Tätä et tiedä toisesta maailmansodasta II

Vuosia sitten kirjoitin samalla otsikolla. Vinkkikansioon on sen jälkeen kertynyt toinen mokoma erikoisia tapauksia kakkosrähinästä, joten puretaanpa tämä suma.


10. Maihinnousu Ranskaan - mutta vuonna 1945 saksalaisten tekemänä

Kun mainitaan "maihinnousu Ranskaan", kaikki ajattelevat välittömästi päivämäärää 6.6.1944 ja Normandian maihinnousua. Asiaan paremmin perehtyneet saattavat muistuttaa, että liittoutuneet nousivat maihin myös Etelä-Ranskassa pari kuukautta myöhemmin, mutta tämä on enimmäkseen unohdettu koska onnistui ilman suurempia taisteluja. Jotkut saattavat muistaa myös Dieppen maihinnousun jo vuonna 1942, jolloin testattiin maihinnousun tekniikoita. Liittoutuneiden enimmäkseen kanadalaisista koostuneet joukot nousivat maihin Dieppen rannalla, pitivät sitä hallussaan muutaman tunnin ja vetäytyivät, tosin suurin osa joukoista menetettiin kaatuneina, haavoittuneina tai vangeiksi jääneinä.
Sen sijaan on autuaasti unohdettu, että myös saksalaiset tekivät maihinnousun Ranskaan.
Vuonna 1940 saksalaiset olivat miehittäneet Ranskan rannikolla olevat Brittiläiset Kanaalisaaret. Mikä itsessäänkin on yleensä haluttu unohtaa - ei ole erityisen imartelevaa muistaa että lähes satatuhatta brittiä eli melkein viisi vuotta saksalaisten miehitysvallan alla. Liittoutuneet eivät edes Ranskan vallattuaan halunneet hyökätä Kanaalisaarille kolmesta syystä. Ne olivat vahvasti linnoitetut, pelättiin suuria siviilitappiota ja niiden sotilaallinen merkitys oli vähäinen. Niinpä saaret jätettiin oman onnensa nojaan ja odotettiin niiden antautuvan Saksan antautuessa, kuten lopulta kävikin.

Saarten elintarvike- ja lääkintähuoltotilanne huononi nopeasti, koska saksalaiset eivät voineet enää huoltaa saaria mantereelta. Kansainvälinen Punainen Risti sai neuvoteltua operaation, jossa ruotsalainen laiva kävi joulukuusta 1944 alkaen kuudesti tuomassa ruokaa ja lääkintätarvikkeita saarille. Tuohon aikaan Punainen Risti toimi vielä länsimaisen sivistyksen säilyttämiseksi.
Ymmärrettävistä syistä hätäapukuljetukset eivät toimittaneet sotilastarvikkeita saksalaisille. Näiden hankkimiseksi ja muun kiusanteon merkeissä saaria miehittävät saksalaiset päättivät tehdä maihinnousun viidenkymmenen kilometrin päässä Ranskan rannikolla sijaitsevaan Granvillen kaupunkiin. He olivat saaneet ajantasaista tiedusteluaineistoa paikan miehityksestä sieltä paenneilta saksalaissotavangeilta. Nämä olivat onnistuneet pakenemaan vankileiriltä, ryöväämään aluksen ja purjehtimaan sillä Kanaalisaarille.
Ensimmäinen yritys epäonnistui huonon sään ja aikaisen havaituksi tulemisen takia. Kuukautta myöhemmin, 8-9. maaliskuuta 1945 saksalaiset yrittivät uudelleen. Maihinnousu onnistui, saksalaiset kaappasivat runsaasti tarvikkeita sekä miinoittivat ja pahoin vaurioittivat kolmea fregattia ja yhtä kauppalaivaa. Vankileiriltä vapautettiin muutama kymmenen saksalaista ja kolmekymmentä amerikkalaista otettiin sotavangeiksi. Operaatiossa kaatui kuusi saksalaista ja 22 amerikkalaista. Operaatiota johtanut Käpitanleutnant Carl-Friedrich Mohr sai Rautaristin ritariristin.
Saksalaiset yrittivät vastaavaa operaatiota vielä toistamiseen huhtikuun alussa, mutta koko 18 miehen iskujoukko jäi vangiksi. Vielä yksi operaatio oli suunniteltu suoritettavaksi 7.5, mutta Hitlerin kuoleman jälkeen valtakunnankansleriksi tullut laivaston komentaja Karl Dönitz kielsi sotatoimien jatkamisen.


