Vallankaappauksen oikeutuksesta

Kirjailija James Clavell julkaisi aikoinaan muutamia tiiliskiven kokoisia romaaneja, joiden juonet kietoutuivat löyhästi toisiinsa. Teossarja tunnetaan nimellä Aasia-saaga ja sen tunnetuin kirja - ennen kaikkea Richard Chamberlainin ja Toshirō Mifunen tähdittämän erinomaisen TV-sarjan ansiosta - lienee vuoden 1600 paikkeille Japaniin sijoittuva Shōgun. Kirja perustuu osittain tositapahtumiin, brittiluotsi William Adamsin haaksirikkoutumiseen 1600 ja hänen sen jälkeiseen elämäänsä Japanissa.

Kirjassa Adamsin nimeksi on annettu John Blackthorne ja hän luotsasi hollantilaista laivaa, kuten todellisuudessakin. Tuohon aikaan Hollanti oli Espanjan hallinnassa, mutta oli noussut kapinaan itsenäisyytensä puolesta. Blackthorne kuljetetaan shōgunin eli Japanin maallisen hallitsijan (tuohon aikaan keisarilla ei ollut valtaa) asemaa tavoittelevan Toranagan (esikuva Tokugawa Ieyasu) hoviin. Japani oli tuolloin vailla selkeää johtajaa maan tärkeimpien aatelissukujen kamppaillessa shōgunin asemasta. Ulkomaailman asioita ei juurikaan tunnettu. Toranaga uskoi mahdollisesti hyötyvänsä Blackthornesta ja kuulusteli häntä tarkoin. Blackthrone oli protestanttina hankalassa asemassa, koska tulkkina toimi katolilainen, portugalilainen lähetyssaarnaaja isä Alvito, jota japanilaiset kutsuivat Tsukku-saniksi tulkkia tarkoittavan sanan mukaan - aivan samoin kuin Blackthorne sai myöhemmin nimen Anjin-san luotsia tarkoittavan sanan mukaan. Blackthorne ei voinut luottaa käännösten olevan oikein.

Keskustelussa Toranagalle oli jo selvinnyt katolisten ja protestanttien keskinäinen vihamielisyys sekä Hollannin kapina Espanjan valtaa vastaan kuten myös se, että englantilainen Blackthorne oli hollantilaisten luotsina siksi, että hänen äitinsä oli ollut hollantilainen. Blackthorne oli myös ilmaissut olevansa hollantilaisten puolella espanjalaisia vastaan.
Sitten Toranaga kääntyi takaisin Blackthornen puoleen, ja hänen äänensä oli entistä ankarampi.
»Tsukku-san sanoo, että nämä Alankomaat olivat Espanjan kuninkaan vasalleja vielä muutama vuosi sitten. Onko se totta?»
»Kyllä.»
»Ja sen vuoksi Alankomaat - teidän liittolaisenne - kapinoivat siis laillista kuningastaan vastaan, eikö niin?»
»He käyvät sotaa espanjalaisia vastaan, kyllä. Mutta -»
»Eikö se ole kapinointia? Kyllä vai ei?»
»Kyllä. Mutta siihen liittyy lieventäviä seikkoja. Merkittäviä lieven -»
»Ei ole olemassa mitään lieventäviä seikkoja, kun on kysymys kapinasta hallitsijaa vastaan.»
»Ei olekaan jollei selviydy voittajana.»
Toranaga katseli häntä tarkasti. Ja nauroi sitten remakasti. Hän sanoi naurunsa lomassa jotakin Hiromatsulle ja Hiromatsu nyökkäsi.
»Kyllä, te oudonniminen muukalainen, kyllä. Mainitsitte sen ainoan lieventävän asianhaaran.» Vielä naurahdus, mutta sitten hyväntuulisuus katosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. »Voitatteko te?»
»Kyllä.»

Kun vuonna 1915 suomalaiset jääkärit lähtivät Lockstedtin "partioleirille" Saksaan, he olivat maanpettureita. Ei mitenkään "teknisesti" tai "periaatteessa" maanpettureita, vaan kiistatta maanpettureita. Suomi kuului Venäjän valtakuntaan. Saksa oli sodassa Venäjää vastaan. Jääkäreiden tavoite oli nousta kapinaan laillista hallitusvaltaa vastaan. Siinä tarkoituksessa he lähtivät hakemaan koulutusta.
Jos maailmanhistoria olisi mennyt toisin ja Venäjän keisarivalta olisi säilynyt, jääkäreitä olisi odottanut hyvällä tuurilla vankeus ja karkoitus Siperiaan, huonolla tuurilla hirttolava. Historiankirjoitus olisi muistanut heidät pettureina. Ainakin siihen asti, kunnes tsaarinvalta olisi aikanaan sortunut. Aivan kuten vuoden 1825 dekabristikapinallisille kävi. Kapinan julkinen mainitseminen oli virallisesti kielletty koko Nikolai I:n hallitusajan eli seuraavat 30 vuotta. Vasta kommunistit nostivat tsaarinvaltaa vastaan kapinoineet sankareiksi - mitähän aatelismiehet itse olisivat mahtaneet tästä historian ironiasta tuumata?

