Lähi-idässä paukkuu taas

Hamas juhlisti Jom Kippur -sodan 50-vuotismuistoa ampumalla siviilejä raketeilla ja mestaamalla pikkulapsia. Vaikuttaa onneksi siltä, että Jom Kippurin tapaan lopuksi käy samoin eli aloittaja saa turpiinsa niin että tärisee.

Itse sodankäynnin tekniseen puoleen en tässä sen kummemmin puutu, sitä saavat kommentoida kyseisessä asiassa minua paremmin ymmärtävät. Tarkastelen konfliktin syvällisempiä syitä ja mahdollisia ratkaisuja.

Israelin entinen pääministeri Golda Meir tiivisti aikoinaan Lähi-idän levottomuuksien syyt kahteen: arabit haluavat tappaa meidät ja me emme halua kuolla.
Rauha Lähi-itään saadaan vasta kun toinen näistä lakkaa.

Jotkut eivät vain tätä halua ymmärtää, vaan syyttävät Israelia kaikesta pahasta. On ollut hämmästyttävää lukea uutisia ja etenkin uutisten kommenttiosioita. Israel sortaa palestiinalaisia ja siinä on selitys kaikkeen? Kuitenkin tosiasiat ovat jokaisen tiedossa:
1) Juutalaisvaltio sai alkunsa, kun Balfourin julistus 1917 lupasi tämän heille. Tästä huolimatta 30 vuotta myöhemmin alueen brittihallinto teki suunnilleen kaiken mahdollisen tämän estämiseksi.
2) Juutalaiset eivät ryöstäneet maita arabeilta, vaan ostivat ne.
3) Palestiinalaiset olisivat 1948 saaneet oman valtionsa, mutta tämä ei kelvannut heille. Piti saada kaikki ja ajaa juutalaiset mereen. Seurauksena juutalaiset sitten miehittivät osan palestiinalaisille luvatuista alueista, mikä olikin moraalisesti oikeutettu korvaus laittomasta hyökkäyssodasta ja sotilasstrategisesti varsin viisas veto – vilkaiskaapa kartasta millainen jakosuunnitelma oli ja miettikää kuinka puolustaa tuollaista tilkkutäkkiä. Olihan selvää että tämä ei tähän jää vaan arabimaat hyökkäävät vielä uudelleen – kuten muutaman kerran tekivätkin.
4) Arabimaat pettivät palestiinalaisille 1948 antamansa lupaukset ja seurauksena melkoinen osa palestiinalaisista asuu edelleen pakolaisleireissä.
5) Ne kaukokatseiset arabit, jotka päättivät jäädä Israeliin, ovat nykyään vapaammassa ja demokraattisemmassa asemassa kuin yhdenkään naapurimaan muslimiveljet.
6) Edelleen vuoden 1948 sodan jälkeen tilanne oli se, että juutalaisten Israel ja palestiinalaisten asuttamat Länsiranta ja Gaza olivat resursseiltaan ja kehitystasoltaan suurin piirtein samanlaisia sekä yhtä tiheään asuttuja. Tästä kelataan 75 vuotta eteenpäin ja juutalainen Israel on kukoistava sivistysmaa, kun taas palestiinalaisalueet ovat totaalisia sian persläpiä – ja molemmat ponnistivat siis samoista lähtökohdista.
7) Israel on toimittanut Gazaan sähkön ja muun infran, mikä on varsin kohteliasta toimintaa ”sortavalta apartheid-vallalta”. Gazasta taas on päässyt käymään Israelista töissä, koska rajatarkastusasemat toimivat. Vastaavasti Gazan ja Egyptin välinen raja on de facto täysin suljettu.

Tästä huolimatta käsittämättömän monet suomalaisetkin näkevät Israelin syypäänä ja palestiinalaiset viattomina. Tulee mieleen vanha Lucky Luke -albumi Daltonit pääsevät hoitoon, jossa Sigmund Freudin kuvitteellinen edeltäjä Otto von Himbeergeist tulee tutustumaan Villin Lännen vankilaan ja etsimään mahdollisia psykoanalyysilla parannettavia vankeja:

Otto von Himbeergeist haluaisi mennä tuomareiden pään sisälle selvittämään, mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu. Samalla tavalla haluaisin tietää, millä ihmeen silmänkääntötempulla palestiinalaisten puolustajat saavat aivonsa jumitettua tuollaiseen solmuun. Ynnä onko näille mitään tehtävissä vai onko ainoa ratkaisu ennakoiva eutanasia, kun toivoa ei enää ole.

