei siis ole arvio vaan fakta.
Tämä selittää täydellisesti sen ”hupikäyrän”, sillä alimmasta kvartiilista ovat tuskin äänessä ne, jotka osaavat arvioida itsensä oikein, vaan ne, jotka luulevat olevansa neroja. Niinpä ylimmän kvartiilin kokemus eniten äänessä olevista on juuri tuo ”täydellisen ymmärtämättömyyden tuoma itsevarmuus”.

Mitä älykkäämpi ihminen on, sitä kriittisempi hän on itseään kohtaan – noin keskimäärin. Niinpä hänen arvionsa osaamisestaan on alhaisempi kuin todellinen osaamistaso – useimmiten.
Puoliksi valvottua yötäni seuraavan yön nukuin sikeästi. Osin väsymyksen takia, mutta enimmäkseen siksi että olin ehtinyt rauhoittua ja ymmärtää, että itsekritiikkini syynä oli, niin no, oma ylihuolellisuuteni, joka on Dunning-Krugerin toinen puoli. (Tähän väliin huomautus tässä vaiheessa naureskelevalle oikolukija Sallille – ylihuolellisuuteni koskee vain osaa normaaliin elämänmenoon liittyvistä aspekteista.)
Annoin artikkelin mennä sellaisenaan tekemättä korjauksia. Ihan kelvollinen se oli ilman niitäkin.

Kun nyt mietin Dunnig-Kruger -vaikutuksen seurauksia, voin valitettavasti todeta niiden näkyvän yhteiskunnassa koko ajan voimakkaampina. Päättäviin asemiin nousee jatkuvasti yhä kyvyttömämpiä ihmisiä, jotka luulevat jotain osaavansa ja ymmärtävänsä. Suurella osalla näistä älykkyys on sitä, mitä kutsuin jo vuosia sitten ”paviaaniälyksi” eli kykyä saada toiset uskomaan heidän kykyihinsä todellisten kykyjen määrästä riippumatta.
Nykyinen hallitus on hyvin pitkälti tämän prosessin ruumiillistuma. Ennen ei ollut näin. Olen ihan varma, että jos olisin ryhtynyt selittämään vaikka mainitsemani artikkelin tutkimusta siinä käytettyjä menetelmiä myöten, niin Suomen pääministereistä vaikkapa Kivimäki, Linkomies, Virolainen ja Karjalainen olisivat pitkälle koulutettuina hoksanneet varsin pian miten homma toimi ja esittäneet erinäisiä teräviä kysymyksiä. Eikä kyse ole koulutuksesta – pääministerilistalta voi poimia vaikka parturi Fagerholmin ja agrologi Miettusen, jotka olisivat terävillä aivoillaan ymmärtäneet mistä on kyse vaikka laskutoimitusten selittämiseen olisi vaadittukin lisäkoulutusta. Mutta jos samaa olisi yrittänyt Jyrki Kataiselle, Alexander Stubbille tai Sanna Marinille, ihmiselämä ei olisi riittänyt siihen että he olisivat kyenneet omaksumaan riittävät pohjatiedot (en halua kertoa miksi tiedän yhden mainituista tapauksista paremmin kuin ikinä haluaisin ja olen aika varma että kaksi muuta ovat samaa tasoa). He kykenevät itsevarmoina teeskentelemään ymmärrystä ja matkimaan näkökantoja, jotka saavat toiset uskomaan heihin. Todellisuudessa jokaisen kyvyt ovat loogisen päättelyn osalta siellä toiseksi ylimmän kvartiilin alapäässä eli niukasti keskiarvon yläpuolella. (On yleinen harhaluulo, että poliitikot olisivat keskimääräistä tyhmempiä. Tuskin tällaisia eduskunnassa noin kymmentä enempää istuu. Se vain näyttää siltä jos katsoo sieltä ylimmästä kvartiilista käsin.) Älyllisesti tämän tason ihmiset ovat hyviä kanslisteja tai marketin osastopäälliköitä, mutta ei heidän pitäisi olla päättämässä kansakunnan asioista.

Mitä ihmettä demokratiassa on sitten mennyt pieleen? Miksi kansakunnan demokratian alkuaikoina pinnalle nousi kyvykkäitä, älykkäitä ja joskus jopa maan parasta yli oman edun ajattelevia yksilöitä? Mihin nämä ovat kadonneet nykypäättäjistä ja miksi?

Selitys on loogisten seuraamusten ketju. Edetään ketjua pitkin takaperin.

