Viimeinen toivomus

Hautajaisissa on aina kylmä. Suomen olosuhteissa kolme neljäsosaa niistä järjestetään joka tapauksessa vuodenaikana, jolloin päällystakki on tarpeen. Lopuistakin melkoinen osa osuu sateiselle tai pilviselle päivälle. Tällä kertaa yksikään ehdoista ei täyttynyt. Oli kesä ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta. Näiden onnettomien yhteensattumien varalta Suomen evankelis-luterilainen kirkko on perinteisesti varautunut kolmella konstilla. Ensinnäkin hautajaiset järjestetään yleensä aamupäivällä, jolloin on vielä viileämpää. Toiseksi hautausmaat eivät Suomessa ole avoimia kenttiä kuten manner-Euroopassa, vaan yleensä harjukankaille rakennettuja ja puiden varjostamia. Kolmanneksi, hytisevän tunnelman takaavana viimeisenä lukkona, siunauskappelin kiviset seinät hohkavat kylmää. Ihmisen iho on surkea aistimaan lämpötilan absoluuttista suuruutta, mutta erittäin tarkka huomaamaan muutokset. Niinpä saattoväen astuttua kappeliin kylmät väreet nousivat itse kunkin iholle, vaikka todellisuudessa lämpötila oli kahdenkymmenen paremmalla puolen.

Kappelin katossa, pää alaspäin, käveli kärpänen. Se oli harvinaista. Yleensä kärpäset pysyttelivät poissa viileästä kappelista. Ruokaa ei ollut, koska ruumiit olivat vielä kylmemmässä kryptassa ja sitä paitsi tiukasti suljetuissa arkuissa. Tällä kertaa kärpänen oli kuitenkin eksynyt monen päivän helleaallon lämmittämään kappeliin ja tallusteli tyytyväisenä, välillä eturaajojaan yhteen hieroen.
Jos kärpänen olisi osannut ajatella analyyttisesti ja olisi omannut kokemusta hautajaisvieraana, se olisi varmasti ihmetellyt alla olevaa ihmisjoukkoa. Saattoväkeä oli toistasataa, mikä näinä yhteisöllisyyden murenemisen ankeina aikoina oli poikkeuksellisen paljon. Etenkin - mutta sitä kärpänen ei voinut tietää - kun kuolinilmoitusta ei vielä oltu julkaistu ja kutsuttuja olivat vain perheenjäsenet sekä vainajan lähimmät tuttavat. Mutta vainajalla oli kuusi lasta ja lukuisia lapsenlapsia sekä lapsenlapsenlapsia, joten pieneen kappeliin ei paljon ylimääräistä tilaa jäänyt.
Erikoisinta oli kuitenkin useiden hautajaisvieraiden varustus. Kärpänen katossa olisi voinut ihmetellä sitä, miksi monilla - selvästi jopa lähiomaisilla, koska istuivat etummaisissa penkeissä, oli yllään normaalien tummien vaatteiden sijaan jotain aivan muuta. Kengätkään eivät olleet mustat, vaan värikkäät. Suurin osa oli kuitenkin pukeutunut täysin normaaleihin hautajaisasuihin.

Kärpästä ei urkumusiikki hetkauttanut eikä se papin puheesta mitään ymmärtänyt. Jos olisi ymmärtänyt, niin se olisi varmasti höristänyt olemattomia korviaan, sen verran poikkeuksellinen siunauspuhe tällä kertaa oli. Eikä moni pappi olisi tähän suostunut, mutta vainaja sattui olemaan vanhan kirkkoherran Pertti Niemensuun monikymmenvuotinen tonttinaapuri. Kirkkoherra oli punninnut pitkään ystävänsä Matti Kontion toivomusta tämän kertoessa suunnitelmastaan muutamaa vuotta aiemmin. Aluksi hän oli halunnut tyrmätä ehdotuksen välittömästi täysin sopimattomana. Kirkkoherra muisti kuitenkin tarinan, jonka oli kuullut gradunohjaajaltaan teologisessa tiedekunnassa lopputyönsä jättäessään. Nuori, vastavalmistunut pappi oli mennyt ilmoittautumaan hiippakunnan piispalle matkalla ensimmäiseen virkapaikkaansa. Kahvipöydässä hän oli rohkaistunut kysymään piispalta:
- Nyt kun minä aloitan tämän sielunpaimenen työn, niin olisiko vanhemmalla veljellä antaa jotain hyvää, yleispätevää ohjetta?
Piispa oli sekoitellut kahviaan lusikalla pitkän tovin ja luonut sitten isällisen katseen nuoreen pappiin:
- Yhden ainoan yleispätevän asian minä olen tässä työssä havainnut. Kun sinä joudut mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa kahvipöytään, yleensä odotetaan aina että pappi aloittaa. Tapana on tarjota valmiiksi viipaloitua pullapitkoa. Ota pala sieltä pitkon keskeltä. Älä ota sitä reunimmaista, se on usein vähän kuivahtanut.

