keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kaksi vanhaa sossujätkää


Hornankuusen kirjasto tyhjensi menneenä kesänä varastojaan poistomyynnillä, kuten kirjastoilla ympäri maan on tapana tehdä. Tällä kertaa oli ilmeisesti kaiveltu kellaria myöten, sillä myytäviin oli ilmaantunut sellaisia opuksia, joita ei lainahyllyssä ole näkynyt vuosikymmeniin. Matkaan tarttui – muutaman muun ohella – kaksi itsenäisyyden alkuvuosikymmenien vasemman laidan vaikuttajan muistelmakirjaa. Ei elämäkertoja, koska molemmat kattoivat vain varsin rajatun ajan kirjoittajan elämästä.
Ensimmäinen oli SKP:n vahvan miehen Arvo ”Poika” Tuomisen Kremlin kellot, alaotsikkona Muistelmia vuosilta 1933-1939. Toinen oli ”punapääoman” kantaisä, SDP:n moninkertaisen ministerin Väinö Tannerin Olin ulkoministerinä. Kyseinen ulkoministerikausi kattoi ajan 1.12.1939 – 27.3.1940.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että jostain syystä en ollut kumpaakaan kirjaa aiemmin lukenut. En tiedä, olivatko poistuneet lainahyllyistä varastojen puolelle jo siinä vaiheessa, kun Pikku-Jaskaa alkoi kiinnostaa muunkin kuin Aku Ankan lukeminen. Painovuodet kirjoilla kun olivat 1956 ja 1950.

Arvo ”Poika” Tuomisen tarina on varhaisvuosien kommunistille tyypillinen. Köyhän perheen lapsi, joka hurahti kommunismin lupaaman autuuden pauloihin. Älykäs poika ei ajalle (s. 1894) tyypilliseen tapaan päässyt jatkamaan oppikouluun. Henkisiä kykyjä vastaavia tehtäviä löytyi aatekentän vasemmalta laidalta. Tuominen pääsi Kansan Lehteen toimittajaksi 1917 ja oli vapaussodan aikana päätoimittaja, vasta 23-vuotiaana. Niinpä rintamalle asti ei ollut aikaa. Sodan jälkeen Tuominen selvisi valkoisten kavereiden ansiosta kuin koira veräjästä ilman kuulaa rintaan tai edes vankileiriä – paitsi mitä nyt joutui lyhyeksi ajaksi valkoinen nauha käsivarressaan vanginvartijaksi. Olojen rauhoituttua taistelu kommunismin puolesta jatkui ja sittemmin vankilakin tuli tutuksi. Osoite oli Tammisaaren pakkotyölaitos vuosina 1922-26 ja uudelleen 1928-33. Toistamiseen vapauduttuaan Tuominen katsoi toiminnan tulleen Suomessa mahdottomaksi ja siirtyi Tukholman kautta Moskovaan, josta palasi takaisin Tukholmaan 1939. Näihin vuosiin sijoittuu Kremlin kellot. Kirja julkaistiin vasta 1956, jolloin Tuominen katsoi ajan koittaneen. Stalinin eläessä ei julkaisua olisi voinut edes ajatella, sillä vaikka poloniumia ei tuolloin tunnettu, osasivat NKVD:n murharyhmät käyttää alkeellisempiakin konsteja. Julkaisun aika tuli vasta Hrustsevin tuomittua Stalinin teot XX puoluekokouksessa.

Väinö Tanner valitsi pari pykälää maltillisemman tien. Köyhistä oloista lähti hänkin ja ajasta (s.1881) huolimatta kävi koulunsa ylioppilaaksi, sitten Suomen Liikemiesten Kauppaopiston ja valmistui lopulta lakimieheksi 1911. Valmistuminen viivästyi myös politiikan takia, sillä Tanner oli jo nuorena omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen ja tullut valituksi SDP:n riveissä eduskuntaan 1907 vasta 26-vuotiaana. Suomen itsenäistyessä 1917 hän oli jo senaatin eli silloisen hallituksen jäsen. Vapaussodassa Tanner pysytteli sivussa ja oli yksi harvoista sosialistien johtomiehistä, joka selvisi rangaistuksetta. Niinpä Tanner pääsikin SDP:n puheenjohtajaksi heti toiminnan käynnistyessä uudelleen 1918 (tuleeko muuten mieleen toista sisällissotaa, jossa hävinnyt osapuoli aloittaa toimintansa samalla nimellä vielä samana vuonna tappion jälkeen?) ja oli puheenjohtajana vuoteen 1926 asti. Tämän jälkeen hän pääsi yllättäen vähemmistöhallituksen pääministeriksi vuoden ajaksi. Toimiessaan presidentin sijaisena 16.5.1927 hän otti vastaan armeijan lippujuhlaparaatin, joka järjestettiin tavan mukaan vapaussodan päättymispäivänä. Temppu kuului protokollaan, mutta herätti puoluepukareissa pahennusta sekä vasemmalla että oikealla. Isänmaallisten keskuudessa se herätti kunnioitusta niin vasemmalla kuin oikeallakin. Poliittisen uran merkittävin hetki osui kuitenkin kohdalle talvisodan sytyttyä, jolloin Cajanderin hallitus joutui eroamaan. Tanner päätyi tehtävään, josta Olin ulkoministerinä talvisodan aikana kertoo. Kirja julkaistiin 1950, kolme vuotta sen jälkeen kun Tanner oli vapautunut sotasyyllisyysvankeudesta ja samana vuonna, kun hän palasi kansanedustajaksi.

