Kartta ja keppi

Ilta-Sanomat aloitti äsken mielenkiintoisen artikkelisarjan koulumaailmasta nyky-Suomessa. Lähipiiriini kuuluu useita alan ihmisiä ja kun lisäksi lasten kautta on nykytietoa kaikilta mahdollisilta kouluasteilta alakoulusta korkeakouluun, niin tyrkkään lusikkani soppaan.
Sarjan aloittanut artikkeli käsittelee koulumaailmaa opettajan näkökulmasta. Ennen kaikkea sitä, mikä on mennyt pieleen. Viiden pääkohdan lista on:
1. Samassa luokassa käytöshäiriöiset, kielitaidottomat, ”nepsyt”…
2. Opettaja on myös sihteeri, huoltomies, siivooja…
3. Opettajia ei kuulla tarpeeksi
4. Hankehumppa turhauttaa
5. Lapset ovat kiinni älypuhelimissa
Listasta voi todeta että napakymppi.

Yleinen harhakäsitys opettajan työstä on se, että opettaja valmistelee oppitunnit, pitää ne ja korjaa mahdolliset harjoitustyöt sekä kokeet. Joskus saattaa olla joku opettajainkokous.
Tämä saattoi olla lähellä todellisuutta joskus viime vuosituhannen puolella, jolloin nykylasten vanhemmat kävivät oman koulunsa. Tästä syystä aiheutuvatkin useimmat väärinkäsitykset – kuvitellaan että kaikki olisi kuten silloin.
Nykyään opettajan työ on ihan jotain muuta. Työpäivät täyttyvät sälätyöllä (kohta 2), jolla ei ole mitään tekemistä opettamisen kanssa. Tämä ei sinänsä ole mikään ongelma. Ongelma on se, että sälätyö on se, jonka suorittamista valvotaan tarkkaan.
Esimerkki: Rehtori vaatii, että jokaisen on päivitettävä itsensä sisään järjestelmään X, jolla kirjataan mahdolliset opettajan sairaspoissaolot. Tämä riippumatta siitä, onko opettaja poissa vai ei – on varauduttava vaikka todennäköistä on että ennen seuraavaa poissaoloa järjestelmä X on korvautunut järjestelmällä Y. Jonka käyttöön on annettu kahden tunnin koulutus josta ei ole mitään hyötyä sitten kun vuoden päästä on sen yhden päivän poissa, koska on ehtinyt sen jo unohtaa. Ennen sähköisten poissaolojärjestelmien tuloa piti täyttää paperilappu ja kiikuttaa se kansliaan, mikä vei viisi minuuttia. Nyt opettaja on istunut sen parin tunnin koulutuksen, unohtanut missä järjestyksessä ne kahdeksan vaihetta piti hoitaa (ja vaikka muistaisi, järjestelmäpäivitys on muuttanut niitä), joten pitää pyytää apua kollegalta joka on ollut viimeksi poissa jolloin molemmilta menee puolisen tuntia systeemin kanssa tapellessa.
Kaikki tämä on pois varsinaiseen opetustyöhön käytettävissä olevista voimavaroista. Pahinta on se, että tämän sälätyön tekeminen on täysin välttämätöntä. Auta armias, jos jää joku planketti täyttämättä tai Wilma-viestiin vastaamatta. Mutta ketään ei kiinnosta se, mitä oppitunnilla tapahtuu. Johtoporras olettaa opettajan ammattitaidon olevan niin rautainen, että kaikki onnistuu siellä. Kukaan johtoportaassa ei kysele sen perään, miten oppi menee perille. Eivät luultavasti ehdi, kun pitää tarkistaa että kaikilla opettajilla on riittävästi VESO-päiviä kasassa ja opekokouksissa on oltu läsnä.

Yleisin vastakommentti opettajien työn epäkohtien esiin tuomiselle on hyvä palkka ja pitkät lomat.
