Urbaanissa amerikkalaisessa kielenkäytössä sana issue tarkoittaa tietynlaisia asioita, joista nainen tulee puhumaan miehelle. Kelvollinen suomenkielinen selitys sanalle on toistaiseksi puuttunut, mutta tässä se tulee:
"Asia, jonka hoitaminen millä tahansa mahdollisella tavalla olisi helpompaa kuin siitä käyty keskustelu, mutta jonka hoitaminen millä tahansa tavalla siitä käytävän keskustelun välttämiseksi aiheuttaa vielä hankalamman keskustelun."
Jokainen aviomies kyllä ymmärtää.
tiistai 30. joulukuuta 2014
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Kakkonen on ykkönen
Seitsemän huipun haasteeksi kutsutaan vuorikiipeilijöiden keskuudessa maailman jokaisen seitsemän maanosan korkeimman huipun valloittamista. Ensimmäisenä keräilysarjan sai täyteen Richard Bass 30.5.1985. Tai Pat Morrow 7.5.1986. Tai sitten joku muu, jonka nimen esiin kaivamista en edes yrittänyt. Listassa on näet kaksi epäselvää kohtaa. Viisi seitsemästä on selviä tapauksia:
1) Aasia: Mount Everest, 8848 m
2) Etelä-Amerikka: Aconcagua, 6962 m
3) Pohjois-Amerikka: Mount McKinley, 6194 m
4) Afrikka: Kilimanjaro, 5895 m
5) Antarktis: Vinsonin massiivi, 4892 m
Lähes yksikäsitteinen on myös Eurooppa, jossa sekä Bassin että Morrowin listalla oli Elbrus, 5642 m. Mikäli Euroopan ja Aasian rajan katsotaan kuitenkin kulkevan Kaukasuksen pohjoispuolella, Euroopan korkeimmaksi vuoreksi on määriteltävä Mont Blanc, 4807 m. Yleensä Elbruksen asemaa tällä listalla ei kuitenkaan kiistetä.
Sen sijaan Australia (tai Oseania) on ongelmallisin. Bassin listalla on Mount Kosciuszko, 2228 m, Australian mantereen korkeimpana vuorena. Morrowin listalla (tai oikeastaan listan on laatinut kaikkien aikojen parhaana vuorikiipeilijänä pidetty Reinhold Messner) taas oli Uuden Guinean korkein vuori Puncak Jaya, 4884 m. Lisäksi jotkut ovat esittäneet, että listalla kuuluisi oikeastaan olla Mount Wilhelm, 4509 m, koska Puncak Jaya kuuluu Indonesian - aasialainen valtio - puoleiseen osaan Uutta Guineaa, kun taas Mount Wilhelm kuuluu Papua-Uuteen-Guineaan. Kukaan ei sentään ole esittänyt listalle Uuden-Seelannin (jos Uuden Guinean saari osin Indonesiaan kuuluvana diskvalifioidaan) korkeinta vuorta Mount Cookia, 3724 m. Tosin tällöin pitäisi epäillyksi nostaa myös Havaijin korkein vuori Mauna Kea, 4205 m, onhan Havaiji tavallaan osa Oseaniaa ja ollut aikoinaan itsenäinen kuningaskunta.
Bassin ja Morrowin kapuamisten aikoihin oli tosin Antarktiksen kohdallakin lievä epäselvyys, sillä mittaukset Vinsonin massiivin ja Mount Tyreen kohdalla eivät olleet täysin luotettavia. Varmuus asiasta saatiin pian saavutusten jälkeen ja Mount Tyree osoittautui 40 metriä matalammaksi.
Mutta tämän kirjoituksen aiheena ei ole selvittää, kuka oli ensimmäinen vuorikiipeilijä, joka saavutti kiistattoman aseman kaikki maanosien korkeimmiksi huipuiksi epäillyt kolunneena. Sen sijaan tarkastellaan kovempaa haastetta: toiseksi korkeimpia huippuja.
On nimittäin selvästi havaittavissa erikoinen ilmiö: jokaisen mantereen toiseksi korkein huippu on lähes poikkeuksetta vaativampi kiivettävä kuin se korkein. Osaltaan tämä johtuu tietysti siitä, että mantereen korkeimmalla on ruuhkaa - ne ovat kiehtovampia, siksi runsaasti kiivettyjä ja hyvin tunnettuja. Tunnettu on helpompi ja useat kiipeilijät parantavat turvallisuutta. Mutta jopa ilman tätäkin toiseksi korkeimmat huiput ovat vaativampia, kuten vertailusta käy ilmi.
1. Aasia: K2, 8611 m. Vuorta kutsutaan maailman vaarallisimmaksi. Se on jyrkempi, syrjäisempi ja sääoloiltaan vaativampi kuin Everest. Ainakin 80 ihmistä on kuollut kiivetessään. Mount Everestillä kuolleita on toisaalta miltei kolminkertainen määrä, mutta huipulle päässeitäkin on noin 15-kertainen määrä. Lisäksi on huomoitava, että K2:lle yrittävät vain mestaritason kiipeilijät siinä missä Everestille pyrkivien joukossa on lähes turisteiksi luokiteltavia. Voi vain kuvitella, miten kävisi jos Everestin kiipeilijät yrittäisivät K2:ta.
2. Etelä-Amerikka: Ojos del Salado, 6863 m. Aconcagua ei edellytä vuorikiipeilytaitoja, mutta Ojos del Saladolle päästäkseen on hallittava ainakin alkeet, koska aivan lähellä huippua on selvitettävä seinämä.
3. Pohjois-Amerikka: Mount Logan, 5950 m. Kiipeäminen ei ole sen vaikeampaa kuin McKinleylle. Haasteen muodostaa sää, joka on arvaamattomampi ja yleensä huonompi.
4. Afrikka: Mount Kenya, 5199 m. Vaikka ero Kilimanjaroon on peräti 700 metriä, selvästi eniten eri maanosien korkeimman ja toiseksi korkeimman välillä, on Mount Kenya silti kiistatta vaativampi. Kilimanjaro on periaatteessa pelkkä vaellus, jossa ongelmia muodostaa vain korkea ilmanala. Mount Kenya puolestaan edellyttää jonkinasteisia kalliokiipeilyn taitoja selvästi jyrkempänä.
5. Antarktis: Mount Tyree, 4852 m. Vain 13 km päässä Vinsonin massiivista sijaitseva hieman matalampi vuori edellyttää kiipeilytekniikkaa siinä missä Vinsonin massiivin merkittävin haaste on sääolot. Niinpä Tyreelle on kiivennyt kaikkiaan vain kymmenen ihmistä ja Vinsonille toistatuhatta.
6. Eurooppa: Dyhtau, 5204 m. Pidetään Elbrusta hankalampana. Samoin toinen ehdokas, Alppien toiseksi korkein huippu Dufourspitze, 4634 m, lienee Mont Blancia vaativampi - ei kylläkään teknisesti, mutta vähemmän suositumpana.
7. Oseania: Mount Townsend, 2209 m. Siinä missä Kosciuszko on pyöreälakinen, hieman matalampi Townsend on louhikkoinen ja hankalakulkuisempi, vaikka ei edellytä vuorikiipeilytaitoja sekään. Myös Uuden Guinean toiseksi korkein vuori Puncak Mandala, 4760 m, on luokiteltu Puncak Jayaa selvästi vaativammaksi siksi, että vuoren läheisyyteen on vaikea päästä. Puncak Jayasta vain kahdeksan kilometrin päässä on maailman suurin kultakaivos ja sinne johtava tie kulkee vain reilun kuuden kilometrin päässä huipusta.
Toiseksi korkein huippu on siis yleensä vaativampi. Samoin on myös Suomessa. Suomen korkein kohta sijaitsee Haltin rinteellä, tunturin huippu on niukasti Norjan puolella muutamaa metriä korkeampana. Halti puolestaan on aika mitäänsanomaton paikka näköaloiltaan. Aivan toisenlainen on Suomen korkein tunturinhuippu, muutamaa kilometriä kauempana sijaitseva ja vain 6-7 metriä matalampi Ridnitsohkka. Enpä ole vielä tavannut molemmille kiivennyttä, jonka mielestä Halti tarjoaisi paremmat näkymät. Kiipeämisessä Suomen puolelta ei ole eroa, mutta Norjasta Haltin huipulle pääsee helpommin kuin Suomesta.
Sama pätee myös Itä-Lapissa: korkein tunturi yli sadan kilometrin säteellä on Sokosti. Muutama kilometri pohjoisempana on Ukselmapää, joka tarjoaa rajoittamattomat tunturimaisemat joka suuntaan siinä, missä Sokostilta etelään näkyy Lokan tekojärvi. Toisaalta näköala on makuasia, mutta se ei ole, että Ukselmapäälle nousu on rankempi jyrkkyyden takia; tosin maasto on helpompaa verrattuna Sokostin louhikkoon.
Selkein maantieteellinen jakaja Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä on Oulujoen ja sen yläpuolisten vesistöjen itä-länsi -suunnassa kulkeva pääreitti. Heti sen eteläpuolella on hyvin tunnettu Vuokatti, alueen korkein kohta on 345 m, ja sitä niukasti korkeampi ja vielä tunnetumpi on Pohjois-Karjalassa sijaitseva Koli, 347 m. Mutta kuka on kuullut niiden puolivälissä olevasta Naulavaarasta, 368 m?
Muutamia vertailuja eri maiden korkeimman ja toiseksi korkeimman kesken:
Ruotsi: Kebnekaiselle on huomattavasti helpompi kiivetä kuin Sarektjåkkalle, koska matka lähimmältä tieltä on lyhyempi ja reitti on selkeämpi. Teknisestikin ero on selvä, Kebnekaiselle pääsee kävellen siinä missä Sarektjåkka edellyttää hieman kiipeilytaitoa.
Norja: Galdhöpiggen ja Glittertind lienevät periaatteessa yhtä helppoja, mutta Galdhöpiggenin lähelle on helpommat kulkuyhteydet.
Itävalta: Grossglocknerille johtaa polku, mutta Wildspitzelle päästäkseen on kuljettava jäätiköiden halki turvaköysin varustettuna.
Ranska: Mont Blanc lienee vaikeampi kuin Barre des Écrins, mutta on se 700 metriä korkeampikin.
Saksa: Zugspitzelle johtaa köysirata, Hochwanner edellyttää pientä kiipeilytaitoa.
Sveitsi: Dufourspitze on vaativampi kuin Dom.
Nepal: Mount Everest on selvästi helpompi kuin Kanchenjunga, ei pelkästään suosionsa takia vaan niukasti myös teknisesti. Tosin Kanchenjungalle kiipeäminen on myös kiellettyä; pyhänä vuorena kiipeilijät kunnioittavat sääntöä, että varsinaiselle huipulle ei astuta vaan pysähdytään aivan sen alapuolelle.
Japani: Sekä Fujille että Kitalle johtavat polut, mutta Fuji on melkein 600 metriä korkeampi.
Tadzikistan: Neuvostoliitto-vainaan korkeimmat vuoret sijaitsivat Tadzikistanissa. Ismoil Somoni Peak, 7495 m, on selvästi vaativampi kuin 7134-metrinen Lenin Peak, jota pidetään maailman helpoimpana yli 7000 metriä korkeana vuorena. Entiseltä nimeltään Ismoil Somoni Peak oli Pik Kommunizma eli Kommunismin huippu. Hyvin kuvaavaa, kommunismin huippu on vaikea saavuttaa, jääkylmä, myrskyinen ja ihmiselämälle kelvoton.
Kanada: Mount Logan ja Mount Saint Elias sijaitsevat vain 40 km päässä toisistaan, joten sääolot ovat molemmissa samat eli yleensä surkeat. Logan lienee melkein 500 metriä korkeampana muuten vaativampi.
USA (pl. Alaska): Mount Whitney ja Mount Elbert ovat molemmat kiivettävissä ilman vuorikiipeilyvarustusta ja molemmille johtaa polku. Whitneylle on kylläkin perusleiristä selvästi pidempi matka.
Meksiko: Pico de Orizaba ei tarjoa korkeutensa (5636 m) lisäksi suurta haastetta, mutta Popocatépetlille kiipeäminen on hengelle hupaa, koska tulivuorenpurkaus on ollut käynnissä viimeiset kymmenen vuotta.
Peru: Huascarán on selvästi helpompi kuin yhtenä Andien vaikeimmista huipusta pidetty Yerupajá.
Kaikkiaan tässä on verrattu 25 eri aluetta. Jos ihmisen rakennelmat ja vaikutus eli tehdyt polut, liikenneyhteydet, kiipeilyreittien merkitseminen ja muiden liikkujien tuoma lisäturva eliminoidaan, saldo on seuraava. Viidessätoista tapauksessa toiseksi korkein huippu on vaativampi kuin korkein, viidessä eroa ei huippujen välillä käytännössä ole. Vain viidessä tapauksessa korkeampi huippu on vaativampi kuin toiseksi korkein.
1) Aasia: Mount Everest, 8848 m
2) Etelä-Amerikka: Aconcagua, 6962 m
3) Pohjois-Amerikka: Mount McKinley, 6194 m
4) Afrikka: Kilimanjaro, 5895 m
5) Antarktis: Vinsonin massiivi, 4892 m
Lähes yksikäsitteinen on myös Eurooppa, jossa sekä Bassin että Morrowin listalla oli Elbrus, 5642 m. Mikäli Euroopan ja Aasian rajan katsotaan kuitenkin kulkevan Kaukasuksen pohjoispuolella, Euroopan korkeimmaksi vuoreksi on määriteltävä Mont Blanc, 4807 m. Yleensä Elbruksen asemaa tällä listalla ei kuitenkaan kiistetä.
Sen sijaan Australia (tai Oseania) on ongelmallisin. Bassin listalla on Mount Kosciuszko, 2228 m, Australian mantereen korkeimpana vuorena. Morrowin listalla (tai oikeastaan listan on laatinut kaikkien aikojen parhaana vuorikiipeilijänä pidetty Reinhold Messner) taas oli Uuden Guinean korkein vuori Puncak Jaya, 4884 m. Lisäksi jotkut ovat esittäneet, että listalla kuuluisi oikeastaan olla Mount Wilhelm, 4509 m, koska Puncak Jaya kuuluu Indonesian - aasialainen valtio - puoleiseen osaan Uutta Guineaa, kun taas Mount Wilhelm kuuluu Papua-Uuteen-Guineaan. Kukaan ei sentään ole esittänyt listalle Uuden-Seelannin (jos Uuden Guinean saari osin Indonesiaan kuuluvana diskvalifioidaan) korkeinta vuorta Mount Cookia, 3724 m. Tosin tällöin pitäisi epäillyksi nostaa myös Havaijin korkein vuori Mauna Kea, 4205 m, onhan Havaiji tavallaan osa Oseaniaa ja ollut aikoinaan itsenäinen kuningaskunta.