Jääkäreiden kapina oli kuitenkin välttämätön. He halusivat itsenäistä Suomea ja mikäli sitä olisi ajettu laillisen vallan sallimin keinoin, yritys olisi ollut tuhoon tuomittu. Jokainen yhteiskuntajärjestelmä on valmis turvautumaan erittäin kovin ottein sitä vastustavaan liikkeeseen.
Pidittekö Euroopan Unionia humanistien märkänä unena? Kyvyttömänä lapasena ottamaan kovia konsteja käyttöön silloin kun länsimainen sivistys on uhattuna haittamaahanmuuton edessä? No, kyllä silloin. Vaan yrittäkääpäs purkaa koko unioni vakavasti otettavalla uhalla, niin saatte vastaanne kovemmat konstit kuin kuvittelitte mahdolliseksi. Kuten jokainen yhteiskunta, myös EU on varautunut. Virallisesti esimerkiksi kuolemantuomio on ehdottomasti kielletty, mutta käytännössä EU sallii kuolemantuomion käytön silloin, "kun se on ehdottoman välttämätöntä mellakan tai kapinan kukistamiseksi laillisin toimin." Saatte arvata ihan vapaasti, kuka määrittelee, mikä on "ehdottoman välttämätöntä", mikä on "mellakka tai kapina" tai mitä ovat "lailliset toimet".

Aina voi perustella, että laillista esivaltaa vastaan ei saa nousta. Ja aina voi sanoa, että esimerkiksi jääkäreiden vastarinta oli hyväksyttävää siksi, että saatiin yksinvallan tilalle demokratia. Tai että siirtokuntien kapina Englannin kuningasta vastaan 1700-luvun lopulla oli hyväksyttävää, koska syntyi demokraattinen valtio (tosin se, että nyttemmin on päädytty Trumpiin on saanut monet epäilemään George Washingtonin toimien oikeutusta Yrjö III:tta vastaan).
Näitä ja vastaavia kapinoita puolustetaan sillä, että kyseessä oli paradigman muutos; ei yksinvaltias luovu vallasta vapaaehtoisesti, olisi täysin mahdotonta saada aikaan demokraattista hallintomuotoa yksinvaltiuden sallimin keinoin. Huomaamatta että täsmälleen samaa perustelua voidaan käyttää myös demokratiaa vastaan kapinointiin.

Monarkia (tässä tarkoitetaan absoluuttista itsevaltiutta tai säätyjen tukemaa monarkiaa, ei nykyeurooppalaista hallitusvallatonta näennäismonarkiaa) on paradigma siinä missä demokratiakin. Yhteiskunnallisen järjestelmän paradigman muutos ei onnistu järjestelmän sallimin keinoin. Ei se muutoin paradigma olisikaan.
Ei demokratia ole mikään ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Historiallinen perspektiivi osoittaa, että aikoinaan demokratiaa pidettiin haihatteluna. Monarkia sen olla pitää! Nykyään ollaan ehdottoman yksimielisiä siitä, että demokratia on monarkiaa parempi hallitusmuoto. Aiheesta, sen on historia opettanut. Aivan yhtä liikuttavan yksimielisiä ollaan siitä, että demokratia on paras mahdollinen hallitusmuoto - huomaamatta että samaa perustelua käytettiin monarkiaankin.

Demokratia toimii kuitenkin vain niin kauan hyvin, kun äänestäjien enemmistö on veronmaksajia. (Toki jokin muukin syy voi viedä demokratian kriisiin, mutta tämä on tällä hetkellä polttavin.) Siinä vaiheessa, kun enemmistö huomaa voivansa äänestää vähemmistöltä rahat pois, syntyy Curley-ilmiö. Mikä lyhyellä tähtäimellä hyödyttää köyhempää väestönosaa, mutta nakertaa yhteiskunnan moraalia kaikissa kerroksissa. Alaluokassa siksi, että on helpompaa äänestää itselleen etuisuuksia kuin hankkia niitä omalla työllään. Keskiluokassa siksi, että työskentely ei enää kannata marginaaliverotuksen viedessä työn tulokset omasta käytöstä pois. Yläluokka on ainakin toistaiseksi pärjännyt.

