Tarra

Jussi hidasti vauhtia rauhallisesti. Taustapeiliin vilkaistuaan hän ohjasi auton pienelle levennykselle ja sammutti moottorin.

Vuoden 2015 alussa maahanmuuttovirasto arvioi, että Suomeen tulisi kyseisenä vuonna noin 4000 turvapaikanhakijaa. Elokuussa arvio tarkistettiin lukemaan 15 000.

Jussi avasi hansikaslokeron. Hetken kaiveltuaan hän löysi etsimänsä ja nousi ulos autosta.

Edes tuo viisitoistatuhatta ei riittänyt vastaamaan todellisuutta. Vuoden 2015 lopussa virasto arvioi, että seuraavana vuonna hakijoita olisi jo 40 000.

Jussi venytteli hetkisen pitkästä ajomatkasta puutuneita jalkojaan. Hän oli ajatellut pysähtyä seuraavalle huoltoasemalle kahville. Vähän hassua pitää nyt tauko, mutta hän oli velvollisuudentuntoinen mies ja tiesi, että jotkut asiat on yhteisen hyvän nimissä hoidettava.

Ihmisiltä alkoi mennä kuppi nurin. Media yritti tehdä parhaansa tilannetta rauhoittaakseen. Valitettavasti median käsitys parhaasta menettelytavasta oli suunnilleen yhtä hyvä kuin tulipalon sammuttaminen bensaruiskulla. Mediassa rummutettiin syyrialaispakolaisten hätää, kun todellisuudessa pakolaisista vain pari prosenttia oli Syyriasta. Eikä yksikään tullut Suomeen turvattomasta maasta, vaan muiden maiden kautta. Lisäksi mediassa jatkettiin suomalaisten syyllistämistä haittamaahanmuuton vastustamisesta unohtaen autuaasti vanha totuus siitä, että kun valhetta toistaa riittävän usein, se muuttuu totuudeksi.

Jussi oli pitkä ja raavas suomalainen mies. Hänellä oli oma maansiirtoyritys. Sen asioissa hän oli tänä kauniina kevätiltanakin liikkeellä. Mutta siinä ohessa hänellä oli muutakin tehtävää. Hän käveli päättäväisin askelin takaisin tulosuuntaansa.

Vaihtoehtoiset mediat levisivät kulovalkean lailla. Se tieto, jonka valtamedia pimitti, kulki Twitterissä, blogeissa ja Facebookissa. Suomen kansan vieteri oli aika pitkä, mutta ei ihan niin pitkä kuin hallitus oli laskenut.

Jussi pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän autostaan, kääntyi takaisin autoaan kohti ja seisahtui. Kunnanrajaa osoittava kyltti kertoi kulkijan saapuvan Huitsinnevadan kuntaan. Toisella puolen tietä oli Hornankuusen kunnan kyltti. Tulosuuntaansa kävellessään Jussi oli nähnyt sen vasempaan yläkulmaan liimatun tarran, joka kiilteli vihreänä, punaisen kuvion ja reunuksen erottuessa selvästi. Mutta Huitsinnevadan kyltti oli tarraton. Vielä.

Alkoi tapahtua kaikenlaista. VOK:n salkoon vedettiin natsilippu, opaskyltit muokattiin paremmin todellisuutta vastaaviksi, keskusten läheisyyteen ilmestyi varoituksia kohonneista turvariskeistä ja median kommenttiosastot suljettiin yksi kerrallaan kokonaan, kun nuivien kommenttien tulva ylitti moderaattoreiden deletointikyvyn. Lopulta kansallisen edun ajajat järjestäytyivät löyhästi al-Qaidan tapaan ja aloittivat kampanjoita, joista kuntakylttioperaatio oli yksi.

Jussi kuulosteli hetken ja vilkaisi ympärilleen. Ei ketään, eikä moottorin ääntä. Hän irrotti nopeasti taustapaperin tarrasta ja kiinnitti sen paikalleen. Sitten hän astui pari askelta taaksepäin ja tarkisti, että kaikki oli varmasti kohdallaan. Kyllä, tarran valkoinen tausta loisti kirkkaana ja sininen reunus, kuten myös keskellä oleva samanvärinen leijonakuvio näkyivät hyvin.

Tarrat oli painatettu salaa Takaperälän kirjapainossa, jonka omistaja oli monen muun tapaan saanut tarpeekseen. Painatuspaikan tiesi omistajan lisäksi vain yksi henkilö, jolle tarrat oli toimitettu. Hän oli jakanut muutamalle luottohenkilölleen monta tuhatta niin punavihreää kuin sinivalkoista tarraa kullekin. Nämä olivat puolestaan jakaneet tarroja yhä pienemmissä erissä alaspäin sopiviksi katsomilleen henkilöille. Usein jopa vastaanottajan tietämättä, keneltä tarrat olivat tulleet. Jonain päivänä postilaatikossa odotti vain nimetön paketti ja ohjeet sekä liimata että jakaa eteenpäin. Lopulta tarrat olivat levinneet enää parinkymmenen kappaleen pakkauksissa ympäri Suomen. Suuri osa tietysti joutui hukkaan osin myös siksi, että monet henkilöt saivat useammankin pakkauksen. Riittävän suuri osa päätyi kuitenkin perille.

