Sivallus CCCXLIX

En halua rajoja kiinni. Jos ne olisivat kiinni, miten saataisiin haittamamut heitettyä ulos?

Uusinta: Veriveljet

Lukijalle: Katson hyvin harvoin televisiota, jos yleisurheilun seuraamista ei lasketa ja sitäkin teen enemmän paikan päällä kuin töllöttimestä. Joskus harvoin kohdalle osuu draamasarja tai hyvä elokuva, joka tulee katsottua. Eräs tälläinen oli Taistelutoverit, jonka analysoin vuonna 2009. Sittemmin sarja sai tavallaan jatkoa rinnakkaisversiolla Tyynenmeren taistelutoverit, mutta se ei yltänyt alkuperäisen tasolle:

Molemmat lukijoistani muistanevat joitakin vuosia sitten televisiossa esitetyn ja sittemmin myös uusitun sarjan Taistelutoverit, alkuperäisnimeltään Band of Brothers. Se perustui Stephen Ambrosen samannimiseen kirjaan, jota ei jostain käsittämättömästä syystä ole julkaistu suomeksi. (Lisäys 2016: Kirja julkaistiin suomeksi 2013.)Sääli, sillä kirjasta käy ilmi monien TV-sarjassa ajanpuutteen takia vajavaisiksi jääneiden tapahtumien taustat. Toisaalta TV-versiossa on joitakin sellaisia tapauksia, joita kirjassa ei mainita. Nämä ovat vieläpä nettitietojen perusteella tosia, Ambrose ei vain ollut niistä vielä kirjaa tehdessä tietoinen tai oli jättänyt ne tarkoituksella pois lopullisesta versiosta.

Taistelutoverit perustuu yhden ainoan toisen maailmansodan aikaisen laskuvarjojääkärikomppanian tarinaan. E-komppania, 506. maahanlaskurykmentti, 101. maahanlaskudivisioona, Yhdysvaltain armeija. Se seuraa komppanian tietä alkaen koulutuksesta USA:ssa ja Englannissa, maihinnousua Normandiassa ja päättyen Berchtesgardenin valtaukseen ja miesten sodanjälkeisiin kohtaloihin.

Itsensä Steven Spielbergin tuottama sarja on loistavaa työtä. Se on realistisuudessaan ja yksityiskohdissaan häikäisevä, eikä ihmekään kun ottaa huomioon sitä tehdessä palaneen rahamäärän. DVD-paketin dokumentit sarjan valmistuksesta ovat hyvin valaisevia.
Sarjan autenttisuutta ja tarkkuutta kuvastakoon omakohtainen kokemus ensimmäisellä TV-esityskerralla. Jaksossa, jossa komppania oli hypännyt Normandiaan ja miehet olivat eksyksissä, he kävivät tutkimaan karttaa. Oli yö ja muutama mies heitti sadeviitan ylleen, ettei lampun sytyttäminen olisi paljastanut heitä. Mitä minä, katsoja, tein? Ennen lampun syttymistä suljin vaistomaisesti toisen silmäni, etten olisi menettänyt pimeänäköäni.

Sittemmin sain hyllyyni Ambrosen alkuperäisen kirjan, joka perustui komppanian jäsenten haastatteluihin. Moni heistä on yhä elossa. Kuvaliitteestä kävi ilmi, kuinka yhdennäköisiä näyttelijät olivat roolihahmojensa kanssa. Päähenkilöksi nostettua komppanian lyhytaikaista päällikköä esittänyt Damian Lewis muistutti huomattavasti nykyään yli 90-vuotiasta Richard Wintersiä. (Lisäys 2016: Winters kuoli 92-vuotiaana 2011.) Eikä hän ollut hahmoista edes paras esimerkki yhdennäköisyydestä. Ainoa poikkeus oli alkuperäistä komppanianpäällikköä Herbert Sobelia esittänyt David Schwimmer, joka oli aivan liian atleettisen näköinen, vaikka kasvoissa jotain samaa olikin.

Sarja ja kirja ylistivät E-komppanian saavutuksia, eikä suotta. Mihin tämä menestys sitten perustui?

Ensinnäkin, laskuvarjojoukot perustuivat vapaaehtoisuuteen. Tämä tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että pelkästään joukkoihin pyrkijät ovat jo valikoitunutta ja keskimääräistä ainesta parempaa väkeä.
Toiseksi karsinta jo pyrkijöistä ja sisään hyväksytyistä oli kova. Kirjassa esitettyjen lukujen mukaan koulutukseen hyväksyttiin 500 upseeria ja 5300 miehistön (amerikkalaisittain lukuun sisältyvät sekä aliupseerit että varsinainen miehistö) jäsentä. Heistä laskuvarjojääkärin siivet sai 148 upseeria ja 1800 miestä. Siis noin kolmasosa jo valikoituneesta väestä selvisi.
Kolmanneksi, joukko-osasto oli kiinteä kokonaisuus. Esimerkiksi miehen haavoituttua hänet palautettiin toivuttuaan aina takaisin entiseen osastoonsa. Varsinainen armeija taas palautti haavoittuneen miehen sinne, minne se oli logistisesti helpointa. Tämä huolenpito muodosti sosiaalisen siteen, joka oli normaalia joukkoa vahvempi.
Neljänneksi - ja ainoana nimenomaan E-komppaniaa koskevana - komppanian päällikkönä oli koulutusaikana mies, joka oli kävelevä klisee. Kaikkihan me tunnemme sotaelokuvista sen kouluttajavääpelin, joka sanoo miehille: "Te tulette vihaamaan minua enemmän kuin vihollista, mutta jouduttuanne ensimmäiseen taisteluun kiitätte minua mielessänne." Herbert Sobel oli tuo mies. Vaikka komppanian jokainen mies vihaamisen lisäksi piti häntä kyvyttömänä johtajana - Sobel sai komppanian onneksi potkut ennen taisteluun joutumista - hän oli erinomainen kouluttaja, joka vaati miehiltä paljon. Lisäpotkuna samanlainen mies oli myös pataljoonan komentaja, mutta D- ja F-komppanioiden päälliköt eivät olleet yhtä fanaattisia kuin Sobel.

Kenties tärkeimpänä seikkana oli kuitenkin komppanian vahvuus. Eri aikakausina ja eri armeijoissa komppanioiden miesvahvuus on poikennut varsin paljon. Yhdysvaltalaisen toisen maailmansodan aikaisen laskuvarjojääkärikomppanian määrävahvuus oli 147 miestä. Dunbarin luku on 150. Tämä luku kertoo, kuinka suuria yhteisöjä varten ihmisen aivot ovat kehittyneet. Se on saatu laskemalla eri kädellislajeista niiden normaalin laumakoon ja kyseisen lajin aivojen koon korrelaatio. Tästä saatava regressiokaava antaa ihmisen luonnolliseksi laumakooksi noin 150.
Kyseinen määrä on se, joka antaa yksilöä kohti laskettuna tehokkaimman tuloksen. Yhteisö on riittävän suuri, jotta siinä riittää tilaa tarvittaville spesialisteille ja se kykenee itsenäisiin operaatioihin. Toisaalta se on vielä riittävän pieni, jotta kaikki tuntevat toisensa ja keskinäinen luottamus ja tribaalisuus eivät murene.
Otetaan kaksi pataljoonaa, joiden molempien tukiyksiköt ja esikunta ovat identtiset. Molempien varsinaiset taistelujoukot ovat suuruudeltaan 600 miestä. Toinen pataljoona on jakanut nämä kolmeen komppaniaan (200 miestä), toinen viiteen (120 miestä). Jos kysyttäisiin, kumman komentaja haluaisin olla ryhdyttäessä taistelemaan toista vastaan, ei tarvitsisi miettiä kahta kertaa. Pienempi komppania on miestä kohti laskettuna suurta tehokkaampi. Viisi pientä komppaniaa voittaa kolme suurta, jos molempien yhteenlaskettu miesmäärä on sama.

Sotilasyksiköiden koostumus päätetään yleensä tarvittavan tulivoiman ja tehtävän perusteella. Tämä on tietysti peruslähtökohta, mutta jos mahdollista, pitäisi tutkia myös mikä on sosiologisesti oikea määrä miehiä. Aina viime vuosiin asti alan ainoa suomenkielinen tutkimus oli Knut Pippingin jo vuonna 1947 julkaistu erinomainen väitöskirja Komppania pienoisyhteiskuntana, jossa hän tutki omaa jatkosodan aikaista komppaniaansa. Kyseinen komppania oli JR 12:a eli maineikkaiden Jänkäjääkärien toinen konekiväärikomppania. Vasta syväjohtamisen myötä on alettu pohtia johtamisen sosiologiaa. (En malta olla huomauttamatta, että muutos puolustusvoimissa ei ollut sanallisesti kovin suuri, kun siirryttiin syväjohtamiseen - omina armeija-aikoinani johtaminen oli välillä hyvinkin syvältä.) Tosin en muista Nissisen kirjassa olleen mitään mainintaa yksikön miesluvun vaikutuksesta miestä kohti laskettuun tehokkuuteen, mutta kirjan lukemisesta on niin monta vuotta, että on voinut jo unohtua. Valitettavasti en tullut kyseistä kirjaa aikoinaan hankkineeksi, niin en pystynyt tähän hätään tarkistamaan asiaa.