On kummallista, että yhteiskunnallisessa keskustelussa hyvinvoinnin mittarina on alettu pitää sitä, kuinka paljon etuisuuksia jaetaan. Mietitäänpä esimerkiksi sitä, että muuttotappioista ja alijäämäisestä budjetista kärsivä Hornankuusen kunta harkitsee kahta vaihtoehtoista menetelmää tilanteen kääntämiseksi:
Vaihtoehto 1: Tarjotaan ilmainen kunnallinen päivähoito kaikille lapsille.
Vaihtoehto 2: Maksetaan jokaiselle kunnasta pois muuttavalle yli 25-vuotiaalle tuhannen euron kertakorvaus, joka tietysti tulee maksaa takaisin mikäli henkilö muuttaa takaisin kuntaan.
(Jälkimmäinen vaihtoehto on tietysti mahdoton käytännössä ajateltavaksikin, mutta ajatellaan nyt teoriassa.)
Vaihtoehto 1 kuulostaa hyvältä ja houkuttelisi hyvässä tapauksessa 1-2 lapsiperhettä muuttamaankin kuntaan. Tosin se nostaisi kuntaveron äyrilukua. On sitä paitsi vaikea kuvitella, että lapsiperhe muuttaisi kuntaan ilmaisen päivähoidon perässä. Kyllä muuton edellytys on työpaikka kunnassa, ellei nyt satu olemaan mahdollista käydä naapurikunnassa töissä. Niin tosiaan, paitsi ne joilla työpaikkaa ei muutenkaan ole. Sama se onko työttömänä Hornankuusessa vai Huitsinnevadassa. Niinpä kunta saa noiden 1-2 työssäkäyvän lapsiperheen lisäksi vähintään saman verran muuttovoittoa lapsiperheinä, jotka eivät tuota kunnan kassaan senttiäkään veroäyreinä. Lisäksi veroäyrin nosto ajaa melko varmasti 1-2 perhettä muuttamaan naapurikuntaan, joka tarjoaa matalampaa veroäyriä. Ei tarvitse olla kovin kummoiset tulot, jotta yhden prosenttiyksikön ero veroäyrissä riittää kuittaamaan kahdenkin lapsen päivähoitomaksut.
Vaihtoehto 2 taas kuulostaa käsittämättömältä. Muuttotappioinen kunta on valmis maksamaan siitä, että sieltä muutetaan pois! Vaan hetkinen miettimistä. Tuhannen euron poismuuttopalkkio ei ole mikään muuttopäätöksen syy kellekään, joka on veronmaksaja. Jos hän muuttaa pois, syyt ovat ihan muualla. Pois muuttavat ne, joille tuhat euroa on iso raha. Eli sellaiset, jotka kuormittavat kunnan taloutta. Seuraus on budjetin muuttuminen ylijäämäiseksi, veroäyrin lasku ja tehän kyllä tiedätte että alhainen veroäyri houkuttaa niitä jotka veroja maksavat. Lisäksi palkkio koskee vain yli 25-vuotiaita eli opiskelemaan joka tapauksessa muuttavat eivät sitä saisi.

Tuossa esimerkissä otetaan Curley-ilmiö käänteisesti käyttöön eli poistetaan etuisuuksia tarkoituksena kasvattaa vaurautta. Siinä on vain se vika, että se ei ole helppo ratkaisu. Se ei toimi heti, vaan viiveellä. Tämän ratkaisun toimivuuden ymmärtäminen vaatii siihen perehtymistä. Lyhyellä keskittymiskyvyllä varustettu äänestäjien enemmistö pöyristyisi kakkosvaihtoehdosta ja kannattaisi ilman muuta ykköstä.
Etsimättä tulee mieleen Pohjantähti-trilogian paronin repliikki räätäli Halmeelle yleisestä äänioikeudesta:
- Kaikki päin helvetti. Kaikki äänet. Mitä ymmärtä yks piika tai yks Leppänen valtion asiat. Se vie hunninko. Puute tule. Nälkä tule. Kaikki sekasta.
Paroni luuli olevansa oikeassa lyhyellä tähtäimellä, mutta reilusti toistasataa vuotta siihen vaadittiin.

Mies ja ääni -periaatetta ei kuitenkaan noin vain kaadeta. Ei järjestelmän sisältä. Curley-ilmiö takaa sen. Vaihtoehtoisia ja ilmeisen parempia järjestelmiä voi luonnostella, mutta niiden hyväksytyksi saaminen ei ole mahdollista demokratian sisällä.
Sen, joka aikoo saada paremman järjestelmän aikaan ja demokraattisen paradigman kumottua, on syytä varautua siihen, että demokratia puolustaa itseään rajuin keinoin, kuten EU:n kuolemantuomion salliva hätäjarrupykälä paljastaa. Paradigmaa vastaan taistelevia on perinteisesti teloitettu massoittain, vaikka tarkoituksena onkin saattaa voimaan aiempaa parempi järjestys - tai ehkä juuri siksi.


Entä miten Clavellin romaanin vallantavoittelija Toranagalle - ja hänen reaalimaailman esikuvalleen Tokugawalle - kävi?

Pitkien kamppailujen - kirjassa on toistatuhatta sivua - jälkeen Toranaga saavutti tavoitteensa. Hänestä tuli shōgun, joka perusti nimeään kantavan shōgunaatin, joka hallitsi Japania kaksisataaviisikymmentä vuotta. (Shōgunaatin viimeisiin hetkiin perustuu Clavellin viimeiseksi jäänyt romaani Gai-Jin.) Kirjan lopussa Toranaga metsästää haukalla miettien samalla tapahtunutta ja tulevia suunnitelmiaan. Blackthorneen päästessään hän ajattelee:
Sanoin sinulle ensi kerran tavatessamme, ettei kapinointia voi koskaan puolustella mitenkään, ja sinä vastasit, että kyllä voi - jos voittaa! Oi, Anjin-san, silloin minä sidoin sinut itseeni. Olen samaa mieltä kanssasi. Kaikki on oikein, jos voitat.