9. Loukussa

Japanilaisten vetäessä Yhdysvallat mukaan sotaan tekemällä yllätyshyökkäyksen Pearl Harboriin amerikkalaiset olivat onnekkaita lentotukialusten ollessa merellä harjoituksissa. Menetykset olivat silti rajut. Lukemattomien pienempien alusten lisäksi neljä taistelulaivaa upposi ja neljä muuta vaurioitui. Yksi uponneista oli West Virginia, vuonna 1921 vesille laskettu taistelulaiva.
Seitsemän torpedon osumat riittivät upottamaan taistelulaivan. Kuusi tuntia osumien jälkeen annettiin määräys palavan laivan hylkäämisestä. Laivan kölin alla oli ollut noin kaksitoista metriä vettä, joten se ei uponnut kokonaan. Tulipalo jatkui vielä seuraavana päivänä.

Uponnut West Virginia

Koska laiva oli uponnut matalaan veteen, ei ollut kaatunut ja vauriot olivat korjattavissa, se päätettiin nostaa ja kunnostaa. Puoli vuotta hyökkäyksen jälkeen laivaa oli paikkailtu sen verran, että vesi voitiin pumpata pois, nostaa paatti pinnalle ja hinata kuivatelakalle.
Korjausten aikana löydettiin 66 ruumista. Lähes kaikki olivat hukkuneet jumiuduttuaan osastoihin, joihin vesi oli tulvinut. Mutta eivät kaikki. Varastohuoneeseen oli jäänyt ilmatasku, josta löydettiin kolmen miehen ruumiit. He olivat selvinneet sieltä löytyneellä muonalla ja makealla vedellä. Ilmaa oli tihkunut sisään ja ulos, koska laiva ei ollut kokonaan uponnut. Mutta poispääsyä ei ollut. Löytynyt kalenteri osoitti, että miehet olivat olleet elossa ainakin joulukuun 23. päivänä. Kuusitoista päivää uponneen taistelulaivan uumenissa, ilman mahdollisuutta pelastukseen.


8. Sveitsiläisässät

Sveitsi noudatti toisen maailmansodan aikana tiukkaa puolueettomuutta. Se hyväksyi kaikki kulta- ja arvoesinetalletukset pankkiholveihinsa riippumatta tallettajasta tai omistusoikeudesta. Siinä sivussa se valvoi ilmatilaansa niin hyvin kuin mahdollista. Valvonnasta huolehtivat Messerschmitt 109 -hävittäjät. Maa oli solminut kaupat uudesta hävittäjätyypistä 1938, jolloin se oli saanut kymmenen D-mallin konetta ja seuraavana kahtena vuonna 80 uutta E-mallia. Toimitukset päättyivät Saksan hyökättyä Ranskaan. Sodan aikana Sveitsi internoi neljä maahan laskeutunutta Mersua, kaksi F:ää ja kaksi G:tä. Lisäksi maa sai vaihtokaupassa kaksitoista G-mallia vuonna 1944, kun palautti Sveitsiin laskeutuneen huippusalaisen Me-110 -yöhävittäjän tutkineen.

