Uusinta: Liisa

Lukijalle: Tämän jutun julkaisemisen jälkeen olen Liisan kertaalleen tavannut, kun satuimme samaan paikkaan sattumalta. Ainakin tuolloin meni kuten ennenkin, toivottavasti nykyäänkin:

Salli oli tilannut nettikaupasta printteriin uuden mustepatruunan. Posti toi saapumisilmoituksen perjantaina. Kun minulla sattui olemaan lauantaina asiaa Huitsinnevadan keskustaan, lupasin käydä noutamassa. Postissa törmäsin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Liisaan, joka oli myös siellä asioimassa. Tuli sitten lähetyksen noutamisen jälkeen muutama minuutti turinoitua.

Tutustuin Liisaan jo vuosia sitten ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä työpaikassani. Aluksi ihan hyvänpäiväntuttuna, muutama sana vaihdettiin ohimennen tai työasioissa. Minulle oli luonnollisesti muodostunut hänestä tietynlainen kuva sillä perusteella. Muutaman kuukauden kuluttua eräs henkilö sanoutui yllättäen irti tehtävistään ja minut nimitettiin hänen tilalleen. Siinä samalla päädyin Liisan lähimmäksi esimieheksi. Perehdyttäessään minua tehtävään edeltäjäni antoi kouraan nipun käsinkirjoitettuja konseptipapereita, joiden päällä oli teksti LUOTTAMUKSELLINEN. Hän kertoi, että oli tehtävään tullessaan – ei kovin kauan aiemmin - kirjoituttanut jokaisella alaisellaan vapaamuotoisen tekstin. Kyseessä oli eräänlainen curriculum vitae, mutta ei työnhakua vaan tutustumista varten.

Luin tietysti paperit mielenkiinnolla läpi. Mitään erityisen mieleen jäävää niissä ei ollut, mutta kannatti katsoa. Yksi poikkeus oli joukossa: Liisa. Kuva, joka minulle oli hänestä muodostunut, ei täsmännyt tekstin kanssa. Olin pitänyt Liisaa hitaana, jollain lailla vähä-älyisenä, mutta hyväntahtoisena ihmisenä. Odotin käsialan olevan epävarmaa ja tekstin vilisevän kirjoitusvirheitä. Toisin kävi. Teksti oli siistiä, kieli virheetöntä. Kaikki yhdyssanat ja taivutusmuodot olivat oikein. Teksti oli hyvin jäsennelty ja loogisesti etenevä. Vasta toisella lukemisella kiinnitti huomiota sisällön yksinkertaisuuteen. Ei sivistyssanoja, tarina sinänsä muistutti jotain viidesluokkalaisen ainetta sanastoltaan ja lauserakenteiltaan. Mutta se oli virheetön ja looginen.

Tarina jäi mieleen. Liisa oli syntynyt reilut neljäkymmentä vuotta aiemmin pieneen maalaistaloon metsän keskellä. Sisaruksia oli monta, Liisa sieltä nuorimmasta päästä. Normaalin varhaislapsuuden jälkeen oli tie vienyt kylän kansakouluun. Siellä alkoivat vaikeudet. Liisa ei millään pystynyt oppimaan samaa tahtia kuin muut. Toiset sisarukset pilkkasivat häntä, sanoivat ettei hänestä mihinkään ole. Eikä koulutiestä mitään tullutkaan. Ei siihen aikaan pikkupaikkakunnilla oltu erityisopetuksesta kuultukaan. Kansakoulun Liisa miten kuten selvitti, mutta siihen opintie sitten jäi.

Onneksi tuolloin pääsi työelämään kiinni ilman muodollista koulutustakin. Liisa teki monenlaisia töitä, oli siiivoojana, päivähoitajana, kauppa-apulaisena. Viimeisessä oli varmaan hieman ongelmia päätellen siitä, että havaitsin kerran että Liisa ei tiennyt kuinka monta metriä on kilometrissä. Laskupää ei toiminut lainkaan. Mutta raskaita perustöitä riitti silti tehtäväksi ja Liisa kykeni elättämään itsensä.

Sitten kuvioon tuli tietysti mies ja avioliitto. Liisa sai lapsia, hoiti heitä kotona ja samalla naapurin lapsetkin pientä korvausta vastaan. Lasten kasvettua taas työelämään mukaan ja samat rankat työt. Myös aviomies oli liittynyt samaan ”ei sinusta mihinkään ole etkä mistään tajua” –kuoroon. Puoliksi väärin, kyllä Liisasta moneen oli, mutta järjenjuoksu oli lähinnä järjenryömintää. Vähitellen rakennemuutos iski Liisaankin ja työpaikkoja meni alta parikin kappaletta. Samalla terveys alkoi rempata, tuli kaikenlaista kulumaa ja diabetes.

Tämä oli tilanne kun minä Liisaan tutustuin. Huomasin, että Liisaan pystyi luottamaan. Kun hänelle antoi tehtävän, saattoi olla varma että se tuli tehdyksi. Ja tehdyksi niin hyvin kuin hän suinkin pystyi. Ongelma oli siinä, että Liisa vaati pitkän perehdyttämisen mihin tahansa tehtävään eikä sekään aina riittänyt. Niinpä hänelle pystyi antamaan vain rutiininomaisia perustehtäviä. Vähänkin vaikeammissa hommissa meni sormi suuhun.

