Uusinta: Tämä ei ole mielipidekirjoitus

Lukijalle: Viime aikoina on kovasti keskusteltu sananvapaudesta ja pohdittu sitä, onko Suomessa mielipiteenvapautta. Tähän voi vastata täysin selkeästi: kyllä on. Niin typerää mielipidettä ei olekaan, ettei sitä voisi esittää julkisesti. Aika monet näistä saavatkin reilusti palstatilaa. Sen sijaan kokonaan toinen asia on, ulottuuko sananvapaus myös faktoihin. Kovin usein tämä on kyseenalaista, kuten moneltakin tuomion saaneelta voi varmistaa. Erityisen huvittavaa on se, kuinka vanhamedia maalaa tiettyjä julkaisuja "valhemedioiksi". Olisi erittäin virkistävää nähdä, että vanhamedia propagandatoitotuksen sijaan osoittaisi neulanterävillä esimerkeillä "valhemedioiden" virheet. Kuten ns. "valhemedia" on useita kertoja osoittanut vanhamedian virheet.
Tämän takia on ajankohtaista julkaista tämä uusinta vuodelta 2011. Olen hieman muuttanut vertauksia ajankohtaisemmiksi:

Olemme tottuneet siihen, että kysymykset luokitellaan kahteen luokkaan: faktakysymykset ja mielipidekysymykset. Faktakysymyksiin on olemassa yksikäsitteinen, oikea vastaus. Mielipidekysymyksiin taas ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä vastauksia, useimmiten jopa hyväksytään että siihen voidaan antaa keskenään ristiriitaisia vastauksia.

Esimerkkejä faktakysymyksistä ovat vaikkapa paljonko on 3 + 2? tai mikä on USA:n pääkaupunki?. Jos tarjoaa vastaukseksi jotakin muuta kuin viisi tai Washington, on yksikäsitteisesti väärässä (ei nyt ruveta saivartelemaan ekvivalenssiluokista tai Philadelphian lyhyestä pääkaupunkikaudesta 1700-luvulla). Vastaavasti mielipidekysymyksinä pidetään esimerkiksi kysymyksiä onko mämmi hyvää? tai pitäisikö Suomen hyväksyä enemmän turvapaikkahakemuksia?.

Tarkastellaan lähemmin mielipidekysymystä onko mämmi hyvää?. Useimpien ihmisten mielestä tähän kysymykseen voi vastata kyllä tai ei ja molemmat vastaukset ovat ristiriitaisuudestaan huolimatta oikeita. Mutta eiväthän ne ole! Oikea vastaus kysymykseen on, että joidenkin mielestä mämmi on hyvää ja joidenkin mielestä pahaa. (Oletetaan että välivaihtoehtoja ei ole, mutta niiden mukaanottaminen ei muuta periaatetta.) Näin ollen mämmin hyvyys ei todellisuudessa ole mielipidekysymys.

Mikäli mämmin hyvyydestä halutaan kyllä- tai ei-vastaus, kysymys on muotoiltava uudestaan: Onko mämmi Pekan mielestä hyvää?. Nyt kysymykseen on yksiselitteinen vastaus, kyllä tai ei. On huomattava, että kysymykseen voi edelleenkin vastata molemmin tavoin, mutta siinä tapauksessa toinen vastaus on yksikäsitteisesti väärä. (Taas on huomattava, että saivartelulle on toki sijansa: Pekan mielestä mämmi voi periaatteessa olla hyvää, mutta se ei ole hyvää mikäli hän on syönyt sitä jo kuusi annosta tai sairastaa oksennustautia. Samaten Pekan mielestä mämmi voi olla pahaa, mutta kyllä hän varmaan sitä söisi jos pariin päivään ei olisi muuta tarjolla. Mutta jätetään vastaisuudessa tässä kirjoituksessa saivartelut käsittelemättä.)

Mämmin hyvyyden kaltaiset ns. makuasioihin (onko jääkiekko kiinnostavaa, tuoksuuko hajuvesi miellyttävältä) liittyvät kysymykset on helppo havaita vastaavanlaisiksi. Mikäli kysymys käsittelee asiaan heterogeenisesti suhtautuvaa joukkoa, sen vastaus on jotain muuta kuin kyllä tai ei. Mikäli kysymys käsittelee yksilöä tai homogeenisesti asiaan suhtautuvaa joukkoa, vastaus on yleensä kyllä tai ei. Joka tapauksessa tarkemmin pohtien havaitaan, että järkevästi muotoiltuun "mielipidekysymykseen" on olemassa yksikäsitteisen oikea vastaus.

On huomattava, että makuasioihin liittyvä kysymys on muotoiltava järkevästi. Se voi olla kieliopillisesti oikea, mutta semanttisesti mieletön. Esimerkki: onko mutkainen tumma?. Tämänkaltaiset kysymykset eivät ole mielekkäitä eikä niihin siksi ole olemassa oikeita eikä vääriä vastauksia.

Yhteenlasku- ja mämmin hyvyys -tyylisiä kysymyksiä enemmän ongelmallisia ovat toisena esimerkkinä olleet pitäisikö Suomen hyväksyä enemmän turvapaikkahakemuksia? -tyyliset kysymykset. Ongelmallisia siksi, että useimmat ihmiset pitävät mämmityylisiä kysymyksiä mielipidekysymyksinä ja yhteenlaskutyylisiä kysymyksiä faktakysymyksinä, kun taas pakolaistyyliset kysymykset ovat jossain harmaalla alueella näiden välissä. Mutta jos jopa mämmityyliset kysymykset voidaan osoittaa faktakysymyksiksi, on odotettavissa myös harmaan alueen kysymysten olevan todellisuudessa faktakysymyksiä.

Mämmityylisten kysymysten osoittamiseen faktakysymyksistä tarvittiin joko kysymyksen muotoilu järkevämmäksi (niin että kyllä tai ei -vaihtoehto oli järjellinen vastaus) tai sitten vastausvaihtoehtojen määrän lisääminen. Harmaan alueen kysymyksissä periaate on sama, se vain vaatii enemmän työtä.

Otetaan esimerkkinä käsittelyyn kysymys pitäisikö Suomen hyväksyä enemmän turvapaikkahakemuksia?. Tähän osa vastaa kyllä, osa vastaa ei, kuten on ilmeistä jokaiselle joka ei ole elänyt tynnyrissä viimeistä kymmentä vuotta. Toki tämäkin kysymys voidaan redusoida mämmityyliseksi "makukysymykseksi" eli vastata toisten mielestä kyllä ja toisten mielestä ei, tai sitten yksilöidä malliin pitäisikö Annan mielestä Suomen hyväksyä enemmän turvapaikkahakemuksia?, jolloin vastaus lienee kyllä tai ei.

Emme kuitenkaan tee näin. Tällöin jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: joko kysymykseen on olemassa absoluuttisesti oikea kyllä tai ei -vastaus tai sitten kysymykseen ei voi vastata kyllä tai ei. Tutkitaan vaihtoehdot erikseen.

1. Oletetaan, että kysymykseen pitäisikö Suomen hyväksyä enemmän turvapaikkahakemuksia? on olemassa oikea kyllä tai ei -vastaus. Tällöin osa vastaajista on yksikäsitteisesti väärässä. Kyse on silloin siitä, että he ovat käsittäneet jotakin oleellista väärin. Yksinkertaistettu esimerkki selkeästä faktakysymyksestä: paljonko on kaksi potenssiin kolme?. Kuvitellaan, että kysymykseen annetaan kahdenlaisia vastauksia: a) kahdeksan ja b) kuusi (humanisteille tiedoksi, että b on väärin). Tällöin väärin vastanneet ovat käsittäneet jotakin virheellisesti, todennäköisesti sen että potenssilasku tarkoittaa samaa kuin kertolasku. Tällöin heille pitää hitaasti ja rauhallisesti selittää, mikä meni pieleen, jolloin ainakin osa oppii mitä tarkoitetaan ja osaa laskea tehtävän oikein.
Mikäli turvapaikkakysymykseen on olemassa yksikäsitteisesti oikea vastaus, virheellisissä vastauksissa on samantapainen ilmiö. Kuvitellaan, että oikea vastaus kysymykseen on ei (Huomautus: yhtä hyvin voitaisiin olettaa vastauksen olevan kyllä). Kuvitellaan, että syynä siihen on se, että turvapaikanhakijat vähitellen muuttavat Suomen samanlaiseksi maaksi kuin se persläpi, josta he ovat Suomeen tulleet. Tällöin oikea kysymys on: pitäisikö Suomen muuttua köyhäksi, korruptoituneeksi, sisällissodan repimäksi ja nälänhädästä kärsiväksi maaksi?. Tähän kysymykseen ainoa järkevä vastaus on ei. Koska oletuksemme mukaan tämä on suora seuraus hakemusten hyväksymisestä, kysymykset ovat identtisiä ja vastaus turvapaikanhakijakysymykseen on myös ei. Se, että jotkut vastaavat kyllä, johtuu tiedon ja/tai ymmärryksen puutteesta.

2. Oletetaan, että kysymykseen ei ole olemassa oikeaa kyllä tai ei -vastausta. Tämä on taas seurausta siitä, että saattaa olla olemassa ihmisiä, joiden mielestä (oletetaan edellisen kohdan oletusten olevan voimassa) Suomen muuttuminen monikulttuuriseksi on niin ihqu asia, että sen hintana kannattaa maksaa köyhyys, korruptio, sisällissota ja nälänhätä. Tällöin kysymys palautuu vastausvaihtoehtojen lisäämiseksi eli oikea vastaus on joidenkin mielestä pitäisi ja joidenkin ei.

Edellisissä kohdissa esitettyjen oletusten ollessa voimassa on siis kyse siitä, että turvapaikanhakijakysymykseen vastatessa tiedot ovat puutteelliset. Kun tiedot päivitetään (eli ymmärretään kyllä- ja ei -vaihtoehtojen seuraukset), kysymykseen voidaan joko vastata yksiselitteisesti (1) tai sitten arvovalintojen erilaisuus estää yksiselitteisen vastauksen (2). Molemmissa tapauksissa on kuitenkin olemassa oikea vastaus ja kyseessä ei ole mielipidekysymys.

Mielipidekysymyksiä ei ole olemassa. On olemassa vain faktakysymyksiä. Näihin on olemassa joko yksikäsitteinen vastaus tai sitten kysymys on huonosti muotoiltu eli semanttisesti mieletön.

Tosiasia kiistatta on, että joudumme vastaamaan faktakysymyksiin puutteellisin tiedoin. Esimerkkinä otan kysymyksen: millä minuuttilukemalla alkaa miesten kymmenentuhannen metrin juoksun maailmanennätys?. Aika harva muistaa ennätystä (26.17,53) tarkasti, itse muistin sekuntilukeman mutta sadasosat piti tarkistaa. Silti suuri osa vastaa oikein eli 26. Valtaosa saa varmasti minuutin sisään oikeasta eli 25-27. Olen kuitenkin tätä kysyessäni ihan oikeasti kuullut vastauksen 17. Kun sitten sanoin, että eihän se mennyt kuin noin kymmenellä minuutilla väärin, kommentti oli "ai, siis seitsemän minuuttia". Tämä on esimerkki kysymyksestä, johon on olemassa selkeästi oikea vastaus, se mille tarkkuudelle vastaaja osuu on riippuvainen hänen asiantuntemuksestaan.
Joihinkin kysymyksiin ei ole mitenkään mahdollista hankkia kaikkia siihen liittyviä tietoja. Hyvä esimerkki asiasta on juuri tuo turvapaikanhakijakysymys. Emme voi mitenkään tietää, mikä on oikea vastaus, mutta mitä enemmän tietoa asiasta on, sitä todennäköisemmin siihen vastataan oikein.

Mielipidekysymys se ei ole sen enempää kuin mämmin hyvyyskään, koska mielipidekysymyksiä ei ole olemassa.

Jaska kuulee väärin

Nuorena kloppina en tietenkään osannut englantia yhtä sujuvasti kuin nykyään. Kun siihen lisätään vielä se, että laulajat nieleskelevät sanoja miten sattuu ja rytmi on nopea, saattoi korvaan tarttua ihan jotain muuta mitä oli tarkoitettu. Niinpä tarina saattoi muuttua aivan päinvastaiseksi. Esimerkiksi Mariah Careyn laulamasta Without Yousta en koskaan saanut selville, yrittikö laulajatar erobiisissään anella tyyliin I can't live without you vai lohduttaa exäänsä laulamalla I can live without you. Ainoa mistä olin varma, oli se, että kappaleessa laulettiin I can't give anymore, mikä oli tilanne huomioiden varsin looginen lausunto.

Koska Jaskan lapsuudessa ja nuoruudessa tehtiin paljon parempaa musiikkia kuin nykyään, tein aikamatkan ja poimin muutamia itsessäänkin hyviä kappaleita, joiden sanat muistan kuulleeni väärin. Tähän listaan pääsivät vain vilpittömät erehdykset. Tahallaan väärin kuulluilla, kuten Celine Dionin hernekeittopäivästä kertovalla biisillä My Fart Will Go On ei ollut listalle asiaa.


10. Berlin: Take My Breath Away


Top Gun -elokuvan soundtrackilta nousi useitakin hittejä, joista tunnetuin on yhden hitin ihmeeksi jääneen Berlin-yhtyeen biisi.

Terri Nunn laulaa (kohdassa 2:10):
When the mirror crashed I called you
And turned to hear you say
If only for today
I am unafraid

Jaska kuulee:
When the bureaucrats they called you
I turn to hear you say
If only for today
I ain't wanna fly


9. Europe: The Final Countdown


Ruotsalaisten purkkaheavybändi ei ollut ihan yhden hitin ihme, mutta muut bändin biisit eivät yltäneet Countdownin menestyksen lähellekään.

Joey Tempest laulaa (kohdassa 1:26):
We're leaving together,
But still it's farewell.
And maybe we'll come back
To earth, who can tell?

Jaska kuulee:
Relieving together
But still its stairwall
And maybe we'll countdown
To burn, who can tell


8. Bananarama: Venus


Kun on kuullut yhden Bananaraman biisin, on kuullut ne kaikki.

Bananarama laulaa (kohdassa 0:19):
Goddess on the mountain top
Burning like a silver flame
The summit of beauty and love
And Venus was her name
She's got it
Yeah, baby, she's got it
I'm your Venus, I'm your fire
At your desire

Jaska kuulee:
Got us in the mountain top
Burning like a silver flame
Song of the beauty in love
And Venus was her name
She's got it
Yeah, baby, she's got it
I'm your Venus, I'm your fire
Talk insider


7. Pet Shop Boys: It's a Sin


Pet Shop Boysin originaalisuus oli ainutlaatuista: maailman ainoa syntikkabändi, jonka biisit kuulostivat keskenään erilaisilta.