Ranskan taistelun alettua Sveitsin ilmatilaa loukattiin usein. Sveitsiläiset mersut varoittivat ja joutuivat joskus ampumaan alas saksalaiskoneita. Lyhyessä ajassa ainakin 11 saksalaiskonetta ammuttiin alas ja ainakin yksi sveitsiläismersu tuhoutui Heinkel-pommittajan vastatessa tuleen. Seuranneen diplomaattisen kiistan takia sveitsiläisiä kiellettiin ampumasta, vaikka vieraan vallan koneet loukkaisivat ilmatilaa. Tämä olikin sodan kyseisessä vaiheessa suurta viisautta, koska Sveitsi oli kokonaan akselivaltojen ympäröimä. Suunnitelma maan valtaamiseksi oli olemassa, joten turha ärsyttää. Aktiiviseen toimintaan sveitsiläiset palasivat 1943, kun liittoutuneiden pommituslennot olivat lisääntyneet. Maan ilmatilaan eksyneet liittoutuneiden koneet pakotettiin laskeutumaan ja yhteistyöstä kieltäytyneitä, erityisesti tulen avanneita, saatettiin jopa ampua alas. Kaikkiaan sodan aikana 198 sotaakäyvän maan lentokonetta laskeutui Sveitsiin ja 56 syöksyi maahan joko kärsimistään vaurioista tai sveitsiläisten alasampumina. Tietoa siitä, kuka oli Sveitsin ilmavoimien eniten koneita alas ampunut pilotti, ei ole olemassa.


7. Me antaudumme!

Kun Afrika Korps ja sen jaloissa pyörineet italialaiset oli ajettu pois Pohjois-Afrikasta, liittoutuneet alkoivat valmistautua maihinnousuun Etelä-Italiaan. Ennen sitä katsottiin kuitenkin aiheelliseksi vallata Pantellerian, Lampedusan ja Linosan pikkusaaret Afrikan ja Euroopan välissä. Kaikkein tyylipuhtaimmin onnistui Lampedusan valtaus, jossa toimittiin Italian sotahistorian parhaiden perinteiden mukaisesti.

Lampedusa

Royal Navyn hävittäjän HMS Lookoutin lähestyessä saarta nähtiin satamassa valkoisia lippuja heti, kun kiikareiden erotuskyky riitti. Paikalle lähetetty partiovene varmisti tilanteen ja kävi ilmi, että saaren varuskunta halusi antautua. Siinä mielessä tilanne oli poikkeuksellinen, että itse Mussolini oli antanut tähän luvan siksi, että saarelta puuttui juomavesilähde ja uusia toimituksia ei ollut luvassa. Yleensä italialaiset ovat antautuneet ihan omasta aloitteestaan. Perinne jatkuu nykypäivänä, kun Lampedusa on jälleen invaasion kohteena eivätkä italialaiset tee paskaakaan puolustaakseen maataan.
Kaikkein huvittavin sivujuonne Lampedusan antautumisessa oli se, että HMS Lookoutin kanssa samaan aikaan saari antautui jo toisaalla. Hieman aiemmin saarelle oli laskeutunut brittiläinen lentokone, joka oli kompassivian takia eksynyt ja polttoaine vähissä. Varuskunta yritti antautua, mutta lentäjä - kersantti, kaiken huippuna nimeltään Cohen - katsoi parhaaksi odotella vahvistuksia.


6. Adolf goes to Hollywood

Hitlerin bunkkerin viimeisistä päivistä on tehty useita elokuvia ja olen tässä blogissa selvitellyt viimeisten päivien läsnäolijoiden kohtaloita. Hitlerillä oli muitakin tukikohtia, tunnetuimpina Kotkanpesä Alpeilla ja Sudenpesä Itä-Preussissa, josta käsin hän suurelta osin sotaa johti. Tämän lisäksi Hitlerillä oli useita varakomentokeskuksia ympäri Saksaa, joista osassa hän ei koskaan edes käynyt.
Myös Saksan valtaaman alueen ulkopuolella oli yksi häntä varten rakennettu bunkkeri. Se oli varustettu kaikilla tarpeelliseksi katsotuilla mukavuuksilla. Valtava vesisäiliö, ruokavarastot, 22 makuuhuoneen majoitustilat, pomminkestävä suoja. Ja se sijaitsi Los Angelesissa, vain kuuden kilometrin päässä Santa Monican hiekkarannasta ja viidentoista kilometrin päässä Hollywoodin studioista.