Vanha kirkkoherra oli muistanut tämän tarinan samalla hetkellä kun huulilta oli jo lipsahtaa ehdoton ei. Sitten hän oli miettinyt asiaa yhä uudelleen. Vainajalla - tai silloin vielä tulevalla vainajalla - oli pyyntöönsä pätevät syyt ja ainakin lähtö olisi miehen tyylin mukainen. Ja myös hänen lastensa tyylin mukainen. Jos tuomiokapitulista tästä sanomista tulisi, niin pahinta mitä hänelle voitaisiin tehdä oli passittaa ennenaikaiselle eläkkeelle. Johon, nyt vuosien kuluttua kuoleman tapahduttua, oli sattumoisin vain kuukausi aikaa muutenkin. Ja jos metelin nostaisivat, niin hän toteaisi julkisesti että tässä oli kyseessä hartaan kristityn viimeinen toive, jossa kaikki muodollisuudet oli hoidettu täsmälleen kaavan mukaan. Mitä muodollisuuksien välissä sitten oli tapahtunut, on kokonaan toinen juttu. Kumma jos kirkosta ei voi tehdä ihmisen näköistä, mutta seurakunnan toimitilojen vuokraaminen kilpailevan yrityksen käyttöön muslimeille tuntuu olevan muotia, hän oli päättänyt todeta jos meteli nousisi. Mutta se olisi myöhemmän ajan murhetta.

Muistopuheessaan kirkkoherra käsitteli Matti Kontion menestyksekästä työ- ja luottamustehtäväuraa sekä hänen lukuista jälkikasvuaan, joka totisesti olisi ollut kunniaksi kenelle tahansa. Osansa sai myös vainajan pitkä urheilu-ura ja sen menestyskohdat: maastojuoksun Suomen mestaruus, pari Kalevan Kisojen mitalia ja Ruotsi -ottelun edustustehtävä. Arvokisat olivat jääneet haaveeksi, mutta seuraava sukupolvi oli senkin paikannut. Kaikki kuusi lasta olivat kilpailleet kestävyysjuoksussa vähintäänkin kansallisella tasolla ja Timo-poika olympialaisissa. Lapsenlapsia oli kertynyt kaksikymmentä ja heistäkin kolme oli saavuttanut Suomen mestaruuden. Nyt oli jo kolmas eli lastenlastenlasten sukupolvi nousemassa menestykseen tässä juoksuhullussa suvussa. Matti itse oli jatkanut liikkumistaan todeten Karjalan evakon murteellaan: "Mie juoksen nii kauan ku miun polvi nousee!" Niin hän oli tehnytkin ja lähtenyt tavalla jolla halusikin, äkillisen sairaskohtauksen jälkeen eikä hitaasti riutuen. Matti oli aina sanonut, että hän liikkuu siksi että saisi kuolla terveempänä, kirkkoherra muistutti. Nyt oli lähdön aika sitten koittanut ja 85-vuotiasta miestä odotti kirkkomaalla muutama vuosi sitten haudan lepoon laskettu Eevi-vaimo.

Kun siunaus oli toimitettu, arkunkantajat astuivat esiin. Ensimmäisen pariin asettuivat vainajan kaksi poikaa, Raimo ja Timo. Seuraavina vuorossa olivat vanhimman tyttären Arjan vanhin poika Jari ja toiseksi vanhimman tyttären Eevan mies Kari, sillä Eevalla ei ollut poikia. Viimeiseksi pariksi asettuivat nuorimpien tytärten Pirjon ja Marjan vanhimmat pojat Panu ja Sami.
Suntion kävellessä edellä kuusi ryhdikästä miestä kantoi arkun kappelin käytävää pitkin ulos. Laskeuduttuaan portaat he asettivat arkun ruumiskärryille. Mutta nämä eivät olleet mitkään tavalliset ruumiskärryt. Pyörät olivat jykevämmät ja tangot normaalia tukevammat. Kärryt olivat vainajan itsensä rakentamat ja nimenomaan hänen viimeistä matkaansa varten suunnitellut. Edellisenä päivänä kaikki asianosaiset olivat saaneet tutkia kärryjen rakenteen ja kokeilla, kuinka niitä kuljetettiin.
Arkun levätessä kärryillä Timo otti niiden päällä odottaneesta kassista esiin kolme jykevää kuormaliinaa ja ojensi ne kantajille. Jokainen pari otti yhden ja pujotti sen ruumisarkun molemmin puolin olevista kahvoista ja kärryn reunoille rakennettuihin kiinnikkeisiin. Sitten he kiristivät hihnat tiukalle räikällä. Timo tarkisti että arkku oli kunnolla kiinni eikä heilahtanut vaikka hän rynkytti kärryjä hetken.

