Välihuomautus 137 : Profetia

Pari viikkoa sitten julkaisin uusintana tekstin Kulttuuriero, jossa ruodin erilaisissa maissa vallitsevien kulttuurien merkitystä maiden menestykselle tai epäonnistumiselle sekä näiden kulttuurien kohtaamisessa syntyviä ongelmia.
Kommentoija Trilisser totesi Kanava-lehden numerossa 3/1987 julkaistun Topi E. Heikkerön jutun käsitelleen kahitysavun epäonnistumisen syitä varsin suoraviivaiseen ja kirjoitustani muistuttaneeseen tapaan. Pyysin häntä lähettämään tämän jutun, koska aihe vaikutti kiinnostavalta. Trilisser teki näin, mistä hänelle suurkiitokset. Totesin pyynnössäni, että jos juttu vaikuttaa lupaavalta, voin kirjoittaa siitä välihuomautuksen. Sellainen se oli.

Heikkerön juttu kertoo juuri niistä kulttuurieroista, joista puhetta oli. Samalla se varoittaa hillittömästä väestönkasvusta, joka ei ole julkaisusta kuluneen reilun kolmenkymmenen vuoden aikana helpottunut. Tästä kirjoitin pari vuotta sitten laajan tilastotutkimuksen. Se, mitä Heikkerön jutussa ei ole osattu ennustaa, on haittamaahanmuuton laajuus. Tosin tuohon aikaan ei kai kukaan olisi osannut kuvitella länsimaiden johtajien olevan niin typeriä, että he sallisivat massamaahanmuuton kehitysmaista. Eivätkä he niin typeriä olisi olleetkaan, jos heille olisi vuonna 1990 näytetty kristallipallosta, miltä Eurooppa näyttää 2020 jos haittamaahanmuutto sallitaan.

Katsoin parhaaksi kirjoittaa jutun puhtaaksi, jotta sitä olisi helpompaa lukea kuin skannatusta kuvasta (olisin laittanut kuvan liitteeksi, mutta jostain syystä Blogger ei sulattanut sitä). Rohkenen julkaista jutun uudestaan, koska 33 vuoden takaisen aikakauslehtikirjoituksen tekijänoikeudella ei enää liene taloudellista merkitystä. Kirjoitin taulukot uusiksi ja otin kuvakaappaukset graafeista. Pari jutussa ollutta selvää kirjoitusvirhettä olen korjannut, muuten se on sanasta sanaan sama. Tosin voi olla, että suodatusohjelman ja oman tarkistuslukuni jäljiltä uusiakin virheitä on ilmaantunut. (Jutun sisään olen laittanut kursiivilla muutamia toim. huom. näin reilun kolmenkymmenen vuoden jälkiviisaudella.):


Topi E. Heikkerö

KEHITYSMAIDEN KEHITTÄMISEN VAIKEUDET

"Kehitysmaiden kehityksen tärkeimpiä esteitä ovat korruptio, epätäsmällisyys, suuri väestönlisäys ja surkea johtamistoimi. Kehityksen aikaansaaminen on ennen kaikkea henkinen kysymys. Rehellisyys, täsmällisyys ja ahkeruus olisi saatava kehitysmaissakin yleisesti omaksutuiksi asenteiksi", kirjoittaa kehitysmaiden talouselämään käytännössä perehtynyt metsänhoitaja Topi E. Heikkerö.

Kehittyneet maat ovat valkoisen miehen protestanttis-kristillisä maita, joiden poliittinen järjestelmä on parlamentaarinen demokratia. Tästä perussäännöstä on poikkeuksia, kuten Japani ja Israel, joiden kehittyneisyys voidaan selittää.
Runsas 100 vuotta sitten Japanin keisari lähetti lähetyskunnan Eurooppaan ottamaan selvää miksi Eurooppa kehittyy muita alueita paremmin. Tehtiin päätös, että Japani ryhtyy matkimaan Eurooppaa.
Israelilla ja Euroopalla puolestaan on yhteinen judeo-kristiaaninen kultturipohja. Meidän uskontokäsityksemme on oikeastaan vain juutalaisuuden lahko.
Katoliset uskonnot ovat Välimeren alueen kulttuuripohjaan perustuva käsitys siitä, mitä kristinusko on. Se levisi Euroopassa pohjoiseen päin ja lienee saavuttanut Keski-Euroopan n. 800 j.Kr. Luther reformoin 1500-luvun alussa koko roomalaiskatolisen uskontokäsityksen. Protestanttisuus levisi germaanisen kulttuurin piiriin ja näyttää sen ohella sopivan suomalaisillekin.
Eräs käänteinen johdonmukaisuus on, että ei ole ollut eikä ole yhtään ortodoksista maata tai kansaa, jolla olisi koskaan ollut parlamentaarinen, toimiva demokratia tai korkea teknis-taloudellinen kehitystaso. Roomalaiskatoliset maatkin ovat tässä mielessä välimuoto. Erityisen katolisia ovat Iberian maat ja Latinalainen Amerikka. Kehittyneitä ovat Itävalta, Belgia ja Ranska, joista Itävalta on etnisesti germaaninen. Belgia on vahvasti germaaninen ja Ranskaankin jäi kansainvaelluksessa germaanisvoittoinen väestö.
Muista suurista uskonnoista Islam ei halua omaksua korkeaa teknologiaa ja parlamentaarista demokratiaa. Budhalaisuus on aasialainen uskonto. Arvellaan, että ne humaaniset piirteet, jotka kristinuskossa poikkeavat juutalaisuudesta, olisivat peräisin Jeesuksen oletetusta kontaktista budhalaisiin. Sinänsä budhalaisuus on varsin rauhallinen - islamhan on aggressiivinen - mutta rauhallisuudessaan budhalaisuus on aikaansaamaton.

