keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Sivallus XLV
Puolassa on myyty 27 vuotta vanhaa ruotsalaista lihaa. Vaihtelu virkistää. Yleensä Ruotsissa myydään 27 vuotta vanhaa puolalaista lihaa.
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Kasvatusta ilman lannoitetta
Vanhan sanonnan mukaan lapsen kasvattaminen on kuin pitäisi pikkulintua kädessä. Jos puristaa liian kovaa, se tukehtuu. Jos ei pidä riittävän tiukasti kiinni, se lentää tiehensä. Ja teki mitä tahansa, niin jossain vaiheessa se ruikkaa paskat kämmenelle.
Tunnetusti ”parhaita” lasten kasvattajia ovat ne, joilla ei ole omia lapsia. Neuvoja ja etenkin paheksuntaa vanhemman vääristä kasvatusmetodeista tulee kukkahattutädeiltä enemmän kuin tarpeeksi. Etenkin kun huomioi, että kukkahattutädeiltä saatavien kasvatusohjeiden sopiva määrä olisi nolla. Eiköhän meillä jokaisella ole suvussa joku vanhapiikatäti, jonka besserwisseriys lasten kasvattamisen suhteen on todella ärsyttävää. Näihin täteihin tepsii joskus se, että heidän hoteisiinsa lähetetään viikoksi muutama kakara. Osa on jopa tälle shokkihoidolle immuuneja ja lopuissakin nautitun lääkkeen vaikutus laimenee vähitellen, joten kuuri on uusittava säännöllisin väliajoin.
Ilman sen kummempaa tilastotietoa aiheesta väitän, että naisvaltaisista ammateista opettajien keskuudessa on suhteettoman paljon naimattomiksi jääneitä naisia. (Hassua kyllä, poikamieheksi jääneitä opettajia on vastaavasti suhteettoman vähän.) Äkkiseltään luulisi, että tällaiset vanhapiikaopettajat ovat varsinaisia kukkahattutätejä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Siperia on opettanut. He työskentelevät päivittäin niiden äidin pikku kullanmurujen, jotka usein ovatkin varsinaisia riiviöitä, kanssa. Hössöttäviä pullamössökasvatusohjeita ei heiltä irtoile pyytämättä, toisin kuin muissa ammateissa toimivilta kollegoiltaan.
Toista ovat sitten sosiaalivirkailijat. Hekin ovat lasten kanssa tekemisissä, mutta heillä ja opettajilla on yksi oleellinen ero. Opettajat ovat vastuussa lapsista ja näkevät heistä sekä parhaat että pahimmat puolet. Sosiaalivirkailijat ovat yleensä lasten kanssa vain vanhempien läsnä ollessa tarkasti rajatuissa tilanteissa. Jos omia lapsia ei ole, käsitys lasten kasvatuksesta on peräisin kasvatustieteen oppikirjoista. Enemmistö niistä taas on kelvottomia kaikkeen mahdolliseen. Ne kun ovat yleensä painettu kiillotetulle paperille, vain vähemmistö kelpaa jollakin tavoin saunan pesän sytykkeeksi.
Eräs tuntemani naisopettaja (kyllä, kuusikymppinen vanhapiika) kertoi vuosien varrella huomanneensa häiriköiden tulevan kaikista mahdollisista sosiaaliryhmistä, mutta tiettyjä ammatteja edustavien vanhempien lasten olevan yliedustettuina. Luonnollisesti häiriköiden joukossa oli suhteettoman paljon lapsia, joiden vanhemmat olivat tavalla tai toisella syrjäytyneitä, mutta näennäisesti ns. hyvistä perheistä lähtöisin olleet häirikkölasten vanhemmat tulivat neljästä ammattiryhmästä:
1) Liike-elämän isot johtajat. Näiden lapsista vain harvat ovat ongelmatapauksia ja poikkeuksetta poikia. Johtuu luultavasti siitä, että isällä ei ollut aikaa pojalle tai poika ei kykene täyttämään isän odotuksia. Öykkäreitä ja koulukiusaajia.
2) Papit. Jako aika tarkkaan kahtia. Toinen puoli kilttiä ja kunnollista, toinen puoli kapinoivaa häiriköintiä. Eivät tee pahaa muille, mutta epäluotettavia ja moraalittomia. Liukkaita ja niljakkaita, erityisen hankalia siksi että ovat yleensä tavallista fiksumpia.
3) Sosiaali- ym. virkailijat. Osa ihan tavallisia keskiarvokoululaisia, mutta osa täysiä vetelyksiä. Ryhti kuin keitetyllä spagetilla, laiskoja ja älyltään keskinkertaisia. Mikään järkipuhe ei tehoa eikä saa ryhdistäytymään.
4) Psykiatrit ja psykologit. Valtaosa lapsista patalaiskoja, saamattomia ja keskimääräistä älykkäämpiä. Pinnareita, kurittomia ja kyvyttömiä ottamaan muita huomioon.
Mikä on sitten mennyt kasvatuksessa pieleen? Ja kääntäen, mikä on mennyt hyväkäytöksisten, koulussa ja harrastuksissa menestyvien kasvatuksessa oikein?
Ei ole olemassa varmaa reseptiä. Kaikki ihmiset ovat jo geeniensä takia erilaisia. Jos kasvattaa kaksi lasta täsmälleen identtisissä oloissa, ei heistä tule käytökseltään identtisiä. Nyrkkisääntö on taas kerran Pareton lain
mukaelma: hyvin kasvatetuista lapsista 20 % kasvaa kieroon joka tapauksessa, kun taas huonosti kasvatetuista kieroon kasvaa 80 %.
Kasvatuksessa asetetaan usein vastakkaisiksi vaihtoehdoiksi kurin pitäminen ja vapauksien myöntäminen. Kuri ja vapaus eivät kuitenkaan ole toisilleen vastakkaisia. Tässä erehtyminen on useimpien ns. hyvistä perheistä tulevien häirikkönuorten kieroon kasvamisen syy.
Kurin vaihtoehdot ovat: tiukka ja löysä.
Vapauksien vaihtoehdot ovat: paljon ja vähän.
Näistä saamme neljä eri vaihtoehtoa, joiden mukaan lasten kasvatuksen perusperiaate voidaan valita:
1) Tiukka kuri ja vähän vapauksia
2) Löysä kuri ja vähän vapauksia
3) Löysä kuri ja paljon vapauksia
4) Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Tarkastellaan vaihtoehtoja ja niiden seurauksia käytännössä yksi kerrallaan. Otetaan tutkittavaksi skenaarioksi tilanne, jossa lapsi ~6 vuotta on ollut jonkin aikaa yksin kotona. Hän on ottanut keittiön kaapista palan voipaperia ja sinitarraa, kiinnittänyt paperin eläinkirjaansa ja alkanut piirtää värikynillä läpi kirjan kuvaa.
1. Tiukka kuri ja vähän vapauksia
Tämä on se, mitä yleensä tarkoitetaan ”perinteisellä kasvatuksella”. Kun vanhempi tulee kotiin ja huomaa lapsen käyneen keittiön kaapilla ilman lupaa, seuraa rangaistus. Tavarat paikoilleen ja pentu puoleksi tunniksi nurkkaan häpeämään. (Jos hän on onnistunut sotkemaan kirjaa tai tehnyt muuta vahinkoa, niin ennen muinoin käytiin vielä hakemassa koivunvitsa.)
Periaate: lapsella ei ole lupaa tehdä muuta kuin sellaisia asioita, jotka hänelle on erikseen sallittu. Jos hän tätä sääntöä rikkoo, seuraa rangaistus.
Seuraus: Lapsi on kyllä hyväkäytöksinen, mutta hänestä kehittyy arka ja kyvytön oma-aloitteisuuteen. Aikuisiällä hän on itsestään epävarma, kärsii huonosta itsetunnosta ja ahdistuksesta. Tunnollinen työntekijä, mutta ei suunnannäyttäjä.
2. Löysä kuri ja vähän vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin lapselle todetaan ”no mitä sinä nyt olet taas mennyt tekemään, jäkäjäkäjäkä”, mutta ei rangaista eikä edes välttämättä kielletä jatkamasta.
Periaate: lapsella on paljon kiellettyjä asioita, mutta kieltojen rikkomisesta ei ole seuraamuksia.
Seuraus: Tämä kasvatusmenetelmä on lapsen tulevaisuuden kannalta kaikkein tuhoisin. Lapselta on riistetty turvallisuus, joka syntyy aikuisen vastuunotosta. Hän oppii, että sääntöjen rikkomisesta ei ole mitään seurauksia. Ei kestä kovin kauan, kunnes hän antaa jäkätyksen mennä oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos. Kun ei joudu vastuuseen teoistaan, hän kulkee läpi yhdeksänvuotisen kunnallisen päivähoidon (= peruskoulu), jossa häntä ei myöskään saada kuriin ja mahdollisesti valmistuu johonkin ammattiin. Työelämässä iskee sitten shokki, jos työhön koskaan pääsee.
3. Löysä kuri ja paljon vapauksia
”Ai kun kiva, olet keksinyt uuden leikin. Eikä se mitään haittaa, että tulit samalla piirtäneeksi tapettiin uudet kuviot.”
Periaate: jos jotain ei ole kielletty, se on sallittu. Ja jos jokin on kielletty, sen rikkomisesta ei rangaista vaan yritetään ohjata sanallisesti.
Seuraus: Lapsi on varsinainen pikku riiviö kaikkien muiden kuin vanhempiensa mielestä. Koulussa hän saattaa olla melkoinen terroristi. Mutta iän myötä tilanne yleensä muuttuu. Kun nuori aikuistuu, hän oppii empaattisuuden ja toisten huomioon ottamisen. Ainakin yleensä. Joka tapauksessa hänestä tulee itsevarma ihminen. Jos empatiagambiitti onnistuu, jopa muutenkin kunnon kansalainen. Jos ei, niin itsetietoinen – mahdollisesti menestyväkin – mulkvisti.
4. Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin hän sanoo, että tuo olikin hyvä idea. Mutta älä tee niin jatkossa, koska keittiön kaapeissa voi olla vaarallisiakin tavaroita etkä vielä hallitse niiden käyttöä. Jos lapsi seuraavan kerran tekee samoin, rangaistus seuraa.
Periaate: vanhemmat ovat miettineet tarkkaan, mitä kaikkea lapselle voi sallia ja sallivat mahdollisimman paljon. Jos lapsi poikkeaa sallituista rajoista, hänelle selitetään miksi niin ei saa tehdä ja rankaistaan tarvittaessa.
Seuraus: Lapsi oppii, että vanhemmat luottavat häneen salliessaan hänelle paljon asioita. Hän myös oppii, että hänellä on selkeät rajat. Nuorena hän ei kapinoi yhtä paljon kuin ikätoverinsa, koska tietää säännöt. Aikuisena hän tulee toimeen esimiestensä kanssa menettämättä silti oma-aloitteisuuttaan.
Paras vaihtoehto lasten kasvattamiseen on antaa mahdollisimman paljon vapauksia mutta pitää tiukasti kiinni asetetuista rajoista. Systeemiä voisi kuvata siten, että seinät ovat kaukana toisistaan ja katto korkealla, mutta ne ovat joustamatonta materiaalia.
Vaikka kasvattaisikin lapset samalla periaatteella, tarvitaan aina yksityiskohtaista säätöä. Kaikki lapset, jopa samassa sisarusparvessa, ovat synnynnäisesti erilaisia yksilöitä. (Tämä ei takuulla ollut yllätys kenellekään, jolla on enemmän kuin yksi lapsi.) Yhdelle pitää sanoa napakasti, toiselle hienovaraisesti. Yhdelle riittää yksi opetus, toiset ovat jästipäisempiä.
On olemassa yksi elämän realiteetti, joka ei ole kukkahattutädeille koskaan valjennut. Jokainen järjestelmä perustuu voimankäyttöoikeuteen. Yhteiskunnassa väkivallan monopoli on hallituksella, jonka määräysvallassa ovat armeija, poliisi ja vankeinhoito. Jos yhteiskunta menettää väkivaltamonopolinsa, seurauksena on anarkia. Eikä tällä tarkoiteta sellaista anarkiaa, jota työmarkkinatukivallankumoukselliset kuvittelevat, vaan ihan oikeaa anarkiaa.
Samoin on perheessä. Siellä väkivaltamonopoli kuuluu vanhemmille. Tiedoksi kukkahatuille: lapset ovat synnynnäisesti moraalittomia anarkisteja, jotka oppivat ihmistavoille vain kasvattamalla. Lasta tulee ohjata neuvoin ja ennen kaikkea esimerkillä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Jokainen lapsi kapinoi jossain vaiheessa, viimeistään alle kaksivuotiaana. Tällöin on pakko (jos halutaan kodin arvoesineiden pysyvän ehjinä ja lapsen jäävän henkiin eli olemaan juoksematta autotielle päättömästi) turvautua voimankäyttöön. Voimankäytöllä ei tarkoiteta lyömistä ja piiskaamista, vaan fyysisen voiman käyttöä riehumisen estämiseen ja asioiden hoitamiseen. Kun lapsi riehuu itkupotkuraivarissa, hänestä on pideltävä tiukasti kiinni. Kun hän ei halua pukea talvella riittävästi vaatteita, on käytettävä voimaa. Selitykset eivät auta. Niiden aika tulee sitten parin minuutin tai parin vuoden kuluttua. Sitä ennen lapsen on opittava, että tietyt asiat on hoidettava ja tiettyjä asioita ei saa tehdä. Rauhoittumisen jälkeen se on hänelle tehtävä. Voi olla, että hän ei sitä vielä ymmärrä. Silloin vanhemmalla on oltava riittävästi kärsivällisyyttä siihen, että seuraavalla kerralla hän jaksaa menetellä samoin: käyttää voimaa vain sen verran kuin on pakko ja selittää asia uudelleen. Kyllä ymmärrys aikanaan tulee.
