Sivallus CCCXVIII

Urbaanissa amerikkalaisessa kielenkäytössä sana issue tarkoittaa tietynlaisia asioita, joista nainen tulee puhumaan miehelle. Kelvollinen suomenkielinen selitys sanalle on toistaiseksi puuttunut, mutta tässä se tulee:
"Asia, jonka hoitaminen millä tahansa mahdollisella tavalla olisi helpompaa kuin siitä käyty keskustelu, mutta jonka hoitaminen millä tahansa tavalla siitä käytävän keskustelun välttämiseksi aiheuttaa vielä hankalamman keskustelun."
Jokainen aviomies kyllä ymmärtää.

Kakkonen on ykkönen

Seitsemän huipun haasteeksi kutsutaan vuorikiipeilijöiden keskuudessa maailman jokaisen seitsemän maanosan korkeimman huipun valloittamista. Ensimmäisenä keräilysarjan sai täyteen Richard Bass 30.5.1985. Tai Pat Morrow 7.5.1986. Tai sitten joku muu, jonka nimen esiin kaivamista en edes yrittänyt. Listassa on näet kaksi epäselvää kohtaa. Viisi seitsemästä on selviä tapauksia:
1) Aasia: Mount Everest, 8848 m
2) Etelä-Amerikka: Aconcagua, 6962 m
3) Pohjois-Amerikka: Mount McKinley, 6194 m
4) Afrikka: Kilimanjaro, 5895 m
5) Antarktis: Vinsonin massiivi, 4892 m
Lähes yksikäsitteinen on myös Eurooppa, jossa sekä Bassin että Morrowin listalla oli Elbrus, 5642 m. Mikäli Euroopan ja Aasian rajan katsotaan kuitenkin kulkevan Kaukasuksen pohjoispuolella, Euroopan korkeimmaksi vuoreksi on määriteltävä Mont Blanc, 4807 m. Yleensä Elbruksen asemaa tällä listalla ei kuitenkaan kiistetä.
Sen sijaan Australia (tai Oseania) on ongelmallisin. Bassin listalla on Mount Kosciuszko, 2228 m, Australian mantereen korkeimpana vuorena. Morrowin listalla (tai oikeastaan listan on laatinut kaikkien aikojen parhaana vuorikiipeilijänä pidetty Reinhold Messner) taas oli Uuden Guinean korkein vuori Puncak Jaya, 4884 m. Lisäksi jotkut ovat esittäneet, että listalla kuuluisi oikeastaan olla Mount Wilhelm, 4509 m, koska Puncak Jaya kuuluu Indonesian - aasialainen valtio - puoleiseen osaan Uutta Guineaa, kun taas Mount Wilhelm kuuluu Papua-Uuteen-Guineaan. Kukaan ei sentään ole esittänyt listalle Uuden-Seelannin (jos Uuden Guinean saari osin Indonesiaan kuuluvana diskvalifioidaan) korkeinta vuorta Mount Cookia, 3724 m. Tosin tällöin pitäisi epäillyksi nostaa myös Havaijin korkein vuori Mauna Kea, 4205 m, onhan Havaiji tavallaan osa Oseaniaa ja ollut aikoinaan itsenäinen kuningaskunta.
Bassin ja Morrowin kapuamisten aikoihin oli tosin Antarktiksen kohdallakin lievä epäselvyys, sillä mittaukset Vinsonin massiivin ja Mount Tyreen kohdalla eivät olleet täysin luotettavia. Varmuus asiasta saatiin pian saavutusten jälkeen ja Mount Tyree osoittautui 40 metriä matalammaksi.

Mutta tämän kirjoituksen aiheena ei ole selvittää, kuka oli ensimmäinen vuorikiipeilijä, joka saavutti kiistattoman aseman kaikki maanosien korkeimmiksi huipuiksi epäillyt kolunneena. Sen sijaan tarkastellaan kovempaa haastetta: toiseksi korkeimpia huippuja.

On nimittäin selvästi havaittavissa erikoinen ilmiö: jokaisen mantereen toiseksi korkein huippu on lähes poikkeuksetta vaativampi kiivettävä kuin se korkein. Osaltaan tämä johtuu tietysti siitä, että mantereen korkeimmalla on ruuhkaa - ne ovat kiehtovampia, siksi runsaasti kiivettyjä ja hyvin tunnettuja. Tunnettu on helpompi ja useat kiipeilijät parantavat turvallisuutta. Mutta jopa ilman tätäkin toiseksi korkeimmat huiput ovat vaativampia, kuten vertailusta käy ilmi.
1. Aasia: K2, 8611 m. Vuorta kutsutaan maailman vaarallisimmaksi. Se on jyrkempi, syrjäisempi ja sääoloiltaan vaativampi kuin Everest. Ainakin 80 ihmistä on kuollut kiivetessään. Mount Everestillä kuolleita on toisaalta miltei kolminkertainen määrä, mutta huipulle päässeitäkin on noin 15-kertainen määrä. Lisäksi on huomoitava, että K2:lle yrittävät vain mestaritason kiipeilijät siinä missä Everestille pyrkivien joukossa on lähes turisteiksi luokiteltavia. Voi vain kuvitella, miten kävisi jos Everestin kiipeilijät yrittäisivät K2:ta.

2. Etelä-Amerikka: Ojos del Salado, 6863 m. Aconcagua ei edellytä vuorikiipeilytaitoja, mutta Ojos del Saladolle päästäkseen on hallittava ainakin alkeet, koska aivan lähellä huippua on selvitettävä seinämä.

3. Pohjois-Amerikka: Mount Logan, 5950 m. Kiipeäminen ei ole sen vaikeampaa kuin McKinleylle. Haasteen muodostaa sää, joka on arvaamattomampi ja yleensä huonompi.

4. Afrikka: Mount Kenya, 5199 m. Vaikka ero Kilimanjaroon on peräti 700 metriä, selvästi eniten eri maanosien korkeimman ja toiseksi korkeimman välillä, on Mount Kenya silti kiistatta vaativampi. Kilimanjaro on periaatteessa pelkkä vaellus, jossa ongelmia muodostaa vain korkea ilmanala. Mount Kenya puolestaan edellyttää jonkinasteisia kalliokiipeilyn taitoja selvästi jyrkempänä.

5. Antarktis: Mount Tyree, 4852 m. Vain 13 km päässä Vinsonin massiivista sijaitseva hieman matalampi vuori edellyttää kiipeilytekniikkaa siinä missä Vinsonin massiivin merkittävin haaste on sääolot. Niinpä Tyreelle on kiivennyt kaikkiaan vain kymmenen ihmistä ja Vinsonille toistatuhatta.

6. Eurooppa: Dyhtau, 5204 m. Pidetään Elbrusta hankalampana. Samoin toinen ehdokas, Alppien toiseksi korkein huippu Dufourspitze, 4634 m, lienee Mont Blancia vaativampi - ei kylläkään teknisesti, mutta vähemmän suositumpana.

7. Oseania: Mount Townsend, 2209 m. Siinä missä Kosciuszko on pyöreälakinen, hieman matalampi Townsend on louhikkoinen ja hankalakulkuisempi, vaikka ei edellytä vuorikiipeilytaitoja sekään. Myös Uuden Guinean toiseksi korkein vuori Puncak Mandala, 4760 m, on luokiteltu Puncak Jayaa selvästi vaativammaksi siksi, että vuoren läheisyyteen on vaikea päästä. Puncak Jayasta vain kahdeksan kilometrin päässä on maailman suurin kultakaivos ja sinne johtava tie kulkee vain reilun kuuden kilometrin päässä huipusta.

Toiseksi korkein huippu on siis yleensä vaativampi. Samoin on myös Suomessa. Suomen korkein kohta sijaitsee Haltin rinteellä, tunturin huippu on niukasti Norjan puolella muutamaa metriä korkeampana. Halti puolestaan on aika mitäänsanomaton paikka näköaloiltaan. Aivan toisenlainen on Suomen korkein tunturinhuippu, muutamaa kilometriä kauempana sijaitseva ja vain 6-7 metriä matalampi Ridnitsohkka. Enpä ole vielä tavannut molemmille kiivennyttä, jonka mielestä Halti tarjoaisi paremmat näkymät. Kiipeämisessä Suomen puolelta ei ole eroa, mutta Norjasta Haltin huipulle pääsee helpommin kuin Suomesta.
Sama pätee myös Itä-Lapissa: korkein tunturi yli sadan kilometrin säteellä on Sokosti. Muutama kilometri pohjoisempana on Ukselmapää, joka tarjoaa rajoittamattomat tunturimaisemat joka suuntaan siinä, missä Sokostilta etelään näkyy Lokan tekojärvi. Toisaalta näköala on makuasia, mutta se ei ole, että Ukselmapäälle nousu on rankempi jyrkkyyden takia; tosin maasto on helpompaa verrattuna Sokostin louhikkoon.
Selkein maantieteellinen jakaja Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä on Oulujoen ja sen yläpuolisten vesistöjen itä-länsi -suunnassa kulkeva pääreitti. Heti sen eteläpuolella on hyvin tunnettu Vuokatti, alueen korkein kohta on 345 m, ja sitä niukasti korkeampi ja vielä tunnetumpi on Pohjois-Karjalassa sijaitseva Koli, 347 m. Mutta kuka on kuullut niiden puolivälissä olevasta Naulavaarasta, 368 m?

Muutamia vertailuja eri maiden korkeimman ja toiseksi korkeimman kesken:

Ruotsi: Kebnekaiselle on huomattavasti helpompi kiivetä kuin Sarektjåkkalle, koska matka lähimmältä tieltä on lyhyempi ja reitti on selkeämpi. Teknisestikin ero on selvä, Kebnekaiselle pääsee kävellen siinä missä Sarektjåkka edellyttää hieman kiipeilytaitoa.

Norja: Galdhöpiggen ja Glittertind lienevät periaatteessa yhtä helppoja, mutta Galdhöpiggenin lähelle on helpommat kulkuyhteydet.

Itävalta: Grossglocknerille johtaa polku, mutta Wildspitzelle päästäkseen on kuljettava jäätiköiden halki turvaköysin varustettuna.

Ranska: Mont Blanc lienee vaikeampi kuin Barre des Écrins, mutta on se 700 metriä korkeampikin.

Saksa: Zugspitzelle johtaa köysirata, Hochwanner edellyttää pientä kiipeilytaitoa.

Sveitsi: Dufourspitze on vaativampi kuin Dom.

Nepal: Mount Everest on selvästi helpompi kuin Kanchenjunga, ei pelkästään suosionsa takia vaan niukasti myös teknisesti. Tosin Kanchenjungalle kiipeäminen on myös kiellettyä; pyhänä vuorena kiipeilijät kunnioittavat sääntöä, että varsinaiselle huipulle ei astuta vaan pysähdytään aivan sen alapuolelle.

Japani: Sekä Fujille että Kitalle johtavat polut, mutta Fuji on melkein 600 metriä korkeampi.

Tadzikistan: Neuvostoliitto-vainaan korkeimmat vuoret sijaitsivat Tadzikistanissa. Ismoil Somoni Peak, 7495 m, on selvästi vaativampi kuin 7134-metrinen Lenin Peak, jota pidetään maailman helpoimpana yli 7000 metriä korkeana vuorena. Entiseltä nimeltään Ismoil Somoni Peak oli Pik Kommunizma eli Kommunismin huippu. Hyvin kuvaavaa, kommunismin huippu on vaikea saavuttaa, jääkylmä, myrskyinen ja ihmiselämälle kelvoton.

Kanada: Mount Logan ja Mount Saint Elias sijaitsevat vain 40 km päässä toisistaan, joten sääolot ovat molemmissa samat eli yleensä surkeat. Logan lienee melkein 500 metriä korkeampana muuten vaativampi.

USA (pl. Alaska): Mount Whitney ja Mount Elbert ovat molemmat kiivettävissä ilman vuorikiipeilyvarustusta ja molemmille johtaa polku. Whitneylle on kylläkin perusleiristä selvästi pidempi matka.

Meksiko: Pico de Orizaba ei tarjoa korkeutensa (5636 m) lisäksi suurta haastetta, mutta Popocatépetlille kiipeäminen on hengelle hupaa, koska tulivuorenpurkaus on ollut käynnissä viimeiset kymmenen vuotta.

Peru: Huascarán on selvästi helpompi kuin yhtenä Andien vaikeimmista huipusta pidetty Yerupajá.

Kaikkiaan tässä on verrattu 25 eri aluetta. Jos ihmisen rakennelmat ja vaikutus eli tehdyt polut, liikenneyhteydet, kiipeilyreittien merkitseminen ja muiden liikkujien tuoma lisäturva eliminoidaan, saldo on seuraava. Viidessätoista tapauksessa toiseksi korkein huippu on vaativampi kuin korkein, viidessä eroa ei huippujen välillä käytännössä ole. Vain viidessä tapauksessa korkeampi huippu on vaativampi kuin toiseksi korkein.

Sivallus CCCXVII

Kuulantyöntö on hieno laji, sanoi entinen mies.

Balsamia ruumiille

K: Mitä eroa on kuoleman jälkeisillä tapahtumilla kristinuskossa ja kommunismissa?
V: Kristinuskossa kuolemaa seuraa ylösnousemus. Kommunismissa kuolemaa seuraa rehabilitointi.

Tuo ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa. Rehabilitointi on tarpeen vain, jos on sattunut valta-arpajaisissa nykäisemään lyhyen tikun ja saanut niskalaukauksen, jäähakun päähänsä, päätynyt väärälle puolelle gulagin piikkilankaa tai suurlähettilääksi Mongoliaan. Mikäli taas oli onnekas, sai kuoleman jälkeen balsamoinnin ja ilmaisen museopaikan loppuelämäksi - öö, siis ikuisuudeksi. Tai ainakin kommunismin väistämättömään romahdukseen asti.

Pysyväisvahauksen muotiintulon aiheutti tietysti Vladimir Iljits Lenin, jonka Stalin katsoi parhaaksi laittaa näytteille antaakseen neuvostokansalle ikonin korvikkeen. Leninin balsamointi onnistuikin niin hyvin, että moni kommunistijohtaja - tai hänen seuraajansa - halusivat saman tempun tehtäväksi itselleen. Näin tapahtuikin, mutta aina inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään eli vasta kuoleman jälkeen.