Luonnollisesti yksikössä olevien miesten lukumäärän tehokkuustutkimusta voidaan soveltaa myös siviilielämän työntekijöihin. Pitäisikö organisaatiokaavioiden sijaan pohtia, miksi kahdeksan hengen yksikkö ei ole yleensä tehokas, mutta viiden hengen on? (Tämä oli omiin (siviili)kokemuksiin perustuva havainto ilman tutkimusreferenssiä.) Miksi yksikön toimivuus laskee selvästi, kun sen lukumäärä kasvaa 25:stä 30:een, mutta muutosta välillä 20:stä 25:een ei ole havaittavissa? Onko noilla seuduilla jokin maagista lukua 150 vastaava raja?

Opetus tehokkaan yksikön luomisesta onkin tärkein asia, mitä Taistelutovereista on opittavana. Sarja kestää siksikin toisen ja kolmannenkin katsomisen. Sen vaikutus myös kaikkiin myöhempiin sotasarjoihin on merkittävä, koska sitä tullaan käyttämään aina mittatikkuna. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulee suunnitteilla olevasta samojen tekijöiden projektista, jossa tapahtumapaikkana on Tyynenmeren sotanäyttämö. (Lisäys 2016: Kuten ingressissä todettiin, hyvä sarja mutta ei lähellekään yhtä hyvä.)

Pikantti yksityiskohta Tom Clancyn faneille. Hänen monituhatsivuinen Jack Ryan -teknotrillerisarjansa sivuaa myös Taistelutovereita. Kirjassa Without Remorse (suom. Armoa tuntematta) Clancy mainitsee Jack Ryanin isän hypänneen Normandiaan nimenomaan E-komppanian riveissä. Luulin tätä aluksi pelkäksi sattumaksi, koska Clancyn kirja on paljon TV-sarjaa vanhempi. Tarkempi tutkimus kuitenkin osoitti, että Clancy julkaisi kirjansa 1993, kun Ambrosen kirja ilmestyi vuotta aiemmin - TV-sarja tehtiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Sattuma on liian uskomaton ollakseen totta, joten Clancy lienee lukenut Band of Brothersin.

On harmi, että kukaan ei ole koskaan tehnyt mistään suomalaisesta komppaniasta vastaavaa populaarihistoriallista kirjaa. Tuli itsekin unelmoitua tällaisen tekemisestä jo ennen kuin olin Taistelutovereista kuullutkaan. Työnimikin oli jo valmiina ja se on tämän kirjoituksen otsikkona. Sukulaismiehen komppania oli aika monessa mielenkiintoisessa paikassa jatkosodan aikana ja yksi sen päälliköistä oli tuolloin vielä elossa, on tietääkseni vieläkin. (Lisäys 2016: Ei ole enää, kuoli muutama vuosi sitten 95-vuotiaana.) Siinä olisi ollut mielenkiintoinen kohde. Yksi artikkeli eräästä yksityiskohdasta tuli väsättyä ja kokoomateoksessa julkaistua, mutta siihen se jäi. Jos sukulaismies olisi saanut elää pidempään, niin tiedä miten olisi käynyt, mutta nyt sen komppanian suhteen on jo liian myöhäistä. Elossa ei enää ole kovin montaa miestä.
Jos joku historioitsija tarttuu aiheeseen, niin kannattaa valita alunperin varusmiehistä koottu komppania, koska sen jäsenet ovat vielä todennäköisimmin elossa. Alkaa olla viimeiset hetket.

Ykkönen vai kakkonen II

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle osalle, jossa vertailtiin NHL:n ykkös- ja kakkosvarausten keskinäisen uran paremmuutta. Mikäli varausten historiallinen systeemi on lukijalle vieras, kannattaa lukea edellisen osan kirjoituksesta esittely. Käytetyt tiedot on poimittu pääosin Eliteprospects- ja Hockeydraftcentral -sivustoilta.

Tässä tutkitaan kolmella eri mittarilla, millaisia ennusteita uralle voidaan tehdä varauksen perusteella. Uran mittarina on käytetty varsin karkeaa mittalukua eli pelattujen NHL-runkosarjaottelujen lukumäärää. Tämä on toki jossain määrin puutteellinen mittari, sillä onhan esimerkiksi vuoden 1984 ykkösvaraus Mario Lemieuxin 915 ottelun ura varmasti ansiokkaampi kuin samana vuonna kakkosena varatun Kirk Mullerin 1349 ottelun ura. Suuren pelaajamassan ansiosta (NHL:ssä on tehty vuosina 1969-2016 yhteensä 10808 varausta) tämä kuitenkin tasoittunee kohtuullisen hyväksi mittariksi. Ainakin paremmaksi kuin tehtyjen pisteiden määrä, mikä on epäreilu puolustajille, maalivahdeista puhumattakaan, eikä välttämättä kovin hyvä myöskään eri aikakausien pelaajia verrattaessa. Asiaa sotkee hieman myös se, että joissakin harvinaisissa tapauksissa pelaaja on varattu liigaan kahdesti. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole kovin yleisiä, joten kyseiset pelaajat ovat mukana laskuissa kahdesti siitä yksinkertaisesta syystä, että näiden karsiminen tilastoaineistosta olisi teknisesti työlästä. (Ennen kuin joku tiedonlouhintaan perehtynyt lukija urputtaa, että samannimiset on teknisesti helppoa poimia, huomautettakoon että NHL:ään on varattu esimerkiksi kolme eri Stefan Nilssonia.)

Seuraavissa laskutoimituksissa on mukana 10598 varausta, sillä vuoden 2016 210 varausta on jätetty huomioitta. Tämä siksi, että yksikään heistä ei tietenkään ole vielä ehtinyt liigassa pelata. Samoin on huomioitava, että lasketut keskiarvot eivät suinkaan ennusta uran pituutta. Esimerkiksi sijalla 10 varatut pelaajat ovat pelanneet keskimäärin 456 runkosarjaottelua, mutta melkoisella osalla heistä ura jatkuu yhä. Todennäköisempi ennuste kymppivarauksen urapituudelle olisi luultavasti jossain 600-800 ottelun välillä.


1. Varausnumeron vaikutus

Ensimmäinen ja yksinkertaisin laskutoimitus on selvittää, millainen ura on ennustettavissa milläkin varausnumerolla. Otetaan vaikkapa kymmenennet varaukset, joita on vuosina 1969-2015 tehty 47 kappaletta eli joka varaustilaisuudessa. Heistä pisimmän uran on pelannut vuoden 1988 kymppivaraus Teemu Selänne, 1451 ottelua. Vuoden 1972 kymppivaraus Al Blanchard ei puolestaan koskaan pelannut ainuttakaan NHL-peliä. Keskiarvo kymppivarausten pelaamille otteluille on 456.

Seuraavassa listassa on laskettu sijoilla 1-100 varattujen keskiarvot jokaiselle varausnumerolle:
1 781
2 732
3 682
4 622
5 578
6 520
7 542
8 478
9 492
10 456
11 531
12 373
13 418
14 452
15 304
16 321
17 413
18 320
19 283
20 330
21 302
22 355
23 306
24 260
25 298
26 243
27 328
28 214
29 246
30 221
31 110
32 218
33 284
34 121
35 144
36 242
37 134
38 225
39 172
40 267
41 126
42 153
43 186
44 212
45 179
46 120
47 205
48 134
49 155
50 102
51 156
52 146
53 125
54 170
55 216
56 169
57 192
58 107
59 197
60 126
61 125
62 143
63 123
64 109
65 79
66 130
67 169
68 122
69 141
70 168
71 201
72 158
73 129
74 107
75 93
76 92
77 97
78 71
79 82
80 115
81 130
82 61
83 114
84 48
85 148
86 82
87 115
88 135
89 139
90 65
91 91
92 26
93 75
94 49
95 94
96 64
97 94
98 79
99 88
100 42
Kuten näkyy, mitä varhaisempi varausnumero, yleensä sitä pidempi ura. Muutamia huvittavia satunnaispoikkeamia on joukossa. "Kirottuja" varausnumeroja ovat 31 (seuraava sitä huonompi on 50), 65 (78) ja 92 (125). Vastaavasti kirkkaita poikkeuksia ovat 11 (edellinen sitä parempi on 7) 71 (55) ja 85 (72). Tätä suuremmista numeroista taikaa näkyy olleen numeroilla 134 (85) ja 214 (156).

Sataa suuremmilla numeroilla ei ole mielekästä julkaista yksittäisiä keskiarvoja, mutta otetaanpa kymmenen välein. Nämä ovat mielekkäitä noin sijaan 210 asti, koska nykyisessä varausjärjestelmässä varataan vähintään 210 pelaajaa, sääntöerikoisuuden takia yleensä 211-213:
1-10: 588
11-20: 375
21-30: 277
31-40: 192
41-50: 157
51-60: 158
61-70: 131
71-80: 114
81-90: 109
91-100: 70
101-110: 77
111-120: 73
121-130: 63
131-140: 69
141-150: 47
151-160: 54
161-170: 57
171-180: 69
181-190: 35
191-200: 39
201-210: 46
Nyt poikkeamia ei alkupäässä merkittävästi ole, mutta sijalukujen 141-180 kohdalla tapahtuu jotain outoa.