Arvo "Poika" Tuominen pakeni siis Suomesta Tukholmaan 1933. Reilun parin kuukauden oleskelun jälkeen järjestyi laivakyyti ihannemaa Neuvostoliittoon. Leningradista matka jatkui Moskovaan, missä Tuominen työskenteli seuraavan kuuden vuoden ajan lähinnä kommunistisen internationaalin hallintotehtävissä. Usko kommunismiin oli kylläkin saanut jo rajun iskun ensimmäisenä maanpakolaisvuonna vierailulla vasta avatulla Stalinin kanavalla. Tuomiselle oli käynyt nopeasti ilmi, millaisella orjatyöllä kanava oli tehty. Sittemmin on arvioitu urakan vaatineen 25 000 kuollutta. Kommunismi ei ollutkaan sellainen onnela kuin hän oli kuvitellut, vaan kehitys vei jatkuvasti huonompaan suuntaan.
Lopullinen isku uskolle kommunismiin tuli maatalouden kollektivisointia seuratessa. Tuominen kuvaa eloisasti, kuinka kolhooseja pakotettiin luovuttamaan kaikki siemenviljoja myöten. Traagista oli se, että tämän piti tapahtua vapaaehtoisesti. Aluksi politrukki äänestytti, myydäänkö vilja naurettavaan pilkkahintaan valtiolle vaiko ei. Vain yksi äänesti myynnin puolesta. Seuraavana päivänä äänestettiin uudelleen. Tällä kertaa matkassa mukana olivat GPU:n miehet. Aluksi pidätettiin kolhoosin puheenjohtaja ja kaksi muuta, jotka olivat edellisenä päivänä äänekkäimmin vastustaneet viljan myyntiä. Ilmoitus oli, että olivat, mokomat, harjoittaneet laitonta viljakauppaa josta seuraa vähintään kaksi vuotta vankeutta ja karkoitus. Sitten äänestettiin taas. Tälläkin kertaa enemmistö vastusti, mutta myyntiä kannatti jo kuusi. Tämän jälkeen pidätettiin kaksi työntekijää lisää samalla tuomiolla ja äänestettiin uudelleen. Nyt tuli jo parikymmentä puoltoääntä, mutta se ei vielä riittänyt. Näytelmä toistui vielä kahdesti ja viisi uutta työntekijää sai menolipun Siperiaan. Kolhoosi vastusti edelleen, viljanmyynnistä kun olisi seurannut nälänhätä ja mahdollinen nälkäkuolema. Seuraavana päivänä palattiin uudelleen kolhoosille, tällä kertaa miliisin ja GPU:n lisämiehityksen tukemana. Muutaman äänestyksen ja toistakymmentä vangitsemista myöhemmin äänestyksessä saatiin pieni enemmistö viljan myynnin puolesta. Sepä sitten riittikin ja proletariaatin diktatuuri oli taas saanut riemuvoiton.
Nähtyään Stalinin hallintojärjestelmän ja salaisen poliisin terrorin toiminnassa Tuominen oli saanut tarpeekseen. Suuri osa hänen työtovereistaan oli vangittu tai surmattu vainoissa. Vahingoittumattomana selvisi vain Otto Wille Kuusinen, jonka perseennuolennan Suomen ennätystä hätyyteltiin vasta 2000-luvulla EU:n jäsentenvälisissä. Kuusinen koki yhtenä harvoista Stalinin läheisistä luonnottoman kuoleman, siis eli vanhaksi joutumatta epäsuosioon. Vähemmästäkin on ansaittu hautapaikka Kremlin muurissa. Tuomisen tuomio Kuusiselle on varsin tyly: Kuusinen ei koskaan auttanut ketään, ei edes omia sukulaisiaan. Tärkeintä oli koiran lojaliteetti sille, joka kulloinkin oli vallassa.
Vuonna 1938 Tuominen palasi Tukholmaan vähin äänin. Kreml ei käsittänyt illusioiden kadonneen, vaan lähetti 13.11.1939 kirjeen, jossa käski palata kiireesti Moskovaan "mielusta tehtävää" varten. Tuominen aavisti minkätapaisesta toimenkuvasta oli kyse ja kieltäytyi. Niinpä aina uskollinen Kuusinen päätyi hänen sijaansa Terijoen hallituksen pääministeriksi. Tuominen puolestaan tuki Suomen laillista hallitusta ja kehotti kommunisteja taistelemaan Suomen puolesta.