Bassin ja Morrowin kapuamisten aikoihin oli tosin Antarktiksen kohdallakin lievä epäselvyys, sillä mittaukset Vinsonin massiivin ja Mount Tyreen kohdalla eivät olleet täysin luotettavia. Varmuus asiasta saatiin pian saavutusten jälkeen ja Mount Tyree osoittautui 40 metriä matalammaksi.
Mutta tämän kirjoituksen aiheena ei ole selvittää, kuka oli ensimmäinen vuorikiipeilijä, joka saavutti kiistattoman aseman kaikki maanosien korkeimmiksi huipuiksi epäillyt kolunneena. Sen sijaan tarkastellaan kovempaa haastetta: toiseksi korkeimpia huippuja.
On nimittäin selvästi havaittavissa erikoinen ilmiö: jokaisen mantereen toiseksi korkein huippu on lähes poikkeuksetta vaativampi kiivettävä kuin se korkein. Osaltaan tämä johtuu tietysti siitä, että mantereen korkeimmalla on ruuhkaa - ne ovat kiehtovampia, siksi runsaasti kiivettyjä ja hyvin tunnettuja. Tunnettu on helpompi ja useat kiipeilijät parantavat turvallisuutta. Mutta jopa ilman tätäkin toiseksi korkeimmat huiput ovat vaativampia, kuten vertailusta käy ilmi.
1. Aasia: K2, 8611 m. Vuorta kutsutaan maailman vaarallisimmaksi. Se on jyrkempi, syrjäisempi ja sääoloiltaan vaativampi kuin Everest. Ainakin 80 ihmistä on kuollut kiivetessään. Mount Everestillä kuolleita on toisaalta miltei kolminkertainen määrä, mutta huipulle päässeitäkin on noin 15-kertainen määrä. Lisäksi on huomoitava, että K2:lle yrittävät vain mestaritason kiipeilijät siinä missä Everestille pyrkivien joukossa on lähes turisteiksi luokiteltavia. Voi vain kuvitella, miten kävisi jos Everestin kiipeilijät yrittäisivät K2:ta.
2. Etelä-Amerikka: Ojos del Salado, 6863 m. Aconcagua ei edellytä vuorikiipeilytaitoja, mutta Ojos del Saladolle päästäkseen on hallittava ainakin alkeet, koska aivan lähellä huippua on selvitettävä seinämä.
3. Pohjois-Amerikka: Mount Logan, 5950 m. Kiipeäminen ei ole sen vaikeampaa kuin McKinleylle. Haasteen muodostaa sää, joka on arvaamattomampi ja yleensä huonompi.
4. Afrikka: Mount Kenya, 5199 m. Vaikka ero Kilimanjaroon on peräti 700 metriä, selvästi eniten eri maanosien korkeimman ja toiseksi korkeimman välillä, on Mount Kenya silti kiistatta vaativampi. Kilimanjaro on periaatteessa pelkkä vaellus, jossa ongelmia muodostaa vain korkea ilmanala. Mount Kenya puolestaan edellyttää jonkinasteisia kalliokiipeilyn taitoja selvästi jyrkempänä.
5. Antarktis: Mount Tyree, 4852 m. Vain 13 km päässä Vinsonin massiivista sijaitseva hieman matalampi vuori edellyttää kiipeilytekniikkaa siinä missä Vinsonin massiivin merkittävin haaste on sääolot. Niinpä Tyreelle on kiivennyt kaikkiaan vain kymmenen ihmistä ja Vinsonille toistatuhatta.
6. Eurooppa: Dyhtau, 5204 m. Pidetään Elbrusta hankalampana. Samoin toinen ehdokas, Alppien toiseksi korkein huippu Dufourspitze, 4634 m, lienee Mont Blancia vaativampi - ei kylläkään teknisesti, mutta vähemmän suositumpana.
7. Oseania: Mount Townsend, 2209 m. Siinä missä Kosciuszko on pyöreälakinen, hieman matalampi Townsend on louhikkoinen ja hankalakulkuisempi, vaikka ei edellytä vuorikiipeilytaitoja sekään. Myös Uuden Guinean toiseksi korkein vuori Puncak Mandala, 4760 m, on luokiteltu Puncak Jayaa selvästi vaativammaksi siksi, että vuoren läheisyyteen on vaikea päästä. Puncak Jayasta vain kahdeksan kilometrin päässä on maailman suurin kultakaivos ja sinne johtava tie kulkee vain reilun kuuden kilometrin päässä huipusta.
Toiseksi korkein huippu on siis yleensä vaativampi. Samoin on myös Suomessa. Suomen korkein kohta sijaitsee Haltin rinteellä, tunturin huippu on niukasti Norjan puolella muutamaa metriä korkeampana. Halti puolestaan on aika mitäänsanomaton paikka näköaloiltaan. Aivan toisenlainen on Suomen korkein tunturinhuippu, muutamaa kilometriä kauempana sijaitseva ja vain 6-7 metriä matalampi Ridnitsohkka. Enpä ole vielä tavannut molemmille kiivennyttä, jonka mielestä Halti tarjoaisi paremmat näkymät. Kiipeämisessä Suomen puolelta ei ole eroa, mutta Norjasta Haltin huipulle pääsee helpommin kuin Suomesta.
Sama pätee myös Itä-Lapissa: korkein tunturi yli sadan kilometrin säteellä on Sokosti. Muutama kilometri pohjoisempana on Ukselmapää, joka tarjoaa rajoittamattomat tunturimaisemat joka suuntaan siinä, missä Sokostilta etelään näkyy Lokan tekojärvi. Toisaalta näköala on makuasia, mutta se ei ole, että Ukselmapäälle nousu on rankempi jyrkkyyden takia; tosin maasto on helpompaa verrattuna Sokostin louhikkoon.
Selkein maantieteellinen jakaja Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä on Oulujoen ja sen yläpuolisten vesistöjen itä-länsi -suunnassa kulkeva pääreitti. Heti sen eteläpuolella on hyvin tunnettu Vuokatti, alueen korkein kohta on 345 m, ja sitä niukasti korkeampi ja vielä tunnetumpi on Pohjois-Karjalassa sijaitseva Koli, 347 m. Mutta kuka on kuullut niiden puolivälissä olevasta Naulavaarasta, 368 m?
Muutamia vertailuja eri maiden korkeimman ja toiseksi korkeimman kesken:
Ruotsi: Kebnekaiselle on huomattavasti helpompi kiivetä kuin Sarektjåkkalle, koska matka lähimmältä tieltä on lyhyempi ja reitti on selkeämpi. Teknisestikin ero on selvä, Kebnekaiselle pääsee kävellen siinä missä Sarektjåkka edellyttää hieman kiipeilytaitoa.
Norja: Galdhöpiggen ja Glittertind lienevät periaatteessa yhtä helppoja, mutta Galdhöpiggenin lähelle on helpommat kulkuyhteydet.
Itävalta: Grossglocknerille johtaa polku, mutta Wildspitzelle päästäkseen on kuljettava jäätiköiden halki turvaköysin varustettuna.
Ranska: Mont Blanc lienee vaikeampi kuin Barre des Écrins, mutta on se 700 metriä korkeampikin.
Saksa: Zugspitzelle johtaa köysirata, Hochwanner edellyttää pientä kiipeilytaitoa.
Sveitsi: Dufourspitze on vaativampi kuin Dom.
Nepal: Mount Everest on selvästi helpompi kuin Kanchenjunga, ei pelkästään suosionsa takia vaan niukasti myös teknisesti. Tosin Kanchenjungalle kiipeäminen on myös kiellettyä; pyhänä vuorena kiipeilijät kunnioittavat sääntöä, että varsinaiselle huipulle ei astuta vaan pysähdytään aivan sen alapuolelle.
Japani: Sekä Fujille että Kitalle johtavat polut, mutta Fuji on melkein 600 metriä korkeampi.
Tadzikistan: Neuvostoliitto-vainaan korkeimmat vuoret sijaitsivat Tadzikistanissa. Ismoil Somoni Peak, 7495 m, on selvästi vaativampi kuin 7134-metrinen Lenin Peak, jota pidetään maailman helpoimpana yli 7000 metriä korkeana vuorena. Entiseltä nimeltään Ismoil Somoni Peak oli Pik Kommunizma eli Kommunismin huippu. Hyvin kuvaavaa, kommunismin huippu on vaikea saavuttaa, jääkylmä, myrskyinen ja ihmiselämälle kelvoton.
Kanada: Mount Logan ja Mount Saint Elias sijaitsevat vain 40 km päässä toisistaan, joten sääolot ovat molemmissa samat eli yleensä surkeat. Logan lienee melkein 500 metriä korkeampana muuten vaativampi.
USA (pl. Alaska): Mount Whitney ja Mount Elbert ovat molemmat kiivettävissä ilman vuorikiipeilyvarustusta ja molemmille johtaa polku. Whitneylle on kylläkin perusleiristä selvästi pidempi matka.
Meksiko: Pico de Orizaba ei tarjoa korkeutensa (5636 m) lisäksi suurta haastetta, mutta Popocatépetlille kiipeäminen on hengelle hupaa, koska tulivuorenpurkaus on ollut käynnissä viimeiset kymmenen vuotta.
Peru: Huascarán on selvästi helpompi kuin yhtenä Andien vaikeimmista huipusta pidetty Yerupajá.
Kaikkiaan tässä on verrattu 25 eri aluetta. Jos ihmisen rakennelmat ja vaikutus eli tehdyt polut, liikenneyhteydet, kiipeilyreittien merkitseminen ja muiden liikkujien tuoma lisäturva eliminoidaan, saldo on seuraava. Viidessätoista tapauksessa toiseksi korkein huippu on vaativampi kuin korkein, viidessä eroa ei huippujen välillä käytännössä ole. Vain viidessä tapauksessa korkeampi huippu on vaativampi kuin toiseksi korkein.
torstai 25. joulukuuta 2014
lauantai 20. joulukuuta 2014
Balsamia ruumiille
K: Mitä eroa on kuoleman jälkeisillä tapahtumilla kristinuskossa ja kommunismissa?
V: Kristinuskossa kuolemaa seuraa ylösnousemus. Kommunismissa kuolemaa seuraa rehabilitointi.
Tuo ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa. Rehabilitointi on tarpeen vain, jos on sattunut valta-arpajaisissa nykäisemään lyhyen tikun ja saanut niskalaukauksen, jäähakun päähänsä, päätynyt väärälle puolelle gulagin piikkilankaa tai suurlähettilääksi Mongoliaan. Mikäli taas oli onnekas, sai kuoleman jälkeen balsamoinnin ja ilmaisen museopaikan loppuelämäksi - öö, siis ikuisuudeksi. Tai ainakin kommunismin väistämättömään romahdukseen asti.
Pysyväisvahauksen muotiintulon aiheutti tietysti Vladimir Iljits Lenin, jonka Stalin katsoi parhaaksi laittaa näytteille antaakseen neuvostokansalle ikonin korvikkeen. Leninin balsamointi onnistuikin niin hyvin, että moni kommunistijohtaja - tai hänen seuraajansa - halusivat saman tempun tehtäväksi itselleen. Näin tapahtuikin, mutta aina inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään eli vasta kuoleman jälkeen.
1. Vladimir Lenin 21.1.1924
Leninin kuoltua hänen maallinen tomumajansa oli surkeassa kunnossa - ilmeisesti epäilty syfilis oli tehnyt tehtävänsä. Siihen nähden balsamoijat onnistuivat yli kaikkien odotusten. Lenin näyttää nykyään paremmalta kuin 90 vuotta aiemmin. Ruumis aiottiin alkujaan pakastaa mahdollisesti myöhempää henkiin herättämistä ajatellen, mutta lopulta päädyttiin balsamointiin. Aluksi Lenin oli näytteillä puisessa mausoleumissa, mutta vuodesta 1930 lähtien se on ollut nykyisessä kivirakennuksessa samalla paikalla. Paitsi sotavuosina 1941-45, jolloin Lenin oli evakossa Siperiassa. Mausoleumin olosuhteita säädellään erittäin tarkasti. Ilmatiivis lasiarkku suojaa bakteereilta ja viikon välein tehdään pienempiä huoltotoimia. Määräaikaishuolto on vuorossa noin puolentoista vuoden välein. Tuolloin Lenin upotetaan 30 päiväksi säilöntäliuokseen, suuremmat vauriot korjataan ja puku vaihdetaan. Arvioiden mukaan Lenin kestää vielä toiset sata vuotta huolellisella hoidolla, tosin kokemuksen puutteessa parhaankin asiantuntijan arvio on pelkkä veikkaus. Vuosikymmeniä on huhuttu, että kyseessä on kuminukke, mutta mikään uskottava todiste ei tätä tue. Asialla on kuitenkin leikitelty usein, esimerkiksi kirjailija P.C. Jersildin Nerojen paluussa yhdessä juonisäikeessä gulagin päällikölle annettiin testinä tehtäväksi etsiä vanki, jonka kädet kelpaisivat Leninin käsien korvikkeeksi. Innokkaille googlettajille on huomautettava, että netistä löytyvät videot "Leninin ruumiin kylvetyksestä" eivät ole aitoja - tai siis ovat, mutta kyseessä ei ole Lenin. Varma tuntomerkki on oikea käsi, Leninin muumiolla se on nyrkissä, toisin kuin videoissa.
2. Georgi Dimitrov 2.7.1949
Bulgaria on aina ollut Venäjän ylin ystävä ja niinpä ensimmäisenä Leninin esimerkkiä kiirehti seuraamaan maan ensimmäinen kommunistijohtaja. Dimitrov kuoli ollessaan lomalla Moskovassa ja kuoleman äkillisyyden takia onkin epäilty, että Stalin olisi syystä tai toisesta vauhdittanut asiaa. Oli miten oli, ikoniksi Dimitrov kelpasi. Mausoleumi pistettiin pystyyn vain kuudessa päivässä ja ehti sopivasti valmiiksi Moskovasta palaavalle ruumiille. Kommunismin romahdettua 1990 Dimitrov roudattiin krematorion kautta lähimmälle hautuumaalle. Mausoleumi pysyi pystyssä vuoteen 1999 asti, jolloin sen purkaminen osoittautui hankalammaksi kuin rakentaminen: vasta neljäs räjäytysyritys romautti rakennuksen palasiksi.
3. Horloogijn Tsoibalsan 26.1.1952
"Mongolian Staliniksi" kutsuttu Tsoibalsan noudatti kuollessaan poliittista eikä kansallista esikuvaa. Tsingis-kaanin hauta kun on tuntemattomassa paikassa. Tarinan mukaan Tsingis-kaanin haudanneet teloitettiin, jonka jälkeen teloitettiin varmuuden vuoksi vielä teloittajat heidän palattuaan salaisesta paikasta. Tsoibalsan puolestaan päätyi mausoleumiin yhdessä toisen kansallissankarin Sükhbaatarin kanssa. Mausoleumi veijareille rakennettiin tosin vasta Tsoibalsanin kuoltua lähes 30 vuotta Sükhbaatarin jälkeen. Ulkomuoto pytingillä muistutti kovasti Leninin vastaavaa. Kommunismin romahdettua myös Mongoliassa ruumiit poltettiin ja haudattiin 2005.
