Uusinta: POTUS

Lukijalle: Jenkkilän presidentinvaalit lähestyvät ja sen takia tässä juttu viiden vuoden takaa muistutuksena siitä, että maassa on ollut erikoisia presidenttejä ennenkin. Aion kirjoittaa oman ennusteeni tulevista vaaleista ensi viikolla, mutta tässä vanhaa asiaa pressojen erikoisuuksista:

POTUS on lyhenne sanoista President Of The United States. Viran nykyistä haltijaa Barack Obamaa sanotaan Yhdysvaltain 44. presidentiksi, vaikka maan presidenttinä on toiminut vain 43 miestä. Grover Cleveland oli näet presidenttinä kahdesti, ensin vuosina 1885-1889 ja toistamiseen 1893-1897. Ensimmäisen kauden järjestysnumero on 22 ja jälkimmäisen 24.

Yhdysvaltain presidentteihin liittyy monia muitakin erikoisuuksia, joista seuraavassa muutamia.

Varapresidenttejä on ollut enemmän kuin presidenttejä, kaikkiaan 47. Järjestysnumerosekaannusta ei presidenttien tapaan toistaiseksi ole päässyt syntymään, koska kukaan ei ole tehtävään palannut.

Varapresidentti nimitettiin alun perin tavalla, jota pidetään Yhdysvaltojen perustuslain isoimpana virheenä; varapresidentiksi tuli presidentinvaalissa toiseksi eniten ääniä saanut henkilö. Lain laatijoiden puolustukseksi on sanottava, että tuohon maailmanaikaan ei demokratiassa väistämättä esiintyvästä vastakkainasettelusta ollut riittävästi kokemusta. Toisaalta on hauskaa kuvitella John McCainia Barack Obaman varapresidenttinä. Lakia muutettiin 1804.

Toinen, vähemmän merkittävä porsaanreikä lakiin jäi vuoteen 1967 asti. Siihen asti voimassa olleen lain mukaan varapresidentin vakanssin jäätyä tyhjäksi ei uutta varapresidenttiä valittu ennen kuin seuraavissa vaaleissa. On kummallista, että tämä pykälä muutettiin vasta lähes 200 vuotta myöhemmin, vaikka tällaisia tapauksia oli siihen mennessä sattunut jo kuusitoista. Seitsemän kertaa varapresidentti oli kuollut kesken toimikautensa, kahdeksan kertaa noussut presidentiksi ja kerran eronnut tehtävästään. Pykälän muututtua sitä on jouduttu soveltamaan kahdesti, kerran varapresidentin eron (Spiro Agnew) ja kerran presidentiksi nousemisen takia (Agnewin seuraaja Gerald Ford, joka valitsi varapresidentikseen Nelson Rockefellerin).

Horoskooppimerkeiltään presidentit ovat jakautuneet tasaisesti: eniten on vesimiehiä, viisi, ja vähiten oinaita, kaksosia ja neitsyitä, kaksi kutakin. Se horoskooppien ennustearvosta.
Kaksi presidenttiä jakaa yhteisen syntymäpäivän: marraskuun 2. päivänä ovat syntyneet James Polk ja Warren Harding. Yhteisiä syntymävuosipareja löytyy viisi, viimeisimpänä George W. Bush ja Bill Clinton (1946).
Eniten tulevia presidenttejä on syntynyt George Washingtonin, Thomas Jeffersonin ja Andrew Jacksonin presidenttikausilla, kolme kullakin. Erikoista on, että peräti 12 vuotta presidenttinä olleen Franklin D. Rooseveltin kaudella ei syntynyt yhtään tulevaa presidenttiä. Tosin vannomatta paras, nuorimmat Rooseveltin aikana syntyneet ovat nyt vasta 66-vuotiaita. (Lisäys 2016: Rooseveltin presidenttikausi päättyi 1945, Donald Trump syntyi 1946 ja Hillary Clinton 1947, joten läheltä liippasi vielä kerran, mutta enää ei taida tärpätä. Bill Clinton ja George W. Bush syntyivät siis molemmat vuosi Rooseveltin kuoleman jälkeen hekin. Vaalit hävinneistä ehdokkaista Rooseveltin presidenttikaudella olivat syntyneet Michael Dukakis, John Kerry ja John McCain.)

