Parit suhteessa

Tämä kirjoitus jakautuu neljään osaan. Ensin on prologi, sitten tausta, seuraavaksi itse asia ja viimeiseksi humoristinen osio. Samaan tekstiin ei pitäisi periaatteessa sotkea eri tyylilajeja, mutta koska en halua tästä aihepiiristä yhtä viikkojuttua enempää kirjoittaa, niin otan riskin. Osiot (1-3) ovat siis vakavasti otettavaa, mutta osiossa (4) vastuu siirtyy lukijalle.


1.
Brittiläisen jännärikirjailija Frederick Forsythin novellikokoelmassa Tunnollinen tappaja on tarina syvänmerenkalastuksesta. Siinä vanha kalastaja katsoo veneensä vanavettä ja toteaa kahdelle asiakkaalleen, että tuolla on nyt jotakin. Toinen asiakkaista, pankinjohtaja, ihmettelee miten hän voi sen tietää. Tähän toinen toteaa, että samalla tavalla kun itse tiedät, että jossakin kohtaa saraketta luvut eivät täsmää. Vaistolla. Ja kohta koukkuun iskee ennätyskokoinen tonnikala.

Tuo tunne, että jotakin on pielessä, on jokaiselle minkä tahansa alan ammattilaiselle varmaan tuttu. Pienet harmaat miehet kolkuttavat vasaralla takaraivoa sisäpuolelta. Ei vain keksi mitään vikaa, mutta tietää että nyt on vatupassi vinksallaan. Ja lopulta – ehkä – huomaa missä se ongelma oli.

Minulla on ollut tuo päässä nakuttava tunne jo pitkään - tällä kertaa ei ammattiasiassa, vaan homoliittolain kohdalla. Olen seurannut keskustelua sivusta ja nyökytellyt mielessäni, että noinhan se tuntuu olevan; kyllä homoillakin on oltava oikeus mennä keskenään naimisiin. Perustelut lainmuutoksen puolesta ovat vakuuttavat. Silti jokin asia on vaivannut, mutta en vain ole saanut siitä kiinni. Kunnes äskettäin välähti, mistä kiikasti.


2.
Henkilökohtaisella tasolla asia ei minua liiemmin kosketa. Lähipiirissäni ei ole ainuttakaan homoa tai lesboa. Tunnen kyllä useita, joiden tiedän kyseiseen vähemmistöön kuuluvan, mutta yksikään heistä ei ole kahdenkymmenen minulle lähimmän ihmisen joukossa. Mahdollisesti useampikin tuttuni kuuluu vähemmistöön, mutta en voi tietää. Esimerkiksi oletan yhden hyvin tuntemani miehen olevan homo, mutta en ole koskaan kysellyt. Ei ole ollut tarvetta. Eikä minulla ole ollut mitään ongelmaa istua hänen vieressään samoilla lauteilla.
Pidän omaa suhtautumistani homoseksuaalisuuteen liberaalina. Jos minun pitää valita, kuka palkataan työhön, seksuaalisella suuntautumisella ei ole mitään merkitystä. Se kuuluu ihmisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, joilla ei – ainakaan yleensä – ole merkitystä työn tekemiseen. Aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi diabetes. Olen kirjoitanut pari vuotta sitten aiheesta. Homoseksuaalisuus on poikkeavuus, sairaus siinä missä mikä tahansa muukin. Ei se tee ihmistä yhtään sen huonommaksi.

Muutamat tuttavistani ovat asian suhteen kaapissa, koska pelkäävät ihmisten reaktioita. Se on surullista. Jotkut ovat puolestaan avoimesti homoseksuaaleja. Tällä en tarkoita sitä, että kuljetaan ympäriinsä lääppimässä samaa sukupuolta olevan kaverin kanssa. Toisaalta jos asia – eli elämäntilanne – tulee puheeksi, Matti sanoo täysin luontevasti asuvansa yhdessä Timon kanssa. Tämä on oikea suhtautumistapa; ei korosteta, mutta ei piilotellakaan. En minäkään mene heti esittäytyessä kertomaan, että ”hei, olen Jaska ja minulla on tämmöinen sairaus”. Kerron sairaudestani (se ei näy päällepäin) vasta sitten, jos se on tarpeellista tai tulee muuten puheeksi.

Ei ole kulunut hirmuisen pitkää aikaa siitä, kun homojen täytyi oikeasti olla kaapissa. Rikoslaista se kyllä poistui jo 1971, mutta jonkinmoista yleistä hyväksyntää täytyi odottaa aina siihen asti, kunnes selvisi että AIDS ei tapa meitä kaikkia. Eli suunnilleen vuosituhannen vaihteeseen asti. Siitä eteenpäin homoliittojen laillistamista on ajettu kiihtyvällä propagandasodalla, joka laimeni vain hetkeksi parisuhderekisteröinnin mentyä läpi 2002. Erinomainen esimerkki kannattajien propagandavoitosta on se, että nykyään sana ”homoliittolaki” on kadonnut kokonaan ja puhutaan ”tasa-arvoisesta avioliittolaista”. Alkoi olla vähitellen selvää, että muutaman vuoden sisällä laki menee läpi. Loppujen lopuksi se koskettaa edes jollain lailla vähemmistöä kansasta ja enemmistö taas kääntyy propagandan kannalle, kun asia on henkilökohtaisella tasolla yhdentekevä.

