Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Tapahtumistaan odottanut katastrofi sitten tapahtui paraurheilija Ronja Ojan twiittauksen myötä. Twiitissä kerrottiin se täysin julkinen tieto, että paraurheilijat joutuvat maksamaan SUL:lle 900 euron takuumaksun, mikäli eivät saavuta mitalia EM-kisoissa. Itse asiassa koska kyseessä on ”takuumaksu”, urheilija on jo maksanut sen ja maksu palautetaan, mikäli kotiintuomisena on mitali.
Tieto on julkinen, koska se kerrotaan SUL:n lehdessä Huippu-urheilu-uutisissa. (Voi olla että se kerrotaan myös SUL:n sivuilla, mutta siitä viidakosta ei yleensä löydä tarvitsemaansakaan tietoa, saati sitten tarpeetonta.) Menettelytapa on täysin normi. Maksun suuruus on riippuvainen kustannuksista ja sen palautuminen menestyksestä. Muistelisin joku vuosi sitten juniorien EM-kisoissa maksun olleen 600 euroa (paraurheilijoilla kustannukset ovat ymmärrettävistä syistä suuremmat) ja palautusehdon olleen pistesija.
Tietääkseni monessa muussakin lajissa urheilija maksaa osan kustannuksistaan itse. Yleisurheilun tapauksessa on sentään mahdollista saada rahat takaisin, jos menestystä tulee.

Oja kertoi saaneensa kissan pöydälle nostamisesta enimmäkseen positiivista palautetta. Eikä omavastuutakaan tarvinnut maksaa, koska ensinnäkin Oja sijoittui mitaleille ja toiseksi sponsori lupasi maksaa koko Suomen joukkueen takuusummat.
Positiivista palautetta ei ole syytä epäillä. Olihan juttujen kommentointikin lähes täysin paraurheilijoiden puolella. Ihmeteltiin yhdenvertaisuuden puutetta – kyllä paraurheilijoiden tulee ilman muuta saada samat oikeudet kuin muidenkin urheilijoiden. Etenkin kun paraurheilijat sentään menestyvät toisin kuin vammattomat urheilijat, mokomat laiskat paskiaiset. Kommenteista huomasi, kuinka monelle tuli todella paha mieli paraurheilijoita sortavasta kohtelusta. Onhan tämä mielensä pahoittaminen ymmärrettävää – jokainen varmasti haluaa että vammaisilla on samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muillakin. Tämä vain oli valitettava esimerkki siitä, kuinka tunne ohittaa kaikki mahdolliset järkiseikat. Asia meni niin pahasti tunteisiin, että minkäänlainen järjellinen argumentointi ei tullut kyseeseen.

Tämä oli se suo, johon SUL ehdoin tahdoin lähti ottaessaan paraurheilun siipiensä alle. Kun näin tehtiin, minulla oli pahat aavistukset että tässä käy vielä huonosti. Kuten nyt on käynyt. Tosiasia kun on se, että yleisön mielikuvat ovat niin vahvoja, että menestyvän paraurheilijan on saatava samat etuudet kuin omassa sarjassaan samoin menestyvän yleisurheilijan. Tai muuten ei hyvä heilu, kuten SUL:lle kävi. Takuumaksujen asettaminen oli taloudellisesti suorastaan väistämätöntä, mutta yhtä väistämätöntä oli siitä seurannut katastrofi.

Sitten tehdään realiteettitarkistus. Suomessa on enemmän vasenkätisiä sairaanhoitajia (noin 10 000) kuin sokeita (alle 10 000). Jos vasenkätiset sairaanhoitajat päättävät perustaa oman urheilujärjestönsä, niin kai sisar Hento Valkoiselle kuuluu täysi valmennusstipendi, mikäli hän voittaa Euroopan mestaruuden vasenkätisten sairaanhoitajien kuulantyönnössä? Kilpailu on taatusti kovempaa kuin sokeiden kuulantyönnössä, koska potentiaalisia osanottajia on enemmän. Etenkin kun huomioi sen että sokeita on varmaan suhteellisesti enemmän vanhemmissa ikäluokissa.

Odotan sitä paskamyrskyä, joka syntyy kun PQTRLGBTitiTyy -osasto keksii, että Gay Games on olemassa ja siellä pärjääminen on täysipäiväisen urheilun mahdollistavan stipendin arvoista, ilmaisista matkoista nyt puhumattakaan.

