Kasvatusta ilman lannoitetta II

Edellisessä viikkojutussa tuli kommenttiosioon mielenkiintoinen keskusteluketju. Pääosin käsiteltiin ilmastonmuutosta, mutta melkoinen osa kommenteista osui myös lastenkasvatukseen. Ilmastonmuutoksesta keskusteluun ei ole kompetenssia, mutta lastenkasvatuksesta on sen verran kokemusta, että ajattelin taas pari sanaa todeta aiheesta.

Aluksi historiallinen katsaus lastenkasvatukseen. Koko lapsuuden käsite on varsinaisesti vasta myöhempien aikojen keksintöä, aiemmin lapsia pidettiin vajaakokoisina ja –valtaisina aikuisina. Kurinpito oli ruumiillista, jos sitä tarvittiin. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.” Tämä kasvatusmetodi oli Suomessakin voimassa vielä 1960-luvulle asti, toki vähittäinen muutos oli käynnistynyt jo kymmeniä vuosia aiemmin. Muistan tositarinan tehdasyhteisöstä, jossa perheenisä teki iltavuoroa eli ei ollut kotona lasten kanssa samaan aikaan. Lähti töihin ennen lasten tuloa koulusta ja palasi näiden jo mentyä nukkumaan. Joku pienemmistä lapsista oli sitten kysynyt: ”Äiti, kuka se mies on joka käy täällä antamassa meille selkään?”

Moni viime vuosisadan alkupuoliskolla lapsuutensa elänyt on muistelmissaan kuvannut, miten töllön töitä tehtyään joutui itse hakemaan metsästä vitsakset, jonka jälkeen Koivuniemen herra tanssi kannikoilla. Englantilaisissa sisäoppilaitoksissa piti vielä gentlemannin tapaan kiittää piiskaajaa. Muistan itsekin, kuinka olin pikkupoikana kiukutellut, kun olimme vierailulla sukulaistalossa. Isäntä oli vanhan kansan jäärä ja osoitti sormellaan ovenkarmin yläpuolelle: ”Tiedätkös poika mikä tuo tuolla on?” Piiskahan siellä oli naulassa. Ja oli varmaan ollut ahkerassa käytössä talon lasten pieninä ollessa. Ehkä lastenlastenkin kohdalla. Lapsista kasvoi kunniallisia kansalaisia. Toisin kuin monista vapaan kasvatuksen tuotteista.

Maailma oli tuolloin erilainen. Lapsia kuoli tapaturmaisesti moninkertaisesti nykyiseen nähden. Oli pakko oppia tottelemaan komentoja, kun vaaroja oli paljon. Jos oppi ei sanomalla mennyt perille, puhetta jatkettiin piiskalla. Lasten oman turvallisuuden ja hyvinvoinnin takia. Ja lapsia oli paljon. Siinä vaiheessa, kun lapsia on enemmän kuin käsiä, aika, mahdollisuudet ja oma jaksaminen tuppaavat usein loppumaan kesken. Olen harvoin nauranut yhtä makeasti kuin erään tuttavani kertomukselle. Tämä pienten lasten äiti oli kysynyt toiselta äidiltä, pyrkiikö tämän lapsi syömään kiviä maasta. Toinen oli katsonut silmät ymmyrkäisinä ja sanonut ”Me emme ANNA lapsen syödä kiviä.” Oli muuten ainoa lapsi.

Lapsettomat ovat kasvatusneuvojen antamisessa tasan yhtä päteviä kuin eunukki pano-oppaan laatijana. He uskovat tietävänsä, kuinka toimia missäkin tilanteessa. Yhden lapsen vanhemmat taas usein kuvittelevat, että kun asiassa tehdään tietyllä tavalla, lopputulos on tietynlainen. Voin kokemuksesta sanoa, että yksi lapsi saattaa haluta kiviä maistella, yksi ei ikinä edes yrittänyt ja yhtä ei pystyisi estämään kivien syönnistä, vaikka asettaisi ympärivuorokautisen salaisen palvelun vartion.