Kuten jokainen vanhempi tietää, on uskomatonta millainen voima, notkeus ja rimpuilukyky on kolmivuotiaalla. Vanhemmallekin tulee hiki, kun vääntelehtivää lasta pitää paikoillaan ja yrittää estää vahingoittamasta itseään, muita ja ympäristöä. Tuolloin on pystyttävä taas kerran hillitsemään itsensä. Lapsi on lähetettävä yksin jakkaralle istumaan ja miettimään, tarvittaessa napsautettava vaikka kiinni auton turvaistuimeen jos ei muuten pysy paikallaan. Kyllä oppi aikanaan perille menee. Ja ennen muuta lapsen kanssa on puhuttava, selitettävä mitä hän teki väärin ja miten asia on hoidettava. Mutta vasta hänen (ja vanhemman) rauhoituttua.
Jos lapsen kanssa ei käytä häntä kohtaan koskaan mitään fyysisiä voimakeinoja, en usko yhdenkään lapsen elävän viisivuotiaaksi asti. Fyysisiksi keinoiksi lasketaan tässä yhteydessä kaikki sellaiset teot, jotka edellyttävät fyysistä kosketusta lapseen ja ovat lapsen senhetkisen tahtotilan vastaisia.
Kouluissa, työharjoittelussa ja armeijassa näkee nykyään paljon vetelyksiä, joille ei ole asetettu koskaan minkäänlaisia rajoja. Vanhemmat ovat - usein lapsen parasta tarkoittaessaan - tehneet hänelle tuhoisan palveluksen. Onneksi suurin osa heistä pelastuu hyvien kavereiden esimerkin, joidenkin välittävien viranomaisten tai puhtaan sattuman ansiosta. Tytöt yleensä järkiintyvät aikaisemmin kuin pojat, joille armeija on usein viimeinen oljenkorsi. Harmillista on, että sivareiksi menevät yleensä vain ne harvinaiset tapaukset, joille armeija tekisi oikeasti hyvää.
Lasten kasvattaminen on johdonmukaista ja kovaa työtä, jossa ihmistaimelle on asetettava rajat. Mikä tässä on kukkahattutädeille niin vaikeaa ymmärtää? Tehkää ensin lapsi ja kasvattakaa hänet kunnon veronmaksajaksi, niin sitten teillä on oikeus neuvoa muita kasvatuksessa.
Tärkeintä on, että lapsella on aina aikuinen, jonka luo hän voi tulla, jolla on hänelle aikaa ja jolle voi kertoa mistä tahansa mieltä painavasta asiasta. On tietysti hetkiä, jolloin on pakko hoitaa ensin jokin kiireellinen asia. Silloin lapselle on sanottava, että odota hetki ja selitettävä miksi.
Jos lapseen luottaa ja hänelle antaa reilusti vapauksia, hän luottaa myös itseensä. Ja kun hänelle annetaan myös tiukat rajat, hän tietää että aikuinen on luotettava. Paljon vapauksia ja tiukka kuri - siinä yleispätevä ohje kasvatukseen.
Tunnetusti ”parhaita” lasten kasvattajia ovat ne, joilla ei ole omia lapsia. Neuvoja ja etenkin paheksuntaa vanhemman vääristä kasvatusmetodeista tulee kukkahattutädeiltä enemmän kuin tarpeeksi. Etenkin kun huomioi, että kukkahattutädeiltä saatavien kasvatusohjeiden sopiva määrä olisi nolla. Eiköhän meillä jokaisella ole suvussa joku vanhapiikatäti, jonka besserwisseriys lasten kasvattamisen suhteen on todella ärsyttävää. Näihin täteihin tepsii joskus se, että heidän hoteisiinsa lähetetään viikoksi muutama kakara. Osa on jopa tälle shokkihoidolle immuuneja ja lopuissakin nautitun lääkkeen vaikutus laimenee vähitellen, joten kuuri on uusittava säännöllisin väliajoin.
Ilman sen kummempaa tilastotietoa aiheesta väitän, että naisvaltaisista ammateista opettajien keskuudessa on suhteettoman paljon naimattomiksi jääneitä naisia. (Hassua kyllä, poikamieheksi jääneitä opettajia on vastaavasti suhteettoman vähän.) Äkkiseltään luulisi, että tällaiset vanhapiikaopettajat ovat varsinaisia kukkahattutätejä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Siperia on opettanut. He työskentelevät päivittäin niiden äidin pikku kullanmurujen, jotka usein ovatkin varsinaisia riiviöitä, kanssa. Hössöttäviä pullamössökasvatusohjeita ei heiltä irtoile pyytämättä, toisin kuin muissa ammateissa toimivilta kollegoiltaan.
Toista ovat sitten sosiaalivirkailijat. Hekin ovat lasten kanssa tekemisissä, mutta heillä ja opettajilla on yksi oleellinen ero. Opettajat ovat vastuussa lapsista ja näkevät heistä sekä parhaat että pahimmat puolet. Sosiaalivirkailijat ovat yleensä lasten kanssa vain vanhempien läsnä ollessa tarkasti rajatuissa tilanteissa. Jos omia lapsia ei ole, käsitys lasten kasvatuksesta on peräisin kasvatustieteen oppikirjoista. Enemmistö niistä taas on kelvottomia kaikkeen mahdolliseen. Ne kun ovat yleensä painettu kiillotetulle paperille, vain vähemmistö kelpaa jollakin tavoin saunan pesän sytykkeeksi.
Eräs tuntemani naisopettaja (kyllä, kuusikymppinen vanhapiika) kertoi vuosien varrella huomanneensa häiriköiden tulevan kaikista mahdollisista sosiaaliryhmistä, mutta tiettyjä ammatteja edustavien vanhempien lasten olevan yliedustettuina. Luonnollisesti häiriköiden joukossa oli suhteettoman paljon lapsia, joiden vanhemmat olivat tavalla tai toisella syrjäytyneitä, mutta näennäisesti ns. hyvistä perheistä lähtöisin olleet häirikkölasten vanhemmat tulivat neljästä ammattiryhmästä:
1) Liike-elämän isot johtajat. Näiden lapsista vain harvat ovat ongelmatapauksia ja poikkeuksetta poikia. Johtuu luultavasti siitä, että isällä ei ollut aikaa pojalle tai poika ei kykene täyttämään isän odotuksia. Öykkäreitä ja koulukiusaajia.
2) Papit. Jako aika tarkkaan kahtia. Toinen puoli kilttiä ja kunnollista, toinen puoli kapinoivaa häiriköintiä. Eivät tee pahaa muille, mutta epäluotettavia ja moraalittomia. Liukkaita ja niljakkaita, erityisen hankalia siksi että ovat yleensä tavallista fiksumpia.
3) Sosiaali- ym. virkailijat. Osa ihan tavallisia keskiarvokoululaisia, mutta osa täysiä vetelyksiä. Ryhti kuin keitetyllä spagetilla, laiskoja ja älyltään keskinkertaisia. Mikään järkipuhe ei tehoa eikä saa ryhdistäytymään.
4) Psykiatrit ja psykologit. Valtaosa lapsista patalaiskoja, saamattomia ja keskimääräistä älykkäämpiä. Pinnareita, kurittomia ja kyvyttömiä ottamaan muita huomioon.
Mikä on sitten mennyt kasvatuksessa pieleen? Ja kääntäen, mikä on mennyt hyväkäytöksisten, koulussa ja harrastuksissa menestyvien kasvatuksessa oikein?
Ei ole olemassa varmaa reseptiä. Kaikki ihmiset ovat jo geeniensä takia erilaisia. Jos kasvattaa kaksi lasta täsmälleen identtisissä oloissa, ei heistä tule käytökseltään identtisiä. Nyrkkisääntö on taas kerran Pareton lain
mukaelma: hyvin kasvatetuista lapsista 20 % kasvaa kieroon joka tapauksessa, kun taas huonosti kasvatetuista kieroon kasvaa 80 %.
Kasvatuksessa asetetaan usein vastakkaisiksi vaihtoehdoiksi kurin pitäminen ja vapauksien myöntäminen. Kuri ja vapaus eivät kuitenkaan ole toisilleen vastakkaisia. Tässä erehtyminen on useimpien ns. hyvistä perheistä tulevien häirikkönuorten kieroon kasvamisen syy.
Kurin vaihtoehdot ovat: tiukka ja löysä.
Vapauksien vaihtoehdot ovat: paljon ja vähän.
Näistä saamme neljä eri vaihtoehtoa, joiden mukaan lasten kasvatuksen perusperiaate voidaan valita:
1) Tiukka kuri ja vähän vapauksia
2) Löysä kuri ja vähän vapauksia
3) Löysä kuri ja paljon vapauksia
4) Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Tarkastellaan vaihtoehtoja ja niiden seurauksia käytännössä yksi kerrallaan. Otetaan tutkittavaksi skenaarioksi tilanne, jossa lapsi ~6 vuotta on ollut jonkin aikaa yksin kotona. Hän on ottanut keittiön kaapista palan voipaperia ja sinitarraa, kiinnittänyt paperin eläinkirjaansa ja alkanut piirtää värikynillä läpi kirjan kuvaa.
1. Tiukka kuri ja vähän vapauksia
Tämä on se, mitä yleensä tarkoitetaan ”perinteisellä kasvatuksella”. Kun vanhempi tulee kotiin ja huomaa lapsen käyneen keittiön kaapilla ilman lupaa, seuraa rangaistus. Tavarat paikoilleen ja pentu puoleksi tunniksi nurkkaan häpeämään. (Jos hän on onnistunut sotkemaan kirjaa tai tehnyt muuta vahinkoa, niin ennen muinoin käytiin vielä hakemassa koivunvitsa.)
Periaate: lapsella ei ole lupaa tehdä muuta kuin sellaisia asioita, jotka hänelle on erikseen sallittu. Jos hän tätä sääntöä rikkoo, seuraa rangaistus.
Seuraus: Lapsi on kyllä hyväkäytöksinen, mutta hänestä kehittyy arka ja kyvytön oma-aloitteisuuteen. Aikuisiällä hän on itsestään epävarma, kärsii huonosta itsetunnosta ja ahdistuksesta. Tunnollinen työntekijä, mutta ei suunnannäyttäjä.
2. Löysä kuri ja vähän vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin lapselle todetaan ”no mitä sinä nyt olet taas mennyt tekemään, jäkäjäkäjäkä”, mutta ei rangaista eikä edes välttämättä kielletä jatkamasta.
Periaate: lapsella on paljon kiellettyjä asioita, mutta kieltojen rikkomisesta ei ole seuraamuksia.
Seuraus: Tämä kasvatusmenetelmä on lapsen tulevaisuuden kannalta kaikkein tuhoisin. Lapselta on riistetty turvallisuus, joka syntyy aikuisen vastuunotosta. Hän oppii, että sääntöjen rikkomisesta ei ole mitään seurauksia. Ei kestä kovin kauan, kunnes hän antaa jäkätyksen mennä oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos. Kun ei joudu vastuuseen teoistaan, hän kulkee läpi yhdeksänvuotisen kunnallisen päivähoidon (= peruskoulu), jossa häntä ei myöskään saada kuriin ja mahdollisesti valmistuu johonkin ammattiin. Työelämässä iskee sitten shokki, jos työhön koskaan pääsee.
3. Löysä kuri ja paljon vapauksia
”Ai kun kiva, olet keksinyt uuden leikin. Eikä se mitään haittaa, että tulit samalla piirtäneeksi tapettiin uudet kuviot.”
Periaate: jos jotain ei ole kielletty, se on sallittu. Ja jos jokin on kielletty, sen rikkomisesta ei rangaista vaan yritetään ohjata sanallisesti.
Seuraus: Lapsi on varsinainen pikku riiviö kaikkien muiden kuin vanhempiensa mielestä. Koulussa hän saattaa olla melkoinen terroristi. Mutta iän myötä tilanne yleensä muuttuu. Kun nuori aikuistuu, hän oppii empaattisuuden ja toisten huomioon ottamisen. Ainakin yleensä. Joka tapauksessa hänestä tulee itsevarma ihminen. Jos empatiagambiitti onnistuu, jopa muutenkin kunnon kansalainen. Jos ei, niin itsetietoinen – mahdollisesti menestyväkin – mulkvisti.
4. Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin hän sanoo, että tuo olikin hyvä idea. Mutta älä tee niin jatkossa, koska keittiön kaapeissa voi olla vaarallisiakin tavaroita etkä vielä hallitse niiden käyttöä. Jos lapsi seuraavan kerran tekee samoin, rangaistus seuraa.