Lopuksi tutkitaan sadan välein, kuitenkin siten että siirretään asteikkoa kerrallaan vain kymmenellä pykälällä. Päätetään lukuun 290, koska historian korkein varausnumero on 293:
1-100: 217
11-110: 166
21-120: 136
31-130: 115
41-140: 103
51-150: 92
61-160: 81
71-170: 74
81-180: 69
91-190: 62
101-200: 59
111-210: 56
121-220: 53
131-230: 52
141-240:49
151-250: 49
161-260: 48
171-270: 46
181-280: 42
191-290: 44
Tässä lasku on varsin tasaista.

Varhaisimmalla varausnumerolla varattu pelaaja, joka ei koskaan NHL:ään asti päässyt, on vuoden 1970 viides varaus Ray Martynuik. Tosin kolmantena varattu Dylan Storme ei myöskään ole pelannut liigassa, mutta vuoden 2015 varaus tehnee debyyttinsa ensi kaudella. Vastaavia viime vuosien varauksia, jotka eivät vielä ole ehtineet debytoida, on toki useita. Kaikkiaan 470 pelaajaa on varattu kymmenen ensimmäisen joukossa ja todennäköisesti viisi heistä jää ilman ainuttakaan NHL-ottelua, viimeisimpänä vuoden 1992 seitsemäs varaus Ryan Sittler.
Varhaisin varausnumero, jolla varatuista pelaajista yksikään ei ole NHL:ään päässyt, on 236. Sillä on varattu kaikkiaan 23 pelaajaa, joista yhdellekään liigan portit eivät auenneet. Ennätys luultavasti kestää pitkään, koska nuorimmatkin tuolla numerolla varatut ovat jo yli kolmekymppisiä ja nykyään varauksia tehdään vain hieman yli 210.
Kaikkien aikojen myöhäisimmällä varausnumerolla varattu yli tuhat ottelua pelannut pelaaja on vuoden 1993 varaus numero 250, Kimmo Timonen 1108 ottelulla.
Kaikkein myöhäisimmällä varausnumerolla NHL:ään asti ovat selvinneet Brian Elliott ja Jonathan Ericsson, numerolla 291. Molempien monen sadan ottelun mittainen ura jatkuu yhä. Numerolla 292 on varattu kaksi pelaajaa ja numerolla 293 yksi, heistä kukaan ei liigaan asti selvinnyt.


2. Seurojen onnistuminen varauksissa

Seuroille varaustilaisuus on tärkeä, koska siellä ne voivat vahvistua onnistumalla hyvin tekemissään varauksissa. Siksi onkin syytä tutkia, kuinka hyvin eri seurat ovat saaneet pelaajatarkkailunsa toimimaan.

Aluksi tilasto siitä, kuinka monta runkosarjaottelua kunkin seuran varaamat pelaajat ovat keskimäärin pelanneet. Tilastossa on huomioitu seurojen siirtymiset eri paikkakunnille, esim. Dallasin tilastoissa ovat mukana Minnesota North Starsin vuosina 1969-1993 tekemät varaukset. Vastaavasti "Minnesota" tarkoittaa vain nykyisen Minnesota Wildin tekemiä varauksia. Summat eivät täsmää kaikkien varausten lukumäärän kanssa, koska joukosta puuttuvat Cleveland Barons -nimellä lakkautetun joukkueen tilastot, jotka kuitenkin ovat mukana kokonaismäärässä. Ensimmäinen luku on joukkueen varaamien pelaajien keskimääräinen ottelumäärä, toinen joukkueen varaamien pelaajien määrä, esimerkiksi Buffalon 157 / 443 tarkoittaa, että Buffalo on historiansa aikana tehnyt 443 varausta, jotka ovat pelanneet keskimäärin 157 ottelua. Luettelo on järjestetty keskiarvon mukaisesti. Verrokkina kaikkien keskiarvo 124 ottelua - jos on saavuttanut tätä paremman tuloksen, on pärjännyt valinnoissaan keskimääräistä paremmin:

Buffalo 157 443
Colorado 156 363
Montreal 155 544
New Jersey 145 396
San Jose 143 210
Boston 142 417
NY Islanders 139 453
Ottawa 137 202
Toronto 137 443
NY Rangers 135 480
Detroit 133 452
Carolina 130 316
Vancouver 130 405
Calgary 127 431
Pittsburgh 127 422
Los Angeles 126 424
Edmonton 119 361
Arizona 118 353
Chicago 117 471
Anaheim 116 174
Washington 114 419
Philadelphia 113 455
St. Louis 109 453
Dallas 106 445
Florida 103 204
Nashville 101 162
Minnesota 91 119
Columbus 83 141
Tampa Bay 79 219
Winnipeg 72 145

Tämä listaus ei kuitenkaan ole reilu uudemmille joukkueille, koska niiden kohdalla enemmistön varauksista ura on vielä kesken. Esimerkiksi liigaan 1970 tulleen Buffalon varauksista suurin osa on jo eläkkeellä, kun taas 2000 aloittaneen Columbuksen varausten valtaosa luistelee yhä, kuka milläkin tasolla. Siksi seuraavassa listauksessa on otettu huomioon vain vuosina 2000-15 tehdyt varaukset. Verrokkina kaikkien varausten keskiarvo 79 ottelua:
Buffalo 103 131
Montreal 98 117
Ottawa 97 126
Pittsburgh 93 118
Los Angeles 92 136
Anaheim 91 116
Minnesota 91 119
San Jose 90 118
Washington 89 126
NY Rangers 87 124
Toronto 86 120
Nashville 86 138
Boston 84 116
Columbus 83 141
Detroit 80 121
Edmonton 80 137
Colorado 78 128
Philadelphia 78 121
Dallas 78 126
Chicago 76 159
St. Louis 76 130
Calgary 72 122
Carolina 70 111
Florida 70 136
NY Islanders 67 129
Winnipeg 67 134
New Jersey 61 120
Vancouver 58 109
Arizona 58 125
Tampa Bay 46 138

Nämä listaukset ovat kuitenkin vääristyneitä, koska varhaisimmilla sijoilla varatut pelaajat ovat ilman muuta keskimäärin parempia. On ilmeistä, että Sidney Crosbyn lahjakkuuden näkee kuka tahansa puusilmäkin ja varaa hänet ykkösenä, jos mahdollista. Siksi ei ole kovin mielekästä tarkastella kaikkia varauksia. Top 10 -varaukset voi siksi järkevimmässä tarkastelussa pudottaa pois. Saman tien pudotetaan pois sijoilla 1-30 varatut, koska nykyään seuroja on 30 ja ensimmäisen kierroksen varaukset ovat aina hieman eri asemassa kuin muut. Samaten vertailu vääristyisi sen takia, että parhaiten menestyneet seurat ovat joutuneet varaamaan enemmän sijoilla 10-30 ja saisivat siksi paremman keskiarvon laskelmissa. Kuten vaiheessa (1) huomattiin, eivät pelaajien väliset erot sijan 30 jälkeen enää laske niin jyrkästi, että sillä olisi enää suurta merkitystä. Seuraavassa taulukossa on laskettu äskeinen tilasto siten, että siinä on otettu huomioon ainoastaan sijoilla 31-210 varatut pelaajat. Sijaan 210 on lopetettu siksi, että se on ollut viimeisen kymmenen vuoden ajan minimimäärä varauksia ja vuodesta 1980 lähtien (sekä kolmena vuonna ennen sitäkin) on aina varattu vähintään tämän verran pelaajia. Verrokkilukuna kaikkien keskiarvo 79 ottelua:
Colorado 119 266
Montreal 118 397
Buffalo 114 330
New Jersey 107 292
NY Rangers 104 358
Detroit 102 341
Carolina 101 230
Boston 98 308
Edmonton 98 266
Calgary 97 331
Los Angeles 93 320
Pittsburgh 92 309
NY Islanders 90 332
St. Louis 89 352
Vancouver 86 292
Ottawa 84 140
Chicago 83 348
San Jose 81 151
Philadelphia 78 352
Washington 77 294
Toronto 77 329
Anaheim 72 124
Arizona 72 250
Dallas 71 343
Nashville 65 130
Florida 62 153
Columbus 60 108
Minnesota 57 92
Tampa Bay 48 152
Winnipeg 27 109

Ja lopuksi kaikkein paljastavin taulukko eli sijoilla 31-210 varatut vuodesta 2000 eteenpäin, jolloin kaikki seurat ovat samalla viivalla. Vertailukohtana kaikkien keskiarvo 52 ottelua:
NY Rangers 77 99
Detroit 77 95
San Jose 77 92
Buffalo 72 98
Dallas 72 100
Boston 65 86
Los Angeles 63 102
Colorado 62 100
Toronto 62 91
Montreal 61 85
Ottawa 60 93
Columbus 60 108
Minnesota 57 92
Calgary 54 95
Nashville 54 111
St. Louis 53 100
Pittsburgh 52 89
Chicago 49 119
New Jersey 47 95
Edmonton 45 99
NY Islanders 44 96
Anaheim 44 87
Carolina 39 86
Philadelphia 39 97
Vancouver 34 78
Tampa Bay 32 97
Washington 29 92
Florida 28 103
Arizona 25 89
Winnipeg 24 103
Tarkastellaan vaikkapa viimeistä kuutta pelikautta eli 2011-16 päättyneitä kausia, jolloin nämä varaukset ovat eniten vaikuttaneet. Listan kolmella ensimmäisellä seuralla jokainen näistä kausista oli voitollinen, ts. seura voitti useampia pelejä kuin hävisi. Kiitos kuulunee hyvälle pelaajatarkkailulle. Häntäpäässä tilanne ei ole näin selkeä, kolme viimeistä seuraa pelasi yhteensä kahdeksan voitollista ja kymmenen tappiollista kautta.