1. Vladimir Lenin 21.1.1924
Leninin kuoltua hänen maallinen tomumajansa oli surkeassa kunnossa - ilmeisesti epäilty syfilis oli tehnyt tehtävänsä. Siihen nähden balsamoijat onnistuivat yli kaikkien odotusten. Lenin näyttää nykyään paremmalta kuin 90 vuotta aiemmin. Ruumis aiottiin alkujaan pakastaa mahdollisesti myöhempää henkiin herättämistä ajatellen, mutta lopulta päädyttiin balsamointiin. Aluksi Lenin oli näytteillä puisessa mausoleumissa, mutta vuodesta 1930 lähtien se on ollut nykyisessä kivirakennuksessa samalla paikalla. Paitsi sotavuosina 1941-45, jolloin Lenin oli evakossa Siperiassa. Mausoleumin olosuhteita säädellään erittäin tarkasti. Ilmatiivis lasiarkku suojaa bakteereilta ja viikon välein tehdään pienempiä huoltotoimia. Määräaikaishuolto on vuorossa noin puolentoista vuoden välein. Tuolloin Lenin upotetaan 30 päiväksi säilöntäliuokseen, suuremmat vauriot korjataan ja puku vaihdetaan. Arvioiden mukaan Lenin kestää vielä toiset sata vuotta huolellisella hoidolla, tosin kokemuksen puutteessa parhaankin asiantuntijan arvio on pelkkä veikkaus. Vuosikymmeniä on huhuttu, että kyseessä on kuminukke, mutta mikään uskottava todiste ei tätä tue. Asialla on kuitenkin leikitelty usein, esimerkiksi kirjailija P.C. Jersildin Nerojen paluussa yhdessä juonisäikeessä gulagin päällikölle annettiin testinä tehtäväksi etsiä vanki, jonka kädet kelpaisivat Leninin käsien korvikkeeksi. Innokkaille googlettajille on huomautettava, että netistä löytyvät videot "Leninin ruumiin kylvetyksestä" eivät ole aitoja - tai siis ovat, mutta kyseessä ei ole Lenin. Varma tuntomerkki on oikea käsi, Leninin muumiolla se on nyrkissä, toisin kuin videoissa.

2. Georgi Dimitrov 2.7.1949
Bulgaria on aina ollut Venäjän ylin ystävä ja niinpä ensimmäisenä Leninin esimerkkiä kiirehti seuraamaan maan ensimmäinen kommunistijohtaja. Dimitrov kuoli ollessaan lomalla Moskovassa ja kuoleman äkillisyyden takia onkin epäilty, että Stalin olisi syystä tai toisesta vauhdittanut asiaa. Oli miten oli, ikoniksi Dimitrov kelpasi. Mausoleumi pistettiin pystyyn vain kuudessa päivässä ja ehti sopivasti valmiiksi Moskovasta palaavalle ruumiille. Kommunismin romahdettua 1990 Dimitrov roudattiin krematorion kautta lähimmälle hautuumaalle. Mausoleumi pysyi pystyssä vuoteen 1999 asti, jolloin sen purkaminen osoittautui hankalammaksi kuin rakentaminen: vasta neljäs räjäytysyritys romautti rakennuksen palasiksi.

3. Horloogijn Tsoibalsan 26.1.1952
"Mongolian Staliniksi" kutsuttu Tsoibalsan noudatti kuollessaan poliittista eikä kansallista esikuvaa. Tsingis-kaanin hauta kun on tuntemattomassa paikassa. Tarinan mukaan Tsingis-kaanin haudanneet teloitettiin, jonka jälkeen teloitettiin varmuuden vuoksi vielä teloittajat heidän palattuaan salaisesta paikasta. Tsoibalsan puolestaan päätyi mausoleumiin yhdessä toisen kansallissankarin Sükhbaatarin kanssa. Mausoleumi veijareille rakennettiin tosin vasta Tsoibalsanin kuoltua lähes 30 vuotta Sükhbaatarin jälkeen. Ulkomuoto pytingillä muistutti kovasti Leninin vastaavaa. Kommunismin romahdettua myös Mongoliassa ruumiit poltettiin ja haudattiin 2005.

4. Josif Stalin 5.3.1953
Kuoltuaan Stalin päätyi Leninin petikaveriksi näytille. Kolme vuotta myöhemmin alkoi destalinisaatio, mutta Staliniin itseensä ei uskallettu koskea vielä pitkiin aikoihin. Lopulta, 22. puoluekokouksessa lokakuussa 1961 iäkäs bolsevikkinainen Dora Lazurkina piti muka-spontaanin puheen, jossa ehdotti Stalinin siirtämistä pois mausoleumista. Muutamaa päivää myöhemmin Stalin kuljetettiin vähin äänin ulos ja haudattiin Kremlin nekropolikseen - ei siis Kremlin muuriin, kuten usein väitetään.

5. Klement Gottwald 14.3.1953
Kommunistisen Tsekkoslovakian ensimmäinen presidentti Klement Gottwald kuoli kelpo kommunististen perinteiden mukaan virassa ollessaan. Vieläpä kunniakkaasti - sydänkohtaus heti Stalinin hautajaisten jälkeen ja kuolema viisi päivää myöhemmin. Hänestä päätettiin tehdä Leninin kaltainen näyttelyesine maahan, mikä saa hieman huvittuneeksi kun tietää Gottwaldin kuuluneen sudeettisaksalaiseen vähemmistöön - ja vieläpä tuo nimi, Gottwald kommunistille varsin epäsopivasti. Balsamointi kuitenkin epäonnistui ja muutaman vuoden kuluttua ruumis alkoi tummua pahasti. Vuonna 1962 näyttely ei enää ollut mahdollista ja niinpä Gottwald vietiin krematorion kautta monumenttiin. Kommunismin romahdettua tuhkat siirrettiin tavalliselle hautuumaalle.

6. Ho Tsi Minh 2.9.1969
Pohjois-Vietnamin presidentti Ho Tsi Minh kuoli sydämen petettyä kesken hurjimmillaan riehunutta Vietnamin sotaa. Tietoa kuolemasta pantattiin jokunen päivä, mutta Neuvostoliitosta lennätettiin kiireellä Leninin ruumiista vastaavat ekspertit säilöntäpuuhiin. Operaatio tehtiin vietnamilaiselle sodankäyntityylille sopivasti luolassa. Sodan päätyttyä muutamaa vuotta myöhemmin ruumis laitettiin näytteille Hanoihin mausoleumiin, jota pidetään aiheellisesti yhtenä maailman rumimmista rakennuksista. Mausoleumi on edelleen avoinna yleisölle, jos haluaa nähdä Ho-sedän lasiarkussaan.

7. Mao Zedong 9.9.1976
"Suuren Ruorimiehen" kuoltua kiinalaisilla oli ongelma: pitäisi balsamoida, mutta kun paras tietotaito on venäläisillä. Ja niiden kanssa ei olla väleissä. Sitten joku keksi neronleimauksen: vietnamilaisilla on Ho Tsi Minhistä kokemusta. Onneksi Kiina ja Vietnam ajautuivat sotaan vasta kolme vuotta myöhemmin. Konsultit hoitivat hommansa muuten hyvin, mutta ilmatiivistä arkkua he eivät osanneet toimittaa. Aluksi suunniteltiin, että Mao siirrettäisiin Sun Yat-seniltä tarpeettomaksi jääneeseen venäläisten rakentamaan kristalliarkkuun. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi kahdesta syystä. Ensinnäkin yli 180-senttinen Mao olisi joutunut olemaan polvet koukussa paljon lyhyemmän Sunin mittojen mukaan tehdyssä yksiössä. Toiseksi arkun alareunat estivät näkyvyyden, jolloin vierailijat olisivat joutuneet katsomaan Maoa epäkunnioittavasti alaspäin. Lopulta kiinalaiset rakensivat arkun itse. Maoa pääsee halutessaan vilkaisemaan, mutta jonot ovat pitkät ja pysähdellä ei kävelyn aikana saa.

8. Agostinho Neto 10.9.1979
Angolan johtaja Agostinho Neto sattui sopivasti kuolemaan ollessaan syöpähoidossa Moskovassa, joten balsamoijat olivat lähellä. Haasteen aiheutti se, että Neton mausoleumi sijaitsisi trooppisessa ilmastossa. Säilyvyyden kanssa tulisi olemaan ongelmia. Tosin urakkaa helpotti se, että Gottwaldin tapainen ruumiin tummuminen ei tällä kertaa ollut haitta.

9. Kim Il Sung 8.7.1994
Kommunismin jäätyä muualla jo pahasti pois muodista se oli Pohjois-Koreassa edelleen kuuminta hottia. Niinpä Suuren Johtajan erkaannuttua maanpäällisestä elämästä hänet palsamoitiin ilmeisesti Lenin-tiimin asiantuntemuksella. Pohjoiskorealaisen suuruudenhulluuden tuntien ei ole mikään ihme, että mausoleumi on suurin kommunistijohtajalle koskaan rakennettu.

10. Kim Jong Il 17.12.2011
Koska Kim vanhemman palatsissa oli tilaa, myös poika pääsi sinne. Tosin erilliseen huoneeseen. Ei ole tietoa, onko tilaa varattu jo seuraavillekin sukupolville. Mukavaa, että koko suku mahtuu samaan paikkaan. Tulee jotenkin mieleen sanat, joilla Jaakko Teppo väitti kosineensa vaimoaan: Mites on, huvittaiskos sinnuu tulla makkoomaan meidän sukuhautaan? Pohjois-Korean tapaan vartiointi on tiukkaa, tosin myös maassa harvinaiset ulkomaiset turistit pääsevät katsomaan Kimejä, jos tämäntapaiset nähtävyydet sattuvat kiinnostamaan.

Ja lopuksi vielä tarina Neuvostoliiton lopun ajoilta. Gorbatsov oli tajunnut, että perestroika ja glasnost olivat menossa täysin poskelleen. Viimeisenä keinona hän turvautui neuvostotiedemiesten kehittämään rohtoon, jonka sanottiin herättävän kuolleetkin henkiin. Yön pimeinä tunteina Gorba hiipi Leninin mausoleumiin ja kaatoi juomaa Leninin kurkkuun. Ja todellakin - tämä pomppasi hämmästyneenä pystyyn. Gorbatsov selitti tilanteen ja pyysi apua. Lenin hieroi jonkin aikaa partaansa ja sanoi sitten:
- Mihail Sergejevits, minun täytyy ensin tutustua tilanteeseen. Sopiiko että kiertelen vähän maata ja katson sitten mitä on tehtävissä?
- Ilman muuta, toveri Vladimir Iljits. Soita minulle, kun olet valmis.
Kului pari viikkoa. Sitten punainen puhelin Gorbatsovin pöydällä pirisi. Gorba tarttui käsi vapisten luuriin.
- Rastui, Misha. Olen nyt täällä Petrogradissa, jota jostain syystä Leningradiksi kutsutaan. Tarkemmin sanottuna Aurora-nimisellä laivalla. Nyt aloitetaan!

Sivallus CCCXVI

SDP tempaisi ja tarjosi suklaata pienyrittäjille. Tarjottavan tuotteen väri ei muuttunut siitä, mitä SDP on aiemmin pienyrittäjille tarjonnut.

Tuli jotenkin etsimättä mieleen viime eduskuntavaalit, kun SDP:n vaaliteltalla tarjottiin hernekeittoa. Totesin tutulle ehdokkaalle, että te demarit olette tähän asti vain kusettaneet Suomen kansaa, pitääkö nyt ryhtyä sitä vielä pierettämäänkin.

Parisuhteen menneisyys, turbulenssi ja tulevaisuus

Vastuuvapauslauseke: Sukututkimuksessa on selvinnyt, että karjalaisen vereni seassa onkin 1/8 savolaista. Tämä on aivan riittävä määrä siihen, että voin vedota Savolaisen Puhujan Sääntöön: kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle. Pyydän, että molemmat lukijani pitävät tämän mielessä seuraavan tekstin kanssa. Samalla muistutan yksinkertaisesta säännöstä miesten naisteorioihin: Silloin, kun olet varma, että me olemme tosissamme, me vitsailemme. Ja silloin, kun olet varma, että me vitsailemme, olemme tosissamme. Tämä kirjoitus sisältää molempia elementtejä. Jääköön lukijan tehtäväksi päätellä, missä milloinkin mennään.

Ironmistress kyseli tässä äskettäin blogissaan, onko naisilta naiseus hukassa. Lyhyt vastaus: on, mutta onneksi vain suurimmalta osalta. Ja näyttää jopa siltä, että suunta on kääntymässä; yhä enenevissä määrin nuoret - etenkin fiksummasta päästä olevat - naiset ovat palaamassa perinteisiin arvoihin.

Miehissä puolestaan on ihmetelty sitä, miksi nykyajan miehille naisissa tuntuu merkitsevän vain hänen seksuaalisuutensa. Tämä näkyy siinä tunnetussa ilmiössä, että miehen iästä riippumatta hän haluaa itselleen nuoren naisen.

Kaikissa asioissa täytyy lähteä liikkeelle historiasta, sillä sieltä löytyvät selitykset. Käännetään kalenteria tuommoinen kuutisenkymmentä vuotta taaksepäin. Miksi mies silloin lähti ns. akkametsään? Tarvehankinnan syitä olivat seuraavat, mitenkään tärkeysjärjestykseen laittamatta:
(1) pyykinpesu
(2) siivous
(3) ruuanlaitto
(4) lasten hankkiminen
(5) lastenhoito
(6) seksi.