Neil Tennant laulaa (kohdassa 1:34):
At school they taught me how to be
So pure in thought and word and deed
They didn't quite succeed
For everything I long to do
No matter when or where or who
Has one thing in common, too

Jaska kuulee:
As cool they thought me how to be
So you're in fought and what I meet
They didn't quite succeed
For everything I want to do
No matter when or what or who
That's what things are coming to


6. George Michael: Careless Whisper


Ah, muistoja: tämän biisin tahdissa on tullut vedettyä ensimmäistä kertaa hitaita tutustuessa arvoitukseen nimeltä tytöt.

George Michael laulaa (kohdassa 0:45):
Calls to mind a silver screen
And all its sad goodbyes

Jaska kuulee:
Cost two minds a still so green
And darkness said goodbye


5. Guns N' Roses: You Could Be Mine


Eli vapaasti kääntäen: Sinä voisit olla kaivos. Tai: Sinä voisit olla miina.

Axl Rose laulaa (kohdassa 1:05):
I'm a cold heartbreaker
Fit to burn and I'll rip
your heart in two

Jaska kuulee:
I'm a Cold War breakout
dead to burn and I'll rip
your heart in, too


4. Robin Beck: First Time


Tämä kappale muistetaan myös Coca-Cola mainoksen tunnusmusiikkina.

Robin Beck laulaa (kohdassa 0:20):
First time first love oh what feeling is this
Electricity flows with the very first kiss
Like a break in the clouds and the first ray of sun

Jaska kuulee:
First time first love I would feel in this
Ill and criticise floors with the very first kiss
Like the burst of the clouds in the frustation of sun


3. Alice Cooper: Poison


Alice nielee sanat niin tehokkaasti, että ihmettelenpä millainen lingvisti voisi edes kuulla nämä oikein.

Alice Cooper laulaa (kohdassa 1:33):
Your mouth, so hot
Your web, I'm caught
Your skin, so wet
Black lace on sweat

Jaska kuulee:
Your mole, so hot
You're well, I'm God
You stink so wet
Like slaves on sweat


2. Bruce Springsteen: Born in the U.S.A.


Joskus sitä kuulee sanat siten, että niiden merkitys heittää täysin häränpyllyä.

Bruce Springsteen laulaa (kohdassa 0:56):
Got in a little hometown jam
So they put a rifle in my hand
Sent me off to a foreign land
To go and kill the yellow man

Jaska kuulee:
Got a little of a hometown gang
Soda bottle wrapped in my hands
Sent New York to a boy in land
Don't kill the yellow man


1. Bon Jovi: Always


Kun kuulin tämän ensimmäistä kertaa, olin että mitä helvettiä?

Jon Bon Jovi laulaa (kohdassa 0:36):
This Romeo is bleeding
But you can't see his blood
It's nothing but some feelings
That this old dog kicked up

Jaska kuulee:
This room is bled
But you can't see its blood
It's nothing but some penis
That is hold on, kept up


Jokeri: Katri Helena: Vie minut


Ei, Katri Helena ei laula englanniksi. Mutta laulun sanat olivat niin epäloogiset, että aivoni korjasivat ne järkevämmiksi. Miksi hitossa laulaja itkisi, jos on niin iloinen? Oma tulkintani on uskottavampi.

Katri Helena laulaa (kohdassa 0:27):
Vie minut, minut vie jonnekin
Vie pian äläkä tuo takaisin
Vie kauas, niin kauas kuin viedä vain voi
Missä itkuni ilon helminä pisaroi

Jaska kuulee:
Vie minut, minut vie jonnekin
Vie pian äläkä tuo takaisin
Vie kauas, niin kauas kuin viedä vain voi
Missä vittuni ilon helmiä pisaroi

Uusinta: Kaikkea se saksalainen keksii

Lukijalle: Muistellaanpa tällä kertaa, millaisia individualisteja löytyi jopa kurinalaisesta Saksan armeijan kenraalikunnasta:

Henkilöhistorioista kiinnostuneena sain ajatuksen kirjoittaa viikkojutun toisen maailmansodan omituisimmista kenraaleista. Kävi kuitenkin niin, että pohdittuani listalle tulevia nimiä huomasin sen turhan saksalaispainotteiseksi, sieltä kun tuntui näitä elämää suurempia tapauksia löytyvän enemmän kuin Heimat-tarpeiksi. Niinpä päätin jakaa jutun kahteen osaan, sakemannit ja muu maailma. Jälkimmäinen osa ilmestyy - jos ilmestyy - joskus hamassa tulevaisuudessa.

Listalle päässeillä kenraaleilla on ainakin yksi hyvin erikoislaatuinen piirre, yleensä useampiakin. Pääsyvaatimuksena ovat omat saavutukset, sattumanvaraisuus ei riitä. Vaikka mieli teki kyllä sisällyttää mukaan eräs niistä 27 miehestä, jotka saivat ritariristin neljä kertaa eli ristiin kiinnitettiin tammenlehvä, miekat ja timantit: kenraaliluutnantti Hyazinth Graf Strachwitz von Groß-Zauche und Camminetz. Sanotaan, ettei nimi miestä pahenna, mutta sananlaskun laatija ei ilmeisesti ollut tavannut kreivi Strachwitz von Groß-Zauche und Camminetzia, jonka etunimeksi huumorintajuiset vanhemmat olivat siis valinneet Hyazinth. Mitä vikaa Fritzissä olisi ollut?

10. Maahanlaskujoukkojen ässä
Kurt Student valmistui jalkaväenluutnantiksi 1911 ja kaksi vuotta palveltuaan hakeutui uuteen puolustushaaraan lentäjäksi. Ensimmäisessä maailmansodassa hän komensi hävittäjälaivuetta vuoteen 1917 ja haavoittumiseensa asti saavuttaen kuusi ilmavoittoa. Versailles’in rauhan jälkeen Saksalta kiellettiin ilmavoimat, mutta purjelentokoneet pysyivät sallittuina. Student yritti asetutkimukseen ja –kehitykseen komennettuna pitää yllä tietotaitoa. Saksa ja Neuvostoliitto, kaksi hylkiövaltiota, tekivät Rapallon sopimuksen nimissä yhteistyötä. Myös Student matkusti Neuvostoliittoon, jossa hän seurasi maahanlaskuharjoituksia. Luftwaffen tultua uudelleen perustetuksi hänet siirrettiin sinne. 1938 entisestä hävittäjä-ässästä tuli Saksan ensimmäisen maahanlaskudivisioonan komentaja. Länteen suoritetussa hyökkäyksessä 1940 joukot osoittivat tehokkuutensa kuuluisassa Eben-Emaelin maahanlaskussa. Laskuvarjo- ja maahanlaskujoukkojen todellinen testi tuli kuitenkin vuotta myöhemmin Kreetan valtauksessa, jota Student komensi. Rajujen taistelujen jälkeen saari vallattiin, mutta Student kutsui siitä lähtien Kreetaa saksalaisten laskuvarjojääkärien haudaksi. Yksi haavoittuneista oli entinen nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Max Schmeling. Tämän taistelun jälkeen Saksan maahanlaskujoukot eivät olleet koskaan entisellään eikä niitä enää käytetty suurimittakaavaisissa operaatioissa varsinaisessa tarkoituksessaan. Sodan jälkeen hän joutui syytteeseen sotavankien ampumisesta ja sai viiden vuoden vankeustuomion.

9. Panssari-Meyer
Lempinimeään mies ei saanut panssarivaunuista, vaan jo kauan ennen sotaa. Alemmasta sosiaaliluokasta lähtöisin ollut Kurt Meyer värväytyi poliisikouluun, jossa opiskellessaan hän putosi talon katolta. Lopputulos oli noin 20 luunmurtumaa ja ennustettu kuolema. Toisin kävi, mies toipui ennalleen ja kurssikaverit nimesivät hänet Panzer-Meyeriksi. Parikymppisenä hän liittyi SS:ään, jossa uranousu oli nopea. Kesällä 1943 Hitler päätti perustaa uuden SS-divisioonan Hitlerjugendin 17-vuotiaista vapaaehtoisista. Vasta 32-vuotias eversti Meyer valittiin yhdeksi rykmentinkomentajaksi. 12. SS-divisioona Hitlerjugend sijoitettiin koulutuksensa päätyttyä Ranskaan, jossa se sai tulikasteensa Normandian maihinnousussa. Divisioonan komentaja kaatui 14. kesäkuuta, jolloin Meyer arvossa seuraavana upseerina otti komennon. 33-vuotiaana hän oli Saksan nuorin divisioonankomentaja koko sodan aikana. Rajujen taistelujen jälkeen Meyerille myönnettiin kolmannen kerran ritariristi eli tammenlehvän lisäksi miekat ristiin. Hän haavoittui 6. syyskuuta, jäi belgialaisten partisaanien vangiksi ja luovutettiin amerikkalaisille. Saksalaiset luulivat hänen kaatuneen ja ylensivät kenraalimajuriksi kuoleman jälkeen. Sodan päätyttyä Meyer tuomittiin sotarikoksista kuolemaan. Aluksi hän hyväksyi tuomion, mutta vaimo ja puolustusasianajaja saivat hänet suostuteltua armonanomukseen. Tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, josta hänet armahdettiin 1954.

8. Wehrmachtista NATO:oon
17-vuotias Hans Speidel liittyi Keisarillisen Saksan armeijaan pian ensimmäisen maailmansodan puhjettua ja yleni upseeriksi. Toiseen maailmansotaan hän lähti everstiluutnanttina ja selvisi sieltä ulos kenraalimajurina. Ei mikään turha suoritus jäädä eloon, koska mies oli Erwin Rommelin esikuntapäällikkö ja mukana Hitlerin vastaisessa salaliitossa. Itse asiassa ainoa sisäpiiriläinen, jota ei teloitettu. Kuulusteluissa Speidel piti pokkansa eikä myöntänyt mitään eikä pettänyt ketään. Loppusodan hän kylläkin vietti vankilassa aina siihen asti, kunnes pakeni juuri ennen sodan loppua ja säästi ehkä siksi henkiriepunsa. Sodan jälkeen hän vietti jonkin aikaa nykyhistorian professorina ja liittyi Bundeswehriin sen perustamisen yhteydessä. 1957 hänestä tuli ensimmäisenä saksalaisena NATO:n Euroopan joukkojen ylipäällikkö.

7. Eläkevaari
Paul Hausser jäi eläkkeelle Wehrmachtista 1932 täysin palvelleena 51-vuotiaana kenraaliluutnanttina. Hitlerin tultua valtaan SS-joukot laajennettiin hänen henkilökohtaiseksi armeijakseen. Korkeimmista upseereista oli kuitenkin pulaa, joten nationalistiseen toimintaan eläkkeellä ryhtynyt Hausser pyydettiin uudelleen palvelukseen SS-kenraalina. Tarkoituksena oli luultavasti vain auttaa SS:n sotilaallisen toiminnan käynnistämisessä ja vetäytyä uudelleen kiikkustuoliin, mutta sodan syttyminen muutti suunnitelmat. Hausser osallistui sotaan ensin divisioonankomentajana, sitten armeijakunnan ja lopulta kokonaisen armeijan komentajana. Sodan loppuessa "Papa" Hausser oli 64-vuotias SS:n kenraalieversti eli Oberstgruppenführer. Teräsvaari jaksoi vielä pitkään ja kuoli vasta 92-vuotiaana.

6. Kasakkakenraali
Helmuth von Pannwitz syntyi Preussissa 1898 aivan Venäjän rajalla ja meni aatelissuvun perinteiden mukaisesti kadettikouluun 12-vuotiaana. Ensimmäisen maailmansodan veteraani muutti 1926 Puolaan, jossa hän työskenteli mm. prinsessa Radziwillin tilanhoitajana. 1934 hänet kutsuttiin takaisin Saksaan asepalvelukseen ratsuväessä. Toisen maailmansodan aikana von Pannwitz organisoi venäläisistä kasakoista vapaaehtoisjoukon, josta tuli 1942 1. Kasakkadivisioona ja 1945 Kasakkaratsuväkiarmeijakunta. Kenraaliluutnantti von Pannwitz oli erittäin suosittu joukkojensa keskuudessa pukeutuen täyteen kasakkaunivormuun. Saadessaan Hitleriltä tammenlehvän ritariristiinsä hän toi julki mielipiteensä, jonka mukaan slaavien pitäminen ali-ihmisinä oli virhe. Kasakat valitsivat von Pannwitzin ei ainoastaan atamaanikseen, vaan kenttäatamaaniksi; arvo joka oli perinteisesti varattu vain tsaarille. Sodan jälkeen lähes kaikki saksalaisten palvelukseen siirtyneet kasakat luovutettiin Neuvostoliittoon ja teloitettiin. Sama kohtalo oli Saksan kansalaisuudestaan huolimatta von Pannwitzilla, joka tuomittiin Jugoslaviassa tehdyistä sotarikoksista. Syyte oli tekaistu, koska von Pannwitz oli komennollaan tehnyt selväksi, että siviileihin kohdistuneista murhista ja raiskauksista olisi hänen joukoissaan vain yksi rangaistus, teloitus. Venäjä rehabilioi von Pannwitzin 1996, mutta kumosi rehabiliaation 2001.

5. Osapäiväjuutalainen
Toisen maailmansodan pisimmän risteilyn teki saksalainen apuristeilijä Atlantis. Se purjehti merelle 31.3.1940 kaapparialukseksi. Matka vei Grönlanninsalmen kautta Etelä-Atlantille, sieltä Intian valtamerelle ja aina Sumatralle asti. Matkan varrella laiva upotti ja kaappasi useita vihollisen kauppalaivoja. Joulua alus vietti Ranskalle kuuluneella asumattomalla Kerguelenin saarella - varmasti eteläisin Saksan "miehittämä" alue toisessa maailmansodassa. Sieltä alus palasi Atlantille. 22. marraskuuta 1941 - siis yli puolentoista vuoden yhtäjaksoisen purjehduksen jälkeen - Atlantis antoi täydennystä saksalaiselle sukellusveneelle, mutta joutui vihollisristeilijän yllättämäksi ja upposi tulituksessa. Atlantiksen päällikkönä toimi kommodori Bernhard Rogge, joka selvisi miehistöineen monien vaiheiden jälkeen takaisin Saksaan aivan vuoden lopussa. Rogge yleni sodan loppuun mennessä vara-amiraaliksi, vaikka Saksan pintalaivaston menetettyä merkitystään ei enää merelle lähtenytkään. Erikoisen sivujuonteen asialle antaa se, että yksi hänen isovanhemmistaan oli juutalainen, joten Rogge oli Nürnbergin rotulakien alainen ja tarvitsi erikoisluvan, jolla hänen sukutaustansa jätettiin huomioitta. Ei kuitenkaan ainutlaatuinen tapaus - Luftwaffessa palvelivat puolijuutalainen kenraali Helmut Wilberg ja puolijuutalainen sotamarsalkka Erhard Milch ja Saksan viimeistä rintamalinjaa Oderilla komentaneen Gotthard Heinricin vaimo oli puolijuutalainen.