Periaate: vanhemmat ovat miettineet tarkkaan, mitä kaikkea lapselle voi sallia ja sallivat mahdollisimman paljon. Jos lapsi poikkeaa sallituista rajoista, hänelle selitetään miksi niin ei saa tehdä ja rankaistaan tarvittaessa.
Seuraus: Lapsi oppii, että vanhemmat luottavat häneen salliessaan hänelle paljon asioita. Hän myös oppii, että hänellä on selkeät rajat. Nuorena hän ei kapinoi yhtä paljon kuin ikätoverinsa, koska tietää säännöt. Aikuisena hän tulee toimeen esimiestensä kanssa menettämättä silti oma-aloitteisuuttaan.
Paras vaihtoehto lasten kasvattamiseen on antaa mahdollisimman paljon vapauksia mutta pitää tiukasti kiinni asetetuista rajoista. Systeemiä voisi kuvata siten, että seinät ovat kaukana toisistaan ja katto korkealla, mutta ne ovat joustamatonta materiaalia.
Vaikka kasvattaisikin lapset samalla periaatteella, tarvitaan aina yksityiskohtaista säätöä. Kaikki lapset, jopa samassa sisarusparvessa, ovat synnynnäisesti erilaisia yksilöitä. (Tämä ei takuulla ollut yllätys kenellekään, jolla on enemmän kuin yksi lapsi.) Yhdelle pitää sanoa napakasti, toiselle hienovaraisesti. Yhdelle riittää yksi opetus, toiset ovat jästipäisempiä.
On olemassa yksi elämän realiteetti, joka ei ole kukkahattutädeille koskaan valjennut. Jokainen järjestelmä perustuu voimankäyttöoikeuteen. Yhteiskunnassa väkivallan monopoli on hallituksella, jonka määräysvallassa ovat armeija, poliisi ja vankeinhoito. Jos yhteiskunta menettää väkivaltamonopolinsa, seurauksena on anarkia. Eikä tällä tarkoiteta sellaista anarkiaa, jota työmarkkinatukivallankumoukselliset kuvittelevat, vaan ihan oikeaa anarkiaa.
Samoin on perheessä. Siellä väkivaltamonopoli kuuluu vanhemmille. Tiedoksi kukkahatuille: lapset ovat synnynnäisesti moraalittomia anarkisteja, jotka oppivat ihmistavoille vain kasvattamalla. Lasta tulee ohjata neuvoin ja ennen kaikkea esimerkillä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Jokainen lapsi kapinoi jossain vaiheessa, viimeistään alle kaksivuotiaana. Tällöin on pakko (jos halutaan kodin arvoesineiden pysyvän ehjinä ja lapsen jäävän henkiin eli olemaan juoksematta autotielle päättömästi) turvautua voimankäyttöön. Voimankäytöllä ei tarkoiteta lyömistä ja piiskaamista, vaan fyysisen voiman käyttöä riehumisen estämiseen ja asioiden hoitamiseen. Kun lapsi riehuu itkupotkuraivarissa, hänestä on pideltävä tiukasti kiinni. Kun hän ei halua pukea talvella riittävästi vaatteita, on käytettävä voimaa. Selitykset eivät auta. Niiden aika tulee sitten parin minuutin tai parin vuoden kuluttua. Sitä ennen lapsen on opittava, että tietyt asiat on hoidettava ja tiettyjä asioita ei saa tehdä. Rauhoittumisen jälkeen se on hänelle tehtävä. Voi olla, että hän ei sitä vielä ymmärrä. Silloin vanhemmalla on oltava riittävästi kärsivällisyyttä siihen, että seuraavalla kerralla hän jaksaa menetellä samoin: käyttää voimaa vain sen verran kuin on pakko ja selittää asia uudelleen. Kyllä ymmärrys aikanaan tulee.
Kuten jokainen vanhempi tietää, on uskomatonta millainen voima, notkeus ja rimpuilukyky on kolmivuotiaalla. Vanhemmallekin tulee hiki, kun vääntelehtivää lasta pitää paikoillaan ja yrittää estää vahingoittamasta itseään, muita ja ympäristöä. Tuolloin on pystyttävä taas kerran hillitsemään itsensä. Lapsi on lähetettävä yksin jakkaralle istumaan ja miettimään, tarvittaessa napsautettava vaikka kiinni auton turvaistuimeen jos ei muuten pysy paikallaan. Kyllä oppi aikanaan perille menee. Ja ennen muuta lapsen kanssa on puhuttava, selitettävä mitä hän teki väärin ja miten asia on hoidettava. Mutta vasta hänen (ja vanhemman) rauhoituttua.
Jos lapsen kanssa ei käytä häntä kohtaan koskaan mitään fyysisiä voimakeinoja, en usko yhdenkään lapsen elävän viisivuotiaaksi asti. Fyysisiksi keinoiksi lasketaan tässä yhteydessä kaikki sellaiset teot, jotka edellyttävät fyysistä kosketusta lapseen ja ovat lapsen senhetkisen tahtotilan vastaisia.
Kouluissa, työharjoittelussa ja armeijassa näkee nykyään paljon vetelyksiä, joille ei ole asetettu koskaan minkäänlaisia rajoja. Vanhemmat ovat - usein lapsen parasta tarkoittaessaan - tehneet hänelle tuhoisan palveluksen. Onneksi suurin osa heistä pelastuu hyvien kavereiden esimerkin, joidenkin välittävien viranomaisten tai puhtaan sattuman ansiosta. Tytöt yleensä järkiintyvät aikaisemmin kuin pojat, joille armeija on usein viimeinen oljenkorsi. Harmillista on, että sivareiksi menevät yleensä vain ne harvinaiset tapaukset, joille armeija tekisi oikeasti hyvää.
Lasten kasvattaminen on johdonmukaista ja kovaa työtä, jossa ihmistaimelle on asetettava rajat. Mikä tässä on kukkahattutädeille niin vaikeaa ymmärtää? Tehkää ensin lapsi ja kasvattakaa hänet kunnon veronmaksajaksi, niin sitten teillä on oikeus neuvoa muita kasvatuksessa.
Tärkeintä on, että lapsella on aina aikuinen, jonka luo hän voi tulla, jolla on hänelle aikaa ja jolle voi kertoa mistä tahansa mieltä painavasta asiasta. On tietysti hetkiä, jolloin on pakko hoitaa ensin jokin kiireellinen asia. Silloin lapselle on sanottava, että odota hetki ja selitettävä miksi.
Jos lapseen luottaa ja hänelle antaa reilusti vapauksia, hän luottaa myös itseensä. Ja kun hänelle annetaan myös tiukat rajat, hän tietää että aikuinen on luotettava. Paljon vapauksia ja tiukka kuri - siinä yleispätevä ohje kasvatukseen.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Sivallus XLIV
Jos pienet vihreät miehet (en tarkoita Osmo Soininvaaraa) vierailevat maapallolla lentävillä lautasilla, yksi asia on varma: heillä on todella mahtava huumorintaju. Miksi muuten he paljastaisivat itsensä vain sellaisille täyskaheleille, joita ei kukaan normaalijärkisen kirjoissa oleva ota vakavissaan.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Uskottavampaa politiikkaa
Ironmistressin blogista löytyi hulvaton musiikkivideolinkki ja jutun kommenteista vielä pari lisää. Näistä tuli mieleeni taannoin löytämäni Tyttökullat-remix USA:n pressanvaaleista alkuperäisin äänin...
lauantai 19. syyskuuta 2009
Savua ilman tulta
Tupakkalakiin muutoksia pohtinut työryhmä jätti taannoin esityksensä peruspalveluministeri Paula Risikolle. Esitetyt muutokset ovat osa projektia, jonka tavoitteena on tehdä Suomesta tupakaton maa vuoteen 2040 mennessä. Työryhmä esitti mm. tupakoiden siirtämistä kauppojen hyllyiltä tiskin alle ja nuuskan täyskieltoa. Isoimmat otsikot tulivat esityksestä, joka kieltäisi tupakoinnin autossa, jossa on alaikäisiä matkustajia.
Perusteluna ovat tutkimustulokset, joiden mukaan yhdenkin savukkeen polttaminen autossa - tai missä tahansa umpinaisessa tilassa - on läsnäolijoille vaarallisempaa kuin tupakansavu baareissa tai ravintoloissa. Kuten hyvin tiedetään, tupakointi näissä tiloissa on jo kielletty.
Esitetty autotupakointikielto on periaatteessa hyvä ajatus. Vastustan silti esitystä sen nykyisessä muodossa. Jos vaihtoehdoiksi asetetaan nykyinen sallittu autotupakointi ja sen kieltäminen esityksen mukaisesti, kannatan lain pitämistä ennallaan. Lakiesitys on näet omiaan rapauttamaan yleistä lainkuuliaisuutta. Laki olisi vain moraalinen eli autossa tupakoinnista ei olisi mitään rangaistusseuraamusta. Jos poliisi pysäyttää ja kehottaa sammuttamaan savukkeen, koska takapenkillä on lapsikatras, ei sauhuttelijan tarvitse niin tehdä.
Mitä hyötyä on laista, jonka rikkomisesta ei ole mitään seuraamuksia?
Lain tulee olla kunnioittamisen arvoinen. Jos laittomuudesta ei seuraa rangaistusta, kansalaisten yleinen lainkuuliaisuus vähenee.
Oikea lakiesitys olisi määrännyt autossa tupakoinnista rikesakon. Olisi pistänyt miettimään kahdesti, ennen kuin tyrkkää savukkeeseen tulen ja myrkyttää lapsia. Semmoinen satasen tai edes viidenkympin rikesakko olisi tehokas pelote.
Suhtautuminen tupakointiin on kiristynyt uskomattomalla tavalla viime vuosikymmeniä. Muistan vielä lapsuudesta, kun kotiin ilmestyi naapurin piippumies. Häntä varten piti aina kaivaa tuhkakuppi esiin, kun piippu syttyi joka tapauksessa. Koti löyhkäsi pari päivää jälkeenpäin, mutta siihen aikaan olisi ollut hyvien tapojen vastaista kieltää vieraalta tupakointi, vaikka kotona kukaan ei polttanutkaan. Linja-autoissa käry oli uskomaton. Etupenkeissä ei saanut polttaa, mutta ei se mitään auttanut, savu kiersi takapenkeiltä hyvin tehokkaasti.
Tuolloin ei olisi voinut edes kuvitella, kuinka paljon tupakointia tullaan rajoittamaan tähän päivään mennessä. Tupakan myynnille on tullut ikäraja, ensin 16, nyt 18 vuotta. Tupakointi julkisissa kulkuneuvoissa on kielletty. Edes ravintoloissa ei saa polttaa, mikä olisi vielä kymmenenkin vuotta sitten tuntunut uskomattomalta.
Kun laki ravintolatupakoinnista tuli voimaan, sanomalehden katugallupissa kyseltiin, vainotaanko tupakoitsijoita jo liikaa. Harmitti, kun en osunut vastaajien joukkoon. Vastaukseni olisi ollut: "Ei vainota liikaa, koska heitä on vielä jäljellä."
Kaikki tupakkalain rajoitukset eivät silti ole olleet onnistuneita. Tupakan myyntiin liittyvät ikärajat ovat suurelta osin fiaskoja. Testeissä on havaittu, että ainakin muutama vuosi sitten tupakkaa sai helposti ostettua alaikäisenä. Eikä tupakan välittäminen alaikäiselle ole rikos, toisin kuin alkoholin. Aika monet vanhemmat ostavat lastensa tupakat.
Ikärajan asettamisessa kävi kuten niin usein ennenkin; se, mikä on kiellettyä tiettyyn ikään asti, tulee nuorten keskuudessa aikuisuuden merkiksi. Tupakasta tuli statussymboli, rohkeuden merkki. Tupakanpoltto aloitetaan, jotta vaikutettaisiin vanhemmilta - tai sitten kapinoinnin takia. Tärkein syy on tietysti ryhmäpaine: "etpäs uskalla kokeilla tupakkaa" on ollut monelle tupakoitsijalle sen ensimmäisen röökin sytyttämisen motivaatio.
Jos ikärajoja oikeasti valvottaisiin, tupakointi romahtaisi. Olisi mielenkiintoista tavata yksikin tupakoitsija, joka on aloittanut paheensa vasta 18 vuotta täytettyään. Jos siihen mennessä ei ole ruvennut idiootiksi, on järkeä tullut sen verran paljon päähän ettei enää aloitakaan.
Tosin erityisesti nuorilla naisilla on tapana laskea itsensä tupakoimattomaksi, jos "polttaa vain satunnaisesti".
Kerran minulta kysyttiin, eivätkö tupakointikiellot ole jo liian vaativia ja sekavia. Eikö tupakointi ole kielletty jo liian monessa paikassa. Vastasin että näin on. Riittäisi, kun se kiellettäisiin vain yhdessä ainoassa paikassa: Suomessa.
Tupakkakieltojen vastustajat perustelevat usein kantaansa yksilönvapaudella ja sillä, ettei rasvaisia ruokia tai sokerijuomiakaan ole kielletty, alkoholista puhumattakaan. Ero on kuitenkin huomattava: kukaan ei tunge kurkustani väkipakolla alas alkoholia, limpparia tai rasvamakkaraa (viimeisen niistä teen itse), mutta tupakansavun löyhkää joudun haistamaan joka kerran, kun ohi kulkee tupakoitsija - poltti tämä tai ei, sillä löyhkä on ja pysyy pitkään.