Nykytilanne on varsin toisenlainen. Useimmiten jäljellä ovat enää syyt (4) ja (6). Kaikki muut, eli ns. kotityöt ovat nyky-yhteiskunnassa sekä jaettu että syiden (1)-(3) osalta helpottuneet huomattavasti. Yksityiskohtaisesti:
(1): Vanhaan aikaan ei ollut automaattipesukoneita. Pyykinpesuun kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
(2): Vanhaan aikaan ei ollut pölynimureita. Siivoukseen kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
(3): Vanhaan aikaan ei ollut nykyaikaisia helloja, tiskikoneita eikä varsinkaan eineksiä. Ruuanlaittoon kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
Kohtiin (1) - (3) eli kodinhoitoon liittyvät jokaiseen myös seuraavat seikat:
a) Aiemmin niihin vaadittu "ammattitaito" oli huomattavasti suurempi kuin nykyään. Kuka tahansa osaa lämmittää aterian mikrossa tai oppii pienellä vaivalla tekemään lihamakaronipataa, vaan otapa ja väännä kalakeitto pussillisesta tuoreita ahvenia.
b) Osin edellisestä seurasi se, että työt olivat "eriytettyjä" eli miehet eivät tehneet kotitöitä yleensä lainkaan. Nykyään naisten käsitys kotitöiden jakamisesta on se, että miehet tekevät ns. miesten työt ja sen lisäksi puolet naisten töistä. Omakohtainen kokemus asiasta vuosien takaa. Eräs edistyksellinen nainen totesi ylpeänä, että heillä kaikki on jaettu tasan, mies siivoaa ja laittaa ruokaa vuorolistan mukaan puoliksi. Johon minä totesin, että "jos mies vaihtaa autoon renkaat syksyllä, niin sinä sitten varmaan vaihdat keväällä?" Enpä olisi ikinä uskonut, että nainen pystyy poistuessaan paiskaamaan oven niin kovaa kiinni.
c) Aiemmin mies joutui - ellei asunut kotona äidin huomassa - kuitenkin jossain määrin suoriutumaan kodinhoidosta siihen asti, kunnes vaimo hänet siitä vapautti. Nykyään useimmillä miehillä naisen kanssa yksiin mennessä kotitöiden määrä kasvaa, koska naisen vaatimustaso kodin suhteen on suurempi kuin yksinäisellä miehellä. Töiden "puolittuminen" ei auta, koska niiden kokonaismäärä yleensä enemmän kuin kaksinkertaistuu.
Tasa-arvon merkiksi kalenteriin saatiin naisille liputuspäiväksi Minna Canthin syntymäpäivä 19. maaliskuuta. Kysynpä vaan, millä todennäköisyydellä lipunnostosta huolehti pariskunnan nainen eikä mies? Suunnilleen yhtä todennäköistä kuin se, että Canth olisi saanut oman liputuspäivän, jos hänellä olisi ollut munat.
(4) Lastenhankintaan nainen on edelleen välttämätön (tähän palaan kirjoituksen loppupuolella), mutta melkoinen osa miehistä - kuten myöskään naisista - ei edes halua lapsia. Tai ei ainakaan ajattele asiaa siinä mielessä siinä vaiheessa, kun parisuhteen pitäisi alkaa.
(5) Lastenhoito kuuluu samaan kategoriaan muiden kotitöiden kanssa - eivät 20-luvulla ja sitä aiemmin syntyneet miehet lasten kanssa juuri olleet, ellei ollut pakko. Vaimo hoiti.

Mitä jää jäljelle? Seksi. Ja millaiset naiset ovat seksuaalisesti viehättävimmillään? Ei tarvinne vastata. Eipä siis ihme, että naimakaupat ovat muuttumassa ja avioliittoinstituutio turbulenssissa. Aiemmin nainen kykeni kompensoimaan muilla hyvillä ominaisuuksillaan heikompaa seksuaalisuuttaan tai sen ajan myötä tapahtuvaa väistämätöntä heikkenemistä. Nykyään naisen muiden ominaisuuksien merkitys on laskenut jos nyt ei olemattomaksi, niin selvästi vähäisemmäksi. Onko siis mikään ihme, että naisen nykyarvo miehen silmissä riippuu suurimmaksi osaksi hänen seksuaalisuudestaan?

Paljon on puhuttu myös naisten "hypergamiasta" eli ilmiöstä, joissa miesten top 20 % hoitelee 80 % naisista. Naiset eivät enää tyydy tasoisiinsa miehiin, koska erehtyvät sekoittamaan seksuaalisen markkina-arvonsa aviolliseen markkina-arvoonsa. Ilmiötä on kuitenkin liioiteltu. Olen oikeastaan havainnut päinvastaisen ilmiön, kun on tarkkaillut omien lasten ja urheiluharrastusten kautta nuoria. Voi olla, että tuo "hypergamiailmiö" koskee kognitiivista alaluokkaa, mutta mitä fiksumpiin nuoriin naisiin mennään, sitä enemmän on havaittavissa aivan muuta. Näiden nuorten keskuudessa ns. "nätit tytöt" ovat yleensä hyvinkin pitkäkestoisessa seurustelusuhteessa. Tämä on terve merkki arvojen muutoksesta ja valuu toivottavasti myös sieltä alaspäin muiden keskuuteen. Toisaalta ns. "tavistytöt" ovat yleensä sinkkuja, mikä saattaa merkitä sitä, että he ovat "markkina-arvoharhan" uhreja. Tai sitten raadollisempaa selitystä: miehen kannalta katsoen naisten kanssa on aina niin helkutin hankalaa, että se voidaan kompensoida vain riittävän hyvällä ulkonäöllä.

Feminismi ja "tasa-arvo" ovat vapauttaneet naiset. Mutta mihin? Ei ole syntynyt onnelaa, vaan miehestä ja naisesta on tullut toistensa kilpailijat. Kun ei enää ole tarvetta miehelle tai naiselle, vaan ihmiselle, miesten ja naisten välille syntyy väistämättä vastakkainasettelu. Analogia löytyy biologiasta: kaksi eläinlajia kykenee elämään samassa ympäristössä ongelmitta, jopa toisiaan hyödyttävässä symbioosissa, jos molemmilla on oma ekologinen lokeronsa. Mutta siinä vaiheessa, kun ne käyttävät samaa ravintoa, niistä tulee toistensa veriviholliset.

Yllättäviä seurauksia tälle kilpailulle aiheuttaa vastikään hyväksytty sukupuolineutraali - tasa-arvoinen on propagandatermi - avioliittolaki. Yhteiskunta on erittäin turbulentti mallinnettava, mutta ihan kokeen vuoksi pohditaan seuraamuksia olettaen, että muut asiat pysyvät suunnilleen entisellään. Oletetaan kuitenkin, että bioteknologia kehittyy vähitellen siten, että lapsen biologisiksi vanhemmiksi pystyvät piakkoin ryhtymään myös samaa sukupuolta olevat. Esimerkiksi kaksi munasolua saadaan sulatettua yhteen tai kahden siittiösolun geenistöt istutettua sijaisäidin kohtuun tai hänen munasoluunsa konekohdussa, mitenkä vaan.

Tässä tilanteessa jälkeläisten elinkelpoisuus erilaisissa liitoissa tulee muuttamaan ihmisten keskimääräistä genetiikkaa. Parisuhteet muuttuvat, joten ihmiskuntakin muuttuu. Jonkinlaisia ennusteita sukupuolineutraalin avioliittolain seurauksista antaa tutkimus, jossa selvitettiin, kuinka monta prosenttia vuonna 2002 – jolloin rekisteröinti tuli mahdolliseksi – solmituista liitoista on päättynyt eroon. Homopareista on eronnut 11 prosenttia, lesbopareista 24 prosenttia. Samana vuonna solmituista heteroliitoista eroon on päättynyt 21 prosenttia.
Tuloksen ei pitäisi yllättää ainuttakaan heteromiestä.
Parisuhde on hankala jo silloin, kun siinä on vain yksi nainen. Kaksi naista samassa parisuhteessa on kuin pullollinen nitroglyseriiniä Linnanmäen vuoristoradalla.

Mikäli oletetaan, että kestävissä liitoissa kasvaneet lapset ovat keskimäärin elinkelpoisempia ja siirtävät geenejään enemmän seuraavalle sukupolvelle, tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että homoseksuaalisuuteen liittyvät geenit tulevat lisääntymään väestössä. Mikäli vielä oletetaan, että homouteen ja lesbouteen vaikuttavat eri geenit (mikä on hyvin mahdollista), tulevat lesbouteen liittyvät geenit vähenemään. Vähitellen homoseksuaalien määrä väestöstä kasvaa ja homoseksuaalisuus muuttuu anomaliasta normiksi. Samalla homoseksuaalit todennäköisesti itsekin muuttuvat - "naismaisten" homojen määrä pienenee ja Tom of Finland -tyyliset machohomot valtaavat alaa. Onhan ilmeistä, että homoparien eroluvut olisivat vieläkin pienemmät, mikäli parisuhteessa olisi kaksi miehekästä homoa eikä toinen miehekäs ja toinen naismainen, kuten nykyään usein on. Miten luulette naissukupuolen pärjäävän tällaisessa yhteiskunnassa? Kysymys kuuluukin, tarvitaanko naisia enää mihinkään muuhun kuin synnytyskoneiksi. Jos ei, niin olettaen normaali uusiutumismäärä eli noin 2,1 lasta per pariskunta, naisia tarvitaan yhteiskuntaan enää 10 % miesten määrästä - kyllä yksi sijaiskohtu kykenee keskimäärin kymmenen jälkeläistä tuottamaan ennen hyödyttömäksi muuttumistaan. Tämä siis sillä oletuksella, että teknologia ei kehitä konekohtua, jolloin naisia tarvitaan enää ... öö, siis mihin?

Mitä pitäisi sitten tehdä tilanteen korjaamiseksi ja vastaisten vahinkojen (oletetaan naisten ahdinko haitalliseksi) välttämiseksi? Oman esitykseni tein puolitoista vuotta sitten ja lainaan sen tähän loppuun:

Merkittävin muutos pitäisi tehdä avioliittolaissa. Avioliitosta tulisi tehdä kaksivaiheinen (hauska analogia autokouluun!). Avioliitto solmittaisiin edelleen normaaliin tapaan, mutta sen juridinen merkitys jaettaisiin kahteen vaiheeseen sen mukaan, onko avioparilla yhteisiä lapsia vai ei.

Ykkösvaihe olisi eräänlainen "kevytavioliitto", jossa esimerkiksi puolisoiden keskinäinen perintöoikeus olisi nykyistä vähäisempi. Avioeroprosessi olisi samanlainen kuin nykyään tai helpompi. Puolisoiden omaisuus olisi erillinen, avio-oikeutta toisen omaisuuteen ei olisi.

Vasta ensimmäisen yhteisen lapsen synnyttyä siirryttäisiin kakkosvaiheeseen (toki suoraan tähän, mikäli avioliittoa solmittaessa yhteisiä lapsia olisi jo). Siinä avio-oikeus toisen omaisuuteen olisi nykyisenlainen, ellei avioehtoa olisi. Avioeroprosessi olisi nykyistä vaativampi, esimerkiksi avioliittoneuvonnassa käynti olisi pakollinen ennen kuin prosessi käynnistyisi virallisesti tai jotain muuta vastaavaa.

Verotuksellisesti alaikäisten lasten vanhemmille suotaisiin mahdollisuus tulojen tasajakoon. Tämä mm. vähentäisi sosiaalitukien tarvetta, kannustaisi lasten hankintaan nuorempana, helpottaisi koulutettujen vanhempien taloustilannetta eli kannustaisi samalla kouluttautumaan ja sitouttaisi puolisoja yhteen.

Nykyinen kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan esitettyihin malleihin nähden. Jopa avoliittoon on tuotu paljon avioliittoon kuuluvia oikeuksia. Tämä on väärin. Jos ei halua avioliittoa solmia, se suotakoon. Mutta tällöin on myös hyväksyttävä se, ettei saa avioliittoon kuuluvia oikeuksia ottamatta samalla itselleen siihen kuuluvia velvollisuuksia.

Sivallus CCCXV

Ruotsissa havaittiin merkittävä tasa-arvo -ongelma: miesten mukaan nimetyt kadut ovat keskimäärin 70 metriä pidempiä kuin naisten mukaan nimetyt. Ongelman voisi tietysti kompensoida siten, että kauppakeskusten parkkipaikoille annettaisiin nimet ja naisten mukaan nimetyt olisivat 70 senttimetriä leveämpiä.

Välihuomautus 64: Hesarin hupsis

Maanantain Hesarin aukeama sivuilta A22-A23 oli erinomainen esimerkki tahattomasta huumorista. Aukeama oli jaettu pystysuunnassa aika tarkkaan kolmeen yhtäsuureen osaan. Keskimmäisessä komeili Ruotsin ex-pääministeri Fredrik Reinfeldtin naama. Vasemmanpuoleisessa oli otsikko: Reinfeldt: Pohjola tarvitsee ulkomaalaisia. Itse juttu oli kliseekokoelma kehitysmaamaahanmuuton ihanuudesta ja sen kyseenalaistajien rasismista. Mutta oleellista oli aukeaman oikeanpuoleinen osa, joka oli ilmeisesti lipsahtanut vahingossa kontrastiksi - tai sitten Hesariin on päässyt livahtamaan nuiva latoja: Nuorisojoukko mellakoi Tukholman lähiössä, kirkui otsikko. Kuten median uuskieleen perehtyneet tietävät, "nuoriso" tarkoittaa paahtuneemman värisiä. Niin nytkin, Rågsvedin asukkaista oli jo vuonna 2010 kaksi kolmasosaa täysin ulkomaalaistaustaisia (ks. tämän selvityksen s.13). Olipa juttuun haastateltu yhtä Petrovicia, jonka mukaan Rågsvedissä on ollut aina rauhallista: "Silloin tällöin ehkä palaa joku auto, mutta ei tällä tavalla." SIIS HALOO! Että joskus palaa autoja ja se luokitellaan RAUHALLISEKSI!!!

Sivallus CCCXIV

Taannoin oli pienimuotoista kohua leireistä, joilla homoja pyrittiin "eheyttämään" heteroiksi. Harvoin kuulee yhtä typerästä toiminnasta. Ensinnäkin, tuskin edes onnistuu eli turhaa työtä. Toiseksi, jos onnistuu niin sehän osuu järjestäjätahon omaan nilkkaan. (Oletan että pääjehut ovat heteromiehiä.) Mikäli homot eheytyvät, niin entisestään kova kilpailu naisista kiristyy. Ja mikäli lesbotkin eheytyvät, niin heteromiesten riesaksi tulee lisäksi liuta rumia naisia.

Urheilun ympärileikkaus

Israelin valtion syntyessä 1940-luvun lopulla juutalaisilla oli muutakin tekemistä kuin urheilla. Kerran vuosikymmenessä - 1948, 1956, 1967 ja 1973 - maa otti arabinaapureitaan vastaan matsin, jota ei tohdi ystävyysotteluksi kutsua. Ymmärrettävistä syistä kansallinen urheilumenestys oli tärkeysjärjestyksessä noin sijalla 571. Siitä huolimatta maan edustajat osallistuivat kansainvälisiin kilpailuihin, joskin ilman mainittavaa menestystä. Israelin urheilun tarina on maan erityisaseman takia yhtä paljon tarina kabinettitaisteluista kuin urheiluareenoista.

Kansainvälisille kentille Israel ilmestyi jo ennen itsenäistymistään, silloin nimellä Palestiina. Tätä ei pidä sekoittaa nykyiseen jihad-vetoiseen Palestiinaan, tuohon aikaan sillä nimellä kulkivat juutalaisten joukkueet. Kansainliiton Palestiinan brittiläisen mandaattialueen joukkue teki debyyttinsä jalkapallossa vuoden 1934 MM-karsinnoissa, jolloin vastassa oli Egypti! Kairossa tuli takkiin 7-1 ja kotikentällä 1-4, mikä päätti taipaleen. Itsenäistymisen jälkeen Israel ilmestyi olympiakisoihin ensi kerran Helsingissä 1952.

