Toisen maailmansodan erikoisimmat sotilaskohtalot

Toinen maailmansota oli niin iso rähinä, että kaikki siitä kerrotut jutut ovat tosia - vaikka ne eivät pitäisi kyseisen henkilön kohdalla paikkaansa, niin todennäköisesti löytyy joku vastaavan kohtalon kokenut. Ainakin melkein. Seuraavassa kymmenen tapausta, jotka ovat erikoisia millä mittakaavalla tahansa.


10. Viimeinen jousimies

Brittiläinen armeijan upseeri Jack Churchill erosi palveluksesta 1936 ja ryhtyi lehtimieheksi. Toisen maailmansodan alettua hän ilmoittautui takaisin armeijan leipiin. Churchillin yksikkö lähetettiin siirtoarmeijan mukana Ranskaan. Jousiammuntaa MM-tasolla harrastanut mies osallistui saksalaispartion väijytykseen antamalla iskumääräyksen. Tämä tapahtui ampumalla partiota johtanut vääpeli pitkäjousella.
Sittemmin Churchill liittyi kommandojoukkoihin ja osallistui operaatioihin Norjassa, Italiassa ja Jugoslaviassa. Useimmiten pitkäjousi aseenaan. Ei toki pelkästään - oli hänellä turvana Claymore-miekka. Jugoslaviassa tuuri loppui kesken ja haavoittunut Churchill jäi tajuttomana saksalaisten vangiksi. Ennen sodan loppumista hän ehti paeta kerran ja joutui kiinnijäätyään keskitysleirille. Saksan antauduttua Churchill ehti vielä rahdata itsensä Burmaan sotimaan japanilaisia vastaan. Kuultuaan Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista hän totesi: Pahuksen jenkit. Ilman niitä oltaisiin voitu tapella vielä kymmenen vuotta!


9. Kiinalainen juttu

Kiinalaisten taistellessa Japania vastaan toisessa maailmansodassa ja sittemmin keskenään yksi kansallisten joukkojen komentajista oli vasta 32-vuotiaana everstiksi ylennyt Tsiang Wei-kuo. Nopeaan ylenemiseen lienee kolme syytä, 1) kyvykkyys, 2) se että hän sattui olemaan Tsiang Kai-Sekin ottopoika ja 3) erinomainen sotilaallinen peruskoulutus.
Viimeisimmän takana oli näet Saksan armeija. Tsiang oli lähetetty 30-luvun loppupuolella Saksaan saamaan nykyaikaista sotilaallista oppia ja tulos oli onnistunut. Wehrmachtin kiinalaisvahvistus suoritti jopa arvostetun alppijääkärikoulutuksen. Anschlussin aikaan hän oli upseerikokelas ja osallistui Itävallan miehitykseen ajamalla komentamansa panssarivaunun maahan. Pian tämän jälkeen hänet ylennettiin luutnantiksi. On kieltämättä jotenkin omituista katsella valokuvaa kiinalaisesta miehestä Natsi-Saksan upseerin univormussa. Vuotta myöhemmin Tsiangin panssariyksikkö oli jo asemissa Puolan rajalla lähtökäskyä odotellen, kun hänet kutsuttiin kotimaahansa. Siellä hän taisteli panssarijoukoissa komentaen pataljoonaa ja sittemmin rykmenttiä.


8. Pako yli aavan meren

Saksalainen hävittäjälentäjä Franz von Werra ammuttiin alas taistelussa Englannista ja jäi sotavangiksi. Kaksi ensimmäistä pakoyritystä päättyi lyhyeen, mutta kolmas oli jo lähellä onnistumista. Tuolloin hän naamioitui hollantilaiseksi RAF:n pilotiksi ja yritti saada käyttöönsä koneen, jolla olisi paennut Saksaan. Tukikohdan komentaja epäili tarinaa ja oli soittamassa varmistavaa puhelua, jolloin von Werra käveli ulos arvatessaan kohta paljastuvansa ja määräsi mekaanikon luovuttamaan hänelle koneen. Hän ehti Hurricanen ohjaamoon asti ennen kuin laivueenkomentaja juoksi paikalle ja pidätti von Werran pistoolilla uhaten.
Tämän jälkeen von Werra lähetettiin pikaisesti Kanadaan. Siellä hän onnistui pakenemaan vankijunasta ja ylittämään USA:n rajan tammikuussa 1941. Koska maa ei vielä ollut sodassa Saksan kanssa, hän antautui poliisille. Saksan konsuli onnistui järjestämään von Werran salaa Meksikoon - aiemmin USA:han pakenemaan onnistunut saksalainen sotavanki oli kolmen kuukauden vankilakeikan jälkeen palautettu Kanadaan - ja siitä eteenpäin Saksaan, johon hän palasi huhtikuussa 1941.
Von Werra on ilmeisesti ainoa saksalainen sotavanki, joka onnistui pakenemaan Amerikan mantereelta takaisin Saksaan. Hän palasi lentopalvelukseen ja ehti taistella itärintamalla, mutta katosi jäljettömiin lokakuussa 1941 Pohjanmeren yllä.