Siinä mielessä onkin käsittämätöntä, että nuuskan myynti on kiellettyä ja tupakan sallittua. En silti kannata nuuskan sallimista. Nuuskaaja ei haise, ellei mene liian lähelle. Nuuskasta ei yleensä ole meille nuuskaamattomille muuta kuin esteettistä haittaa, kun mällejä löytyy sieltä täältä. Siisteys muuten onkin yksi hyvä syy kieltää tupakka. Menkää ulos kävelemään ja katsokaa, mitä on lojuvien roskien joukossa. Valtaosa koostuu tupakkatuotteista: tulitikut ovat harmittomia, mutta tupakka-askeja näkyy paljon, tumppeja vielä enemmän. Kivaa, kun pikkulapsi yrittää laittaa suuhunsa maasta löytämänsä tupakantumpin. Onneksi en ole vielä koskaan nähnyt sitä idioottia, joka heittää tumppinsa leikkipuistossa maahan - pakottaisin hänet syömään sen itse.
Väitetään jopa, että marihuana olisi tupakkaa vaarattomampaa ja jos tupakka on sallittua, pitäisi marihuanankin olla. Tässä on huomattava, että jos tupakka keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin välittömästi. Tupakan tiedettiin jo 1994 sisältävän 599 haitallista kemikaalia. Jos joku esittäisi tupakan laillistamista nyt, valkotakkiset miehet tulisivat hakemaan.
Vaikka tupakan haitat ovat yleisesti tiedossa, valistus ei yksinkertaisesti tehoa kaikkiin. Luulin nuorena ja naiivina, että tehoaisi. Silmäni avautuivat armeija-aikana. Kökimme tien varressa sormi kylkimiinan laukaisimella taisteluparini vedellessä tupakkaa. Olimme takuulla saaneet molemmat riittävissä määrin tupakanvastaista valistusta. Totesin, että lähden viikonloppuna enoni hautajaisiin. Siinä meni suvun viimeinen tupakoitsija, kuoli keuhkosyöpään. Kaveri puhalsi savut ja totesi hitaasti: "Paskapuhetta, että tupakoinnista mitään vaaraa olisi. Mun vaari on polttanut koko ikänsä ja on jo 80 vuotta."
Silloin tajusin, että ihminen osaa kyllä valehdella itselleen loputtomiin, jos vain haluaa. Tupakoitsijat saattavat jopa meuhkata muista syöpäriskeistä, mutta polttavat silti. Taannoin nousi kohu perunalastujen sisältämästä akryyliamidista. Lupasin tuolloin, että jos kymmenessä megapussillisessa perunalastuja on enemmän syöpäriskiä kuin yhdessä savukkeessa, niin syön hatullisen sitä itseään - enkä tarkoita perunalastuja. Ei tarvinnut syödä.
Tupakoinnista ei ole minkäänlaista hyötyä kenellekään. Joka ainoassa asiassa tupakoitsijat menestyvät huonommin kuin tupakoimattomat. Kymmenen minuutin nettihaulla satunnaisesti vastaan tulleita linkkejä:
Tupakoitsijoilla on huonommat hampaat.
Crohnin tauti on tupakoitsijoilla vaikeampi hoitaa.
Tupakoitsijoiden virtsassa on kymmenkertainen määrä PAH-yhdisteitä.
Tupakoitsijoilla on enemmän selkävaivoja.
Tupakoivien naisten raskaudet ovat paljon riskialttiiimpia.
Tupakoitsijat ovat lihavampia, mikä on terveysriski sinänsä.
Tupakoitsijat menestyvät huonommin opinnoissaan.
Tupakoitsijat tulevat työnantajille kalliimmaksi.
Tupakoitsijoilla on pienemmät ansiotulot.
Tupakoitsijat menestyvät huonommin liikunnassa.
Ja seuraavassa onnistuneet nettihaut asioista, joissa tupakoitsijat menestyvät paremmin kuin tupakoimattomat:
Tyhjää täynnä.
No okei, on tunnustettava, että tupakoitsijat sairastuvat Alzheimerin tautiin harvemmin kuin tupakoimattomat. Tämä johtuu kahdesta syystä:
1) Suuri osa tupakoitsijoista on ehtinyt kuolla, ennen kuin sairastuisi.
2) Suurin osa tupakoitsijoista on niin tyhmiä, että ero ennen ja jälkeen Alzheimeria on vaikea diagnosoida.
On toki typerää toivoa, että tupakoinnin täyskielto tulisi voimaan. Tietysti sellainen olisi järkevä, mutta se edellyttäisi melkoista muutosta yhteiskunnallisissa rakenteissa. Toisaalta ei se kovin vaikea olisi toteuttaa: koulutettaisiin pikaisesti oto-tupakkapoliiseja (ilmoittaudun vapaaehtoiseksi), jotka kirjoittaisivat vaikka 200 euron rikesakon joka kerta, kun näkisivät tupakoitsijan.
Jostakin on kuitenkin aloitettava. Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta vauhtia on kiristettävä. Seuraavassa muutamia ehdotuksia (ehdotusten 1-4 rikkomisesta on määrättävä em. 200 euron rikesakko / kerta):
1) Tupakointi on kiellettävä parvekkeilla.
2) Jokaisella maanomistajalla on oltava oikeus kieltää tupakointi omistamallaan maa-alalla (koskee myös vuokratontteja).
3) Tupakointi alle 10 metrin etäisyydellä tupakoimattomasta ihmisestä on kiellettävä.
4) Tupakointi työaikana on kiellettävä.
5) Työlainsäädäntöä on muutettava siten, että työhönottotilanteessa haastateltavalta on voitava kysyä tupakoinnista. Jos hän ilmoittaa olevansa tupakoitsija, hän ei saa valittaa mihinkään instanssiin syrjinnästä pätevyyden, sukupuolen tms. perusteella, mikäli työhön valitaan tupakoimaton. Samaten työnantajalle on myönnettävä oikeus erottaa itsensä tupakoimattomaksi ilmoittanut työntekijä välittömästi ilman muita syitä, mikäli tämä paljastuu tupakoitsijaksi.
6) Turvapaikanhakija on karkotettava välittömästi Suomesta, mikäli hän tupakoi. Tämä ratkaiseekin valtaosan turvapaikkaongelmista ainakin näin silmämääräisesti katsoen.
7) On otettava käyttöön järjestelmä, joka palkitsee itsensä terveenä pitävät kansalaiset.
Perusteluna ovat tutkimustulokset, joiden mukaan yhdenkin savukkeen polttaminen autossa - tai missä tahansa umpinaisessa tilassa - on läsnäolijoille vaarallisempaa kuin tupakansavu baareissa tai ravintoloissa. Kuten hyvin tiedetään, tupakointi näissä tiloissa on jo kielletty.
Esitetty autotupakointikielto on periaatteessa hyvä ajatus. Vastustan silti esitystä sen nykyisessä muodossa. Jos vaihtoehdoiksi asetetaan nykyinen sallittu autotupakointi ja sen kieltäminen esityksen mukaisesti, kannatan lain pitämistä ennallaan. Lakiesitys on näet omiaan rapauttamaan yleistä lainkuuliaisuutta. Laki olisi vain moraalinen eli autossa tupakoinnista ei olisi mitään rangaistusseuraamusta. Jos poliisi pysäyttää ja kehottaa sammuttamaan savukkeen, koska takapenkillä on lapsikatras, ei sauhuttelijan tarvitse niin tehdä.
Mitä hyötyä on laista, jonka rikkomisesta ei ole mitään seuraamuksia?
Lain tulee olla kunnioittamisen arvoinen. Jos laittomuudesta ei seuraa rangaistusta, kansalaisten yleinen lainkuuliaisuus vähenee.
Oikea lakiesitys olisi määrännyt autossa tupakoinnista rikesakon. Olisi pistänyt miettimään kahdesti, ennen kuin tyrkkää savukkeeseen tulen ja myrkyttää lapsia. Semmoinen satasen tai edes viidenkympin rikesakko olisi tehokas pelote.
Suhtautuminen tupakointiin on kiristynyt uskomattomalla tavalla viime vuosikymmeniä. Muistan vielä lapsuudesta, kun kotiin ilmestyi naapurin piippumies. Häntä varten piti aina kaivaa tuhkakuppi esiin, kun piippu syttyi joka tapauksessa. Koti löyhkäsi pari päivää jälkeenpäin, mutta siihen aikaan olisi ollut hyvien tapojen vastaista kieltää vieraalta tupakointi, vaikka kotona kukaan ei polttanutkaan. Linja-autoissa käry oli uskomaton. Etupenkeissä ei saanut polttaa, mutta ei se mitään auttanut, savu kiersi takapenkeiltä hyvin tehokkaasti.
Tuolloin ei olisi voinut edes kuvitella, kuinka paljon tupakointia tullaan rajoittamaan tähän päivään mennessä. Tupakan myynnille on tullut ikäraja, ensin 16, nyt 18 vuotta. Tupakointi julkisissa kulkuneuvoissa on kielletty. Edes ravintoloissa ei saa polttaa, mikä olisi vielä kymmenenkin vuotta sitten tuntunut uskomattomalta.
Kun laki ravintolatupakoinnista tuli voimaan, sanomalehden katugallupissa kyseltiin, vainotaanko tupakoitsijoita jo liikaa. Harmitti, kun en osunut vastaajien joukkoon. Vastaukseni olisi ollut: "Ei vainota liikaa, koska heitä on vielä jäljellä."
Kaikki tupakkalain rajoitukset eivät silti ole olleet onnistuneita. Tupakan myyntiin liittyvät ikärajat ovat suurelta osin fiaskoja. Testeissä on havaittu, että ainakin muutama vuosi sitten tupakkaa sai helposti ostettua alaikäisenä. Eikä tupakan välittäminen alaikäiselle ole rikos, toisin kuin alkoholin. Aika monet vanhemmat ostavat lastensa tupakat.
Ikärajan asettamisessa kävi kuten niin usein ennenkin; se, mikä on kiellettyä tiettyyn ikään asti, tulee nuorten keskuudessa aikuisuuden merkiksi. Tupakasta tuli statussymboli, rohkeuden merkki. Tupakanpoltto aloitetaan, jotta vaikutettaisiin vanhemmilta - tai sitten kapinoinnin takia. Tärkein syy on tietysti ryhmäpaine: "etpäs uskalla kokeilla tupakkaa" on ollut monelle tupakoitsijalle sen ensimmäisen röökin sytyttämisen motivaatio.
Jos ikärajoja oikeasti valvottaisiin, tupakointi romahtaisi. Olisi mielenkiintoista tavata yksikin tupakoitsija, joka on aloittanut paheensa vasta 18 vuotta täytettyään. Jos siihen mennessä ei ole ruvennut idiootiksi, on järkeä tullut sen verran paljon päähän ettei enää aloitakaan.
Tosin erityisesti nuorilla naisilla on tapana laskea itsensä tupakoimattomaksi, jos "polttaa vain satunnaisesti".
Kerran minulta kysyttiin, eivätkö tupakointikiellot ole jo liian vaativia ja sekavia. Eikö tupakointi ole kielletty jo liian monessa paikassa. Vastasin että näin on. Riittäisi, kun se kiellettäisiin vain yhdessä ainoassa paikassa: Suomessa.
Tupakkakieltojen vastustajat perustelevat usein kantaansa yksilönvapaudella ja sillä, ettei rasvaisia ruokia tai sokerijuomiakaan ole kielletty, alkoholista puhumattakaan. Ero on kuitenkin huomattava: kukaan ei tunge kurkustani väkipakolla alas alkoholia, limpparia tai rasvamakkaraa (viimeisen niistä teen itse), mutta tupakansavun löyhkää joudun haistamaan joka kerran, kun ohi kulkee tupakoitsija - poltti tämä tai ei, sillä löyhkä on ja pysyy pitkään.
Siinä mielessä onkin käsittämätöntä, että nuuskan myynti on kiellettyä ja tupakan sallittua. En silti kannata nuuskan sallimista. Nuuskaaja ei haise, ellei mene liian lähelle. Nuuskasta ei yleensä ole meille nuuskaamattomille muuta kuin esteettistä haittaa, kun mällejä löytyy sieltä täältä. Siisteys muuten onkin yksi hyvä syy kieltää tupakka. Menkää ulos kävelemään ja katsokaa, mitä on lojuvien roskien joukossa. Valtaosa koostuu tupakkatuotteista: tulitikut ovat harmittomia, mutta tupakka-askeja näkyy paljon, tumppeja vielä enemmän. Kivaa, kun pikkulapsi yrittää laittaa suuhunsa maasta löytämänsä tupakantumpin. Onneksi en ole vielä koskaan nähnyt sitä idioottia, joka heittää tumppinsa leikkipuistossa maahan - pakottaisin hänet syömään sen itse.