Tiedättekö muuten kuinka monta eri kilpailua parayleisurheilun EM-kisoissa oli? En tiennyt minäkään ennen kuin googletin. Otan muuten kiitollisena vastaan, jos joku osaa neuvoa mistä tieto löytyy suomeksi. Jos sain taulukosta oikein laskettua, niin miesten puolella lajeja oli 108, naisten puolella 78 ja vielä yksi sekasarja. Yhteensä 187 mitalilajia tarjolla. Tämä asettaa Suomen sinänsä kunnioitettavan mitalisaldon 8-4-2 eli 14 mitalia hieman uuteen valoon. Vaan eipä media tätä tietoa viitsi kaivaa esiin.
Toisaalta Suomen joukkue onnistui huikealla prosentilla. Yhdestätoista matkaan lähteneestä seitsemän toi mitalin. Vaan mikä onkaan totuus. Klikkasin miesten ja naisten puolelta molemmista neljä satunnaista lajia. Osanottajia oli 6, 4, 8, 7, 7, 5, 5 ja 10.

Tason kapeudesta kertoo parhaiten se, että Leo-Pekka Tähti voitti kultaa 100, 200 ja 400 metrillä sekä hopeaa 800 metrillä. Tähti on epäilemättä huippu-urheilija ja harjoittelee kovaa. Mutta ei tuollainen temppu olisi mitenkään mahdollinen yleisurheilun EM-kisoissa. 100 ja 800 metriä vaativat aivan eri ominaisuuksia, joita ei yhdessä paketissa löydy. Ei Euroopan tasolla eikä edes Suomen tasolla. Edes Suomen 24 parhaan joukkoon yltäminen molemmissa lajeissa eli Kalevan kisojen paikka olisi mahdoton saavuttaa – tai no, Ashton Eaton olisi ehkä parhaimmillaan siihen yltänyt, sillä hän oli kymmenottelijana ylivertainen 400 metrillä. 100 metrin aika olisi ollut Suomen huippua ja tuhat metriä hän oli halliottelussa juossut 2,32,67, mikä vastaa noin 1.57 -tulosta kasisatasella. Kalevan Kisoihin riittää noin 1.55 ja Eaton olisi luultavasti tähän nipin napin päässyt, koska oli kova neljäsatasen juoksija. (EDIT: Vertailua korjattu ja täsmennetty 30.8.2018.)
Ja ennen kuin joku tilastoniilo ehtii kaivaa faktaa esiin, niin nokitan. Historiassa on urheilijoita, jotka ovat osallistuneet sekä 100 että 800 metrille Kalevan Kisoissa. Mutta en ainakaan löytänyt ketään joka olisi tehnyt tämän samana vuonna – ehkä joskus 100 vuotta sitten saattaisi löytyä. Ja viimeisinkin tuplaus lienee jo 30 vuoden takaa, Minna Uunimäki juoksi 100 metrillä 1987 ja seuraavana vuonna 800 metrillä. Ilman suurempaa menestystä kummassakaan. Menestyjiä joutuu hakemaan kauempaa. Eeva Haimi sai 100 metrillä pronssia 1964 ja voitti 800 metriä 1968-69. Miehissä temppu on vielä mahdottomampi, tosin 400 metrin aitojen olympiahopeamitalisti Erik Wilén voitti 100 metrin kultaa 1919 ja 800 metrin kultaa 1921-22. Viimeisin miesten puolen tuplaaja lienee 400 metrin olympiapronssimitalisti Voitto Hellstén, joka juoksi viimeisen kerran Kalevan Kisoissa satasen 1954 ja ainoan kasisatasensa 1960 ilman suurempaa menestystä.
Tähdellä ja kaikilla muillakin paraurheilijoilla on viivalla vierellään muutaman harrastajan ohella maksimissaan pari-kolme lahjakasta ja ammattimaisesti treenannutta kilpakumppania. Niitä ei ole kahtakymmentä, kuten yleisurheilun EM-kisoissa on. Puhumattakaan kahdestasadasta muusta sellaisesta, jotka eivät kisoihin päässeet. Tai niistä kahdestatuhannesta muusta lahjakkaasta, jotka totesivat yleisurheilun olevan liian kovaa touhua ja siirtyivät muuhun lajiin.

On käsittämätöntä tosiasioiden kiistämistä vaatia paraurheilijoita saman tuen veroisiksi vammattomien urheilijoiden kanssa.
SUL teki virheen ottaessaan parayleisurheilun liittonsa alle. Ne yleisön mielikuvat, jotka tästäkin tapauksesta syntyivät, olivat rajusti negatiivisia ja – valitettavasti – täysin ennalta arvattavia. Järkevintä olisi siirtää paraurheilijat oman liittonsa – joka on jo olemassa – alle kokonaan. He ovat aina tervetulleita osallistumaan yleisurheilukisoihin omassa näytöslajissaan. Arvokasta työtä, joka ansaitsee julkisuutta. Mutta rahoituksen tulee kulkea vammaisurheilun, ei Urheiluliiton kautta.
Ikävä piirre asiassa on toki se, että tästä "avioerosta" pahoittaa taas kerran moni mielensä. Mutta parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.