Yhden palestiinalaisia puolustavan argumentin kyllä ymmärrän eli empatian. Joskus vuonna Ahtisaari tai Halonen – en muista tapahtuiko tämä ensimmäisen vai toisen intifadan aikana – joku palestiinalaisfani pyysi minua ajattelemaan, miltä itsestäni tuntuisi jos olisin syntynyt palestiinalaiseksi Gazassa. Olin vastata että kyllä varmaan olisi Fatima ihmetellyt pullautettuaan maailmaan vaalean poikalapsen ja ihmettely olisi kestänyt siihen asti kunnes Abdullah olisi leikannut häneltä pään irti uskottomuudesta. Mutta päätin kuitenkin sivuuttaa tämän ilmeisen ajatusvirheen ihmisten samankaltaisuudesta kaikkialla maailmassa. Niinpä vastasin: ”Jos oletetaan että olisin yhtä fiksu kuin olisin nyt, ymmärtäisin mikä kulttuuri saa asioita aikaan ja mikä ei, joten kääntyisin juutalaisuuteen ja muuttaisin Israeliin sen maan rehelliseksi ja patrioottiseksi kansalaiseksi.”
Hetken aikaa epäilin, joudunko käyttämään ensiapukurssilla oppimiani elvytystaitoja, sillä vastapuolen ohimosuonet pullistuivat sellaisesta paineesta että heikompia hirvittäisi. Kohta tilanne oli helpottanut siinä määrin, että hän totesi ”Ei sinun kanssasi voi keskustella” ja kääntyi puhisten kannoillaan. Kuten on tapana tehdä kun häviää mutta kognitiivinen dissonanssi estää sen myöntämisen.

Toisaalta tämä olisi ajatuskokeena varsin mielenkiintoinen. Mitä mahtaisi Israel tehdä, jos palestiinalaiset kääntyisivät porukalla juutalaisuuteen? (Ainakin maan nahkateollisuus saisi raaka-ainetta…). Mutta Israelin perustuslain mukaan maan on hyväksyttävä jokainen juutalainen kansalaisekseen.

Tähän asti Lähi-idän jonkinmoinen rauhan tae on ollut Israelin ydinase. Arabimaat eivät ole vuoden 1973 jälkeen uskaltaneet hyökätä, kun ovat tienneet mitä siitä seuraisi. Joko tulisi turpiin konventionaalisin asein tai mikäli tämä taistelu voitettaisiin ja Israelin olemassaolo olisi uhattuna, niin sitten tulisi muutama ydinkärki niskaan. Tämän opin he saivat Jom Kippur -sodassa, kun ydinaseen käyttö oli jos nyt ei lähellä, niin kaiken varalta valmistelussa. Itse asiassa Kuuden päivän sota 1967 alkoi vasta sitten, kun Israel oli saanut pari ensimmäistä alkeellista ydinasettaan käyttökuntoon kaiken varalta. Se ei alkanut välittömästi silloin kun Egypti sulki Tiranin salmen Israelin merenkululta – minkä Israel oli ilmoittanut paitsi vuoden 1956 sodan rauhansopimuksen vastaiseksi, myös sotatoimeksi eli tulevan sodan syyksi – vaan vasta vähän myöhemmin.

Tällä hetkellä Israel on aika lailla puun ja kuoren välissä. Se kykenisi halutessaan jyräämään Gazan maan tasalle, ehkä jopa konventionaalisin aseinkin. Muutaman ydinpommin pudottaminen sinne toki rauhoittaisi alueen eikä siihen viimeaikaisten tapahtumien valossa ole mitään moraalista estettä. Jos Palestiinalla olisi ydinaseita, Israel tuhottaisiin hetkessä. Rokan Anttia lainaten: ”- Mie en enempää ilkene. Tuo on pant itsensä ihmistappion ulkopuolel ja miust nähen siellä pysyköön.”
Näin Israel ei kuitenkaan menettele, sillä se joutuisi paitsi paarian asemaan kansainvälisesti, alentuisi natsien holokaustin ja palestiinalaisten intifadan kanssa samalle tasolle.
Tilanteessa Israelilla ei ole muita kuin huonoja vaihtoehtoja. Arabien viha ja kateus sitä kohtaan vaikuttavat loputtomilta. Kirjoitin jo vuonna 2010 yllä linkatussa jutussa seuraavasti:

Israelilla on kuitenkin tapa välttyä tältä ja se on aksioomien muuttaminen. Kaksi oleellista aksioomaa ovat:
1. Arabit haluavat tuhota Israelin.
2. Israel käyttää ydinaseitaan vain viimeisenä keinona.