Ottaen huomioon että aika harva opettaja on päässyt työelämään kiinni alle 25-vuotiaana koulutuksen keston takia, ei palkkaa voi pitää ylimitoitettuna. Etenkin kun opettajan työssä luontaisedut ovat lähellä nollaa. Raksamies saa käyttää talonsa rakentamiseen firman työkaluja, mutta mitä opettaja onnistuu tekemään? Varastamaan kopiohuoneesta printteripaperia? Mitä pitkiin lomiin tulee, niin joskus annodazumal opettajat saivat kuulemma palkkaa kymmeneltä kuukaudelta ja olivat kaksi kuukautta palkatta. Sitten tämä kymmenen kuukauden palkka vain jaettiin kahdelletoista kuukaudelle tasan. Jos opettajan kuukausipalkka on esimerkiksi 4000 euroa, se tarkoittaa sitä että opettaja tienaa 48000 euroa vuodessa. Oikeasti tämä tarkoittaa 4800 euron kuukausipalkkaa. Luultavasti kateellisia olisi vähemmän, jos opettajalle maksettaisiin kymmenen kuukauden ajan 4800 euroa kuussa kuin 4000 euroa kuussa kahdentoista kuukauden ajan. Tämä vieläpä poistaisi sen kikkailun, mitä useimmat kunnat harrastavat lukuvuodeksi palkattujen sijaisten kanssa: palkanmaksu katkeaa toukokuun loppuun eli opettaja tekee vuoden työt kymmenen kuukauden palkalla.
Totuuden nimissä opettajat kyllä kahden kesken myöntävät, että eihän työmäärä ole suuri – jos ei suhtaudu työhönsä vakavasti. Mikäli katsotaan pelkkää opetustyötä ja niitä opettajia, jotka haluavat selvitä mahdollisimman helpolla. Kuitenkin suurimmalle osalle alan ihmisiä kyseessä on ainakin jossain määrin kutsumusammatti, jonka haluaa tehdä niin hyvin kuin pystyy. Ja silloin siihen menee aikaa.
Kieroin kuulemani teoria sälätyöstä on seuraava: Sen tarkoitus on tasapäistää koulutuksen laatua. Oletetaan, että 80 % opettajista suhtautuu työhönsä tunnollisesti ja 20 % ei. (Toki tämä on liukuva käsite, mutta vedetään raja tuohon.) Tällöin tämä 20 % tekee opetustyössään sen minimin ja se siitä. Loput taas tekevät enemmän, mikä vaatii aikaa ja energiaa. Kutsumusammatissa tämän voi vetää aika lailla tappiin asti ja joskus valitettavasti ylikin. Tällöin epäsuhta opettajien opetuksen laadun välillä kasvaa suureksi. Niinpä on kehitetty VESO-päivät, kokoukset, tiimit ja työajan kirjaaminen, joka uuvuttaa tunnolliset opettajat siten, että he eivät jaksa enää panostaa opetustyöhön sitä määrää, minkä muuten tekisivät. Seurauksena heidän opetuksen tasonsa laskee lähemmäs laiskojen opettajien tasoa, mikä toteuttaa koulutuksellista tasa-arvoa mitä erinomaisimmin. Laiskoihin opettajiin VESO-päivät ym eivät vaikuta, koska he tekisivät joka tapauksessa sen saman minimin kuin muutenkin. Ja tästä ei kukaan välitä, sillä kuten aiemmin todettiin, johtoportaassa ketään ei kiinnosta se kuinka hyvin opettaja luokassa työnsä tekee, ainoastaan se että muodollisesti asiat ovat kunnossa ja viimeisimmässä kyselykaavakkeessa ruksit laitettu oikeisiin ruutuihin.
Oli syy sälätyöhön mikä tahansa, seuraus on sama. Tunnolliset opettajat kokevat eettistä stressiä siitä, että eivät jaksa hoitaa opetustyötään niin hyvin kuin haluaisivat pakollisen humppahein viedessä liikaa aikaa. Aika moni vaihtaa alaa ja arvatkaapa ketkä alalle jäävät?

Tähän kaikkeen kun sitten lykkää vielä päälle erityisoppilaiden inkluusion normaaliluokkiin ja haittamamujen kielitaidottomuuden (kohta 1), niin ei ihmekään että Pisa-tulokset ovat romahtaneet.