Ymmärrettävistä syistä Israelin osanotolle kansainvälisiin kilpailuihin on yritetty lyödä kapuloita rattaisiin. Tunnetuin tapahtuma on tietysti Münchenin verilöyly, jossa Mustan Syyskuun terroristit hyökkäsivät Israelin olympiajoukkueen majapaikkaan 5.9.1972. Seuranneessa panttivankidraamassa sai israelilaisista surmansa viisi olympiaurheilijaa ja kuusi toimitsijaa. Alkuperäistä hyökkäystä pääsi pakoon muutama urheilija. Yksi heistä oli kilpakävelijä, 36-vuotias tekniikan professori Shaul Ladany. Münchenin seutu oli hänelle entuudestaan tuttua, hän ehti lapsuudessaan toisen maailmansodan lopulla viettää vuoden Bergen-Belsenin keskitysleirillä.

Rasistisista syistä Israelia ei ole aina hyväksytty mukaan Aasian mestaruuskisoihin monessakaan lajissa. Siksi maa ottaa yleensä osaa EM-kisoihin melkein kaikissa urheilumuodoissa. Parhaiten Israelin urheilullista exodusta kuvaa maan jalkapallojoukkueen värikäs MM-karsintahistoria.
1934: Palestiina karsi siis kaksiosaisessa ottelussa Egyptiä vastaan häviten molemmat ottelut.
1938: Kaksiosainen karsinta Kreikkaa vastaan, kaksi tappiota.
1950-54: Sijoitettu Euroopan karsintalohkoon.
1958: Sijoitettu Afrikan-Aasian lohkoon. Ensimmäiseltä kierrokselta jatkoon ilman ottelua, koska Turkki luovutti. Toiselta kierrokselta jatkoon ilman otteluja, koska FIFA kieltäytyi Indonesian vaatimuksesta saada pelata Israelia vastaan puolueettomalla kentällä ja Egypti luovutti. Viimeiseltä kierrokselta jatkoon ilman ottelua, koska Sudan kieltäytyi pelaamasta. Periaatteessa tämä olisi tuonut lopputurnauspaikan, mutta FIFA määräsi, ettei ilman yhtäkään karsintaottelua sentään kisoihin pääse. Israel joutui karsimaan kisapaikastaan Euroopan parasta karsiutujaa Walesia vastaan ja hävisi molemmat ottelut.
1962-66: Takaisin Euroopan lohkossa.
1970: Aasian-Oseanian lohkossa. Alkulohkosta jatkoon tuplavoitolla Uudesta-Seelannista, lohkon kolmas joukkue Pohjois-Korea kieltäytyi pelaamasta Israelia vastaan. Finaalissa Australiaa vastaan voitto ja tasapeli varmistivat kisapaikan. Israelin historian toistaiseksi ainoassa MM-lopputurnauksessa arvonnassa varmistettiin, ettei niin ikään kisoihin selvinnyt Marokko joudu samaan alkulohkoon Israelia vastaan. Molempien maiden oletettiin - aivan oikein - karsiutuvan pois pudotuspeleistä, mutta joka tapauksessa ne olisivat kohdanneet aikaisintaan välierissä. Israel sai kaksi tasapeliä ja yhden tappion.
1974-78: Aasian-Oseanian lohkossa.
1982: Euroopan lohkossa.
1986-90: Oseanian lohkossa. Jälkimmäisellä kerralla voitti ja selvisi mannertenväliseen karsintaan Kolumbiaa vastaan, jonka hävisi.
1994-: Euroopan lohkossa.

Israel kuului Aasian jalkapalloliittoon vuoteen 1974 asti, jolloin se Kuwaitin ehdotuksesta suljettiin pois sen toiminnasta. Ihan aiheesta, koska saman vuoden Aasian kisoissa Iranissa Israel oli aiheuttanut ylipääsemättömiä ongelmia. Kuwaitin lisäksi myös Pohjois-Korea kieltäytyi pelaamasta sitä vastaan. Euroopan liittoon UEFA:an Israel hyväksyttiin mukaan 1994. Yhtäkään arabimaata vastaan itsenäinen Israel ei ole koskaan pelannut. Israelin seurajoukkueet olivat ottaneet osaa Euroopan cup -kilpailuihin jo vuodesta 1991. Turvatoimet olivat tiukat, siitä on omakohtaista kokemusta. Kerran israelilaisjoukkueen käydessä Suomessa olin aamupäivällä yleisurheiluasioissa stadionilla, jossa sen piti illalla pelata eurocupin ottelu. Sain turvamiehiltä äkkilähdön, kun yritin käväistä sisäkentällä. Rasismista ei voi syyttää, en nimittäin näytä pätkääkään arabilta. Ennen Euroopan kentille tuloaan seurajoukkueet olivat pelanneet Aasian cupia ja voittaneetkin sen pariin kertaan, mutta tuohon aikaan arabimaat eivät ottaneet osaa ja Aasian cup lakkasi olemasta 1971. Se käynnistyi uudelleen 1985, mutta tuolloinhan israelilaisjoukkueilla ei enää ollut sinne asiaa.

Samassa yhteydessä, jossa Israel potkaistiin ulos Aasian jalkapalloliitosta, se sai myös kenkää Aasian kisoista, jotka ovat olympialaisten tapaiset monen urheilumuodon suurkisat. Eikä ole perään kyselty. Erinäisiä muitakin boikotteja israelilaisia vastaan on nähty. Etenkin kontaktilajeissa muslimimaiden edustajat kieltäytyvät usein ottelemasta israelilaisia vastaan. Pelkäävätkö he, että juutalaisuus on kuin syyhy, tarttuu kosketuksella? Israelilaisilla ei tietääkseni ole ollut mitään esteitä otella muslimeja vastaan, mutta eihän syöpä olekaan tarttuva sairaus. Eräs iranilainen judoka, jonka nimi ei tässä ansaitse tulla mainituksi, kieltäytyi vuoden 2004 olympialaisissa ottelemasta Israelin Ehud Vaksia vastaan. Tästä hyvästä Iranin hallitus myönsi hänelle saman palkkion kuin olympiavoittajille. Erikoisin tapaus nähtiin kuitenkin 2007, kun Bahrainia edustanut kenialaissyntyinen Mushir Salam Jawher meni erehdyksessä juoksemaan Israelissa Tiberiaksen maratonin voittoon. Bahrain riisti häneltä kansalaisuuden. Siinä voi sanoa, että kotouttaminen maan tavoille epäonnistui; miehelle ei selvästikään ollut opetettu riittävästi suvaitsemattomuutta.

Olympialaisista Israelia ei ole onnistuttu sulkemaan pois, mistä iso hatunnosto KOK:lle. Israel on ollut mukana kaikissa kesäolympialaisissa vuodesta 1952, paitsi Moskovassa 1980, jolloin maa yhtyi Neuvostoliiton Afganistanin miehitystä vastustaneeseen boikottiin. Talviolympialaisissa maa on ollut mukana vuodesta 1994, ymmärrettävästi ilman mainittavampaa menestystä. Kesäkisoissakaan ei ole mennyt erityisen hyvin, maan ensimmäisen olympiamitalin otti vasta 1992 judoka Yael Arad. Sopivasti hopeaa, sillä hänen sukunimensä tarkoittaa "hopea". Maan ainoan olympiakullan on ottanut purjelautailija Gal Fridman 2004. Taas nimi osui kohdalleen, sillä etunimi on hepreaksi "aalto".

Israelilaiset eivät siis ole olympialaisissa erityisemmin menestyneet, mutta juutalaisia mestareita on monin verroin. Kirkkaimpana tähtenä kaikista on tietysti uinnin yhdeksänkertainen olympiavoittaja Mark Spitz. Mutta ovat juutalaiset menestyneet muutenkin. Esimerkiksi yleisurheilun yksilölajissa olympiavoiton on saavuttanut 675 urheilijaa, joista juutalaisurheilijoiden listan mukaan 11 on juutalaisia, kenties kirkkaimpana Daavidin tähtenä Puolan Irena Szewinska. Onpa juutalaisten olympiavoittajien joukossa suomalainenkin, vuonna 1924 3000 metrin joukkuejuoksussa kultaa saanut Elias Katz. Stereotypia juutalaisista epäurheilullisina nörtteinä ei siis pidä paikkaansa. Sen sijaan stereotypian "nörtti" -osa näyttää pitävän. Listaa lukiessa kun törmäsi urheilijoihin, joita on pitänyt poikkeuksellisen fiksuina, mutta ei ole tiennyt heidän olevan juutalaisia. Esimerkkinä yleisurheilun olympiavoittajista kuulantyönnön ja kiekonheiton kultamitalisti Micheline Ostermeyer, jolla oli aika erikoinen siviiliammatti - konserttipianisti. Naisten kiekonheitto onkin juutalaisten ykköslaji, he ovat ottaneet siinä viisi olympiakultaa neljän naisen voimin.

Israel ei nyt niin erityisen hyvin olympialaisissa kuitenkaan ole menestynyt, mutta on yksi urheilukilpailu, jossa se johtaa mitalitaulukkoa ylivoimaisesti. Juutalaisten omat "miniolympialaiset" eli makkabiadit. Niitä on pidetty vuodesta 1932 lähtien 19 kertaa. Nykyisin kisat järjestetään aina kesäolympialaisia seuraavana vuonna. Viimeksi 2013 Israel voitti mitalitaulukon 153 kullalla, toisena oli USA 77:llä. Muut olivatkin sitten "hölkkäsarjassa", sillä kolmanneksi tullut Kanada sai yhdeksän kultaa. Suomikin on saanut kisoissa useita kultamitaleja, viimeisimpänä vuonna 2009, jolloin Heli Mishael voitti 100 metrin aidat. Taso kisoissa ei kuitenkaan ole kummoinen, esimerkiksi yleisurheilussa vuoden 2009 kisojen lajivoittajat eivät olisi yleensä selvinneet Kalevan Kisoissa mitaleille, joissakin lajeissa eivät edes finaaliin.

Makkabiadit ovat siis juutalaisten kisat, mutta Israelissa asuu yli puolitoista miljoonaa arabiakin ihan vapaasta tahdostaan. Urheiluun he ottavat osaa siinä missä juutalaisetkin eikä heidän edustusoikeuksiaan ole rajoitettu. Esimerkiksi jalkapalloilija Rifaat Turk pelasi Israelin joukkueessa vuoden 1976 olympialaisissa ja valittiin vuoden pelaajaksi 1980. Sittemmin hän toimi Tel Avivin apulaiskaupunginjohtajana. Abbas Suanista tuli miltei kansallissankari hänen tehtyään viime hetken tasoitusmaalin MM-karsintaottelussa. Valitettavasti on todettava, että kiihkojuutalaiset kannattajat pilkkaavat seurajoukkueiden arabipelaajia. Parhaat heistä pelaavat juutalaisten seassa maan menestyneimmissä seurajoukkueissa, tosin arabeilla on myös omia seurojaan. Menestynein arabiseuroista on Bnei Sakhnin FC, joka on viimeiset kymmenen vuotta pelannut Israelin korkeimmalla sarjatasolla ja voitti Israelin cupin 2004. Näkyy seuran nykyisessä pelaajaluettelossa olevan arabi- ja ulkomaalaisnimien joukossa yksi Cohen ja seuran manageri on Guy Levy, israelinjuutalainen entinen huippupelaaja. Tosin, vaikka on myönnettävä että arabipelaajilla on Israelissa omat hankaluutensa, voisitteko kuvitella juutalaista pelaajaa Saudi-Arabian liigassa?

Jalkapallo on siis Israelin ylivoimaisesti suosituin laji ja nykypelaajista tunnetuin on maajoukkuekapteeni ja eniten maaotteluja pelannutYossi Benayoun. Vanhemmat jalkapallon seuraajat muistavat Eli Ohanan ja monta vuotta Liverpoolissa pelanneen Ronny Rosenthalin. Mutta harrastetaan Israelissa toki muitakin lajeja.

Koripallo on erittäin suosittua ja seurajoukkuetasolla todella kovatasoista. Maajoukkue ei ole saavuttanut suurta menestystä, mutta Maccabi Tel Aviv on voittanut Euroopan cupin tai seurajoukkueiden mestaruuden kuudesti, viimeksi tänä vuonna. Hapoel Jerusalem on voittanut Euroopan cupin kerran. "Maccabi" ja "Hapoel" ovatkin Israelissa yleisimmät seurojen nimet lajissa kuin lajissa ja ne ilmentävät ideologiaa. Maccabi on sionistisista ja vastaavasti Hapoel työväenaatteista kumpuava seura. Etenkin menneinä vuosikymmeninä välit olivat kuin Suomessa aikoinaan SVUL:llä ja TUL:llä.

Tenniksessä Israelilla on ollut useita hyviä pelaajia, mutta ei kuitenkaan äärimmäisellä huipulla. Maailmanlistan 20 parhaan joukkoon on yltänyt kolme pelaajaa, korkeimmalle Shahar Pe'er sijalle 11.

Yleisurheilussa Israel ei ole saavuttanut erityisempää menestystä, mitä nyt venäläissiirtolainen Aleksandr Averbukh voitti kahdesti seiväshypyn Euroopan mestaruuden. Ex-Neuvostoliitosta suuntautunut siirtolaisuus onkin tuonut Israeliin joitakin menestyneitä urheilijoita ja uusia lajeja.

Nyrkkeilyssä pisimmälle on päässyt Valko-Venäjältä lähtenyt Yuri Foreman, joka oli lyhyen aikaa alemman keskisarjan ammattilaisten maailmanmestari. Miehen siviiliura on mielenkiintoinen, hän opiskelee rabiksi.

Taitoluistelun ei luulisi olevan Israelissa erityisessä huudossa, maassa kun on vain yksi sääntöjen mukainen rata. Siitä huolimatta Galit Chait ja Sergei Sakhnovski saavuttivat jäätanssissa MM-pronssia.

Jääkiekko tuli Israeliin neuvostosiirtolaisten myötä. Maajoukkue on rankattu maailman 32. parhaaksi, mutta kazakstanilaissyntyinen Max Birbraer varattiin NHL:ään. Sinne asti eivät kyvyt riittäneet, mutta farmiliiga AHL:ssä vierähti monta kautta.

Krav Magassa ei kilpailla, mutta tarina Israelin urheilusta ei olisi täydellinen ilman mainintaa lajista. Alun perin Israelin armeijaa varten kehitetty itsepuolustusjärjestelmä on viime vuosina saanut runsaasti suosiota muuallakin maailmassa, myös Suomessa.

Välihuomautus 63: Mä joka päivä töitä teen

Harvoin päivän Hesari onnistuu lennättämään lukijan perslihastensa varaan, mutta tänään kyllä. Eikä siihen tarvinnut kuin lukea ensimmäisen aukeaman otsikko: Afrikkalaiset opiskelijat työllistyvät parhaiten. Ilmeisesti en ole vieläkään tarpeeksi paatunut, kun ensimmäinen, toiveikas ajatus oli että joskos minä sittenkin olisin ollut täysin väärässä ja uusi, yllättävä tutkimustulos kertoisi tällaisen positiivisen afrikkalaisuutisen. Anteeksi tämä ajatus. Otsikko tuli vain niin yllättäen ja palmun takaa.