4. Josif Stalin 5.3.1953
Kuoltuaan Stalin päätyi Leninin petikaveriksi näytille. Kolme vuotta myöhemmin alkoi destalinisaatio, mutta Staliniin itseensä ei uskallettu koskea vielä pitkiin aikoihin. Lopulta, 22. puoluekokouksessa lokakuussa 1961 iäkäs bolsevikkinainen Dora Lazurkina piti muka-spontaanin puheen, jossa ehdotti Stalinin siirtämistä pois mausoleumista. Muutamaa päivää myöhemmin Stalin kuljetettiin vähin äänin ulos ja haudattiin Kremlin nekropolikseen - ei siis Kremlin muuriin, kuten usein väitetään.
5. Klement Gottwald 14.3.1953
Kommunistisen Tsekkoslovakian ensimmäinen presidentti Klement Gottwald kuoli kelpo kommunististen perinteiden mukaan virassa ollessaan. Vieläpä kunniakkaasti - sydänkohtaus heti Stalinin hautajaisten jälkeen ja kuolema viisi päivää myöhemmin. Hänestä päätettiin tehdä Leninin kaltainen näyttelyesine maahan, mikä saa hieman huvittuneeksi kun tietää Gottwaldin kuuluneen sudeettisaksalaiseen vähemmistöön - ja vieläpä tuo nimi, Gottwald kommunistille varsin epäsopivasti. Balsamointi kuitenkin epäonnistui ja muutaman vuoden kuluttua ruumis alkoi tummua pahasti. Vuonna 1962 näyttely ei enää ollut mahdollista ja niinpä Gottwald vietiin krematorion kautta monumenttiin. Kommunismin romahdettua tuhkat siirrettiin tavalliselle hautuumaalle.
6. Ho Tsi Minh 2.9.1969
Pohjois-Vietnamin presidentti Ho Tsi Minh kuoli sydämen petettyä kesken hurjimmillaan riehunutta Vietnamin sotaa. Tietoa kuolemasta pantattiin jokunen päivä, mutta Neuvostoliitosta lennätettiin kiireellä Leninin ruumiista vastaavat ekspertit säilöntäpuuhiin. Operaatio tehtiin vietnamilaiselle sodankäyntityylille sopivasti luolassa. Sodan päätyttyä muutamaa vuotta myöhemmin ruumis laitettiin näytteille Hanoihin mausoleumiin, jota pidetään aiheellisesti yhtenä maailman rumimmista rakennuksista. Mausoleumi on edelleen avoinna yleisölle, jos haluaa nähdä Ho-sedän lasiarkussaan.
7. Mao Zedong 9.9.1976
"Suuren Ruorimiehen" kuoltua kiinalaisilla oli ongelma: pitäisi balsamoida, mutta kun paras tietotaito on venäläisillä. Ja niiden kanssa ei olla väleissä. Sitten joku keksi neronleimauksen: vietnamilaisilla on Ho Tsi Minhistä kokemusta. Onneksi Kiina ja Vietnam ajautuivat sotaan vasta kolme vuotta myöhemmin. Konsultit hoitivat hommansa muuten hyvin, mutta ilmatiivistä arkkua he eivät osanneet toimittaa. Aluksi suunniteltiin, että Mao siirrettäisiin Sun Yat-seniltä tarpeettomaksi jääneeseen venäläisten rakentamaan kristalliarkkuun. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi kahdesta syystä. Ensinnäkin yli 180-senttinen Mao olisi joutunut olemaan polvet koukussa paljon lyhyemmän Sunin mittojen mukaan tehdyssä yksiössä. Toiseksi arkun alareunat estivät näkyvyyden, jolloin vierailijat olisivat joutuneet katsomaan Maoa epäkunnioittavasti alaspäin. Lopulta kiinalaiset rakensivat arkun itse. Maoa pääsee halutessaan vilkaisemaan, mutta jonot ovat pitkät ja pysähdellä ei kävelyn aikana saa.
8. Agostinho Neto 10.9.1979
Angolan johtaja Agostinho Neto sattui sopivasti kuolemaan ollessaan syöpähoidossa Moskovassa, joten balsamoijat olivat lähellä. Haasteen aiheutti se, että Neton mausoleumi sijaitsisi trooppisessa ilmastossa. Säilyvyyden kanssa tulisi olemaan ongelmia. Tosin urakkaa helpotti se, että Gottwaldin tapainen ruumiin tummuminen ei tällä kertaa ollut haitta.
9. Kim Il Sung 8.7.1994
Kommunismin jäätyä muualla jo pahasti pois muodista se oli Pohjois-Koreassa edelleen kuuminta hottia. Niinpä Suuren Johtajan erkaannuttua maanpäällisestä elämästä hänet palsamoitiin ilmeisesti Lenin-tiimin asiantuntemuksella. Pohjoiskorealaisen suuruudenhulluuden tuntien ei ole mikään ihme, että mausoleumi on suurin kommunistijohtajalle koskaan rakennettu.
10. Kim Jong Il 17.12.2011
Koska Kim vanhemman palatsissa oli tilaa, myös poika pääsi sinne. Tosin erilliseen huoneeseen. Ei ole tietoa, onko tilaa varattu jo seuraavillekin sukupolville. Mukavaa, että koko suku mahtuu samaan paikkaan. Tulee jotenkin mieleen sanat, joilla Jaakko Teppo väitti kosineensa vaimoaan: Mites on, huvittaiskos sinnuu tulla makkoomaan meidän sukuhautaan? Pohjois-Korean tapaan vartiointi on tiukkaa, tosin myös maassa harvinaiset ulkomaiset turistit pääsevät katsomaan Kimejä, jos tämäntapaiset nähtävyydet sattuvat kiinnostamaan.
Ja lopuksi vielä tarina Neuvostoliiton lopun ajoilta. Gorbatsov oli tajunnut, että perestroika ja glasnost olivat menossa täysin poskelleen. Viimeisenä keinona hän turvautui neuvostotiedemiesten kehittämään rohtoon, jonka sanottiin herättävän kuolleetkin henkiin. Yön pimeinä tunteina Gorba hiipi Leninin mausoleumiin ja kaatoi juomaa Leninin kurkkuun. Ja todellakin - tämä pomppasi hämmästyneenä pystyyn. Gorbatsov selitti tilanteen ja pyysi apua. Lenin hieroi jonkin aikaa partaansa ja sanoi sitten:
- Mihail Sergejevits, minun täytyy ensin tutustua tilanteeseen. Sopiiko että kiertelen vähän maata ja katson sitten mitä on tehtävissä?
- Ilman muuta, toveri Vladimir Iljits. Soita minulle, kun olet valmis.
Kului pari viikkoa. Sitten punainen puhelin Gorbatsovin pöydällä pirisi. Gorba tarttui käsi vapisten luuriin.
- Rastui, Misha. Olen nyt täällä Petrogradissa, jota jostain syystä Leningradiksi kutsutaan. Tarkemmin sanottuna Aurora-nimisellä laivalla. Nyt aloitetaan!
V: Kristinuskossa kuolemaa seuraa ylösnousemus. Kommunismissa kuolemaa seuraa rehabilitointi.
Tuo ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa. Rehabilitointi on tarpeen vain, jos on sattunut valta-arpajaisissa nykäisemään lyhyen tikun ja saanut niskalaukauksen, jäähakun päähänsä, päätynyt väärälle puolelle gulagin piikkilankaa tai suurlähettilääksi Mongoliaan. Mikäli taas oli onnekas, sai kuoleman jälkeen balsamoinnin ja ilmaisen museopaikan loppuelämäksi - öö, siis ikuisuudeksi. Tai ainakin kommunismin väistämättömään romahdukseen asti.
Pysyväisvahauksen muotiintulon aiheutti tietysti Vladimir Iljits Lenin, jonka Stalin katsoi parhaaksi laittaa näytteille antaakseen neuvostokansalle ikonin korvikkeen. Leninin balsamointi onnistuikin niin hyvin, että moni kommunistijohtaja - tai hänen seuraajansa - halusivat saman tempun tehtäväksi itselleen. Näin tapahtuikin, mutta aina inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään eli vasta kuoleman jälkeen.
1. Vladimir Lenin 21.1.1924
Leninin kuoltua hänen maallinen tomumajansa oli surkeassa kunnossa - ilmeisesti epäilty syfilis oli tehnyt tehtävänsä. Siihen nähden balsamoijat onnistuivat yli kaikkien odotusten. Lenin näyttää nykyään paremmalta kuin 90 vuotta aiemmin. Ruumis aiottiin alkujaan pakastaa mahdollisesti myöhempää henkiin herättämistä ajatellen, mutta lopulta päädyttiin balsamointiin. Aluksi Lenin oli näytteillä puisessa mausoleumissa, mutta vuodesta 1930 lähtien se on ollut nykyisessä kivirakennuksessa samalla paikalla. Paitsi sotavuosina 1941-45, jolloin Lenin oli evakossa Siperiassa. Mausoleumin olosuhteita säädellään erittäin tarkasti. Ilmatiivis lasiarkku suojaa bakteereilta ja viikon välein tehdään pienempiä huoltotoimia. Määräaikaishuolto on vuorossa noin puolentoista vuoden välein. Tuolloin Lenin upotetaan 30 päiväksi säilöntäliuokseen, suuremmat vauriot korjataan ja puku vaihdetaan. Arvioiden mukaan Lenin kestää vielä toiset sata vuotta huolellisella hoidolla, tosin kokemuksen puutteessa parhaankin asiantuntijan arvio on pelkkä veikkaus. Vuosikymmeniä on huhuttu, että kyseessä on kuminukke, mutta mikään uskottava todiste ei tätä tue. Asialla on kuitenkin leikitelty usein, esimerkiksi kirjailija P.C. Jersildin Nerojen paluussa yhdessä juonisäikeessä gulagin päällikölle annettiin testinä tehtäväksi etsiä vanki, jonka kädet kelpaisivat Leninin käsien korvikkeeksi. Innokkaille googlettajille on huomautettava, että netistä löytyvät videot "Leninin ruumiin kylvetyksestä" eivät ole aitoja - tai siis ovat, mutta kyseessä ei ole Lenin. Varma tuntomerkki on oikea käsi, Leninin muumiolla se on nyrkissä, toisin kuin videoissa.
2. Georgi Dimitrov 2.7.1949
Bulgaria on aina ollut Venäjän ylin ystävä ja niinpä ensimmäisenä Leninin esimerkkiä kiirehti seuraamaan maan ensimmäinen kommunistijohtaja. Dimitrov kuoli ollessaan lomalla Moskovassa ja kuoleman äkillisyyden takia onkin epäilty, että Stalin olisi syystä tai toisesta vauhdittanut asiaa. Oli miten oli, ikoniksi Dimitrov kelpasi. Mausoleumi pistettiin pystyyn vain kuudessa päivässä ja ehti sopivasti valmiiksi Moskovasta palaavalle ruumiille. Kommunismin romahdettua 1990 Dimitrov roudattiin krematorion kautta lähimmälle hautuumaalle. Mausoleumi pysyi pystyssä vuoteen 1999 asti, jolloin sen purkaminen osoittautui hankalammaksi kuin rakentaminen: vasta neljäs räjäytysyritys romautti rakennuksen palasiksi.
3. Horloogijn Tsoibalsan 26.1.1952
"Mongolian Staliniksi" kutsuttu Tsoibalsan noudatti kuollessaan poliittista eikä kansallista esikuvaa. Tsingis-kaanin hauta kun on tuntemattomassa paikassa. Tarinan mukaan Tsingis-kaanin haudanneet teloitettiin, jonka jälkeen teloitettiin varmuuden vuoksi vielä teloittajat heidän palattuaan salaisesta paikasta. Tsoibalsan puolestaan päätyi mausoleumiin yhdessä toisen kansallissankarin Sükhbaatarin kanssa. Mausoleumi veijareille rakennettiin tosin vasta Tsoibalsanin kuoltua lähes 30 vuotta Sükhbaatarin jälkeen. Ulkomuoto pytingillä muistutti kovasti Leninin vastaavaa. Kommunismin romahdettua myös Mongoliassa ruumiit poltettiin ja haudattiin 2005.
4. Josif Stalin 5.3.1953
Kuoltuaan Stalin päätyi Leninin petikaveriksi näytille. Kolme vuotta myöhemmin alkoi destalinisaatio, mutta Staliniin itseensä ei uskallettu koskea vielä pitkiin aikoihin. Lopulta, 22. puoluekokouksessa lokakuussa 1961 iäkäs bolsevikkinainen Dora Lazurkina piti muka-spontaanin puheen, jossa ehdotti Stalinin siirtämistä pois mausoleumista. Muutamaa päivää myöhemmin Stalin kuljetettiin vähin äänin ulos ja haudattiin Kremlin nekropolikseen - ei siis Kremlin muuriin, kuten usein väitetään.
5. Klement Gottwald 14.3.1953
Kommunistisen Tsekkoslovakian ensimmäinen presidentti Klement Gottwald kuoli kelpo kommunististen perinteiden mukaan virassa ollessaan. Vieläpä kunniakkaasti - sydänkohtaus heti Stalinin hautajaisten jälkeen ja kuolema viisi päivää myöhemmin. Hänestä päätettiin tehdä Leninin kaltainen näyttelyesine maahan, mikä saa hieman huvittuneeksi kun tietää Gottwaldin kuuluneen sudeettisaksalaiseen vähemmistöön - ja vieläpä tuo nimi, Gottwald kommunistille varsin epäsopivasti. Balsamointi kuitenkin epäonnistui ja muutaman vuoden kuluttua ruumis alkoi tummua pahasti. Vuonna 1962 näyttely ei enää ollut mahdollista ja niinpä Gottwald vietiin krematorion kautta monumenttiin. Kommunismin romahdettua tuhkat siirrettiin tavalliselle hautuumaalle.
6. Ho Tsi Minh 2.9.1969
Pohjois-Vietnamin presidentti Ho Tsi Minh kuoli sydämen petettyä kesken hurjimmillaan riehunutta Vietnamin sotaa. Tietoa kuolemasta pantattiin jokunen päivä, mutta Neuvostoliitosta lennätettiin kiireellä Leninin ruumiista vastaavat ekspertit säilöntäpuuhiin. Operaatio tehtiin vietnamilaiselle sodankäyntityylille sopivasti luolassa. Sodan päätyttyä muutamaa vuotta myöhemmin ruumis laitettiin näytteille Hanoihin mausoleumiin, jota pidetään aiheellisesti yhtenä maailman rumimmista rakennuksista. Mausoleumi on edelleen avoinna yleisölle, jos haluaa nähdä Ho-sedän lasiarkussaan.