Välillä kävi vähän sääliksi, mutta Liisan olemus kertoi että hän ei sääliä kaivannut. Liisa halusi selvitä siinä missä muutkin. Vähän piti vain soveltaa tehtävänjakoa, mutta voi sanoa että Liisa todella teki saman työpanoksen kuin kuka tahansa, enemmänkin. Sillä Liisa oli aina ystävällinen ja auttavainen. Lyhyesti ilmaisten Liisa oli hyvä ihminen sanan parhaassa merkityksessä. Koskaan minulle ei selvinnyt, oliko hänellä mahdollisesti jokin synnynnäinen, diagnosoimaton lievä kehitysvamma. Ulkonäössä ei ainakaan mitään siihen viittaavaa huomannut.

Aikanaan tiemme sitten erosivat. Minä vaihdoin työpaikkaa ja vähän myöhemmin sieltä lähti myös Liisa.

Vuosia myöhemmin Huitsinnevadaan muutettuani kävelin paikkakunnan pääväylää, kun tutka rekisteröi tutun näköisen ihmisen. Kelasin että tuon minä tunnen varmasti. Samalla hänkin huomasi minut ja tuli tervehtimään. Ennen kuin hän ehti suutaan avata, välähti että ”tuohan on Liisa”. Aivojen arkiston pikakelaus muistutti, että niin tosiaan, Liisa oli kotoisin Huitsinnevadasta.

Siinä sitä vaihdeltiin sitten vuosien kuulumiset. Liisa oli palannut takaisin kotipaikkakunnalleen, diabetes ja muut sairaudet olivat ärtyneet niin pahoiksi että työelämään ei enää muutaman vuoden pätkätöiden ja työttömyysputkien jälkeen ollut paluuta. Ei siitä huolimatta, että hän oli sisukkaasti mennyt aikuisiällä takaisin kouluun. Kansakoulu oli päivittynyt peruskoulun oppimääräksi ja jonkin ammattikurssin hän oli myös käynyt. En uskaltanut kysyä, miten ihmeessä hän oli vanhemmalla iällä, nollatasolta lähtien, selviytynyt vieraiden kielten opiskelusta. Mutta ilmeisesti Liisa – kuten hänen tekstistään olin aikoinaan lukenut – pärjäsi jostain syystä kielissä selvästi odotettua paremmin. Synkkiä sävyjä elämään oli tuonut avioero, onneksi lapset olivat ehtineet kasvaa aikuisiksi. Liisa oli muuttanut syrjäkyliltä Huitsinnevadan keskustaan ja mennyt uusiin naimisiin. Kuten hän asian ilmaisi, ”pitää sitä olla joku jonka kanssa vähän otattaa”. Myöhemmin tapasin hänen uuden miehensä ja saatoin vain todeta, että siinä oli vakka kantensa valinnut. Molemmat olivat hiukan yksinkertaisia, rehellisiä kansanihmisiä, jotka tulivat toimeen miten parhaiten kykenivät.

Sen jälkeen näin Liisaa satunnaisesti, moikattiin mutta ei liiemmin juteltu. Jos satuin olemaan lasten kanssa liikkeellä, Liisa aina laski oliko lukumäärä muuttunut edelliskerrasta. Nyt oli kulunut pari-kolme vuotta siitä kun olin edellisen kerran Liisan nähnyt ja oli käynyt mielessä, oliko hänelle sattunut jotain vai oliko muuttanut kokonaan pois paikkakunnalta.

Lauantaina sitten Liisaan törmäsin ja turistiin muutama minuutti. Hän kertoi olevansa nyt virallisesti sairaseläkkeellä, olleensa jo muutaman vuoden. Asiantuntevasti tuli selvitys senhetkisistä sokeriarvoista. Liisa on hyvä hämäämään, olisi uponnut täysin häntä tuntemattomaan. Tiesin kuitenkin kokemuksesta, että Liisa vain toisti mitä hänelle oli kerrottu. Mies oli edelleen entinen, mitä sitä nyt enää vaihtamaan. Valitteli kunnan vuokratalon korkeita hintoja, taas olivat vuokrat nousseet eikä kahdella eläkeläisellä tahdo oikein rahat riittää. Lämpimät syysilmat ihmeteltiin ja toivoteltiin hyvät jatkot.

Tämän maailman Liisat ovat niitä maan yksinkertaisia, jotka yhteiskuntaa pystyssä pitävät. Liisasta ei koskaan ole ollut harmia kenellekään ja aina hän on ollut auttamassa, jos on tarvittu. Ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Jos minun pitäisi tehdä lista elämäni aikana tuntemistani ihmisistä, joita eniten arvostan, Liisa olisi ehdottomasti kärkipäässä. Hän on aina tehnyt parhaansa niillä vähäisillä resursseilla, jotka luonto on hänelle suonut.