Totuus raottui sitten vähitellen varsinaista uutista lukiessa:

1. Opiskelija
a. "Opiskelija" ei tarkoittanut opiskelijaa noin yleisesti, vaan korkeakoulututkinnon suorittaneita. Vasta uutista pidemmälle lukemalla selvisi, että siihen sisällytettiin myös ne, jotka olivat suorittaneet opistotason tutkinnon. Jota nykyisin ammattikorkeakouluksi halutaan nimittää.
b. Suomalaisia opiskelijoita ei ollut vertailussa mukana, ainoastaan ulkomaalaiset. Eli todellisuudessa suomalaisten työllistymisprosentti olisi luultavasti ollut kaikkein korkein, ainakin nähdyistä luvuista päätellen.
c. "Työllistyminen" ei tarkoittanut työllistymistä yleensä, vaan työllistymistä nimenomaan Suomessa. Esim. pohjoisamerikkalaisista opiskelijoista oli työllistynyt Suomeen 33 % ja aasialaisista 40 %. Lievää törkeämpi epäilys on, että noin 60 % on muuttanut pois Suomesta. Afrikkalaisista on työllistynyt Suomeen 64 % ja epäillä sopii, että Suomesta on muuttanut pois ehkä noin 10 %. Ainakin keskiarvo täsmää siihen, että noin kolmasosa kaikista on muuttanut maasta.

2. Työala
a. Afrikan maista tulevien kerrotaan opiskelleen enemmän sosiaali- ja terveysalaa, mikä selittää heidän parempaa työllistymistään. Öö. Täytyy myöntää, että olen elänyt siinä käsityksessä, että Suomessa on pulaa nimenomaan teknisten alojen opiskelijoista ja työntekijöistä. Ettei vain olisi käynyt niin, että insinööriopiskelijat ovat häipyneet muihin maihin duuneihin, niissä kun ei ole ylipaisunutta sosiaalisektoria.
b. Aasiasta tullaan opiskelemaan nimenomaan kaupallisia ja teknisiä aloja ja lähdetään sitten takaisin. Opiskelu kun on ilmaista, kuten jutussakin esimerkkinä haastateltu nepalilainen kertoi.
c. Sopii myös kysyä, kuinka moni sosiaalialaa Suomessa opiskellut afrikkalainen on päätynyt töihin monikulttuurikoordinaattoriksi, tulkiksi tai vastaavaan sellaiseen ammattiin, jolle ei olisi mitään tarvetta ilman toisia afrikkalaisia. Eli suomalaisten veronmaksajien loiselätiksi.

3. Klöntti
a. Kovin usein moititaan, että mamuja käsitellään yhtenä klönttinä erottelematta maahanmuuton syitä tai lähtömaita. Huvittavaa on, että tämä syytös tulee nimenomaan siltä taholta, joka tällaisia tutkimuksia vääristelee omiin tarkoituksiinsa sopivaksi ja kohdistuu nimenomaan niihin tahoihin, jotka haluaisivat selvittää millainen maahanmuutto on Suomelle hyödyllistä ja millainen haitallista.
b. Tälläkin kertaa lehtijutussa todetaan tästä asiasta ainoastaan "Tavallisten maahanmuuttajien työllistymistilastoissa joistakin Afrikan maista tulleet ovat sijoittuneet heikoimmin". Vaan ei suinkaan mainita, mitä nämä "jotkin maat" ovat.
c. Josta sitten ei voi olla kysymättä, kuinka helvetin huonot ovat näiden maiden tilastot, kun niistä huolimatta Afrikan maista tulleiden Suomeen työllistyneiden prosentti on suurin. Eikä myöskään sitä, kuinka helvetin huonot näiden maiden tilastot mahtavat olla, jos ei tarkasteltaisi pelkästään tutkinnon suorittaneita, vaan kaikkia niistä maista lähteneitä.

Sumusotaa

Kirjoitin pian Krimin kriisin alettua viikkojutun, jossa selvitin taustoja ja annoin joitakin ennusteita tuleville tapahtumille. Kuinka ikävää havaita olleensa jälleen kerran enimmäkseen oikeassa. Kuten ennustin, Krimistä tuli Venäjän epämääräinen osa nimellä Krimin tasavalta ja Itä-Ukraina on edelleen sekavassa tilassa, mutta nimellisesti edelleen Ukrainan hallussa. Venäjän (anteeksi, kapinallisten...) ote Itä-Ukrainasta on karvan verran tiukempi kuin ennusteessani.

Kummallista kyllä, en ole nähnyt liiemmin analyysejä tapahtuman todellisesta merkityksestä. Kyseessä ei ole pelkästään Krim, ei pelkästään Ukraina eikä edes pelkästään Putinin Venäjän politiikka. Kyseessä on kokonainen sotilaallisen doktriinin muutos. Muutos, joka on suurin sitten vuoden 1939 ja salamasodan. Salamasotaa pidetään saksalaisten keksintönä ja sen mannekiinina nro 1 panssarikenraali Heinz Guderiania, mutta todellisuudessa jo Clausewitzin ajatuksiin pohjautuvaa strategiaa kehitti eniten brittiläinen kapteeni evp (kaasuinvalidi I maailmansodasta) Basil Liddell Hart. Kakkosrähinän jälkeen Guderian lähetti Liddell Hartille omistuskirjoituksella varustetun valokuvansa, jossa totesi olevansa tämän suuri ihailija. Kymmenen pistettä sekä kohteliaisuus- että vittuiluasteikolla.

Kaikki salamasodan jälkeiset strategiset uutuudet, kuten USA:n menestyksellisesti Lähi-Idässä käyttämä AirLand Battle (toisaalta, minkä tahansa sivistyneen maan armeija pieksisi arabiarmeijan millä tahansa strategialla) ovat olleet pelkkää kosmetiikkaa verrattuna siihen, mitä Ukrainassa on nähty. Ja kuten tyypillistä, tätäkään uudistusta ei ole julkisesti tajuttu. Ei, vaikka tällaiset "epämääräiset sodat" ennusti jo tulevaisuudentutkija Alvin Toffler 20 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Sodan ja rauhan futurologia.

Kyseessä on täysin uusi sodankäynnin strategia, jolle annan tässä paremman idean puutteessa nimen sumusota. Sen strategian olennainen osa on sumuisuus. Varsinaista pum-pum -sotaa pyritään välttämään viimeiseen asti. Vastustajan heikkoihin kohtiin isketään miehityshyökkäyksin aivan Sun Tzun oppien mukaisesti. Samalla mätetään informaatiota informaation perään ja kiistetään kaikki. Venäjän itsensä strategisen opin mukaan 75 prosenttia nykysodankäynnistä tapahtuu ilman aseita. Niinpä Venäjä on rekrytoinut jopa verkkotrollien armeijan sotkemaan asiallista keskustelua verkossa. (En tiedä, onko vierailijoita ollut tässäkin blogissa, mutta mahdollista se on - ainakin yksi kommentti jäi julkaisematta, kun siinä leijui liian vahva mahorkan tuoksu.)

Ei ole mikään yllätys, että sumusodan doktriinin kehitti nimenomaan Venäjä. Maalla on vankat perinteet alalla. Maskirovka eli asioiden naamiointi toisenlaiseksi on ollut nimenomaan venäläisten ominaispiirre jo Katariina Suuren ja Potemkinin kulissien (kuinka sopivaa onkaan, että ne rakennettiin Katariinan Krimin matkaa varten) ajoista alkaen. Neuvostoliitossa maskirovka ja disinformaatio kehitettiin huippuunsa. Venäläisten epäonneksi liiankin huippuunsa. Hyvä esimerkki liian hyvin toteutetusta valeoperaatiosta oli Mainilan laukaukset.
Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen Mainilaan tykistöllä 26.11.1939 ja käytti tätä talvisodan aloittamisen tekosyynä. Suomen puolen tähystystornista havaittiin tykin ja kranaatinheittimien laukauksia NL:n puolella klo 14.30-15.05. Nootissa kellonajaksi mainittiin 15.45. Molotov jätti nootin Suomen suurlähettiläälle klo 19.30. Noin neljä tuntia laukauksista nootin jättämiseen. Tässä ajassa piti siis tapahtua seuraavat asiat:
1) tehdä havainnot tykkitulesta ja sen seurauksista (NL:n mukaan neljä kaatunutta ja yhdeksän haavoittunutta)
2) kirjoittaa raportti tapahtumasta
3) lähettää tiedot Moskovaan sen aikaisin viestintävälinein
4) hälyttää asiasta vastaavat henkilöt (vähintään Molotov, luultavasti tämän tason päätöksissä Stalin itse)
5) tehdä poliittinen päätös reagointitavasta
6) sanella ja kirjoittaa nootti
7) kääntää se diplomatian viralliselle kielelle ranskaksi (tästä en ole varma, voi olla että nootti jätettiin vain venäjänkielisenä)
8) kirjoittaa se kirjoituskoneella useana kappaleena
9) antaa Molotovin kuskata nootti Suomen suurlähetystöön
10) varmaan antaa etukäteisvaroitus tulossa olevasta vierailusta, koska virka-aika oli jo ohi.
Kuulostaako uskottavalta, että neuvostobyrokratia kykenisi tähän vain neljässä tunnissa? Jo pelkkä tekninen suorittaminen ilman poliittista päätöksentekoa silloisen viestintä- ja konttoriteknologian huomioiden olisi siinä ja siinä, vaikka tapahtumaan olisi etukäteen valmistauduttu. Kirsikkana kakussa on vielä se, että päivä oli sunnuntai, jolloin operaation uskoisi toimivan vielä hitaammin. Todellisuudessa nootti oli jo valmiiksi kirjoitettu ja kävi vielä nolo moka siinä, että laukaukset ammuttiin väärään aikaan.
Aivan samaa tapahtui Krimillä ja tapahtuu Itä-Ukrainassa. Venäjän reaktiot ovat aivan liian tietämättömiä ja aivan liian nopeita. Jo tämä paljastaa, kuka kaiken takana on. Ei Venäjä voi olla tietämätön Ukrainan tapahtumista, vaikka se ei itse olisi niihin osallinen. Tämä paljastaa sen osallisuuden. Tulee mieleen elokuvan Casablanca legendaarinen repliikki: "Pidättäkää tavanomaiset epäillyt". Venäjältä tihkuneiden tietojen mukaan Ukrainan operaatiota valmisteltiin kymmenisen vuotta. Venäjän reaktiot ovat olleet aivan liian sutjakoita ollakseen uskottavia. Ainoa hyvä puoli Venäjän tiedottamisessa on se, että kuullessaan Venäjän selvityksen asioista voi aina viivata yhden vaihtoehdon pois listalta - noin eivät asiat ainakaan ole. Mauno Koivisto totesi aikoinaan urheilulajistaan: "Lentopallo on peli, jossa vastustajaan ei voi luottaa - joskus se ei teekään toisin kuin antaa ymmärtää." Venäläiset eivät ole vielä vieneet sumusotaansa näin korkealle tasolle, sillä toistaiseksi koskaan he eivät ole alentuneet kertomaan totuutta. Heidän onnekseen länsimaat ovat olleet aivan liian sinisilmäisiä.

Ymmärtääkseen sumusodan syntyä on kyettävä hyppäämään Venäjän yleisesikunnan housuihin. Pelimerkit ovat selvät: pum-pum -sodan riskiä tulee välttää kaikin keinoin, koska on aina olemassa riski sen eskaloitumisesta ydinsodaksi. Niinpä on kehitettävä epäsuora strategia ja sen he ovat tehneet. Mutta on myös huomattava, että tästäkin epäsuorasta strategiasta on toistaiseksi nähty vain jäävuoren huippu. Ehkä. Ainakin jos venäläiset ovat ajatelleet strategiansa loppuun asti, kuten olemassa olevista vähäisistä signaaleista (suosittelen luettavaksi Nate Silverin kirjaa Signaali ja kohina ) voi päätellä.

Venäläiset ovat ottaneet oppia Neuvostoliiton strategisesta epäonnistumisesta ennen toista maailmansotaa ja päättäneet tehdä saman tempun länsimaille. Tuolloin Stalin "puhdisti" upseerikuntansa antitrotskilaisessa oikeudenkäynnissä, jossa mm. marsalkka Tuhatsevski tuomittiin kuolemaan. Seurauksena puna-armeijan toimintakyky lamaantui, kun johtoon nousi Budjonnyin kaltaisia poliittisesti luotettavia kyvyttömyyksiä ja riittämättömästi koulutettuja upseereja.

Kuvitellaan Venäjän päästrategi Ivan Ivanovitsia työhuoneessaan. Hän nostaa nahkasaappaansa pöydälle, nojautuu taaksepäin tuolissaan ja miettii. Kuinka hyökätä tehokkaimmin vihollista vastaan, kun suoraan sotaan ei oikein voi lähteä? Vastaus on lopulta ilmeinen. Lamautetaan vihollisen toimintakyky sisältäpäin. Tiedustelupalvelu tehköön vihollisen nousevista upseereista arviot. Fiksut eliminoidaan. Ei tietenkään viitta ja tikari -menetelmällä, vaan ovelammin. Järjestetään uran katkaiseva skandaali. Houkutellaan lupaavilla työtarjouksilla siviilistä, moninkertainen palkka ja lupaavat etenemismahdollisuudet. Tähän menee rahaa, mutta peitefirmat tulevat halvemmiksi kuin saman rahan käyttäminen asevarusteluun. Samalla pyritään edistämään vetelien keskinkertaisuuksien uraa ottamalla heihin kontakteja, kutsumalla luennoitsijoiksi, nostamalla heidät arvostetuiksi asiantuntijoiksi.

Sama tehdään poliitikoille. Fiksut ja isänmaalliset seulotaan esiin, lyödään kapuloita rattaisiin, houkutellaan muihin töihin, ignoroidaan kansainvälisissä yhteyksissä. Samalla voidaan peitejärjestöjen kautta toimittaa vaalirahaa ystävällismielisille ja rasittaville jankkaajille. Jälkimmäisten takia fiksut hakeutuvat politiikkaan entistä vähemmän ja politiikka muuttuu entistä enemmän lillukanvarsiksi kompuroimiseksi, kun poliitikoilta puuttuu ymmärrys suurten kokonaisuuksien hahmottamiseen.