7. Mao Zedong 9.9.1976
"Suuren Ruorimiehen" kuoltua kiinalaisilla oli ongelma: pitäisi balsamoida, mutta kun paras tietotaito on venäläisillä. Ja niiden kanssa ei olla väleissä. Sitten joku keksi neronleimauksen: vietnamilaisilla on Ho Tsi Minhistä kokemusta. Onneksi Kiina ja Vietnam ajautuivat sotaan vasta kolme vuotta myöhemmin. Konsultit hoitivat hommansa muuten hyvin, mutta ilmatiivistä arkkua he eivät osanneet toimittaa. Aluksi suunniteltiin, että Mao siirrettäisiin Sun Yat-seniltä tarpeettomaksi jääneeseen venäläisten rakentamaan kristalliarkkuun. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi kahdesta syystä. Ensinnäkin yli 180-senttinen Mao olisi joutunut olemaan polvet koukussa paljon lyhyemmän Sunin mittojen mukaan tehdyssä yksiössä. Toiseksi arkun alareunat estivät näkyvyyden, jolloin vierailijat olisivat joutuneet katsomaan Maoa epäkunnioittavasti alaspäin. Lopulta kiinalaiset rakensivat arkun itse. Maoa pääsee halutessaan vilkaisemaan, mutta jonot ovat pitkät ja pysähdellä ei kävelyn aikana saa.
8. Agostinho Neto 10.9.1979
Angolan johtaja Agostinho Neto sattui sopivasti kuolemaan ollessaan syöpähoidossa Moskovassa, joten balsamoijat olivat lähellä. Haasteen aiheutti se, että Neton mausoleumi sijaitsisi trooppisessa ilmastossa. Säilyvyyden kanssa tulisi olemaan ongelmia. Tosin urakkaa helpotti se, että Gottwaldin tapainen ruumiin tummuminen ei tällä kertaa ollut haitta.
9. Kim Il Sung 8.7.1994
Kommunismin jäätyä muualla jo pahasti pois muodista se oli Pohjois-Koreassa edelleen kuuminta hottia. Niinpä Suuren Johtajan erkaannuttua maanpäällisestä elämästä hänet palsamoitiin ilmeisesti Lenin-tiimin asiantuntemuksella. Pohjoiskorealaisen suuruudenhulluuden tuntien ei ole mikään ihme, että mausoleumi on suurin kommunistijohtajalle koskaan rakennettu.
10. Kim Jong Il 17.12.2011
Koska Kim vanhemman palatsissa oli tilaa, myös poika pääsi sinne. Tosin erilliseen huoneeseen. Ei ole tietoa, onko tilaa varattu jo seuraavillekin sukupolville. Mukavaa, että koko suku mahtuu samaan paikkaan. Tulee jotenkin mieleen sanat, joilla Jaakko Teppo väitti kosineensa vaimoaan: Mites on, huvittaiskos sinnuu tulla makkoomaan meidän sukuhautaan? Pohjois-Korean tapaan vartiointi on tiukkaa, tosin myös maassa harvinaiset ulkomaiset turistit pääsevät katsomaan Kimejä, jos tämäntapaiset nähtävyydet sattuvat kiinnostamaan.
Ja lopuksi vielä tarina Neuvostoliiton lopun ajoilta. Gorbatsov oli tajunnut, että perestroika ja glasnost olivat menossa täysin poskelleen. Viimeisenä keinona hän turvautui neuvostotiedemiesten kehittämään rohtoon, jonka sanottiin herättävän kuolleetkin henkiin. Yön pimeinä tunteina Gorba hiipi Leninin mausoleumiin ja kaatoi juomaa Leninin kurkkuun. Ja todellakin - tämä pomppasi hämmästyneenä pystyyn. Gorbatsov selitti tilanteen ja pyysi apua. Lenin hieroi jonkin aikaa partaansa ja sanoi sitten:
- Mihail Sergejevits, minun täytyy ensin tutustua tilanteeseen. Sopiiko että kiertelen vähän maata ja katson sitten mitä on tehtävissä?
- Ilman muuta, toveri Vladimir Iljits. Soita minulle, kun olet valmis.
Kului pari viikkoa. Sitten punainen puhelin Gorbatsovin pöydällä pirisi. Gorba tarttui käsi vapisten luuriin.
- Rastui, Misha. Olen nyt täällä Petrogradissa, jota jostain syystä Leningradiksi kutsutaan. Tarkemmin sanottuna Aurora-nimisellä laivalla. Nyt aloitetaan!
perjantai 19. joulukuuta 2014
Sivallus CCCXVI
SDP tempaisi ja tarjosi suklaata
pienyrittäjille. Tarjottavan tuotteen väri ei muuttunut
siitä, mitä SDP on aiemmin pienyrittäjille tarjonnut.
Tuli jotenkin etsimättä mieleen viime
eduskuntavaalit, kun SDP:n vaaliteltalla tarjottiin hernekeittoa.
Totesin tutulle ehdokkaalle, että te demarit olette tähän asti
vain kusettaneet Suomen kansaa, pitääkö nyt ryhtyä sitä vielä
pierettämäänkin.
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Parisuhteen menneisyys, turbulenssi ja tulevaisuus
Vastuuvapauslauseke: Sukututkimuksessa on selvinnyt, että karjalaisen vereni seassa onkin 1/8 savolaista. Tämä on aivan riittävä määrä siihen, että voin vedota Savolaisen Puhujan Sääntöön: kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle. Pyydän, että molemmat lukijani pitävät tämän mielessä seuraavan tekstin kanssa. Samalla muistutan yksinkertaisesta säännöstä miesten naisteorioihin: Silloin, kun olet varma, että me olemme tosissamme, me vitsailemme. Ja silloin, kun olet varma, että me vitsailemme, olemme tosissamme. Tämä kirjoitus sisältää molempia elementtejä. Jääköön lukijan tehtäväksi päätellä, missä milloinkin mennään.
Ironmistress kyseli tässä äskettäin blogissaan, onko naisilta naiseus hukassa. Lyhyt vastaus: on, mutta onneksi vain suurimmalta osalta. Ja näyttää jopa siltä, että suunta on kääntymässä; yhä enenevissä määrin nuoret - etenkin fiksummasta päästä olevat - naiset ovat palaamassa perinteisiin arvoihin.
Miehissä puolestaan on ihmetelty sitä, miksi nykyajan miehille naisissa tuntuu merkitsevän vain hänen seksuaalisuutensa. Tämä näkyy siinä tunnetussa ilmiössä, että miehen iästä riippumatta hän haluaa itselleen nuoren naisen.
Kaikissa asioissa täytyy lähteä liikkeelle historiasta, sillä sieltä löytyvät selitykset. Käännetään kalenteria tuommoinen kuutisenkymmentä vuotta taaksepäin. Miksi mies silloin lähti ns. akkametsään? Tarvehankinnan syitä olivat seuraavat, mitenkään tärkeysjärjestykseen laittamatta:
(1) pyykinpesu
(2) siivous
(3) ruuanlaitto
(4) lasten hankkiminen
(5) lastenhoito
(6) seksi.
Nykytilanne on varsin toisenlainen. Useimmiten jäljellä ovat enää syyt (4) ja (6). Kaikki muut, eli ns. kotityöt ovat nyky-yhteiskunnassa sekä jaettu että syiden (1)-(3) osalta helpottuneet huomattavasti. Yksityiskohtaisesti:
(1): Vanhaan aikaan ei ollut automaattipesukoneita. Pyykinpesuun kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
(2): Vanhaan aikaan ei ollut pölynimureita. Siivoukseen kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
(3): Vanhaan aikaan ei ollut nykyaikaisia helloja, tiskikoneita eikä varsinkaan eineksiä. Ruuanlaittoon kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
Kohtiin (1) - (3) eli kodinhoitoon liittyvät jokaiseen myös seuraavat seikat:
a) Aiemmin niihin vaadittu "ammattitaito" oli huomattavasti suurempi kuin nykyään. Kuka tahansa osaa lämmittää aterian mikrossa tai oppii pienellä vaivalla tekemään lihamakaronipataa, vaan otapa ja väännä kalakeitto pussillisesta tuoreita ahvenia.
b) Osin edellisestä seurasi se, että työt olivat "eriytettyjä" eli miehet eivät tehneet kotitöitä yleensä lainkaan. Nykyään naisten käsitys kotitöiden jakamisesta on se, että miehet tekevät ns. miesten työt ja sen lisäksi puolet naisten töistä. Omakohtainen kokemus asiasta vuosien takaa. Eräs edistyksellinen nainen totesi ylpeänä, että heillä kaikki on jaettu tasan, mies siivoaa ja laittaa ruokaa vuorolistan mukaan puoliksi. Johon minä totesin, että "jos mies vaihtaa autoon renkaat syksyllä, niin sinä sitten varmaan vaihdat keväällä?" Enpä olisi ikinä uskonut, että nainen pystyy poistuessaan paiskaamaan oven niin kovaa kiinni.
c) Aiemmin mies joutui - ellei asunut kotona äidin huomassa - kuitenkin jossain määrin suoriutumaan kodinhoidosta siihen asti, kunnes vaimo hänet siitä vapautti. Nykyään useimmillä miehillä naisen kanssa yksiin mennessä kotitöiden määrä kasvaa, koska naisen vaatimustaso kodin suhteen on suurempi kuin yksinäisellä miehellä. Töiden "puolittuminen" ei auta, koska niiden kokonaismäärä yleensä enemmän kuin kaksinkertaistuu.
Tasa-arvon merkiksi kalenteriin saatiin naisille liputuspäiväksi Minna Canthin syntymäpäivä 19. maaliskuuta. Kysynpä vaan, millä todennäköisyydellä lipunnostosta huolehti pariskunnan nainen eikä mies? Suunnilleen yhtä todennäköistä kuin se, että Canth olisi saanut oman liputuspäivän, jos hänellä olisi ollut munat.
(4) Lastenhankintaan nainen on edelleen välttämätön (tähän palaan kirjoituksen loppupuolella), mutta melkoinen osa miehistä - kuten myöskään naisista - ei edes halua lapsia. Tai ei ainakaan ajattele asiaa siinä mielessä siinä vaiheessa, kun parisuhteen pitäisi alkaa.
(5) Lastenhoito kuuluu samaan kategoriaan muiden kotitöiden kanssa - eivät 20-luvulla ja sitä aiemmin syntyneet miehet lasten kanssa juuri olleet, ellei ollut pakko. Vaimo hoiti.
Mitä jää jäljelle? Seksi. Ja millaiset naiset ovat seksuaalisesti viehättävimmillään? Ei tarvinne vastata. Eipä siis ihme, että naimakaupat ovat muuttumassa ja avioliittoinstituutio turbulenssissa. Aiemmin nainen kykeni kompensoimaan muilla hyvillä ominaisuuksillaan heikompaa seksuaalisuuttaan tai sen ajan myötä tapahtuvaa väistämätöntä heikkenemistä. Nykyään naisen muiden ominaisuuksien merkitys on laskenut jos nyt ei olemattomaksi, niin selvästi vähäisemmäksi. Onko siis mikään ihme, että naisen nykyarvo miehen silmissä riippuu suurimmaksi osaksi hänen seksuaalisuudestaan?
Paljon on puhuttu myös naisten "hypergamiasta" eli ilmiöstä, joissa miesten top 20 % hoitelee 80 % naisista. Naiset eivät enää tyydy tasoisiinsa miehiin, koska erehtyvät sekoittamaan seksuaalisen markkina-arvonsa aviolliseen markkina-arvoonsa. Ilmiötä on kuitenkin liioiteltu. Olen oikeastaan havainnut päinvastaisen ilmiön, kun on tarkkaillut omien lasten ja urheiluharrastusten kautta nuoria. Voi olla, että tuo "hypergamiailmiö" koskee kognitiivista alaluokkaa, mutta mitä fiksumpiin nuoriin naisiin mennään, sitä enemmän on havaittavissa aivan muuta. Näiden nuorten keskuudessa ns. "nätit tytöt" ovat yleensä hyvinkin pitkäkestoisessa seurustelusuhteessa. Tämä on terve merkki arvojen muutoksesta ja valuu toivottavasti myös sieltä alaspäin muiden keskuuteen. Toisaalta ns. "tavistytöt" ovat yleensä sinkkuja, mikä saattaa merkitä sitä, että he ovat "markkina-arvoharhan" uhreja. Tai sitten raadollisempaa selitystä: miehen kannalta katsoen naisten kanssa on aina niin helkutin hankalaa, että se voidaan kompensoida vain riittävän hyvällä ulkonäöllä.
Feminismi ja "tasa-arvo" ovat vapauttaneet naiset. Mutta mihin? Ei ole syntynyt onnelaa, vaan miehestä ja naisesta on tullut toistensa kilpailijat. Kun ei enää ole tarvetta miehelle tai naiselle, vaan ihmiselle, miesten ja naisten välille syntyy väistämättä vastakkainasettelu. Analogia löytyy biologiasta: kaksi eläinlajia kykenee elämään samassa ympäristössä ongelmitta, jopa toisiaan hyödyttävässä symbioosissa, jos molemmilla on oma ekologinen lokeronsa. Mutta siinä vaiheessa, kun ne käyttävät samaa ravintoa, niistä tulee toistensa veriviholliset.
Yllättäviä seurauksia tälle kilpailulle aiheuttaa vastikään hyväksytty sukupuolineutraali - tasa-arvoinen on propagandatermi - avioliittolaki. Yhteiskunta on erittäin turbulentti mallinnettava, mutta ihan kokeen vuoksi pohditaan seuraamuksia olettaen, että muut asiat pysyvät suunnilleen entisellään. Oletetaan kuitenkin, että bioteknologia kehittyy vähitellen siten, että lapsen biologisiksi vanhemmiksi pystyvät piakkoin ryhtymään myös samaa sukupuolta olevat. Esimerkiksi kaksi munasolua saadaan sulatettua yhteen tai kahden siittiösolun geenistöt istutettua sijaisäidin kohtuun tai hänen munasoluunsa konekohdussa, mitenkä vaan.
Tässä tilanteessa jälkeläisten elinkelpoisuus erilaisissa liitoissa tulee muuttamaan ihmisten keskimääräistä genetiikkaa. Parisuhteet muuttuvat, joten ihmiskuntakin muuttuu. Jonkinlaisia ennusteita sukupuolineutraalin avioliittolain seurauksista antaa tutkimus, jossa selvitettiin, kuinka monta prosenttia vuonna 2002 – jolloin rekisteröinti tuli mahdolliseksi – solmituista liitoista on päättynyt eroon. Homopareista on eronnut 11 prosenttia, lesbopareista 24 prosenttia. Samana vuonna solmituista heteroliitoista eroon on päättynyt 21 prosenttia.
Tuloksen ei pitäisi yllättää ainuttakaan heteromiestä.
Parisuhde on hankala jo silloin, kun siinä on vain yksi nainen. Kaksi naista samassa parisuhteessa on kuin pullollinen nitroglyseriiniä Linnanmäen vuoristoradalla.