4. Neljäntoista osuman mies
Kenraaliluutnantti Theodor Tolsdorff oli yksi niistä 27 miehestä, jotka saivat ritariristin neljästi eli tammenlehvän, miekkojen ja timanttien kanssa. Vain yksi ainoa sotilas - Hans-Ulrich Rudel - sai ritariristin viidesti eli kullatulla tammenlehvällä. Tolsdorff aloitti sodan niukasti alle kolmikymppisenä komppanianpäällikkönä. Sodan päättyessä hän oli 35-vuotias panssariarmeijakunnan komentaja. Hänen piittaamattomuutensa henkilökohtaisesta ja alaistensa välittömästä turvallisuudesta ansaitsi hänelle liikanimen Hullu-Tolsdorff ja neljätoista haavoittumista. Tolsdorff päätti sodan tyylillä 8. toukokuuta 1945 ajamalla autosaattueessa Berchtesgadeniin antautumaan amerikkalaisen 101. maahanlaskudivisioonan 506. rykmentin E-komppanialle (Taistelutoverit, anyone?). Hän odotti valtiomiehen kohtelua ja saavansa vankileirille mukaan henkilökohtaisen hovinsa lukuisista tyttöystävistä lähtien. Toisin kävi, elo oli yhtä ankeaa kuin muillakin. Sodan jälkeen hän työskenteli toistakymmentä vuotta kuorma-autokuskina ja raksamiehenä ennen kuin pääsi paremmin palkattuihin hommiin asfalttifirman osastopäälliköksi. Tolsdorffin onni loppui 1978, jolloin hän sai onnettomuudessa kallonmurtuman ja kuoli vammoihinsa.

3. Arjalainen ihanneatleetti
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan armeija supistettiin minimivahvuuteensa, mutta uusien upseereiden tarve kuitenkin tunnustettiin. Vuonna 1922 jalkaväenluutnantiksi valmistui 21-vuotias Hellmuth Stieff. Ura eteni nopeasti ja Stieff sai 1938 siirron yleisesikuntaan, jossa hänestä tuli organisaatiopäällikkö 1942 nuorena everstinä. Organisointikyvykkyyden lisäksi esikuntaportaissa pysymiseen komentotehtävien sijaan saattoi vaikuttaa koosta johtuva lievä uskottavuuden puute. En löytänyt mistään tietoa hänen pituudestaan, mutta valokuvista arvioiden hän oli luultavasti alle 160-senttinen. Eräästä kuvasta esimerkiksi käy ilmi, että Hitler on häntä lähes päätä pidempi. Hitler, jota häntäkään ei voi hujoppina pitää, inhosi Stieffiä ja kutsui häntä "myrkylliseksi pikku kääpiöksi". Inhoon olikin aihetta, sillä Stieff oli yksi salaliittolaisista. Hänen piti räjäyttää Hitler taivaan tuuliin 7. heinäkuuta 1944 uusien univormujen esittelytilaisuudessa, mutta hän jänisti viime hetkellä. von Stauffenbergin attentaattiyrityksen jälkeen kenraalimajuri Stieff pidätettiin pikaisesti ja teloitettiin pari viikkoa myöhemmin.

2. Tuplasotavanki
Elokuussa 1918 22-vuotias saksalaisluutnantti Hans Cramer jäi brittien sotavangiksi. Vapauduttuaan sodan päätyttyä hän jäi armeijan palvelukseen ja ylennettiin vuonna 1939 everstiluutnantiksi. Toisessa maailmansodassa hän taisteli panssarijoukoissa Puolassa, Afrikassa ja yleisesikunnassa. Nopeasti kenraaliluutnantiksi ylennyt mies siirrettiin välillä reserviin, mutta kutsuttiin uudelleen palvelukseen Afrika-Korpsin panssarikenraaliksi ylennettynä. Saksalaisten viimeisen Afrikan sillanpääaseman antautuessa toukokuussa 1943 hän joutui toistamiseen brittien sotavangiksi. Sitten seurasi uskomaton episodi. Cramer kärsi pahasta astmasta ja hänet katsottiin sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Punainen Risti järjesti sota-aikana invalidisotavankien vaihtoa ja Cramer päätettiin kotiuttaa. Matkan varrella hän joutui huijauksen kohteeksi. Liittoutuneet koettivat - onnistuneesti - saada saksalaiset uskomaan, että he valmistelevat maihinnousua Calaisiin eikä Normandiaan. Kokonaisia valearmeijoita perustettiin hämäysoperaation merkeissä. Cramerin annettiin matkalla nähdä 21. armeijaryhmän valmistautumista maihinnousuun, mutta hänelle kerrottiin hänen olevan eri puolella Englantia kuin todellisuudessa. Väitetään hänen jopa lounastaneen haamuarmeijan komentajaksi nimetyn kenraali Pattonin kanssa. Kotimaahan palattuaan hän raportoi havaintonsa, joten ei ihmekään että saksalaiset uskoivat jopa maihinnousun tapahduttua kyseessä olevan hämäys. "Sotapalvelukseen kelpaamaton" Cramer nimitettiin uuteen tehtävään, mutta heinäkuun 20. päivän attentaatin jälkeen hän joutui entisenä sotavankina epäiltyjen listoille. Muutaman kuukauden vankeuden jälkeen hänet erotettiin armeijasta ja pidettiin kotiarestissa sodan loppuun asti. Sodan jälkeen britit tekivät hänestä vajaan vuoden ajaksi Holsteinin saksalaisten sotavankien johtajan.

1. Hammaskenraali
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 16-vuotias Karl Mauss ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja hyväksyttiin rintamapalvelukseen. 17-vuotiaana hän ansaitsi toisen luokan rautaristin Sommen taistelussa. 18-vuotiaana hänet ylennettiin yhdeksi keisarillisen armeijan nuorimmista upseereista ja hän sai myöhemmin ensimmäisen luokan rautaristin. Sodan päätyttyä armeijaa supistettiin rajusti ja Mauss päätti 1922 lähteä etsimään vihreämpää oksaa siviilipuolelta. Urakseen hän valitsi hammaslääketieteen ja väitteli tohtoriksi 1929. Muutaman vuoden kuluttua hän kyllästyi siviilielämään ja sai 1934 kapteenin vakanssin uudelleen laajentumaan alkaneessa Wehrmachtissa. Sotaan hän lähti panssarijoukkojen majurina. Puolan ja Ranskan sotaretkien jälkeen Mauss siirrettiin everstiluutnantiksi ylennettynä operaatio Barbarossan valmisteluun. Hän vietti loppusodan itärintamalla, yleni kenraalimajuriksi ja sai komentoonsa panssaridivisioonan. Hän haavoittui pahoin helmikuussa 1945 menettäen toisen jalkansa. Rintamapalvelukseen hän ei enää palannut, mutta hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Samalla Mauss sai ritariristiin (1941) tammenlehvän (1943) ja miekkojen (1944) seuraksi timantit, yhtenä vain 27 tämän kunniamerkin saaneesta. Haavoittumisensa ansiosta hän päätyi tässä brittien eikä venäläisten vangiksi. Sodan jälkeen hän pyrki Bundeswehrin palvelukseen, mutta hakemus hylättiin terveyssyistä. Niinpä Mauss tyytyi pyörittämään omaa hammaslääkäripraktiikkaansa.

Apinoiden kuninkaat

Taannoin uusin kirjoitukset sekä Venäjän tsaarien että Englannin kuninkaiden verenperimästä. Niissä todettiin kotimaisuusasteen olevan varsin alhainen ja suonissa virtaavan enimmäkseen saksalaista polttoainetta. Vakiokommentaattori Veijo Hoikka ehdotti, että tekisin vastaavan tutkimuksen Ruotsin kuninkaallisista. Yleisesti kun kuvitellaan, että kuningassuku on ranskalaista. No, eipä muuta kuin kaivautumaan kuninkaallisiin sukutauluihin.

Käytin samaa metodia kuin Englannin kuninkaita tutkiessa eli kuljin kahdeksanteen sukupolveen asti taaksepäin. Tämä tarkoittaa 256 esivanhempaa per lärvi. Jokaisen näistä 256 esivanhemmasta katsottiin edustavan sitä kansallisuutta, missä hän oli syntynyt. Tämä ei tietenkään ole täysin tarkkaa, mutta kun verenperimän osuus on enää 1/256, ei virhe ole suuren suuri. Ja joissakin tapauksissa käytin tarkempaakin tietoa, koska sukutauluista pomppi vastaan henkilöitä joiden verenperimä oli laskettu jo aiemmissa Venäjä- ja Englanti-tutkimuksissa.

Kuten varmaan moni lukija tunnisti, otsikko tulee siitä vanhasta vitsistä jossa kysytään mitä yhteistä on Tarzanilla ja Kaarle Kustaalla. Eli molemmat ovat apinoiden kuninkaita. Tämähän sopii mitä parhaiten, koska siinä missä Tarzan on ihminen ja alamaiset gorilloja, edustaa Ruotsin kuningashuonekin ihan eri rotua kuin alamaiset. Ruotsalaisuutta ei nimittäin tahdo löytää edes täikammalla. Muuten kuningashuone on kyllä vertaistensa joukossa varsin edistyksellinen. Muiden maiden hallitsijoilta on kulunut satoja vuosia degeneroitumiseen, mutta Bernadotteilta ei mennyt kuin reilut sata vuotta. Suvun kantaisä Kaarle XIV Juhana oli alhaisesta asemasta noussut Ranskan marsalkaksi ja sitten Ruotsin kuninkaaksi. Aikaansaava ja erittäin kyvykäs mies, ja sitä paitsi panomiehiä. Muutamaa sukupolvea myöhemmin suku jo oli taantunut hintahtaviksi ja puolilukutaidottomiksi näyttelyesineiksi. Mutta tämähän on erinomaista sopeutumista, sillä tunnetusti kovinkaan monella Ruotsin kuninkaalla ei ennen Bernadottejakaan ole ollut kaikki lepakot kellotapulissa.

Joten lähdetäänpä katsomaan kuinka Ruotsin maahanmuuttopolitiikka epäonnistui jo 1800-luvulla, sillä Jean Baptiste Bernadottesta lähtien on jo kahdeksas sukupolvi menossa ja edelleen koko jengi elää veronmaksajien kustannuksella:

Ruotsin kuningassuvun muututtua jo aivan liian kaheliksi jopa Ruotsin hallitsemiseen kuningas pistettiin viralta ja viimeisen hätätilaratkaisun ollessa lapseton tälle päätettiin adoptoida kyvykkäämpi perillinen. Valinta osui Ranskan marsalkka Jean Baptiste Bernadotteen, joka oli ilmeisesti sukujuuriltaan sataprosenttisen ranskalainen. Niin oli myös hänen puolisonsa Désirée Clary, joka oli vauhdikkaana tapauksena ehtinyt nuoruudessaan kihloihin Napoleon Bonaparten kanssa. Tuore kruununprinsessa ei Ruotsissa viihtynyt, vaan jäi mieluummin Ranskaan humputtelemaan, mikä varmaan Bernadottelle sopi – sai itse sutia hovineitejä rauhassa. Puoliso palasi sittemmin Ruotsiin joitakin vuosia myöhemmin. Hovin tavat ranskalaistuivat ja kuningas mm. opetti ruotsalaiset syömään sieniä, minkä takia herkkutatti tunnetaan edelleen ruotsiksi nimellä karljohan.

Kuningasparin poika Oskar I oli siis verenperimältään 100,0 % FRA. Tämä näkyi myös elämäntyylissä, sillä hänellä oli aitoranskalaiseen tapaan kolme tunnettua lehtolasta. Tuntemattomien määrää on vaikea arvioida.
Puolisokseen Oskar otti Josefinan, joka oli Leuchtenburgin herttuan tytär. Todellisuudessa Leuchtenburgin herttua oli kylläkin Italian entinen varakuningas, jonka Napoleon oli tähän arvoon korottanut ja tämä arvo ymmärrettävästi katosi sen sileän tien kuin Napoleon Saint Helenalle. Huvittavaa asiassa on se, että Josefinan isänäiti oli Napoleonin ensimmäinen puoliso Josephine. Eli jos Kaarle XIV Juhanan vaimo oli Napoleonin ex-heila, niin hänen poikansa vaimo oli Napoleonin ex-vaimon pojantytär. Josefina oli puoliksi ranskalainen, puoliksi saksalainen muutamalla pikku lisämausteella. Niinpä heidän lapsensa olivat perimältään: FRA 73,8 %, GER 23,0 %, ENG 1,6 %, POL 1,2 %, DEN 0,4 %.

Oskar I:n ja Josefinan lapsista peräti kaksi päätyi kuninkaaksi. Kaarle XV:llä oli kaksi lasta, joista toisesta tuli Tanskan kuningatar ja toinen kuoli pienenä. Niinpä kruununprinssiksi ja sittemmin kuninkaaksi tuli hänen veljensä Oskar II.
Oskar II:n puoliso oli Nassaun herttuan tytär Sofia. Puoliso oli lähes puhtaasti saksalaista syntyperää, joten tässä vaiheessa Ruotsin kuningashuoneelle kävi vanhanaikaiset eli saksalaiset soluttivat sen. Toisaalta nyt tuli ensimmäinen ruotsalaispisara: Sofian äidinäidinäidinäidinäidinisä oli ruotsalainen kreivi. Kuningasparin lasten perimä oli: GER 60,0 %, FRA 37,9 %, ENG 0,8 %, POL 0,8 %, DEN 0,2 %, CZE 0,2 %, SWE 0,2 %.

Kuningasparin vanhimmasta lapsesta tuli Ruotsin toistaiseksi vanhimmaksi elänyt monarkki Kustaa V, joka kuoli vasta 92-vuotiaana.
Kustaan puoliso oli Viktoria, Badenin suurherttuan tytär. Kuten voi arvata, saksalaisuusaste kasvoi. Toisaalta cocktailiin tuli uusia sävyjä, sillä Viktorian äidinäidinäidinisä oli Venäjän tsaari Paavali. Toiselta puolelta sukua tuli ruotsalaista juurta, sillä isänäidinisä oli poispotkittu Kustaa IV Aadolf – tosin hänessä ei ristiinnaimisen tuloksena paljon ruotsalaista ollut jäljellä. Parin lapset olivat GER 76,6 %, FRA 20,1 %, POL 0,9 %, HOL 0,6 %, DEN 0,5 %, ENG 0,4 %, SWE 0,3 %, RUS 0,2 %, CZE 0,2 % ja AUT 0,1 %.