Tuossa alussa linkatussa jutussa lanseerasin kasvatuksen nelikentän linjalla kuri-vapaus. Poikkeuksellisesti lainaan omaa tekstiäni pitkän pätkän, koska eihän asia ole viidessä vuodessa mihinkään muuttunut:

Kasvatuksessa asetetaan usein vastakkaisiksi vaihtoehdoiksi kurin pitäminen ja vapauksien myöntäminen. Kuri ja vapaus eivät kuitenkaan ole toisilleen vastakkaisia. Tässä erehtyminen on useimpien ns. hyvistä perheistä tulevien häirikkönuorten kieroon kasvamisen syy.
Kurin vaihtoehdot ovat: tiukka ja löysä.
Vapauksien vaihtoehdot ovat: paljon ja vähän.
Näistä saamme neljä eri vaihtoehtoa, joiden mukaan lasten kasvatuksen perusperiaate voidaan valita:
1) Tiukka kuri ja vähän vapauksia
2) Löysä kuri ja vähän vapauksia
3) Löysä kuri ja paljon vapauksia
4) Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Tarkastellaan vaihtoehtoja ja niiden seurauksia käytännössä yksi kerrallaan. Otetaan tutkittavaksi skenaarioksi tilanne, jossa lapsi ~6 vuotta on ollut jonkin aikaa yksin kotona. Hän on ottanut keittiön kaapista palan voipaperia ja sinitarraa, kiinnittänyt paperin eläinkirjaansa ja alkanut piirtää värikynillä läpi kirjan kuvaa.

1. Tiukka kuri ja vähän vapauksia
Tämä on se, mitä yleensä tarkoitetaan ”perinteisellä kasvatuksella”. Kun vanhempi tulee kotiin ja huomaa lapsen käyneen keittiön kaapilla ilman lupaa, seuraa rangaistus. Tavarat paikoilleen ja pentu puoleksi tunniksi nurkkaan häpeämään. (Jos hän on onnistunut sotkemaan kirjaa tai tehnyt muuta vahinkoa, niin ennen muinoin käytiin vielä hakemassa koivunvitsa.)
Periaate: lapsella ei ole lupaa tehdä muuta kuin sellaisia asioita, jotka hänelle on erikseen sallittu. Jos hän tätä sääntöä rikkoo, seuraa rangaistus.
Seuraus: Lapsi on kyllä hyväkäytöksinen, mutta hänestä kehittyy arka ja kyvytön oma-aloitteisuuteen. Aikuisiällä hän on itsestään epävarma, kärsii huonosta itsetunnosta ja ahdistuksesta. Tunnollinen työntekijä, mutta ei suunnannäyttäjä.

2. Löysä kuri ja vähän vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin lapselle todetaan ”no mitä sinä nyt olet taas mennyt tekemään, jäkäjäkäjäkä”, mutta ei rangaista eikä edes välttämättä kielletä jatkamasta.
Periaate: lapsella on paljon kiellettyjä asioita, mutta kieltojen rikkomisesta ei ole seuraamuksia.
Seuraus: Tämä kasvatusmenetelmä on lapsen tulevaisuuden kannalta kaikkein tuhoisin. Lapselta on riistetty turvallisuus, joka syntyy aikuisen vastuunotosta. Hän oppii, että sääntöjen rikkomisesta ei ole mitään seurauksia. Ei kestä kovin kauan, kunnes hän antaa jäkätyksen mennä oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos. Kun ei joudu vastuuseen teoistaan, hän kulkee läpi yhdeksänvuotisen kunnallisen päivähoidon (= peruskoulu), jossa häntä ei myöskään saada kuriin ja mahdollisesti valmistuu johonkin ammattiin. Työelämässä iskee sitten shokki, jos työhön koskaan pääsee.