Väitetään jopa, että marihuana olisi tupakkaa vaarattomampaa ja jos tupakka on sallittua, pitäisi marihuanankin olla. Tässä on huomattava, että jos tupakka keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin välittömästi. Tupakan tiedettiin jo 1994 sisältävän 599 haitallista kemikaalia. Jos joku esittäisi tupakan laillistamista nyt, valkotakkiset miehet tulisivat hakemaan.
Vaikka tupakan haitat ovat yleisesti tiedossa, valistus ei yksinkertaisesti tehoa kaikkiin. Luulin nuorena ja naiivina, että tehoaisi. Silmäni avautuivat armeija-aikana. Kökimme tien varressa sormi kylkimiinan laukaisimella taisteluparini vedellessä tupakkaa. Olimme takuulla saaneet molemmat riittävissä määrin tupakanvastaista valistusta. Totesin, että lähden viikonloppuna enoni hautajaisiin. Siinä meni suvun viimeinen tupakoitsija, kuoli keuhkosyöpään. Kaveri puhalsi savut ja totesi hitaasti: "Paskapuhetta, että tupakoinnista mitään vaaraa olisi. Mun vaari on polttanut koko ikänsä ja on jo 80 vuotta."
Silloin tajusin, että ihminen osaa kyllä valehdella itselleen loputtomiin, jos vain haluaa. Tupakoitsijat saattavat jopa meuhkata muista syöpäriskeistä, mutta polttavat silti. Taannoin nousi kohu perunalastujen sisältämästä akryyliamidista. Lupasin tuolloin, että jos kymmenessä megapussillisessa perunalastuja on enemmän syöpäriskiä kuin yhdessä savukkeessa, niin syön hatullisen sitä itseään - enkä tarkoita perunalastuja. Ei tarvinnut syödä.
Tupakoinnista ei ole minkäänlaista hyötyä kenellekään. Joka ainoassa asiassa tupakoitsijat menestyvät huonommin kuin tupakoimattomat. Kymmenen minuutin nettihaulla satunnaisesti vastaan tulleita linkkejä:
Tupakoitsijoilla on huonommat hampaat.
Crohnin tauti on tupakoitsijoilla vaikeampi hoitaa.
Tupakoitsijoiden virtsassa on kymmenkertainen määrä PAH-yhdisteitä.
Tupakoitsijoilla on enemmän selkävaivoja.
Tupakoivien naisten raskaudet ovat paljon riskialttiiimpia.
Tupakoitsijat ovat lihavampia, mikä on terveysriski sinänsä.
Tupakoitsijat menestyvät huonommin opinnoissaan.
Tupakoitsijat tulevat työnantajille kalliimmaksi.
Tupakoitsijoilla on pienemmät ansiotulot.
Tupakoitsijat menestyvät huonommin liikunnassa.
Ja seuraavassa onnistuneet nettihaut asioista, joissa tupakoitsijat menestyvät paremmin kuin tupakoimattomat:
Tyhjää täynnä.
No okei, on tunnustettava, että tupakoitsijat sairastuvat Alzheimerin tautiin harvemmin kuin tupakoimattomat. Tämä johtuu kahdesta syystä:
1) Suuri osa tupakoitsijoista on ehtinyt kuolla, ennen kuin sairastuisi.
2) Suurin osa tupakoitsijoista on niin tyhmiä, että ero ennen ja jälkeen Alzheimeria on vaikea diagnosoida.
On toki typerää toivoa, että tupakoinnin täyskielto tulisi voimaan. Tietysti sellainen olisi järkevä, mutta se edellyttäisi melkoista muutosta yhteiskunnallisissa rakenteissa. Toisaalta ei se kovin vaikea olisi toteuttaa: koulutettaisiin pikaisesti oto-tupakkapoliiseja (ilmoittaudun vapaaehtoiseksi), jotka kirjoittaisivat vaikka 200 euron rikesakon joka kerta, kun näkisivät tupakoitsijan.
Jostakin on kuitenkin aloitettava. Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta vauhtia on kiristettävä. Seuraavassa muutamia ehdotuksia (ehdotusten 1-4 rikkomisesta on määrättävä em. 200 euron rikesakko / kerta):
1) Tupakointi on kiellettävä parvekkeilla.
2) Jokaisella maanomistajalla on oltava oikeus kieltää tupakointi omistamallaan maa-alalla (koskee myös vuokratontteja).
3) Tupakointi alle 10 metrin etäisyydellä tupakoimattomasta ihmisestä on kiellettävä.
4) Tupakointi työaikana on kiellettävä.
5) Työlainsäädäntöä on muutettava siten, että työhönottotilanteessa haastateltavalta on voitava kysyä tupakoinnista. Jos hän ilmoittaa olevansa tupakoitsija, hän ei saa valittaa mihinkään instanssiin syrjinnästä pätevyyden, sukupuolen tms. perusteella, mikäli työhön valitaan tupakoimaton. Samaten työnantajalle on myönnettävä oikeus erottaa itsensä tupakoimattomaksi ilmoittanut työntekijä välittömästi ilman muita syitä, mikäli tämä paljastuu tupakoitsijaksi.
6) Turvapaikanhakija on karkotettava välittömästi Suomesta, mikäli hän tupakoi. Tämä ratkaiseekin valtaosan turvapaikkaongelmista ainakin näin silmämääräisesti katsoen.
7) On otettava käyttöön järjestelmä, joka palkitsee itsensä terveenä pitävät kansalaiset.
Sivallus XLIII
Mikä on tämä lista?
Sija 3: A-olut
Sija 2: Keskiolut
Sija 1: SDP
Vastaus: Suomen kansan suurimmat kusettajat.
Sija 3: A-olut
Sija 2: Keskiolut
Sija 1: SDP
Vastaus: Suomen kansan suurimmat kusettajat.
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Sivallus XLII
Tässä taannoin muutettiin neekerinsuukon nimi pelkäksi suukoksi. Perusteluna oli, kuinkas muuten, nimen rasistisuus. Mutta n-sanan poistaminen makeisen nimestä oli vielä rasistisempaa; sehän tarkoitti, ettei kukaan halua neekerinsuukkoa, kun taas pelkkä suukko kelpaa kyllä.
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
Sivallus XLI
Miehen elämän parasta aikaa ovat kaksi ensimmäistä elinvuotta. Jos röyhtäilet, piereskelet tai tartut tissistä kiinni, sinua kehutaan reippaaksi pojaksi. Vaan teepä mitä tahansa näistä ollessasi vanhempi, niin saat osaksesi jyrkkää paheksuntaa.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Joukkue vai yksilö?
Vanha stereotypia: yksilölajien urheilijat ovat introvertteja eli sisäänpäin kääntyneitä, joukkuelajien urheilijat ekstrovertteja eli ulospäin suuntautuneita. Joukkuelajeissa ihmisen on tultava toimeen muiden kanssa eli oltava sosiaalinen, yksilölajeissa taas kyettävä toimimaan omillaan eli pystyttävä eristäytymään.
Stereotypian perustelut ovat järkeviä ja uskottavia. Tarkempaa tutkimusta väittämä ei kestä alkuunkaan. Koko asetelma ekstrovertti – introvertti on vain puolet totuudesta. Sosiaalisuusakselin rinnalle on otettava yhteistoiminnan, sosiaalisen luotettavuuden tai yhteisöllisyyden akseli. Kutsutaan tätä yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseliksi.
Tällä akselilla joukkuelajien ja yksilölajien urheilijat sijaitsevat useimmiten eri puolilla.
Joukkuelajien urheilijat ovat tribaaleja eli heimo-orientoituneita. Oman ”heimon” eli joukkueen jäseniä tuetaan, kun taas muut ovat ”vihollisia”, joita on tarkoitus kampittaa kaikin mahdollisin keinoin. Jako omiin ja vieraisiin ei tietenkään ole absoluuttinen: joukkuelajeissa tunnetaan hyvin nuorten ja uusien pelaajien initiaatioriitit, joiden suorittamisen jälkeen uusi jäsen on hyväksytty joukkueeseen. Sitä ennen häntä simputetaan ja kohdellaan alempiarvoisena. Vastaavasti vieraan joukkueen pelaajien kanssa voidaan kyllä pelin ulkopuolella olla joskus kavereita. Erityisen tunnettu ilmiö on NHL:n tappelijoiden keskinäinen suhde. Näitä nyrkkisankareita, jotka eivät välttämättä tiedä mailasta muuta kuin sen, että yleensä sitä pidetään lapa alaspäin, on joka joukkueessa yksi tai kaksi. Matsissa vastajoukkueiden goonit mäiskivät toisiaan nenä verillä ja lähtevät jälkeenpäin yhdessä kaljalle. Toiset pelaajat pitävät tappelijoita ihan omana rotunaan.
Yksilölajien urheilijat puolestaan kilpailevat useimmiten itseään, ei niinkään kilpailijoita vastaan. Jopa kilpailun aikana saatetaan auttaa vastustajaa. Tunnetuin esimerkki lienee Berliinin olympialaisten pituushyppy. ME-mies Jesse Owens oli astunut kaksi ensimmäistä karsintahyppyään yli ja loppukilpailuun pääsy oli viimeisestä hypystä kiinni. Ennen hyppyä Saksan Luz Long tuli neuvomaan askelmerkin kanssa. Owens selvisi ja voitti kultaa kilpailussa, josta tuli legenda. Ilman karsinnan onnistumista kultamitalisti olisi ollut Luz Long. Miehet ystävystyivät ja olivat kirjeenvaihdossa – musta mies ja vaalea arjalainen. Sota katkaisi yhteyden ja Long kaatui Sisiliassa 1943.
Yksilölajeissa kilpailu on armotonta, mutta siinä ei yleensä yritetä tehdä hallaa vastustajalle. Kisan aikana vastustaja yritetään voittaa suoriutumalla itse paremmin, ei saamalla vastustajaa suoriutumaan huonommin. Kisan jälkeen, jopa sen aikana, voidaan vastustajan kanssa olla hyviä kavereita.
Itselläni oli kesällä hauskaa, kun valmennettavalla oli kauden tärkein kisa. Tiesimme hänen olevan tilastoaikojaan paremmassa kunnossa ja päävastustajaksi katsottiin juoksija, jonka tilastoajat ja saavutukset olivat selvästi paremmat, mutta kesän tulokset olivat laskusuunnassa. Suunniteltu taktiikka piti pilkulleen, valmennettava iski muutamaa kierrosta ennen maalia täysin puun takaa, meni menojaan ja voitti etukäteen paremmaksi luullun parinkymmenen sekunnin marginaalilla. Kun sitten ehdin vartiopaikaltani takakaarteesta varusteteltan luo, niin eivätkös nämä kaksi siellä juttele kuin parhaat kaverit ikään. Eivätkä he olleet koskaan aiemmin edes tavanneet toisiaan.
Urheilumuodot voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään yksinkertaisen matriisin avulla. 2 x 2 -matriisissa on tietysti neljä ruutua, mutta neljännen ruudun tyyppiset lajit ovat harvinaisia.
Toisella akselilla on kilpailussa mukana olevien yksikköjen lukumäärä. Vaihtoehdot ovat kaksi tai useampi yksikkö. Esimerkiksi jalkapallo osuu ensimmäiseen ruutuun, koska joukkueita on kaksi, sadan metrin juoksu jälkimmäiseen, koska juoksijoita on useita. Toisella akselilla on joukkueeseen kuuluvien urheilijoiden lukumäärä. Vaihtoehdot ovat yksi tai useampi. Esimerkiksi nyrkkeily osuu ensimmäiseen ruutuun, koska nyrkkeilijä on kehässä yksin, kahdeksikkosoutu taas jälkimmäiseen, koska veneessä on yhdeksän urheilijaa.
Vaihtoehtoja voitaisiin nimittää seuraavasti:
Joukkueottelu (matriisissa (1, 2)): Kaikki joukkuepelit, kuten jääkiekko, lentopallo ja koripallo.
Yksilöottelu (matriisissa (1, 1)): Kamppailulajit, kuten paini, judo ja miekkailu.
Yksilömonikilpailu (matriisissa (2, 1)): Useimmat lajit, joissa suorituksia voidaan verrata jollain mittaustuloksella, kuten yleisurheilu, hiihto ja painonnosto.
Joukkuemonikilpailu (matriisissa (2, 2)): Yleensä edellisen muunnelma, kuten viestinjuoksu, mäkihypyn joukkuekilpailu tai etappipyöräily.
Joukkueottelussa urheilijat ovat yleensä heimo-orientoituneita tyyliin me ja muut. Suhtautuminen kilpakumppaneihin ja muihin omaan "heimoon" kuulumattomiin on usein negatiivista. Oman heimon jäseniä autetaan, tosin nuorempia simputetaan. Seurauksena on joukkuelajeille tyypillisen identiteetin kehittyminen: joukkuelajin urheilijat ovat usein epäluotettavia. Jos koulukiusaaja on urheilija, hän on lähes poikkeuksetta jääkiekkoilija.