Pääministeri Cajanderin hallitus erosi heti talvisodan sytyttyä. Tämä oli poliittisesti välttämätöntä, koska Suomen tavoite oli saada rauha aikaan mahdollisimman pian ja hallitus, etenkin sen ulkoministeri Eljas Erkko, oli menettänyt toimintakykynsä Neuvostoliiton suhteen. Niinpä hallitus erosi - tosin uusi Risto Rytin luotsaama hallitus oli suurelta osin miehitykseltään sama. Pääministeriksi haluttiin Suomen Pankin pääjohtaja Ryti hänen kyvykkyytensä ja politiikan ulkopuolisuutensa takia - hän ei moneen vuoteen ollut hoitanut poliittisia tehtäviä. Väinö Tanner ja presidentti Kyösti Kallio sattuivat samaan aikaan paikalle Rytiä suostuttelemaan. Tämä oli aluksi hyvin vastentahtoinen, kunnes Tanner lupasi ryhtyä ulkoministeriksi. Asia oli sillä päätetty.
On helppoa syyllistyä jälkiviisauteen, kun tietää kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin mistä oikeasti oli kyse. Tämän myöntää osin Tanner itsekin muistelmissaan todetessaan, että ennen toisen maailmansodan alkua uskottiin vielä kansainvälisiin sopimuksiin ja Kansainliittoon. Tästä huolimatta on kummasteltava suomalaisten poliitikkojen naiiviutta. Tanner oli mukana toisella ja kolmannella Moskovan neuvottelumatkalla ennen talvisotaa. Tuolloin toinen maailmansota oli jo käynnissä, joten Puolan kohtalon olisi luullut kertovan mitä merkitystä sopimuksilla ja Kansainliitolla on. Ellei Italian Abessinian-miehitys jo reilut kolme vuotta aiemmin ollut sitä tehnyt. Silti usko kansainväliseen yhteisöön ja Neuvostoliiton nöyryyteen sen edessä oli vahva.
Toinen kummastelun aihe oli naiivius venäläisten neuvottelutaktiikan edessä. Käytiin yksityiskohtaisia pohdintoja siitä, minkä osan Hankoa tai Suomenlahden saaria Suomi olisi valmis luovuttamaan ja mihin kohtaan raja asettuisi Kannaksella. Tajuamatta että Stalin halusi ihan jotain muuta, kuten Enson ja Värtsilän tehtaiden tuotantoa. Ei kyse ollut Leningradin turvallisuudesta. Erityisen kummallista on se, että Suomessa oli tuolloin vahvaa Venäjän tuntemusta aina Mannerheimia myöten, mutta silti ei tajuttu että venäläiset eivät neuvotteluissa kerro koskaan mitä he oikeasti haluavat.
Olisi mielenkiintoista tietää, mihin asentoon Stalinin viikset olisivat nytkähtäneet jos suomalaiset olisivat antaneet vastaehdotuksen. Raja pysyy ennallaan, mutta saatte kauppasopimuksen myötä teollisuustuotantoa asevelihintaan. Ja miettikääpäs, toveri Stalin, seuraavaa. Te sanotte olevanne huolissanne Saksan hyökkäyksestä Suomen alueen kautta. Me emme luovu Suomen alueesta edes teidän uhkanne edessä. Vielä vähemmän meren takana olevalla Saksalla on mitään toivoa käyttää meidän aluettamme. Kuvitelkaa sitten seuraavaa. Te otatte Suomelta väkisin tai puoliväkisin osan sitä maata, jota suomalaiset ovat aina asuttaneet. Haluatteko te mieluummin että teillä on luotettava naapuri kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista vai nyrkkiä taskussaan puristava naapuri sadan kilometrin päässä Leningradista? Haluatteko että teillä on kauppaa käyvä naapuri, joka puolustaa omaa aluettaan henkeen ja vereen ketä tahansa vihollista vastaan vai naapuri, joka on altis taipumaan vieraan maan sille antamiin lupauksiin oman alueensa takaisin saamisesta, jos se sallii käyttää aluettaan läpikulkuun Neuvostoliittoa vastaan? Kumpaa te, toveri Stalin, haluatte?
Mutta näin ei tapahtunut. Ehkä tuollakaan ei olisi ollut mitään merkitystä, ehkä talvisota oli jo päätetty asia samaan tapaan kuin Preussille oli välttämätöntä kokeilla armeijaansa pientä Tanskaa vastaan ennen Ranskan sotaa ja Saksan yhdistämistä keisarikunnaksi.
Seuraava naiivius nähtiin talvisodan aikana, kun mietittiin ulkomaisen avun vastaanottamista. Onhan tietysti ymmärrettävää, että äärimmäisessä hädässä turvautuu vähäiseenkin oljenkorteen ja deus ex machina -toiveajatteluun. Silti ei voi olla kummastelematta sitä naiiviutta, jolla brittiläis-ranskalaisten joukkojen saapumisen uskottiin pelastavan tilanteen. Kuinka vaikeaa olisi ollut pelkästään saada joukot paikalle, vaikka Ruotsi olisikin myöntänyt täydellisen tukensa kauttakululle - jota se ei todellakaan tehnyt. Toiseksi, mikä olisi ollut joukkojen taisteluarvo niille vieraassa maastossa ja maassa? Tehdäkseen ratkaisevan vaikutuksen joukkojen määrän olisi pitänyt olla samaa luokkaa kuin koko suomalaisen kenttäarmeijan vahvuus. Millä tällainen joukko, tai edes neljännes siitä, olisi huollettu? Kuten vanha viisaus sanoo, amatöörit tutkivat strategiaa ja ammattilaiset logistiikkaa. Ja kolmanneksi, kuinka sitten olisikaan käynyt kun Saksan salamasota muutamaa kuukautta myöhemmin murskasi Tanskan, Norjan ja koko Länsi-Euroopan?
Suomalaisten puolustukseksi voi toki sanoa, että samanlainen naiivius tuntui vallitsevan muuallakin. Ranskan ollessa jo musertumisen partaalla pääministeri Reynaud lähetti Rooseveltille vetoomuksen, jossa hän pyysi kalustoapua, kuten lentokoneita. Ikään kuin lentokoneet olisi saatu Atlantin yli hetkessä ja ne olisivat ihmeaseita, joihin ensi kertaa istuvat lentäjät kykenisivät kääntämään sodan kulun.
Lopulta todettiin ulkomaisen avun mahdottomuus ja lähtetettiin valtuuskunta matkaan. Nykyihmiselle voi olla vaikea käsittää, kuinka hitaasti tieto kulki Tukholman kautta Moskovaan matkustaneen rauhanvaltuuskunnan kanssa. Sähkösanomat viipyivät yleensä puoli vuorokautta ja jäivät joskus kokonaan tulematta. Jokainen puoli vuorokautta tarkoitti sodan loppuvaiheen tahdilla noin neljääsataa kuollutta suomalaista.
Rauha solmittiin ja aseet vaikenivat, mutta eduskunnan piti se vielä hyväksyä. Rauhansopimuksen harvoihin vastustajiin kuuluivat sotaa edeltäneen hallituksen sisäministeri Urho Kekkonen ja IKL:n kansanedustaja, Lapuan liikkeen johtohahmoihin kuulunut rovasti K. R. Kares. Näistä jälkimmäinen pysäytti Tannerin muutamaa kuukautta myöhemmin eduskunnan käytävällä ja tunnusti olleensa väärässä. Kekkonen ei katumusta osoittanut silloin kuten ei myöhemminkään. Kumma kyllä, tämä ei haitannut Kekkosen idänsuhteita myöhemmin. Tätä en muista liiemmin kummastellun. Selitys on selvä. Pragmaattiset neuvostokommunistit tajusivat Kekkosen olleen jo tuolloin opportunisti. Hän oli joutunut politiikassa sivuraiteelle ja silloin on turha pyrkiä vallanpitäjien suosioon, vaan toimia vastakkaisesti ja toivoa parasta.