Minun puolestani eläkööt ja olkoot, olin aina ajatellut. En kuitenkaan tajunnut, miksi avioliitto- tai edes rekisteröintioikeus pitäisi myöntää. Parisuhde ei ole aikuisia, vaan lapsia varten. Kaksi saman sukupuolen edustajaa taas ei voi saada biologisia lapsia, joten se siitä. Mutta vähitellen rummutus alkoi jättää jälkensä minuunkin. Totesin, että perustelut homojen avio-oikeuden puolesta ovat täysin ymmärrettäviä, kun asiaa heidän kannaltaan ajattelee. Vastapuolen perustelut nykytilanteen säilyttämiseksi eivät olleet niin vakuuttavia. Ne kun yleensä olivat "yäk, inhoan homoja -tasoa", kun niiden ympäriltä riisui koristellun retoriikan. Parhaatkin vastustavat näkökannat tyytyivät väittämään seurausten olevan yhteiskunnalle negatiiviset. Tästä taas oli paha mennä sanomaan, kun systeemi ei ole ollut missään niin kauan voimassa, että olisi empiiristä tietoa. Minimiaika kokeilulle on pari sukupolvea.


3.
Takaraivossa nakuttava tunne ”tässä ei nyt ole kaikki kohdallaan” kuitenkin jatkui. Minulla oli runsaasti perusteluja, joiden ansiosta olisin voinut kannattaa homoliittoja ja vain vähän, joilla niitä voisin vastustaa. Tuo nakutus vain häiritsi, enkä siksi ottanut kantaa niiden puolesta. Lopulta sattui kohdalle kaksi kulunutta perustelua homoliittojen puolesta. Olin kuullut ne monesti ennenkin, mutta nyt niiden peräkkäisyys sai aikaan oivalluksen:
1) Homoseksuaalisuus on luonnollista, sitä on esiintynyt aina, kaikkialla ja kaikissa yhteiskunnissa.
2) Emme enää elä viktoriaanisessa maailmassa; homoliittojen salliminen on nykyaikaa.

Silloin kolahti. Jos ja kun homoseksuaalisuutta on esiintynyt aina ja kaikkialla, miksi homoavioliitot eivät ole olleet missään sallittuja?

Tuo oli se asia, mikä oli tiedostamatta häirinnyt.

Homoliittojen vastustajia syytetään siitä, että he ovat jääneet menneelle vuosisadalle. Jos he saisivat päättää, ajaisimme edelleen hevosrattailla koska moottoriajoneuvot olisivat yhä kiellettyjä. Kaikki edistys pysähtyisi.

Ei näin. Napoleonin armeija ei jättänyt huristelematta panssarivaunuilla siksi että se olisi ollut kiellettyä. Niitä ei vain tuohon aikaan oltu keksitty. Homous oli, ja silti se oli kiellettyä. Moottoriajoneuvoja, tietokoneita ja puhelimia ei tarvinnut erikseen laillistaa vuosituhansiin siksi, että niitä ei oltu keksitty. Heroiini ja käsikranaatit kotikäytössä tarvitsi kieltää vasta sitten kun ne oli keksitty. Homoutta on aina ollut, ja se on se oleellinen ero. Jos yksikään yhteiskunta ei ole sitä sallinut – tai enimmilläänkin on vain sietänyt sitä hyväksymättä homoliittoja -, siihen täytyy olla jokin hyvä syy. Pelkästään tämä riittää perusteluksi homoliittoja vastaan.

Tässä vaiheessa voi vastapuoli sitten nousta barrikaadeille ja kaivaa esiin jonkin dekadenssin esimerkin yhteiskunnasta, jossa homoliitot ovat olleet sallituja, kuten Siwan keitaan. Tällaiset toimivat päinvastoin vahvistavina esimerkkeinä. Kyseiset yhteiskunnat ovat olleet yleensä Siwan tapaan resusseiltaan pahasti rajoittuneita, jolloin homoseksuaalisuus on toiminut yhtenä syntyvyyden säännöstelyn metodina. Tai sitten kyseiset yhteiskunnat ovat olleet rappeutuneita ja matkalla kohti tuhoaan.