Lajeihin hakeutuvat ovat yleensä perusluonteeltaan laumasieluja, halukkaita kuulumaan ryhmään ja kulkemaan sen mukana. Yhteistoimintakyvykkyys on ryhmän sisällä korkea. Siksi joukkuelajit ovat enimmäkseen miesten lajeja eivätkä naisten joukkuelajit yllä läheskään samaan suosioon. Samasta syystä henkisesti miesmäiset naiset hakeutuvat usein joukkuelajeihin. Tunnettu tosiasia on, että lesbojen osuus naisten joukkuelajeissa on moninkertainen normaaliväestöön nähden. Erityisesti naisten jääkiekko on tästä tunnettu. Kuulin kaskun, jonka mukaan naisten jääkiekkomaajoukkuetta yritettiin saada mukaan Seta:n Uskalla-kampanjaan. Homma kaatui kuitenkin heteropelaajien vastustukseen. Molemmat sanoivat jyrkästi ei.
Yksilöottelussa urheilijat ovat kurinalaisia individualisteja, jotka kunnioittavat vastustajiaan, mutta harvemmin ystävystyvät heidän kanssaan. Ystävyys on mahdollista yleensä eritasoisten urheilijoiden kanssa, esim. tenniksessä ATP-listan viides voi olla sadannen kaveri, mutta ei kuudennen. Joukkueurheilun kanssa yhteinen piirre on se, että kilpailu pyritään voittamaan sekä omalla suorituksella että häiritsemällä vastustajan suoritusta. Ero on siinä, että vastustajan suorituksen häiritseminen tapahtuu tiukasti sääntöjen puitteissa. Jääkiekossa sääntöjen vastaisesta väkivaltaisuudesta saa kahden minuutin jäähyn, budolajeissa lentää ulos koko dojolta.
Näihin lajeihin hakeutuvat ovat yleensä poikkeuksellisen kilpailuhenkisiä ja inhoavat häviämistä enemmän kuin varsinaisiin yksilölajeihin hakeutuvat. Tämä on puhdasta tilastomatematiikkaa: jos kilpailussa on kaksi osanottajaa, voiton todennäköisyys on 50 %, jos kymmenen, voiton todennäköisyys on 10 %. Usein yksilöotteluissa on oma ranking-järjestelmä, jossa nokkimisjärjestelmän voi heti todeta, kuten vyöasteet budolajeissa. Oman lajin puolta pidetään, muita lajeja katsotaan usein vähän kieroon.
Yksilömonikilpailussa urheilijat kilpailevat pääasiallisesti omaa itseään vastaan. Tavoitteena on saada mahdollisimman hyvä suoritus ja toivoa sitten, että se riittää tavoitteeksi asetettuun sijoitukseen. Vastustajan häiritseminen ei yleensä kuulu suunnitelmiin. Tämä onkin strategisesti järkevää, sillä jos kilpailija A keskittyy vastustajan B suorituksen häiritsemiseen, menevät C ja D sillä aikaa oikealta ohi.
Yksilölajeihin hakeutuvat ovat yleensä itsetunnoltaan vahvoja, koska heidän on kestettävä häviämistä. He eivät yleensä myöskään ole erityisen kilpailuhenkisiä, ainakaan yksilöotteluiden urheilijoihin verrattuna. He saattavat ystävystyä jopa pahimman kilpakumppaninsa kanssa ja avustaa tätä jopa kesken kilpailun.
Joukkuemonikilpailut ovat yleensä yksilömonikilpailulajien enemmän tai vähemmän keinotekoisia muunnelmia. Siksi niiden urheilijoista ei voi sanoa mitään erityistä, koska he ovat oikeasti muun lajin harrastajia.
Kun urheilulajien harrastajia tarkastelee sosiaalisuus - individuaalisuus ja yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseleilla, havaitsee saman nelijaon pätevän. Tässä sosiaalisuudella tarkoitetaan välitöntä sosiaalisuutta omassa ryhmässä, yhteisöllisyydellä luotettavuutta ja sopeutumista ympäröivään yhteiskuntaan. Joukkueottelujen harrastajat ovat sosiaalisia, mutta eivät yhteisöllisiä. Yksilöottelujen harrastajat ovat individualisteja ja tribaaleja. Yksilölajien harrastajat ovat individualisteja, mutta yhteisöllisiä. Loogisesti ajatellen, jos olisi olemassa oikeasti joukkuemonikilpailulajeja, niiden harrastajat olisivat luultavasti sosiaalisia ja yhteisöllisiä.
Tuhannen taalan kysymys kuuluu: minkä lajien harrastajat ovat yhteiskunnan kannalta parhaita kansalaisia? Olisiko niin, että sosiaalisuus ja yhteisöllisyys olisi suotavaa? Jos näin on, pitäisikö urheilun resursseja suunnata joukkovoiman suuntaan? Yhdysvalloissa esimerkiksi yliopistotason yleisurheilu on pääosin joukkuekilpailujen varaan rakennettu. Sama ilmiö oli vallalla vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten eurooppalaisessa ja erityisesti pohjoismaisessa yleisurheilussa maaottelujen hallitessa kilpailukalenteria. Pitäisikö palata entiseen ja tehdä yleisurheilusta - tämä esimerkkilajiksi otettuna - seuraottelujen muodossa joukkuekilpailu?
Stereotypian perustelut ovat järkeviä ja uskottavia. Tarkempaa tutkimusta väittämä ei kestä alkuunkaan. Koko asetelma ekstrovertti – introvertti on vain puolet totuudesta. Sosiaalisuusakselin rinnalle on otettava yhteistoiminnan, sosiaalisen luotettavuuden tai yhteisöllisyyden akseli. Kutsutaan tätä yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseliksi.
Tällä akselilla joukkuelajien ja yksilölajien urheilijat sijaitsevat useimmiten eri puolilla.
Joukkuelajien urheilijat ovat tribaaleja eli heimo-orientoituneita. Oman ”heimon” eli joukkueen jäseniä tuetaan, kun taas muut ovat ”vihollisia”, joita on tarkoitus kampittaa kaikin mahdollisin keinoin. Jako omiin ja vieraisiin ei tietenkään ole absoluuttinen: joukkuelajeissa tunnetaan hyvin nuorten ja uusien pelaajien initiaatioriitit, joiden suorittamisen jälkeen uusi jäsen on hyväksytty joukkueeseen. Sitä ennen häntä simputetaan ja kohdellaan alempiarvoisena. Vastaavasti vieraan joukkueen pelaajien kanssa voidaan kyllä pelin ulkopuolella olla joskus kavereita. Erityisen tunnettu ilmiö on NHL:n tappelijoiden keskinäinen suhde. Näitä nyrkkisankareita, jotka eivät välttämättä tiedä mailasta muuta kuin sen, että yleensä sitä pidetään lapa alaspäin, on joka joukkueessa yksi tai kaksi. Matsissa vastajoukkueiden goonit mäiskivät toisiaan nenä verillä ja lähtevät jälkeenpäin yhdessä kaljalle. Toiset pelaajat pitävät tappelijoita ihan omana rotunaan.
Yksilölajien urheilijat puolestaan kilpailevat useimmiten itseään, ei niinkään kilpailijoita vastaan. Jopa kilpailun aikana saatetaan auttaa vastustajaa. Tunnetuin esimerkki lienee Berliinin olympialaisten pituushyppy. ME-mies Jesse Owens oli astunut kaksi ensimmäistä karsintahyppyään yli ja loppukilpailuun pääsy oli viimeisestä hypystä kiinni. Ennen hyppyä Saksan Luz Long tuli neuvomaan askelmerkin kanssa. Owens selvisi ja voitti kultaa kilpailussa, josta tuli legenda. Ilman karsinnan onnistumista kultamitalisti olisi ollut Luz Long. Miehet ystävystyivät ja olivat kirjeenvaihdossa – musta mies ja vaalea arjalainen. Sota katkaisi yhteyden ja Long kaatui Sisiliassa 1943.
Yksilölajeissa kilpailu on armotonta, mutta siinä ei yleensä yritetä tehdä hallaa vastustajalle. Kisan aikana vastustaja yritetään voittaa suoriutumalla itse paremmin, ei saamalla vastustajaa suoriutumaan huonommin. Kisan jälkeen, jopa sen aikana, voidaan vastustajan kanssa olla hyviä kavereita.
Itselläni oli kesällä hauskaa, kun valmennettavalla oli kauden tärkein kisa. Tiesimme hänen olevan tilastoaikojaan paremmassa kunnossa ja päävastustajaksi katsottiin juoksija, jonka tilastoajat ja saavutukset olivat selvästi paremmat, mutta kesän tulokset olivat laskusuunnassa. Suunniteltu taktiikka piti pilkulleen, valmennettava iski muutamaa kierrosta ennen maalia täysin puun takaa, meni menojaan ja voitti etukäteen paremmaksi luullun parinkymmenen sekunnin marginaalilla. Kun sitten ehdin vartiopaikaltani takakaarteesta varusteteltan luo, niin eivätkös nämä kaksi siellä juttele kuin parhaat kaverit ikään. Eivätkä he olleet koskaan aiemmin edes tavanneet toisiaan.
Urheilumuodot voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään yksinkertaisen matriisin avulla. 2 x 2 -matriisissa on tietysti neljä ruutua, mutta neljännen ruudun tyyppiset lajit ovat harvinaisia.
Toisella akselilla on kilpailussa mukana olevien yksikköjen lukumäärä. Vaihtoehdot ovat kaksi tai useampi yksikkö. Esimerkiksi jalkapallo osuu ensimmäiseen ruutuun, koska joukkueita on kaksi, sadan metrin juoksu jälkimmäiseen, koska juoksijoita on useita. Toisella akselilla on joukkueeseen kuuluvien urheilijoiden lukumäärä. Vaihtoehdot ovat yksi tai useampi. Esimerkiksi nyrkkeily osuu ensimmäiseen ruutuun, koska nyrkkeilijä on kehässä yksin, kahdeksikkosoutu taas jälkimmäiseen, koska veneessä on yhdeksän urheilijaa.
Vaihtoehtoja voitaisiin nimittää seuraavasti:
Joukkueottelu (matriisissa (1, 2)): Kaikki joukkuepelit, kuten jääkiekko, lentopallo ja koripallo.
Yksilöottelu (matriisissa (1, 1)): Kamppailulajit, kuten paini, judo ja miekkailu.
Yksilömonikilpailu (matriisissa (2, 1)): Useimmat lajit, joissa suorituksia voidaan verrata jollain mittaustuloksella, kuten yleisurheilu, hiihto ja painonnosto.
Joukkuemonikilpailu (matriisissa (2, 2)): Yleensä edellisen muunnelma, kuten viestinjuoksu, mäkihypyn joukkuekilpailu tai etappipyöräily.
Joukkueottelussa urheilijat ovat yleensä heimo-orientoituneita tyyliin me ja muut. Suhtautuminen kilpakumppaneihin ja muihin omaan "heimoon" kuulumattomiin on usein negatiivista. Oman heimon jäseniä autetaan, tosin nuorempia simputetaan. Seurauksena on joukkuelajeille tyypillisen identiteetin kehittyminen: joukkuelajin urheilijat ovat usein epäluotettavia. Jos koulukiusaaja on urheilija, hän on lähes poikkeuksetta jääkiekkoilija.
Lajeihin hakeutuvat ovat yleensä perusluonteeltaan laumasieluja, halukkaita kuulumaan ryhmään ja kulkemaan sen mukana. Yhteistoimintakyvykkyys on ryhmän sisällä korkea. Siksi joukkuelajit ovat enimmäkseen miesten lajeja eivätkä naisten joukkuelajit yllä läheskään samaan suosioon. Samasta syystä henkisesti miesmäiset naiset hakeutuvat usein joukkuelajeihin. Tunnettu tosiasia on, että lesbojen osuus naisten joukkuelajeissa on moninkertainen normaaliväestöön nähden. Erityisesti naisten jääkiekko on tästä tunnettu. Kuulin kaskun, jonka mukaan naisten jääkiekkomaajoukkuetta yritettiin saada mukaan Seta:n Uskalla-kampanjaan. Homma kaatui kuitenkin heteropelaajien vastustukseen. Molemmat sanoivat jyrkästi ei.
Yksilöottelussa urheilijat ovat kurinalaisia individualisteja, jotka kunnioittavat vastustajiaan, mutta harvemmin ystävystyvät heidän kanssaan. Ystävyys on mahdollista yleensä eritasoisten urheilijoiden kanssa, esim. tenniksessä ATP-listan viides voi olla sadannen kaveri, mutta ei kuudennen. Joukkueurheilun kanssa yhteinen piirre on se, että kilpailu pyritään voittamaan sekä omalla suorituksella että häiritsemällä vastustajan suoritusta. Ero on siinä, että vastustajan suorituksen häiritseminen tapahtuu tiukasti sääntöjen puitteissa. Jääkiekossa sääntöjen vastaisesta väkivaltaisuudesta saa kahden minuutin jäähyn, budolajeissa lentää ulos koko dojolta.
Näihin lajeihin hakeutuvat ovat yleensä poikkeuksellisen kilpailuhenkisiä ja inhoavat häviämistä enemmän kuin varsinaisiin yksilölajeihin hakeutuvat. Tämä on puhdasta tilastomatematiikkaa: jos kilpailussa on kaksi osanottajaa, voiton todennäköisyys on 50 %, jos kymmenen, voiton todennäköisyys on 10 %. Usein yksilöotteluissa on oma ranking-järjestelmä, jossa nokkimisjärjestelmän voi heti todeta, kuten vyöasteet budolajeissa. Oman lajin puolta pidetään, muita lajeja katsotaan usein vähän kieroon.