Sodan päätyttyä Arvo Tuominen palasi Suomeen 1956. Hän liittyi SDP:hen hylättyään kommunismin lopullisesti ja istui eduskunnassa 1958-62. Tuominen pysyi yhteiskunnallisena keskustelijana lähes kuolemaansa 1981 asti. Tsekkoslovakian miehityksen aikaan 1968 Tuominen varoitti Neuvostoliiton solutustaktiikasta, millä pyrittiin mädättämään Suomi sisältäpäin. Kokenutta miestä ei kuunneltu riittävän tarkkaan ja sen hintaa maksamme yhä vihervasemmistolaiseksi suomalaisuusvihaksi mutatoituneen kommunistimädätyksen myötä.
Tanner puolestaan palasi politiikkaan, istui vielä vuosia eduskunnassa ja oli SDP:n puheenjohtajana 1957-1963. Hän kuoli 1966.

Molempien miehien muistelmissa teki vaikutuksen heidän rohkeutensa ja uhrivalmiutensa. En kannata kummankaan arvomaailmaa, mutta se ei estä arvostusta.
Tuominen istui vuosikausia vankilassa aatteensa vuoksi ja vietti parikymmentä vuotta maanpaossa. Neuvostoliitossa hän näki jatkuvasti, kuinka lähipiiri joutui vankileireille ja joskus teloitusryhmän eteen. Hän olisi voinut selvitä helpolla luopumalla aatteestaan 1920-luvulla. Ei voi olla miettimättä, miltä miehestä on todella tuntunut, kun hän on tajunnut viettäneensä kolmekymmentä vuotta elämästään vankeudessa ja maanpaossa valheen takia.
Tanner suostui ulkoministeriksi vaikeassa tilanteessa ja istui jatkosodan jälkeen vankilassa "sotasyyllisenä". Hän olisi aivan hyvin voinut kieltäytyä ryhtymästä mahdottomaan tehtävään, mutta velvollisuudentunto ja isänmaallisuus eivät tarjonneet vaihtoehtoja.

Kun vertaa tuon ajan poliitikkojen rohkeutta nykyihmiseen, tuntee itsensä pieneksi. Poliittisella toisinajattelijalla ei ole vaaraa teloitetuksi tulemisesta ja vankilan riskikin on olematon, kunhan ei nyt aivan kaikkia totuuksia mene laukomaan epäsopivalla tavalla ilmaistuna. Isoimmat riskit ovat työpaikan menetys ja julkinen maineen teilaus, jotka muutamat päänsä anonymiteettipensaasta nostaneet ovat joutuneet kokemaan. Nimimerkin takaa kirjoittamista voi toki perustella sillä, että on aivan sama kuka asiaa kirjoittaa, kunhan teksti on oikein. Toisaalta lukijamäärät kasvaisivat jokaisella anonyymilla varmasti, jos tulisi kaapista ulos. Mutta maan tapa on niin 1920-luvulla kuin 2010-luvulla ollut anonymiteetti muilla paitsi niillä, joilla on pyrkyä poliittisiin luottamustehtäviin. Siitä huolimatta entisaikoina oltiin rohkeampia. Kommunistit olivat julkisesti kommunisteja, kun taas nykyään perussuomalaiseksi tai ylipäätään haittamaahanmuuton vastustajaksi ja kansallisten arvojen kannattajaksi julkisesti tunnustautuvalla on oltava melkoisesti siviilirohkeutta.

Tai ehkä asiamme ovat kuitenkin niin hyvin, että meillä on yksinkertaisesti liian täydet vatsat kapinoimaan mokutusta vastaan. 1920-luvun kommunistilla oli vain voitettavaa, vaikka hän väärää hevosta veikkasikin. Meillä on yksinkertaisesti sanottuna liian hyvät oltavat ja liikaa menetettävää, että uskaltaisimme pistää elämämme peliin Suomen puolesta - niin kauan kun asiat ovat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Tämä siitä huolimatta, että toisin kuin kommunisteilla aikanaan, haittamaahanmuuton vastustamisen oikeudellisuudesta ei voi erehtyä. Jopa haittamaahanmuuton kannattajat tunnustavat - pahimmin höynäytettyjä avohoitopotilaita lukuunottamatta - sen turmiollisuuden Suomelle ja vetoavat ainoastaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Käsitys oikeudenmukaisuudesta on kylläkin kummallinen, mutta suotakoon heille kaikin mokomin oikeus mielipiteeseensä - kunhan he suovat muille oikeuden faktoihin.

22 kommenttia:

  1. Kiitos Jaskalle erittäin hyvästä historiallisesta kirjoituksesta joka veti perustellut lonkerot myös nykypäivään. Minulla ei ole oikeastaan tähän muuta lisättävää kuin Jaskan lause:

    ”Tuleeko muuten mieleen toista sisällissotaa, jossa hävinnyt osapuoli aloittaa toimintansa samalla nimellä vielä samana vuonna tappion jälkeen?”

    On kovasti muodikasta vetää kerta toisen jälkeen esille valkoinen terrori (muttei tietenkään punaista terroria) mutta tuo lause kertoo hyvin siitä että maa pyrki todellakin rauhaan eikä mielivaltaan.

    VastaaPoista
  2. Koska on teh internets ja koska jotkut ovat käsittäneet sen arvon ei-valetiedon levittämisessä, laitan tähän linkin mainion "Tiede ja ase" -lehden jutun, jossa käsitellään ranskalaisten suunnittelemaa operaatiota: https://journal.fi/ta/article/view/47561/13436

    Sittemmin 13. puoliprikaati lähtetettiin Norjaan.

    VastaaPoista
  3. Yrjöperskeles: Toki demareiden johtomiehet olivat lähes kaikki vaihtuneet suurimman osan paettua Venäjälle ja vähän alemman johdon istuessa vankileirillä tai tultua ammutuksi. Mutta silti. Ja valkoinen terrori sodan jälkeen oli nappikauppaa verrattuna siihen mitä punainen olisi ollut.

    nakajima: Artikkelissa tuodaan hyvin esiin se, millaisia logistisia ongelmia ja vieraita olosuhteita joukot olisivat kohdanneet. Eikä tuo muukalaislegioonan 13. puoliprikaati Norjassa ihmeitä saanut aikaan, vaikka kohtuullisesti pärjäsikin.