3. Eri kansallisuuksien varaukset

NHL:ään on varattu pelaajia 30 eri maasta. Tämä on tosin määrittelykysymys. Useimpien kohdalla kansallisuus on toki selvä, mutta rajatapauksia on paljon. Pääsääntöisesti on käytetty rajaavana tekijänä sitä kansallisuutta, jota pelaaja on edustanut tullessaan varatuksi. Kaksoiskansalaisten tapauksessa sitä kansallisuutta, jota hän on edustanut maajoukkueessa. Tai jotain muuta järkevää tai vähemmän järkevää kriteeriä, yleensä sitä missä maassa pelaaja on varsinaisen jääkiekkoilullisen taipaleensa aloittanut. Ei takerruta pikkuseikkoihin. Tällä jaottelulla pelaajia on varattu seuraavasti ja he ovat pelanneet keskimäärin seuraavan määrän runkosarjaotteluja (pelaajamäärässä mukana myös vuoden 2016 varaukset, mutta heitä ei ole huomioitu keskiarvoa laskettaessa). Ensimmäinen luku on varausten lukumäärä ja toinen luku runkosarjaottelujen keskiarvo, verrokkina kaikkien varausten keskiarvo 124 ottelua:
Kanada 6012 143
USA 2284 97
Ruotsi 641 117
Venäjä 553 102
Tsekki 418 147
Suomi 403 98
Slovakia 164 133
Sveitsi 61 48
Saksa 52 133
Ukraina 42 100
Latvia 36 95
Kazakstan 34 57
Valkovenäjä 28 99
Tanska 22 147
Norja 19 23
Itävalta 12 122
Slovenia 5 164
Puola 4 289
Ranska 3 91
Unkari 3 0
Japani 2 2
Iso-Britannia 2 0
Liettua 1 1293
Hollanti 1 18
Australia 1 0
Kiina 1 0
Viro 1 0
Israel 1 0
Italia 1 0
Belgia 1 0
Tilastollisesti jollain lailla merkitseviä alkavat olla ne lukemat, joissa varattuja pelaajia on vähintään 30. Sen alapuolella yksittäiset pelaajat saattavat vääristää lukemia. Esimerkiksi Liettuan hurja keskiarvo johtuu siitä, että maan ainoa varaus on Dainius Zubrus.

Äskeiseen tapaan sama tilasto, kun huomioidaan vain sijoilla 31-210 varatut ja vain ne maat, joilla tällaisia on vähintään 30. Kaikkien varausten keskiarvo on 84 ottelua:
Kanada 4389 93
USA 1725 79
Ruotsi 452 94
Venäjä 368 81
Tsekki 299 115
Suomi 289 80
Slovakia 115 114
Sveitsi 37 27
Saksa 37 98
Ukraina 30 94
Tässä huomiota kiinnittää se, että Tsekin ja Slovakian pelaajat ovat pelanneet keskimäärin enemmän otteluja kuin muut. Sen sijaan sveitsiläiset ovat osoittautuneet pahoiksi flopeiksi.

Koska itäblokista ei yleensä kannattanut varata pelaajia ainakaan varhaisilla vuoroilla ennen vuotta 1991, seuraavassa samat tilastot laskettuna vuodesta 1991 alkaen. Kaikki varaukset, keskiarvo 104 ottelua:
Kanada 2856 113
USA 1279 86
Venäjä 487 82
Ruotsi 461 109
Tsekki 335 136
Suomi 294 90
Slovakia 139 133
Sveitsi 58 49
Saksa 41 126
Ukraina 39 81
Kazakstan 33 59
Latvia 32 88

Ja vuodesta 1991 lähtien, mutta vain sijoilla 31-210 varatut. Keskiarvo 74 ottelua:
Kanada 2123 78
USA 959 62
Ruotsi 338 76
Venäjä 335 57
Tsekki 238 104
Suomi 205 70
Slovakia 98 104
Sveitsi 36 27
Saksa 32 109
Erot kahteen ensimmäiseen tilastoon nähden eivät ole merkittäviä.

Lopuksi vielä tilastot vuosilta 2000-15, jolloin liigan joukkuemäärä on pysynyt samana. Kaikki varaukset, keskiarvo 79 ottelua:
Kanada 1634 92
USA 904 74
Ruotsi 326 71
Venäjä 265 47
Suomi 200 55
Tsekki 194 79
Slovakia 88 79
Sveitsi 46 57
Saksa 30 106

Ja vuodet 2000-15, mutta vain varausnumerot 31-210, keskiarvo 52 ottelua:
Kanada 1238 64
USA 718 46
Ruotsi 250 44
Venäjä 192 25
Suomi 147 31
Tsekki 135 58
Slovakia 65 52
Sveitsi 30 25
Tässä tilastossa huomionarvoista on Venäjän paha romahdus aiempiin tilastoihin nähden. KHL:n kohonnut palkkataso näkyy. Sen sijaan Tsekki ja Slovakia menestyvät edelleen.

Kaikissa tilastoissa Sveitsi on pärjännyt odotuksiin nähden hyvin heikosti ja Suomikin aina keskiarvon alapuolelle. Samoin USA on järjestelmällisesti menestynyt Kanadaa huonommin. Näin ollen voidaan sanoa, että tsekit ja slovakit ovat yleensä ylittäneet heihin kohdistuneet odotukset ja kanadalaiset pärjänneet hieman odotettua paremmin. Ruotsalaiset ovat menestyneet kutakuinkin odotetusti. Yhdysvaltalaiset ovat pärjänneet hieman odotettua heikommin, suomalaiset ja venäläiset suurista maista selvästi heikoimmin odotuksiin nähden. Pienistä maista ainoastaan saksalaiset ovat ylittäneet odotukset edes jossain määrin ja sveitsiläiset epäonnistuneet todella pahasti. Tilastollisesti ei-niin luotettavista maista (vähäinen varausmäärä) on mielenkiintoista verrata Norjan ja Tanskan tunnuslukuja. Norjan 19 varausta ovat pelanneet keskimäärin 23 ottelua eli eivät ole toteuttaneet odotuksia alkuunkaan, kun taas Tanskan 22 varausta ovat pelanneet odotukset selvästi ylittävän keskimääräiset 147 ottelua. Löytyy peräti viisi tanskalaista, jotka ovat pelanneet enemmän NHL-otteluja kuin Norjan kokenein pelaaja.

Uusinta: Päin välimerkkiä

Lukijalle: Vanha totuus on se, että asiat menevät yleensä kahdella vaihtoehtoisella tavalla. Joko ne menevät kuten on suunniteltu tai sitten syntyy hyvä juttu kerrottavaksi. Tämä viiden vuoden takainen kirjoitus käsittelee sitä jälkimmäistä vaihtoehtoa. Lähinnä mahdollisia tapoja suhtautua asioiden keturoilleen menemiseen, riippuen siitä millainen oma perusideologia on.

Maailmassa on monenlaisia supersankareita. On Superman, Spiderman, Batman ja He-Man.
Mutta kuka onkaan supersankareista savolaisin?
No, tietysti Vituiksmän.

Murphyn lain mukaan kaikki mikä voi mennä pieleen myös menee. Suomalaiskansallinen tapa ilmaista asia on sanoa, että v****ksi meni. Vaan menee se joskus muillakin. Kokonaan toinen asia on, kuinka siihen suhtautua. Seuraavassa shit happens -listan inspiroima listaus eri uskontojen ja ideologioiden suhtautumistavasta v****ksimenoon.