Yksilömonikilpailussa urheilijat kilpailevat pääasiallisesti omaa itseään vastaan. Tavoitteena on saada mahdollisimman hyvä suoritus ja toivoa sitten, että se riittää tavoitteeksi asetettuun sijoitukseen. Vastustajan häiritseminen ei yleensä kuulu suunnitelmiin. Tämä onkin strategisesti järkevää, sillä jos kilpailija A keskittyy vastustajan B suorituksen häiritsemiseen, menevät C ja D sillä aikaa oikealta ohi.
Yksilölajeihin hakeutuvat ovat yleensä itsetunnoltaan vahvoja, koska heidän on kestettävä häviämistä. He eivät yleensä myöskään ole erityisen kilpailuhenkisiä, ainakaan yksilöotteluiden urheilijoihin verrattuna. He saattavat ystävystyä jopa pahimman kilpakumppaninsa kanssa ja avustaa tätä jopa kesken kilpailun.
Joukkuemonikilpailut ovat yleensä yksilömonikilpailulajien enemmän tai vähemmän keinotekoisia muunnelmia. Siksi niiden urheilijoista ei voi sanoa mitään erityistä, koska he ovat oikeasti muun lajin harrastajia.
Kun urheilulajien harrastajia tarkastelee sosiaalisuus - individuaalisuus ja yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseleilla, havaitsee saman nelijaon pätevän. Tässä sosiaalisuudella tarkoitetaan välitöntä sosiaalisuutta omassa ryhmässä, yhteisöllisyydellä luotettavuutta ja sopeutumista ympäröivään yhteiskuntaan. Joukkueottelujen harrastajat ovat sosiaalisia, mutta eivät yhteisöllisiä. Yksilöottelujen harrastajat ovat individualisteja ja tribaaleja. Yksilölajien harrastajat ovat individualisteja, mutta yhteisöllisiä. Loogisesti ajatellen, jos olisi olemassa oikeasti joukkuemonikilpailulajeja, niiden harrastajat olisivat luultavasti sosiaalisia ja yhteisöllisiä.
Tuhannen taalan kysymys kuuluu: minkä lajien harrastajat ovat yhteiskunnan kannalta parhaita kansalaisia? Olisiko niin, että sosiaalisuus ja yhteisöllisyys olisi suotavaa? Jos näin on, pitäisikö urheilun resursseja suunnata joukkovoiman suuntaan? Yhdysvalloissa esimerkiksi yliopistotason yleisurheilu on pääosin joukkuekilpailujen varaan rakennettu. Sama ilmiö oli vallalla vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten eurooppalaisessa ja erityisesti pohjoismaisessa yleisurheilussa maaottelujen hallitessa kilpailukalenteria. Pitäisikö palata entiseen ja tehdä yleisurheilusta - tämä esimerkkilajiksi otettuna - seuraottelujen muodossa joukkuekilpailu?
Sivallus XL
Tosivegaani syö kasviksensa kierrätettynä: ensin elukka syö kasvin, sitten tosivegaani syö elukan.
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Hyvät perintötekijät
Telkkarista tuli katsottua jokin aika sitten erinomainen elokuva The Queen. Elokuva sijoittui kesän 1997 kriittisiin tapahtumiin Englannin kuningashuoneessa, kun prinsessa Diana oli juuri kuollut auto-onnettomuudessa. Helen Mirren teki loistavan roolityön kuningatar Elisabeth II:na. Kuningatar yritti pitää kiinni hovin perinteistä ja noudattaa pidättyväistä linjaa, mutta tuore pääministeri Tony Blair sai hänet ymmärtämään kansan tahdon ja taipumaan. Mirrenin roolityö, jossa tunteet on peitettävä ja silti näytettävä, oli loistava. Elokuva pyrki olemaan mahdollisimman autenttinen todellisten tapahtumien kanssa. Mukana oli runsaasti aitoa dokumenttikuvaa eikä filmissä olekaan kuin muutama pikku lipsahdus, joista osa on tehty tarkoituksella draamallisista tai käytännöllisistä syistä.
Prinsessa Dianan kuolema oli viime vuosikymmenen merkittävimpiä uutistapahtumia. Luin kuolemasta sen jälkeisenä aamuna teksti-tv:stä. Reaktioni oli, että ai jaa. Vasta pari päivää myöhemmin havahduin siihen, ettei kohu tapahtumasta tunnu laantuvan, vaan kasvaa kasvamistaan. En voinut tajuta miksi. Olisin ymmärtänyt reaktion, jos vaikka Yhdysvaltain presidentti olisi kuollut. Nyt oli kuollut nuori nainen, joka oli kuuluisa siksi, että oli joskus ollut naimisissa sellaisen miehen kanssa, joka on kuuluisa siksi että sattuu olemaan äitinsä vanhin poika.
Kuten elokuvasta kävi ilmi, Dianan hautajaiset olivat yksi kaikkien aikojen spektaakkeleista, hänen häihinsä verrattavissa. Paikalle ilmaantui viihdemaailman kerma Steven Spielbergistä alkaen. (Miksi Elton John oli kutsuttu laulamaan Dianan hautajaisissa? To make sure at least one old queen would be seen to cry in public...)
Kuninkuus vaikuttaa nykymaailmassa menneisyyden jäänteeltä. Missään länsimaassa monarkilla ei ole enää minkäänlaista todellista valtaa. Silti ihmiset tuntuvat haluavan kuninkuutta. Niissä länsimaissa, joissa ei ole monarkiaa (Saksa, Itävalta, Irlanti, Islanti, ...) on yleensä presidentti, jonka poliittiset valtaoikeudet ovat olemattomat eli hän on valtiota symbolisoiva henkilö ja parhaimmillaankin mielipidejohtaja - siis eräänlainen kuninkaallinen ilman aatelista syntyperää. Poikkeuksia säännöstä ovat Ranska ja Suomi, joissa presidentillä on todellista valtaa.
Ennen muinoin kuninkuus perustui symboliikan ohella johtajuuteen. Kuningassuvun perustaja oli yleensä henkilö, joka oli riittävän vahva raivatakseen entisen dynastian tieltä pois tai voittaakseen interregnumin seurauksena käytävän kunkkukisan. Jos maassa on ollut riittävän vahva hallitus, niin jälkimmäisessä tapauksessa hallitsijaksi on usein kutsuttu vieraasta maasta henkilö, joka on katsottu sekä kyvykkääksi että sopivaksi - kyvykkyydestä on joskus toki tingitty sopivuuden nimissä.
Muutamaa sukupolvea myöhemmin kuningashuone on sitten taantunut älyllisellä tasolla yleensä tavallisten pulliaisten asteelle, joskus jopa sisäsiitoksen ansiosta alemmaksikin. Poikkeuksia ei löydy.
Taantuman syytkin ovat selvät. Avioliitoissa on perinteisesti katsottu puolison poliittista sopivuutta, ei hänen älyään. Naisissa sukutaustan ohella hallitseva valintatekijä on ollut kauneus. Lisäksi on vaadittu riittävän ylhäistä syntyperää, minkä seurauksena puolisot ovat olleet yleensä enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Kuningatar Viktoria meni naimisiin serkkunsa Albertin kanssa. He saivat yhdeksän lasta, joita naitettiin ympäri Eurooppaa. Sen seurauksena Viktorian jälkeläisiä on ollut Saksan, Kreikan, Romanian, Bulgarian ja nykyäänkin Norjan, Ruotsin, Tanskan, Hollannin, Belgian, Espanjan ja tietysti Ison-Britannian valtaistuimilla. Britannian kruununperimysjärjestys on hauskaa luettavaa. Onko sitten ihme, että kuninkaalliset ovat mitä ovat kun kaikki ovat naineet serkkujaan? Itse asiassa on hämmästyttävää, että useimmat monarkit ovat silti suhteellisen täysijärkisiä. Ruotsi on sivumennen sanoen ollut tässäkin asiassa edistyksellinen. Muilta kuningashuoneilta on kestänyt vuosisatoja degeneroitua, mutta Bernadottet ovat taantuneet vain kahdessasadassa vuodessa hämmästyttävän sotilasuran tehneestä nerokkaasta pikkuporvarilliseen kotiin syntyneestä kuningassuvun perustajasta nykyiselle vain nopeista autoista, muodista ja metsästyksestä välittävälle tasolle. Sanotaankin, että Ruotsin kuningashuoneessa on vain neljä upeaa juttua, kaksi Viktorialla ja kaksi Madeleinella.
Ulkomaisten aatelisten naimisella kuningashuoneeseen on joskus hauskoja seurauksia. Venäjän viimeisin tsaarisuku Romanovit oli pitkään noudattanut vanhaa venäläistä perinnettä, jossa tsaari ei ulkomailla reissaile, ottaa puolisonsa merkittävästä pajarisuvusta ja sulkee hänet ulkomaailmasta. Pietari Suuri muutti tämän, kuten niin monta muutakin asiaa, ottamalla puolisokseen latvialaisesta, mutta puolalaissukuisesta kauppiasperheestä lähtöisin olleen Katariinan. Näin ollen heidän tyttärensä suurherttuatar Anna oli vain puoliksi venäläinen. Anna sai miehensä, Schleswig-Holstein-Gottorpin herttuan kanssa lapsen, josta tuli tsaari Pietari III. Pietari III oli siis neljäsosaksi venäläinen, neljäsosaksi puolalainen ja puoliksi saksalainen. Hänen puolisonsa oli Katariina II, alkujaan saksalainen prinsessa. Heidän lapsensa oli Paavali I, jonka venäläisen veren osuus oli enää 12,5 %. Tosin väitetään Sergei Saltykovin käyneen varmistamassa tsaarisuvun jatkuvuuden Pietari III:n kyvyttömyyden takia, jolloin Paavali I olisi ollut sentään puoliksi venäläinen. Joka tapauksessa Katariina II:n kahdesta pojasta vanhemmalla, Aleksanteri I:llä ei ollut lapsia, joten suku jatkui Nikolai I:n kautta. Nikolain puoliso oli saksalainen prinsessa, kuten myös hänen poikansa Aleksanteri II:n puoliso. Aleksanteri III:n puoliso oli Tanskan prinsessa Maria ja heidän poikansa Nikolai II:n puoliso saksalainen Hessenin prinsessa Alix. Heidän poikansa, tsarevits Aleksei, oli siis verenperimältään enää 1/256 osaltaan venäläinen, yhtä suurelta osin puolalainen, neljäsosalta tanskalainen ja loppuosalta eli lähes puoliksi saksalainen. Vaikka oletettaisiin Saltykovin päässeen välillä sutaisemaan tuloksellisesti, olisi Aleksei ollut vain noin 1,6 -prosenttisesti venäläinen. Onko sitten ihme, jos hallitsija tuntui vieraantuneen kansasta?
Prinsessa Dianan kuoleman aiheuttama kollektiivinen suru johtui suurelta osin juuri samaistumisesta. Diana vaikutti briteistä - ja muistakin - tavalliselta kansalaiselta työskenneltyään lastenhoitajana. Diana oli juuri samanlainen, älyltään ja kyvyiltään parhaimmillaankin keskinkertainen hahmo kuin hänen ihailijansa. Kyseessä oli "hei, minäkin olisin voinut olla tuossa" -ilmiö. Charlesin ja Dianan häiden aikaan jokainen bimbo teinityttö kuvitteli itsensä Dianaksi. Nyt samat perheenemännät, yh-äidit tai sinkkunaiset samaistuivat menehtyneeseen prinsessaan, jonka elämää he olivat tarkkaan seuranneet.
Ihmiset samaistuvat kuninkaallisiin ja ihailevat heitä juuri siksi, että pohjimmiltaan he ovat aivan samanlaisia kuin tavalliset kansalaiset. Jos - valitaan satunnainen monarkia - Belgian kuningas Albert II olisi sattunut syntymään tavalliseen porvarisperheeseen, hän olisi nykyään luultavasti eläkkeellä oleva entinen postivirkailija. Samasta syystä ihmiset eivät samaistu tiedemiehiin. Albert Einsteinia ihailtiin, mutta häneen ei samaistuttu, koska Einsteinin asemaan olisi pystynyt pääsemään kuka tahansa, joka olisi tehnyt samat asiat kuin hän teki. Kuninkaaksi ei pääse, ellei ole valinnut vanhempiaan oikein, nobelistiksi pääsee omilla ansioilla. Poliitikoilla on sama tilanne - Barack Obama ei päässyt Yhdysvaltain presidentiksi vanhempiensa ansiosta kuten ei myöskään George Bush Tyhmempi. Poliitikkoja ei ihailla, koska kenellä tahansa on mahdollisuus nousta heidän asemaansa - tosin tilannetta usein pelastaa poliitikoille yleinen, mutta tiedemiehille harvinainen karisma.
Vaikka pinttyneestä meritokraatista ajatus monarkiasta tuntuu ällöttävältä, on myönnettävä siinä olevan jotakin itua. Kuningashuone on kansalle halpaa viihdettä, sillä korkeatkin kustannukset jaettuna tuotetun huvin määrällä antaa alhaisen lukeman. Siinä samalla monarkki edustaa jatkuvuutta yli poliittisten suuntausten. Kuten elokuvan The Queen kuningatar toteaa vuorosanoinaan, "se on sentään minun hallitukseni".