Lapsista vanhimmasta tuli Ruotsin kuningas Kustaa VI Aadolf. Hän oli naimisissa kahdesti, mutta toinen avioliitto tuotti vain kuolleena syntyneen tyttären. Ensimmäinen vaimo oli brittiläinen Connaughtin prinsessa Margaret. Brittiläinen hän tosin oli vain nimellisesti, sillä verenperimä oli lähes 95-prosenttisesti saksalainen ja englantilais-skottilainen osuus vain 0,2 % luokkaa. Hänen isoäitinsä oli kuningatar Viktoria, joka oli 90-prosenttisesti saksalainen. Parin lasten koostumus oli: GER 85,6 %, FRA 10,5 %, POL 1,2 %, DEN 0,7 %, SWE 0,6 %, HOL 0,4 %, RUS 0,3 %, ENG 0,2 %, CZE 0,2 %, AUT 0,2 %, SPA 0,1 %.

Vanhimmasta lapsesta Kustaa Aadolfista ei tullut koskaan kuningasta, koska hän kuoli lento-onnettomuudessa 40-vuotiaana. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt naimisiin ja saada viisi lasta. Puoliso Sibylla, Saxe-Coburg-Gothan prinsessa, jäi leskeksi. Kuten tittelistä voi päätellä, hän oli saksalainen, tosin pienellä tanskalais- ja muilla mausteilla. Tämä aiheutti toisen maailmansodan aikana pientä kitkaa ruotsalaisissa, mutta ei kylläkään estänyt millään tavoin Ruotsia myymästä natseille kolmessa vuorossa kaivettua rautamalmia panssareita varten. Myös Sibyllan esiäiteihin kuului Viktoria, kuten anopillakin. Pariskunnan lapset ovat: GER 86,3 %, FRA 6,1 %, DEN 4,5 %, POL 0,9 %, HOL 0,5 %, SPA 0,4 %, SWE 0,4 %, CZE 0,2 %, AUT 0,2 %, ENG 0,2 %, RUS 0,2 %, SCO 0,1 %, LUX 0,1 %.

Neljä vanhinta lasta oli tyttäriä, joten kuninkaaksi tuli isoisänsä kuoltua nykyinen monarkki Kaarle XVI Kustaa. Joten kun kuningasta väitetään ”ranskalaissukuiseksi”, on se kuuden prosentin osuuden törkeää liioittelua.
Kuten hyvin tiedetään, hänen puolisonsa Silvia Sommerlath on saksalainen. Mutta vain isänsä puolelta. Äiti näet oli brasilialainen, mutta tietysti perimältään portugalilainen. Muita sävyjä Silviassa ei sitten tiettävästi olekaan kuin tämä fifty-fifty –jako. Niinpä pariskunnan lasten saksalaisosuus putosi ja tilanne on: GER 68,2 %, POR 25,0 %, FRA 3,0 %, DEN 2,2 %, POL 0,4 %, HOL 0,2 %, SPA 0,2 %, SWE 0,2 %, CZE 0,1 %, AUT 0,1 %, ENG 0,1 %, RUS 0,1 %, SCO 0,1 %.

Ruotsalaiset eivät osanneet päättää, kuka tulee kruununperijäksi. Niinpä aluksi kruununprinsessana oli Victoria, pikkuveljen Carl Philipin synnyttyä 1979 hänestä tuli kruununprinssi ja seuraavana vuonna valtiosääntöuudistuksen takia Victoriasta tuli uudelleen kruununprinsessa. Ruotsalaiset siirtyivät poikien suosimisesta absoluuttiseen ikäjärjestykseen sukupuolineutraalisti. Seuraavassa muutoksessa on odotettavissa, että ensisijaisesti kruunun perii naispuolinen ihan vain tasa-arvon nimissä. Elleivät sitten saman tien muuta valtiosääntöä siten, että mahdollinen homoseksuaaliprinssi/prinsessa on ensisijaisessa asemassa. Mutta toistaiseksi ei ole kiirettä, sillä kuningasparin kaikki kolme lasta ovat osoittautuneet heteroiksi.
Kruununprinsessa Viktoria meni naimisiin ihan tavallisen ruotsalaisen Daniel Westlingin kanssa. Tosin Danielilla on joitakin suomalaisia sukujuuria savolaisten muutettua joukoittain Taalainmaalle 1580-luvulla. Tarkempi tieto asiasta kuitenkin puuttuu, mikä ei ole mikään ihme kierojen savolaisten ollessa kyseessä. Joka tapauksessa savolaiset ovat nyt virallisestikin soluttaneet Ruotsin kuningashuoneen. Se edellinen yritys 1770-luvulla jäi ilmeisesti suutariksi, sillä luultavimmin Adolf Fredrik Munck ei Kustaa III:n hovitallimestarina toimiessaan luultavasti paukauttanut kuningatarta paksuksi, vaikka ilkeät huhut näin väittivätkin. Todellisuudessa savolaissyntyinen Munck ilmeisesti vain auttoi kokemattoman kuninkaan paratiisin porteista sisälle. Mutta todisteiden puuttuessa tässäkin tapauksessa ei auta muu kuin laskea Daniel sataprosenttisesti hurriksi. Näin ollen pariskunnan lasten koostumus on: SWE 50,1 %, GER 34,1 %, POR 12,5 %, FRA 1,5 %, DEN 1,1 %, POL 0,2 %, HOL 0,1 %, SPA 0,1 %, CZE 0,1 %.

Tämä tarkoittaa sitä, että jos Estellestä aikanaan tulee kuningatar, hän on ensimmäinen Bernadotte-suvun edustaja, jolla on yli prosentin verran ruotsalaisverta suonissaan. Itse asiassa se nousee kerralla niukasti enemmistöön. Mikäli oletamme, että hän menee äitinsä tapaan naimisiin sataprosenttisen ruotsalaisen kanssa, on seuraava sukupolvi jo 75-prosenttisesti ruotsalainen.
Tätä voi pitää historian ironiana. Sitä mukaa kun ruotsalaisten osuus Ruotsissa pienenee, ruotsalaisveren osuus kuningashuoneessa sen kuin kasvaa. Voisi ennustaa, että ruotsalaisuusasteen summa maan asukkaissa ja sen kuningashuoneessa on kutakuinkin vakio 100 %. Eli tällä hetkellä kruununperimyslinjalla (Kaarle Kustaa - Viktoria - Estelle) on keskimäärin noin 17 % ruotsalaisverta ja Ruotsissa itsessään 83 %. Kun kuninkaasta aika jättää ja jos oletamme Estellen hankkivan lapsia sataprosenttisen ruotsalaisen kanssa, linjalla (Viktoria - Estelle - hänen lapsensa) on ruotsalaisuusaste kuningashuoneessa 42 % ja Ruotsissa itsessään 58 %, mikä parinkymmenen vuoden kuluttua kuulostaa ihan uskottavalta. Paitsi tietysti jos ruotsalaiset saavat yhtäkkisen järjellisyyskohtauksen haittamaahanmuuton suhteen.

Uusinta: Elämää painekattilassa

Lukijalle: Tässä uusinta reilun neljän vuoden takaa. Uusinta, joka osoittautuu pelottavan ajankohtaiseksi. Tosin päättäjämme ovat vähän höyryä päästäneet ulos, mutta toisaalta kattilan painetta on kasvatettu entisestään:

1. Pelinavaus
Historiasta kiinnostunut lapseni kysyi Neuvostoliiton Suomeen tekemistä ilmapommituksista - miksi Suomessa ei tapahtunut niin suuria tuhoja kuin esim. Saksassa. Täältä Huitsinnevadasta on pitkä ajomatka lähimpään huvipuistoon, josta olimme tulossa (sivumennen sanoen, arvokasta hommaa: rannekkeet, ruokailu ja jäätelöt katraalle maksoivat parisataa eikä tähän sisälly ajokuluja), joten aikaa oli. Kerroin Vuosaaren valekaupungista, ilmatorjunnasta, sodan lapsiuhrien symboliksi tulleesta Armi Metsäpellosta ja omien vanhempieni kokemuksista.
Tästä keskustelu meni sitten Saksan ja Japanin pommituksiin, mistä luonnollinen seuraus oli ihmettely siitä miksi saksalaiset pommittivat kyllä Britanniaa, mutta eivät juurikaan Neuvostoliittoa. Totesin että hyvä kysymys ja kuten yleensäkin, hyviin kysymyksiin on annettavana vain huono vastaus: en tiedä. Sanoin että arvelen sen johtuvan totaalisen sodan luonteesta: loppujen lopuksi Saksaan, Japaniin ja Britanniaan kohdistuneiden pommitusten tarkoitus oli murtaa siviiliväestön taistelutahto ja pakottaa rauhaan, kun taas Neuvostoliitto oli tarkoitus tuhota. Siihen ilmapommitukset eivät puolestaan soveltuneet.
Keskustelu ilmapommitusten raakuudesta ja tuhoisuudesta siviiliväestölle sai tietysti kummastelemaan sitä, miten tuollaisiin raakuuksiin oltiin valmiita. Selitin, että siihen aikaan elämä oli muutenkin kovempaa ja raaempaa kuin nykyään. Tästä itselleni tuli sitten mieleen täysin uusi ajatus.

2. Äärinationalistinen valtio Eurooppaan?
Jos jokin valtio Euroopassa yhtäkkiä muuttuisi Natsi-Saksan kaltaiseksi "rotupuhtautta" vaalivaksi valtioksi, mitä tapahtuisi? Tavallaan näin on jo tapahtunut ex-Jugoslaviassa. Esimerkki osoitti, että keskitysleirit ja etniset puhdistukset ovat edelleen mahdollisia. Tähän länsi kykeni reagoimaan, mutta kuten historia opettaa, ei se helppoa ollut. Aikaa meni ja ilmaiskuilla selvittiin. Entä jos sama tapahtuisi jossain etnisesti ja poliittisesti yhtenäisemmässä valtiossa? Valtiossa, joka olisi voimakkaampi kuin Jugoslavian raunioille perustettu Serbia?
Mikäli näin tapahtuisi, ilmaiskut eivät riittäisi. Olisiko muilla mailla muka samanlaista tahtoa hoitaa asia kuin 70 vuotta sitten, jos esimerkiksi voimakkaassa Saksassa nousisi kansallissosialismin kaltainen valta? Puhumattakaan siitä, että tämä tapahtuisi Venäjän kaltaisessa ydinasevaltiossa - tai no, kyllä ääriliikkeen haltuunsa ottama Saksakin todennäköisesti olisi hyvin pian de facto ydinasevalta.

3. EU rauhan takeena
Euroopan Unioni sai äskettäin Nobelin rauhanpalkinnon eikä sinänsä aiheetta; onhan sen alueella vallinnut historiasta poiketen rauha jo yli 60 vuotta. Kuten turhaa byrokratiaa on puolustettu: on parempi, halvempi ja vähemmän tuhoisa vaihtoehto, että Euroopan parlamentti ramppaa 200 miljoonan euron vuosikustannuksin Brysselin ja Strasbourgin väliä kuin että samaa väliä jyräisivät mekanisoidut divisioonat.
Jäsenvaltiot ovat jatkuvasti siirtäneet päätösvaltaansa itseltään EU:lle ja tämä on osaltaan taannut rauhan Euroopassa. Viime aikoina tämä kehitys on vauhdittunut entisestään. Oleellinen kysymys on: miksi näin on tapahtunut. Miksi voimistaa jatkuvasti keskusvaltaa, kun sen ongelmat talouspolitiikassa, mielettömissä direktiiveissä ja byrokratiassa tulevat yhä suuremmiksi?

4. Paine kasvaa
Muistan jo kouluaikoina saksaa opiskellessani lukeneeni jostain saksankielisestä aikakauslehdestä Saksassa seinään ilmestyneen graffitin: Mitä eroa on turkkilaisilla ja juutalaisilla? Juutalaisilla on se jo takanaan, turkkilaisilla vielä edessä.
Melkoinen osa eurooppalaisista on jo korviaan myöten täynnä monikulttuurisuutta ja ennen kaikkea islamia. He eivät halua karkoituksia, vainoja tai polttouuneja. He haluavat yksinkertaisesti rauhaa ja järjestystä. Ja miten heille vastataan? Leimaamalla natseiksi, rasisteiksi ja suvaitsemattomiksi. Ei puhettakaan siitä, että ongelmia otettaisiin vakavasti tai niiden olemassaoloa edes tunnustettaisiin. Tuntuu kuin eurooppalaiset vallanpitäjät yrittäisivät tukkia painekattilan venttiiliä saadakseen aikaan monikulttuurisen yhteiskunnan entistä nopeammin valmiiksi.

5. Seuraako räjähdys?
Tähän asti mamukriittisissä piireissä on puisteltu päätä väitteille rasistisuudesta ja äärioikeistolaisuudesta. Tukitun paineventtiilin maailmassa tämä saattaa kuitenkin olla uskottava skenaario: tulevaisuus voi olla fasismin. Kuka olisi voinut ennustaa 1925, että höyrypäisen kirjan tekaisseen, vankilassa istuneen paikallisen pikkupoliitikon puolueesta tulisi vajaassa kymmenessä vuodessa Saksan kiistaton valtias? Yksikään tämän laidan nykypoliitikko ei ole ollut ollenkaan karismaattinen hahmo. Tällaisen henkilön ilmestyminen jonkin maan kansallisen liikkeen johtoon voi tapahtua hyvinkin pikaisella aikataululla ja hän voi saada taakseen riittävän suuren osan kansasta noustakseen valtaan.
Vainoharhaiselta kuulostaneet varoitukset uusnationalismin noususta saattavat olla todempia kuin edes niiden kaheleimmat esittäjät ovat uskoneet. Tästä nykyiset johtajat voivat syyttää vain itseään: kansasta vieraantuminen, ongelmien kiistäminen, eriävien näkemysten esittäjien demonisointi... lista on loputon. Kaikki tämä on vain lisännyt painetta tukittuun kattilaan.