Mikäli oletetaan, että kestävissä liitoissa kasvaneet lapset ovat keskimäärin elinkelpoisempia ja siirtävät geenejään enemmän seuraavalle sukupolvelle, tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että homoseksuaalisuuteen liittyvät geenit tulevat lisääntymään väestössä. Mikäli vielä oletetaan, että homouteen ja lesbouteen vaikuttavat eri geenit (mikä on hyvin mahdollista), tulevat lesbouteen liittyvät geenit vähenemään. Vähitellen homoseksuaalien määrä väestöstä kasvaa ja homoseksuaalisuus muuttuu anomaliasta normiksi. Samalla homoseksuaalit todennäköisesti itsekin muuttuvat - "naismaisten" homojen määrä pienenee ja Tom of Finland -tyyliset machohomot valtaavat alaa. Onhan ilmeistä, että homoparien eroluvut olisivat vieläkin pienemmät, mikäli parisuhteessa olisi kaksi miehekästä homoa eikä toinen miehekäs ja toinen naismainen, kuten nykyään usein on. Miten luulette naissukupuolen pärjäävän tällaisessa yhteiskunnassa? Kysymys kuuluukin, tarvitaanko naisia enää mihinkään muuhun kuin synnytyskoneiksi. Jos ei, niin olettaen normaali uusiutumismäärä eli noin 2,1 lasta per pariskunta, naisia tarvitaan yhteiskuntaan enää 10 % miesten määrästä - kyllä yksi sijaiskohtu kykenee keskimäärin kymmenen jälkeläistä tuottamaan ennen hyödyttömäksi muuttumistaan. Tämä siis sillä oletuksella, että teknologia ei kehitä konekohtua, jolloin naisia tarvitaan enää ... öö, siis mihin?
Mitä pitäisi sitten tehdä tilanteen korjaamiseksi ja vastaisten vahinkojen (oletetaan naisten ahdinko haitalliseksi) välttämiseksi? Oman esitykseni tein puolitoista vuotta sitten ja lainaan sen tähän loppuun:
Merkittävin muutos pitäisi tehdä avioliittolaissa. Avioliitosta tulisi tehdä kaksivaiheinen (hauska analogia autokouluun!). Avioliitto solmittaisiin edelleen normaaliin tapaan, mutta sen juridinen merkitys jaettaisiin kahteen vaiheeseen sen mukaan, onko avioparilla yhteisiä lapsia vai ei.
Ykkösvaihe olisi eräänlainen "kevytavioliitto", jossa esimerkiksi puolisoiden keskinäinen perintöoikeus olisi nykyistä vähäisempi. Avioeroprosessi olisi samanlainen kuin nykyään tai helpompi. Puolisoiden omaisuus olisi erillinen, avio-oikeutta toisen omaisuuteen ei olisi.
Vasta ensimmäisen yhteisen lapsen synnyttyä siirryttäisiin kakkosvaiheeseen (toki suoraan tähän, mikäli avioliittoa solmittaessa yhteisiä lapsia olisi jo). Siinä avio-oikeus toisen omaisuuteen olisi nykyisenlainen, ellei avioehtoa olisi. Avioeroprosessi olisi nykyistä vaativampi, esimerkiksi avioliittoneuvonnassa käynti olisi pakollinen ennen kuin prosessi käynnistyisi virallisesti tai jotain muuta vastaavaa.
Verotuksellisesti alaikäisten lasten vanhemmille suotaisiin mahdollisuus tulojen tasajakoon. Tämä mm. vähentäisi sosiaalitukien tarvetta, kannustaisi lasten hankintaan nuorempana, helpottaisi koulutettujen vanhempien taloustilannetta eli kannustaisi samalla kouluttautumaan ja sitouttaisi puolisoja yhteen.
Nykyinen kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan esitettyihin malleihin nähden. Jopa avoliittoon on tuotu paljon avioliittoon kuuluvia oikeuksia. Tämä on väärin. Jos ei halua avioliittoa solmia, se suotakoon. Mutta tällöin on myös hyväksyttävä se, ettei saa avioliittoon kuuluvia oikeuksia ottamatta samalla itselleen siihen kuuluvia velvollisuuksia.
Ironmistress kyseli tässä äskettäin blogissaan, onko naisilta naiseus hukassa. Lyhyt vastaus: on, mutta onneksi vain suurimmalta osalta. Ja näyttää jopa siltä, että suunta on kääntymässä; yhä enenevissä määrin nuoret - etenkin fiksummasta päästä olevat - naiset ovat palaamassa perinteisiin arvoihin.
Miehissä puolestaan on ihmetelty sitä, miksi nykyajan miehille naisissa tuntuu merkitsevän vain hänen seksuaalisuutensa. Tämä näkyy siinä tunnetussa ilmiössä, että miehen iästä riippumatta hän haluaa itselleen nuoren naisen.
Kaikissa asioissa täytyy lähteä liikkeelle historiasta, sillä sieltä löytyvät selitykset. Käännetään kalenteria tuommoinen kuutisenkymmentä vuotta taaksepäin. Miksi mies silloin lähti ns. akkametsään? Tarvehankinnan syitä olivat seuraavat, mitenkään tärkeysjärjestykseen laittamatta:
(1) pyykinpesu
(2) siivous
(3) ruuanlaitto
(4) lasten hankkiminen
(5) lastenhoito
(6) seksi.
Nykytilanne on varsin toisenlainen. Useimmiten jäljellä ovat enää syyt (4) ja (6). Kaikki muut, eli ns. kotityöt ovat nyky-yhteiskunnassa sekä jaettu että syiden (1)-(3) osalta helpottuneet huomattavasti. Yksityiskohtaisesti:
(1): Vanhaan aikaan ei ollut automaattipesukoneita. Pyykinpesuun kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
(2): Vanhaan aikaan ei ollut pölynimureita. Siivoukseen kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
(3): Vanhaan aikaan ei ollut nykyaikaisia helloja, tiskikoneita eikä varsinkaan eineksiä. Ruuanlaittoon kulunut aika ja vaiva olivat moninkertaisia.
Kohtiin (1) - (3) eli kodinhoitoon liittyvät jokaiseen myös seuraavat seikat:
a) Aiemmin niihin vaadittu "ammattitaito" oli huomattavasti suurempi kuin nykyään. Kuka tahansa osaa lämmittää aterian mikrossa tai oppii pienellä vaivalla tekemään lihamakaronipataa, vaan otapa ja väännä kalakeitto pussillisesta tuoreita ahvenia.
b) Osin edellisestä seurasi se, että työt olivat "eriytettyjä" eli miehet eivät tehneet kotitöitä yleensä lainkaan. Nykyään naisten käsitys kotitöiden jakamisesta on se, että miehet tekevät ns. miesten työt ja sen lisäksi puolet naisten töistä. Omakohtainen kokemus asiasta vuosien takaa. Eräs edistyksellinen nainen totesi ylpeänä, että heillä kaikki on jaettu tasan, mies siivoaa ja laittaa ruokaa vuorolistan mukaan puoliksi. Johon minä totesin, että "jos mies vaihtaa autoon renkaat syksyllä, niin sinä sitten varmaan vaihdat keväällä?" Enpä olisi ikinä uskonut, että nainen pystyy poistuessaan paiskaamaan oven niin kovaa kiinni.
c) Aiemmin mies joutui - ellei asunut kotona äidin huomassa - kuitenkin jossain määrin suoriutumaan kodinhoidosta siihen asti, kunnes vaimo hänet siitä vapautti. Nykyään useimmillä miehillä naisen kanssa yksiin mennessä kotitöiden määrä kasvaa, koska naisen vaatimustaso kodin suhteen on suurempi kuin yksinäisellä miehellä. Töiden "puolittuminen" ei auta, koska niiden kokonaismäärä yleensä enemmän kuin kaksinkertaistuu.
Tasa-arvon merkiksi kalenteriin saatiin naisille liputuspäiväksi Minna Canthin syntymäpäivä 19. maaliskuuta. Kysynpä vaan, millä todennäköisyydellä lipunnostosta huolehti pariskunnan nainen eikä mies? Suunnilleen yhtä todennäköistä kuin se, että Canth olisi saanut oman liputuspäivän, jos hänellä olisi ollut munat.
(4) Lastenhankintaan nainen on edelleen välttämätön (tähän palaan kirjoituksen loppupuolella), mutta melkoinen osa miehistä - kuten myöskään naisista - ei edes halua lapsia. Tai ei ainakaan ajattele asiaa siinä mielessä siinä vaiheessa, kun parisuhteen pitäisi alkaa.
(5) Lastenhoito kuuluu samaan kategoriaan muiden kotitöiden kanssa - eivät 20-luvulla ja sitä aiemmin syntyneet miehet lasten kanssa juuri olleet, ellei ollut pakko. Vaimo hoiti.
Mitä jää jäljelle? Seksi. Ja millaiset naiset ovat seksuaalisesti viehättävimmillään? Ei tarvinne vastata. Eipä siis ihme, että naimakaupat ovat muuttumassa ja avioliittoinstituutio turbulenssissa. Aiemmin nainen kykeni kompensoimaan muilla hyvillä ominaisuuksillaan heikompaa seksuaalisuuttaan tai sen ajan myötä tapahtuvaa väistämätöntä heikkenemistä. Nykyään naisen muiden ominaisuuksien merkitys on laskenut jos nyt ei olemattomaksi, niin selvästi vähäisemmäksi. Onko siis mikään ihme, että naisen nykyarvo miehen silmissä riippuu suurimmaksi osaksi hänen seksuaalisuudestaan?
Paljon on puhuttu myös naisten "hypergamiasta" eli ilmiöstä, joissa miesten top 20 % hoitelee 80 % naisista. Naiset eivät enää tyydy tasoisiinsa miehiin, koska erehtyvät sekoittamaan seksuaalisen markkina-arvonsa aviolliseen markkina-arvoonsa. Ilmiötä on kuitenkin liioiteltu. Olen oikeastaan havainnut päinvastaisen ilmiön, kun on tarkkaillut omien lasten ja urheiluharrastusten kautta nuoria. Voi olla, että tuo "hypergamiailmiö" koskee kognitiivista alaluokkaa, mutta mitä fiksumpiin nuoriin naisiin mennään, sitä enemmän on havaittavissa aivan muuta. Näiden nuorten keskuudessa ns. "nätit tytöt" ovat yleensä hyvinkin pitkäkestoisessa seurustelusuhteessa. Tämä on terve merkki arvojen muutoksesta ja valuu toivottavasti myös sieltä alaspäin muiden keskuuteen. Toisaalta ns. "tavistytöt" ovat yleensä sinkkuja, mikä saattaa merkitä sitä, että he ovat "markkina-arvoharhan" uhreja. Tai sitten raadollisempaa selitystä: miehen kannalta katsoen naisten kanssa on aina niin helkutin hankalaa, että se voidaan kompensoida vain riittävän hyvällä ulkonäöllä.
Feminismi ja "tasa-arvo" ovat vapauttaneet naiset. Mutta mihin? Ei ole syntynyt onnelaa, vaan miehestä ja naisesta on tullut toistensa kilpailijat. Kun ei enää ole tarvetta miehelle tai naiselle, vaan ihmiselle, miesten ja naisten välille syntyy väistämättä vastakkainasettelu. Analogia löytyy biologiasta: kaksi eläinlajia kykenee elämään samassa ympäristössä ongelmitta, jopa toisiaan hyödyttävässä symbioosissa, jos molemmilla on oma ekologinen lokeronsa. Mutta siinä vaiheessa, kun ne käyttävät samaa ravintoa, niistä tulee toistensa veriviholliset.
Yllättäviä seurauksia tälle kilpailulle aiheuttaa vastikään hyväksytty sukupuolineutraali - tasa-arvoinen on propagandatermi - avioliittolaki. Yhteiskunta on erittäin turbulentti mallinnettava, mutta ihan kokeen vuoksi pohditaan seuraamuksia olettaen, että muut asiat pysyvät suunnilleen entisellään. Oletetaan kuitenkin, että bioteknologia kehittyy vähitellen siten, että lapsen biologisiksi vanhemmiksi pystyvät piakkoin ryhtymään myös samaa sukupuolta olevat. Esimerkiksi kaksi munasolua saadaan sulatettua yhteen tai kahden siittiösolun geenistöt istutettua sijaisäidin kohtuun tai hänen munasoluunsa konekohdussa, mitenkä vaan.
Tässä tilanteessa jälkeläisten elinkelpoisuus erilaisissa liitoissa tulee muuttamaan ihmisten keskimääräistä genetiikkaa. Parisuhteet muuttuvat, joten ihmiskuntakin muuttuu. Jonkinlaisia ennusteita sukupuolineutraalin avioliittolain seurauksista antaa tutkimus, jossa selvitettiin, kuinka monta prosenttia vuonna 2002 – jolloin rekisteröinti tuli mahdolliseksi – solmituista liitoista on päättynyt eroon. Homopareista on eronnut 11 prosenttia, lesbopareista 24 prosenttia. Samana vuonna solmituista heteroliitoista eroon on päättynyt 21 prosenttia.
Tuloksen ei pitäisi yllättää ainuttakaan heteromiestä.
Parisuhde on hankala jo silloin, kun siinä on vain yksi nainen. Kaksi naista samassa parisuhteessa on kuin pullollinen nitroglyseriiniä Linnanmäen vuoristoradalla.
Mikäli oletetaan, että kestävissä liitoissa kasvaneet lapset ovat keskimäärin elinkelpoisempia ja siirtävät geenejään enemmän seuraavalle sukupolvelle, tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että homoseksuaalisuuteen liittyvät geenit tulevat lisääntymään väestössä. Mikäli vielä oletetaan, että homouteen ja lesbouteen vaikuttavat eri geenit (mikä on hyvin mahdollista), tulevat lesbouteen liittyvät geenit vähenemään. Vähitellen homoseksuaalien määrä väestöstä kasvaa ja homoseksuaalisuus muuttuu anomaliasta normiksi. Samalla homoseksuaalit todennäköisesti itsekin muuttuvat - "naismaisten" homojen määrä pienenee ja Tom of Finland -tyyliset machohomot valtaavat alaa. Onhan ilmeistä, että homoparien eroluvut olisivat vieläkin pienemmät, mikäli parisuhteessa olisi kaksi miehekästä homoa eikä toinen miehekäs ja toinen naismainen, kuten nykyään usein on. Miten luulette naissukupuolen pärjäävän tällaisessa yhteiskunnassa? Kysymys kuuluukin, tarvitaanko naisia enää mihinkään muuhun kuin synnytyskoneiksi. Jos ei, niin olettaen normaali uusiutumismäärä eli noin 2,1 lasta per pariskunta, naisia tarvitaan yhteiskuntaan enää 10 % miesten määrästä - kyllä yksi sijaiskohtu kykenee keskimäärin kymmenen jälkeläistä tuottamaan ennen hyödyttömäksi muuttumistaan. Tämä siis sillä oletuksella, että teknologia ei kehitä konekohtua, jolloin naisia tarvitaan enää ... öö, siis mihin?