3. Löysä kuri ja paljon vapauksia
”Ai kun kiva, olet keksinyt uuden leikin. Eikä se mitään haittaa, että tulit samalla piirtäneeksi tapettiin uudet kuviot.”
Periaate: jos jotain ei ole kielletty, se on sallittu. Ja jos jokin on kielletty, sen rikkomisesta ei rangaista vaan yritetään ohjata sanallisesti.
Seuraus: Lapsi on varsinainen pikku riiviö kaikkien muiden kuin vanhempiensa mielestä. Koulussa hän saattaa olla melkoinen terroristi. Mutta iän myötä tilanne yleensä muuttuu. Kun nuori aikuistuu, hän oppii empaattisuuden ja toisten huomioon ottamisen. Ainakin yleensä. Joka tapauksessa hänestä tulee itsevarma ihminen. Jos empatiagambiitti onnistuu, jopa muutenkin kunnon kansalainen. Jos ei, niin itsetietoinen – mahdollisesti menestyväkin – mulkvisti.

4. Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin hän sanoo, että tuo olikin hyvä idea. Mutta älä tee niin jatkossa, koska keittiön kaapeissa voi olla vaarallisiakin tavaroita etkä vielä hallitse niiden käyttöä. Jos lapsi seuraavan kerran tekee samoin, rangaistus seuraa.
Periaate: vanhemmat ovat miettineet tarkkaan, mitä kaikkea lapselle voi sallia ja sallivat mahdollisimman paljon. Jos lapsi poikkeaa sallituista rajoista, hänelle selitetään miksi niin ei saa tehdä ja rankaistaan tarvittaessa.
Seuraus: Lapsi oppii, että vanhemmat luottavat häneen salliessaan hänelle paljon asioita. Hän myös oppii, että hänellä on selkeät rajat. Nuorena hän ei kapinoi yhtä paljon kuin ikätoverinsa, koska tietää säännöt. Aikuisena hän tulee toimeen esimiestensä kanssa menettämättä silti oma-aloitteisuuttaan.

Koko keskustelu lähti liikkeelle ruumiillisesta kurituksesta. Keskustelussa kannattaa ottaa vähän perspektiiviä. Nyky-Suomessa kaikenlainen ruumiillinen kuritus on ehdottomasti kiellettyä ja seurauksena on usein huostaanotto. Joka tapauksessa vähintäänkin sosiaalinen tuomitseminen ja leimaaminen. Katsotaanpa tilannetta pari sukupolvea taaksepäin. Silloin paheksuttiin syvästi niitä, jotka eivät – tarvittaessa – pitäneet lapsilleen ruumiillista kuria.

Osaako joku muka ennustaa, ettei parin sukupolven kuluttua heiluri olisi taas kääntynyt takaisin entiseen asentoonsa? Jos sosiaalivaltio on yhä voimissaan, ehkä silloin huostaanotetaan kurittomia lapsia vasta sitten, jos vanhemmat eivät itse anna selkäsaunaa. Näin olisi varmaan tehty sata vuotta sittenkin, jos sosiaalihuolto olisi nykyisellään ja mielipideilmasto silloinen.

Lapsia hyväksikäytetään ja pahoinpidellään. Näin on tehty maailman sivu ja näin menettelevät joutavat linnaan ja lapset huostaanottoon. Ovat aina joutaneetkin ja joutuneetkin, aiemmin tosin harvemmin. Kuitenkin tosiasia on, että jos löydätte tästä maasta yli 60-vuotiaan kansalaisen, joka ei kertaakaan lapsena ole remmiä saanut, niin hyvin olette penkoneet. Ja tuo ikäluokka on kuitenkin se, joka kansallisen hyvinvoinnin on rakentanut. Tästä voidaan vetää johtopäätös, että ei ruumiillinen kurinpito ole aivan pelkkiä kriminaaleja psykopaatteja tuottanut. On siis erotettava toisistaan väkivalta ja kurinpito voimakeinoin.

Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa lapsella on tapana pinkaista juoksuun satunnaiseen suuntaan. Normaalia. Mutta tämän lisäksi hänellä on taipumus, että SEIS-komentoa ei totella. Sen jälkeen oletetaan, että tapaus sattuu kaupan parkkipaikalla. (Sivuhuomautus: Ne, jotka sanovat että lapsi pitää opettaa tottelemaan SEIS-komentoa, hankkikaa lapsi. Ja ne, jotka sanovat että parkkipaikalla lasta täytyy vahtia niin ettei tuollaista voi sattua, hankkikaa toinen lapsi. Ja vielä huomautus, että tätä ei ole esiintynyt omien lasteni kohdalla – onneksi.) Kyseessä on hengenvaarallinen tilanne. Ja jästipäinen lapsi toistaa takuulla temppunsa uudestaan, vaikka kuinka sanotaan jäkäjäkäjäkä, ei saa tehdä noin ja jos silti tekee, niin pitää totella. Mutta oppii takuulla kerralla, kun saa kunnon tukkapöllyn. Ja säästää henkensä. Jos minulle tulisi elämässä valinta, annanko lapselle tukkapöllyä vai yritänkö VIELÄ KERRAN puhumalla sen kolmannen ajoradalle juoksun jälkeen, niin tukkapöllyn paikka olisi. Vaikka sitten linnaan vietäisiin, kyllä minä lapseni takia linnassa olisin valmis istumaan.

Olen joskus lukenut artikkelin tutkimuksesta, jossa oli todettu ruumiillisen kurituksen kohteeksi joutuneiden lasten syyllistyvän useammin rikoksiin kuin niiden, joita ei oltu kuritettu ruumiillisesti. Siitä vedettiin johtopäätös, että ruumiillinen kuritus ei kannata. Luoja varjelkoon kyseisen tutkimuksen tekijöitä tekemästä uutta tutkimusta, jossa havaitaan vankilassa istuneiden syyllistyneen useammin rikoksiin kuin vankilaan joutumattomien. He luultavasti vetäisivät johtopäätöksen, että vankilatuomiot on lakkautettava, koska ne lisäävät rikokseen syyllistymisen riskiä. Siis onhan päivänselvää, että kurittomat ja pahaluonteiset kakarat saavat useammin ruumiillista kuritusta kuin kiltit ja tunnolliset. Samoin kuin se, että nämä kasvavat useammin kieroon. Oleellisempi kysymys olisi vakioida luonteenlaatu ja tutkia lopputuloksia sitten.


Voi olla, että nykyisessä hysteerisessä ilmastossa lapset joutuvat jopa useammin pahoinpitelyn kohteeksi. Kun jopa luunappi voi olla huostaanoton syy, vanhempi hillitsee itsensä pitkään. Liian pitkään. Kun sitten napsahtaa, saattaa napsahtaa totaalisesti, kuten perhesurmista tiedetään. Ja vaikka äärimmäisyyteen ei menisikään, niin kontrollinsa menettänyt ihminen toimii väistämättä liian rajusti. Olisiko se hillitty luunappi sittenkin se pienemmän riesan ja paremman lopputuloksen tie?

Loppuun vielä lainaus tuosta vanhasta kirjoituksesta (vain linkki on vaihdettu uudempaan mainioon tekstiin):