USKONPUHDISTUKSEN MERKITYS
Reformaatio korotti ihanteikseen rehellisyyden, täsmällisyyden ja ahkeruuden. Se lähti muodollisesti anekaupan poistamisesta. Anekauppahan oli mitä suurimmassa määrin korruptiota jopa huijausta uskonnon perusteella. Reformaatio hylkäsi myös sen, mikä vielä tänä päivänä espanjalaisperäisissä kulttuureissa on "mañana". Uskonpuhdistus loi myös hengen ja innovaation vapauden, josta vallankumouksesta esimerkkeinä olivat Nicolaus Copernicus ja Galileo Galilei. Se oli teknillis-taloudellisen kulttuurimme lähtökohta.
Hengen ja innovaation vapauden hengessä kehittyi sitten parlamentaarinen demokratia, jolla ainakin pohjoisissa germaanisissa maissa oli jo pakanallisiakin perinteitä, mutta alkoi muotoutua varsinkin reformaation jälkeen. Tänä päivänä se toimii hyvin vain protestanttisissa maissa. Itse asiassa protestanttinen kulttuuri ja siihen liittyvä parlamentaarinen demokratia on poliittisen yhteistyön edistynein muoto. Se toteuttaa parhaiten mm. tasa-arvon, kansalaisen perusoikeudet ja antaa sosiaalisen turvallisuuden. Paavi ja katolilainen kirkko holhoavat edelleen ihmisiä. Jos kansalaisiin istutetaan vain paavin käsityksiä asioista, niin kehitys ei edisty.
Kehitysmaista on erikseen mainittava kristitty latinalainen Amerikka, jolla on Iberian perinne. Siinä perinteessä demokratia on paljolti tyhjä sana eikä sisältö ole sama kuin meillä. Latina-Amerikan demokratiat ovatkin näennäisdemokratioita. Kristitystä peruskulttuurista johtuen ne luultavasto kuitenkin ovat helpommin kehitettävissä kuin muunuskontoiset kehitysmaat.

MAAILMA ENNEN REFORMAATIOTA
Nykyajan ymmärtämiseksi on tarkasteltava vanhoja kulttuureja. Kiinassa esim. kirjoitettiin jo 6000 vuotta sitten suunnilleen samoilla kirjainmerkeillä kuin tänäkin päivänä. Siellä tehtiin suuria keksintöjä: kirjoitus 6000 v. sitten, paperi 100 v. e.Kr., posliini n. 600 v. j.Kr. ja ruuti 900 v. j.Kr. Kiinalainen maatalous oli luultavasti jo 2-3000 vuotta sitten erittäin intensiivisesti ja hyvin hoidettua. Arabeilla oli jo keskiajan alkuvaiheissa korkeatasoinen matematiikka, maanviljelys ja sotataito. Eurooppa oli 1500-luvulla erittäin takapajuinen.

KEHITYKSEN ESTEET
Kehitysmaiden tärkeimpiä kehityksen esteitä ovat epärehellisyys eli korruptio, epätäsmällisyys, suuri väestönlisäys ja surkea Business Management (BM) eli johtamistoimi.
Kehityksen kannalta korruptio kuuluu kielteisimpiin asioihin ja on yleinen kaikkialla alikehittyneissä maissa. Tuorein esimerkki on Filippiinien Ferdinand Marcos.
Meksikon korruptiosta oli tietoja toukokuun 1984 Foreign Report -aikakauslehdessä, jossa kerrotaan tietojen perustuvan CIA:n selvityksiin. Lehden mukaan ovat mm. Meksikon viime vuosikymmenien presidentit "ansainneet" virkakausinaan ylimääräisiä satoja miljoonia dollareita kuikin. Valtaa 60 vuotta pitänyt puolue hyväksyy hiljaisuudessa lahjonnan ja valitsee tosiasiallisesti myös presidentin niin, että joka kuudes vuosi pidettävät vaalit ovat lähinnä muodollisuus. Korruption poistaminen näyttää mahdottomalta.
Kaikki kehitysmaat ovat vähintään autoritaarisia, useimmat eri asteisia diktatuureja ja siksi kaikki vahvasti korruptoituneita. Korruptio esiintyy kaikilla tasoilla ylhäältä alas. Sen kohtaa niinkin pienissä asioissa kuin puiden leimaus ja mittaus tai niiden varastamisen salliminen. Monasti jopa liikennepoliisi harrastaa korruptiota tai istumapaikan saamiseksi junassa on maksettava lahjus.
Korruption pahin seuraamus ei ole se, että saadaan epäoikeutetusti etuja, uusia virkoja jne. Pahin seuraamus on, että korruptio aiheuttaa vääriä päätöksiä. Niitä ei edes pyritä tekemään asiaperustein. Kaikkiin autoritäärisiin, diktatorisiin valtiojärjestelmiin liittyy suosikkijärjestelmä, johon kuuluvat mm. puoluepoliittiset nimitykset, joita tosin tavataan muuallakin. Siitä aiheutuu korruptoitu ja keskitetty päättäminen tai päättämättömyys. Päätöksiä ei voi delegoida eikä niitä uskalleta tehdä, ellei tiedetä korkeimman tahon kantaa.