7. Omituisten vekotinten kerho

Brittiläinen ensimmäisen maailmansodan veteraani ja panssariupseeri, kenraalimajuri Percy Hobart kotiutettiin täysinpalvelleena 55-vuotiaana 1940. Kotiutuksen pääasiallinen syy piili yksityisajattelija Hobartin epäkonventionaalisissa ajatuksissa. Päättäväinen mies ei luovuttanut niin vähällä vaan värväytyi kotijoukkojen riveihin - korpraalina. Hobart organisoi kotikylänsä puolustuksen viimeisen päälle ja sai pian ylennyksen alueen varapäälliköksi. Tämä ei jäänyt huomaamatta. Sotateoreetikko Liddell Hartin kritisoitua Hobartin erottamista itse Winston Churchill tarttui asiaan ja otti Hobartin seuraavana vuonna takaisin vakinaisen armeijan riveihin. Haittaa ei tainnut olla siitäkään seikasta, että Montgomery oli Hobartin lankomies.
Hobart sai tehtäväkseen polkaista pystyyn uuden panssaridivisioonan. Resurssien puutteessa suunnitelmasta oltiin kuitenkin luopumassa pian sen käynnistämisen jälkeen. Tässä vaiheessa sattuma puuttui peliin. Dieppen maihinnousu oli osoittanut konventionaalisten panssarivaunujen heikkouden rannikkopuolustusten murtamisessa. Kukapa muukaan olisi ollut parempi suunnittelemaan erikoispanssarivaunuja kuin Hobart? Divisioona muutettiin erikoisyksiköksi ja Normandian maihinnousun tapahtuessa sen ihmepanssarit mursivat saksalaisten esteitä. Joukkoon kuului bunkkereiden puhdistamiseen suunniteltuja liekinheitinpanssari, jättimörssärillä varustettu panssari bunkkereiden tuhoamiseen, pehmeälle alustalle rullamattoa levittävä panssari, kettinkiruoskilla miinakenttää raivaava panssari, siltapanssarivaunu ja panssaroitu puskutraktori, ihan vain muutamia mainitakseni.


6. Tuplaässät

Harry von Bülow-Bothkamp liittyi keisarillisen Saksan armeijaan 17-vuotiaana ja sen lentojoukkoihin joulukuussa 1916. Päästyään hävittäjälentäjäksi hän ehti ennen sodan päättymistä ampua alas kuusi viholliskonetta. Hänen veljensä Konrad kuoli lento-onnettomuudessa syyskuussa 1918 ollessaan Suomessa kouluttamassa lentäjiä. Kaksi muuta veljeä kaatui sodassa, jättäen Harryn ainoaksi lapseksi. Von Bülow-Bothkamp palasi palvelukseen kapteenina vastaperustettuun Luftwaffeen 1935. Huolimatta yli 40 vuoden iästään hän oli taistelulentäjänä Ranskan sotaretkellä saavuttaen 12 ilmavoittoa. Kahden maailmansodan ässälentäjä kuulostaa todella erikoiselta tapaukselta, mutta kaikesta huolimatta kyseessä ei ole ainutlaatuinen suoritus. Theo Osterkamp saavutti ensimmäisessä maailmansodassa peräti 32 ilmavoittoa ja toisessa vielä kuusi lisää Englannin taistelussa, vaikka olikin jo lähes viisikymppinen.