- Saat toimia testamenttini toimeenpanijana, koska sinulla ja Annella ei ole lapsia. Te olette näin ollen poissuljettuja tästä kilpailusta.
Näin oli isä sanonut Timolle muutamia vuosia sitten kertoessaan suunnitelmastaan.
Timoa oli naurattanut. Kyllä hän tiesi, että isällä oli kieroutunut huumorintaju mutta tämä ylitti jo kaiken entisen. Tosin Timollakin hymy hyytyi, kun hän sai kuulla koko totuuden isänsä omaisuudesta.
- Minä rupesin sijoittamaan rahaa heti kun ylimääräistä liikeni. Olihan meillä iso perhe, mutta työ oli hyvin palkattua ja tuli niitä ruskeita kirjekuoriakin. Oikeastaan voisi sanoa, että palkka kului elämiseen ja kaikki, mitä urheilulla tienasi jäi säästöön. Silloin alussa onnistuin tekemään muutamia erinomaisia osakekauppoja ja sitten 90-luvulla nettosin Nokialla melkoisen tilin, mutta senhän te tiedättekin. Ehkä sitä rahaa olisi kuluttanut enemmänkin, mutta siinä vaiheessa kun tosissaan rikastui, niin te lapset olitte lentäneet jo pesästä ja kaikilla meni hyvin. Näin parhaaksi että raivaatte itse oman tienne. Mutta nyt te olette kohta viisissäkymmenissä kaikki. Kun minusta aika jättää, koko omaisuuteni siirtyy teille. Ja sitä on noin kuusitoista miljoonaa euroa.
Isä oli pitänyt taidepaussin antaessaan summan upota Timon tajuntaan. Tuosta keskustelusta oli nyt kulunut viisi vuotta ja ei omaisuuden määrä ainakaan vähentynyt ollut. Timon arvion mukaan suotuisat osakekurssit olivat nostaneet sen aika tarkkaan kahteenkymmeneen miljoonaan euroon.
- Mutta se ei mene tasan. Te lapset olette aina kykeneet keskenänne asioista sopimaan ja tämä on teille kaikille ylimääräistä tuloa. Niinpä olen tehnyt päätökseni enkä usko että teille siitä keskinäistä riitaa tulee, koska kisa on reilu. Yksi teistä saa omaisuudesta puolet ja loput jakautuvat muiden viiden kesken tasan. Ja sinä olet näistä viidestä yksi, koska sinut on suljettu pois kilpailusta.
Kantajien taluttaessa kärryä kohti hautausmaan porttia Timo pohti, että hän saisi perinnönjaon jälkeen kaksi miljoonaa euroa. Kuten muutkin sukuhaarat, paitsi se yksi joka nettoaisi kymmenen miljoonaa. Isä oli vielä huomauttanut, että kannatti verotuksen takia siirtää osa perinnöstä seuraaville sukupolville, "mutta kyllä te sen muutenkin tajuaisitte". Kaikki olivat hyväksyneet isänsä viimeisen tahdon ongelmitta. Eikä toisaalta kenenkään olisi ollut pakko tähän osallistua, mutta silloin olisi menettänyt mahdollisuutensa kymmenen miljoonan tiliin. Sitä paitsi vainajan viimeistä tahtoa on noudatettava ja hän oli halunnut kulkea viimeisen matkansa kuten oli elänytkin.

Kantajat väistyivät lukuun ottamatta Jaria, joka jäi arkun äärelle. Hänen seurakseen astuivat nuoremmat veljet Ville ja Jussi, Villen 15- ja 13-vuotiaat pojat Oskari ja Aleksi sekä Jarin vaimo Heidi. Kaikki olivat pukeutuneet urheiluasuihin ja lenkkitossuihin.