VÄESTÖN LISÄYS
Kehityksen todellinen este on suuri väestön lisäys, jolla tarkoitetaan syntyvyysluvun ja kuolleisuusluvun erotusta. Tänä päivänä Kenia on maailman huipulla. Siellä oli vuonna 1955 syntyvyys 5,6 %, kuolleisuus 2,7 % ja lisäys 2,9 %. Vuonna 1980 syntyvyys oli ennallaan mutta lisäys oli 4,0 %. Syntyvyys on pysynyt muuttumattomana, kuolleisuus on supistunut ja se aiheuttaa väestön lisäystä osoittavan käyrän nousun. Lisäys on siis 4 %/v ja ilmeisesti tulee jatkamaan nousemistaan. Suomen väestönlisäys on 0,4 % vuodessa. (Toim. huom: Kenian keskimääräinen väestönkasvu vv. 1957-2017 oli 3,22 %, Suomen 0,40 %.)
Maailman väestöräjähdys johtuu siitä, että lääkintämiesten projektit onnistuvat paremmin kuin muiden. Karrikoiden voi sanoa, että kun rokottaja pistää piikin, niin se pysyy. Sitä ei voi ottaa pois eikä tarvitse tehdä mitään lisää. Sillä tavalla kuolleisuus pienenee ja väestö lisääntyy. Kun siis vain yhtä korkean teknisen kulttuurin komponenttia, lääkintätekniikkaa, sovelletaan, joudutaan vakavaan epätasapainoon. Kehitysmaissa väestön lisäysprosentti on yleensä n 2,5-3,3 välillä. (Toim. huom: Vuosina 2010-17 Saharan eteläpuolisella Afrikalla 2,84 % - eikä tässä ole huomioitu maastamuuttoa.)
Maailman väkiluku oli vuonna 1500 (Pekka Kuusen mukaan) 1/2 miljardia, v. 1800 yksi mrd, v. 1900 1,6 mrd ja v. 1950 2,4 mrd, v. 1980 4,5 mrd ja 1985 5,0 mrd. Vuoden 2000 väkiluvuksi ennustetaan 6,5-7,5 miljardia. (Toim. huom: En tiedä mistä tämä ennuste on otettu, mutta kuulostaa yliampuvalta. Vuoden 1982 YK:n arviossa lukemaksi ennustettiin 6,1 miljardia. Todellisuudessa väkiluku oli noin 6,2 miljardia.) Maailman väestöstä on nyt 3/4 kehitysmaissa ja väestön lisäyksestä 9/10. Väkiluku kaksinkertaistuu kehitysmaissa 20-25 vuodessa. Keniassa 17 vuodessa.
Jos Suomi olisi kuin Kenia, niin suomalaisia olisi vuonna 2000 n. 10 miljoonaa. Millä tavalla voisimme hoitaa sellaisen kansan elintason ja työllisyyden! Ei varmaan Keniakaan pysty hoitamaan omiansa.
Kehitysmaissa väestönlisäys yleensä ylittää taloudellisen kasvun. Näin ollen köyhdytään joka vuosi per capita. Esimerkkinä voidaan mainita Vietnam, jossa väestönlisäys on n. 3,3 % ja taloudellinen kasvu 2,6-2,7 %. (Toim. huom: Nykyään Vietnamin väestönkasvu on 0,93 % ja kuinka ollakaan, maan talouskasvu on ollut jo vuosia vahvassa nousussa - toisin kuin esim. Afrikan maissa, joissa väestönkasvua ei ole saatu kuriin.) Pahinta on, ettei kehityksen käynnistämiseksi välttämätöntä ylijäämää voi syntyä, vaan käy päinvastoin. Näin aineellinen apukaan ei auta tai sen pitäisi olla suhteettoman suurta.
Mikäli halutaan taloudellista kehitystä, on taloudellisen kasvun oltava väestön kasvua suurempi. OECD-maiden taloudellinen kasvu 1977-86 oli keskimäärin 2,6 % eli kehitysmaiden väestön kasvun tasolla OECD.maatkin olisivat köyhtyneet. Kysymys on kehitysmaissa lähes 4 miljardista ihmisestä.
Väestönlisäyksen pysäyttämiselle on kuitenkin monia ylivoimaiselta näyttäviä esteitä. Kehitysmaissa lapset ovat perinteisesti vanhempiensa ainoa sosiaaliturva. Suuresta kuolleisuudesta johtuen lapsia oli tehtävä paljon, niin että 2-3 jälkeläistä jäisi vanhuuden turvaksi. Monissa maissa väkiluvun kasvu katsotaan myös poliittisen voiman lisäykseksi. Tällaisia maita ovat esim. Meksiko ja Vietnam, jotka kumpikin tuntevat alemmuutta pohjoiseen naapuriinsa. Poliittinen tahto väkiluvun kasvun rajoittamiseksi puuttuu. Katolisen kirkon vaikutus koko Latina-Amerikassa on käsittämätön. Syntyvyyden rajoittamiskeinojen kieltämisellä synnytetään lapsia köyhyyteen ja kurjuuteen ja estetään taloudellisen kehityksen alkuunpääsy.

MAATALOUS - AVAINTALOUS
Kehitysmaiden väestöstä toimii yleensä 70-90 % maataloudessa, joka yleensä on luontaistaloutta. Se perustuu maanviljelyn osalta kaskeamiseen ja karjatalouden osalta vapaaseen laiduntamiseen. Viljelymenetelmät ovat alkeelliset. Nauta, lehmä tai puhveli on yleensä vetoeläin. Työvälineenä ovat puusahra ja yksinkertainen puupiikkikarhi. Lannoitteita ei yleensä ole - siitä johtuu kaskeaminen. Kuiva aika, joka tropiikissa on yleensä 4-8 kk, vastaa meidän talveamme. Silloin ei rehu kasva ja karja kuluttaa enemmän kuin tuottaa., Kuljeskeleva karja hävittää kasvillisuutta ja lisää eroosion alttiutta. Sadeaikana, jolloin heinä kasvaa, pitäisi korjata rehua ja syöttää sitä varastosta eläimille kuivana aikana. Vaikka joitakin kokeita on olemassa näin ei yleensä tehdä.
Kehityksen kannalta on pahinta, että pinta-alan tarve ruoan tuottamiseen kasvaa väestön suhteessa. Kun väestö lisääntyy 3 % vuodessa, niin tarvitaan 3 % lisää maata ruoan tuottamiseen, ellei maataloutta tehosteta, mitä yleensä ei tapahdu. Maatalousmaan tarve näillä luvuilla kaksinkertaistuu 25 vuodessa. Todellisuudessa joudutaan yhä vähätuottoisemmille maille, jolloin pinta-alan tarve on vieläkin suurempi.
Oleellinen este maatalouden kehittämiselle on myös kehitysmaissa yleinen kollektiivinen maanomistus. Se sopii keräilytalouteen. Se sopii luontaistalouteenkin, jos väestö on harva, mutta se ei sovi minkäänlaiseen tuotantotalouteen. Sen tiedämme mm. tarkastelemalla niitä suhteellisen kehittyneitä maita, joissa maan omistus on kollektiivista. (Toim. huom: Kirjoitusvuosi oli siis 1987. Vaikka perestroika oli jo alkanut, ei sosialismia sopinut tämän suoraviivaisemmalla piikillä kritisoida.) Alkukantainen maatalous on myös metsien hävittämisen pääsyy.