5. Jenkki Puna-armeijan hoivissa

Kersantti Joseph Beyrle hyppäsi tuhansien muiden laskuvarjojääkäreiden tavoin Normandiaan 1944 kesäkuun 6. päivän vastaisena yönä. Räjähdeasiantuntijaksi koulutettu Beyrle koki sen normaalin kohtalon ja ajautui hypyssä pahasti eksyksiin. Hän onnistui räjäyttämään taivaan tuuliin yhden voimalaitoksen, mutta jäi saksalaisten vangiksi muutaman päivän kuluttua. Seuraavien seitsemän kuukauden aikana lannistumaton mies pakeni kolmesti ja jäi kiinni kahdesti. Kolmannella yrittämällä hän suuntasi itään yrittäen murtautua neuvostojoukkojen linjoille. Lopulta Beyrle törmäsi punatähtisiin panssarivaunuihin ja kohotti kätensä huutaen "Amerikansky tovaritsh!. Päästyään pataljoonankomentajan juttusille taisteluintoinen mies sai puhuttua itsensä joukkojen mukaan. Räjähde-ekspertille olikin seuraavan kuukauden aikana töitä, aina siihen asti kunnes hän haavoittui ilmahyökkäyksessä. Tuona aikana pataljoona vapautti myös Beyrlen entisen vankileirin. Sairaalassa vieraillut marsalkka Zukov lähetti Beyrlen saattueen mukana Moskovaan Yhdysvaltain lähetystöön, josta hänet palautettiin huhtikuussa 1945 kotimaahan. Siellä hänet oli jo julistettu kaatuneeksi 10.6.1944. Beyrle meni seuraavana vuonna naimisiin ja vihkiseremonian suoritti sama pappi, joka oli toimittanut hänen hautajaisensakin.
Beyrle on ilmeisesti ainoa sotilas, joka palveli toisessa maailmansodassa sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton armeijassa. Hänen poikansa John Beyrle jatkoi perheen venäläistraditioita toimimalla Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläänä 2008-12.


4. Katso mutsi, ilman jalkoja!

Vuonna 1931 tuolloin 21-vuotias brittiläinen hävittäjälentäjä Douglas Bader suoritti etukäteen suunnittelemattoman laskeutumisen sillä seurauksella, että hänen molemmat jalkansa jouduttiin amputoimaan, toinen polven ylä-, toinen alapuolelta. RAF lähetti miehen siviiliin, mutta Bader opetteli lentämään proteeseilla ja ryhtyi siviilipilotiksi. Poliittisen tilanteen kiristyessä 1939 hän onnistui puhumaan itsensä takaisin ilmavoimiin ja pääsi taistelutehtäviin vuoden lopulla selvitettyään testit. Kaarroissa ja silmukoissa koettiin odottamaton yllätys; jalattomuutensa ansiosta Bader kykeni kiskomaan tiukempia mutkia kuin muut. Tuohon aikaan ei ollut painepukuja ja g-voimien pakatessa veren pois päästä Baderin tapauksessa verellä oli vähemmän paikkoja minne mennä, joten se pysyi päässä pidempään ja sitä oli siellä enemmän.
Kokeneella miehellä oli rutkasti enemmän lentotunteja kuin sen ajan piloteilla ja se yhdessä taitolentokokemuksen ja tuon lievän fyysisen edun kanssa näkyi tuloksissa. Elokuuhun 1941 mennessä hän oli saavuttanut 20 varmaa ilmavoittoa. Tuolloin onni kuitenkin loppui kesken miehitetyn Ranskan yllä. Vieläkään ei ole täyttä varmuutta, mitä taistelun tuoksinassa tapahtui, mutta Baderin kone vaurioitui kuitenkin niin pahoin, että hänen oli hypättävä. Valitettavasti toinen proteeseista jäi jumiin ja Bader sai sen irroitettua itsestään vasta viime hetkellä. Sotavangiksi jäänyt mies joutui näin tulemaan jonkin aikaa toimeen vain toisella proteesilla. Adolf Gallandin aloitteesta ja Hermann Göringin suostumuksella brittiläinen pommikone kävi pudottamassa Baderin varaproteesin laskuvarjolla Luftwaffen lentokentälle ilman vaaraa tulla alasammutuksi.
Saatuaan jalkansa Bader yritti sananmukaisesti ottaa jalat alleen ja paeta sairaalasta. Pakoyritys onnistui, mutta ilmiantaja paljasti miehen pikaisesti. Sotavankileirillä hän teki niin monta pakoyritystä, että saksalaiset lopulta uhkasivat takavarikoida proteesit. Kerran yritys onnistui, mutta Bader jäi taas kiinni muutaman päivän sisällä. Lopulta hänet siirrettiin sodan loppuajaksi Colditzin erikoisvankilaan.
Bader ei ollut ainoa jalaton taistelulentäjä. Hänen itäinen kollegansa oli Aleksei Maresjev, joka ammuttiin alas vihollisalueella ja palellutti jalkansa niin pahoin 18 päivän paluumatkan aikana, että ne jouduttiin amputoimaan. Vuotta myöhemmin hän palasi hävittäjälentäjäksi ja kasvatti ilmavoittojensa määrän yhteentoista. Ilman toista kättä taas lensi James MacLachlan, joka menetti vasemman kätensä kyynärpään alapuolelta Maltan taistelussa. Mies palasi puikkoihin vain 16 päivää myöhemmin, mikä ohittaa jopa kaikkien aikojen menestyneimmän taistelulentäjän Hans-Ulrich Rudelin saavutuksen. Rudel odotti sentään kuusi viikkoa jalkansa amputoinnin jälkeen ennen kuin kapusi maaliskuussa 1945 taas Stukansa ohjaimiin tuhoten vielä 26 panssarivaunua ennen sodan loppumista.