Timo rykäisi, loi katseensa saattoväkeen ja totesi kuuluvalla äänellä.
- Kertaan vielä säännöt. Isämme viimeisen toivomuksen mukaisesti hänen perintönsä kohtalo ratkaistaan selvittämällä, mikä sukuhaara kuljettaa arkun nopeimmin hautausmaan ympäri. Matka on mittauksen mukaan 1450 metriä. Reitti on hiekkapohjaista kevyen liikenteen väylää, joka kiertää hautausmaan aidan ulkopuolella. Kaikki ovat reittiin tutustuneet ja siitä tietoisia. Järjestyksenvalvojina on joukko isän - ja useimpien meidän muidenkin - urheiluseuran Hornankuusen Rutistuksen toimijoita, jotka ohjaavat muun liikenteen alta pois. He toimivat myös ajanottajina.
- Jokainen sukuhaara on valinnut keskuudestaan kuusi kärryntyöntäjää. Edustuskelpoisia ovat isämme jälkeläiset sekä heidän aviopuolisonsa. Kaikkia kuutta ei tarvitse käyttää tai jos joku jää matkalle, se ei ole hylkäyksen aihe. Sukuhaarat kilpailevat ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan.
- Kärryjä on työnnettävä sivusta tangoista. Takaa työntäminen tai liinoista vetäminen katsotaan hylkäyksen syyksi.
- Kaikista ristiriitaisuuksista ja epäselvyyksistä päätän yksin minä testamentin toimeenpanijana.
Kellään ei ollut kysyttävää, joten Timo nyökkäsi lähettäjälle, joka kohotti lähetyskapulat päänsä yläpuolelle.

- Paikoillenne... KLAP!
Arjan sukuhaara starttasi ensin. Vaikka se olikin runsaslukuisin ja hienoinen ennakkosuosikki, varmana voittajana sitä ei suinkaan pidetty. Joukkueen jäsenet olivat näet joko jo hieman yli-ikäisiä tai sitten liian nuoria: veljekset Jari 42, Ville 39, Jussi 35, Villen pojat Oskari ja Aleksi 15 ja 13 sekä Heidi 34. Kärryt katosivat vinhaa vauhtia mutkaan muutamien kuvatessa historiallista tapahtumaa. Tällaisia hautajaisia ei oltu ennen nähty eikä toista kertaa nähtäisi. Muutaman minuutin odotuksen jälkeen ne kurvasivat näkyviin toiselta puolelta. Hurjan loppukirin jälkeen urheiluseuran avustajat pysäyttivät kärryt työntäjien kaatuessa uupuneina maahan. Timo käveli ajanottajien luo ja kirjasi tulokset ylös. Keskimmäinen aika kolmesta kellosta jäi voimaan, kaikki ajat olivat niin lähellä toisiaan että mitään epäselvyyksiä ei ollut. Kuten kokeneilla mittaajilla pitikin.
- Arjan sukuhaaran loppuaika... kuusi minuuttia, nolla pilkku neljä sekuntia!

Raimo, vanhempi pojista, oli valinnut joukkueeseensa ainoan poikansa, 19-vuotiaan Martin lisäksi kaksi vävyistään, 39-vuotiaan Villen ja 30-vuotiaan Jounin. Kolmas vävypoika oli lähes viisikymppisenä ja liikalihavana karsiutunut. Loput paikat hän täytti tyttärillään, joista 30-vuotias Silja oli viimeisillään raskaana eikä voinut osallistua. Eikä hän olisi kyllä joukkueeseen mahtunutkaan, sillä Pauliina, 38, Maria, 22 sekä iltatähti Sofia, 16, olisivat olleet parempia muutenkin. Hyväkuntoinen Raimo oli harkinnut itsekin osallistumista, sillä häntä epäilytti kärryjen työntämisessä tarvittavan voiman määrä. Vaikka tyttäret olivat 62-vuotiasta isäänsä nopeampia, oli isä kuitenkin vahvempi. Mutta testiajossa kärryt olivat osoittautuneet kevytkulkuisiksi. Eivät kuitenkaan riittävän kevytkulkuisiksi, sillä loppuaika oli 6.35,7. Nuorten 3000 metrin Suomen mestari Martti ei kyennyt yksin vetämään joukkuetta sen parempaan suoritukseen.