SUOMEN MAATALOUDEN HISTORIAA
Ymmärtääksemme maatalouden tärkeyden maan kehitykselle, voimme tarkastella Suomen maatalouden historiaa.
Suomen väestön lisääntymisprosentti oli 1700-luvun loppupuolelle n. 1,5, 1800-luvun alkupuolella 1,3, 1800-luvun loppupuolella olimme n. yhden prosentin tasolla jne. Nykyisin se on 0,4 %. (Toim. huom. Huomatkaa taas kerran, kuinka meille on valehdeltu suut silmät täyteen kehitysmaiden väestönkasvusta. Virallinen valhe on se, että kehitysmaissa väestönkasvu toimisi samoin kuin länsimaissa eli olisi voimakkaan kasvun vaihe, joka tasaantuisi elintason noustessa. Todellisuudessa Suomessa sen paremmin kuin missään muussakaan länsimaassa kasvuprosentti ei ole koskaan ollut lähelläkään nykyistä kehitysmaatasoa. Samaten kehitysmaiden väestönkasvu ei yleensä osoita hidastumista, vaan prosentuaalinen kasvu on keskimäärin jopa ollut hieman nousussa, absoluuttisesta kasvusta nyt puhumattakaan.Isonvihan jälkeen v. 1721 väkilukumme oli vain 250 000 ja v. 1750 n, 450 000.
Maankäyttöä elintarvikkeiden tuottamiseen meillä esittää taulukko 1. Aikasarja alkaa vuodesta 1870 ja päättyy 1984. Suomen peltopinta-ala on pienentynyt vuodesta 1970 alkaen. V. 1870 niittyjä oli 2,8-2,9 milj. ha, Nykyiset suuruusluokaltaan pienet luvut ovat viljeltyjä tai puoliviljeltyjä laitumia, siis aivan toista intensiivisyysluokkaa kuin luonnonniityt. Kaskiviljelyn vaikutusalan luvut olivat silloisen aluemetsänhoitaja Olli Heikinheimon tutkimuksesta vuodelta 1911. Hänen mukaansa vuonna 1870 1,5 milj. ha oli kaskiviljelyn alaisena. Luku oli luultavasti liian pieni. On myös arvioitu, että kaskiviljelyn käytössä oli suurimmillaan 4 milj. ha.

Taulukko 1

		Ala 1000 ha	Ala 1000 ha	Ala 1000 ha	Ala 1000 ha
			N = Niitty
Vuosi	Väestö milj.	Viljeltyä	L = Laidun	Kaskiviljelyn alaisena	Yhteensä	Ha/hlö	Ravitsemustilanne
1870	1,8	835	2874	1500	5209	2,9	Puute
1890	2,4	980	1700	520	3200	1,3	Puute
1900	2,7	1600	1300	230	3130	1,2	Puute
1910	3,1	1865	959	110	2934	0,9	Puute
1920	3,4	2015	580	0	2595	0,8	Puute
1930	3,5	2280	496	0	2734	0,8	Tasapaino
1940	3,7	2345	N 308 L 69	0	2722	0,7	Puute (sota)
1950	4,0	2431	N 214 L 70	0	2715	0,7	Tasapaino
1960	4,4	2654	N 152 L 126	0	2932	0,7	Ylituotanto
1970	4,6	2667	N 81 L 72	0	2820	0,6	Ylituotanto
1980	4,8	2563	144	0	2707	0,6	Ylituotanto
1984	4,9	2439	140	0	2579	0,5	Ylituotanto

Väestön lisäys 1870-1890 oli 1,45 %/v. Jos tämä lisäys olisi jatkunut 1984 saakka, olisi väkiluku 1984 ollut 9,3 milj.
1870 tasoinen maatalous olisi tarvinnut maata 9,3 x 2,9 ha = 27 milj. ha.

Kaskiviljely päättyi n. 1920. Vielä tämän vuosisadan alussa suuri osa ruoasta saatiin kaskimailta ja karjan rehu kerättiin luonnonniityiltä. Karja oli talven ummessa ja sen päätarkoitus olikin tuottaa lantaa kotipellolle. Näissä oloissa huonojen säiden sattuessa tuli kato pari-kolme kertaa kymmenessä vuodessa ja leipää jatkettiin petulla.
Tärkeä on kokonaispinta-alan tarve. Se oli vuonna 1870 5,2 milj. ha ja v. 1984 2,5 milj. ha. Asukasta kohden maankäyttö ruoan tuottamiseen oli 1870 2,9 ha ja nykyisin 0,5 ha, Jos väestön lisäys olisi jatkunut sellaisena, kuin se oli v. 1870-90 eli 1,45 %/v, niin väkiluku olisi nyt 9,3 milj. Jos maatalous olisi edelleen samanlainen kuin v. 1870, niin tarvittaisiin 27 miljoonaa ha maata tämän kansan ruokkimiseen. Suomen kokonaismaapinta-ala on 30 milj. ha tunturit, avosuot, kalliot jne. mukaan lukien. Kehitysmaissa on kysymys tähän laskelmaan verrattavasta maankäytön kehityksestä.
Meillä ruoan niukkuus kesti aina 1930-luvulle, jolloin päästiin tasapainoon. Sota-aikana oli ruoan puute, 1950-luvulla jälleen tasapaino ja siitä lähtien ylituotanto. Kehitysmaa-asioitten kannalta on mielenkiintoista, että metsäpinta-ala oli meillä v. 1940 17 milj. ha, kun se nyt on 20 milj. ha. Kehitysmaissa sen sijaan metsien pinta-ala putoaa jyrkästi eli metsät häviävät.