Kokonaan toisen kirjoituksen aihe on sitten se, miksi homoliitot saattavat olla yhteiskunnan kannalta tuhoisia. Takkirauta-blogissa asiaa on käsitelty ja ainakin osa kirjoituksessa listatuista syistä on tosia. Homot eläkööt omaa elämäänsä yhteiskunnan marginaali-ilmiönä, avio-oikeutta ei tule myöntää ja rekisteröidyn parisuhdelain hyväksyminen oli virhe. Toisaalta heidän oikeutensa tulee taata siinä missä kenen tahansa muunkin. Yhteiskuntamme on oltava niin sivistynyt, että kenenkään ei tarvitse sukulaisten, ystävien tai työtovereiden tuomion pelossa elää kaapissa.


4.
Sitten kieli poskeen.

Ihmisiä syytetään nykyisin paljon homofobiasta. Ihan turhaa. Jos joku ei satu pitämään maksalaatikosta, tekeekö se hänestä maksalaatikkofoobisen? Yksinkertainen tosiasia nyt vain on, että jotkut ovat homoja ja useimmat eivät. Joten useimmat eivät pidä homoseksualismista omalla kohdallaan ja suhtautuvat epäluuloisesti homoihin. Tätä sitten pidetään homofobiana. Ihan samalla lailla voi suhtautua epäluuloisesti ihmiseen, joka pitää kovasti maksalaatikosta. Kyllä sitä on jonkinmoinen epäilys, että kun tällainen tyyppi pyytää päivälliselle, hän saattaa yrittää syöttää maksalaatikkoa. Samanlainen alkuepäilys homojen suhteen on ihan terve merkki. Jos se ei haihdu tarkemman tutustumisen jälkeen, niin sitten voidaan puhua fobiasta.

Periaatteessahan se on heteromiehelle sitä parempi, mitä enemmän homoja on. Kuvitellaan vaikka, että 80 % miehistä olisi homoja. Sehän tarkottaisi sitä, että jokaista heteromiestä kohti olisi viisi naista. Mikäs sen mukavampi ajatus.

Edelliseen tosin voi sanoa huomautuksen, että laskelma ohittaa lesbot. Jos miehistä osa on homoja, on naisistakin osa lesboja eivätkä he tällöin paranna heteromiesten mahdollisuuksia. Tuohon voi aina todeta, että ei ole väliksikään. Homomiehet ovat poissa jahtaamasta naisia, mutta lesbonaisten poistuminen pelistä ei yleensä ole mikään menetys. Lesbot kun pystyy yleensä erottamaan muista feministeistä siitä, että ne ovat vielä rumempia, jos mahdollista. Miehiseltä kannalta katsottuna ei siinä hyvä häviä.

Jonkinlaisia ennusteita tasa-arvoisen avioliittolain seurauksista antaa tutkimus, jossa selvitettiin, kuinka monta prosenttia vuonna 2002 – jolloin rekisteröinti tuli mahdolliseksi – solmituista liitoista on päättynyt eroon. Homopareista on eronnut 11 prosenttia, lesbopareista 24 prosenttia. Samana vuonna solmituista heteroliitoista eroon on päättynyt 21 prosenttia.
Tuloksen ei pitäisi yllättää ainuttakaan heteromiestä.
Parisuhde on hankala jo silloin, kun siinä on vain yksi nainen. Kaksi naista samassa parisuhteessa on kuin pullollinen nitroglyseriiniä Linnanmäen vuoristoradalla.
Lisäksi on huomioitava, että tuona vuonna oli parisuhteensa rekisteröineiden joukossa luultavasti täysin suhteettoman suuri osuus sellaisia pareja, jotka olivat olleet yksissä jo jopa kymmeniä vuosia ja siksi vähemmän alttiita eroille. Jos muutaman vuoden kuluttua tehdään tutkimus siitä, kuinka monta prosenttia vuonna 2007 solmituista rekisteröidyistä parisuhteista on päättynyt eroon kymmenen vuoden kuluessa, on ilmiselvää että lukemat sekä homoilla että lesboilla ovat suuremmat, ehkä lähes kaksinkertaiset. Tällöin homoparien erolukemat olisivat melkein samat kuin heteropareilla ja lesbopareilla ne olisivat todella huikeat.
On myös muistettava se, että lesbopareilla – ainakin havaintojeni mukaan – ainakin toinen puolikas on yleensä ”miehinen”, eli voitaneen olettaa lesboparien liiton muistuttavan asetelmaltaan vähän enemmän mies-nainen -liittoa kuin kahden normaalinaisen liitto muistuttaisi. Sama olettamus pätenee myös homopareihin, eli se muistuttaa enemmän mies-nainen -liittoa kuin kahden normaalimiehen liitto muistuttaisi. Tästä voi helposti päätellä, että mikäli homomiehet olisivat enemmän heteromiesten kaltaisia, homoliitot olisivat vielä nykyistäkin kestävämpiä, kun taas lesboliitot olisivat eroluvuiltaan vielä huimempia mikäli lesbonaiset muistuttaisivat enemmän heteronaisia.
Tämän tutkimuksen jälkeen ei ole kenellekään epäselvää, kumpi sukupuoli on parisuhteessa se haasteellisempi.