Graffitien peittämä bunkkeri

Amerikkalainen kaivosperijätär Jessie M. Murphy osti alunperin elokuvatähti Will Rogersille kuuluneen farmin. Hän joutui saksalaisagentin pauloihin ja tämän suostuttelemana, amerikkalaisen fasistiliikkeen suosiollisella avustuksella, kulutti neljä miljoonaa dollaria bunkkerin rakentamiseen siltä varalta, että Hitler jonain päivänä ottaisi Yhdysvallat haltuunsa. Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeisenä päivänä liittovaltion agentit tekivät ratsian ja pidättivät viisikymmentä paikallista natsia. Sen jälkeen bunkkeri on saanut rapistua vapaasti.


5. Isku Naurun hermokeskukseen

Saksalaiset tunnettiin merisodassa lähinnä sukellusveneistään, mutta ensimmäisen maailmansodan tapaan he lähettivät maailman merille kaapparialuksia, jotka viattomiksi kauppalaivoiksi naamioituina iskivät vihollisen laivojen kimppuun. Näitä aluksia liikkui sodan alkuvuosina neljä, menestyksekkäimpänä niistä yli puolitoista vuotta kestäneellä matkallaan 22 alusta upottanut tai kaapannut Atlantis, jonka matka päättyi uppoamiseen 22.11.1941.
Kaikkein eksoottisin hyökkäyskohde saksalaislaivoilla taisi kuitenkin olla fosfaatintuotannosta elävä Naurun saari. Tämä olikin mitä sopivin kostoretken kohde, sillä ennen ensimmäistä maailmansotaa saari oli kuulunut Saksalle.
Saksalaiskaapparit Orion ja Komet kohtasivat Uuden-Seelannin lähellä lokakuussa 1940 ja onnistuivat upottamaan pari kauppalaivaa. Sieltä iskujoukko suuntasi Naurun vesille, jossa se riehui kolmisen viikkoa. Aluksi sää esti iskun itse saarelle, mutta 27.12.1940 alkoi tapahtua. Orion oli jo suunnannut muualle, mutta Komet saapui aamutuimaan puolustamattoman saaren läheisyyteen. Kapteeni lähetti saarelle viestin, että turha yrittää varoittaa radiolla hyökkäyksestä, ilmoitti tuhoavansa fosfaatinlastauslaiturin ja antoi vajaan tunnin aikaa häipyä. Tämän jälkeen seurasi tykkitulta tunnin ajan.

Tuhottu laituri

Pommituksen jälkeen Komet häipyi Intian valtamerelle ja palasi onnistuneesti Hampuriin 30.11.1941. Liittoutuneilta kului kymmenen viikkoa, kunnes fosfaattilastit Naurusta alkoivat taas kulkea. Uudessa-Seelannissa jouduttiin ottamaan käyttöön lannoitesäännöstely. Ironista asiassa oli se, että tämä vaikutti myös Japanin-kauppaan, jolloin Japani valitti asiasta Saksalle. Vain vajaata vuotta myöhemmin Japanin lannoiteostot loppuivat sattuneista syistä joka tapauksessa.


4. Kaikkien aikojen turhin ritariristi

Saksalainen komentopaikka sai 18.8.1944 radioviestin. Everstiluutnantti Heinrich Scherhornin komentama 2500 miehen vahvuinen joukko-osasto oli venäläisten piirittämänä Valkovenäjällä Berezina-jokea ympäröivillä soilla. Tarvikkeet olivat lopussa ja täydennystä pyydettiin.