Kuva 1

Kehitysmaissa ei oleensä ole saatavissa lannoitteita eikä varaa hankkia niitä. Suomessa tämä asia on kehittynyt kuvan 1 osoittamalla tavalla. V. 1920 Suomessa käytettiin väkilannoitteita 1,6 kg/peltoha ja v. 1980 208 kg/ha. Satotaso on rehuyksikköinä laskettuna noussut vastaavasti luvusta 856 lukuun 3005. Ensimmäinen kotimainen lannoitetehdas perustettiin 20-luvun alussa.
Kuva 2 esittää Suomen väestön tuotannollisen rakenteen kehitystä. Maatalousväestön lukumäärän osuus oli suhteellisen muuttumaton aina 1930-luvulle saakka. Lievä maatalousväestön aleneminen alkoi jo 1920-luvulla, mutta varsinaisesti se lähti liikkeelle 1950-luvulla, jolloin alkoi jyrkkä lasku. Nykyinen maatalousväestön osuus on n. 10 %. Kehitysmaissa ollaan yleensä 70-90 % tasolla edelleenkin.

Kuva 2

Maatalousväestön osuuden lasku on taloudellisen nousumme hyvä kuvaaja. Kuva 3 esittää reaalilukuina laskettua suhteellista kansantuloa per capita vv. 1880-1980. Käyrän poikkiviiva osoittaa 100-tasoa vuonna 1926. Näemme, että 60 vuoden aikana 1860-1920 ei tapahtunut paljonkaan nousua. Kansantulon nousu lähti liikkeelle vasta 1950-luvulla samoihin aikoihin tapahtuneen maatalousväestön väestöosuuden alenemiskehityksen kanssa.

Kuva 3

Maatalouden historian tarkastelu osoittaa selvästi, että vaikkakin Suomessa metsäteollisuuden luomat metsätulot, joita tässä ei käsitellä, ovat olleet ratkaisevan tärkeitä, myös maataloudella on ollut oleellinen osuus maan kehittymisessä. Kehitysmaissa maatalouden merkitys yleensä on ilmeisesti vielä paljon tärkeämpi kuin se on ollut Suomessa.
Maanomistusolot ovat keskeisiä maatalousvaltaisen yhteiskunnan kehittämisessä. Suomen osalta tehtiin perustavanlaatuiset päätökset maanomistuksesta Ruotsin vallan aikana. 1530-luvulla Kustaa Vaasa päätti, että kylien rajat on käytävä myös metsien osalta. Tällöin kylille kuulumattomista maista tuli valtionmaita.
Kaksisataa vuotta myöhemmin, 1750-luvulla, tehtiin vielä tärkeämpi maanomistusta koskeva päätös. Kylien yhteisesti omistamat maat, myös metsät, päätettiin jakaa tiloille. Toimenpidettä kutsuttiin isoksi jaoksi. Se vahvensi oleellisesti vapaan itsenäisen talonpojan asemaa ja loi pohjaa koko kansantalouden kehitykselle. Tuottava maatalous edellyttää, että jokainen viljelijä tietää missä hänen etunsa ja vastuunsa raja sijaitsee. Tämä on yhtä tärkeätä metsän kuin viljellynkin maan osalta. Näin isojako luultavasti nopeutti mm. kaskiviljelyn loppumista.
Kehitysmaiden kollektiivinen maanomistus on kyllä ymmärrettävää, luontaistalous on yleistä ja keräilytalouskaan ei aina ole kaukana menneisyydessä. Pohjois-Amerikan intiaanitkin, vaikka elävät teollistuneen yhteiskunnan ympäröiminä, katsovat, että maan on ja tulee olla yhteistä kuten ilman ja vedenkin. Mutta jos halutaan käyttää maata tehokkaasti viljelyyn, tuottaa ruokaa riittävästi ja suojella metsiä hävittämiseltä olisi kehitysmaissa suoritettava isojaon tapainen maanomistuksen järjestely. Selkiinnyttämistä vastustetaan, sillä epäselvät maanomistusolot antavat mahdollisuuksia monenlaiseen oman edun tavoitteluun sille, joka osaa ja tietää.
Kehitysmaiden väestön maatalousvaltaisuudesta johtuu, että maan omaehtoisen taloudellisen kehityksen aikaansaamiseksi välttämätön taloudellinen ylijäämä on mahdollinen saavuttaa vain maatalouden avulla.

METSIEN HÄVITTÄMINEN
Kollektiivinen maanomistus ja alkeellinen maatalous ovat keskeiset lähtökohdat metsien hävittämiseen kehitysmaissa. Pääsyylliset ovat ikivanha perinne, kaskiviljelys ja vapaa laiduntaminen. Laiduntamiseen yleensä kuuluu aluskasvillisuuden kulottaminen heinän kasvun edistämiseksi. Silloin kun ihminen ryhtyi viljelemään vehnää ja ohraa syötäväksi, hän rupesi polttamaan metsää. Tätä on jatkunut n. 10 000 vuotta ja tulokset ovat kauhistuttavat.
Gibraltarista Etelä-Kiinaan on leveä, tuhansien kilometrien vyö, jossa on aikoinaan ollut metsiä. Nykyään alue on lähes metsätön ja tilalla on pensaikkoja, hiekka-aavikoita tai muita kelvottomia maita. Mm. Libanonissa oli keisari Hadrianuksen aikana metsiä jäljellä vielä n. 100 000 ha. Tämä tiedetään, sillä jostain syystä siellä metsän reunat merkittiin kivillä ja niiden perusteella on voitu todeta niiden ala. Tänä päivänä seetreistä on jäljellä vain botaaninen näyte.
USA:ssa tehtiin 1980 presidentti Jimmy Carterille erikoisselvitys trooppisten metsien hävittämisestä (taulukko 2). Myös FAO on tehnyt vastaavan selvityksen. FAO joutuu perustamaan lukunsa paljolti jäsenmaidensa arvioihin ja jäsenmaat kaunistelevat lukujaan.