6. Entä jos?
Kuvitellaan, että jossakin Euroopan maassa vallan todella saisi itselleen nationalistinen liike. Helpointa on tarkastella esimerkkinä Saksaa, kahdesta syystä. Toinen on kansanluonne; saksalaiset osaavat organisoida ja se on tapahtunut jo kerran. Toinen on se, että EU:n pakotteet ja talousvalta saattaisivat kyetä estämään tai ainakin kaatamaan nopeasti nationalismin jossain pienemmässä maassa, mutta Saksassa se olisi vaikeampaa.
Eli siis: nationalistinen liike valtaan Saksassa, 80 vuotta edellisestä kerrasta. Yhtäläisyyksiä olisi, mutta erot olisivat merkittävämmät. Nuivinnan kohteena eivät olisi juutalaiset, vaan muslimit ja afrikkalaistaustaiset. Tämä tekisi asiasta helpompaa, koska kulttuuriero olisi suurempi ja toisin kuin juutalaiset, nämä ryhmät eivät ole asuneet Saksassa satoja vuosia. Eivätkä juutalaiset pyrkineet sopeuttamaan muita toimimaan omien sääntöjensä mukaan, vaan elivät omissa piireissään rauhassa tai jopa integroituivat muuhun yhteiskuntaan. Mutta älkää odottako polttouuneja. Ei sellaisia tulisi. Eivät natsitkaan halunneet toimittaa juutalaisia polttouuneihin, vaan siirtää heidät Madagaskarille. Tämä suunnitelma kariutui sotaan ja huonoihin kuljetusyhteyksiin. Nyt ei kariutuisi. Helpompaakin olisi, koska karkoitettavilla olisi siteet olemassa uusiin kohteisiin, toisin kuin juutalaisilla Madagaskarille.
Entä mitä muu Europpa sanoisi? Sota Saksaa vastaan, kuten viimeksi? Ei. Ei Saksa pyrkisi aluelaajennuksiin, jotka viimeksi olivat casus belli. Juutalaisten puolesta ei sotaan lähdetty silloinkaan, nyt vielä vähemmän muslimien puolesta. Etenkään kun, toisin kuin edellisellä kerralla, jokaisessa maassa olisi vähintään 20 % aktiivinen oppositio kannattamassa Saksan toimia ja vaatimassa vastaavaa omaan kotimaahansa. Passiivisesta oppositiosta nyt puhumattakaan; sotaan on vaikea löytää halukkaita lähtijöitä jos oma maha on täynnä. Todennäköisesti muu Europpa ja Amerikka saisi aikaan vain huonosti toimivaa kauppaboikottia, nenännyrpistelyä, tuomiolauselmia ja muuta kitarisojen tuuletusta, joille Saksa nauraisi makeasti.
Temppu todennäköisesti onnistuisi: Saksa saisi ei-toivotut vieraat karkoitettua ilman suurempia ihmishenkien menetyksiä ja kukoistaisi entistä uhkeammin. Mikä taas saattaisi hyvinkin aiheuttaa dominoefektin no go -zoneihinsa kyllästyneissä muissa Euroopan maissa.

7. Skenaarion todennäköisyys
Mahdollisuudet vaikuttavat äkkiseltään vilkaisten erittäin epätodennäköisiltä. Vain muutama hörhö on oikeasti vaatimassa joukkokarkoituksia. Uhka on merkittävä vain hallitsevan eliitin propagandassa, jossa "äärioikeistolaisuuden" noususta huudetaan suu niin ammollaan että ohutsuoleen asti näkyy.
Mieleen tulee kuitenkin jotain samankaltaista vajaan kolmenkymmenen vuoden takaa. Kommunistimaissa pelättiin vastavallankumouksellisuutta kuin ruttoa, vaikka todellisuudessa näitä ryhmiä ei käytännössä ollut lainkaan. Mutta ehkä siellä johto tajusi kansan syvissä riveissä kytevän tyytymättömyyden ja aavisti, että pieni kipinä saattaisi saada aikaan dominoefektin, joka kaataisi hallituksen ja leviäisi muihin saman blokin maihin. Kuten tapahtuikin.
Mikäli Saksa (tai muu vastaava maa) muuttuisi edellä esitetyllä tavalla, hyvin todennäköistä olisi ettei muu Eurooppa kykenisi sitä estämään, varsin todennäköistä että melkoinen osa muista maista seuraisi mallia.
Euroopan Unionilla on vielä mahdollisuus torjua skenaario. Se tapahtuisi kesyttämällä oppositio, antamalla sille pikkuisen valtaa, sen verran ettei todellisia muutoksia saa aikaan mutta kuitenkin riittävästi korruptoimaan oppositiojohtajien mielet ja aiheuttamaan kannattajissa pettymyksen muutoksien puutteessa. Jos nykyinen meno jatkuu, painekattilan räjähdys vaikuttaa tasan yhtä todennäköiseltä kuin Berliinin muurin murtuminen vaikutti vuonna 1985.
Onhan tosin olemassa se etäinen mahdollisuus, että koko Euroopan islamisoiminen on osa maanosan johtajien ovelaa suunnitelmaa, jonka tarkoitus on pelastaa maapallon kantokyky ylittämällä ensin länsimaiden asukkaiden sietoraja siinä määrin, että seurauksena on globaali puhdistus.

Muista aina liikenteessä

Taannoin julkaisin luonnehdinnan Suomen maakuntien ominaisuuksista. Listauksessa oli kaksikymmentä maakuntaa, vaikka niitä on oikeasti vain yhdeksäntoista. Tämä aiheutui siitä, että olin erottanut pääkaupunkiseudun muusta Uudestamaasta.
Tajusin tässä äskettäin, että erinäisistä syistä olen sompaillut autolla eri puolella Suomea niin paljon, että jokaisen maakunnan pääkaupungissa on tullut rattia pyöriteltyä. Poikkeuksena Maarianhamina, jonka kaduilla olen ainoastaan istunut kyydissä. Niinpä olen jättänyt sen tästä pois ja koska Helsinki on Uudenmaan pääkaupunki, niin tässä listauksessa on kahdeksantoista kaupunkia.
Maakuntien pääkaupungit poikkeavat liikennejärjestelyiltään toisistaan yllättävän paljon. Ainakin jos kriteeriksi asetetaan se, kuinka helposti kyseisellä paikkakunnalla sitä tuntematon onnistuu selviämään pisteestä A pisteeseen B. Tähän voisi toki mittariksi kehitellä kirosanatiheysindeksin, mutta tieteellisen objektivismin sijaan valitsin subjektiivisemman kuvailutavan.

Päädyin siihen, että kaupunkien ajomukavuus perustuu kolmeen asiaan:
1) Kuinka helppoa on liikkua kaupungin keskustassa
2) Kuinka helppoa on selvitä kaupungin keskustasta haluamalleen ulosmenotielle (toiseen suuntaan tämä ei yleensä ole ongelma, koska tiet vievät kaupunkien keskustoihin kunhan osaa ajaa rampilta ulos)
3) Kuinka helppoa on selvitä johonkin tiettyyn kaupunginosaan ja luovia siellä haluamaansa paikkaan
Kohdan (3) jätin suosiolla tästä selvityksestä pois. Se kokemusteni mukaan poikkeaa kaupungin sisälläkin huomattavasti riippuen kaupunginosasta. Sitä paitsi en ole kovinkaan monessa kaupungissa joutunut ajamaan useisiin lähiöihin, joten tämän kohdan arvostelu olisi ylisubjektiivista. Usein kaupungissa syy käyntiin on ollut kisareissu, jolloin riittää että löytää stadikalle ja tarvittaessa majapaikkaan - huomasin tätä kirjoittaessani että listalla on vain yksi paikkakunta, jossa en ole ollut juoksukilpailun merkeissä.

Havaitsin, että kahdeksantoista maakuntakeskusta jakautuvat aika nätisti kolmeen kategoriaan, joista jokaisessa on kuusi kaupunkia: helpot, mitäänsanomattomat ja karmeat.


Helpot:

1. Vaasa
Vaasa pääsee listaykköseksi siksi, että se on muistaakseni ainoa kaupunki, jossa en ole koskaan onnistunut kääntymään väärään suuntaan. Keskustassa on ruutuasemakaava ja ne harvat yksisuuntaiset kadut taitavat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta olla bulevardityyppisiä eli keskellä on puistoalue ja molempiin suuntiin pääsee. Lisäksi suuntavaisto toimii, koska katujen suuntaus on jotenkin luonnollisen oloinen. Kaupungista pois pääsee myös helposti, kunhan seuraa opasteita.

2. Oulu
Kaikkien ruutuasemakaavojen äiti. Kaupunginarkkitehdillä taisi olla viivoittimen sijaan neliö. Yksisuuntaisia toki riittää, mutta se ahtaassa kaupungissa sallittakoon ja ongelmaa ei ole, koska tietää seuraavan kadun vievän toiseen suuntaan. Poiskin pääsee kätevästi, paitsi allekirjoittanut viime vuonna Kalevan Kisoista lähtiessä. Mutta sekin virhekäännös johtui tietyöstä, kun ei voinutkaan mennä sitä reittiä mitä navigaattori käski.

3. Mikkeli
Kaupungissa pitäisi olla mukamas yli viisikymmentätuhatta asukasta, mutta missä helkutissa ne asioivat? Keskustassa on tasan kaksi vakavasti otettavaa katua. Paikkaan kuin paikkaan löytää ajamalla ensin toista (jonne kaikki sisääntuloväylät vievät) ja jos sen varrelta ei löydy, niin kääntää korttelin verran ja ajaa samaan suuntaan takaisin, niin johan löytyy. Takuulla Suomen pienin keskusta kaupungin asukaslukuun nähden. Eikä ulospääsyssäkään ole mitään ongelmia - sen kun ajaa suoraan niin pääsee pois. Ei ehkä sinne minne halusi, mikäli unohti lukea opasteita. Mutta pois kuitenkin. Ainoa syy, että paikkakunta ei ole listaykkösenä, on tie numero 13. Jos haluaa ajaa sitä pitkin poikkeamatta kaupungissa, niin joutuu kulkusuunnasta riippumatta tekemään käännöksen joka sotii vaistoja vastaan ja ajamaan muutaman kilometrin vitostietä silmä kovana kytäten, milloin ja mistä helvetistä pitää kääntyä jotta olisi taas oikeassa kompassisuunnassa.

4. Kuopio
Ja sitten kehdataan vielä väittää että savolaiset olisivat kieroja! Molempien Savojen piäkaapunnit ovat helppojen listalla. Kuopion keskustassa liikenne on hidasta mutta hämmästyttävän sujuvaa eikä eksymään pääse, koska ainoa asia mikä ei ole Kuopiossa kieroa, ovat kadut. Myös ulospääsy on helppoa, koska kaupunkiin ja sieltä pois johtaa tasan yksi tie. Kuopio putoaa tämän listauksen mitalisijoilta vain siksi, että se on ainoa kaupunki, johon on vaikea päästä. Sorsasalon ja Pitkälahden välillä on kutakuinkin kahdeksan eritasoliittymää, joista yksikään ei toimi samalla formaatilla ja puolet niistä on sellaisia, että pääsee vain toiseen suuntaan. Nimimerkillä "erinäisiä kilometrejä moottoritietä ohi kohteen posotellut ja takaisin kääntynyt".

5. Tampere
Yksisuuntaisia siellä sun täällä epäloogisessa järjestyksessä ja juuri kun kartasta luulee ymmärtäneensä ruutuasemakaavan idean, vastaan tulee poikkeus. Tai ainakin kävelykaduksi muutettu pätkä. Lisäksi kaupunki on niitattu tolkuttoman kapealle kannakselle (tälle ei tietysti mahda mitään, siihen se syntyi teollisuuden välttämättömien realiteettien takia), mikä antaa melkoiset haasteet läpikululle. Älkää kysykö miten helvetissä on mahdollista että tämä toimii. Se nimittäin toimii. Eikä tässä ole yhtään helpotuskerrointa siitä, että kaupunki on maan suurimpia, mikä aiheuttaa lisähaasteen sekin. Ainoa kokemani ongelma on ollut se, että aikaa menee, kun pitää hieman kiemurrella eikä hitaiden hämäläisten liikennetahti sitä vikkelintä ole muutenkaan. Mutta jos haluaa ajaa Tampereen ohi, se onnistuu tulo- ja menosuunnasta riippumatta helpolla, mistä lisäpisteitä.

6. Joensuu
Pelkkää ruutua ja kaupungin liikennesuunnittelija unohti tilata yksisuuntaisten kylttejä. Ainoa ongelma on tietää, missä on kolmio ja missä ei. Joensuussa muukalaisen erottaa siitä että se hidastaa joka risteyksessä. Miinusta siitä, että kaupungista ei tahdo päästä ulos. Lähdet ajamaan haluamaasi ilmansuuntaan ja jos käy mäihä, huomaat yhtäkkiä olevasi ulosmenoväylällä. Jos taas ei, päädyt T-risteykseen ja joudut arpomaan oletko arvannut pykälän liikaa oikealle vai vasemmalle ja kääntymään sen mukaan.


Mitäänsanomattomat

7. Hämeenlinna
Jos ajaa Hämeenlinnan ohi pohjois-eteläsuunnassa, ei oikeastaan aja ohi vaan läpi. Mutta jalkaa ei tarvitse nostaa kaasulta, koska moottoritietä mennään. Aivan toinen tilanne on itä-länsisuunnassa. Siellä ajellaan liikenneympyröissä parikin kertaa ja kompassi pyörii villisti, mutta kaupunkia ei näe edes vilaukselta. Itse kaupungin asemakaava on tylsä kuin mikä, mutta pienillä epäsäännöllisyyksillä mikä pudottaa kaupungin helppojen listalta.

8. Seinäjoki
Kaupungista on helppo päästä pois, koska pääkadut ovat samalla poistumisteitä. Asemakaavassa on yritetty saada sotkua aikaan, mutta listan pienin kaupunki (kuntaliitoksia ei lasketa, Seinäjoella on mukamas yli 60 tuhatta asukasta mutta vuosituhannen vaihteessa oli alle puolet tästä) on liian pieni noin ponnettoman yrityksen kunnolliseksi onnistumiseksi.

9. Kouvola
Kymenlaaksolla on kaksi pääkaupunkia. Tähän on valittu Kouvola, koska se on niistä suurempi. Aikoinaan Pahkasika valitsi Kouvolan Suomen turhimmaksi kaupungiksi. Turhuus on kuntaliitosten myötä vain lisääntynyt. Parasta Kouvolassa on kutostie, koska sitä pitkin pääsee kaupungin ohi. Tai jos tulee jostain muusta suunnasta, kutostielle pääsee suhteellisen helposti. Kouvolan keskustasta on vaikea sanoa, koska mitä asiaa kenelläkään sinne olisi. Ei se kuitenkaan kovin hankala ole, koska Kouvolassa on niin monta entistä kuntakeskusta (Kouvola, Kuusankoski, Valkeala, Elimäki, Jaala, Sippola, Anjala), että itse Kouvolaan ei enää mahdu kovin paljon liikenneongelmia.