3. Avaruusnatsi

Oswald Teichmüller oli nero; matematiikan tohtori jo 24-vuotiaana. Siinä sivussa hän oli kiihkeä natsi, puolueen jäsen jo vuodesta 1931. Ennen toista maailmansotaa Teichmüller tutki kvasikonformisten kuvausten merkitystä funktioteoriassa. Wehrmachtin palvelukseen hänet kutsuttiin kesällä 1939, vasta 26-vuotiaana. Peruskoulutuksen jälkeen Teichmüller osallistui Norjan valtaukseen, mutta siirrettiin 1941 Berliiniin työskentelemään salakirjoitusten parissa. Stalingradin taistelun jälkeen Saksan miesvahvuus itärintamalla oli kriittinen ja palvelukseen kutsuttiin aiemmin vapautettuja. Teichmüller olisi välttynyt taisteluilta erikoisosaamisensa ansiosta, mutta fanaattisena natsina ilmoittautui vapaaehtoiseksi toukokuussa 1943. Hänen divisioonansa otti osaa Kurskin ja Harkovan taisteluihin. Harkovan aikaan Teichmüller oli lyhyellä kotimaan lomalla ja divisioona oli sillä välin pahoin tuhoutunut. Hän yritti liittyä sen jäännöksiin, mutta kaatui syyskuussa 1943.
Sodan jälkeen suomalainen matemaatikko Lars Ahlfors määritteli Teichmüllerin tutkimusten pohjalta käsitteen Teichmüllerin avaruus. Historian ironiaa on, että Ahlforsin artikkeli, jossa hän kokosi intohimoisen natsin tutkimustyön tulokset, julkaistiin israelilaisessa matematiikkalehdessä.
Vastoin yleistä luuloa natsismi näyttää kiehtoneen älykkönuoria. Saksan lupaavin nuori shakinpelaaja ja vahvana ehdokkaana tulevaksi maailmanmestariksi pidetty Klaus Junge oli niinikään fanaattinen natsi. Junge oli voittanut hallitsevan maailmanmestari Alehinin kertaalleen vasta 18-vuotiaana 1942. Hän kieltäytyi antautumasta kaatuen nuorena luutnanttina Lüneburgin nummella huhtikuussa 1945.


2. Rautaristin ympärileikkaus

Jatkosodassa Suomen Karjalan armeijan mukana Laatokan Karjalaan hyökkäsi myös saksalainen 163. divisioona. Tarkoitus oli, että Saksan etelästä hyökkäävät joukot olisivat edenneet Syvärille, jossa ne olisivat ensimmäisen yhteyden saaneet turvallisuussyistä saksalaisiin joukkoihin. Kuten historiasta muistetaan, Suomen armeija kyllä saavutti Syvärin pohjoisesta, mutta saksalaisten eteneminen etelästä jäi kesken. Niinpä saksalainen divisioonakin siirrettiin pois Suomen rintamalta hyökkäysvaiheen päätyttyä.
Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua monenlaista. Hyökkäyksen aikana saksalainen polkupyöräosasto oli jäänyt saarroksiin. Suomalaisen osaston komentajalle annettiin tehtäväksi murtaa saartorengas. Tehtävä onnistui ja kiitollinen saksalaiskomentaja, majuri Pilgrim tuli ojentamaan pelastajia komentaneelle suomalaiselle rautaristiä. Luutnantti Salomon Klass kieltäytyi kunniasta. Vähitellen saksalaisupseerille selvisi, että luutnantti puhui sujuvaa saksaa siksi, että hänen kotikielensä oli jiddish. Saksalainen nousi ylös, puristi Klassin kättä ja totesi, että hänellä ei ole henkilökohtaisesti mitään Klassia vastaan tämän juutalaisuuden takia. Sitten hän sanoi Heil Hitler ja poistui.
Salomon Klass ylennettiin sittemmin kapteeniksi ja hän toimi jatkosodassa jonkin aikaa pataljoonankomentajana.
Monet muutkin Suomen juutalaiset olivat saksalaisten kanssa tekemisissä, koska he osasivat yleensä kieltä sujuvasti. Ongelmia ei ollut, saksalaiset ottivat asiat asioina eivätkä halunneet nostaa juutalaiskysymystä esiin.