Taolaisuus: V****ksi meni.
Konfutselaisuus: Konfutse sanoi: ” V****ksi meni.”
Buddhalaisuus: Jos meni v****ksi, syntyy uudelleen.
Zenbuddhalaisuus: Jos kukaan ei huomaa, menikö silti v****ksi?
Hindulaisuus: Ennenkin on mennyt v****ksi.
Hare Krishna: V****ksi meni, rama rama.
Moonilaisuus: Jos meni v****ksi, tulkaamme siitä onnellisiksi.
Islam: Jos meni v****ksi, se oli Allahin tahto.
Fundamentalistinen islam: Jos meni v****ksi, tapetaan vääräuskoiset.
Katolilaisuus: Jos meni v****ksi, ripittäydy.
Protestantismi: Katolilaisuus meni v****ksi.
Luterilaisuus: Jos meni v****ksi, älä puhu siitä.
Kalvinismi: Jos ei työskentele, menee v****ksi.
Adventismi: Lauantaisin ei saa mennä v****ksi.
Kveekarit: Ei nyt ruveta tappelemaan, vaikka meni v****ksi.
Amishit: Meni hevonv****ksi.
Ortodoksisuus: Ristin alapuola meni v****ksi.
Mormonismi: Pyhä alusasu on päin v****a.
Fundamentalismimormonismi: Meni päin useaa v****a.
Jehovan todistajat: Olisiko teillä hetki aikaa, niin näyttäisimme miksi meni v****ksi?
Juutalaisuus: Miksi meillä menee aina v****ksi?
Skientologia: Jos ei löydy tarpeeksi rikkaita hölmöjä, menee v****ksi.
Bahailaisuus: Kaikki menee samalla tavalla v****ksi.
Wiccalaisuus: Antaa mennä v****ksi, kunhan se ei haittaa ketään.
Uuspakanuus: V****ksi meni – mutta vanhaan tuttuun tapaan.
Satanismi: INEM ISK****V
Kreationismi: Kaikki on luotu päin v****a.
Darwinismi: Asiat ovat kehittyneet päin v****a.
Homoseksuaalisuus: Mikä ihmeen v***u?
Lesbolaisuus: Kaksi v****a menee päin toisiaan.
Monikulttuurisuus: V****ksi meni, mutta jatketaan samaan tapaan.
Kapitalismi: Kilpaillaan kenellä menee vähiten v****ksi.
Kommunismi: Kaikilla meni v****ksi.
Sosialismi: Kaikilla meni v****ksi, mutta tasan yhtä paljon.
Fasismi: Jos et liity meihin, sinulla menee kohta v****ksi.
Natsismi: On juutalaisten vika, että meni v****ksi.
Feminismi: On miesten vika, että naisilla meni v****ksi.
Sovinismi: Pääasia että munat menevät päin v****a.
Impressionismi: Kaukaa katsottuna näyttää ettei se sittenkään mennyt v****ksi.
Eksistentialismi: Se nyt vain on niin, että v****ksi meni.
Funktionalismi: Ei voi mennä v****ksi, koska siinä ei ole kulmia.
Masokismi: Tekee hyvää, kun meni v****ksi.
Stoalaisuus: Otetaan rauhallisesti, vaikka meni v****ksi.
Agnostismi: Saattoi mennä v****ksi tai sitten ei.
Ateismi: En voi uskoa, että meni v****ksi.
Nihilismi: Ei voisi v***u vähemmän kiinnostaa.

Ykkönen vai kakkonen?

Suomessa on keväästä alkaen kohkattu siitä, valitaanko Patrik Laine NHL:ään ykkösenä vai kakkosena. Vastaus saatiin reilu viikko sitten eli kakkosena, kuten ennustettiinkin. Ikään kuin asialla loppujen lopuksi olisi merkitystä. Kyseessä on kuitenkin vasta 18-vuotiaiden pelaajien ennustetun potentiaalin arvaamisesta. Vai onko sillä kuitenkin ennustearvoa? Pitihän asiaa tutkia, vaikka loppujen lopuksi kyse on urheilun mittakaavassa vähäisestä lajista.

NHL:n varaustilaisuus on järjestetty vuosittain 1963 alkaen. Merkitystä on kuitenkin varauksilla vasta 1969 alkaen, koska sitä ennen sai varata vain sellaisia pelaajia, jotka eivät olleet tehneet minkään joukkueen kanssa juniorisopimusta. Niinpä tarkastelun ensimmäinen vuosi on 1969. Yksi huvittava poikkeus varauksissa on vuosi 1979, jolloin kilpaileva WHA lakkasi olemasta ja sen neljä parasta joukkuetta liittyi NHL:ään. Tämä vaikutti muutamaan varausikäiseen pelaajaan siten, että WHA:n listoilla olleina laajennusjoukkueet pystyivät suojaamaan heidät varauksilta. Niinpä Wayne Gretzkyä ei koskaan varattu NHL:ään, koska hänen seuransa Edmonton Oilers suojasi hänet. Mutta jätetään tämä huomioitta, koska se ei sinänsä vaikuta varattujen pelaajien oletettuun potentiaalin, vaan varattujen pitäisi edelleen olla keskinäisessä paremmuusjärjestyksessä, mikäli arvio osui oikeaan.

Tutkailin NHL:n varauksia vuosien varrella tätä kirjoitusta varten, mutta totesin että tästä tuleekin luultavasti kaksiosainen kirjoitus. Jälkimmäisessä osassa - jos sellainen ensi viikolla tulee - tarkastellaan, millaisen ennusteen varausnumero antaa tulevalle uralle. Eli ovatko esimerkiksi varausnumerolla 50 varatut pärjänneet urallaan selvästi paremmin kuin numerolla 150 varatut? Nykyään (vuodesta 2006 alkaen) varauskierroksia on seitsemän ja koska seuroja on 30, varauksia tehdään periaatteessa 210. Joskus tehdään muutama varaus enemmän tietyn erikoissäännön takia, yleensä varauksia on ollut 211. Aiemmin varausten määrä vaihteli. Eniten varauksia tehtiin 2000, jolloin niitä oli 293. (Triviakysymys: Mikä NHL:n ennätys on Lauri Kinoksella, joka ei koskaan siellä edes pelannut? Vastaus: Hänellä on NHL:n historian kaikkien aikojen suurin varausnumero.) Vähäisin määrä varauksia oli vapaista varaustilaisuuksista ensimmäisessä 1969, jolloin niitä tehtiin 84.

Tässä kirjoituksessa verrataan ykkös- ja kakkosvarauksia sen perusteella, millaisen uran he ovat tehneet. Toki viimeisiltä vuosilta urat ovat kesken tai jopa aivan alussa, mutta otetaan kuitenkin ne mukaan. Olisi helpompaa laskea vain lukumäärät eli kuinka moni ykkösvaraus on lopulta ollut parempi kuin saman vuoden kakkosvaraus. Tarkempi tulos saadaan kuitenkin pisteyttämällä suoritukset. Jokaisen vuoden kahdelle ensimmäiselle varaukselle jaetaan yhteensä seitsemän pistettä siinä suhteessa, millainen ura keskinäisessä vertailussa on ollut. Asteikko:
7 - 0: Supertähti ja totaalinen floppi.
6 - 1: Aivan selkeästi toista parempi pelaaja.
5 - 2: Ei epäilystä, kumpi näistä teki paremman uran.
4 - 3: Lähes samanvertaiset suoritukset.
Lopuksi lasketaan pisteet kaikista 48 varaustilaisuudesta.

1969: Rejean Houle - Marc Tardif: 3-4
Tardif on Hall of Famer, Houle ei. Muuten suunnilleen samoissa.

1970: Gilbert Perreault - Dale Tallon 6-1
Tallon teki kohtuullisen uran, mutta Perreault oli supertähti.

1971: Guy Lafleur - Marcel Dionne 4-3
Kaksi supertähteä.

1972: Billy Harris - Jacques Richard 5-2
Kumpikaan ei kasvanut odotettuun potentiaaliin, mutta Harris oli selvästi parempi.

1973: Denis Potvin - Tom Lysiak 5-2
Supertähti ja runkopelaaja.

1974: Greg Joly - Wilf Paiement 2-5
Paiement oli tähti, Joly enemmän tai vähemmän floppi.

1975: Mel Bridgman - Barry Dean 6-1
Että ketkä? No, Bridgman teki kelpo uran mutta Dean floppasi pahasti.

1976: Rick Green - Blair Chapman 5-2
Kaksi runkopelaajaa.

1977: Dale McCourt - Barry Beck 2-5
Taas kaksi runkomiestä.

1978: Bobby Smith - Ryan Walter 5-2
Smith oli jonkinmoinen tähti eikä Walterkaan pelannut huonosti.

1979: Rob Ramage - Perry Turnbull 5-2
Kuten edellä.

1980: Doug Wickenheiser - Dave Babych 2-5
Kaksi jonkinmoista floppia, ainakin jos katsoo keitä varattiin sijoilla 3-6.

1981: Dale Hawerchuk - Doug Smith 6-1
Tähti ja runkomies.

1982: Gord Kluzak - Brian Bellows 1-6
Floppi ja tähti.

1983: Brian Lawton - Sylvain Turgeon 2-5
Lawtonia pidetään yhtenä epäonnistuneimmista ykkösvarauksista, mutta ei Turgeonkaan ihmeitä esittänyt. Sijoilla 3-5 varattiin Pat LaFontaine, Steve Yzerman ja Tom Barrasso.

1984: Mario Lemieux - Kirk Muller 6-1
Muller teki kelpo uran, mutta vertailukohta on siis Lemieux.

1985: Wendel Clark - Craig Simpson 5-2
Tähti ja runkomies.

1986: Joe Murphy - Jimmy Carson 3-4
Carson oli parempi pelaaja, mutta Murphy pelasi melkein tuplapitkän uran.

1987: Pierre Turgeon - Brendan Shanahan 2-5
Turgeon oli hyvä, mutta Shanahan on Hall of Famessa.

1988: Mike Modano - Trevor Linden 5-2
Samat sanat kuin äsken, mutta eri järjestyksessä.

1989: Mats Sundin - Dave Chyzowski 7-0
Dave Kuka? 126 NHL-peliä ja 31 pistettä ei ole hyökkääjältä kummoisesti.

1990: Owen Nolan - Petr Nedved 4-3
Melko tasavahvat miehet.

1991: Eric Lindros - Pat Falloon 6-1
Vaikka Lindros ei kasvanut odotusten mukaiseksi, oli hän silti supertähti.

1992: Roman Hamrlik - Aleksei Jashin 4-3
Melko tasoissa.

1993: Alexandre Daigle - Chris Pronger 1-6
Floppi ja Hall of Famer.

1994: Ed Jovanovski - Oleg Tverdovski 5-2
Kaksi B-tähteä, mutta Jovanovski selvästi parempi.

1995: Bryan Berard - Wade Redden 2-5
Berardin menestystä rajoitti paha silmävamma.