Tavoite on kohdemaan muuttaminen sellaiseksi, että sen poliitikot ovat mahdollisuuksien mukaan ystävällismielisiä tulevalle miehittäjälle, huonoimmassakin tapauksessa vihjeettömiä suurten kysymysten edessä. Lopputuloksena poliitikot kiistelevät keskenään maan tulevaisuuden kannalta täysin toisarvoisista asioista, ministerit ovat vain poliittisia uraohjuksia vailla substanssia ja pääministeri on selfieitä napsiva hymyilevä idiootti ... eikun tämä olikin EU:n strategia kohdemaan mädättämiseksi. Mutta Venäjä toimii samoin, sillä vain tavoitteet ovat enemmän sotilaallisella kuin poliittisella puolella. Sumusodan strategia on selvä: kun vihollinen on saatettu riittävän heikkoon tilaan, napataan haluttu kohde haltuun "mukamas alueen omien asukkaiden kapinana", kiistetään kaikki, kansainvälisen yhteisön ollessa hämmennyksen vallassa parkkeerataan panssarivaunut paikalle, todetaan "ei me tiedetä tästä mitään", toimitaan "rauhanvälittäjänä" järjestämällä "vaalit" ja liitetään alue de facto omaan maahan. Jonka jälkeen kansainvälinen yhteisö kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että turha rypistellä kun on jo löysät housuissa. Sumusota on nykypäivän salamasota. Salamasodassa toimittiin niin nopeasti, että kansainvälinen yhteisö ja vihollinen eivät ehtineet reagoida ajoissa. Sumusodassa toimitaan niin epämääräisesti, että kansainvälinen yhteisö ja vihollinen eivät kykene reagoimaan ajoissa.

Ei nimi joukkuetta pahenna

Aina tasaisin väliajoin nousee pinnalle kiista Washingon Redskins -NFL-joukkueen sopimattomasta nimestä. Sen kun katsotaan halventavan intiaaneja, eikun siis alkuperäisiä amerikkalaisia tai mikä se nykyisin poliittisesti korrekti nimitys mahtaakaan olla. Oman ehdotukseni uudeksi nimeksi heitin jo melkein kaksi vuotta sitten; joukkueen nykyinen omistaja Daniel Snyder kun on juutalainen, niin Washington Foreskins olisi mitä sopivin.

Saman liigan joukkueista Kansas City Chiefsin nimi on myös samoista syistä epäilyttävä, kuten myös baseballin Cleveland Indiansin. Ja mitä vähemmistöihin tulee, niin entäs NFL-joukkue Cleveland Browns? Kun alkuperäinen Browns perustettiin 1946, ei jenkkifutis ollut vielä edes integroitunut, joten kaikki pelaajat olivat valkoisia. Nykyään nimeksi sopisi paremminkin Cleveland Blacks. Tosin pelinrakentaja on edelleen valkoinen, kuten melkein kaikilla muillakin joukkueilla. Vanha vitsihän on, että jos yhtä valkoista miestä ympäröi kymmenen mustaa miestä, hän on pelinrakentaja. Jos taas yhtä valkoista miestä ympäröi tuhat mustaa miestä, hän on vankilanjohtaja.

Blogisti Kumitontun lainaus toimittaja Clarence Pagelle lähetetystä viestistä leikitteli joukkueiden nimillä enemmänkin. Huipentuma oli Oregon State -yliopiston urheilujoukkueiden lempinimi "Beavers", joka etenkin naisjoukkueen nimenä aiheuttaa meissä kaksimielisissä lieviä tyrskähdyksiä.

Mutta jutusta sain joka tapauksessa idean kirjoittaa tarinan epäonnistuneimmista joukkueiden lempinimistä. Käytännön syistä rajoituin Pohjois-Amerikan neljään suurimpaan ammattilaisliigaan (jenkkifutis NFL, baseball MLB, koripallo NBA ja jääkiekko NHL), koska joukkueet ovat yleisesti tunnettuja ja amerikkalainen nimeämiskäytäntö antaa aina joukkueelle tällaisen nimen. Vähän eri juttu kuin Euroopassa, missä futisjoukkueet ovat yleensä tylsästi FC tai United tms.

10. Detroit Pistons, NBA
Joukkue perustettiin Fort Wayneen 1941 ja siirtyi Detroitiin 1957 säilyttäen Pistons-nimen. Valitettavasti aika vain ajoi nimen ohi. Tuohon aikaan "Männät" oli mitä osuvin nimi autoteollisuusalueen joukkueelle. Nykyään teollisuudesta ei ole jäljellä kuin rippeet. Detroitin kaupunki rapistuu ja ghettoutuu silmissä. Joukkue pitäisi nimetä uudelleen. Miten olisi Detroit Ruins?

9. Milwaukee Bucks, NBA
Mitä sopivin nimi ylisuuria palkkioita maksavan liigan joukkueelle. Tosin puolustukseksi täytyy sanoa, että Buck tarkoittaa tässä yhteydessä porohirvasta eikä dollaria.

8. Milwaukee Brewers, MLB
Siis "Oluenpanijat". Eivätkö ne Milwaukeessa ymmärrä keksiä joukkueilleen järkeviä nimiä? Tosin mitä voi odottaa osavaltiolta, jonka tunnetuimman joukkueen eli NFL:n Green Bay Packersin fanien lempinimi on Juustopäät.

7. Toronto Maple Leafs, NHL
Vaahteranlehti, maple leaf, on Kanadan tunnus aina lippua myöten. Joten luonteva valinta. Paitsi että monikossa sen pitäisi olla "leaves". (No, oikeasti joukkueen nimi on "Toronto Maple Leaf Hockey Club", joten Leafs on siksi oikea taivutusmuoto, mutta ei anneta pikkumaisuuden pilata hyvää tarinaa.) Joka tapauksessa vähän sama kuin Suomessa olisi joukkue nimeltä "Vaahteranlehtit". Montreal Canadiensilla on sentään parempi selitys sille, miksi joukkueen nimi ei ole "Canadians" - ne mokomat kun puhuvat ranskaa.

6. New York Rangers, NHL
Siis "Metsänvartijat"? New Yorkissa? Keskuspuistossako ne partioivat? Ihan oikein, että seura on jo nimensä ansiosta Original Six -kuusikon heikoimmin menestynyt vain neljällä Stanley Cupilla. Niistäkin ainoastaan yksi on tullut vuoden 1940 jälkeen.

5. Buffalo Bills, NFL
Ensinnäkin koko Buffalon kaupungin nimi on pielessä, koska lähimainkaan ei asusta puhveleita eikä ole koskaan asustanutkaan. Sitten menivät vielä nimeämään kainalopallojoukkueensa Buffalo Billin mukaan. Mahtoiko BB ikinä edes käydä Buffalossa, vaikka hänen shownsa kiersi 1800-luvulla Eurooppaa myöten. Tosin Buffalo Billsin lempinimi sai uuden selityksen 1990-luvun alussa, kun joukkue selvisi edelleen historian ainoana neljästi peräkkäin Super Bowliin häviten joka kerran. Silloin sanottiin nimen olevan lyhenne sanoista Boy I Love Losing Superbowls. Buffalo ei olekaan ikinä finaalia voittanut.

4. Chicago White Sox, MLB
"Sox" eli "sukat". Siis ensinnäkin väärin taivutettu, kuten Toronto Maple Leafs. Pitäisi olla "Socks". Mutta vielä synkempi salaisuus paljastuu historiasta. Seuran "Sox"-osa oli alun perin "Stockings", siis "sukkahousut". Pervoa. Tosin 1800-luvulla kyseinen sana tarkoitti nimenomaan sukkia. Seura vaihtoi virallisesti nimeä kaudelle 1904. Samaa juurta on myös Boston Red Sox, jota kuitenkaan ei ole koskaan tunnettu "Red Stockings" -nimellä. Sen sijaan Cincinnati Reds tunnettiin vuoteen 1890 asti nimellä "Red Stockings", jolloin seura pudotti vähin äänin viimeisen osan nimestään. Tosin se tunnettiin mccarthyismin pahimpina aikoina eli vuosina 1954-59 poliittisista syistä nimellä "Redlegs".

3. Washington Wizards, NBA
Alun perin nimeltään Washington Bullets. Ikävä kyllä, Washington oli Yhdysvaltain rikollisin kaupunki suurimpine murhalukuineen. Joukkueen nimi liitettiin rikollisuuteen ja sitä vaadittiin muutettavaksi. Irvileuat totesivat tuolloin, että pudotetaan puolet nimestä pois ja kutsutaan joukkuetta vain nimellä Bullets, niin se yhdistetään vähemmän rikollisuuteen kuin pelkkä Washington. No, näin ei tietenkään voitu tehdä. Niinpä joukkueen nimeksi vaihtui 1997 Wizards eli Velhot. Valitettavasti muutosta ei ajateltu loppuun asti, koska Grand Wizard ja Imperial Wizard ovat Ku-Klux-Klanin johtajien arvonimiä. Hieno valinta kaupunkiin, joka on USA:n miljoonakaupungeista ainoa, jonka asukkaista valtaosa on mustia. Toisaalta nimestä voi olla myös hyötyä mustaihoisten hallitsemassa koripallossa, sillä Ku-Klux-Klan saa neekerin juoksemaan kovaa ja hyppäämään korkealle.

2. Utah Jazz, NBA
Siis Jazz Salt Lake Cityssä. Utahin osavaltiossa, jonka asukkaista 62 % on mormoneja. Istuu kuin sokerikuorrutus hernekeittoon. Selitys on siinä, että joukkue tunnettiin aluksi nimellä New Orleans Jazz eikä se viitsinyt vaihtaa nimeään muuttaessaan Utahiin. Erityisen huvittavaa on, että New Orleansissa joukkue viihtyi vain viisi vuotta, kun taas Utahissa se on pelannut jo vuodesta 1979. Toinen samanlainen laiska nimenvaihtaja NBA:ssa on Los Angeles Lakers. Kalifornia tunnetaan järvistään siinä missä Utah jazzista. Lakers oli alun perin Minneapolisista, Minnesotan järviosavaltiosta, jossa se perustettiin 1947. Los Angelesissa joukkue on pelannut vuodesta 1960. NHL:ssä vastaavanlainen tapaus on Dallas Stars, joka tunnettiin aluksi nimellä Minnesota North Stars. Dallasiin muuttaessa 1993 nimestä pudotettiin ymmärrettävästi "North" pois. Noloa asiassa on se, että Teksas tunnetaan lempinimellä "Lone Star State" ja joukkue puhuu tähdistä monikossa. Toisaalta on myönnettävä, että Dallas Star kuulostaisi enemmän sanomalehdeltä kuin jääkiekkojoukkueelta.

1. Colorado Avalanche, NHL
Kuvitellaanpa nimeämissessiota Denverissä sen jälkeen, kun Quebec Nordiques on sovittu myytäväksi sinne:
- Hei kaverit, mistä me ollaan tunnettuja?
- No Kalliovuorista.
- Joo joo, mutta kun Colorado Rockies on jo baseball-seuran nimi ja sitä paitsi aikoinaan täällä oli jo samanniminen NHL-seura, joka floppasi niin pahasti että se piti myydä pois.
- Okei, no mistä Kalliovuoret on sitten tunnettu?
- Lumivyöryistä.
- JOO! Laitetaan nimeksi Avalanche!
Eli siis otetaan ja nimetään seura alueella vähän väliä tapahtuvan luonnonkatastrofin mukaan. Jep. Vähän sama kuin Carolinan NHL-seura nimettäisiin trooppisen myrskyn mukaan ... ei kun tosiaan. No, eivät ne valinnat aina niin onnistuneita ole olleet muutenkaan. Olihan NHL:ssä aikanaan seura nimeltä Atlanta Flames vuonna 1864 tapahtuneen Atlantan polttamisen mukaan. Tosin seura viihtyi paikkakunnalla vain kahdeksan vuotta ja siirtyi sitten Calgaryyn, pitäen kuitenkin "Flames" -nimen. Muut suuret liigat ovat ymmärtäneet välttää joukkueidensa nimeämistä katastrofien mukaan, mutta eurooppalaisen jalkapallon MLS:ssä pelaavat Chicago Fire vuoden 1871 tulipalon mukaan ja San Jose Earthquakes vuoden 1906 maanjäristyksen mukaan. NFL:n New York Jets sen sijaan sai nimensä jo vuonna 1960, jolloin Osama bin Laden tyytyi kolmivuotiaana kaatelemaan vain legotorneja. Mutta aika erikoinen tapa nimetä joukkueita paikkakunnan suurimpien katastrofien mukaan. Vähän sama kuin Suomessa olisi palloilujoukkueet Nokian Vesimiehet, Rovaniemen Palo tai Helsingin Monikulttuurisuus.

Välihuomautus 62: Kiertoliittymä

Esitän tässä tyhmän idean. Jos joku asiantuntija sattuu sen lukemaan, niin olkoon hyvä ja kertokoon miksi olen väärässä.

Suomenmaahan on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana rakennettu valtava määrä kiertoliittymiä. Hyvä asia sinänsä, onhan se liikenneturvallisuuden kannalta ylivertainen verrattuna normaaliin risteykseen. Kolarit ovat harvinaisempia ja ennen kaikkea yleensä pelkkiä peltivaurioita.

Yksi valitettava haitta niissä kuitenkin on. Joka kerta liittymään tullessa vauhtia pitää hidastaa ja joka kerran sieltä lähtiessä kiihdyttää. Tämä kuluttaa polttoainetta, kun jarrutusenergian talteenotto ei ainakaan vielä ole yleistynyt.

Entäpä jos kiertoliittymä rakennettaisiin ympäröivää maanpintaa ylemmäksi? Tällöin kiertoliittymään ei tarvitsisi jarruttaa niin paljon, kun pieni vastamäki hidastaisi vauhtia. Lisäksi liukkaalla kelillä vauhti hidastuisi varmemmin siinäkin tapauksessa, että ajaisi vahingossa liian kovaa. Ja ennen muuta se kiihdytys. Kun liikenneympyrästä poistuttaisiin alamäkeen, potentiaalienergia kuittaisi osan kiihdytykseen tarvittavasta energiasta.

Oletetaan esimerkiksi, että kiertoliittymään olisi metrin korkeusero. Tällöin on saavutetusta potentiaalienergiasta, polttoaineen lämpöarvosta, tiheydestä ja moottorin hyötysuhteesta helppo laskea, että liittymästä poistuessa polttoaineen säästö on 1-2 millilitran luokkaa, riippuen tietysti ajoneuvosta. Jos kiertoliittymässä kulkee noin 5000 - 10 000 ajoneuvoa vuorokaudessa (tätä suuremmilla ajoneuvomäärillä liittymän korotus ei luultavasti olisi niin kannattavaa, koska autot joutuvat niillä liikennemäärillä todennäköisemmin jonottamaan liittymään pääsyä eli korotetun liittymän tapauksessa pysähtymään ylämäkeen), polttoainetta säästyy kymmenen litraa päivässä. Eli vuositasolla semmoinen 3000-4000 litraa. Olisiko tämä jo niin suuri määrä, että liittymää kannattaisi korottaa, ainakin jos lasketaan lisäksi parantunut liikenneturvallisuus?