Pääkaupunkiseudulla työskentelevät agenttini ovat kertoneet varsin huimia tarinoita sikäläisestä menosta. Kuulemma idealismin ja rasismin välinen ero on kaksi viikkoa opettajana Vuosaaressa. Eipä aikoinaan tarvinnut koulun ovia pitää lukossa, kuten eräässä helsinkiläiskoulussa on täytynyt tehdä sen jälkeen kun paikalle pölähti neekerijengi pieksemään jotain oppilasta. Sama on edessä kaikkialla, missä haittamaahanmuuton osuus kasvaa riittävän suureksi. Kriittinen raja kulkee jossain 5-20 prosentin osuuden välillä oppilaista. (Toki ihan kantakirjasuomalaisetkin aiheuttavat ongelmia. Mutta siinä on pikkuisen eroa jos kulttuuriryhmässä 80 % on OK ja 20 % ongelmaisia tai 80 % ongelmaisia ja 20 % kunnollisia. Mikä on kuulemma aika hyvä approksimaatio, kertovat asiaa kokeneet.)
Pisa-tulokset itsessään eivät silloin Suomen menestysvuosinakaan kertoneet koko totuutta. Hyvin luotettavasti ne kertoivat sen, että Suomessa olivat kaikkein parhaiten pärjäävät heikot. Pisa ei tutkinut sitä, missä huiput menivät. Suomen tasapäistävässä systeemissä huiput eivät olleet samalla tasolla kuin muualla. Suomen filosofia kun oli kohdentaa heikkoihin moninkertaiset resurssit normaaleihin tai huippuihin nähden, mikä on suunnilleen yhtä fiksua kuin jos olympiakomitea ryhtyisi jakamaan apurahoja ainoastaan liikunnallisesti lahjattomille. Kansakunta elää ja kuolee huippujensa mukaan sekä sillä, että on riittävän leveä perusta. Kognitiivisesti heikoimmat kymmenen prosenttia ei kykene nyky-yhteiskunnassa saamaan aikaan mitään kansantaloudellisesti hyödyllistä, vaikka resursseja kohdistettaisiin heihin kuinka paljon tahansa. Halvemmaksi tulisi opettaa heille konsolipelaamista, mikä riittäisi enimmäkseen pitämään porukan poissa pahanteosta. Jos lukutaito on olematon, ei nyky-yhteiskunnassa ole muuta kuin kuluerä. Ennen kykeni menemään viraston tiskille ja selittämään asiansa, nykyään pitää osata netistä lukea kuinka homman pitäisi hoitua.
Kun on verrannut omien lastensa oppikirjoja omiin oppikirjoihinsa, on huomannut selkeän asiapitoisuuden laskun. Erityisesti matematiikassa havaitsee, että nykypäivän peruskoulumatematiikan taso on alhaisempi kuin omana aikana oli se suppein mahdollisin oppimäärä – jonka lukeneet eivät edes saaneet pyrkiä lukioon. Muissakin oppiaineissa asiasisältö on saanut antaa tilaa ”ilmiöoppimiselle” vai mikä se muotitermi nyt olikaan, siellä sitä ei vain yhtä konkreettisesti huomaa eikä se onneksi ole samalla tasolla mille matematiikka on vajonnut.
Ainoa mitä lapset oppivat asioita helpottamalla on alisuoriutuminen. Heikot eivät opi mitään, keskinkertaisuudet oppivat luulemaan itsestään liikoja ja fiksuimmat oppivat laiskottelemaan. Tällöin heikkoihin kohdistetut resurssit ovat hukkaan heitettyä rahaa, fiksummat eivät enää osaa työskennellä sitten kun vaatimustaso (toivottavasti) jatko-opinnoissa kasvaa ja kaikkein tuhoisimpana asiana alhaisen vaatimustason takia hyviä arvosanoja saaneet itseään fiksuiksi luulevat keskinkertaisuudet päätyvät valtio-, yhteiskunta- tai valtiotieteiden laitoksille ja sitä kautta politiikkaan aina pääministeriksi asti.
Pisa-tutkimus paljastaa ensisijaisesti sen, että nykyään Suomen heikoimmatkin pärjäävät huonommin. Muutos selittyy osin koulujärjestelmän muutoksella, mutta melkoinen siivu selittyy nimenomaan haittamamujen osuuden kasvulla. Yllättävää kyllä, en usko älypuhelimilla (kohta 5) olevan tässä osaa eikä arpaa. Opettajat osaisivat kyllä niiden käyttöä jopa hyödyntää ja minimoida haitat, jos heille annettaisiin vain aikaa ja jaksamista suunnitteluprojektien ja nollakoulutusten tilalle (kohta 3).