1996: Chris Phillips - Andrei Zjushin 6-1
Tähti ja floppi.

1997: Joe Thornton - Patrick Marleau 5-2
Monivuotiset joukkuekaverit San Josessa.

1998: Vincent Lecavalier - David Legwand 4-3
Melko tasoissa.

1999: Patrik Stefan - Daniel Sedin 1-6
Stefan on tunnettu lähinnä legendaarisesta mokastaan.

2000: Rick DiPietro - Dany Heatley 1-6
DiPietro oli hyvä maalivahti, mutta loukkaantumiset rajoittivat uraa pahasti.

2001: Ilja Kovaltsuk - Jason Spezza 4-3
Tämä olisi varmasti 5-2 tai jopa 6-1, jos Kovaltsuk ei olisi lähtenyt kesken kaiken KHL:ään.

2002: Rick Nash - Kari Lehtonen 6-1
Nash ei aivan ole yltänyt odotuksiin, mutta Lehtosen katkonainen ura ratkaisee.

2003: Marc-Andre Fleury - Eric Staal 2-5
Fleury on hyvä maalivahti, mutta Staal on huippupelaaja.

2004: Aleksander Ovetshkin - Jevgeni Malkin 5-2
Venäläisten jäsentenvälisissä Ovetshkin on selvästi parempi.

2005: Sidney Crosby - Bobby Ryan 6-1
Tämä on tietysti Ryanin kannalta epäreilua.

2006: Erik Johnson - Jordan Staal 3-4
Johnson olisi ehkä parempi, mutta loukkaantumiset ovat rajoittaneet ottelumäärää.

2007: Patrik Kane - James van Riemsdyk 6-1
Supertähti ja runkomies.

2008: Steven Stamkos - Drew Doughty 5-2
Ei Doughtykaan huono ole, mutta Stamkos on parempi.

2009: John Tavares - Victor Hedman 5-2
Tähti vastaan melkein tähti.

2010: Taylor Hall - Tyler Seguin 3-4
Melko tasoissa.

2011: Ryan Nugent-Hopkins - Gabriel Landeskog 3-4
Melko tasoissa.

2012: Nail Yakupov - Ryan Murray 5-2
Murray ei ainakaan vielä ole kummoisia esittänyt.

2013: Nathan McKinnon - Aleksander Barkov 4-3
Vaikka Suomessa Barkovia hehkutetaan, on McKinnon vielä parempi.

2014: Aaron Ekblad - Sam Reinhart 5-2
Ekblad on pelannut jo kaksi hyvää kautta, Reinhart yhden kohtuullisen.

2015: Connor McDavid - Jack Eichel 4-3
McDavid-hehkutuksessa on jäänyt huomaamatta, että Eichel keräsi viime kaudella enemmän pisteitä. McDavid silti edellä, koska pelasi loukkaantumisen takia vain puolet kaudesta.

2016: Auston Matthews - Patrick Laine 3-4
Laine pelasi paremmat MM-kisat.

Yhteenveto: 48 varauksesta kuusitoista kertaa on kakkosvaraus tähänastisilta saavutuksiltaan ylittänyt ykkösvarauksen. 32 kertaa on ykkösvaraus kuitenkin ollut parempi. Johtopäätös on se, että kyllä, useimmiten scoutit ovat osuneet oikeaan. Kun lasketaan seitsemän pisteen jaottelun perusteella kertyneet pisteet, ykkösvaraukset johtavat lukemin 195-141. Keskimääräinen pistelukema per vuosi on 4,06 - 2,94.

Johtopäätös: Kyllä, ykkösvaraukset ovat menestyneet selvästi paremmin. Ero on tilastollisesti merkittävä. Erot eivät kuitenkaan absoluuttisesti ole hirvittävän suuret.

Välihuomautus 95: Amsterdam

Huomenna alkavat yleisurheilun EM-kilpailut Amsterdamissa. Perinteiseen tapaan luodaan lyhyt katsaus kestävyyslajien suomalaisiin, tällä kertaa kisaohjelman mukaisessa järjestyksessä.


Ke 6.7 klo 19.55, N 10 000 m: Johanna Peiponen

Nyt mennään terävä pää edellä. Johanna oli juniorina melkoinen lupaus, mutta sitten tuli muutama kuivempi kausi. Itsekin erehdyin pitämään häntä menetettynä tapauksena enkä edes viime kesän kovien suoritusten jälkeen luokitellut häntä mahdolliseksi arvokisojen pistesijatason juoksijaksi. Se käsitys muuttui tänä keväänä SM-maastoissa. Tekniikka on omalaatuinen, mutta nyt se toimii. Se ei kuitenkaan ollut oleellista, vaan oleellista oli se kun näin hänet takaapäin. Jumaliste, sillähän on takareisissä lihakset näkyvissä! Sittemmin paljastui, että voimatreeniä on tehty juuri reisiin selvästi entistä tehokkaammin. Tämä tarkoitti sitä, että heikoin lenkki oli vahvistunut todella paljon. Silti lensin perseelleni, kun hän veteli soolona tuulisessa säässä aivan Annemari Sandellin kympin SE:n tuntumaan. Aika on tämän kauden Euroopan tilastonelonen, mikä tarkoittaa että mitalisauma on olemassa.
EM-tasolla Johannan ongelma on selvä. Hän ei osaa eikä luultavasti edes halua juosta ryhmässä. Jos Johanna niin tekee, se repii hänen tekniikkansa rikki ja hän on aseeton loppukirissä. Niinpä oikeita taktiikoita on tasan yksi. Käännetään heikkous vahvuudeksi. Noin kahden ensimmäisen kierroksen jälkeen keulaan ja seuraava kierros selvällä ylinopeudella eli 70 sekunnin pintaan. Semmoinen 50 metrin kaula muihin, jotka ovat vielä kompuroimassa toisiinsa alkuruuhkassa ja odottelemassa, että lönkyttelyn sijaan joku menisi keulaan ja vetäisi - mutta ei sentään noin kovaa. Ja siitä sitten hiljennys tasaisen tappavaan tahtiin. Toiset seuraavat perässä, mutta eivät lähde kuromaan rakoa kiinni. Koska kaikki ihmettelevät, että kuka helkutin muija tuo tuommoinen on eivätkä ota vakavasti. Johanna tarkkailee menoa keulassa ja ylläpitää välimatkaa. Sitten siinä 7-8 km kohdilla kärkijoukon hermo pettää ja takaa-ajo alkaa. Siinä vaiheessa tulee ilkeä yllätys. Johannalla on yksi ainoa ase. Se on kyky ylläpitää tasaisen kovaa vauhtia pitkään. Kaikissa muissa ominaisuuksissa hän häviää Euroopan huipuille. Toiset saattavat ajaa raon kiinni tai lähes kiinni viimeisen kierroksen alkaessa, mutta ovat silloin käyttäneet jo terävimmän kirikykynsä olemattomiin. Silloin kyse on siitä, kenellä voimat riittävät. Johannalla ne saattavat riittää mitaliin, tuskin sentään kultaan. Mahdotonta sekään ei ole, Euroopan kärki on tilastoajoissa vain reilun kymmenen sekunnin päässä.
Taktiikan toimivuudesta voi kysyä tarkempia tietoja John Ngugilta (videolla 2:40 alkaen), joka käytti samaa systeemiä olympiavitosella 1988.


Pe 8.7 klo 14.30, alkuerät, su 10.7 klo 18.15 finaali, N 3000 m esteet: Sandra Eriksson ja Camilla Richardsson

Euroopan tilastoissa Sandra on viidentenä ja Camilla sijalla 34. Kuitenkin Sandran edellä on kaksi venäläistä. Toisaalta siellä on myös Gesa-Felicitas Krause, joka lähtee kisaan selvänä ennakkosuosikkina.
Ruodin kaksi vuotta sitten Sandran EM-epäonnistumisen eikä siihen tekstiin ole mitään lisättävää. Jos ne asiat, mitä siinä listasin, ovat kunnossa, mitali tulee, jos eivät, tulee samanlainen romahdus. En tiedä miten on.
Camillan kohdalla finaalipaikka olisi positiivinen yllätys. Hän yritti Turussa PNG:ssä olympiarajaa, mutta jäi selvästi. Sisua kyllä on. Ensimmäinen kilometri meni kellotukseni mukaan kolme sekuntia alle tavoitevauhdin, toisen kohdalla hän oli enää sekunnin edellä. Siinä vaiheessa sanoin, että ei muuten mene. Ja taisi Camillakin tietää, että ei mene tällä systeemillä. Viimeisen kierroksen alkaessa laskin, että pieni sauma on yhä. Camilla yritti tosissaan ja kiihdytti vauhtia, ohitti edellämenevän mutta hyytyi takasuoralla jälleen. Rajasta hän jäi reilusti. Tosiasia ilmeisesti on, että Camillan kunto ei vielä riitä finaaliin - ellei sitten jostain löydy vielä ylimääräinen herkkyys.