Jos yksittäinen autoilija ajaa keskimäärin viisi kertaa päivässä kiertoliittymään, hän säästää korotetuissa liittymissä polttoainetta 2-3 litraa vuodessa.

Nuorina nukkuneet ja vanhoiksi kukkuneet

Yleisurheilussa yksilölajin olympiavoiton on saavuttanut kaikkiaan 675 urheilijaa. Sivumennen sanoen heistä 28 on suomalaisia. Selkeä enemmistö urheilijoista on miehiä, koska naisten lajit tulivat olympialaisiin vasta 1928 ja niitä oli pitkään vähemmän kuin miesten lajeja. Nykyinen lajiohjelma (22 yksilölajia miehillä) on ollut muuten sukupuolisymmetrinen vuodesta 2008, mutta naisten ohjelmasta puuttuu 50 kilometrin kävely. Miesten lajiohjelma vakiintui kävelyjä vaille nykyiseksi 1928. Kaksi kävelymatkaa on ollut ohjelmassa vuodesta 1948, mutta lyhyempi matka vaihtui kymmenestä 20 kilometriin 1956 ja vuonna 1976 50 kilometrin kävelyä ei ollut ohjelmassa. Naisilla lajeja oli aluksi selvästi vähemmän, ensimmäisen kerran ohjelmassa 1928 oli vain viisi yksilölajia, kun miehillä niitä oli 21. Vähitellen naisten lajien määrä lisääntyi ja puoleen miesten lajimäärästä (11 - 22) yllettiin 1964. Kahdenkymmenen yksilölajin rajapyykki saavutettiin sopivasti vuonna 2000 ja nykyinen tilanne on siis 21-22.

Yksilölajien olympiavoittajien joukossa jokainen elämäntarina on kirjan arvoinen - miesten maratonin olympiavoittajien traagisia vaiheita olen kerran käsitellytkin. Tällä kertaa menin sitten tutkimaan, ketkä näistä 675 olympiavoittajasta ovat eläneet vanhimmiksi ja ketkä kuolleet nuorimpina. Kuten yleisesti tiedetään, naiset elävät keskimäärin miehiä vanhemmiksi, mikä asiaa tuntevien mukaan johtuu siitä että miehet joutuvat kestämään naisia. Näillä listoilla vanhimmaksi eläneiden joukossa on kuitenkin ylivoimainen enemmistö miehiä, koska ennen toista maailmansotaa olympiavoiton saavuttaneista vain harva oli nainen lajien vähäisyyden takia. Naispuolisista olympiavoittajista on itse asiassa kuollut vain 29, kun taas miehissä kuolleita on moninkertaisesti.

Tekninen huomautus: Tekstissä ikävuodet on ilmoitettu täysinä vuosina. Ikä on kuitenkin laskettu päivän tarkkuudella. Esimerkiksi jos listoissa mainitaan kaksi 74-vuotiasta henkilöä, heidät on laitettu oikeaan ikäjärjestykseen. Samoin, jos tekstissä puhutaan esimerkiksi tietyn lajin vanhimmasta olympiavoittajasta, saman lajin alle on yhdistetty lajit, jotka ovat käytännössä korvanneet toisensa olympiaohjelmassa (10 km kävely / 20 km kävely, naisten 3000 m / 5000 m, naisten 80 m aidat / 100 m aidat, naisten viisiottelu / seitsenottelu). Ohjelmasta kokonaan pois jääneitä lajeja (esim. maastojuoksu) ei ole tässä yhteydessä käsitelty erikseen, vaikka ne kokonaisluettelossa ovatkin mukana. Kaikki kävelyt on yhdistetty tittelin "kävely" alle, koska naisilla on aina ollutkin vain yksi kävelymatka ja miesten lyhyemmän matkan pituus on vaihdellut 10/20 km välillä.

Kymmenen vanhimmaksi eläneen yksilölajin olympiavoittajan listalle pääsemiseen vaaditaan noin 92,5 vuoden ikä. Aluksi erikseen ne lajit, joiden olympiavoittajia ei kymmenen vanhimman joukossa ole. Kaikki ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan:

N 3000 m esteet: Gulnara Galkina, 36 v (elossa)
N seiväs: Stacy Dragila, 43 v (elossa)
N moukari: Olga Kuzenkova, 44 v (elossa)
N kolmiloikka: Inessa Kravets, 48 v (elossa)
N kävely: Jelena Nikolajeva, 48 v (elossa)
N 10 000 m: Olga Bondarenko, 54 v (elossa)
N 400 m aidat: Debbie Flintoff-King, 54 v (elossa)
N maraton: Joan Benoit, 57 v (elossa ja hyvissä voimissa - maraton tänä vuonna 2.52.10!)
N 5000 (3000) m: Maricica Puica, 64 v (elossa)
N 1500 m: Ludmila Bragina, 71 v (elossa)
N 400 m: Betty Cuthbert, 76 v (elossa)
N 800 m: Lina Radke, 79 v
M kävely: Harold Whitlock, 82 v
M 1500 m: Luigi Beccali, 82 v
N kuula: Galina Zybina, 83 v (elossa)
M pituus: Gregory Bell, 84 v (elossa)
N 200 m: Fanny Blankers-Koen, 85 v
M moukari: Pat O'Callaghan, 86 v
M 5000 m ja M 10 000 m: Ville Ritola, 86 v (vanhimmaksi elänyt suomalainen yleisurheilun olympiavoittaja on Armas Taipale, joka kuoli kahdeksan päivää Ritolaa vanhempana)
M keihäs: Cyrus Young, 86 v (elossa)
M korkeus: Duncan McNaughton, 87 v
M 400 m: George Rhoden, 87 v (elossa)
N kiekko: Halina Konopacka, 88 v
N pituus: Olga Gyarmati, 89 v
N 80 m (100 m) aidat: Ondina Valla, 90 v
M 100 m ja 110 m aidat: Harrison Dillard, 91 v (elossa)
M 3000 m esteet: Horace Ashenfelter, 92 v (elossa)
M 200 m: Walter Tewksbury, 92 v
N korkeus: Esther Brand, 92 v (elossa, vanhin elossa oleva yksilölajin voittaja Dana Zátopkova on kymmenen päivää vanhempi)
M 800 m: John Woodruff, 92 v

10. Alain Mimoun, 92 v
Vanhimmaksi elänyt maratonin olympiavoittaja sai lisäksi ratamatkoilla kolme olympiahopeaa. Sitä ennen hän oli taistellut viisi vuotta toisessa maailmansodassa ja haavoittunut vakavasti jalkaansa. Juoksulenkeillä hän kävi aivan viimeisiin vuosiinsa asti, mutta kunnioitettavin saavutus taisi silti olla noin vanhaksi eläminen, koska mies oli tehnyt hengenvaarallisen tempun kääntymällä muslimista kristityksi vain vuosi ennen olympiavoittoaan.

9. Wilbur Thompson, 92 v
Luulisi, että raskastekoisina kuulantyöntäjät kuolisivat nuorina. Hämmästyttävän moni kuulantyönnön olympiavoittaja on kuitenkin elänyt iäkkääksi.

8. Clarence Houser, 93 v
Hammaslääkäri (miten hitossa heittäjäjärkäleen sormet mahtuivat kenenkään suuhun?) "Bud" Houser on sekä kuulantyönnön että kiekonheiton vanhimmaksi elänyt olympiavoittaja. Kiekonheitossa kultaa tuli jopa kahdesti.

7. Chuhei Nambu, 93 v
Kolmiloikan olympiavoittaja on hyvä esimerkki japanilaisten pitkäikäisyydestä.

6. Mikio Oda, 93 v
Vanhimmaksi elänyt kolmiloikan olympiavoittaja päihitti maanmiehensä puolella vuodella.

5. Tilly Fleischer, 93 v
Vanhimmaksi elänyt naisolympiavoittaja otti kultaa keihäässä. Ihan kaikki keihäät eivät tainneet kuitenkaan olla sektorissa, koska hän väitti 60-luvulta alkaen yhden tyttäristään olevan Adolf Hitlerin avioton lapsi. Asema vanhimmaksi eläneenä naisvoittajana on uhattu, äskettäin 92 vuotta täyttäneet Dana Zátopkova ja Esther Brand hengittävät niskaan.

4. Frank Foss, 93 v
Seiväshypyn olympiavoittaja ei ole kuitenkaan lajinsa ennätysmies.

3. Helge Lövland, 93 v
Norjalainen on kymmenottelun vanhimmaksi elänyt olympiavoittaja.

2. William Miller, 94 v
Seiväshypyn vanhimmaksi elänyt olympiavoittaja.

1. Robert Tisdall, 97 v
Vanhimmaksi eläneellä yksilölajin olympiavoittajalla oli värikäs elämänkaari. Hän syntyi Sri Lankassa (tai silloisessa Ceylonissa), eli Pohjois-Irlannissa ja opiskeli Cambridgessa, mutta edusti sukujuuriensa takia Irlantia, muutti asumaan Etelä-Afrikkaan, josta kahvifarmariksi Tansaniaan ja elämän loppuvuosiksi karjatilalliseksi Australiaan. Ainutlaatuinen oli myös olympiavoitto 400 metrin aidoissa, sillä kilpailun neljä ensimmäistä ovat kaikki kyseisen lajin olympiavoittajia. Tisdall itse voitti tietysti kyseisen vuoden 1932 kilpailun, hopeamitalisti Glenn Hardin voitti neljä vuotta myöhemmin 1936, pronssimitalisti Morgan Taylor oli voittanut 1924 (Suomen Erik Wilén sai tuolloin hopeaa) ja neljänneksi tullut David Burghley oli edellinen olympiavoittaja 1928.

Kunniamaininta: Vuonna 1932 naisten 4 x 100 metrin viestijoukkueessa tuolloin 18-vuotiaana kultaa saanut Evelyn Furtsch täytti sata vuotta huhtikuussa 2014 ja on yhä elossa.

Kymmenen nuorimpana kuolleen yksilölajin olympiavoittajan listalle pääsemiseen vaaditaan iäksi enintään 32,5 vuotta. Aluksi erikseen ne lajit, joiden olympiavoittajia ei kymmenen nuorimpana kuolleen joukossa ole. Koska yleensä kyseessä ovat kohtuullisen nuorena kuolleet, kuolinsyy on mainittu, jos se on tiedossa. Jokaisesta miesten lajista löytyy olympiavoittajia, jotka ovat jo kuolleet. Sen sijaan naisten lajeissa on peräti kymmenen sellaista, joiden jokainen olympiavoittaja on yhä elossa. Nämä lajit ovat 400 m, 1500 m, 5000 m, 10 000 m, maraton, 400 m aidat, 3000 m esteet, seiväs, kolmiloikka ja kävely. Kaikki ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan:

N 800 m: Lina Radke, 79 v
N kuula: Tamara Tyshkevitsh, 66 v
N viisiottelu (seitsenottelu): Irina Press, 64 v
M kymmenottelu: Jim Thorpe, 64 v (sydänkohtaus)
N korkeus: Miloslava Rezkova, 64 v (syöpä, lokakuussa 2014)
N pituus: Angela Voigt, 61 v (sairaus)
N kiekko: Lillian Copeland, 59 v
M 200 m: Andrew Stanfield, 57 v
M keihäs: Eric Lemming, 50 v (12 vuotta aiemmin sairastetun espanjantaudin seurauksiin)
M kävely: Leonid Spirin, 49 v
M seiväs: Tadeusz Slusarski, 48 v (auto-onnettomuus, jossa kuoli myös kuulantyönnön olympiavoittaja Wladyslaw Komar, 58 v)
M 400 m aidat: John Akii-Bua 47 v (vatsasyöpä)
M moukari: Juha Tiainen 47 v (keuhkokuume)
M pituus ja kolmiloikka: Myer Prinstein, 46 v (sydänkohtaus)
N 80 m (100 m) aidat ja keihäs: Mildred Didrikson, 45 v (paksusuolen syöpä)
M 100 m: Charles Paddock, 42 v (lento-onnettomuus)
M 1500 m: Jack Lovelock, 39 v (metro-onnettomuus)
N 100 m ja 200 m: Florence Griffith-Joyner, 38 v (sairaskohtaus)
M kiekko: Martin Sheridan, 36 v (keuhkokuume)
M 10 000 m: Janusz Kusocinski, 33 v (saksalaiset teloittivat Puolan vastarintaliikkeen jäsenenä)
M 400 m: Wyndham Halswelle, 32 v (kaatui I maailmansodassa)

10. Cornelius Johnson, 32 v
Nuorimpana kuollut korkeushypyn olympiavoittaja työskenteli kauppalaivastossa leipurina, sairastui kesken risteilyn keuhkokuumeeseen ja kuoli matkalla sairaalaan.

9. Hans Woellke, 32 v
Kuulantyönnön olympiavoittaja jäi Valko-Venäjällä partisaanien vangiksi 1943. Kuten odotettua, nämä hirttivät käsiinsä joutuneen poliisikapteenin.

8. Bronislaw Malinowski, 30 v
Nuorimpana kuollut estejuoksun olympiavoittaja menehtyi reilu vuosi olympiavoittonsa jälkeen auto-onnettomuudessa.

7. Gunnar Höckert, 29 v
Nuorimpana kuolleen 5000 metrin olympiavoittajan ura oli päättynyt hänen sairastuttuaan nivelreumaan. Reservin vänrikki kaatui talvisodassa 11.2.1940 30-vuotispäivänsä aattona. Useita panssarivaunuja tuhonnut Höckert oli onnistunut valtaamaan vihollisen panssarivaunun ja sieltä ulos kömpiessään hän sai kuolettavan osuman.

6. Ralph Rose, 28 v
Kuulantyönnön kolminkertainen olympiavoittaja (yksi voitoista tuli ainutkertaisesti ohjelmassa olleesta molempien käsien yhteistuloksesta, samoissa kisoissa hän jäi varsinaisessa kuulassa hopealle) on lajinsa nuorimpana kuollut. Hän sairastui 28-vuotiaana kohtalokkaasti lavantautiin.

5. Alfred Tysoe, 27 v
Nuorimpana kuollut 800 metrin olympiavoittaja sairastui reilu vuosi voittonsa jälkeen keuhkopussintulehdukseen, joka vielä vuonna 1901 saattoi ilman antibioottihoitoa surmata huippukuntoisenkin nuoren miehen.