Scherhornilla oli kelpo Hitler-viikset

Johtoportaassa suhtauduttiin viestiin aluksi epäilyksellä. Joukosta ei ollut kuulunut mitään yli kuukauteen. Toisaalta neuvostohyökkäyksen aikaansaamassa sekasorrossa kaikki oli mahdollista. Lopulta päätettiin lähettää ilmateitse apua. Saksalaiset pudottivat aluksi tarvikkeita ja muutaman Otto Skorzenyn kommandoyksikköön kuuluneen sissisodan asiantuntijan. Kaikki jäivät saksalaisiin univormuihin pukeutuneen vastaanottokomitean vangeiksi. Mitään mottia ei ollut olemassa. Scherhorn oli jäänyt vangiksi jo kesäkuussa ja pakotettu yhteistyöhön.
Laskuvarjomiesten katoaminen herätti luonnollisesti epäilyksiä. Scherhornin "joukko-osasto" lähetti uuden viestin, jossa ilmoitti suunnitellun läpimurron omille linjoille olevan mahdoton, koska haavoittuneita oli paljon. Päämaja ehdotti ilmasiltaa haavoittuneiden evakuoimiseksi. Ehdotuksesta kieltäytyminen ja siihen suostuminen olisivat molemmat paljastaneet huijauksen. Niinpä neuvostoagentit lavastivat taistelunäytöksen, joka ajastettiin juuri sille hetkelle, jolloin koneiden piti laskeutua noutamaan haavoittuneita. Yksi lentäjistä yritti laskeutua tästä huolimatta, mutta venäläiset sammuttivat kiitoradan valot juuri kriittisellä hetkellä, jolloin koneiden oli pakko palata tyhjin käsin. Uusi raportti "motista" kertoi, että neuvostojoukkojen ilmahyökkäys oli tuhonnut kiitoradan. Tämä sai kuitenkin Saksan sodanjohdon vakuuttuneeksi motin olemassaolosta. Saksalaiset jatkoivat "motin" huoltamista tammikuuhun 1945 asti, jolloin vetäytyminen teki pitkän lentomatkan käytännössä mahdottomaksi. Radiokontakti "mottiin" säilyi toukokuuhun eli Saksan antautumiseen asti.
Motin "komentaja", neuvostoliittolaisten yhteistyöhön pakottama Heinrich Scherhorn ylennettiin everstiksi ja hänelle myönnettiin Rautaristin ritariristi. Yhteistyöstä ei ollut henkilökohtaista hyötyä, sillä eversti vapautui sotavankeudesta vasta 1950. Palattuaan hän kieltäytyi ottamasta ritariristiä vastaan.


3. Tanskan venäläismiehitys

Kuten muistetaan, Tanska antautui Saksan hyökätessä vain kahdessa tunnissa. Näin kauan kului siksi, että kesti aikansa että saatiin hallitus kokoon tekemään päätös. Tästä seurasi viisi vuotta kestänyt saksalaismiehitys. Myös Tanskan itäisin saari, muusta Tanskasta erillään oleva Bornholm miehitettiin saksalaisjoukoilla. Saksan antautuessa saaren 12 000 sotilaan varuskunnan komentaja, kommodori Gerhard von Kamptz kieltäytyi antautumasta saaren edustalle ilmestyneelle venäläislaivastolle, koska aseleposopimuksen mukaan hänen piti antautua yhdessä muun Tanskan kanssa länsiliittoutuneille. Neuvostojoukot aloittivat saaren pommitukset lentokoneilla 7.-8. toukokuuta. Lukuisia rakennuksia tuhoutui ja kymmenen tanskalaissiviiliä sai surmansa. 9. toukokuuta neuvostojoukot nousivat maihin ja saksalaiset antautuivat.
Neuvostomiehitystä kesti seuraavan vuoden huhtikuuhun asti. Tanskan kruununprinssi Fredrik puolisoineen vieraili saarella miehityksen aikana.

Kruununprinssin vierailu

Vetäytyessään Neuvostoliitto asetti ehdon, jonka mukaan Bornholmilla ei saanut olla vieraan vallan joukkoja. Erityisen tarkasti tätä sääntöä valvottiin kylmän sodan aikana.