Taulukko 2. Trooppiset metsät ja niiden arvioitu häviäminen vuoteen 2000 mennessä (milj. ha)

	Nykyinen ala	Arvioitu häviäminen	Lisäksi mahd. häviäm.	Jää jäljelle
Latinal. Amerikka	590	106	201	283
Aasia ja Australia	300	72	136	92
Afrikka	210	22	20	168
YHTEENSÄ	1100	200	357	543
	(100 %)	(18 %)	(33 %)	(49 %)

Carterin luvut perustuvat ilmeisesti paljolti satelliittiarviointeihin, joihin amerikkalaisilla on muita paremmat mahdollisuudet. Sen mukaan nykyinen (1980) trooppisten metsien ala - tämä tarkoittaa sitä, mitä me ymmärrämme metsällä .- on n. 1100 milj. ha. Selvityksessä arvioitiin, että siitä v. 2000 mennessä varmasti häviää n. 200 milj. ha eli viidesosa, mutta mahdollisesti ja todennäköisesti lisäksi vielä 357 milj. ha, jolloin jäljelle jäisi 543 milj. ha.,
Näin ollen puolet tropiikin metsistä häviää välillä v. 1980-2000. Tätä kehitystä voi pitää todennäköisenä. Metsien hävittämisen pahin seuraus on aavikoituminen. Sitä tapahtuu erityisesti kuivilla alueilla, kuten Saharan ympärillä. Sahelin tilanne on seurausta tuhansia vuosia jatkuneesta metsien hävittämisestä Välimeren alueella, Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa. Siitä ovat seuraavat luvut:
Sahelin alueella häviää joka vuosi n. 20 milj. ha nk. metsää. Todellisuudessa se on harvapuista savannia. Saharan eteläreuna etenee etelää kohden jopa n. 5 km/v. Pohjoisreunaan, joka on Euroopassa, ei ole kiinnitetty huomiota, mutta on selvää, että Espanja, Italia, Kreikka ja Turkki - kaikki ovat Saharan vaikutuksen alaisina. Olosuhteet maatalouden ja muun talouden harjoittamiseen näissä maissa huononevat Sahara-ilmiöstä johtuen.
Maailman mittakaavassa aavikoituminen pilaa ja hävittää vuosittain 5-7 milj. ha peltoa. Samaan aikaan väestö lisääntyy.
Metsien hävittämisen aiheuttama sateen jakauman huonontaa ilmastoa siten, että sadekausi lyhenee ja kuivakausi pitenee. Sateet aiheuttavat näin entistä enemmän eroosiota. Siellä, missä maa on hienojakoista, kuten esim. tuliperäisillä alueilla, aiheutuu pölytuulia eli tuulieroosiota. Sitä esiintyy kaikkialla aavikoiden lähellä. Metsien hävittäminen aiheuttaa myös vesistöjen liettymistä. Siitä johtuen on jokien väri usein punaruskea. Joet kuljettavat suunnattomia määriä maata mennessään. Liettyminen aiheuttaa voimalaitosten patojen täyttymistä. Se tukkii myös maatalouden keinokasteluväyliä ja altaita.
Metsien hävittäminen johtaa polttopuun puutteeseen, josta on FAO:n lukuja tilanteesta v. 1980. Silloin oli n. 100 milj. ihmisellä jokseenkin täydellinen puute polttopuusta. Näin tulee olemaan v. 2000 n. 350 milj. ihmisellä. Jo vuonna 1980 oli jonkinasteinen puun puute n. 1 mrd:lla ihmisellä. V. 2000 tämä luku arvioidaan 2,8 mrd:ksi.
Asia on vakava siksi, että puuta tarvitaan ruoan valmistmiseen ja vielä tärkeämpään - veden keittämiseen, koska trooppisissa maissa tuskin missään on sellaisenaan juomakelpoista luonnon vettä. Polttopuun vaihtoehto on karjan lanta. Polttopuun käyttö on tuhlaavaa, sillä yleisin liesi on kolme kiveä tai kolmijalka, jolla keitettäessä saavutetaan enintään 5 % hyötysuhde. Suomalainen liesi jossa on valurautainen levy ja kierto, saavuttaa n. 40 % hyötysuhteen.
Tieto metsien hävittämisen merkityksestä ilmastolle ja maataloudelle on enintään 100 vuotta vanha. Se ei ole vielä ehtinyt tavallisille ihmisille kehittymättömissä maissa eivätkä johtajatkaan sitä aina tunne.