10. Kajaani
Kajaaniin on helppo tulla. Ohitustie sanan varsinaisessa merkityksessä on Kainuussa tuntematon käsite. Mikäli haluaa välttyä Kajaanin keskustalta, on tulosuunnasta riippumatta pakko kääntyä eritasoliittymästä jonnekin. Pois lähteminen on hieman vaikeampaa, koska keskustan ruutuasemakaava muuttuu huomattavan epämääräiseksi ennen liittymiä. Homma kuitenkin onnistuu, kun pitää päänsä kylmänä ja ajaa eteenpäin kääntyilemättä.

11. Kokkola
Eivätkö ne osaa muuta kuin ajaa kapeilla kaduilla vain yhteen suuntaan? No joo, liikennettä ei onneksi ole paljon joten paikkakunta välttyy karmeiden listalta myös siksi. Toinen syy on se, että pois pääsee helposti. Suuntaa kohti etelää niin kohta on valtatien risteyksessä.

12. Pori
Kartasta katsoen luulisi, että on yksinkertaista selvitä sieltä pois. Ruohonjuuritasolla tilanne on toinen. Kun zoomaa Google Mapsia lähemmäs, huomaa kakkostien liittymien olevan - hmmm, mielenkiintoisia. Keskusta ei ole niitä pahimpia, mutta riittävän epäselvä kyllä. Omien kokemusten nojalla olisin valmis pudottamaan Porin jopa karmeiden joukkoon, mutta annan armoa siitä syystä, että Porin stadion on kieltämättä liikenteellisesti haasteellisessa paikassa ja olen kuitenkin sinne ja sieltä aina jollain konstilla ongelmitta selvinnyt.


Karmeat

13. Lahti
Luojan kiitos nelostiestä. Sitä pitkin ajaessa Lahtea ei edes näe ja välttyy keskustan sotkulta. Jos taas haluaa ajaa toiseen suuntaan, tiellä 12 joutuu ajamaan kaupungin läpi mutta ei onneksi tarvitse poiketa, ellei noin kymmentä kertaa liikennevaloissa pysähtymistä lasketa. Jos joutuu nelostieltä poikkeamaan tai sinne ajamaan, joutuu kulkemaan semmoisen umpisolmuliittymän läpi, että oksat pois. Ainoa sääntö siinä on, että seuraa silmä kovana kylttejä äläkä missään nimessä käänny siihen suuntaan johon vaisto sanoo. Olen ainakin kerran ryhmittynyt väärin kun en seurannut kylttejä riittävän huolella ja mennyt kylmästi suoraan, kun varmistin että poliisi ei näe ja on muun liikenteen kannalta turvallista. Lahti pelastuu alemmilta sijoituksilta vain siksi, että kaupungin tärkeimmälle paikalle eli yleisurheilustadionille on helppo mennä. Sitä paitsi tietä 12 ollaan nyt laittamassa uusille urille.

14. Helsinki
Helsingin sijoittaminen listalle tuotti ongelmia. Absoluuttisesti ajatellen sen olisi pitänyt olla karmeissa (kuten lopulta onkin), mutta suhteellisesti on huomioitava asiat joille se ei voi yhtään mitään. Eli koko ja megalomaanisen typerä sijainti: keskusta niemenkärjen sumpussa. Karmeiden listalle sen pudottavat epäonnistuneet liikennejärjestelyt, joissa ei voi ikinä etukäteen tietää mistä risteyksestä saa kääntyä mihinkin suuntaan. Kaistoista nyt puhumattakaan. Vasta ryhmityttyään huomaa, että kyseistä kaistaa pitkin onkin pakko mennä tiettyyn suuntaan johon ei halunnut ja joutuu ajamaan ties mitä kautta päästäkseen haluamaansa paikkaan. Tai sitten tekemään radikaalin ratkaisun. Kokemusta löytyy U-käännöksestä Mannerheimintiellä ruuhka-aikaan. Nykyään navigaattori onneksi pelastaa tilannetta, mutta sen vastapainoksi liikenteeseen on ilmestynyt hörhömpiä kuskeja, joiden ei pitäisi kuljettaa mitään sellaista laitetta jossa on enemmän tehoa kuin yksi kamelivoima. Ainoa absoluuttisesti hyvä asia mitä Helsingin liikennejärjestelyistä voi todeta, on se että kun tekee selkeän päätöksen lähteä sieltä pois, niin väylät on suunniteltu ulospäin vetäviksi. Ollessani ensi kertaa omalla autolla keskustassa kysyin etukäteen kokeneemmalta, mikä ohjaa sitten parhaiten sieltä pois. Vastaus oli tyhjentävä mutta monessakin mielessä tosi: "Jo terve järki ohjaa pois Helsingistä."

15. Jyväskylä
Henkilökohtainen antipatia: olen saanut Jyväskylässä elämäni toistaiseksi ainoan parkkisakon. Tämä pudottaa kaupungin sijoitusta parilla pykälällä, mutta karmeisiin se olisi ilman tuotakin päätynyt. Keskikaupunki suhteellisen selkeänä nyt menettelee, mutta sinne tullessaan ei voi olla varma mihin kohtaan liittymä on vienyt. Samoin sieltä pois lähtiessään ei voi olla varma, onko päätynyt oikeaan kohteeseen johtavalle tielle. Lopullisesti kohtalon sinetöivät ysitien Keljon seudun kolme vain yhteen suuntaan toimivaa liittymää. En edelleenkään tajua mitä kamaa ne suunnitellut insinööri on mahtanut vetää. Ainoa varma asia on, että sitä on ollut paljon eikä se ole ollut edes puhdasta.

16. Turku
Turkuun on helppo tulla. Turun keskustassa on hämmästyttävän helppo ajaa ottaen huomioon kaupungin koon. Turusta on jopa suhteellisen helppoa päästä pois. Silti se on listalla näin matalalla. Siitä syystä, että jos Turussa yrittää mennä jonnekin kaupungin laitamille, et voi ikinä tietää mitä reittiä pitkin sinne on mentävä. Se saamarin Aurajoki jakaa kaupungin kuin mikäkin Berliinin muuri. Silloin kun Myllysilta oli notkahtanut ja suljettu, tuntui että olisi parempi luovuttaa suosiolla ja kulkea joen yli förillä. Ja keskikaupungin ulkopuolella on varsinainen labyrintti. Voi olla että pääsee haluamaansa paikkaan, mutta että sen onnistuisi tekemään useammallakaan yrittämällä kahteen kertaan samaa reittiä, on normaali-ihmiselle utopiaa. Paavo Nurmen stadionin suhteen olen luovuttanut suosiolla ja jätän auton aina pitkän matkan päähän.

17. Rovaniemi
Saksalaiset polttivat Rovaniemen, mikä oli kovin ikävästi tehty. Vielä ikävämmin tehty oli se, että suomalaiset rakensivat sen uudelleen. Ja kaikkein ikävimmin tehty oli se, että asemakaavan suunnittelu annettiin Alvar Aallon tehtäväksi. Se mies ei saa edes talon seinälaattoja pysymään kohdillaan, saati sitten kokonaista kaupunkia. Virallisesti kaupungin asemakaavaa sanotaan "poronsarveksi", koska se kuulemma muistuttaa poronsarvea. Todellisuudessa vaikuttaa siltä, että arkkitehti heitti vappusimoissaan tippaleivän pöydälle ja piirsi mallin siitä. Ainoa käyttökelpoinen ohje Rovaniemellä liikkumiseen on pysyä kaupungin keskustan halkaisevassa valtatiekuilussa (joo, ihan tosi että tämmöinen älyttömyys on tehty). Älkää hyvät ihmiset poistuko sieltä. Rovaniemen kadut ovat täynnä hylättyjä turistien autoja, joista on löpö loppunut eksyneiden pyörittyä tuntikausia ympyrää. Siellä täällä näkee luurankoja, joilla on yhä bensakanisteri kourassa.

18. Lappeenranta
Totesin aluksi, että kaupunkien keskustoihin yleensä pääsee, kunhan osaa ajaa rampilta pois. Lappeenranta on tästä poikkeus, sillä kuutostieltä on kaksi ramppia Lappeenrannan keskustaan, mutta niistä kummastakaan ei pääse keskustaan tekemättä radikaalia etukäteen suunniteltua mutkaa vetävimmältä reitiltä. Tämä on kuitenkin pikkujuttu verrattuna siihen, mikä odottaa. Tämä ei ole umpisolmu. Se on Lappeenrannan keskustan kartta. Tarkemmin zoomatessa huomaa, että osa kaduista on yksisuuntaisia. Osan matkaa. Tai poikki. Valtakatu on ensin kaksisuuntainen, sitten yksisuuntainen, sitten kaksisuuntainen ja taas yksisuuntainen, kumma kyllä samaan suuntaan kuin aiemmin. Viivasuoralla Raatimiehenkadulla on pituutta 515 metriä. Jos haluaa ajaa koko kadun, matkaa kertyy 1300 metriä. Etäisyys kadun alusta loppuun olisi 575 metriä, mutta siitä on poistettu kaksi 30 metrin pätkää välistä, mikä pakottaa kulkemaan kiertotietä. Eikä siinä mitään, jos asiat pysyisivät ennallaan. Vaan kun ne muuttuvat joka helvetin kerta. Viimeksi kaupungissa työmatkalla ollessani tiesin tasan tarkkaan, mistä pitää ajaa päästäkseni kohteeseeni. Paitsi että viimeisestä risteyksestä kun piti kääntyä, niin kääntymissuunnassa olikin pyöreä punainen liikennemerkki, jossa oli keltainen poikkiviiva. Yksisuuntainen perkele, ja juuri väärään suuntaan. 200 metrin sijaan tulikin kilometrin kierros. Ja poislähtiessä luulin taas tietäväni mistä pitää mennä, mutta onneksi työkaveri huomautti että aion kääntyä vastaantulevien kaistalle. Eräs koko ikänsä paikkakunnalla asunut väitti minulle, että kaupungin taannoisella liikennesuunnittelijalla ei ollut ajokorttia. En epäile pätkääkään, tämän listan pahnanpohjimmaisen paikasta ei nimittäin ollut pienintäkään epäselvyyttä.

Uusinta: Gott schütze den König

Lukijalle: Kun viime viikolla tuli julkaistua venäläisistä vastaava juttu uusintana, niin pistetään nyt britit samaan hintaan pakettitarjouksena:

Vuonna 1707 Englannin ja Skotlannin kuningaskuntien parlamentit solmivat sopimuksen, joka sinetöi - ainakin ensi vuoteen asti - maiden yhdistymisen Isoksi-Britanniaksi. Sitä ennen mailla oli ollut personaaliunioni eli yhteinen hallitsija jo vuodesta 1603, mutta parlamentit olivat toimineet itsenäisesti.

Yhdistyneen Kuningaskunnan ensimmäiseksi hallitsijaksi tuli kuningatar Anna, jonka asema ei käytännössä muuttunut yhdistymisen myötä. Onnettomien sattumien takia Stuartin kuningassuku sammui häneen ja vuonna 1714 uudella valtiolla oli edessään uuden hallitsijan etsintä. Voi vain kuvitella, kuinka onnetonta oli kuningatar Annan yksityiselämä. Hän koki puolisonsa, Tanskan prinssi Yrjön kanssa 17 raskautta. Kuusi päättyi keskenmenoon. Kuusi kertaa lapsi syntyi kuolleena. Viidestä elävänä syntyneestä lapsesta kaksi vanhinta kuoli isorokkoon, nuorempi kahdeksan kuukauden ikäisenä ja vanhempi kuusi päivää myöhemmin alle kaksivuotiaana. Kaksi nuorinta kuolivat heti syntymän jälkeen. Vanhimmaksi eli William, joka kuoli pian yksitoista vuotta täytettyään tuntemattomaksi jääneeseen sairauteen, muutamaa kuukautta sen jälkeen kun Annan viimeiseksi jäänyt raskaus oli tuottanut kuolleena syntyneen pojan. Seuraavana vuonna Annan isä, entinen Englannin kuningas Jaakko II (Skotlannin kuningas Jaakko VII) kuoli. Kuninkaana hän oli ollut vain vuoteen 1688 asti, jolloin Vilhelm III Oranialainen yhdessä vaimonsa, Annan sisaren Marian kanssa oli kukistanut hänet. Lapsettomasta kuningasparista Maria oli kuollut 1694 ja hänen miehensä Vilhelm III kuoli 1702, jolloin Annasta tuli kuningatar. Vuonna 1708, vuosi Englannin ja Skotlannin yhdistymisen jälkeen kuningatar jäi leskeksi.

Elämässään enemmän kuin tarpeeksi kärsinyt sairaalloinen kuningatar kuoli 49-vuotiaana. Perimysjärjestys oli epäselvä, koska kovin läheisiä sukulaisia ei ollut. Tällöin parlamentti päätti käyttää vallanperimyslakiin kirjattua oikeuttaan ja sivuutti kylmästi normaalissa kruununperimysjärjestyksessä lähimmät ehdokkaat. Valituksi tuli äidinäitinsä kautta Stuart-sukuun kuulunut Hannoverin hallitsija George, kuninkaana suomalaisittain Yrjö I.

Uusi kuningas oli siis saksalainen prinssi. Noin periaatteessa. Käytännössä eurooppalaiset kuningassuvut naivat toisiaan ristiin rastiin siten, että kaikki olivat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Yleensä enemmän. Kun taannoin tutkin Venäjän tsaarien verenperimää, sai havaita heidän olleen käytännössä saksalaisia. Viimeinen tsarevits Aleksei oli venäläinen vain 0,4-prosenttisesti ja 88-prosenttisesti saksalainen. Nyt tein saman tutkimuksen brittiläiselle kuningashuoneelle, tosin tällä kertaa tyydyin menemään vain kahdeksanteen sukupolveen taaksepäin eli 256 esivanhempaan. Noin nyrkkisääntönä - joissain tapauksissa piti kaivautua vähän kauemmas ja toisaalta aika usein ei kaikissa sukuhaaroissa päässyt kahdeksanteen sukupolveen asti. Mikäli näin onnettomasti pääsi käymään, laskettiin kauimman tunnetun esivanhemman mukaan kaikkien häntä edeltäneiden kansallisuus samaksi.