1. Tule pois piilosta, sota on loppunut!

Japanilainen sotilas ei antaudu. Tämä oli iskoistettu miesten mieliin liiankin tiukasti. Niinpä Filippiinien Lubangin saarelle sijoitettu vänrikki Hiroo Onoda jäi muutaman miehen kanssa jatkamaan sissisotaa 125 neliökilometrin kokoisen saaren tultua vallatuksi alkuvuodesta 1945. Neljän miehen ryhmä teki sissi-iskuja surmaten ainakin 30 filippiiniläistä. Lokakuussa 1945 he lukivat lentolehtisestä sodan päättyneen. Tarkan tutkimuksen jälkeen he päättivät sen olevan väärennös.
Yksi miehistä kyllästyi vuonna 1949 ja lähti omilleen antautuen kuuden kuukauden kuluttua. Kolme muuta jatkoi piileskelyä. 1952 heille pudotettiin lentokoneesta kirjeitä ja perhevalokuvia, mutta jälleen kerran he päättivät kyseessä olevan pelkkä ovela temppu. Japani ei koskaan antautuisi. Kaksi vuotta myöhemmin yksi miehistä ammuttiin heidän törmättyään etsintäpartioon.
Vuodet kuluivat ja kaksi jäljelläolevaa miestä eli millä mitäkin sattuivat käsiinsä saamaan. Lopulta lokakuussa 1972 korpraali Kozuka sai surmansa poliisien luodeista välikohtauksessa, jota voi pitää toisen maailmansodan viimeisenä taisteluna. Jo 1959 kotimaassaan kuolleeksi julistettu Onoda jäi yksin, mutta tämä tapaus sai monet uskomaan hänen olevan yhä piilopaikassaan. Kaksi vuotta myöhemmin saarelle tuli japanilainen opiskelija Norio Suzuki, joka onnistui löytämään Onodan. Onoda kieltäytyi yhä antautumasta, koska esimies oli antanut hänelle käskyn jatkaa taistelua. Suzuki palasi Japaniin ja etsi käsiinsä kyseisen majuri Taniguchin. Hänet lennätettiin Lubangiin, jossa Onoda etsittiin uudelleen ja Taniguchi vapautti hänet palveluksesta 9. maaliskuuta 1974. Näin Onoda ei teknisesti ottaen koskaan antautunut, vaan luovutti esimiehelleen kotiutuksen yhteydessä Arisaka-kiväärinsä, 500 patruunaa ja useita käsikranaatteja. Filippiinien presidentti Marcos antoi hänelle armahduksen sodan päättymisen jälkeen tehdyistä tapoista ja muista rikoksista, koska "erikoiset olosuhteet oli huomioitava".
Palattuaan Japaniin Onodasta tuli julkisuuden henkilö, mistä hän ei pitänyt. Pari vuotta myöhemmin hän muuttikin karjankasvattajaksi Brasiliaan veljensä luo. Vuonna 1984 hän palasi pysyvästi Japaniin. Parin päivän päästä 90 vuotta täyttävä Onoda on tiettävästi yhä elossa.
Onoda ei kuitenkaan ollut viimeinen antautunut Japanin armeijan sotilas. Teruo Nakamura antautui 18.12.1974 eli yli puoli vuotta myöhemmin Morotain saarella. Nakamura ei kuitenkaan noussut Onodan kaltaiseen maineeseen kolmesta syystä: hän oli taiwanilainen eikä japanilainen, hän oli arvoltaan sotamies eikä upseeri ja hän oli sodan jälkeen vain piileskellyt eikä jatkanut taistelua.