4. Kamila Skolimowska, 26 v
Vasta 17-vuotias Skolimowska voitti täysin yllättäen naisten moukarinheiton ensimmäisen olympiakullan 2000. Hän kuoli harjoitusleirillä Portugalissa yllättäen ilmenneeseen keuhkoveritulppaan. Skolimowska on naisista nuorimpana kuollut olympiavoittaja.

3. Samuel Wanjiru, 24 v
Vain 21-vuotiaana maratonin olympiakultaa 2008 voittanut kenialainen menehtyi epäselvissä oloissa 2011 pudottuaan parvekkeelta. Oliko kyseessä itsemurha vai onnettomuus, jäi selvittämättä.

2. Konstantinos Tsiklitiras, 24 v
Nyttemmin jo unholaan jääneissä vauhdittomissa hypyissä kilpailtiin olympialaisissa vuoteen 1912 asti, jolloin Tsiklitiras voitti kultaa vauhdittomassa pituudessa. Puoli vuotta myöhemmin hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi Kreikan joutuessa ensimmäiseen Balkanin sotaan. Tsiklitiras sairastui rintamalla kohtalokkaasti aivokalvontulehdukseen. Hän lienee lyhimmän aikaa olympiavoittonsa jälkeen kuollut yleisurheilija.

1. George Saling, 23 v
Vuonna 1932 Saling voitti kultaa 110 metrin aidoissa. Vain kahdeksan kuukautta myöhemmin hän menehtyi auto-onnettomuudessa.

Vähintäänkin erikoinen sattuma on, että sekä vanhimmaksi elänyt että nuorimpana kuollut yleisurheilun yksilölajin olympiavoittaja ovat samoista kisoista (1932) ja vieläpä molemmat aitajuoksijoita.

Sivallus CCCXIII

Ruotsissa etsitään uutta verbiä kuvaamaan naisen itsetyydytystä. Mitä mahtaa olla "nirsoilu" ruotsiksi?

Sivallus CCCXII

Putin puolusti Molotov-Ribbentrop -sopimusta todeten, että "mikä siinä on väärin, jos Neuvostoliitto ei halunnut sotia?" Aivan oikein. Eihän Neuvostoliitto halunnutkaan sotia ja kiitos sopimuksen, neukut saivat vallata Viron, Latvian ja Liettuan sotimatta. Suomenkin olisivat ottaneet samaan tapaan rauhanomaisesti, mutta sotahullut suomalaiset menivät ampumaan takaisin.

Missä kaikki ovat?

Kukaan ei tiedä, kuinka monta aurinkokuntajärjestelmää Linnunrata sisältää. Arviot liikkuvat välillä 100-400 miljardia. Luvun suuruuden hahmottamiseksi kerrottakoon, että jos Linnunradan tähdet jaettaisiin tasan maapallon asukkaiden kesken, jokainen saisi noin kolmekymmentä. Ja meidän aurinkokuntamme on vain yksi ainoa noista sadoista miljardeista. (Jätetään nyt puuttumatta siihen, että havaittavissa olevassa maailmankaikkeudessa arvioidaan olevan noin 200 miljardia galaksia, joista yksi on Linnunrata ja keskitytään vain tähän kotigalaksiimme.)

Tilastollisesti on päätelty, että Linnunradalla on 17 miljardia suunnilleen Maan kokoista planeettaa. Vaikka tämä on vähemmän kuin tähtien määrä, se on edelleen valtava luku. Ja meidän omiin kokemuksiimme nojautuen voi sanoa, että ainakin tuon kokoisilla planeetoilla pystyy olemaan elämää, jopa ainakin jossain määrin älyllistä. Tästä seuraakin ihmettelyn aihe: jos mahdollisuuksia on niin paljon, miksi ei ole havaittu todistettavia merkkejä älyllisestä tai ylipäätään minkäänlaisesta elämästä Maa-planeetan ulkopuolella?

Asiaa kummasteli jo yksi ydinpommin suunnittelijoista, Enrico Fermi. Kuultuaan lukemat tähtien määrästä hän esitti tunnetun kysymyksensä: "Missä kaikki ovat". Tämä tunnetaan nykyisin Fermin paradoksina. Eli jos ja kun on niin paljon mahdollisuuksia, miksi kukaan ei ole ottanut meihin yhteyttä?

Linnunradalla olevien älyllisten sivilisaatioiden määrää on yritetty arvioida Draken kaavalla. Kaavassa on valitettavasti seitsemän ongelmaa. Eli seitsemän muuttujaa, joista yhdenkään arvoa ei tunneta. Tosin joitakin niistä on kyetty tähtitieteen edistymisen ansiosta arvioimaan. Täydellisesti tuntemattomia on edelleen neljä muuttujaa:
- todennäköisyys sille, että elämään kelvollisella planeetalla syntyy elämää
- todennäköisyys sille, että elämä kehittyy älylliseksi
- todennäköisyys sille, että sivilisaatio lähettää itsestään - tietoisesti tai tiedostamatta - merkkejä avaruuteen
- se aika, jonka sivilisaatio on olemassa yllämainitun tasoisena
Näitä arvoja lienee mahdotonta arvioida, koska meillä on olemassa vain yksi esimerkki elämän kehittymisestä - me itse. Tuntemattomina muuttujat säilynevät niin kauan, kunnes törmätään toiseen sivilisaatioon - ja silloin kaava menettää suurimman osan mielenkiinnostaan joka tapauksessa.

Joka tapauksessa mahdollisuuksien määrä on niin valtava, että Fermin kummastelu on aiheellinen. Kaiken järjen mukaan luulisi, että jossain päin Linnunrataa on kehittynyt älyllistä elämää. Selityksiä sille, miksi emme ole sitä havainneet, on tietysti lukemattomia. Uskonnollisiin vetoaa parhaiten Kultakutri-periaate, jonka mukaan meidän aurinkokuntamme on ikään kuin "viritetty" elämälle juuri sopivaksi ja muut taas eivät. Kieroutuneella tavalla huvittava mutta tieteellisesti uskottavampi on puolestaan ajatus, että meidän aurinkokuntamme sijainti Linnunradan "periferiassa" olisi otollinen. Teorian mukaan Linnunradan keskustassa on niin paljon enemmän tungosta, että jokin komeetta osuu muuten sopivaan planeettaan sen verran tihein väliajoin, ettei älyllistä elämää ehdi syntyä. Toisaalta on täällä sivuhaaroissakin varmasti miljoonia sopivia planeettoja, joista jonkin luulisi olevan yhtä onnekas kuin Maan. Paikallisista kokemuksista tiedetään, että tarpeeksi isoja paukkuja osuu kohdalle vain muutaman kymmenen miljoonan vuoden välein - nytkin edellisestä jytkystä on 65 miljoonaa vuotta. Älyllinen elämä kehittyi loppujen lopuksi vain muutamassa miljoonassa vuodessa, joten muutaman kymmenen miljoonan vuoden aikaikkuna on enemmän kuin riittävä.

Yksi tekijä on kuitenkin unohtunut lähes kokonaan älyllisen elämän harvinaisuuden perusteluna. Ihmislaji itse. Entäpä jos älyllistä elämää on kehittynyt muuallakin Linnunradalla, ties kuinka usein tahansa? Mutta jos kyseiset sivilisaatiot ovat tuhoutuneet ennen kuin ne ovat kehittäneet kyvyn viestiä ulkoavaruuteen, puhumattakaan sinne matkaamisesta? Lähdetään liikkeelle hypoteesista, jonka mukaan ihmislajilla on joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat mahdollistaneet sen kehityksen avaruusviestinnän tasolle "aiemmin" kuin muut sivilisaatiot eli ennen tuhoutumistaan. Tähän vaadittavia poikkeavia ominaisuuksia on kolme ja jokaiselle on ainakin jonkinlainen biologinen perustelu.

1) Tekninen osaaminen.
Kun näpyttelen tätä tekstiä koneelle, niin pitää pysähtyä ihmettelemään hienomotoriikkaa. Kymmenen sormea näpyttelee rytmikkäästi pieniä nappuloita tekemättä merkittävää määrää virheitä. Ilman että silmät katsovat näppäimistöä. Ihmisen motoriset taidot ovat käsittämättömän hyvät. Ja tämä on täysin välttämätöntä ulkoavaruuteen viestinnän kannalta. Ehkä ihmisen insinööritaito on suhteettoman hyvä verrattuna hänen ajattelukykyynsä. Tätä hypoteesia tukee kaksi luonnontieteellistä havaintoa. Ensinnäkin suurin osa ihmisistä ei ymmärrä laskennasta yhtään mitään, vaikka se on sivilisaation perusta. Pieni vähemmistö ihmiskunnasta kykenee tekemään kehittyneisiin teknisiin laitteisiin vaadittavia laskelmia, vaikka lähes kaikki kykenevät niitä koulutettuina rakentamaan ja käyttämään. Rajoittava tekijä ei ole motoriikka, vaan äly. Jos nämä olisivat kehittyneet samassa suhteessa, kaikki viisivuotiaat osaisivat derivoida. Toiseksi ei tarvitse muuta kuin verrata muihin planeettamme eliölajeihin, niin havaitsee kädellisten olevan motorisesti täysin ylivertaisia. Älyllisesti lähinnä ovat arvioiden mukaan delfiinit. Missä hitossa delfiini pitelisi ruuvimeisseliä? Tai norsut. Niillä nyt on jollain lailla pientenkin esineiden käsittelyyn soveltuva kärsä, mutta norsujen fyysinen koko rajoittaa populaation kokoa liikaa. Norsujen määrä ei pysty ekologisten rajoitusten takia ylittämään sivilisaation kehitykseen vaadittavaa kriittistä massaa. Nisäkkäiden ulkopuolella papukaijat lienevät fiksuimpia, mutta ne ovat tolkuttoman kaukana sekä älyllisesti että teknisesti. Lienee selvää, että ihmisillä - ja myös muilla kädellisillä - hienomotoriikan ja älyn suhde on aivan huikea hienomotoriikan hyväksi.
Tästä seuraa, että jos jollain muulla planeetalla on kehittynyt älyllistä elämää, kyseisen lajin tekninen taso on meihin verrattuna luultavasti edistynyt suhteessa hitaammin kuin älyllinen taso. Noin karkeasti ilmaisten kyseisen lajin Platon on elänyt kauan ennen Arkhimedesta. Mikäli lajin tuhoutuminen on todennäköistä tietyn älyllisen tason saavuttamisen jälkeen, ihmiskunta on ehtinyt kehittää parempaa tekniikkaa kuin muut lajit ennen sitä.

2) Optimismi
Usko kuolemanjälkeiseen elämään on egoismin huippu. Joka ainoa aiheeseen liittyvä tutkimus osoittaa, että uskonnollisuus on enimmäkseen keskiälykkäiden juttu. Kognitiivinen alaluokka kulkee mukana, jos yhteiskunta sitä edellyttää, kuten useimmiten. Poikkeuksellisen älykkäät taas uskovat ns. korkeampiin voimiin aniharvoin, silloinkin usein pelkästään nimellisesti ja sosiaalisista syistä. Mikäli kohdassa (1) esitetty olettamus pitää paikkansa, on jokin toinen sivilisaatio jo kauan ennen sen teknologian kehittymistä ihmiskunnan nykytasolle koostunut uskonnottomista, koska laji on ollut siinä vaiheessa selvästi ihmislajia älykkäämpi. Kaikille uskonnoille taas on yhteistä ns. ikuisuuden asiat siinä missä uskonnottomat toteavat että kerranhan täällä vain eletään. Nykytieto maailmankaikkeudesta viittaa siihen, että joskus tulee loppu. Tämä tieto - mikäli se nyt oikein on - on käynyt luultavasti ilmi alieneille jo ennen avaruusviestintää. Ja vaikka ei olisi, niin todennäköisyyslaskentaa he luultavasti osaisivat ja tietäisivät sen perusteella, että jokainen vakuutusyhtiö menee joskus väistämättä konkurssiin eli analogisesti jokainen lajikin kohtaa sukupuuton. Tietoisuus tästä taas saattaa johtaa epätoivoon ja vähittäiseen tuhoutumiseen. Olettaen ettei uskonto sodi sitä vastaan. Ja uskonto saattaa olla mahdollinen vain, jos lajin älyllinen taso suhteessa tekniseen osaamiseen on riittävän alhainen, kuten ihmisellä. Näin ollen uskonnollinen epärealismi saattaa olla merkittävä ehto lajin kehittymiseen avaruusviestinnän tasolle ja ihmislaji on todennäköisesti tekniseen kehitykseensä nähden muita lajeja optimistisempi.

3) Taistelunhalu
Katsokaa luontodokumentistä, miten leijona popsii vielä elossa olevaa antilooppia päivälliseksi. Antiloopin silmät ovat kauhusta laajenneet, mutta se vain tuijottaa lamaantuneena. Käsittääkseni yksikään kädellinen ei normaalisti toimi samoin. Apina - ja ihminen - huitoo vastaan niin kauan kuin edes pikkurillissä on eloa. Me taistelemme toivottomassakin tilanteessa. Esimerkiksi nykyinen tekninen kehityksemme on johtamassa siihen, että koneet ovat viemässä ihmisiltä työt. Ja tämä siis lajilla, joka kykenee hyvin pitkälle kilpailemaan koneen kanssa motorisesti. Jos älyllinen elämä olisi kehittynyt millä tahansa muulla maapallon lajiryhmällä kuin kädellisillä, koneistumisessa - joka siis olisi tapahtunut älyllisen kehityksen myöhemmässä vaiheessa - ensimmäinen operaatio olisi ollut lajin teknisten toimintojen suorittaminen koneistetuksi. Ihmisillä se tulee vasta nyt. Muut lajit olisivat kohdanneet omasta tarpeettomuudestaan aiheutuvan turhautumisen jo paljon aikaisemmin. Ehkä ihmiskunta selviää tuostakin haasteesta taistelunhalunsa ansiosta. Olisiko mikään muu laji selvinnyt? Ihminen on luonteeltaan kokeilija. Valmis ottamaan riskejä ja kamppailemaan. Ehkä muut älylliset lajit eivät ole yhtä hanakoita riskinottajia eivätkä siksi ehdi kehittää teknologiaa ennen tuhoutumistaan.

Mikäli oletetaan ihmisen olevan biologisilta erityispiirteiltään poikkeava muilla planeetoilla älyllisesti kehittyneistä lajeista, saa Fermin kysymys vastauksensa: muut lajit ovat kuolleet sukupuuttoon kehityttyään älyllisesti nopeammin kuin teknisesti. Joka tapauksessa, jos me jonakin päivänä kohtaamme Maan ulkopuolista elämää, voi hyvinkin käydä niin ettei sillä ole meille mitään sanottavaa.