2. Viimeinen teloitus

Saksalaissotilas seisoi teloitusryhmän edessä. Saksankieliset komennot kaikuivat hylätyn hollantilaisen autotehtaan alueella. Kiväärit nousivat poskille ja käskyn "Feuer!" kajahtaessa yhteislaukaus päätti karkurin elämän. Ruumis korjattiin pois, paikalle marssitettiin toinen sotilas ja sama uudelleen.
Tämä näky oli toistunut tuhansia kertoja toisen maailmansodan aikana. Saksalaiset eivät paljon armoa antaneet, mitä karkuruuteen tuli. Tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Laukausten kaiun vaiettua saksalaiset sotilaat ojensivat aseensa kädet ojossa odottaneille kanadalaisille sotavankileirin vartijoille.
Teloitetut olivat Kriegsmarineen kuuluneet Bruno Dörfer ja Rainer Beck. Oli 13.5.1945, muutama päivä Saksan antautumisen jälkeen.

Bruno Dörfer

Rainer Beck

Beck oli karannut jo vuoden 1944 puolella ja piileskellyt Amsterdamissa. Dörfer oli poistunut luvatta yksiköstään muutama päivä ennen sodan loppua. Liittoutuneilla oli käsissään valtava määrä sotavankeja eikä mitään mahdollisuutta pitää yllä leirin sisäistä kuria, ainoastaan vartioida raja-aitoja. Niinpä kurinpito luovutettiin korkeimmille saksalaisille upseereille. Oli olemassa suuri riski, että levottomuuksia esiintyisi. Oli pakko antaa voimannäyte siitä, että preussilainen kuri jatkui, vaikka sota oli jo päättynyt. Sotaoikeus tuomitsi vankileirille tuodut karkurit pikaisesti kuolemaan, kuten ohjesääntö määräsi.
Oltiin ongelmallisessa tilanteessa. Liittoutuneet eivät olisi halunneet miehiä ammuttavaksi. Toisaalta saksalaiset olivat tuomionsa antaneet. Jos se peruttaisiin, saksalaisupseerien arvovalta olisi mennyttä ja levottomuuksien riski liian suuri. Ei auttanut muu kuin antaa saksalaisten koota teloitusryhmä, luovuttaa näille takavarikoidut saksalaiskiväärit ja tarpeellinen määrä patruunoita.
Sotavankileirillä ei aiheutunut kurin puutteesta johtuvia levottomuuksia.


1. Käymme yhdessä ain...

Saksan ja Neuvostoliiton solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaisesti Saksa miehitti Puolan länsi- ja Neuvostoliitto itäosan. Sopimuksen salaisen luonteen takia etenevillä joukoilla ei välttämättä ollut tarkkaa tietoa siitä, milloin pitää pysähtyä. Niinpä Guderianin panssarikiilat ehtivät miehittää 17.9.1939 Brest-Litovskin kaupungin, joka oli sovittu Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi. Samana päivänä neuvostojoukot ylittivät Puolan itärajan "pelastaakseen edes osan Puolaa fasismin ikeeltä", kuten virallinen selitys kuului. 20.9 neukut ja saksalaiset kohtasivat ja kaksi päivää myöhemmin neuvostojoukot saapuivat kaupungin laitamille. Prikaatinkomentaja Krivoshein meni tapaamaan kenraaliluutnantti Guderiania. Tapaaminen sujui hyvässä hengessä. Saksalaiskenraali ehdotti yhteisparaatia vallatun kaupungin kaduilla. Neuvostokomentaja totesi joukkojensa olevan väsyneitä, mutta lupasi toimittaa soittokunnan ja yhden pataljoonan.
Paraati järjestettiin jo samana iltapäivänä. Voitonkaaret pystytettiin ja neuvostosotilaat koristelivat ne hakaristein ja punatähdin. Guderian ja Krivoshein ottivat paraatin vastaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Paraatin päätyttyä saksalaiset vetäytyivät sovitusti Bug-joen länsirannalle.

"Liittolaiset..."

Vain vajaat kaksi vuotta myöhemmin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Välittömästi rajan tuntumassa ollut Brestin linnoitus puolustautui sitkeästi ja kaupungille myönnettiin sittemmin "sankarikaupungin" arvo.