Mitä pitäisi sitten tehdä tilanteen korjaamiseksi ja vastaisten vahinkojen (oletetaan naisten ahdinko haitalliseksi) välttämiseksi? Oman esitykseni tein puolitoista vuotta sitten ja lainaan sen tähän loppuun:
Merkittävin muutos pitäisi tehdä avioliittolaissa. Avioliitosta tulisi tehdä kaksivaiheinen (hauska analogia autokouluun!). Avioliitto solmittaisiin edelleen normaaliin tapaan, mutta sen juridinen merkitys jaettaisiin kahteen vaiheeseen sen mukaan, onko avioparilla yhteisiä lapsia vai ei.
Ykkösvaihe olisi eräänlainen "kevytavioliitto", jossa esimerkiksi puolisoiden keskinäinen perintöoikeus olisi nykyistä vähäisempi. Avioeroprosessi olisi samanlainen kuin nykyään tai helpompi. Puolisoiden omaisuus olisi erillinen, avio-oikeutta toisen omaisuuteen ei olisi.
Vasta ensimmäisen yhteisen lapsen synnyttyä siirryttäisiin kakkosvaiheeseen (toki suoraan tähän, mikäli avioliittoa solmittaessa yhteisiä lapsia olisi jo). Siinä avio-oikeus toisen omaisuuteen olisi nykyisenlainen, ellei avioehtoa olisi. Avioeroprosessi olisi nykyistä vaativampi, esimerkiksi avioliittoneuvonnassa käynti olisi pakollinen ennen kuin prosessi käynnistyisi virallisesti tai jotain muuta vastaavaa.
Verotuksellisesti alaikäisten lasten vanhemmille suotaisiin mahdollisuus tulojen tasajakoon. Tämä mm. vähentäisi sosiaalitukien tarvetta, kannustaisi lasten hankintaan nuorempana, helpottaisi koulutettujen vanhempien taloustilannetta eli kannustaisi samalla kouluttautumaan ja sitouttaisi puolisoja yhteen.
Nykyinen kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan esitettyihin malleihin nähden. Jopa avoliittoon on tuotu paljon avioliittoon kuuluvia oikeuksia. Tämä on väärin. Jos ei halua avioliittoa solmia, se suotakoon. Mutta tällöin on myös hyväksyttävä se, ettei saa avioliittoon kuuluvia oikeuksia ottamatta samalla itselleen siihen kuuluvia velvollisuuksia.
lauantai 13. joulukuuta 2014
Sivallus CCCXV
Ruotsissa havaittiin merkittävä tasa-arvo -ongelma: miesten mukaan nimetyt kadut ovat keskimäärin 70 metriä pidempiä kuin naisten mukaan nimetyt. Ongelman voisi tietysti kompensoida siten, että kauppakeskusten parkkipaikoille annettaisiin nimet ja naisten mukaan nimetyt olisivat 70 senttimetriä leveämpiä.
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Välihuomautus 64: Hesarin hupsis
Maanantain Hesarin aukeama sivuilta A22-A23 oli erinomainen esimerkki tahattomasta huumorista. Aukeama oli jaettu pystysuunnassa aika tarkkaan kolmeen yhtäsuureen osaan. Keskimmäisessä komeili Ruotsin ex-pääministeri Fredrik Reinfeldtin naama. Vasemmanpuoleisessa oli otsikko: Reinfeldt: Pohjola tarvitsee ulkomaalaisia. Itse juttu oli kliseekokoelma kehitysmaamaahanmuuton ihanuudesta ja sen kyseenalaistajien rasismista. Mutta oleellista oli aukeaman oikeanpuoleinen osa, joka oli ilmeisesti lipsahtanut vahingossa kontrastiksi - tai sitten Hesariin on päässyt livahtamaan nuiva latoja: Nuorisojoukko mellakoi Tukholman lähiössä, kirkui otsikko. Kuten median uuskieleen perehtyneet tietävät, "nuoriso" tarkoittaa paahtuneemman värisiä. Niin nytkin, Rågsvedin asukkaista oli jo vuonna 2010 kaksi kolmasosaa täysin ulkomaalaistaustaisia (ks. tämän selvityksen s.13). Olipa juttuun haastateltu yhtä Petrovicia, jonka mukaan Rågsvedissä on ollut aina rauhallista: "Silloin tällöin ehkä palaa joku auto, mutta ei tällä tavalla." SIIS HALOO! Että joskus palaa autoja ja se luokitellaan RAUHALLISEKSI!!!
tiistai 9. joulukuuta 2014
Sivallus CCCXIV
Taannoin oli pienimuotoista kohua leireistä, joilla homoja pyrittiin "eheyttämään" heteroiksi. Harvoin kuulee yhtä typerästä toiminnasta. Ensinnäkin, tuskin edes onnistuu eli turhaa työtä. Toiseksi, jos onnistuu niin sehän osuu järjestäjätahon omaan nilkkaan. (Oletan että pääjehut ovat heteromiehiä.) Mikäli homot eheytyvät, niin entisestään kova kilpailu naisista kiristyy. Ja mikäli lesbotkin eheytyvät, niin heteromiesten riesaksi tulee lisäksi liuta rumia naisia.
perjantai 5. joulukuuta 2014
Urheilun ympärileikkaus
Israelin valtion syntyessä 1940-luvun lopulla juutalaisilla oli muutakin tekemistä kuin urheilla. Kerran vuosikymmenessä - 1948, 1956, 1967 ja 1973 - maa otti arabinaapureitaan vastaan matsin, jota ei tohdi ystävyysotteluksi kutsua. Ymmärrettävistä syistä kansallinen urheilumenestys oli tärkeysjärjestyksessä noin sijalla 571. Siitä huolimatta maan edustajat osallistuivat kansainvälisiin kilpailuihin, joskin ilman mainittavaa menestystä. Israelin urheilun tarina on maan erityisaseman takia yhtä paljon tarina kabinettitaisteluista kuin urheiluareenoista.
Kansainvälisille kentille Israel ilmestyi jo ennen itsenäistymistään, silloin nimellä Palestiina. Tätä ei pidä sekoittaa nykyiseen jihad-vetoiseen Palestiinaan, tuohon aikaan sillä nimellä kulkivat juutalaisten joukkueet. Kansainliiton Palestiinan brittiläisen mandaattialueen joukkue teki debyyttinsä jalkapallossa vuoden 1934 MM-karsinnoissa, jolloin vastassa oli Egypti! Kairossa tuli takkiin 7-1 ja kotikentällä 1-4, mikä päätti taipaleen. Itsenäistymisen jälkeen Israel ilmestyi olympiakisoihin ensi kerran Helsingissä 1952.
Ymmärrettävistä syistä Israelin osanotolle kansainvälisiin kilpailuihin on yritetty lyödä kapuloita rattaisiin. Tunnetuin tapahtuma on tietysti Münchenin verilöyly, jossa Mustan Syyskuun terroristit hyökkäsivät Israelin olympiajoukkueen majapaikkaan 5.9.1972. Seuranneessa panttivankidraamassa sai israelilaisista surmansa viisi olympiaurheilijaa ja kuusi toimitsijaa. Alkuperäistä hyökkäystä pääsi pakoon muutama urheilija. Yksi heistä oli kilpakävelijä, 36-vuotias tekniikan professori Shaul Ladany. Münchenin seutu oli hänelle entuudestaan tuttua, hän ehti lapsuudessaan toisen maailmansodan lopulla viettää vuoden Bergen-Belsenin keskitysleirillä.
Rasistisista syistä Israelia ei ole aina hyväksytty mukaan Aasian mestaruuskisoihin monessakaan lajissa. Siksi maa ottaa yleensä osaa EM-kisoihin melkein kaikissa urheilumuodoissa. Parhaiten Israelin urheilullista exodusta kuvaa maan jalkapallojoukkueen värikäs MM-karsintahistoria.
1934: Palestiina karsi siis kaksiosaisessa ottelussa Egyptiä vastaan häviten molemmat ottelut.
1938: Kaksiosainen karsinta Kreikkaa vastaan, kaksi tappiota.
1950-54: Sijoitettu Euroopan karsintalohkoon.
1958: Sijoitettu Afrikan-Aasian lohkoon. Ensimmäiseltä kierrokselta jatkoon ilman ottelua, koska Turkki luovutti. Toiselta kierrokselta jatkoon ilman otteluja, koska FIFA kieltäytyi Indonesian vaatimuksesta saada pelata Israelia vastaan puolueettomalla kentällä ja Egypti luovutti. Viimeiseltä kierrokselta jatkoon ilman ottelua, koska Sudan kieltäytyi pelaamasta. Periaatteessa tämä olisi tuonut lopputurnauspaikan, mutta FIFA määräsi, ettei ilman yhtäkään karsintaottelua sentään kisoihin pääse. Israel joutui karsimaan kisapaikastaan Euroopan parasta karsiutujaa Walesia vastaan ja hävisi molemmat ottelut.
1962-66: Takaisin Euroopan lohkossa.
1970: Aasian-Oseanian lohkossa. Alkulohkosta jatkoon tuplavoitolla Uudesta-Seelannista, lohkon kolmas joukkue Pohjois-Korea kieltäytyi pelaamasta Israelia vastaan. Finaalissa Australiaa vastaan voitto ja tasapeli varmistivat kisapaikan. Israelin historian toistaiseksi ainoassa MM-lopputurnauksessa arvonnassa varmistettiin, ettei niin ikään kisoihin selvinnyt Marokko joudu samaan alkulohkoon Israelia vastaan. Molempien maiden oletettiin - aivan oikein - karsiutuvan pois pudotuspeleistä, mutta joka tapauksessa ne olisivat kohdanneet aikaisintaan välierissä. Israel sai kaksi tasapeliä ja yhden tappion.
1974-78: Aasian-Oseanian lohkossa.
1982: Euroopan lohkossa.
1986-90: Oseanian lohkossa. Jälkimmäisellä kerralla voitti ja selvisi mannertenväliseen karsintaan Kolumbiaa vastaan, jonka hävisi.
1994-: Euroopan lohkossa.
Israel kuului Aasian jalkapalloliittoon vuoteen 1974 asti, jolloin se Kuwaitin ehdotuksesta suljettiin pois sen toiminnasta. Ihan aiheesta, koska saman vuoden Aasian kisoissa Iranissa Israel oli aiheuttanut ylipääsemättömiä ongelmia. Kuwaitin lisäksi myös Pohjois-Korea kieltäytyi pelaamasta sitä vastaan. Euroopan liittoon UEFA:an Israel hyväksyttiin mukaan 1994. Yhtäkään arabimaata vastaan itsenäinen Israel ei ole koskaan pelannut. Israelin seurajoukkueet olivat ottaneet osaa Euroopan cup -kilpailuihin jo vuodesta 1991. Turvatoimet olivat tiukat, siitä on omakohtaista kokemusta. Kerran israelilaisjoukkueen käydessä Suomessa olin aamupäivällä yleisurheiluasioissa stadionilla, jossa sen piti illalla pelata eurocupin ottelu. Sain turvamiehiltä äkkilähdön, kun yritin käväistä sisäkentällä. Rasismista ei voi syyttää, en nimittäin näytä pätkääkään arabilta. Ennen Euroopan kentille tuloaan seurajoukkueet olivat pelanneet Aasian cupia ja voittaneetkin sen pariin kertaan, mutta tuohon aikaan arabimaat eivät ottaneet osaa ja Aasian cup lakkasi olemasta 1971. Se käynnistyi uudelleen 1985, mutta tuolloinhan israelilaisjoukkueilla ei enää ollut sinne asiaa.
Samassa yhteydessä, jossa Israel potkaistiin ulos Aasian jalkapalloliitosta, se sai myös kenkää Aasian kisoista, jotka ovat olympialaisten tapaiset monen urheilumuodon suurkisat. Eikä ole perään kyselty. Erinäisiä muitakin boikotteja israelilaisia vastaan on nähty. Etenkin kontaktilajeissa muslimimaiden edustajat kieltäytyvät usein ottelemasta israelilaisia vastaan. Pelkäävätkö he, että juutalaisuus on kuin syyhy, tarttuu kosketuksella? Israelilaisilla ei tietääkseni ole ollut mitään esteitä otella muslimeja vastaan, mutta eihän syöpä olekaan tarttuva sairaus. Eräs iranilainen judoka, jonka nimi ei tässä ansaitse tulla mainituksi, kieltäytyi vuoden 2004 olympialaisissa ottelemasta Israelin Ehud Vaksia vastaan. Tästä hyvästä Iranin hallitus myönsi hänelle saman palkkion kuin olympiavoittajille. Erikoisin tapaus nähtiin kuitenkin 2007, kun Bahrainia edustanut kenialaissyntyinen Mushir Salam Jawher meni erehdyksessä juoksemaan Israelissa Tiberiaksen maratonin voittoon. Bahrain riisti häneltä kansalaisuuden. Siinä voi sanoa, että kotouttaminen maan tavoille epäonnistui; miehelle ei selvästikään ollut opetettu riittävästi suvaitsemattomuutta.
Olympialaisista Israelia ei ole onnistuttu sulkemaan pois, mistä iso hatunnosto KOK:lle. Israel on ollut mukana kaikissa kesäolympialaisissa vuodesta 1952, paitsi Moskovassa 1980, jolloin maa yhtyi Neuvostoliiton Afganistanin miehitystä vastustaneeseen boikottiin. Talviolympialaisissa maa on ollut mukana vuodesta 1994, ymmärrettävästi ilman mainittavampaa menestystä. Kesäkisoissakaan ei ole mennyt erityisen hyvin, maan ensimmäisen olympiamitalin otti vasta 1992 judoka Yael Arad. Sopivasti hopeaa, sillä hänen sukunimensä tarkoittaa "hopea". Maan ainoan olympiakullan on ottanut purjelautailija Gal Fridman 2004. Taas nimi osui kohdalleen, sillä etunimi on hepreaksi "aalto".
Israelilaiset eivät siis ole olympialaisissa erityisemmin menestyneet, mutta juutalaisia mestareita on monin verroin. Kirkkaimpana tähtenä kaikista on tietysti uinnin yhdeksänkertainen olympiavoittaja Mark Spitz. Mutta ovat juutalaiset menestyneet muutenkin. Esimerkiksi yleisurheilun yksilölajissa olympiavoiton on saavuttanut 675 urheilijaa, joista juutalaisurheilijoiden listan mukaan 11 on juutalaisia, kenties kirkkaimpana Daavidin tähtenä Puolan Irena Szewinska. Onpa juutalaisten olympiavoittajien joukossa suomalainenkin, vuonna 1924 3000 metrin joukkuejuoksussa kultaa saanut Elias Katz. Stereotypia juutalaisista epäurheilullisina nörtteinä ei siis pidä paikkaansa. Sen sijaan stereotypian "nörtti" -osa näyttää pitävän. Listaa lukiessa kun törmäsi urheilijoihin, joita on pitänyt poikkeuksellisen fiksuina, mutta ei ole tiennyt heidän olevan juutalaisia. Esimerkkinä yleisurheilun olympiavoittajista kuulantyönnön ja kiekonheiton kultamitalisti Micheline Ostermeyer, jolla oli aika erikoinen siviiliammatti - konserttipianisti. Naisten kiekonheitto onkin juutalaisten ykköslaji, he ovat ottaneet siinä viisi olympiakultaa neljän naisen voimin.