BUSINESS MANAGEMENT
Business Management'in perusta on sotilasjohtamisen perusmallissa. Olemme nähneet kuvia, jossa Napoleon istuu hevosen selässä ja katselee kiikarillaan joukkojaan. Senaikainen taistelun johtaminen on verrattavissa komppanian ja pataljoonan johtamiseen nykyisin. On oleellinen ero pataljoonan ja sotatoimiyhtymän johtamisella. Tämän tajusi ensimmäisenä saksalainen von Moltke. Hän loi Saksalle suuren yleisesikunnan "Der grosse Generalstab" ennen Ranskan-Saksan sotaa 1870-71, jossa von Moltken esikuntajohtamisjärjestelmä osoittautui ylivoimaiseksi. Tämä sama johtamisjärjestelmä oli ylivoimainen edelleen molemmissa maailmansodissa.
Merkittävää on, että amerikkalaiset suuryhtiöt 1920-luvulla siirtyivät samantapaiseen, jopa samanlaiseen johtamisjärjestelmään. Luultavasti amerikkalaiset eivät tätä kopioineet, vaan järjestelmä syntyi monimutkaisten asioiden johtamisen ja koordinoinnin tarpeista. Silloin syntyivät BM:n kieleen mm. termit esikunta, linja, strategia, policyt, jotka v.m. vastaavat sotaväen ohjesääntöjä.
BM:llä ja sotilasjohtamisella on selvät yhtymäkohdat. Ne ovat viime vuosikymmeninä edelleen lisänneet toinen toistensa kehittämien suunnittelu- ja seurantamenetelmien hyväksikäyttöä esim. logistiikan, matemaattisten mallien jne. aloilla. Molemmat edellyttävät monimutkaisten toimintojen koordinointia, täsmällisyyttä ja rehellisyyttä. Kumpikaan ei toimi korruptio-olosuhteissa.
Täsmällisyys on erittäin tärkeä. Monimutkainen autotehdas esim. ei voi toimia, elleivät kaikki alihankinnat tapahdu juuri kohdalleen aikaan, paikkaan, määrään ja laatuun nähden.
On todennäköistä, että Suomen talouden hyvään menestykseen on eräänä tekijänä se, että viime sotien aikana 500 000 - 600 000 miestä koulutettiin täsmällisyyteen. Oli tehtävä niin kuin on käsketty "just eikä melkein" aikaan, paikkaan ja kaikkeen nähden. Maatalousyhteiskunta ei aikaisemmin ollut tarvinnut sellaista täsmällisyyttä.
On ilmeistä, että jokainen kehitysprojekti pitäisi alkaa koulutuksella BM:iin. Se pitäisi aloittaa kehitettävän probleeman analyysilla ja jatkua johdettuun esitykseen siitä, miten tämä asia pitää organisoida ja johtaa. Sen jälkeen on vuorossa perusteellinen koulutus. Aikaa säästämättä on kehitysmaajohtajat koulutettava toteuttamaan kaikki se, mitä on suunniteltu.
Kielteisiä esimerkkejä on paljon. Olemme lukeneet lehdistä, että mm. Dar es Salaamin satamassa Tansaniassa on viisi troolaria, joista luultavasti osa on jo uponnut. Tätä materiaalista lahjaa Tansania ei ole pystynyt käyttämään ilmeisesti siksi, ettei siellä ole koulutettu BM:iä johtamaan sitä yritystä, jonka piti kalastaa niillä laivoilla.
Koulutus BM:iin pitäisi aloittaa kehitysyhteistyövirastojen virkamiehistä. Heidän pitäisi osata BM, sillä muuten he eivät voi vaatia toimivaa BM:ää eivätkä opettaa kehitysmaalaisia. Kaiken materiaalisen avun ehdoksi tulee panna, että asianomaisen maan on suostuttava sellaisiin muutoksiin BM:ssä, jotka ovat tarpeellisia, ennenkuin materiaalinen lahja voidaan antaa.
Kehitysyhteistyöviranomaisilla on kuitenkin sellainen asenne, että tuollainen vaatimus olisi puuttumista maan sisäisiin asioihin. Ei niin voi tehdä, sanotaan.
Jos näin on, sitten on parempi olla antamatta materiaalista lahjaakaan. Sitäpaitsi Etelä-Afrikan kohtelua voitaneen pitää asioihin puuttumisen periaateratkaisuna. (Toim. huom: Ja kuinka ollakaan, Etelä-Afrikan tilanteeseen puuttuminen sai aikaan siellä muutoksen. Ikävämpi juttu on sitten se, että Etelä-Afrikasta on hyvää vauhtia kehittymässä samanlainen kuin muistakin Afrikan maista. Olisiko sittenkin pitänyt puuttua ennemmin muiden Afrikan maiden tilanteeseen?)
Kehitysmaissa on yleensä kolme päällekkäistä päätäntäjärjestelmää: julkinen, puolue- ja korruptiojärjestelmä. Kun kehitysprojektissa esitetään organisaation muutosta, se yleensä ei johda tulokseen. Se vaatisi myös todellisten päätäntäjärjestelmien, puolueen ja korruptiokanavien muutosta ja sitä ei haluta.
Suomessa tämän päivän BM on meillä aivan toisenlainen kuin 30-40 vuotta sitten. Meillä on suuri joukko Suomessa ja ulkomailla perusteellisesti koulutettuja johtajia. Kaikissa taloudellisia asioita kouluttavissa korkeakouluissa annetaan nykyään BM perusopetus. Myös yritykset kouluttavat ja kurssittavat toimihenkilöstöään tehokkaaseen BM:iin kotimaassa ja ulkomailla. Tämä on ollut ja on kehityksemme välttämätön edellytys.

SOSIALISMI EI AUTA
Kaakkois-Aasiassa on tahaton laajamittainen sosioekonominen koekenttä, jossa markkinatalouden ja sosialismin vaikutuksia kehitykseen ja hyvinvointiin voidaan verrata. Kaakkois-Aasian maat vapautuivat Japanin miehityksestä v. 1945. Kaikki olivat rutiköyhiä, sillä Japani oli vienyt kaiken, minkä irti sai. Tänä päivänä erot ovat valtavat.
Singapore on näistä kehityksen huipulla. Se on siisti ja hyvin hoidettu. Tosin sielläkin on diktatuuri, mutta asukkaat sanovat sitä pehmeäksi diktatuuriksi. "Jos diktatuuri hoitaa asiat hyvin, ei tässä ole valittamista". Siellä on tehokas markkinatalous ja maa on pitkälle teollistunut.
Tästä alaspäin on Hongkong. (Molemmissa on kiinalaiset väestöt.) Siellä on vielä aika hyvää tasoa oleva markkinatalous.
Seuraavana on Malesia. Se on uskonnoltaan islamilainen, mutta markkinatalous on varsin toimiva ja maa kehittyy.
Alaspäin mentäessä tullaan Thaimaahan, jossa on budhalainen uskonto, sotilasdiktatuuri ja joten kuten toimiva markkinatalous. (Toim. huom: Ja mitenkäs Thaimaalla meneekään nykyään, kun taloudelle on annettu vapautta?)
Tasoltaan seuraava on ehkä Kiinan kansantasavalta, sosialistinen diktatuuri ja varsin alhainen elintaso. (Toim. huom: Ja kuinkas kävikään kun Kiina päättikin ryhtyä vain teeskentelemään kommunismia? Ja Kiina hurautti ohi Intian että heilahti - paitsi siinä että Intia menee kohta väestömäärässä Kiinan ohi. Olisiko tällä jotain tekemistä asian kanssa?) Kiinaa selvästi alemmalla tasolla on Burma, joka on maailman budhalaisin maa ja sosialistinen sotilasdiktatuuri. Maa on eristäytynyt muusta maailmasta ja kehityksen kannalta jähemettynyt.
Alinta tasoa edustaa Vietnam, joka on neuvostomallin mukainen sosialistinen sotilasdiktatuuri. Taloudellisesti se selvästi köyhtyy henkeä kohti. Siellä on vanhan kiinalais-aasialaisen kulttuurin päälle rakennettu sosialistinen järjestelmä. (Toim. huom: Ja kuinkas kävikään kun Vietnam sai väestönkasvun kuriin ja ryhtyi kapitalistiseksi?)
Kaakkois-Aasian maiden erilainen kehitys Japanin miehityksen päättymisestä lähtien osoittaa selvästi, että markkinatalouden puitteissa on pystytty kehittymään jopa yllättävän hyvin. Sosialismi on kaikissa tapauksissa jarruttanut tai estänyt kehityksen, jopa aiheuttanut taantumista. (Toim. huom: Kirjoittaja jättää maintisematta Laosin ja Kamputsean, joissa sosialismi sittemmin kesti pisimpään. Lukijan tehtäväksi jätetään sen arvaaminen, mitkä ovat Kaakkois-Aasian kaksi köyhintä maata.)
Kiinan uuden kehittämispolitiikan eräänä osana on ollut kommuunien yhteisten maiden hallinnan ja viljelyoikeuden jakaminen yksityisille maanviljelijöille. Tämä on johtanut sekä maatalouden tuotannon että koko maaseudun talouden osalta huomattavaan menestykseen.