Su 10.7 klo 10.30 N puolimaraton: Anne-Mari Hyryläinen, Minna Lamminen, Laura Manninen

Keski-ikäisten rouvien kokoontumisajossa (Suomen joukkueen keski-ikä 38 vuotta) menestysodotukset eivät ole korkealla, mutta jokaisella on oma erikoinen tarinansa. Anne-Mari Hyryläinen (tilasto-23) on kiivennyt Mount Everestille ja tämä kisa on välietappi kohti Rion olympiamaratonia. Minna Lamminen (tilasto-59) voitti SM-kultaa 1500 metrillä 18-vuotiaana 2001. Seuraava SM-kulta tuli 5000 metrillä 12 vuotta myöhemmin. Laura Manninen (tilasto-68, onnittelut ex-Markovaaralle tuoreesta avioliitosta) nousi Suomen huipulle vasta muutama vuosi sitten iässä, jolloin muut siirtyvät yleensä radan reunalle.


Su 10.7 klo 10.50 M puolimaraton: Jarkko Järvenpää

Euroopan tilastossa sijalla 57 majailevaa Järvenpäätä en nuoruusvuosina rankannut kovinkaan korkealle tulevaisuuden lupauksissa. Tosiasia on, että jokaisessa juniori-ikäluokassa oli Suomessa enemmän kuin yhden käden sormilla laskettava määrä juoksijoita, jotka samalla asenteella harjoittelemalla olisivat nyt Amsterdamin koneessa. Järvenpää on kuitenkin se, joka sinne lipun sai. Tässä tuli samalla kerrottua syy siihen, että pidemmälle eväät eivät riitä: lahjat tulevat yksinkertaisesti vastaan niillä harjoittelumahdollisuuksilla, jotka ovat käytettävissä. Enkä usko, että täydellinen ammattimaisuus ihanteellisissa oloissakaan olisi tehnyt tästä miehestä arvokisamitalistia. Asennetta tekemiseen kuitenkin on aina löytynyt, ja siksi hän starttaa ansaitusti uransa toiseen EM-kilpailuun. Se ensimmäinen eli kotikisojen kymppi oli floppi, josta ryöpytin miestä blogissani jälkianalyysissa. Aiheettomasti, sillä kun myöhemmin sain tietää mistä oli kyse, niin kunnioitan sitä että kaveri oli ylipäätään lähtöviivalla.

Uusinta: Yli aitojen

Lukijalle: Tämä aihe tuli jälleen ajankohtaiseksi, sillä Caster Semenyalla menee muutaman laihemman kauden jälkeen kovempaa. Maailman kärkitulos tältä kaudelta on 800 metrillä plakkarissa ja olympialaisissa hän on jonkinmoinen ennakkosuosikki. Tiedä sitten, aiheutuuko uusi buusti joko löysentyneistä hormonihoitosäännöksistä, jotka mahdollistavat hänen kilpailemisensa naisten sarjassa ilman tasoitusta vai avio-onnesta uuden vaimon kanssa. Ja onhan tämän kirjoituksen aihe noussut esille myös Suomessa.

Olin sattuneista syistä eliittikisoissa ja siinä sivussa tuli tarkkailtua Caster Semenyaa. Olen nähnyt myös Jarmila Kratochvilovan ja kyllä Semenya lempeämmän näköinen ilmestys oli. Siis urheilukentällä. Kun juoksijat(taret) laittavat siviilit päälle ja avaavat suunsa, niin vaaka kallistuu Jarmilan puolelle. Mikähän siinä on, että kasisatasella on tällaisia juoksijoita, ei Maria Mutolakaan mikään kedon kukkanen ollut. Koetettiin pitää silmällä, kumpaan pukusuojaan Semenya menee, mutta jäi havaitsematta.
Vaan eipä siinä mitään, hyvä että Semenyaa piinannut sukupuolenmääritysprosessi on nyt ohi ja hieno homma että hänellä riittää sisua palata radoille. Taputin vilpittömästi hänelle. Menosta huomasi selvästi, että huippukunto on vielä kaukana, mutta eiköhän se siitä.

Semenya selvisi siis sukupuolenmäärityssopasta säikähdyksellä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt kaikille. Urheilussa miehillä on ymmärrettävistä syistä selvä fyysinen etu naisiin nähden eikä naisilla siksi olisi menestymisen mahdollisuuksia miesten sarjassa ainakaan huipputasolla. Jotkut ovat toki yrittäneet, kuten kaikkien aikojen parhaana naisjääkiekkoilijana pidetty Hayley Wickenheiser, joka pelasi Suomessa kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla ja muutaman vaihdon kakkostasollakin. Naisten sarjassa kisaavalla miehellä olisi puolellaan selvä etu. Siksi aina silloin tällöin nousee esiin enemmän tai vähemmän aiheellisia epäilyjä miehistä naisten joukossa. Tapaukset voidaan jakaa karkeasti neljään kastiin.

1. Selkeät huijaukset, joissa mies on naamioitunut naiseksi.
2. Hermafrodiitit eli tapaukset, joissa henkilöllä on molempien sukupuolien ominaisuuksia, vaikka hän saattaakin pitää itseään normaalina naisena.
3. Dopingin käytöstä aiheutunut sukupuoliominaisuuksien vääristyminen.
4. Sukupuolenvaihdosleikkauksella naiseksi muuttuneet miehet.

Ensimmäinen kuuluisa tapaus naisena esiintyneistä miesurheilijoista oli saksalainen Dora Ratjen, oikealta etunimeltään Hermann. Ratjen oli kasvatettu tytöksi ja hänen sukupuolielimensä olivat tiettävästi heikosti kehittyneet, joskin miehiset. Hän selvisi Saksan olympiajoukkueeseen vuonna 1936 ja sijoittui korkeushypyssä neljänneksi. Suurimman menestyksensä hän saavutti voittaessaan vuonna 1938 kotikisoissaan Wienissä (Anschuluss oli tapahtunut aiemmin samana vuonna). Euroopan mestaruuden uudella maailmanennätystuloksella 170. Tämän jälkeen hän jäi kiinni mm. toisten kilpailijoiden kiinnitettyä huomiota parransänkeen. Suoritus hylättiin, Ratjen menetti sekä mestaruuden että ennätyksen. Noloa Natsi-Saksalle; maan ainoa kisoissa ME:n tehnyt voittaja olikin mies. Ainakin siinä määrin, että kelpasi toisessa maailmansodassa Saksan armeijaan, jossa Ratjen omien sanojensa mukaan palveli.

Naiseksi naamioituneet miehet eivät ole sittemmin kovin korkealle tasolle päässeet, piirikunnallisissa näitä on varmaan nähty useinkin eri puolilla maailmaa. Silti vain muutama vuosi sitten Zimbabwessa Samukeliso Sithole (kyllä, sukunimen neljä ensimmäistä kirjainta ovat tuossa järjestyksessä ja h esiintyy vain kerran...) voitti useita merkittäviä paikallisia kilpailuja, mutta jäi kiinni erehdyttyään riisumaan housunsa väärässä seurassa.

Urheilun alkuaikoina kromosomeihin perustuvaa sukupuolitestausta ei voitu tehdä ja siksi epäiltiinkin monien naisurheilijoiden olevan jollakin tapaa "puolimiehiä". Tällaiset tapaukset tietysti hyötyivät ylimääräisestä testosteronista ja muutoinkin miehisestä rakenteesta. Tämä on nykyäänkin yleistä, sillä etenkin fyysistä voimaa vaativissa lajeissa esiintyy miesmäisiä naisia ja esimerkiksi naisjääkiekossa on julkinen salaisuus, että melkoinen osa pelaajista on lesboja. Tiedän tapauksen, jossa suomalainen naisjääkiekkoilija hyväksyi ulkomailta sopimuksen vain sillä ehdolla, että hänen heikompitasoinen tyttöystävänsäkin pestataan samaan joukkueeseen. Vastaavasti miesten puolella B-rapun pojat lienevät harvinaisuuksia, pois lukien taitoluistelu ja muut estetiikkalajit.

Los Angelesin olympiakisojen 100 metrin voittaja, puolalaissyntyinen Stanislawa Walasiewicz oli yksi epäillyistä. Hän oli muuttanut USA:han kaksivuotiaana ja käytti yksityiselämässään nimeä Stella Walsh. Puolaa hän edusti siksi, että sai USA:n kansalaisuuden vasta 1947 mentyään naimisiin. Miesmäinen olemus ja maailmanennätysajat herättivät huomiota. Walsh sai vielä 1936 olympiahopeaa. Hän ei koskaan joutunut sukupuolitestiin, koska niitä ei tuohon aikaan ollut. Walshin loppu oli erikoislaatuinen; hänet ammuttiin 69-vuotiaana aseellisen ryöstön yhteydessä. Ruumiinavauksessa kävi ilmi, että hänellä oli miehiset sukupuolielimet (ainakin kivekset) ja kromosomeissa oli sekaisin sekä miehen XY- että naisen XX-versioita.