Israel ei nyt niin erityisen hyvin olympialaisissa kuitenkaan ole menestynyt, mutta on yksi urheilukilpailu, jossa se johtaa mitalitaulukkoa ylivoimaisesti. Juutalaisten omat "miniolympialaiset" eli makkabiadit. Niitä on pidetty vuodesta 1932 lähtien 19 kertaa. Nykyisin kisat järjestetään aina kesäolympialaisia seuraavana vuonna. Viimeksi 2013 Israel voitti mitalitaulukon 153 kullalla, toisena oli USA 77:llä. Muut olivatkin sitten "hölkkäsarjassa", sillä kolmanneksi tullut Kanada sai yhdeksän kultaa. Suomikin on saanut kisoissa useita kultamitaleja, viimeisimpänä vuonna 2009, jolloin Heli Mishael voitti 100 metrin aidat. Taso kisoissa ei kuitenkaan ole kummoinen, esimerkiksi yleisurheilussa vuoden 2009 kisojen lajivoittajat eivät olisi yleensä selvinneet Kalevan Kisoissa mitaleille, joissakin lajeissa eivät edes finaaliin.
Makkabiadit ovat siis juutalaisten kisat, mutta Israelissa asuu yli puolitoista miljoonaa arabiakin ihan vapaasta tahdostaan. Urheiluun he ottavat osaa siinä missä juutalaisetkin eikä heidän edustusoikeuksiaan ole rajoitettu. Esimerkiksi jalkapalloilija Rifaat Turk pelasi Israelin joukkueessa vuoden 1976 olympialaisissa ja valittiin vuoden pelaajaksi 1980. Sittemmin hän toimi Tel Avivin apulaiskaupunginjohtajana. Abbas Suanista tuli miltei kansallissankari hänen tehtyään viime hetken tasoitusmaalin MM-karsintaottelussa. Valitettavasti on todettava, että kiihkojuutalaiset kannattajat pilkkaavat seurajoukkueiden arabipelaajia. Parhaat heistä pelaavat juutalaisten seassa maan menestyneimmissä seurajoukkueissa, tosin arabeilla on myös omia seurojaan. Menestynein arabiseuroista on Bnei Sakhnin FC, joka on viimeiset kymmenen vuotta pelannut Israelin korkeimmalla sarjatasolla ja voitti Israelin cupin 2004. Näkyy seuran nykyisessä pelaajaluettelossa olevan arabi- ja ulkomaalaisnimien joukossa yksi Cohen ja seuran manageri on Guy Levy, israelinjuutalainen entinen huippupelaaja. Tosin, vaikka on myönnettävä että arabipelaajilla on Israelissa omat hankaluutensa, voisitteko kuvitella juutalaista pelaajaa Saudi-Arabian liigassa?
Jalkapallo on siis Israelin ylivoimaisesti suosituin laji ja nykypelaajista tunnetuin on maajoukkuekapteeni ja eniten maaotteluja pelannutYossi Benayoun. Vanhemmat jalkapallon seuraajat muistavat Eli Ohanan ja monta vuotta Liverpoolissa pelanneen Ronny Rosenthalin. Mutta harrastetaan Israelissa toki muitakin lajeja.
Koripallo on erittäin suosittua ja seurajoukkuetasolla todella kovatasoista. Maajoukkue ei ole saavuttanut suurta menestystä, mutta Maccabi Tel Aviv on voittanut Euroopan cupin tai seurajoukkueiden mestaruuden kuudesti, viimeksi tänä vuonna. Hapoel Jerusalem on voittanut Euroopan cupin kerran. "Maccabi" ja "Hapoel" ovatkin Israelissa yleisimmät seurojen nimet lajissa kuin lajissa ja ne ilmentävät ideologiaa. Maccabi on sionistisista ja vastaavasti Hapoel työväenaatteista kumpuava seura. Etenkin menneinä vuosikymmeninä välit olivat kuin Suomessa aikoinaan SVUL:llä ja TUL:llä.
Tenniksessä Israelilla on ollut useita hyviä pelaajia, mutta ei kuitenkaan äärimmäisellä huipulla. Maailmanlistan 20 parhaan joukkoon on yltänyt kolme pelaajaa, korkeimmalle Shahar Pe'er sijalle 11.
Yleisurheilussa Israel ei ole saavuttanut erityisempää menestystä, mitä nyt venäläissiirtolainen Aleksandr Averbukh voitti kahdesti seiväshypyn Euroopan mestaruuden. Ex-Neuvostoliitosta suuntautunut siirtolaisuus onkin tuonut Israeliin joitakin menestyneitä urheilijoita ja uusia lajeja.
Nyrkkeilyssä pisimmälle on päässyt Valko-Venäjältä lähtenyt Yuri Foreman, joka oli lyhyen aikaa alemman keskisarjan ammattilaisten maailmanmestari. Miehen siviiliura on mielenkiintoinen, hän opiskelee rabiksi.
Taitoluistelun ei luulisi olevan Israelissa erityisessä huudossa, maassa kun on vain yksi sääntöjen mukainen rata. Siitä huolimatta Galit Chait ja Sergei Sakhnovski saavuttivat jäätanssissa MM-pronssia.
Jääkiekko tuli Israeliin neuvostosiirtolaisten myötä. Maajoukkue on rankattu maailman 32. parhaaksi, mutta kazakstanilaissyntyinen Max Birbraer varattiin NHL:ään. Sinne asti eivät kyvyt riittäneet, mutta farmiliiga AHL:ssä vierähti monta kautta.
Krav Magassa ei kilpailla, mutta tarina Israelin urheilusta ei olisi täydellinen ilman mainintaa lajista. Alun perin Israelin armeijaa varten kehitetty itsepuolustusjärjestelmä on viime vuosina saanut runsaasti suosiota muuallakin maailmassa, myös Suomessa.
Kansainvälisille kentille Israel ilmestyi jo ennen itsenäistymistään, silloin nimellä Palestiina. Tätä ei pidä sekoittaa nykyiseen jihad-vetoiseen Palestiinaan, tuohon aikaan sillä nimellä kulkivat juutalaisten joukkueet. Kansainliiton Palestiinan brittiläisen mandaattialueen joukkue teki debyyttinsä jalkapallossa vuoden 1934 MM-karsinnoissa, jolloin vastassa oli Egypti! Kairossa tuli takkiin 7-1 ja kotikentällä 1-4, mikä päätti taipaleen. Itsenäistymisen jälkeen Israel ilmestyi olympiakisoihin ensi kerran Helsingissä 1952.
Ymmärrettävistä syistä Israelin osanotolle kansainvälisiin kilpailuihin on yritetty lyödä kapuloita rattaisiin. Tunnetuin tapahtuma on tietysti Münchenin verilöyly, jossa Mustan Syyskuun terroristit hyökkäsivät Israelin olympiajoukkueen majapaikkaan 5.9.1972. Seuranneessa panttivankidraamassa sai israelilaisista surmansa viisi olympiaurheilijaa ja kuusi toimitsijaa. Alkuperäistä hyökkäystä pääsi pakoon muutama urheilija. Yksi heistä oli kilpakävelijä, 36-vuotias tekniikan professori Shaul Ladany. Münchenin seutu oli hänelle entuudestaan tuttua, hän ehti lapsuudessaan toisen maailmansodan lopulla viettää vuoden Bergen-Belsenin keskitysleirillä.
Rasistisista syistä Israelia ei ole aina hyväksytty mukaan Aasian mestaruuskisoihin monessakaan lajissa. Siksi maa ottaa yleensä osaa EM-kisoihin melkein kaikissa urheilumuodoissa. Parhaiten Israelin urheilullista exodusta kuvaa maan jalkapallojoukkueen värikäs MM-karsintahistoria.
1934: Palestiina karsi siis kaksiosaisessa ottelussa Egyptiä vastaan häviten molemmat ottelut.
1938: Kaksiosainen karsinta Kreikkaa vastaan, kaksi tappiota.
1950-54: Sijoitettu Euroopan karsintalohkoon.
1958: Sijoitettu Afrikan-Aasian lohkoon. Ensimmäiseltä kierrokselta jatkoon ilman ottelua, koska Turkki luovutti. Toiselta kierrokselta jatkoon ilman otteluja, koska FIFA kieltäytyi Indonesian vaatimuksesta saada pelata Israelia vastaan puolueettomalla kentällä ja Egypti luovutti. Viimeiseltä kierrokselta jatkoon ilman ottelua, koska Sudan kieltäytyi pelaamasta. Periaatteessa tämä olisi tuonut lopputurnauspaikan, mutta FIFA määräsi, ettei ilman yhtäkään karsintaottelua sentään kisoihin pääse. Israel joutui karsimaan kisapaikastaan Euroopan parasta karsiutujaa Walesia vastaan ja hävisi molemmat ottelut.
1962-66: Takaisin Euroopan lohkossa.
1970: Aasian-Oseanian lohkossa. Alkulohkosta jatkoon tuplavoitolla Uudesta-Seelannista, lohkon kolmas joukkue Pohjois-Korea kieltäytyi pelaamasta Israelia vastaan. Finaalissa Australiaa vastaan voitto ja tasapeli varmistivat kisapaikan. Israelin historian toistaiseksi ainoassa MM-lopputurnauksessa arvonnassa varmistettiin, ettei niin ikään kisoihin selvinnyt Marokko joudu samaan alkulohkoon Israelia vastaan. Molempien maiden oletettiin - aivan oikein - karsiutuvan pois pudotuspeleistä, mutta joka tapauksessa ne olisivat kohdanneet aikaisintaan välierissä. Israel sai kaksi tasapeliä ja yhden tappion.
1974-78: Aasian-Oseanian lohkossa.
1982: Euroopan lohkossa.
1986-90: Oseanian lohkossa. Jälkimmäisellä kerralla voitti ja selvisi mannertenväliseen karsintaan Kolumbiaa vastaan, jonka hävisi.
1994-: Euroopan lohkossa.
Israel kuului Aasian jalkapalloliittoon vuoteen 1974 asti, jolloin se Kuwaitin ehdotuksesta suljettiin pois sen toiminnasta. Ihan aiheesta, koska saman vuoden Aasian kisoissa Iranissa Israel oli aiheuttanut ylipääsemättömiä ongelmia. Kuwaitin lisäksi myös Pohjois-Korea kieltäytyi pelaamasta sitä vastaan. Euroopan liittoon UEFA:an Israel hyväksyttiin mukaan 1994. Yhtäkään arabimaata vastaan itsenäinen Israel ei ole koskaan pelannut. Israelin seurajoukkueet olivat ottaneet osaa Euroopan cup -kilpailuihin jo vuodesta 1991. Turvatoimet olivat tiukat, siitä on omakohtaista kokemusta. Kerran israelilaisjoukkueen käydessä Suomessa olin aamupäivällä yleisurheiluasioissa stadionilla, jossa sen piti illalla pelata eurocupin ottelu. Sain turvamiehiltä äkkilähdön, kun yritin käväistä sisäkentällä. Rasismista ei voi syyttää, en nimittäin näytä pätkääkään arabilta. Ennen Euroopan kentille tuloaan seurajoukkueet olivat pelanneet Aasian cupia ja voittaneetkin sen pariin kertaan, mutta tuohon aikaan arabimaat eivät ottaneet osaa ja Aasian cup lakkasi olemasta 1971. Se käynnistyi uudelleen 1985, mutta tuolloinhan israelilaisjoukkueilla ei enää ollut sinne asiaa.
Samassa yhteydessä, jossa Israel potkaistiin ulos Aasian jalkapalloliitosta, se sai myös kenkää Aasian kisoista, jotka ovat olympialaisten tapaiset monen urheilumuodon suurkisat. Eikä ole perään kyselty. Erinäisiä muitakin boikotteja israelilaisia vastaan on nähty. Etenkin kontaktilajeissa muslimimaiden edustajat kieltäytyvät usein ottelemasta israelilaisia vastaan. Pelkäävätkö he, että juutalaisuus on kuin syyhy, tarttuu kosketuksella? Israelilaisilla ei tietääkseni ole ollut mitään esteitä otella muslimeja vastaan, mutta eihän syöpä olekaan tarttuva sairaus. Eräs iranilainen judoka, jonka nimi ei tässä ansaitse tulla mainituksi, kieltäytyi vuoden 2004 olympialaisissa ottelemasta Israelin Ehud Vaksia vastaan. Tästä hyvästä Iranin hallitus myönsi hänelle saman palkkion kuin olympiavoittajille. Erikoisin tapaus nähtiin kuitenkin 2007, kun Bahrainia edustanut kenialaissyntyinen Mushir Salam Jawher meni erehdyksessä juoksemaan Israelissa Tiberiaksen maratonin voittoon. Bahrain riisti häneltä kansalaisuuden. Siinä voi sanoa, että kotouttaminen maan tavoille epäonnistui; miehelle ei selvästikään ollut opetettu riittävästi suvaitsemattomuutta.
Olympialaisista Israelia ei ole onnistuttu sulkemaan pois, mistä iso hatunnosto KOK:lle. Israel on ollut mukana kaikissa kesäolympialaisissa vuodesta 1952, paitsi Moskovassa 1980, jolloin maa yhtyi Neuvostoliiton Afganistanin miehitystä vastustaneeseen boikottiin. Talviolympialaisissa maa on ollut mukana vuodesta 1994, ymmärrettävästi ilman mainittavampaa menestystä. Kesäkisoissakaan ei ole mennyt erityisen hyvin, maan ensimmäisen olympiamitalin otti vasta 1992 judoka Yael Arad. Sopivasti hopeaa, sillä hänen sukunimensä tarkoittaa "hopea". Maan ainoan olympiakullan on ottanut purjelautailija Gal Fridman 2004. Taas nimi osui kohdalleen, sillä etunimi on hepreaksi "aalto".