Agenttieni mukaan koululaitoksen kriisissä ei ole varojen puutteesta. Kuulemma leikkauksia voisi tehdä koulumaailmassakin. Kyse on siitä, että opettajien työstä leikattaisiin turhuuksia pois. Ja mikäkö on sitten turhaa? Sen erottaa aika hyvin siitä, mihin vaaditaan useiden tuntien koulutukset ja projektityöt. Vastaesimerkkinä mainittiin kaikille vanhemmille tuttu Wilma-järjestelmä. En ole tavannut ainuttakaan opettajaa, joka olisi sitä moittinut. Toki valitusta kuuluu siitä, että aikaa menee viesteihin vastaamiseen mutta kun asiaa pohtii, niin jokainen myöntää että kaikilla muilla tavoilla aikaa kuluisi vielä enemmän. Ja saamieni tietojen mukaan Wilma vain pölähti käyttöön menetelmällä ”tässä on teille tunnukset, menkää tuohon osoitteeseen ja opetelkaa”. Aikaa kului viitisen minuuttia siinä missä johonkin konsultin hömppäkoulutukseen saadaan menemään kokonainen VESO-päivä ilman muuta tulosta kuin vitutuksensietokyvyn mahdollinen kasvu.

Oleellinen kysymys on, miten tähän on tultu ja kuinka asia voitaisiin korjata. Todennäköisin selitys on Occamin partaveitsen mukaan yksinkertaisin. Ilmeisesti koulumaailmassa tehtäviin päätymisen prosessi on muuttunut. Ennen rehtori tai joku muu esimies määräsi tehtävään sopivimman suorittamaan vaikka koulun turvallisuussuunnitelman laatimisen. Nykyään kaiken pitää perustua vapaaehtoisuuteen. Niinpä kysytään, kuka olisi halukas tämän operaatio X:n vetäjäksi. Ja sieltähän astuu esiin vähemmän yllättävästi joku innokas, jolla ei ole muuta elämää. Sen sijaan että määrättäisiin suoraan sopivin. Mitäpä luulette, kumpi näistä kahdesta on se joka kerää ympärilleen työryhmän, pitää useita kokouksia ja haluaa lopuksi esitellä tulokset parin tunnin koulutuksena koko työyhteisölle? Se tehtävään määrätty sopivin henkilö vai se innokkain?
Kaikkein pahin tilanne syntyy silloin, jos tällaisen henkilön annetaan perustaa ympärilleen työryhmä (kohta 4), joka sekin koostuu vapaaehtoisista. Kuvitelkaa nyt jotain täysijärkistä, lähteekö hän vapaaehtoisena Pirkko-Eeliksen vetämään projektiin kun tietää millainen tohottaja sitä hoitelee? Täysin ääliöteorian mukaisesti fiksut väistävät. Lopputuloksena on innokkaiden höseltäjien projekti, mistä ei kyllä koskaan seuraa muuta kuin ajanhukkaa yleensä muillekin kuin työryhmälle. Mikä vie entisestäänkin tunnollisten työntekijöiden mehut pois ja on kaikki hallaa sille varsinaiselle työtehtävälle. Oho, tämähän lipsahti jo koulumaailman ulkopuolelle, mutta sama ilmiöhän on tietysti nähtävissä kaikkialla. Nyt se on vain noussut pinnalle koulumaailmassa kaiken maailman hankehumpan, kuten ilmiötä osuvasti kutsutaan, viedessä gloorian ja voimat perustyöltä.
Vastaus kysymykseen ”kuinka tämä hoidetaan kuntoon” on niin ilmeinen, että jätän sen vastaamatta. Ja jos lukija ei onnistu siihen vastaamaan, niin ihmettelen mitä hittoa hän tekee tätä lukemassa, kun hänen pitäisi oikeasti olla hoitamassa sitä intersektionaalisen suunnittelun kehitysprojektiaan, jota vetämään hän on lupautunut.