Näin laskien tuore kuningas Yrjö I oli verenperimältään: GER 62,9 %, FRA 9,8 %, POL 7,4 %, SCO 5,9 %, ENG 3,5 %, AUT 3,1 %, CZE 2,3 %, LUX 2,0 %, DEN 1,2 %, HOL 0,8 %, ITA 0,8 %, POR 0,4 %. Hän pääsi siis valtaistuimelle skotlantilaisen Stuart-suvun yhteyden perusteella, mutta skotti oli vasta neljänneksi yleisin kansallisuus vajaan kuuden prosentin osuudella, englantilaista oli vain 3,5 prosenttia.

Tuore kuningas ei koskaan englannin kieltä oppinut ja vietti melkoisen osan ajastaan Hannoverin tiluksilla. Vaimostaan Sophia Dorotheasta hän oli eronnut jo kauan ennen kuninkaaksi tuloaan. Puoliso oli äitinsä puolelta ranskalaista sukujuurta (isän kautta enimmäkseen saksalainen, mutta cocktail sisälsi paljon muutakin), joten lapset olivat enää vain niukasti saksalaisenemmistöisiä.

Yrjö I:n seuraajaksi tuli hänen poikansa Yrjö II. Verenperimä oli: GER 50,4 %, FRA 30,1 %, POL 6,3 %, SCO 2,9 %, CZE 2,5 %, AUT 2,1 %, ENG 1,8 %, LUX 1,6 %, DEN 1,0 %, HOL 0,8 %, ITA 0,4 %, POR 0,2 %. Isänsä tullessa kuninkaaksi kruununprinssi oli jo naimisissa Ansbachin prinsessa Carolinen kanssa. Tuleva kruununprinsessa oli verenperimältään yli 90-prosenttisesti saksalainen. Jälkikasvua siunaantui kahdeksan lapsen verran.

Vanhin lapsista, kruununprinssi Fredrik oli huonoissa väleissä isänsä kanssa. Hän ehti kuolla keuhkopaiseeseen ennen isäänsä, joten verenperimältään GER 71,1 %, FRA 15,0 %, POL 4,1 %, CZE 2,2 %, AUT 1,9 %, SCO 1,5 %, DEN 1,5 %, LUX 1,2 %, ENG 0,9 %, HOL 0,4 %, ITA 0,2 %, POR 0,1 % ollut prinssi ei koskaan päätynyt kuninkaaksi. Naimisiin hän kyllä ehti Saksi-Gothan prinsessa Augustan kanssa. Kuten tittelistä huomaa, kyseessä oli taas saksalainen. Verenperimä oli kylläkin vain kahdelta kolmasosaltaan germaaninen, loppuosa oli enimmäkseen puolalaista ja pohjoismaalaista perua. Tässä vaiheessa alkoi sitten taipumus vähän läheisempään sisäsiitokseen, prinsessan vanhemmat olivat pikkuserkuksia. Aiemmissa tapauksissa yhteisiä esi-isiä pitää etsiä kauemmista sukupolvista.

Menehtyneen kruununprinssin vanhimmasta pojasta tuli sitten hänen isoisänsä kuoltua Yrjö III. Hän oli verenperimältään GER 69,7 %, POL 8,9 %, FRA 7,9 %, DEN 5,2 %, CZE 1,9 %, AUT 1,7 %, SWE 1,6 %, SPA 1,0 %, SCO 0,7 %, LUX 0,6 %, ENG 0,4 %, HOL 0,2 %, ITA 0,1 %. Uusi kuningas osoitti kehityskelpoisuutta olemalla ensimmäinen Hannover-sukuinen hallitsija, joka osasi englantia. Reipasotteisena hän pyrki myös kahmimaan valtaa itselleen parlamentilta. Vähitellen kävi sitten ilmi, ettei kuninkaalla olleet kaikki muumit laaksossa, mikä oli erityisen vakavaa siksi että muumeja ei oltu vielä edes keksitty. Kuninkaan jästipäisyys siirtokuntia kohtaan sai amerikkalaiset nousemaan kapinaan, jonka seurauksena syntyi Yhdysvallat. Olisi muuten hauskaa kuvitella tilannetta, jossa Pohjois-Amerikka olisi edelleen kokonaisuudessaan Britannian hallinnassa. Puolisokseen hän otti hyväksi koettuun tapaan saksalaisen, Mecklenburg-Strelitzin Charlotten. Sukutausta oli yli 95-prosenttisesti saksalainen. Jotkut moittivat tuoretta puolisoa "rumaksi", mutta se ei Yrjön tahtia haitannut. Lievästä hulluudestaan huolimatta hän ymmärsi hyvän päälle ja parille syntyi peräti 15 lasta.

Pariskunnan lapset olivat siis entistäkin saksalaisempia. Jakauma oli GER 82,7 %, POL 5,2 %, FRA 4,0 %, DEN 3,6 %, AUT 1,2 %, CZE 1,0 %, SWE 0,8 %, SPA 0,5 %, SCO 0,4 %, LUX 0,3 %, ENG 0,2 %, HOL 0,1 %. Brittiläistä verta oli siis enää alle prosentti, kun skottilainen ja englantilainen lasketaan yhteen. Isänsä kuoltua 1820 uudeksi kuninkaaksi tuli Yrjö IV, joka oli käytännössä ollut hallitsijana jo vuodesta 1811 isänsä seottua lopullisesti. Vauhdikas kuningas oli panomiehiä, jonka rakastajattarien määrästä kiistellään vieläkin. Aviottomia lapsiakin oli aika liuta, mutta ajan tiukkapipoisuuden takia heistä ei ollut apua kruununperimyksessä. Päälle päätteeksi hän oli kruununprinssinä ollessaan mennyt salaa naimisiin katolilaisen kanssa. Tämä periaatteessa olisi sulkenut Yrjön pois kruununperimysjärjestyksestä, joka suhtautuu edelleenkin hyvin nuivasti katolilaisuuteen. Avioliitto hoidettiin kuitenkin hiljaisuudessa pois päiväjärjestyksestä ja uudeksi puolisoksi hommattiin, yllätys yllätys, saksalainen prinsessa. Lapsionnea pariskunnalla ei kuitenkaan ollut, sillä ainoa lapsi oli tytär, joka itse kuoli 21-vuotiaana 1817 synnyttäessään ainoan lapsensa, kuolleena syntyneen pojan. Näin kruununprinssiksi tuli Yrjö IV:n noustessa valtaistuimelle hänen nuorempi veljensä Fredrik. Tämän avioliitto Preussin prinsessan kanssa oli kuitenkin lapseton ja Fredrik kuoli ennen vanhempaa veljeään, jolloin uudeksi kruununprinssiksi ja sittemmin kuninkaaksi tuli seuraava veli Vilhelm IV. Vilhelmin puoliso oli - rumpusoolo - saksalainen prinsessa. Parin molemmat lapset kuolivat aivan pieninä. Vilhelmin kymmenestä vanhemmasta lapsesta (hän oli 27 vuotta vaimoaan vanhempi) ei ollut hyötyä kruununperimyksessä, koska he olivat tietysti aviottomia. Veljeksistä seuraava, Kentin herttua Edvard, oli kuollut jo pian isänsä jälkeen, mutta jättänyt jälkeensä yhden lapsen. Lapsen äiti oli leskiherttuatar, Saksi-Coburg-Saalfeldin prinsessa Viktoria. Eikä tuollaisella tittelillä varustettu nainen voi olla mitään muuta kuin saksalainen, tällä kertaa yli 97-prosenttisesti. Harvempi tietää, että herttuaparin lapsella oli veli- ja sisarpuoli äidin kautta; hän oli mennyt naimisiin herttuan kanssa vasta ensimmäisen aviomiehensä kuoltua.

Parin lapsi oli nimeltään Viktoria. Hänestä tuli kuningatar juuri 18 vuotta täytettyään ja hän pitänee hallussaan pisimpään Britanniaa hallinneen monarkin titteliä vielä parin vuoden ajan. Brittiläisyyden symboliksi nousseen kuningattaren verenperimä oli: GER 90,0 %, POL 2,6 %, DEN 2,4 %, FRA 2,0 %, SWE 0,8 %, AUT 0,6 %, CZE 0,5 %, HOL 0,4 %, SPA 0,2 %, SCO 0,2 %, LUX 0,1 %, ENG 0,1 %. Muutama vuosi valtaantulonsa jälkeen hän meni naimisiin Saksi-Coburg-Saalfeldin herttuan pojan, prinssi Albertin kanssa. Kuten tittelistä voi päätellä, aviopuolisot olivat sukua toisilleen - serkuksia. Albert itse oli lähes täysin puhtaasti saksalainen, noin 98-prosenttisesti. Avioliitto tuotti yhdeksän lasta, joista tyttäret naitettiin ympäri Euroopan kuningashuoneita levittämään brittiläistä valtaa saksalaisen verenperimän kautta. Tyttäristä Viktoriasta tuli Saksan keisarinna, Alicesta Hessenin suurherttuatar (ja sitä kautta Venäjän keisarinnan äiti), Helenasta Schleswig-Holsteinin prinsessa, Beatricesta Espanjan kuningattaren äiti. Nuoremmista pojista Alfredista tuli Romanian kuningattaren ja Arthurista Ruotsin kruununprinsessan isä.

Vanhimmasta pojasta tuli luonnollisesti kuningas Edvard VII. Tässä vaiheessa saksalaisuusaste kävi huipussaan: GER 94,0 %, DEN 1,6 %, POL 1,3 %, FRA 1,0 %, SWE 0,8 %, HOL 0,4 %, AUT 0,3 %, CZE 0,2 %, SPA, SCO, LUX ja ENG 0,1 %. Puolisokseen kruununprinssi oli valinnut Tanskan tulevan kuninkaan tyttären, prinsessa Aleksandran. Äkkinäinen voisi päätellä, että saksalainen ylivalta loppui ja kuningashuoneeseen saatiin pohjoismaista verta. Kattia kanssa, saksalaiset olivat onnistuneet soluttamaan Tanskan kuningashuoneen siten, että prinsessa oli yli 90-prosenttisesti saksalainen ja tanskalainen verenperimä oli prosentin luokkaa.

Edvardin jälkeen kuninkaaksi nousi vanhimman pojan kuoltua hänen toinen poikansa Yrjö V. Verenperimä: GER 92,7 %, FRA 2,3 %, DEN 1,2 %, HOL 1,0 %, SWE 1,0 %, POL 0,7 %, SCO 0,6 %, CZE 0,3 %, AUT 0,2 %, SPA 0,1 %. Äiti Aleksandrassa oli pieni ripaus skottia, mikä pelasti brittiläisen verenperimän valumasta täysin olemattomiin. Kuninkaan yli 90-prosenttinen saksalaisuus ei kuitenkaan ollut mikään haittatekijä ensimmäisessä maailmansodassa. Päinvastoin, korostaakseen brittiläisyyttään kuningas antoi 1917 julistuksen, jossa kuningashuoneen nimi vaihdettiin Saksi-Coburg-Gothasta Windsoriksi ja kaikista saksalaisista arvonimistä luovuttiin. Perintötekijät huomioiden tämä oli aika ironista. Etenkin kun puolisokin oli tuttuun tapaan saksalainen prinsessa, Teckin herttuatar Mary. Tosin hän oli syntynyt sattumoisin Lontoossa ja isänäitinsä kautta unkarilainen, vaikka olikin sentään noin kahdelta kolmasosaltaan saksalainen. Äidinäidin puolelta esi-isiin kuului Yrjö II, joten hän oli etäistä sukua miehelleen.

Kuningasparin jälkeläisten saksalaisosuus siis pieneni - ei se kyllä toisaalta olisi voinut paljon suurentuakaan. GER 78,4 %, HUN 14,1 %, FRA 2,8 %, DEN 0,9 %, POL 0,9 %, SWE 0,8 %, CZE 0,7 %, SCO 0,6 %, HOL 0,5 %, AUT 0,2 %, SPA 0,1 %, LUX 0,1 %. Ensin valtaistuimelle nousi Edvard VIII, joka joutui luopumaan vallasta. Hallitus ei näet hyväksynyt kuninkaan puolisoksi kahdesti eronnutta aatelitonta amerikkalaisnaista. Edvard piti päänsä ja erosi kuninkaan tehtävästä mennäkseen naimisiin. Kuninkaaksi tuli hänen nuorempi veljensä Yrjö VI. Hän oli mennyt naimisiin Skotlannin alempaan aatelistoon kuuluvan Lady Elizabeth Bowes-Lyoninkanssa, jota ei varmaan olisi pidetty tulevalle kuninkaalle sopivana - etenkin äidin puolelta sukupuussa oli ihan normaali-ihmisiä. Kukaan ei kuitenkaan odottanut hänestä tulevan kuningasta, joten isoveljen yllätysratkaisu raivasi tietä brittiläiselle verenperimälle kuningashuoneessa. Yli satavuotiaaksi elänyt uusi kuningatar oli nimittäin lähes täysin brittiläinen. Vaikka hän kuuluikin virallisesti Skotlannin aatelistoon, lähes kaksi kolmasosaa oli englantilaista ja vain hieman yli 20 % skottia. Mukana cocktailissa oli myös muutaman prosentin osuus irlantilaista.

Toinenkin maailmansota käytiin siis saksalaistaustaisen kuninkaan johdolla, mutta sen jälkeen hallitsijaksi tuli nykyinen kuningatar Elisabet II - ensimmäinen hallitsija vuosisatoihin, joka ei ollut suurimmaksi osaksi saksalainen. Toki yleisin kansallisuus perimässä oli yhä germaaninen: GER 39,2 %, ENG 32,4 %, SCO 11,2 %, HUN 7,0 %, FRA 4,5 %, IRL 3,1 %, HOL 0,6 %, DEN 0,5 %, POL 0,4 %, SWE 0,4 %, CZE 0,3 %, AUT 0,1 %. Ilmeisesti tilanteesta säikähtäneenä Elisabet otti puolisokseen Kreikan ja Tanskan prinssi Philipin. Titteleistä huolimatta Philip on yli 90-prosenttisesti saksalainen. Tanskalaista verta on vähän yli prosentti ja kreikkalaista ei lainkaan. Saksalaisveren lisäämisen ohella tuli samalla harjoitettua sukulaisten naimista, Britannian hallitsijapariskunta on keskenään kolmannet serkukset.