Israelilaiset eivät siis ole olympialaisissa erityisemmin menestyneet, mutta juutalaisia mestareita on monin verroin. Kirkkaimpana tähtenä kaikista on tietysti uinnin yhdeksänkertainen olympiavoittaja Mark Spitz. Mutta ovat juutalaiset menestyneet muutenkin. Esimerkiksi yleisurheilun yksilölajissa olympiavoiton on saavuttanut 675 urheilijaa, joista juutalaisurheilijoiden listan mukaan 11 on juutalaisia, kenties kirkkaimpana Daavidin tähtenä Puolan Irena Szewinska. Onpa juutalaisten olympiavoittajien joukossa suomalainenkin, vuonna 1924 3000 metrin joukkuejuoksussa kultaa saanut Elias Katz. Stereotypia juutalaisista epäurheilullisina nörtteinä ei siis pidä paikkaansa. Sen sijaan stereotypian "nörtti" -osa näyttää pitävän. Listaa lukiessa kun törmäsi urheilijoihin, joita on pitänyt poikkeuksellisen fiksuina, mutta ei ole tiennyt heidän olevan juutalaisia. Esimerkkinä yleisurheilun olympiavoittajista kuulantyönnön ja kiekonheiton kultamitalisti Micheline Ostermeyer, jolla oli aika erikoinen siviiliammatti - konserttipianisti. Naisten kiekonheitto onkin juutalaisten ykköslaji, he ovat ottaneet siinä viisi olympiakultaa neljän naisen voimin.
Israel ei nyt niin erityisen hyvin olympialaisissa kuitenkaan ole menestynyt, mutta on yksi urheilukilpailu, jossa se johtaa mitalitaulukkoa ylivoimaisesti. Juutalaisten omat "miniolympialaiset" eli makkabiadit. Niitä on pidetty vuodesta 1932 lähtien 19 kertaa. Nykyisin kisat järjestetään aina kesäolympialaisia seuraavana vuonna. Viimeksi 2013 Israel voitti mitalitaulukon 153 kullalla, toisena oli USA 77:llä. Muut olivatkin sitten "hölkkäsarjassa", sillä kolmanneksi tullut Kanada sai yhdeksän kultaa. Suomikin on saanut kisoissa useita kultamitaleja, viimeisimpänä vuonna 2009, jolloin Heli Mishael voitti 100 metrin aidat. Taso kisoissa ei kuitenkaan ole kummoinen, esimerkiksi yleisurheilussa vuoden 2009 kisojen lajivoittajat eivät olisi yleensä selvinneet Kalevan Kisoissa mitaleille, joissakin lajeissa eivät edes finaaliin.
Makkabiadit ovat siis juutalaisten kisat, mutta Israelissa asuu yli puolitoista miljoonaa arabiakin ihan vapaasta tahdostaan. Urheiluun he ottavat osaa siinä missä juutalaisetkin eikä heidän edustusoikeuksiaan ole rajoitettu. Esimerkiksi jalkapalloilija Rifaat Turk pelasi Israelin joukkueessa vuoden 1976 olympialaisissa ja valittiin vuoden pelaajaksi 1980. Sittemmin hän toimi Tel Avivin apulaiskaupunginjohtajana. Abbas Suanista tuli miltei kansallissankari hänen tehtyään viime hetken tasoitusmaalin MM-karsintaottelussa. Valitettavasti on todettava, että kiihkojuutalaiset kannattajat pilkkaavat seurajoukkueiden arabipelaajia. Parhaat heistä pelaavat juutalaisten seassa maan menestyneimmissä seurajoukkueissa, tosin arabeilla on myös omia seurojaan. Menestynein arabiseuroista on Bnei Sakhnin FC, joka on viimeiset kymmenen vuotta pelannut Israelin korkeimmalla sarjatasolla ja voitti Israelin cupin 2004. Näkyy seuran nykyisessä pelaajaluettelossa olevan arabi- ja ulkomaalaisnimien joukossa yksi Cohen ja seuran manageri on Guy Levy, israelinjuutalainen entinen huippupelaaja. Tosin, vaikka on myönnettävä että arabipelaajilla on Israelissa omat hankaluutensa, voisitteko kuvitella juutalaista pelaajaa Saudi-Arabian liigassa?
Jalkapallo on siis Israelin ylivoimaisesti suosituin laji ja nykypelaajista tunnetuin on maajoukkuekapteeni ja eniten maaotteluja pelannutYossi Benayoun. Vanhemmat jalkapallon seuraajat muistavat Eli Ohanan ja monta vuotta Liverpoolissa pelanneen Ronny Rosenthalin. Mutta harrastetaan Israelissa toki muitakin lajeja.
Koripallo on erittäin suosittua ja seurajoukkuetasolla todella kovatasoista. Maajoukkue ei ole saavuttanut suurta menestystä, mutta Maccabi Tel Aviv on voittanut Euroopan cupin tai seurajoukkueiden mestaruuden kuudesti, viimeksi tänä vuonna. Hapoel Jerusalem on voittanut Euroopan cupin kerran. "Maccabi" ja "Hapoel" ovatkin Israelissa yleisimmät seurojen nimet lajissa kuin lajissa ja ne ilmentävät ideologiaa. Maccabi on sionistisista ja vastaavasti Hapoel työväenaatteista kumpuava seura. Etenkin menneinä vuosikymmeninä välit olivat kuin Suomessa aikoinaan SVUL:llä ja TUL:llä.
Tenniksessä Israelilla on ollut useita hyviä pelaajia, mutta ei kuitenkaan äärimmäisellä huipulla. Maailmanlistan 20 parhaan joukkoon on yltänyt kolme pelaajaa, korkeimmalle Shahar Pe'er sijalle 11.
Yleisurheilussa Israel ei ole saavuttanut erityisempää menestystä, mitä nyt venäläissiirtolainen Aleksandr Averbukh voitti kahdesti seiväshypyn Euroopan mestaruuden. Ex-Neuvostoliitosta suuntautunut siirtolaisuus onkin tuonut Israeliin joitakin menestyneitä urheilijoita ja uusia lajeja.
Nyrkkeilyssä pisimmälle on päässyt Valko-Venäjältä lähtenyt Yuri Foreman, joka oli lyhyen aikaa alemman keskisarjan ammattilaisten maailmanmestari. Miehen siviiliura on mielenkiintoinen, hän opiskelee rabiksi.
Taitoluistelun ei luulisi olevan Israelissa erityisessä huudossa, maassa kun on vain yksi sääntöjen mukainen rata. Siitä huolimatta Galit Chait ja Sergei Sakhnovski saavuttivat jäätanssissa MM-pronssia.
Jääkiekko tuli Israeliin neuvostosiirtolaisten myötä. Maajoukkue on rankattu maailman 32. parhaaksi, mutta kazakstanilaissyntyinen Max Birbraer varattiin NHL:ään. Sinne asti eivät kyvyt riittäneet, mutta farmiliiga AHL:ssä vierähti monta kautta.
Krav Magassa ei kilpailla, mutta tarina Israelin urheilusta ei olisi täydellinen ilman mainintaa lajista. Alun perin Israelin armeijaa varten kehitetty itsepuolustusjärjestelmä on viime vuosina saanut runsaasti suosiota muuallakin maailmassa, myös Suomessa.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Välihuomautus 63: Mä joka päivä töitä teen
Harvoin päivän Hesari onnistuu lennättämään lukijan perslihastensa varaan, mutta tänään kyllä. Eikä siihen tarvinnut kuin lukea ensimmäisen aukeaman otsikko: Afrikkalaiset opiskelijat työllistyvät parhaiten. Ilmeisesti en ole vieläkään tarpeeksi paatunut, kun ensimmäinen, toiveikas ajatus oli että joskos minä sittenkin olisin ollut täysin väärässä ja uusi, yllättävä tutkimustulos kertoisi tällaisen positiivisen afrikkalaisuutisen. Anteeksi tämä ajatus. Otsikko tuli vain niin yllättäen ja palmun takaa.
Totuus raottui sitten vähitellen varsinaista uutista lukiessa:
1. Opiskelija
a. "Opiskelija" ei tarkoittanut opiskelijaa noin yleisesti, vaan korkeakoulututkinnon suorittaneita. Vasta uutista pidemmälle lukemalla selvisi, että siihen sisällytettiin myös ne, jotka olivat suorittaneet opistotason tutkinnon. Jota nykyisin ammattikorkeakouluksi halutaan nimittää.
b. Suomalaisia opiskelijoita ei ollut vertailussa mukana, ainoastaan ulkomaalaiset. Eli todellisuudessa suomalaisten työllistymisprosentti olisi luultavasti ollut kaikkein korkein, ainakin nähdyistä luvuista päätellen.
c. "Työllistyminen" ei tarkoittanut työllistymistä yleensä, vaan työllistymistä nimenomaan Suomessa. Esim. pohjoisamerikkalaisista opiskelijoista oli työllistynyt Suomeen 33 % ja aasialaisista 40 %. Lievää törkeämpi epäilys on, että noin 60 % on muuttanut pois Suomesta. Afrikkalaisista on työllistynyt Suomeen 64 % ja epäillä sopii, että Suomesta on muuttanut pois ehkä noin 10 %. Ainakin keskiarvo täsmää siihen, että noin kolmasosa kaikista on muuttanut maasta.
2. Työala
a. Afrikan maista tulevien kerrotaan opiskelleen enemmän sosiaali- ja terveysalaa, mikä selittää heidän parempaa työllistymistään. Öö. Täytyy myöntää, että olen elänyt siinä käsityksessä, että Suomessa on pulaa nimenomaan teknisten alojen opiskelijoista ja työntekijöistä. Ettei vain olisi käynyt niin, että insinööriopiskelijat ovat häipyneet muihin maihin duuneihin, niissä kun ei ole ylipaisunutta sosiaalisektoria.
b. Aasiasta tullaan opiskelemaan nimenomaan kaupallisia ja teknisiä aloja ja lähdetään sitten takaisin. Opiskelu kun on ilmaista, kuten jutussakin esimerkkinä haastateltu nepalilainen kertoi.
c. Sopii myös kysyä, kuinka moni sosiaalialaa Suomessa opiskellut afrikkalainen on päätynyt töihin monikulttuurikoordinaattoriksi, tulkiksi tai vastaavaan sellaiseen ammattiin, jolle ei olisi mitään tarvetta ilman toisia afrikkalaisia. Eli suomalaisten veronmaksajien loiselätiksi.
3. Klöntti
a. Kovin usein moititaan, että mamuja käsitellään yhtenä klönttinä erottelematta maahanmuuton syitä tai lähtömaita. Huvittavaa on, että tämä syytös tulee nimenomaan siltä taholta, joka tällaisia tutkimuksia vääristelee omiin tarkoituksiinsa sopivaksi ja kohdistuu nimenomaan niihin tahoihin, jotka haluaisivat selvittää millainen maahanmuutto on Suomelle hyödyllistä ja millainen haitallista.
b. Tälläkin kertaa lehtijutussa todetaan tästä asiasta ainoastaan "Tavallisten maahanmuuttajien työllistymistilastoissa joistakin Afrikan maista tulleet ovat sijoittuneet heikoimmin". Vaan ei suinkaan mainita, mitä nämä "jotkin maat" ovat.
c. Josta sitten ei voi olla kysymättä, kuinka helvetin huonot ovat näiden maiden tilastot, kun niistä huolimatta Afrikan maista tulleiden Suomeen työllistyneiden prosentti on suurin. Eikä myöskään sitä, kuinka helvetin huonot näiden maiden tilastot mahtavat olla, jos ei tarkasteltaisi pelkästään tutkinnon suorittaneita, vaan kaikkia niistä maista lähteneitä.
Totuus raottui sitten vähitellen varsinaista uutista lukiessa:
1. Opiskelija
a. "Opiskelija" ei tarkoittanut opiskelijaa noin yleisesti, vaan korkeakoulututkinnon suorittaneita. Vasta uutista pidemmälle lukemalla selvisi, että siihen sisällytettiin myös ne, jotka olivat suorittaneet opistotason tutkinnon. Jota nykyisin ammattikorkeakouluksi halutaan nimittää.
b. Suomalaisia opiskelijoita ei ollut vertailussa mukana, ainoastaan ulkomaalaiset. Eli todellisuudessa suomalaisten työllistymisprosentti olisi luultavasti ollut kaikkein korkein, ainakin nähdyistä luvuista päätellen.
c. "Työllistyminen" ei tarkoittanut työllistymistä yleensä, vaan työllistymistä nimenomaan Suomessa. Esim. pohjoisamerikkalaisista opiskelijoista oli työllistynyt Suomeen 33 % ja aasialaisista 40 %. Lievää törkeämpi epäilys on, että noin 60 % on muuttanut pois Suomesta. Afrikkalaisista on työllistynyt Suomeen 64 % ja epäillä sopii, että Suomesta on muuttanut pois ehkä noin 10 %. Ainakin keskiarvo täsmää siihen, että noin kolmasosa kaikista on muuttanut maasta.
2. Työala
a. Afrikan maista tulevien kerrotaan opiskelleen enemmän sosiaali- ja terveysalaa, mikä selittää heidän parempaa työllistymistään. Öö. Täytyy myöntää, että olen elänyt siinä käsityksessä, että Suomessa on pulaa nimenomaan teknisten alojen opiskelijoista ja työntekijöistä. Ettei vain olisi käynyt niin, että insinööriopiskelijat ovat häipyneet muihin maihin duuneihin, niissä kun ei ole ylipaisunutta sosiaalisektoria.
b. Aasiasta tullaan opiskelemaan nimenomaan kaupallisia ja teknisiä aloja ja lähdetään sitten takaisin. Opiskelu kun on ilmaista, kuten jutussakin esimerkkinä haastateltu nepalilainen kertoi.
c. Sopii myös kysyä, kuinka moni sosiaalialaa Suomessa opiskellut afrikkalainen on päätynyt töihin monikulttuurikoordinaattoriksi, tulkiksi tai vastaavaan sellaiseen ammattiin, jolle ei olisi mitään tarvetta ilman toisia afrikkalaisia. Eli suomalaisten veronmaksajien loiselätiksi.
3. Klöntti
a. Kovin usein moititaan, että mamuja käsitellään yhtenä klönttinä erottelematta maahanmuuton syitä tai lähtömaita. Huvittavaa on, että tämä syytös tulee nimenomaan siltä taholta, joka tällaisia tutkimuksia vääristelee omiin tarkoituksiinsa sopivaksi ja kohdistuu nimenomaan niihin tahoihin, jotka haluaisivat selvittää millainen maahanmuutto on Suomelle hyödyllistä ja millainen haitallista.
b. Tälläkin kertaa lehtijutussa todetaan tästä asiasta ainoastaan "Tavallisten maahanmuuttajien työllistymistilastoissa joistakin Afrikan maista tulleet ovat sijoittuneet heikoimmin". Vaan ei suinkaan mainita, mitä nämä "jotkin maat" ovat.
c. Josta sitten ei voi olla kysymättä, kuinka helvetin huonot ovat näiden maiden tilastot, kun niistä huolimatta Afrikan maista tulleiden Suomeen työllistyneiden prosentti on suurin. Eikä myöskään sitä, kuinka helvetin huonot näiden maiden tilastot mahtavat olla, jos ei tarkasteltaisi pelkästään tutkinnon suorittaneita, vaan kaikkia niistä maista lähteneitä.