Kuten todettu, ydinasekapasiteetin olemassaolo eli jälkimmäinen aksiooma on tähän asti pelastanut Israelin. Jos ja kun sen viholliset saavat jonakin päivänä käsiinsä riittävästi joukkotuhoaseita, edes molemminpuolinen Harmageddon ei enää riitä Israelin olemassaolon jatkumiseen. Toisen aksiooman muuttaminen riittäisi. Se tarkoittaisi, että Israel iskisi ydinaseillaan - ja samalla konventionaalisillaan - ennaltaehkäisevästi. Tuloksena olisi Kuuden päivän sota potenssiin sata. Israel nukettaisi ympäröivät arabimaat kivikauteen eikä sen tarvitsisi pelätä ainakaan sataan vuoteen mitään. Tämän vaihtoehdon haittapuolet Israelille ovat niin ilmeiset, että se voitaneen unohtaa.

Jäljelle jää ensimmäisen aksiooman muuttaminen. Israelin on jollakin tavalla onnistuttava voittamaan arabikansojen sydämet ja mielet. Miten tämä onnistuisi, siitä tuskin on kellään aavistustakaan. Etenkin kun samalla pitäisi ylläpitää valmiutta tuhota potentiaaliset hyökkääjät, jotka ovat juuri niitä samoja tyyppejä joiden sydämet ja mielet pitäisi voittaa. Toisaalta Israelilla ei yksinkertaisesti enää ole muita vaihtoehtoja. Nykyisillä aksioomilla arabit voittavat lopulta. Pelkästään jo siitä syystä, että he voivat hävitä konventionaaliset taistelut vaikka kuinka usein, mutta Israelilla ei ole varaa yhteenkään tappioon.

Ikävä kyllä tilanne vaikuttaa vielä kolmetoista vuotta myöhemmin täsmälleen samalta.

Lopuksi voi tietysti miettiä aiemmin esitetyn ”entä jos palestiinalaiset kääntyisivät juutalaisuuteen” ratkaisun käänteistä ratkaisua. Eli entä jos juutalaiset omaksuisivatkin islamin?
Äkkiseltään luulisi, että siinäpä ihanteellinen ratkaisu. Mutta itse asiassa siinä olisi kaksi mahdollista lopputulosta joista molemmista voi vetää vain kammottavan johtopäätöksen.

Ensimmäinen mahdollisuus on se, että islamilainen Israel vajoaisi samanlaiseksi persläveksi kuin kaikki muut muslimimaat (on toki vauraita poikkeuksia, mutta ne saavat kiittää vauraudestaan sitä että sattuvat istumaan öljyn päällä ja öljy puolestaan on arvokasta siksi että sivistyneet länsimaalaiset ovat tehneet sitä tarvitsevia keksintöjä ja infrastruktuuria – verratkaapa huviksenne vaikka upporikasta Saudi-Arabiaa ja naapurimaata eli öljytöntä Jemeniä). Kuten Neil deGrasse Tyson ilmaisi juutalaisten ja muslimien eron heidän panoksessaan ihmiskunnan hyväksi:

Mikäli tämä tapahtuisi, se osoittaisi vastaansanomattomasti islamilaisen kulttuurin alemmuuden.

Toinen mahdollisuus on se, että islamilainen Israel kykenisi ylläpitämään – ja mahdollisesti jopa kehittämään, koska enää ei tarvitsisi varautua jatkuvaan sotaan – sivistystasoaan. Tämä puolestaan osoittaisi, että sivistymättömyyden vika ei ole islamilaisessa kultturissa vaan vika on arabeissa itsessään. Mikä on ehkä jopa vielä vaarallisempi johtopäätös heidän kannaltaan kuin se että vika olisi uskonnossa.