Miksi kyvykkäät ihmiset eivät mene politiikkaan? Tylsien kokousten takia, on helppo vastaus. Se on vain puolitotuus. Eivät kokoukset ole tylsiä, vaan niissä typeryyksiä jaarittelevat ihmiset. Jos toimikunnassa on lähemmäs kymmenkunta kykenevää henkilöä, niin johan tapahtuu ja tylsyys on kaukana. Monen tunnin kokouskaan ei rasita, toisin kuin useat varttitunnin palaverit joissa tuntee kuolevansa ikävään. Ongelma on siis siinä, että kokoustamaan on päässyt liikaa vääränlaista väkeä, joka hitaudellaan ajaa kyvykkäät ulos ja valtaa elintilan.

Tästä seuraa toinen kysymys: miksi näitä ei torpata pois kun huomataan että he eivät pysty. Tähän on helppo vastaus: poliittinen korrektius. Pahinta mitä voi tehdä on osoittaa toisen typeryys, etenkin silloin kun se on totta. Siitähän tulee paha mieli. Poliittisen korrektiuden takia on siedettävä näitä ilman substanssia olevia itsevarmoja tyyppejä. Paitsi että sietämistä helpompi vaihtoehto on luopua itse.

Ja sitten päästään siihen oleelliseen asian ytimeen: miksi on syntynyt kulttuuri, jossa mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Vastaus on hämmästyttävän helppo, kun katsoo muutamaa valokuvaa Suomen hallituksista. Kuva kuvalta totuus valkenee sitä mukaa kun ministerien henkinen degeneraatio etenee:

Paasikiven hallitus 1945. Kyvykkäitä ministerejä rivi pullollaan.

Miettusen hallitus 1962. Asiat vielä kunnossa.

Sorsan hallitus 1982. Nyt ollaan jo kaltevalla pinnalla.

Ahon hallitus 1991. Kykyä on edelleen, mutta tuhoa kohti ollaan jo liukumassa.

Kataisen hallitus 2011. Tässä luultiin jo että nyt ollaan pohjalla.

Marinin hallitus 2019. Herättäkää pahasta unesta.

Keksittekö? Vastaus on hyvin yksinkertainen: degeneraatio on miesten syytä!

Kun katsoo paria ensimmäistä kuvaa, eipä siellä naisia näy. Tällöin keskustelukulttuuri on erilainen ja sen tunnistaa jokainen mies itsekin heti, kun hetken miettii. Tosin alle kolmevitosista miehistä en ole varma – voi olla että he ovat liian sisäänkasvaneita systeemiin. Mutta jos mies puhuu höpöjä, toinen mies sanoo tälle että mietippä nyt oikeasti vähän jos siihen kykenet niin huomaat olevasi väärässä ja jos et kykene niin turpa kiinni. Mutta näin ei todellakaan sanota naisille. Miehet ovat vaistomaisesti naisille kohteliaita ja tämä on väärin!
Naisten tullessa johtoasemiin heidän vertaisensa miehet kohtelivat heitä kuin, niin no, naisia. Tämä näkyy herkullisella tavalla kun katsoo Sorsan ja Ahon hallituksesta otettuja kuvia. Ne muutamat naiset ovat päässeet sohvalle istumaan pääministerin seuraan, miesministerit ovat enimmäkseen seisomapaikoilla mutta yksikään nainen ei seiso!
Tämä oli suuri virhe. Naisia olisi pitänyt kohdella tasa-arvoisesti. Nyt kulttuuri alkoi liukua päätöksenteolle ja kyvykkyyden suosimiselle vaaralliseen suuntaan.

Keskustelukulttuuri siis muuttui, eikä se muuttunut ainoastaan naisille puhuttaessa. Kun paikalla on naisia, miehet puhuvat toisilleenkin eri tavalla. Tämän seuraus nähdään sitten Kataisen hallituksen kuvasta, jossa miehet ja naiset ovatkin tasa-arvoisesti seisomassa. Politiikan keskustelukulttuuri muuttui naisten kulttuuriksi, jossa asioita ei sanota suoraan ja eniten höpöttävän kanta voittaa. Tämän seurauksena kyvykkäät, niin miehet kuin naisetkin, jäivät vähiin suurimman osan kyllästyttyä. Jäljelle jäi älyllisesti kolmannen luokan kykyjä, joiden vallanhimo kylläkin on ensimmäistä luokkaa. Degeneraation pohjanoteeraus nähdäänkin sitten viimeisessä kuvassa. Suomen ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää, joka oli oikeasti topakka täti, olisi hävennyt silmät päästään jos tietäisi tuon keskinkertaisuuden määrän.

Ainoa tie tästä umpikujasta pois on täyskäännös ja paluu risteykseen, jossa valittiin vahingossa väärä tie. Naiset kuuluvat päättäviin tehtäviin siinä missä miehetkin, mutta kaikkia tulee kohdella samalla tavalla ja samojen kriteerien mukaan.
Asiasta sanokoon lopuksi painavan sanansa kaikkien aikojen menestynein ja ansioikkain naispoliitikko Margaret Thatcher (Gillian Andersonin tulkitsemana):