Jussi hymyili itsekseen. Tämä oli sitä, mitä hän oli valmis tekemään. Joitakin sakkotuomioita oli kiinnijääneille tullut, mutta kenenkään ei ollut tarvinnut niistä senttiäkään maksaa itse. Solidaarinen kolehti hoiti sakot. Useimmat jäivät jopa voiton puolelle. Tarroja rajumpia toimenpiteitä Jussi kavahti. Muutaman kerran oli käynyt niin, että vastaanottokeskukseksi suunniteltu autio hotelli oli jonain yönä palanut maan tasalle. Jussi ei tätä hyväksynyt siitä syystä, että tuhopoltto saattaisi jonain päivänä muuttua vahingossa murhapoltoksi. Mutta jos hän joskus näkisi paikallisen urheiluseuran johtokunnan in corpore ostavan huoltoasemalta tulitikkuja, tankkaamassa kanistereihin bensaa ja avopakun perävalojen katoavan kohti kaavailtua vastaanottokeskusta, hän katsoisi muualle. Sianruhoilla saastuttamista oli kokeiltu tuhopolttoja lievempänä konstina, mutta se ei ollut toiminut. Muhamettilaiset saattoivat nostaa asiasta äläwäbälän, mutta se oli joka kerta ollut pelkkää teatteria. Jos muuta ei ollut tarjolla, possutettu kämppä kelpasi.

Lopullinen niitti tuli siinä vaiheessa, kun parin kunnan suunnitellun vastaanottokeskuksen raunioiden vielä savutessa paljastui hallituksen hätäsuunnitelma. Niihin kuntiin, joihin suunniteltu VOK oli tahallisesti tuhottu, aiottiin kohdistaa kovat otteet. Paikkaa, johon haittamaahanmuuttajat oli aiottu sijoittaa, ei enää ollut. Niinpä aiottiin ottaa käyttöön vanha sota-ajan varasuunnitelma asutuskeskusten väestön siirtämiseksi haja-asutusseudulle. Kävi ilmi, että palaneiden VOK:ien tilalle aiottiin ottaa valtion haltuun jokainen talvi-asuttava kesämökki ja löyhemmin asuville kuntalaisille antaa velvoite majoittaa turvapaikanhakijoita kotonaan. Molemmat nimellistä korvausta vastaan. Tästä sentään jouduttiin perääntymään, mutta jäi kytemään epäilys perääntymisen väliaikaisuudesta.

Jussi käveli takaisin autolleen. Yksi vastaantuleva auto sinä aikana. Ennen lähtöään Jussi joutui hetken odottamaan, kun takaa tuleva moottoripyörä sujahti ohi. Sitten hän kiihdytti takaisin liikenteeseen. Kukaan ei ollut huomannut hänen tekoaan, joten sakkoja ei ollut luvassa. Mutta nyt kaikki Suomen kansan hyvinvoinnista välittävät liikkujat tiesivät, että Huitsinnevadan kunta oli hyvä paikka tankata, käydä kahvilla ja jopa majoittua. Siinä missä Hornankuusen palvelujen kohdalla oli aiheellista painaa vähän lisää kaasua ja enintään käydä huoltoasemalla kusella ostamatta mitään.

Tarrakampanja oli osoittautunut menestykseksi. Monissa kunnissa oli yritetty selittää, että tarrat toimivat itseään vastaan: enemmistö suomalaisista kannatti haittamaahanmuuttoa ja tulisi käyttämään punavihreillä tarroilla varustettujen kuntien palveluja entistä enemmän. Yrittäjät suhtautuivat alusta alkaen epäillen väitteeseen myös siksi, että punavihreitä tarroja raaputettiin pois minkä ehdittiin. Miksi vaivautua, jos kyseessä oli positiivinen mainos? Itse asiassa punavihreitä tarroja tärkeämmät olivat sinivalkoiset, koska ne olivat positiivinen signaali siitä, että isänmaalliset olivat lopettaneet puolustautumisen ja kaapanneet aloitteen käsiinsä.
Vastoin virallista totuutta ihmiset todellakin äänestivät jaloillaan. Toki oli muutamia poikkeuksiakin, jotka varta vasten kävivät punaviherkunnissa majoittumassa, syömässä ja ostoksilla. Yrittäjät kuitenkin havaitsivat, että punavihreät eivät liiemmin Suomessa matkustelleet, vaan harrastivat enemmän ulkomaanmatkailua. Ja ne harvatkaan eivät välittäneet missä pitää taukoa, kun oli omasta lompakosta kyse. Sen sijaan nuiva liike näki julkisuudessa demonisoituna kuntaboikotissa ja tiettyjen kuntien suosimisessa varaventtiilin. Kun VOK-myönteisen Hornankuusen yrittäjät näkivät, miten oma liikevaihto kutistui julkinuivaan naapurikuntaan Huitsinnevadaan nähden, alkoi rahan voima puhua kuntavaikuttamisessa…