    VastaaPoista
  4. Tannerin kirjan olen kyllä lukenut, Tuomisen kirjaa en.
    Puuttuisin tässä vain pariin pikkuseikkaan.

    Kirjoitit, että Stalin tavoitteli jo syksyllä 1939 Enson ja Värtsilän tehtaiden tuotantoa?
    Oliko tuo pelkkä arvelu vai voitko viitata johonkin?
    Totta on, että Stalin mainitsi jo tuolloin, että Neuvostoliiton sotilasjohdon vaatimuksena oli "Pietari Suuren raja", toisin sanoen Uudenkaupungin rauhan raja vuodelta 1721, joskin Stalin itse ilmoitti (hämäyksen vuoksi?) tyytyvänsä pienempiin vaatimuksiin.
    Ja se Pietari Suuren raja tosiaan kulki suurimmaksi osaksi lähellä nykyistä, ensimmäisen kerran vuonna 1940 vahvistettua rajaa.
    Mutta ei ollut täsmälleen sama. Ainakin itäisimmältä osaltaan se poikkesi nykyisestä paikoitellen kymmeniäkin kilometrejä.
    Jos vuoden 1721 raja sellaisenaan olisi vahvistettu uudeksi rajaksi, ainakin Värtsilä olisi kyllä jäänyt Suomelle. Samoin mahdollisesti Ensokin, mutta siitä en ole yhtä varma.

    Kun vuosien 1721 ja 1743 rauhansopimuksissa Venäjälle luovutettu ns. Vanha Suomi vuonna 1812 yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan, siitä muodostettiin Viipurin lääni. Ja vielä vuonna 1939 Viipurin ja Kuopion läänien raja suunnilleen Parikkalan ja Punkaharjun välistä Ilomantsin itäpuolelle saakka noudatti vuoden 1721 valtakunnanrajaa (jota tältä osin ei vuonna 1743 muutettu; sen sijaan silloin Venäjään kyllä liitettiin etelämpänä laaja alue, joka ulottui Kymijokeen saakka.)
    Vaikka lääninraja oli mainitsemallani osuudella vuonna 1940 ikään kuin valmiiksi merkittynä tarjolla valtakunnan rajaksi ja vaikka se itse asiassa olikin silloisella paikallaan juuri Stalininkin mainitseman "Pietari Suuren rajan" jäljiltä, sitä ei kuitenkaan noudatettu. Uusi raja oikoi vanhan lääninrajan mutkat ja leikkasi sen kolmessa kohdassa. Niinpä Parikkala, Saari ja Uukuniemi jäivät Suomelle, samoin yhdessä lääninrajan mutkassa sijainnut Korpiselän kunnan läntisin osa, vaikka nämä olivat vuonna 1721 joutuneet Venäjälle ja kuuluivat myöhemmin Viipurin lääniin. Toisaalta Värtsilä sijaitsi Kuopion läänin puolella ja oli vuonna 1721 jäänyt Ruotsille, mutta vuonna 1940 se joutui Neuvostoliitolle.

    Sitä vastoin Enson kohdalla vuoden 1721 lyhytaikaiseksi jäänyt valtakunnanraja ei ollut enää 1930-luvulla voimassa läänin- eikä kenties edes kunnanrajana. Myös se vuonna 1743 Venäjälle luovutettu alue (suunnilleen myöhempi Kymen lääni) kuului tuolloin Viipurin lääniin.

    Ensosta puheen ollen: siitä tosiaan syntyi vuonna 1940 riitaa vielä rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeenkin, kuten Tannerin kirjassakin kerrotaan. Ainakin Tanner väitti, että rauhansopimuksen liitteessä olleen kartan mukaan Enso olisi jäänyt Suomelle, joskin aivan rajan pintaan, mutta neuvostoliittolaiset vaativat sitä itselleen. Joskus kuulee jopa väitettävän, että vasta uutta rajaa maastoon merkinneet maanmittarit olisivat ratkaisseet Enson kohtalon.

    VastaaPoista
  5. Kun Stalinin kanssa neuvoteltiin syksyllä 1939, missä oli oikeaa sotaa Euroopassa? Ei missään.

    Poika Tuominen pelasi hyvin pitkään kaksilla korteilla. Hyvä tutkimus miekkosesta olisi paikalllaan.

    VastaaPoista

  6. Kiitos "pauhannasta", Jaska! Tuhtia asiaa, kuten ennenkin.
    Molemmat kirjat luin jo poikasena 50-luvulla; toki ne myös nyt ovat uudelleen (poistomyynneistä, kirppareilta, antikvaareista jne.) hankittuina kirjastossani.

    Itse asiassa molemmat miehet, Tanner ja Tuominen tekivät suurimman tekonsa talvisodan alkaessa. Tanner sovitti ulkoministerinä sen suuren syntinsä, että vastusti jäykästi armeijan varustautumismäärärahoja 30-luvulla aina sodan kynnykselle asti. Tuominen taas tunnetulla kieltäytymisellään Kremlin seireenilauluista sovitti siihenastisen maanalaisen kommaritoimintansa.

    Muuten sanoisin eräälle anonyymille, että Tuominen ei ole miekkonen!

    Sitten vielä jotenkin tähän liittyvä asia, vaikkei liitykään:
    Edwin Linkomies kirjoittaa "Vaikea aika"- teoksessaan (ilmestyi postuumisti 1970)sivulla 117 ylittämättömästi ( unkarilaisen ) naiskauneuden tenhovoimasta. Satuin selailemaan teosta vuosikymmenien jälkeen, ja tässä se on:

    "Salongissa seisoi jo vieraita odottamassa ja vastaamme tuli tavattoman kaunis, arvioni mukaan enintään nelissäkymmenissä oleva nainen. Olin kuullut, että Kallaylla oli kaunis rouva, muta en osannut heti oivaltaa. Silmänräpäyksen epäröityäni tervehdin rouva Kallayta sellaisen ihastuksen vallassa, jonka naiskauneus aina miehessä aiheuttaa. Istuessani pöydässä hänen naapurinaan sain myös havaita, että hän oli paitsi kaunis myös miellyttävä ja älykäs. Hänen tapansa esiintyä oli ihmeen luonnollinen. Oli kuin hän ei olisi lainkaan ollut tietoinen kauneudestaan tai kuin hän olisi pitänyt sitä itsestään selvänä.
    Kuitenkin hänen kauneutensa oli niin suuri, etten koskaan ole missään maassa ollut samassa seurassa naisen kanssa, jota voisin pitää rouva Kallayta kauniimpana. Hänen ihonsa ei tosin läheltä katsoen ollut enää nuorekkaan raikas, mutta sitähän ei hänen iässään - hänen täytyi olla yli neljänkymmenen - voinut odottaakaan".