Itä-Euroopan maiden nousu urheilumahdeiksi 1950- ja 1960-luvuilla toi monia uusia epäilyksenalaisia urheilijoita kentille. Monilla itäeurooppalaisilla naisilla on luontaisena ominaisuutena rotevampi rakenne ja enemmän karvoitusta kuin läntisillä siskoillaan (Miten bulgarialaisissa häissä erottaa morsiamen ja sulhasen? Morsian on se, jolla on letitetyt kainalokarvat) ja jo tämä herätti huomiota. Tunnetuimpia tapauksia olivat venäläiset "Pressin veljekset", jotka voittivat yhteensä viisi olympiakultaa. Ylivoimaisin puolestaan oli romanialainen korkeushyppääjä Jolanda Balas, joka voitti paitsi kaksi olympiakultaa, niin myös 140 kilpailua peräkkäin ja paransi maailmanennätystä lukemista 174 aina 191:een senttimetriin. Tämä siitä huolimatta, että hän käytti jo tuolloin antiikkista saksityylin variaatiota.
Pressien ja Balasin samoin kuin monen muunkin itäblokin naisurheilijan ura päättyi äkisti ennen vuoden 1966 EM-kisoja. Tuolloin järjestettiin arvokisoissa ensimmäisen kerran sukupuolitestit. Balas jatkoi vielä, mutta jäi ilman selityksiä kisoista pois eikä enää koskaan tullut mukaan arvokisoihin. Hän meni kylläkin sittemmin naimisiin valmentajansa Ion Söterin kanssa, mutta liekö kyseessä propagandatemppu, jolloin Partisaanivalssin sanoin voi valmentajaparan kohtalosta todeta, että "tuskin oikein ymmärsitkään, mitä vaatii meiltä maa."

Sukupuolitestien käyttöönotonkin jälkeen koettiin muutamia yllätyksiä. Yhden niistä aiheutti puolalainen pikajuoksija Ewa Klobukowska, joka luvalla sanoen oli ihan syötävän näköinen nainen. Mutta niin vain kävi, että Tokion olympialaisten pikaviestin kultamitalisti ja 100 metrin Euroopan mestari ei läpäissyt kromosomitestiä. Tarkemmat tiedot salattiin, paljastettiin vain että kromosomeja oli "yksi liikaa", mikä yhdessä ulkonäön ja myöhempien tapahtumien kanssa viittaa ennemminkin XXX-syndroomaan kuin miehisempään XXY:hyn eli Klinefelterin syndroomaan. Klobukowska sai elinikäisen kilpailukiellon, mutta tuli sittemmin äidiksi.

Sukupuolitestit tulivat vakiokäytännöksi suurkisoissa. Esimerkiksi olympialaisissa kaikki naisurheilijat testattiin - tosin Montrealin kisoissa yksi naisurheilija pääsi testistä kuin hevonen veräjästä syntyperänsä ansiosta, testin tekeminen hänelle olisi ollut epäsopivaa. Kiinnijääneitä testeissä ei enää tiettävästi ollut. Kun testit osoittautuivat lisäksi kalliiksi, niistä luovuttiin aikanaan vakiotoimenpiteenä ja käytettiin vain epäiltyjen osalla.

Ennen Semenyaa tunnetuin epäilty ja samalla myös kiinnijäänyt oli vuoden 2006 Aasian kisojen 800 metrin hopeamitalin menettänyt intialainen Santhi Soundarajan, joka masentui tapauksesta aina itsemurhayritykseen asti. Nykyään androgyyniksi todetulle ex-urheilijalle kuuluu hyvää; hän on ryhtynyt menestyksekkääksi valmentajaksi.

Dopingin käytön yleistyttyä etenkin Itä-Euroopassa ja muissa kommunistisissa maissa seuraukset olivat usein mielenkiintoisia naisurheilijoille. Miesten urheiluissa länsimaat kamppailivat kommunistimaiden kanssa tasaveroisesti ollen yleensä hieman niskan päällä, mutta naisten lajeissa tuli turpaan niin että tärisi. Dopingvalvonnan parannuttua tilanne hieman tasoittui, joskin samoihin aikoihin nousi Kiina, jossa valvonta oli melkoisen olematonta. Kun ihmeteltiin, miksi kiinalaiset naisuimarit rikkoivat maailmanennätyksiä ja putsasivat palkintopöydät miesten jäädessä sijoille ynnä muut, eräs valmentaja vastasi: "Naisista voidaan tehdä miehiä, mutta miehistä ei voi tehdä kaloja."
Mutta kyllä jo ennen kiinalaisia osattiin. Moskovan dopingvapaiden olympialaisten (ei yhtään ainutta testissä kärynnyttä) rintauinnin - kuinka ironista - 16-vuotiaan voittajan Ute Gewenigerin haastattelutilaisuudessa toimittajia kiellettiin käyttämästä nauhureita. Syy selvisi neiti Gewenigerin avatessa suunsa; ääni oli paikalla olleen suomalaistoimittajan mukaan sitä luokkaa, että hän olisi voinut tuurata Martti Talvelaa Boris Godunovina.

Rajuimmat seuraukset dopingin käytöstä olivat vuoden 1986 kuulantyönnön Euroopan mestari Heidi Kriegerillä. Vasta 20-vuotiaana yleensä kolmikymppisten hallitsemassa lajissa mestariksi noussut mörssäri joutui lopettamaan loukkaantumisten vaivaaman uransa vain muutamaa vuotta myöhemmin. Dopingin käyttö oli luultavasti osasyy vaivoihin. Joitakin vuosia myöhemmin Krieger tajusi, että steroidit olivat kehittäneet hänelle kaikki muut miehiset ominaisuudet paitsi etuveitikan ja marssi sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Hänet tunnetaan nykyisin etunimellä Andreas. Hän on myös kertonut tarinansa julkisesti ja toimii steroidien aiheuttamista vaurioista huolimatta edelleen dopingin vastaisessa työssä.

Krieger lopetti urheilu-uransa ennen leikkausta vammojen takia. Tuskin hänellä oli suurempaa intoa jatkaakaan, koska miesten kuula on lähes kaksi kertaa niin painava kuin naisten eikä mitään menestymisen mahdollisuuksia ollut. Toinen vastaavanlainen tapaus oli Yvonne Buschbaum, seiväshypyn nuorten Euroopan mestari 1999. Hän sai vuonna 2002 EM-hopeaa aikuisten sarjassa ja hyppäsi seuraavana vuonna ennätyksensä ja Saksan kaikkien aikojen toiseksi parhaan tuloksen 470, mutta sitten alkanut vammakierre pysäytti kehityksen. Tulokset heikkenivät ja vuonna 2007 Buschbaumin parhaaksi jäi 435. Loppuvuodesta hän ilmoitti aloittavansa hormonihoidon muuttuakseen mieheksi ja vaihtoi sittemmin etunimekseen Balian. Urheilu-ura loppui samalla, miesten sarjassa edes parhaat tulokset eivät olisi riittäneet piirikunnallisia pidemmälle.

Sukupuolenvaihdos miehestä naiseksi sen sijaan antaisi ilmeisen edun. Tällaisia tapauksiakin tunnetaan, mutta suhteellisen vähän. Useimmiten tapaukset ovat lajeissa, joissa fyysinen etu tai lajin merkitys on suhteellisen pieni: golfinpelaaja, alamäkipyöräilijä, thainyrkkeilijä, rata-autoilija. Tämä on ymmärrettävää. Kuvitellaanpa vaikka, että kansallisen tason mieskuulantyöntäjä kävisi läpi sukupuolenvaihdoksen. Hän olisi välittömästi naisten sarjassa maailman huipulla. Tuskin kansainvälinen yleisurheiluliitto katsoisi asiaa hyvällä, olympiakomiteasta puhumattakaan.

Ainoa merkittävässä lajissa merkittävällä tasolla tiettävästi sattunut tapaus on Renee Richards, alkuperäiseltä nimeltään Richard Raskind. Hän oli nuorena miehenä (englanninkielisen Wikipedian poliittinen korrektius on huipussaan, koska se käyttää jo tuossa vaiheessa persoonapronominia she) rankattu Yhdysvaltain itäisen alueen kymmenen parhaan pelaajan joukkoon samoin kuin kansallisella tasolla junioreissa. Huipulle asti hän ei päässyt, mutta jatkoi peliuraansa ikämieheksi asti parhaan saavutuksen ollessa finaalipaikka yli 35-vuotiaiden USA:n mestaruuskilpailuissa.
Vuonna 1975, 41-vuotiaana, hän läpikävi sukupuolenvaihdosleikkauksen. Seuraavana vuonna hän yritti päästä mukaan US Openiin naisten sarjassa, mutta osanotto-oikeus evättiin hänen kieltäydyttyään kromosomitestauksesta. Toisaalta lajissa, jossa tunnetaan sekanelinpeli (amerikaksi mixed doubles) ei luulisi olevan mikään ongelma perustaa kilpailusarjaa sekakaksinpeli (mixed singles). Richards haastoi aitoon jenkkityyliin USA:n tennisliiton oikeuteen ja yhtä aitoon jenkkityyliin sai kilpailuoikeuden naisten sarjassa seuraavana vuonna.
Vaikka hän oli jo yli 40-vuotias eikä ollut koskaan menestynyt miesten sarjassa kansainvälisellä tasolla, hän ylsi naisten sarjassa parhaimmillaan Grand Slam -turnauksen semifinaaliin ja WTA-rankingin sijalle 20. Richards päätti ammattilaisuransa 47-vuotiaana.

Pelkästään Richardsin esimerkki osoittaa, kuinka korkealle sukupuolenvaihdosleikkauksen läpikäynyt urheilija voisi naisten sarjassa nousta. Yli-ikäinen kansallisen tason urheilija haastaa maailman huiput lajissa, jossa fyysiset edut eivät ole edes suurimmat mahdolliset. On ihme, että näinä poliittisen korrektiuden aikoina yksikään kunnianhimoinen miesurheilija ei ole vielä tehnyt samaa temppua pyrkien vaikkapa olympiavoittoon naisena.