Seuraavaksi vanhin lapsi oli Timo, mutta hän ja vaimonsa olivat lapsettomia, joten vuoro siirtyi Eevalle. Etukäteisspekuloinneissa Eevan joukkueella arveltiin olevan heikoimmat mahdollisuudet, koska sillä oli vähän valinnanvaraa jäsenissään ja Eevalla oli pelkkiä tyttäriä. Tosin kaikki kolme tytärtä eli Meri, 35 sekä hänen sisarpuolensa Jutta, 29 ja Anna, 28, olivat entisiä tai nykyisiä SM-tason juoksijoita. Muut kolme paikkaa täyttyivät vävypojilla jotka olivat Tero, 42, Niko, 29 ja Samu, 30. Samu oli saanut edustuskelpoisuuden viime hetkellä, sillä hän oli mennyt kerran 1500 metrillä Suomen mestaruuden voittaneen Annan kanssa naimisiin vasta pari viikkoa aiemmin. Triathlonistin uskottiinkin olevan kova vahvistus joukkueelle. Innokkaimmat seuraajat olivat kellottaneet aiemmille joukkueille väliajan, jolloin kärryt ilmestyivät viimeisestä mutkasta 200 metriä ennen maalia. Niinpä kohahdus oli melkoinen, sillä Eevan joukkue näytti yllättävän ja joku hihkaisi tiedon julki. Joukkue oli vain pari sekuntia jäljessä kärkiaikaa kääntyessään mutkasta. Mutta sen ehtiessä lähemmäs totuus paljastui: kärryissä oli kiinni enää viisi työntäjää ja Niko puuskutti muutaman metrin päässä taempana. Odotettua loppukiriä ei tullut, päinvastoin meno kanttasi pahasti ja aika oli 6.13,5.

Pirjon joukkue oli seuraavana vuorossa. Senkään voittomahdollisuuksia ei pidetty kovin suurena, koska Pirjolla oli vain kaksi lasta, 36-vuotias Panu ja 34-vuotias Kati. Joukkueen valintaa ei tarvinnut paljon pohtia, vaan mukaan tulivat lasten puolisot 37-vuotias Mia ja 35-vuotias Toni sekä kaksi vanhinta lapsenlasta, Katin ja Tonin 14- ja 13-vuotiaat pojat Eino ja Onni. Mutta joukkueen strategia oli ovela. Vävypoika Toni oli maan parhaita kestävyysjuoksijoita ja vaimo Kati oli palannut neljän lapsen äitinäkin SM-tasolle. Heidät oli laitettu keulaan, nuoret pojat Eino ja Onni peräkkäin Tonin taakse, jolloin molemmin puolin kärryjä olisi yksi vahva ja kovakuntoinen mies eli Toni ja Panu. Etukäteen heikoimmaksi lenkiksi arvioitu Mia oli asetettu viimeiseksi. Suunnitelman mukaan Mia työntäisi alkumatkasta kaikin voimin ja luovuttaisi suosiolla sitten kun ei enää jaksaisi, jolloin siihen asti lähinnä mukana roikkuneet Eino ja Onni työntäisivät vuorostaan sen mitä kintereistä irtoaisi. Kolme muuta vetäisi kovakuntoisina täyttä koko ajan. Panu ja Kati olivat molemmat Suomen mestareita, vaikka parhaat vuodet olivatkin jo takana. Ja strategia toimi! Viimeisessä mutkassa etumatkaa kärkiaikaan oli neljä sekuntia ja vaikka loppumatka tuli käytännössä kolmen työntäjän voimin, eroa oli riittävästi. Ensimmäinen kuuden minuutin alitus tuloksella 5.58,3.

Viimeisenä starttasi Marjan joukkue. Se olikin ainoa, joka koostui pelkästään miehistä. Viisi veljestä eli Sami, 31, Samu, 30, Saku, 24, Simo, 20 ja Sisu, 14, yhdessä lankomies Tommin, 28, kanssa. Jos voima olisi ratkaissut, voitto olisi mennyt nuorimman sisaruksen joukkueelle. Eikä kaukaa liipannut nytkään, sillä vielä viimeisessä kaarteessa joukkue oli aivan kärkiajan tuntumassa. Mutta kuntopohja petti ja loppusuoran lievän hyytymisen jälkeen lopputulos oli kolmas sija ajalla 6.02,1.

Timo kuulutti tulokset. Pirjon sukuhaara julistettiin voittajaksi ja se saisi aikanaan puolet kantaisä Matin mahtavasta perinnöstä. Muut joutuisivat tyytymään pariin miljoonaan kukin, mutta pettyneitä ilmeitä ei nähty, kun alkuperäiset kantajat palasivat puikkoihin kuljettaakseen arkun hautapaikalle ja laskeakseen sen sinne. Tämä oli ollut vainajan viimeinen toivomus ja lähtö oli ollut hänen näköisensä.