    Miklos Kallay oli Unkarin pää- ja ulkomisterinä kakkosrähinän aikaan.

    VastaaPoista
  7. Ehkä asia tosiaan oli niin kuin Jaska arveli: ehkäpä Enso ja Värtsilä tosiaan olivat alun perinkin tärkeimmät kohteet, jotka Stalin aikoi liittää Neuvostoliittoon ja joiden vuoksi hän ylipäänsä aloitti sodan. Enso oli varmaan sotilaallisestikin tärkeä sellutehtaidensa vuoksi: voidaanhan sellusta valmistaa, paitsi paperia, myös nitroselluloosaruutia. (Muistaakseni olen jostakin lukenut, että siellä valmistettiin 1930-luvulla enemmän selluloosaa kuin kaikissa Neuvostoliiton silloisissa tehtaissa yhteensä.) Ja Värtsilä oli tärkeä metalliteollisuuden keskus, jossa voitiin monien siviilikäyttöön tarkoitettujen esineiden lisäksi yhtä hyvin valmistaa myös aseita.
    Ehkäpä kaikki muu siis olikin vain oheisvahinkoa: ehkäpä Neuvostoliitto vaati (ja sai) Viipurikin itselleen vain siksi, koska suorin rautatieyhteys Leningradista (tai Moskovasta) Ensoon sattui kulkemaan Viipurin kautta. Ja ehkäpä monet nykyisen rajan läheisyydessä sijainneet maalaiskylät kokivat saman kohtalon vain siksi, ettei uudesta rajasta tulisi kovin mutkikasta.

    VastaaPoista
  8. Tässä kannattaa nostaa esiin myös edellä mainitun Linkomiehen muistelmat, jossa Aladar Paasosen rooli Talvisodan alla on merkittävä. Paasonen piti Stalinille esityksen, jossa hän osoitti että Stalinin vaatimukset eivät ole sotilaallisesti perusteltuja. Stalin vastasi, että kyse ei ole sotilaallisita perusteluista vaan hänen perusteluistaan.

    Toisin sanoen, Suomessa tiedettiin tasan tarkkaan, että mitkään rajojen muutokset eivät poista sitä tosiasiaa, että Stalinin tavoitteena on ryöstää Suomi. Mannerheim oli Linkomiehen mukaan Paasosen kanssa samaa mieltä.

    Erityisen mielenkiintoinen on ajatus, että eduskunta voisi päättää - ilman vaaleja - päättää alueluovutuksista vieraalle vallalle. Se ei missään olosuhteissa olisi mennyt Suomessa läpi, joten siinä mielessä sota oli väistämätön. Suomi ei ollut ajopuu vaan agression uhri.

    VastaaPoista
  9. Sen vielä lisään, että Arvo Tuomisen mukaan Suomi ei ollut ajopuu kuten Kekkosen aikaan koulunsa käyneille opetettiin. Sekä Vilhelm Assarssonin muistelmissa Stalinin varjossa että Saksan itäisen armeijakunnan komentajan Kurt von Tippelskirchenin muistelmissa todetaan, että Suomella ei ollut pienenä kansana vaihtoehtoja, jollei sellaisena pidetä tuhoutumista.

    VastaaPoista
  10. Näistä hyvistä historiallisista muistumista tuli mieleen, että pitääpä lukea se Poika Tuomisen Kremlin kellot pitkästä aikaa. Tuolta se kirjahyllystä löytyy, kun jaksaa kaivaa.

    Nousi ylös myös toinen ajatus, joka on välillä mielessä pyörinytkin, nimittäin se, että se sisällissota (vapaussota, punakapina) taisi lopultakin olla valepukuinen siunaus. Sen ansiosta sosialidemokraattinen puolue puhdistui suuresta osasta ääriainestaan ja johto jäi maltillisiin käsiin. Tämän ansiosta Suomi pystyi sitten aikanaan menemään Talvisotaan yhtenäisenä kansana. Tuskinpa näin olisi tapahtunut, jos Kuusiset, Taimit ja Haapalaiset olisivat huseeranneet Suomen politiikassa. Vielä sotien jälkeenkin, asevelisosialistien ansiosta, se puolue toimin ne kriittisimmät vuodet vakauttavana tekijänä Suomen politiikassa.

    VastaaPoista
  11. Kimmo Rentola kertoo kirjassaan Stalin ja Suomen kohtalo, että Suomen neuvottelutaktiikka syksyllä 1939 oli omituinen. Neuvostoliitolle välitettiin eri tavoin sellaista kuvaa Suomesta ja Suomen armeijasta, että Stalinilla oli hyvä syy uskoa Suomen kaatuvan kuin korttitalon. Suomalaiset diplomaatit valittivat, ettei Suomi pysty puolustautumaan yksin ja samaa valitti Mannerheim. Suomi on heikko.

    Kun sota alkoi ja Suomi taisteli tosissaan, oli Stalin aidosti yllättynyt ja valitti suomalaisten huijanneen hänet verisen sotaan.

    Vaaran vuosien aikaan pelättiin kommunistien kaappausta. Tsekkoslovakian keikauksen jälkeen 1948 Suomi toi vahvat joukot Helsinkiin ja näytti, että Suomi taistelee. Se tehosi sillä kertaa.