On olemassa yksi elämän realiteetti, joka ei ole kukkahattutädeille koskaan valjennut. Jokainen järjestelmä perustuu voimankäyttöoikeuteen. Yhteiskunnassa väkivallan monopoli on hallituksella, jonka määräysvallassa ovat armeija, poliisi ja vankeinhoito. Jos yhteiskunta menettää väkivaltamonopolinsa, seurauksena on anarkia. Eikä tällä tarkoiteta sellaista anarkiaa, jota työmarkkinatukivallankumoukselliset kuvittelevat, vaan ihan oikeaa anarkiaa.
Samoin on perheessä. Siellä väkivaltamonopoli kuuluu vanhemmille. Tiedoksi kukkahatuille: lapset ovat synnynnäisesti moraalittomia anarkisteja, jotka oppivat ihmistavoille vain kasvattamalla. Lasta tulee ohjata neuvoin ja ennen kaikkea esimerkillä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Jokainen lapsi kapinoi jossain vaiheessa, viimeistään alle kaksivuotiaana. Tällöin on pakko (jos halutaan kodin arvoesineiden pysyvän ehjinä ja lapsen jäävän henkiin eli olemaan juoksematta autotielle päättömästi) turvautua voimankäyttöön. Voimankäytöllä ei tarkoiteta lyömistä ja piiskaamista, vaan fyysisen voiman käyttöä riehumisen estämiseen ja asioiden hoitamiseen. Kun lapsi riehuu itkupotkuraivarissa, hänestä on pideltävä tiukasti kiinni. Kun hän ei halua pukea talvella riittävästi vaatteita, on käytettävä voimaa. Selitykset eivät auta. Niiden aika tulee sitten parin minuutin tai parin vuoden kuluttua. Sitä ennen lapsen on opittava, että tietyt asiat on hoidettava ja tiettyjä asioita ei saa tehdä. Rauhoittumisen jälkeen se on hänelle tehtävä. Voi olla, että hän ei sitä vielä ymmärrä. Silloin vanhemmalla on oltava riittävästi kärsivällisyyttä siihen, että seuraavalla kerralla hän jaksaa menetellä samoin: käyttää voimaa vain sen verran kuin on pakko ja selittää asia uudelleen. Kyllä ymmärrys aikanaan tulee.
Kuten jokainen vanhempi tietää, on uskomatonta millainen voima, notkeus ja rimpuilukyky on kolmivuotiaalla. Vanhemmallekin tulee hiki, kun vääntelehtivää lasta pitää paikoillaan ja yrittää estää vahingoittamasta itseään, muita ja ympäristöä. Tuolloin on pystyttävä taas kerran hillitsemään itsensä. Lapsi on lähetettävä yksin jakkaralle istumaan ja miettimään, tarvittaessa napsautettava vaikka kiinni auton turvaistuimeen jos ei muuten pysy paikallaan. Kyllä oppi aikanaan perille menee. Ja ennen muuta lapsen kanssa on puhuttava, selitettävä mitä hän teki väärin ja miten asia on hoidettava. Mutta vasta hänen (ja vanhemman) rauhoituttua.

Jos lapsen kanssa ei käytä häntä kohtaan koskaan mitään fyysisiä voimakeinoja, en usko yhdenkään lapsen elävän viisivuotiaaksi asti. Fyysisiksi keinoiksi lasketaan tässä yhteydessä kaikki sellaiset teot, jotka edellyttävät fyysistä kosketusta lapseen ja ovat lapsen senhetkisen tahtotilan vastaisia.

Kouluissa, työharjoittelussa ja armeijassa näkee nykyään paljon vetelyksiä, joille ei ole asetettu koskaan minkäänlaisia rajoja. Vanhemmat ovat - usein lapsen parasta tarkoittaessaan - tehneet hänelle tuhoisan palveluksen. Onneksi suurin osa heistä pelastuu hyvien kavereiden esimerkin, joidenkin välittävien viranomaisten tai puhtaan sattuman ansiosta. Tytöt yleensä järkiintyvät aikaisemmin kuin pojat, joille armeija on usein viimeinen oljenkorsi. Harmillista on, että sivareiksi menevät yleensä vain ne harvinaiset tapaukset, joille armeija tekisi oikeasti hyvää.

Lasten kasvattaminen on johdonmukaista ja kovaa työtä, jossa ihmistaimelle on asetettava rajat. Mikä tässä on kukkahattutädeille niin vaikeaa ymmärtää? Tehkää ensin lapsi ja kasvattakaa hänet kunnon veronmaksajaksi, niin sitten teillä on oikeus neuvoa muita kasvatuksessa.
Tärkeintä on, että lapsella on aina aikuinen, jonka luo hän voi tulla, jolla on hänelle aikaa ja jolle voi kertoa mistä tahansa mieltä painavasta asiasta. On tietysti hetkiä, jolloin on pakko hoitaa ensin jokin kiireellinen asia. Silloin lapselle on sanottava, että odota hetki ja selitettävä miksi.
Jos lapseen luottaa ja hänelle antaa reilusti vapauksia, hän luottaa myös itseensä. Ja kun hänelle annetaan myös tiukat rajat, hän tietää että aikuinen on luotettava. Paljon vapauksia ja tiukka kuri - siinä yleispätevä ohje kasvatukseen.