Viime aikoina on aina silloin tällöin noussut esiin kysymys Euroopan Unionin presidentistä. Tämä on jo ajatuksena kammottava, koska ihmiset äänestäisivät yleensä kansallisuutensa mukaan ja ennen kaikkea siksi, että kukaan ei uskoisi presidentin puolueettomuuteen. Olisiko sittenkin viisaampaa valita Euroopalle keisari monarkistiseksi keulakuvaksi? Ongelma on tosin siinä, että sopivaa ehdokasta on vaikea löytää. Kyseisen henkilön pitäisi olla kuninkaallista sukua, geneettisesti riittävän monikansallinen ja niin fiksu, että degeneroitumista ei olisi muutamaan sukupolveen luvassa. Aikoinaan ehdotettiin puolivakavissaan Otto von Habsburgia, joka olisikin täyttänyt kaikki ehdot ainakin kohtuullisesti. Keisarin poika, neljän eri maan kansalainen ja istui Euroopan parlamentissa 20 vuotta Saksan edustajana. Valitettavasti mies on nykyään jo 96-vuotiaana liian vanha. Väitetään, että Habsburgin istuessa viimeisiä vuosiaan europarlamentissa häntä vastaan kiirehti eräs Suomen edustaja, jolta Habsburg kysyi: "Minne noin kiire?" Suomalainen vastasi: "Futismaaottelua katsomaan." "Jaa mitä peliä", kysyi Habsburg. "Itävalta-Unkari." "Ai, ketä vastaan me pelataan?"
Prinsessa Dianan kuolema oli viime vuosikymmenen merkittävimpiä uutistapahtumia. Luin kuolemasta sen jälkeisenä aamuna teksti-tv:stä. Reaktioni oli, että ai jaa. Vasta pari päivää myöhemmin havahduin siihen, ettei kohu tapahtumasta tunnu laantuvan, vaan kasvaa kasvamistaan. En voinut tajuta miksi. Olisin ymmärtänyt reaktion, jos vaikka Yhdysvaltain presidentti olisi kuollut. Nyt oli kuollut nuori nainen, joka oli kuuluisa siksi, että oli joskus ollut naimisissa sellaisen miehen kanssa, joka on kuuluisa siksi että sattuu olemaan äitinsä vanhin poika.
Kuten elokuvasta kävi ilmi, Dianan hautajaiset olivat yksi kaikkien aikojen spektaakkeleista, hänen häihinsä verrattavissa. Paikalle ilmaantui viihdemaailman kerma Steven Spielbergistä alkaen. (Miksi Elton John oli kutsuttu laulamaan Dianan hautajaisissa? To make sure at least one old queen would be seen to cry in public...)
Kuninkuus vaikuttaa nykymaailmassa menneisyyden jäänteeltä. Missään länsimaassa monarkilla ei ole enää minkäänlaista todellista valtaa. Silti ihmiset tuntuvat haluavan kuninkuutta. Niissä länsimaissa, joissa ei ole monarkiaa (Saksa, Itävalta, Irlanti, Islanti, ...) on yleensä presidentti, jonka poliittiset valtaoikeudet ovat olemattomat eli hän on valtiota symbolisoiva henkilö ja parhaimmillaankin mielipidejohtaja - siis eräänlainen kuninkaallinen ilman aatelista syntyperää. Poikkeuksia säännöstä ovat Ranska ja Suomi, joissa presidentillä on todellista valtaa.
Ennen muinoin kuninkuus perustui symboliikan ohella johtajuuteen. Kuningassuvun perustaja oli yleensä henkilö, joka oli riittävän vahva raivatakseen entisen dynastian tieltä pois tai voittaakseen interregnumin seurauksena käytävän kunkkukisan. Jos maassa on ollut riittävän vahva hallitus, niin jälkimmäisessä tapauksessa hallitsijaksi on usein kutsuttu vieraasta maasta henkilö, joka on katsottu sekä kyvykkääksi että sopivaksi - kyvykkyydestä on joskus toki tingitty sopivuuden nimissä.
Muutamaa sukupolvea myöhemmin kuningashuone on sitten taantunut älyllisellä tasolla yleensä tavallisten pulliaisten asteelle, joskus jopa sisäsiitoksen ansiosta alemmaksikin. Poikkeuksia ei löydy.
Taantuman syytkin ovat selvät. Avioliitoissa on perinteisesti katsottu puolison poliittista sopivuutta, ei hänen älyään. Naisissa sukutaustan ohella hallitseva valintatekijä on ollut kauneus. Lisäksi on vaadittu riittävän ylhäistä syntyperää, minkä seurauksena puolisot ovat olleet yleensä enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Kuningatar Viktoria meni naimisiin serkkunsa Albertin kanssa. He saivat yhdeksän lasta, joita naitettiin ympäri Eurooppaa. Sen seurauksena Viktorian jälkeläisiä on ollut Saksan, Kreikan, Romanian, Bulgarian ja nykyäänkin Norjan, Ruotsin, Tanskan, Hollannin, Belgian, Espanjan ja tietysti Ison-Britannian valtaistuimilla. Britannian kruununperimysjärjestys on hauskaa luettavaa. Onko sitten ihme, että kuninkaalliset ovat mitä ovat kun kaikki ovat naineet serkkujaan? Itse asiassa on hämmästyttävää, että useimmat monarkit ovat silti suhteellisen täysijärkisiä. Ruotsi on sivumennen sanoen ollut tässäkin asiassa edistyksellinen. Muilta kuningashuoneilta on kestänyt vuosisatoja degeneroitua, mutta Bernadottet ovat taantuneet vain kahdessasadassa vuodessa hämmästyttävän sotilasuran tehneestä nerokkaasta pikkuporvarilliseen kotiin syntyneestä kuningassuvun perustajasta nykyiselle vain nopeista autoista, muodista ja metsästyksestä välittävälle tasolle. Sanotaankin, että Ruotsin kuningashuoneessa on vain neljä upeaa juttua, kaksi Viktorialla ja kaksi Madeleinella.
Ulkomaisten aatelisten naimisella kuningashuoneeseen on joskus hauskoja seurauksia. Venäjän viimeisin tsaarisuku Romanovit oli pitkään noudattanut vanhaa venäläistä perinnettä, jossa tsaari ei ulkomailla reissaile, ottaa puolisonsa merkittävästä pajarisuvusta ja sulkee hänet ulkomaailmasta. Pietari Suuri muutti tämän, kuten niin monta muutakin asiaa, ottamalla puolisokseen latvialaisesta, mutta puolalaissukuisesta kauppiasperheestä lähtöisin olleen Katariinan. Näin ollen heidän tyttärensä suurherttuatar Anna oli vain puoliksi venäläinen. Anna sai miehensä, Schleswig-Holstein-Gottorpin herttuan kanssa lapsen, josta tuli tsaari Pietari III. Pietari III oli siis neljäsosaksi venäläinen, neljäsosaksi puolalainen ja puoliksi saksalainen. Hänen puolisonsa oli Katariina II, alkujaan saksalainen prinsessa. Heidän lapsensa oli Paavali I, jonka venäläisen veren osuus oli enää 12,5 %. Tosin väitetään Sergei Saltykovin käyneen varmistamassa tsaarisuvun jatkuvuuden Pietari III:n kyvyttömyyden takia, jolloin Paavali I olisi ollut sentään puoliksi venäläinen. Joka tapauksessa Katariina II:n kahdesta pojasta vanhemmalla, Aleksanteri I:llä ei ollut lapsia, joten suku jatkui Nikolai I:n kautta. Nikolain puoliso oli saksalainen prinsessa, kuten myös hänen poikansa Aleksanteri II:n puoliso. Aleksanteri III:n puoliso oli Tanskan prinsessa Maria ja heidän poikansa Nikolai II:n puoliso saksalainen Hessenin prinsessa Alix. Heidän poikansa, tsarevits Aleksei, oli siis verenperimältään enää 1/256 osaltaan venäläinen, yhtä suurelta osin puolalainen, neljäsosalta tanskalainen ja loppuosalta eli lähes puoliksi saksalainen. Vaikka oletettaisiin Saltykovin päässeen välillä sutaisemaan tuloksellisesti, olisi Aleksei ollut vain noin 1,6 -prosenttisesti venäläinen. Onko sitten ihme, jos hallitsija tuntui vieraantuneen kansasta?
Prinsessa Dianan kuoleman aiheuttama kollektiivinen suru johtui suurelta osin juuri samaistumisesta. Diana vaikutti briteistä - ja muistakin - tavalliselta kansalaiselta työskenneltyään lastenhoitajana. Diana oli juuri samanlainen, älyltään ja kyvyiltään parhaimmillaankin keskinkertainen hahmo kuin hänen ihailijansa. Kyseessä oli "hei, minäkin olisin voinut olla tuossa" -ilmiö. Charlesin ja Dianan häiden aikaan jokainen bimbo teinityttö kuvitteli itsensä Dianaksi. Nyt samat perheenemännät, yh-äidit tai sinkkunaiset samaistuivat menehtyneeseen prinsessaan, jonka elämää he olivat tarkkaan seuranneet.
Ihmiset samaistuvat kuninkaallisiin ja ihailevat heitä juuri siksi, että pohjimmiltaan he ovat aivan samanlaisia kuin tavalliset kansalaiset. Jos - valitaan satunnainen monarkia - Belgian kuningas Albert II olisi sattunut syntymään tavalliseen porvarisperheeseen, hän olisi nykyään luultavasti eläkkeellä oleva entinen postivirkailija. Samasta syystä ihmiset eivät samaistu tiedemiehiin. Albert Einsteinia ihailtiin, mutta häneen ei samaistuttu, koska Einsteinin asemaan olisi pystynyt pääsemään kuka tahansa, joka olisi tehnyt samat asiat kuin hän teki. Kuninkaaksi ei pääse, ellei ole valinnut vanhempiaan oikein, nobelistiksi pääsee omilla ansioilla. Poliitikoilla on sama tilanne - Barack Obama ei päässyt Yhdysvaltain presidentiksi vanhempiensa ansiosta kuten ei myöskään George Bush Tyhmempi. Poliitikkoja ei ihailla, koska kenellä tahansa on mahdollisuus nousta heidän asemaansa - tosin tilannetta usein pelastaa poliitikoille yleinen, mutta tiedemiehille harvinainen karisma.
Vaikka pinttyneestä meritokraatista ajatus monarkiasta tuntuu ällöttävältä, on myönnettävä siinä olevan jotakin itua. Kuningashuone on kansalle halpaa viihdettä, sillä korkeatkin kustannukset jaettuna tuotetun huvin määrällä antaa alhaisen lukeman. Siinä samalla monarkki edustaa jatkuvuutta yli poliittisten suuntausten. Kuten elokuvan The Queen kuningatar toteaa vuorosanoinaan, "se on sentään minun hallitukseni".
Viime aikoina on aina silloin tällöin noussut esiin kysymys Euroopan Unionin presidentistä. Tämä on jo ajatuksena kammottava, koska ihmiset äänestäisivät yleensä kansallisuutensa mukaan ja ennen kaikkea siksi, että kukaan ei uskoisi presidentin puolueettomuuteen. Olisiko sittenkin viisaampaa valita Euroopalle keisari monarkistiseksi keulakuvaksi? Ongelma on tosin siinä, että sopivaa ehdokasta on vaikea löytää. Kyseisen henkilön pitäisi olla kuninkaallista sukua, geneettisesti riittävän monikansallinen ja niin fiksu, että degeneroitumista ei olisi muutamaan sukupolveen luvassa. Aikoinaan ehdotettiin puolivakavissaan Otto von Habsburgia, joka olisikin täyttänyt kaikki ehdot ainakin kohtuullisesti. Keisarin poika, neljän eri maan kansalainen ja istui Euroopan parlamentissa 20 vuotta Saksan edustajana. Valitettavasti mies on nykyään jo 96-vuotiaana liian vanha. Väitetään, että Habsburgin istuessa viimeisiä vuosiaan europarlamentissa häntä vastaan kiirehti eräs Suomen edustaja, jolta Habsburg kysyi: "Minne noin kiire?" Suomalainen vastasi: "Futismaaottelua katsomaan." "Jaa mitä peliä", kysyi Habsburg. "Itävalta-Unkari." "Ai, ketä vastaan me pelataan?"
perjantai 4. syyskuuta 2009
Sivallus XXXIX
Lääkäri määräsi penisilliinikuurin. Ihmettelenpä vaan, eikö poskiontelontulehdukseen olisi pitänyt pikemminkin määrätä nenäilliiniä, nyt lääke taitaa vaikuttaa väärään paikkaan.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Sivallus XXXVIII
Syysflunssa (ei sika -sellainen) iski päälle. Olen harkinnut, pitäisikö soittaa lääkärille. Jos teen niin, lienee syytä varata aika gynekologilta, koska olo on tosi vittumainen.
tiistai 1. syyskuuta 2009
Sivallus XXXVII
Ensimmäinen ruotsalainen on lähetetty avaruuteen. Enää yhdeksän miljoonaa lisää, niin hyvä tulee.