    VastaaPoista
  12. Ukkeli,

    Suomi oli vuonna 1939 heikko. Suomi oli myös poliittisesti hajautunut mutta yhteinen vihollinen yhdisti kansan tavalla, jota ei kukaan osannut kuvitella. Neuvostoliiton tiedustelu ei ollut väärässä muttei osannut psykologiaa.

    VastaaPoista
  13. Tämä Tannerin ja kumppaneiden luottamus Kansainliittoon ja kansainvälisiin sopimuksiin perustui kai pitkälti Suuriruhtinaskunnan aikaan, jolloin keisarikunnan kanssa laadittujen erilaisten sopimusten katsottiin olevan lähestulkoon ainoa puolustus slaavilaisten kansojen mereen hukuttamista vastaan.
    Silloinkaan ei ymmärretty diktatuurin olemusta, vaan kerättiin Suuria Addresseja, että tsaari ne luettuaan ymmärtäisi pahojen apulaistensa konnantyöt ja käskisi heitä lopettamaan suomalaisten sortotoimenpiteet.

    Suuriruhtinaskuntana Suomi oli kuitenkin saanut harjoitella valtionpitoa jopa maailman kansanvaltaisinta parlamenttia myöten, mikä oli omalta osaltaan estämässä Suomea suistumasta sisällissodan jälkeen oikeistodiktatuuriksi.
    Ulkopolitiikasta ei sen sijaan ollut mitään kokemusta. Niinpä Suomi ei osannut 1920-30-luvuilla hankkia itselleen liittolaisia luullessaan Kansainliiton ja hyökkäämättömyyssopimuksen riittävän.

    Tässä valossa en pitäisi lainkaan merkityksettömänä Britannian ja Ranskan hallitusten Suomelle tekemää avuntarjousta. Siihen tarttuminenhan olisi tehnyt Suomesta yhden Liittoutuneista, ja Neuvostoliitto olisi jysähtänyt samaan kastiin Akselivaltojen kanssa.
    Suomessa ei ymmärretty, mitä se merkitsisi sodan jatkoa ajatellen. Stalin ymmärsi sitäkin paremmin, ja teki vikkelästi rauhan puolitoista viikkoa myöhemmin tilanteessa, jossa Suomen puolustus natisi liitoksissaan.

    Sama funktio oli tuolla Reynaudin avunpyynnöllä:
    jos Roosevelt olisi vastannut saman tien, että tulee heti kun keritään toimittaa, se olisi ollut yhtä kuin sodanjulistus Saksalle jo kesäkuussa 1940. Miten se olisi vaikuttanut Saksan strategiaan, etenkin N-Liiton osalta?

    VastaaPoista
  14. Ano 1: Selluloosa oli välttämätön raaka-aine ruudintuotantoon ja pelkästään Enson tehtaat noin tuplasivat NL:n paperintuottokapasiteetin, olen kuullut. Ja kun katsoo Moskovan rauhan rajan mutkia, huomaa "viivasuoran" rajan tekevän mukavasti käännöksen länteen juuri Enson ja Värtsilän kohdilla. Tämä tuskin oli sattumaa.

    Ano 2: Totta kai Tuominen pelasi kaksilla korteilla. Eihän hän voinut tietää kuka on voittamassa. Mutta aate pelata vain toisen puolen puolesta oli mennyt Moskovassa.

    Terho Hämeenkorpi: Pitipä googlailla ja totta oli, kaunis nainen. Syntynyt 1894, kuoli 1945 saksalaisen kranaatin osumasta. Linkomies jatkoi kertoen, että tästä huolimatta Kallaylla oli rakastajatar, joka oli oppositiojohtajan sisko.

    Ano 3: Pidän tätä todennäköisimpänä. Kyllä Stalin tajusi, että se on ihan paskanhailee onko raja 20 vai 50 km päässä Leningradista, ja mitä Leningradin asukkaiden hyvinvointiin tulee niin piirityksen aikainen evakuointikielto osoitti että he kelpaavat vain propagandauhreiksi.

    Kumitonttu: Aivan oikein. Ainoa hyöty alueluovutuksista olisi ollut se, että kun NL olisi sitten hyökännyt, sillä olisi ollut vielä huonommat tekosyyt. Mutta juuri tästä syystä oli selvää, että Hankoa ei voitu luovuttaa - toinen rintama selustaan ei olisi ollut hyvä ajatus.

    Strix Senex: Aivan totta. Kapinaan eivät liittyneet maltilliset ainekset, joiden annettiin sodan jälkeen jatkaa SDP:n toimintaa "varaventtiilinä" vasemmistolaisille.

    Ano 3:n kommentin poistin sekavana. Ole hyvä ja muotoile tekstisi siten, että tarkoitus ymmärretään, niin se myös julkaistaan.

    Ukkeli ja Hemuli: Totta tuokin. Stalin oli huonosti informoitu Suomen taistelukyvystä ja -halusta.

    Qroquius Kad: Tanner toteaa itsekin kirjassaan, että tuolloin uskottiin kansainväliseen yhteisöön (kuulostaako muuten siltä että historia toistaa taas itseään). On aivan totta, että todennäköisesti Suomesta olisi tullut osa liittoutuneita ja Neuvostoliitosta akselivaltoja (jonne se toki aatteellisestikin olisi kuulunut) jos Suomi olisi saanut apua briteiltä ja ranskalaisilta. Mutta tämä toisaalta tuo vielä yhden tason peliin: kai nyt Britannia ja Ranska tämän tajusivat ja heiltä olisi mennyt ns. pupu pöksyyn siinä vaiheessa kun Suomi olisi todennut että tervetuloa tänne hätiin?

    VastaaPoista
  15. Mainitsit jutussasi ohimennen, että silloin (1940-luvulla tai 1950-luvulla) ei poloniumia vielä tunnettu. Kyllä tunnettiin. Sen oli Marie Curie löytänyt jo 1890-luvulla samoihin aikoihin kuin paljon suurempaa huomiota osakseen saaneen radiuminkin. Ja Marie Curie antoi sille nimenkin synnyinmaansa, Puolan mukaan.
    Sekä radiumin että poloniumin tunnetuimmat isotoopit, Ra-226 ja Po-210, kuuluvat välijäseninä uraani-238:sta alkavaan pitkään hajoamissarjaan, joten niitä on hivenmääriä kaikissa uraanimalmeissa, tosin vain niin häviävän pieninä pitoisuuksina, että Curiet saivat niitä eristetyksi vain mikroskooppisia määriä.