MITÄ PITÄISI TEHDÄ
Paras tapa saada kehitysmaat kehittymään, kykenemään kehittämään itse itseään, olisi käännyttää niiden kansat protestanttiseen maailmankuvaan ja asenteisiin. Rehellisyys, täsmällisyys ja ahkeruus olisi saatava yleisesti omaksutuiksi elämänohjeiksi. Siten protestanttinen lähetystyö on parhainta kehitysaputyötä.
Tämä on todettava vaikka se käytännössä vaikuttaakin hitaasti eikä siten ehdi avuksi päällekaatuviin maailman pulmiin. Kirkon ja sen johtajien tulisikin keskittyä omimpaan alaansa. Siltä taholta on viime aikoina kuitenkin yhä äänekkäämmin vain vaadittu materiaalisten lahjojen lisäämistä. Ennen kaikkea kirkonmiesten tulisi saada aikaan kolleegojensa, katolisten prelaattien, asenteen muutos syntyvyyden rajoittamiseen.
Kaiken kehitysavun ensisijaiseksi käytännön päämääräksi olisi otettava väestön lisäyksen pysäyttäminen tai ensi tavoitteena ainakin lisäyksen pienentäminen alle 1 %. Sekin johtaa vielä väestön määrän kaksinkertaistumiseen 70 vuodessa. Rajoituksen tueksi olisi luotava sosiaaliturvajärjestelmä, jonka kustannuksiin kehitysapua voitaisiin ohjata.
Korruption vähentämiseksi kehitysapu olisi kuitenkin evättävä mailta, joiden johtava kerrostuma on korruptoitunut. Erityiesti olisi valvottava, etteivät kehitysavun antajat itse korruptoi.
Kehitys ei ole pääasiassa materiaalista. Se on ennen kaikkea henkistä. Esimerkkinä tästä ovat öljyrikkaat maat, joissa ei ole tapahtunut todellista muutosta. Rahalla kyllä saa, mutta jos öljyraha loppuu, niin öljyrikkaat palaavat entiseen köyhyyteensä. Tästä ovat esimerkkeinä Nigeria ja Meksiko, jotka 10-20 v. sitten olivat öljyrikkaita. Tänään Meksiko on maailman velkaisimpia maita.
Jokainen kehitysprojekti on hoidettava siten, että ne henkilöt saajamaassa, joita projekti koskee, koulutettaan paitsi tekniseen osaamiseen, myös BM:iin ylimmästä johdosta ja diktaattorista alkaen. Tämän koulutuksen pitäisi olla materiaalisen kehitysavun edellytys.
Materiaalisen avun pääosa pitäisi suunnata maatalouteen ja metsittämiseen. Tähän liittyy välttämättömänä edellytyksenä maanomistuksen selkiyttäminen.
Kehitysaputoiminnan päämääriä ei saavuteta, ellei saajamaan itsemääräämisoikeuteen puututa siinä määrin kuin kukin hanke edellyttää. Se edellyttää tietenkin kansainvälistä asenteiden muutosta ja sopimusta siten, että kaikki antajamaat toimisivat samoin periaattein. Tämä koskee erityisesti väestön lisäyksen pysäyttämistä ja korruption lopettamista.
Jokainen teknistaloudellinen projektikin edellyttää, että hankkeen vaatimat organisaatio- ja miehitysmuutokset on ennen materiaalisiin toimiin ryhtymistä toteutetttava hankkeen kustantajan harkinnan mukaan ministeriötasolle saakka. Muutosten tulee olla ehtona materiaalisen avun antamiselle. Hankkeen materialisoituessa on antajamaan säilytettävä johtamis- ja valvontavalta riittävän pitkäksi ajaksi. Periaatteessa tämä tulisi toteuttaa kuten reservipäällystön koulutus kertausharjoituksissa meillä, reserviläinen junailee, kouluttaja valvoo, ohjaa ja korjaa veto-oikeudella käskyt.
Itsestään selvää tulisi olla ettei kehitysapua anneta maille, joilla on varaa hankkia aseita, sotia ja jopa miehittää naapureitaan. Sellaisia maita on Suomenkin kehitysavun kohdemaissa.
(Toim. huom: Näin 33 vuotta myöhemmin: Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Olisiko kannattanut kuunnella järkipuhetta jo silloin? Nyt näiden virheiden korjaaminen on huomattavasti vaikeampaa ja vaikeammaksi menee koko ajan.)