Jälkeläiset ovat perimältään: GER 66,4 %, ENG 16,3 %, SCO 5,7 %, HUN 3,5 %, FRA 3,0 %, IRL 1,6 %, DEN 0,9 %, POL 0,8 %, HOL 0,8 %, SWE 0,3 %, CZE 0,3 %, RUS 0,2 %, AUT 0,2 %, LUX 0,1 %. Niinpä kruununprinssi Charles on jälleen enimmäkseen saksalainen. Charles puolestaan teki elämänsä pahimman erheen - ja se on paljon se - menemällä naimisiin Diana Spencerin kanssa. Paitsi että yli 60-prosenttisesti englantilainen, vajaa 30-prosenttisesti skotti ja tilkkasen irlantilainen prinsessa vei kuningassuvusta saksalaisen laatuenemmistön, liitto päättyi eroon.

Prinssit William ja Harry ovat verenperimältään: ENG 40,0 %, GER 33,4 %, SCO 16,9 %, IRL 4,7 %, HUN 1,8 %, FRA 1,5 %, DEN 0,4 %, POL 0,4 %, HOL 0,4 %, SWE 0,2 %, CZE 0,2 %, RUS 0,1 %, AUT 0,1 %. William meni naimisiin ihan tavallisen - tai no, yläluokkaa sentään joskaan ei aatelia - brittitytön Catherine Middletonin kanssa. Kate on ilmeisesti sukujuuriltaan aivan täysin englantilainen. (Korjaus 10.9.2017: Katessa on tiettävästi 1/16 skottiverta ja tilkka ranskalaista, seuraavassa kappaleessa esiintyvät prosenttiluvut korjattu tämän mukaisiksi)

Eräänä viime kesän aamuna nousin aikaisin ylös ja tarkistin uutiset. Vaimon herättyä totesin: "Huomenta, siipimutterista tuli sitten pojan isoisä!" Kesti vähän aikaa ennen kuin unenpöpperössä viesti meni perille. Windsorin pikkuprinssi George on verenperimältään ENG 68,6 %, GER 16,7 %, SCO 11,6 %, IRL 2,3 %, HUN 0,9 %, FRA 0,9 %, DEN 0,2 %, POL 0,2 %, HOL 0,2 %, SWE 0,1 %, CZE 0,1 %. Ensimmäinen englantilaisenemmistöinen kruununperillinen vuosisatoihin.

Kaukaiset naapurit

Useimmilla maailman valtioilla on muutamia rajanaapureita, tyypillisesti 3-5 kappaletta. Kuten Suomella Venäjä, Norja ja Ruotsi. Eniten on Kiinalla ja Venäjällä, molemmilla neljätoista. Saarivaltiot ovat tapaus sinänsä, koska niillä ei yleensä ole rajanaapureita. Tässä kirjoituksessa on mitattu Google Mapsista, kuinka kaukana minkäkin maan lähin naapuri on. Eli on selvitetty lyhin mahdollinen etäisyys valtiolle X kuuluvasta maa-alueesta lähimpään jollekin muulle maalle kuuluvaan alueeseen. Täysin virheettömiä mittaukset tuskin ovat, on mahdollista että on jokin pieni kärpäsenkakka kartalla jäänyt huomioitta. Korjauksia otetaan vastaan.

On olemassa peräti kahdeksan saarivaltiota, joilla on maaraja toisen maan kanssa. Näiden lisäksi on myös kaksi - hmmm - rajatapausta.

Dominikaaninen tasavalta (1) ja Haiti (2) jakavat Hispaniolan saaren keskenään. Vaikka ilmasto- ja muut olosuhteet ovat käytännössä samat, on maiden välinen raja melkoinen elintasokuilu.

Haiti vasemmalla, Dominikaaninen tasavalta oikealla

Dominikaanisen tasavallan BKT on noin seitsenkertainen Haitiin nähden. Tunnettu selitys köyhyydelle on aina siirtomaavalta. Haiti oli siirtomaa vuoteen 1804 asti, jolloin se itsenäistyi. Olisi ollut siis yli kaksisataa vuotta aikaa vaurastua. Dominikaaninen tasavalta itsenäistyi 1844 ja on pärjännyt huomattavasti paremmin. Ai niin, se muuten itsenäistyi oltuaan neljäkymmentä vuotta Haitin vallan alla. Merkittäviä eroja olosuhteissa maiden välillä ei ole, paitsi että toisessa puhutaan ranskaa ja toisessa espanjaa. Tämä lieneekin sitten se selittävä tekijä elintasoeroon, koska se toinen ero eli toisessa maassa on 90 % afrikkalaisia ja toisessa 10 %, ei voi olla mitenkään syy.

Irlannilla (3) ja Iso-Britannialla (4) on yhteinen maaraja Irlannin saarella Iso-Britannialle kuuluvan Pohjois-Irlannin takia.

Uuden-Guinean saarella on Indonesian (5) ja Papua-Uusi-Guinean (6) maaraja. Indonesialle kuuluu myös osa Timorin saaresta, jolla on Itä-Timorin (7) valtio. Indonesialle kuuluu myös osa Borneon saaresta, jolla sijaitsee Brunei (8). Bruneilla ei kuitenkaan ole yhteistä rajaa Indonesian kanssa, vaan Bruneita rajaa Malesia. Tämä onkin ainoa tapaus, jossa saarivaltiolla on raja mantereella sijaitsevan valtion kanssa.

Lisäksi on olemassa kaksi keinotekoista tapausta. Singaporesta johtaa silta Malesiaan ja Bahrainista pengertie Saudi-Arabiaan. Näitä ei ihmisen rakentamina ole kuitenkaan laskettu mukaan. Tavallaan tähän voidaan Kanaalitunnelin takia laskea myös Iso-Britannia.

Eräänlainen erikoistapaus on myös Australia, joka sijaitsee mantereella mutta jolla ei ole lainkaan maarajaa minkään muun valtion kanssa.

Valtiot, joilla ei ole maarajaa muun valtion kanssa. Etäisyys on lyhin matka ko. maan alueelta jonkin toisen maan alueelle:

	Maa	Etäisyys km
1	Uusi-Seelanti	681
2	Kap Verde	570
3	Tuvalu	316
4	Marshallsaaret	290
5	Mikronesia	290
6	Nauru	287
7	Islanti	284
8	Palau	275
9	Tonga	248
10	Fidzi	245
11	Vanuatu	243
12	Kiribati	223
13	Sao Tome ja Principe	214
14	Mauritius	171
15	Seychellit	161
16	Barbados	144
17	Jamaika	137
18	Madagaskar	133
19	Malediivit	129
20	Malta	81
21	Kypros	68
22	Komorit	60
23	Samoa	56
24	Kuuba	53
25	Bahama	53
26	Saint Lucia	31
27	Dominica	25
28	Antigua ja Barbuda	19
29	Saint Kitts ja Nevis	12
30	Trinidad ja Tobago	10
31	Sri Lanka	9
32	Filippiinit	8
33	Japani	5
34	Salomonsaaret	3
35	Australia	3
36	Taiwan	1
37	Bahrain	1
30	Grenada	0,7
39	Saint Vincent ja Grenadiinit	0,7
40	Singapore	0,5

Oseanian maat ovat odotetusti kärjessä. Kärkitusinaan kiilaavat muista maanosista ainoastaan hopealle yltävä Kap Verde ja seitsemänneksi sijoittuva Islanti. Amerikan valtioista korkeimmalla on muusta Länsi-Intian saariketjusta hieman erillään sijaitseva Barbados, jonka lyhin etäisyys Saint Lucialle on 144 km. Aasian maista korkeimmalla on Malediivit, jonka pohjoisimmalta saarelta on matkaa Intiaan kuuluville Lakkadiiveille 129 km.

Selkeä listaykkönen on Uusi-Seelanti. Sen pohjoiskärjen luoteispuolella vajaan sadan kilometrin päässä sijaitsevat asumattomat Kolmen Kuninkaan Saaret. Vajaan viiden neliökilometrin kokoisen saariryhmän läntisimmiltä saarilta on lyhimmillään 684 km Australialle kuuluvalle parintuhannen asukkaan Norfolkinsaarelle - tai oikeastaan siitä seitsemän kilometriä etelään sijaitsevalle Phillipinsaarelle.

Jonkinmoinen yllätys on varmaan se, että Australiasta on lyhimmillään vain kolme kilometriä Papua-Uusi-Guineaan. Tämä selittyy sillä, että maiden välisen Torresinsalmen saaret kuuluvat enimmäkseen Australialle ja osa niistä on aivan Uuden-Guinean rannikolla.

Muitakin yllättävän lyhyitä etäisyyksiä listalta löytyy.

Sri Lankan ja Intian välinen Palkinsalmi on kapeimmillaankin 64 km leveä, mutta silti maiden välinen etäisyys on vain yhdeksän kilometriä. Salmessa on nimittäin Aataminsillaksi kutsuttu, osittain merenpinnan yläpuolella oleva matalikko, vain muutamia metrejä merenpinnan alapuolella. Itse asiassa matalikko oli ilmeisesti ainakin laskuveden aikaan kulkukelpoinen aina vuoteen 1480 asti, jolloin hirmumyrsky upotti sen.

Japanista on vain viisi kilometriä matkaa lähimmälle Kuriilien saarelle, joka kuuluu Venäjälle. Tosin Japani on tästä eri mieltä. Itse asiassa Japanilla ja Venäjällä (Neuvostoliitolla) oli maaraja 1905-1945. Venäjän-Japanin sodan seurauksena Japani sai haltuunsa Sahalinin saaren eteläosan, jota se kutsui nimellä Karafuto. Vuonna 1945 Neuvostoliitto hyökkäsi rajan yli ilman sodanjulistusta ja pakotti Japanin antautumaan. Ainakin neuvostovenäläisen historiankirjoituksen mukaan. Taantumuksellisemmat historioitsijat tosin väittävät antautumisella olleen jotain tekemistä pari päivää aiemmin pudotettujen atomipommien kanssa. Joka tapauksessa Karafuton noin neljäsataatuhatta japanilaista sai pakata kamansa ja häipyä saarelta.

Taiwanin ja Kiinan välimatka on lyhimmillään vain reilu kilometri. Taiwanin pääsaarelta on tosin Kiinan alueelle matkaa melkein kaksisataa kilometriä, mutta Taiwanille kuuluvat myös aivan Kiinan rannikolla sijaitsevat Matsusaaret sekä Kinmenin saari lähisaarineen. Kinmenin pääsaarella on yli satatuhatta asukasta ja se sijaitsee vain seitsemän kilometrin päässä Kiinan mannermaasta. Lyhin matka kahdelle eri Kiinalle kuuluvan saaren välillä on vain reilu kilometri.

Bahrain sijaitsee Saudi-Arabian rannikolla ja sitä yhdistää mantereeseen 25 km pitkä pengertie. Lyhin luonnollinen etäisyys Bahrainista ei kuitenkaan ole Saudi-Arabiaan vaan Qatariin. Bahrainille kuuluu Qatarin rannikolla sijaitseva Hawarinsaaristo, josta on lyhimmillään vain hieman yli kilometri Qatarin rannikolle.

Saint Vincent ja Grenada näyttävät sijaitsevan yhtä eristettynä kuin muutkin Länsi-Intian pikkuvaltiot. Kuitenkin niiden välillä sijaitseva Grenadiinien saariryhmä (Saint Vincentin koko nimi on Saint Vincent ja Grenadiinit) on maiden jakama siten, että Petite Martinique- ja Petit Saint Vincent -saarten välimatka on vain noin 700 metriä. Tätä pienemmäksi jää vain Singaporen lyhin etäisyys Malesiaan, joka on noin 500 metriä.

Lisähuomautuksena on mainittava, että missään näistä mittauksista ei ole huomioitu Spratlysaarten omistuskiistaa, koska se on vielä selvittämättä ja luultavasti pysyykin, koska soppaan ovat tyrkkineet lusikkansa Vietnam, Kiina, Taiwan, Filippiinit, Malesia ja Brunei. Lisäksi on vähintäänkin kyseenalaista mikä on saari ja mikä ei, sillä joitakin kohtia miehittävien sotilaiden varustus on laskuveden aikaan kumisaappaat ja nousuveden aikaan snorkkeli:

Ja lopuksi vielä listaus siitä, kuinka pitkä matka lyhimmiltään on mistäkin saarivaltiosta lähimmälle mantereelle:

	Maa	Etäisyys km
1	Samoa	3802
2	Tuvalu	3227
3	Tonga	3227
4	Kiribati	3082
5	Marshallsaaret	3052
6	Nauru	2859
7	Fidzi	2628
8	Mikronesia	1878
9	Mauritius	1851
10	Uusi-Seelanti	1806
11	Vanuatu	1793
12	Palau	1573
13	Salomonsaaret	1388
14	Seychellit	1210
15	Brunei	976
16	Islanti	958
17	Saint Kitts ja Nevis	703
18	Antigua ja Barbuda	687
19	Jamaika	623
20	Kap Verde	570
21	Dominikaaninen tasavalta	558
22	Haiti	557
23	Filippiinit	533
24	Itä-Timor	504
25	Dominica	499
26	Malediivit	425
27	Madagaskar	416
28	Irlanti	414
29	Barbados	356
30	Saint Lucia	344
31	Komorit	292
32	Malta	243
33	Sao Tome ja Principe	214
34	Kuuba	205
35	Saint Vincent ja Grenadiinit	205
36	Papua-Uusi-Guinea	150
37	Grenada	138
38	Bahama	82
39	Kypros	68
40	Japani	50
41	Sri Lanka	40
42	Iso-Britannia	32
43	Indonesia	16
44	Trinidad ja Tobago	14
45	Taiwan	6
46	Bahrain	1
47	Singapore	0,5

Tätä listaa hallitsee ylivoimaiseen tapaan Oseania. Vasta sijalla 9 tulee joku muu eli Afrikan ykkönen Mauritius. Aasian ykkönen on Brunei sijalla 15, Euroopan voittaja Islanti on sijalla 16 ja Amerikan paras Saint Kitts ja Nevis sijalla 17.

Listalla on peräti 17 maata, joiden etäisyys mantereeseen on suurempi kuin edellisen listan - etäisyys lähimpään muuhun maahan - voittajalla Uudella-Seelannilla. Tällä listalla Uusi-Seelanti on vasta kymmenentenä, koska Australia on sen verran lähellä.

Sijalla 20 olevan Kap Verden etäisyys mantereeseen on sama kuin sen lyhin etäisyys johonkin muuhun maahan. Koska rannikoilla on yleensä saaria, tämä on harvinainen tilanne. Vastaavat tapaukset ovat ainoastaan Kyproksella, Bahrainilla ja Singaporella.

Ennätystä pitää siis hallussaan Samoa, jonka Australian rannikkoa lähimmästä pisteestä on sinne matkaa 3802 kilometriä. Se on todellakin ennätys, sillä aiemmin itsenäisen Havaijin etäisyys Amerikan rannikolle on toistasataa kilometriä lyhyempi.