    VastaaPoista
  16. Lisäys edelliseen:
    Wikipedian polonium-artikkelissa sanotaan, että Irène Joliot-Curie, Marie Curien tytär, joka äitinsä tavoin tutki ansiokkaasti radioaktiivisia aineita ja sai siitä Nobelin palkinnonkin, kuoli ilmeisesti juuri poloniumin aiheuttamaan leukemiaan. Hän oli nimittäin altistunut sille aineelle, kun sitä sisältänyt kapseli vuonna 1946 räjähti hänen laboratoriossaan. Toisin kuin myöhemmin Litvinenkoa ja mahdollisesti Jasser Arafatiakin, häntä ei tiettävästi kuitenkaan myrkytetty tahallaan, vaan kyseessä oli pelkkä onnettomuus.

    VastaaPoista
  17. Mielenkiintoinen blogaus. Tannerin ja Tuomisen muistelmat eivät löydy hyllystäni, joten tässä oli paljon uutta tietoa sotahistoriasta kiinnostuneelle.

    VastaaPoista
  18. KLS: Tietenkin polonium tunnettiin jo tuolloin. Terkoitin sitä, että venäläiset eivät olleet vielä tuolloin keksineet sen kätevää ominaisuutta murha-aseena.

    Becker: Suosittelen tosiaan näitä kahta kirjaa luettavaksi, jos ne jostain käsiinsä saa.

    VastaaPoista
  19. Kiitos vihjeestä. Tannerin teoksen "Olin ulkoministerinä talvisodan aikana" olin kyllä lukenut jo aikoja sitten. Mutta huomattuani tämän kirjoituksesi päätin lainata kirjastosta tuon Tuomisen kirjan "Kremlin kellot" ja lukea sen. Se ei ollut aivan helppolukuinen, ja kestikin kauan ennen kuin sain sen kokonaan luetuksi. Mutta kyllä kannatti. Jotkut kirjan kuvaukset Neuvostoliiton olosuhteista ja siitä, millä perusteella sillä päätöksiä Stalinin aikana tehtiin, vaikuttivat kyllä niin uskomattomilta, että ainakin ajoittain epäilin kyllä Tuomisen keksineen omiaan. Ja samoin ainakin räikeimmät kohdat siitä, millaisia etuoikeuksia korkeimmilla puoluevirkailijoilla oli tuossa "luokattomassa" yhteiskunnassa ja mitä he myös häikälemättä käyttivät. Pakostakin heräsi epäilys: ei kai siellä sentään noin pitkälle menty...

    Ilmeisesti Tuominen ei kuitenkaan keksinyt omiaan vaan kuvaukset tosiaan vastaavat Stalinin aikaisen Neuvostoliiton todellisuutta.

    VastaaPoista
  20. Kiitos anonyymille. Lämmittää mieltä että näistä kirjoituksista on jotain hyötyä.
    Tuomisen luotettavuudesta on esitetty epäilyjä, mutta ne kohdistuvat lähinnä siihen mitä hän todella tiesi esim. SKP:n toiminnasta ja mikä oli hänen oma roolinsa esim. puhdistuksissa. Epäilykset eivät ole kohdistuneet NL:n olojen kuvauksiin, eivät ainakaan vakavasti otettavat epäilykset.

    VastaaPoista
  21. Kirjoitin pari kuukautta sitten:
    "Mutta huomattuani tämän kirjoituksesi päätin lainata kirjastosta tuon Tuomisen kirjan "Kremlin kellot" ja lukea sen. "
    Edelleen kiitos vihjeestä. Nyt olen lukenut myös hänen kirjansa "Sirpin ja vasaran tie." Ehkä mielenkiintoisin osa siinä oli heti alussa: Tuomisen perustelut sille, miksi hän, asiaa tarkoin harkittuaan, kieltäytyi hänelle tarjotusta virasta Neuvostoliiton Suomeen vuonna 1939 perustaman varjohallituksen pääministerinä. Siihen hänellä olisi ollut suuri houkutus, ja vaikutti jopa siltä, että jos hän olisi suostunut, hän olisi vihdoin viimein saavuttanut sen, mitä oli pitkään suunnitellut. Mutta tarkemmin asiaa pohdiskeltuaan hän päätyi siihen, ettei kyseessä olisikaan suomalaisten vallankumous vaan suoranainen rosvoretki, jollaiseen hän ei missään tapauksessa halunnut osallistua. Ja jo sitä ennen hän oli muutoinkin pettynyt Staliniin, vaikka olikin aikaisemmin ollut hänen innokas kannattajansa. Viimeistään Ribbentropin ja Molotovin sopimus elokuussa 1939 oli hänelle suoranainen järkytys.
    Tosin, hänen marraskuussa 1939 saamastaan kirjeestä ei vielä käynyt ilmi kovin tarkkaan, mihin tehtävään hänet haluttiin, mutta sen perusteella, mitä kirjeessä sanottiin, hän saattoi kyllä jo arvata, varsinkin kun kirje oli päivätty samana päivänä (13.11.1939), jolloin suomalaisten Moskovassa käymät neuvottelut katkesivat.
    Ja jos hän olisi silloin vielä ollut Neuvostoliitossa, hänellä tuskin olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin joko suostua tai joutua teloitetuksi. Mutta hän olikin silloin Tukholmassa.

    VastaaPoista
  22. Ano: Kiitoksia. Tuomisella oli toki se ongelma, että hän tuppasi muistamaan aina sitä enemmän mitä useampi todistaja oli mennyt manan majoille. (Ajatus ei ole minun, lainasin sen jostakin mutta en muista mistä.)

    VastaaPoista