Viidestäkymmenestä osavaltiosta eniten presidenttejä on syntynyt Virginiassa, kaikkiaan kahdeksan. Osavaltion lempinimi onkin Mother of Presidents. Tosin leuhkimiseen ei ole viime aikoina ollut aihetta, koska edellinen virginialaispresidentti oli Woodrow Wilson lähes sata vuotta sitten ja kaikki seitsemän muuta tulivat presidenteiksi ennen vuotta 1850. Listakakkosena on seitsemän presidentin Ohio (viimeisin Warren G. Harding) ja ainoat muut, joissa on syntynyt kahta enemmän ovat neljän presidentin Massachusetts ja New York.
Kaksi presidenttiparia on syntynyt samalla paikkakunnalla, molemmat Virginiassa: William Henry Harrison ja John Tyler Charles Cityn piirikunnassa sekä George Washington ja James Monroe Westmorelandin piirikunnassa.
Lain mukaan presidentin on oltava syntyperäinen Yhdysvaltain kansalainen. Kahdeksan presidenteistä ei kuitenkaan voinut tätä ehtoa täyttää, koska he olivat syntyneet ennen maan itsenäistymistä, kaikki kuitenkin Yhdysvaltain maaperällä. Kaksi muuta presidenttiä on ollut Ison-Britannian kaksoiskansalaisia isänsä syntyperän takia, Chester A. Arthur ja Barack Obama, jälkimmäinen kylläkin vain siirtomaan ja sen itsenäistyttyä Kenian kansalainen. Kenian kansalaisuuden hän menetti vasta 1984.
Sisällissodan jälkeen ensimmäinen presidentti oli Lincolnin kuoltua presidentiksi noussut Andrew Johnson, syntyisin etelävaltioiden Pohjois-Carolinasta ja noussut valtakunnanpolitiikkaan niin ikään etelän Tennesseestä. Hänen jälkeensä ensimmäinen etelävaltioissa syntynyt presidentti oli vasta Dwight D. Eisenhower 1952. Eisenhowerin side etelään oli kuitenkin varsin löyhä, ensimmäinen oikeasti etelävaltiolainen presidentti oli Lyndon B. Johnson 1963, syntynyt Eisenhowerin tapaan Teksasissa, ja ensimmäinen presidentiksi suoraan ilman varapresidenttiyttä valittu georgialainen Jimmy Carter.

Sukunimensä muuttaneita presidenttejä on ollut kaksi. Gerald Ford oli alkuperäiseltä nimeltään Leslie King ja Bill Clinton William Blythe.

Kesken virkakautensa on kuollut kahdeksan presidenttiä, viimeisimpänä John F. Kennedy 1963. Puolet on murhattu ja puolet kuoli luonnollisista syistä, viimeisimpänä Franklin D. Roosevelt 1945.
Samana päivänä on kuollut kaksi entistä presidenttiä: John Adams ja Thomas Jefferson kuolivat molemmat Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä 4.7.1826. Kyseinen päivä onkin osoittautunut rankaksi, koska myös James Monroe kuoli 4.7, tosin vasta 1831. Muita kolmen presidentin kuolinpäiviä ei ole.
Kuukausista kohtalokkain on ollut heinäkuu, 38 kuolleesta presidentistä seitsemän on kuollut silloin. Toukokuussa ei ole toistaiseksi kuollut yksikään.
Ulysses S. Grantin ja Richard Nixonin hallintokausilla kuoli kolme entistä presidenttiä.

Istuvien presidenttien kuolemiin liittyy Tippecanoen kirous, jonka mukaan nollaan päättyvinä vuosina valitut presidentit kuolevat kesken virkakautensa. Sääntö piti paikkansa vuodesta 1840 vuoteen 1960 asti. Vasta vuonna 1980 valittu Ronald Reagan mursi kirouksen. Kahdeksasta kesken virkakautensa kuolleesta ainoastaan Zachary Taylor ei ollut nollaan päättyvänä vuonna valittu.

Presidentit ovat olleet kuolemansa jälkeenkin kiireisiä; peräti viidentoista hautapaikkaa on vaihdettu. John Quincy Adams ja James Polk ovat levänneet peräti kolmessa eri haudassa.

Kuten hyvin tiedetään, George Bush ja George W. Bush ovat isä ja poika. Toinenkin isä-poika pari presidenteistä löytyy, nimittäin John Adams ja John Quincy Adams. William Henry Harrison ja Benjamin Harrison olivat isoisä ja pojanpoika.
Kaksi muuta presidenttiparia olivat myös samannimisiä. Jacksonit Andrew ja Lyndon B. eivät olleet sukua, mutta Rooseveltit Theodore ja Franklin D. olivat viidensiä serkkuja.
Muutamat muutkin presidentit ovat olleet toisilleen etäistä sukua, esimerkiksi Richard Nixon ja Jimmy Carter olivat kuudennet serkukset. Barack Obaman on todettu olevan sukua Trumanille, Carterille, Fordille ja Busheille.
Englannin tai Skotlannin kuninkaiden jälkeläisiä on presidenteistä niukka enemmistö, 22 kappaletta. Kaikki ovat samalla sekä Alfred Suuren että Vilhelm Valloittajan jälkeläisiä.

Pisimmät presidentit ovat olleet Abraham Lincoln ja Lyndon B. Johnson, molemmat 193-senttisiä. Tosin etenkin aikaisten presidenttien kohdalla tiedot ovat epävarmoja tai jopa arvioita, nykyistenkin kohdalla senttimittoja epätarkempia tuumamittoja. Lyhyin lienee silti ollut 163-senttinen James Madison. Keskipituus on 180 cm, mikä on selvästi keskimittaa enemmän, etenkin kun huomioi keskipituuden olleen jatkuvassa kasvussa. Viimeisin alle 180-senttinen oli 177-senttinen Jimmy Carter ja viimeisin alle nykyisen amerikkalaismiesten keskimitan (175,8 cm) ollut oli 175-senttinen Harry S. Truman. Aikakauteensa nähden alle keskimitan ovat olleet ainoastaan Madison ja 168-senttinen Benjamin Harrison. (Lisäys 2016: Donald Trump on ilmeisesti 188-senttinen ja Hillary Clintonin pituudeksi löytyy eri lähteistä arvoja välillä 164-169 senttiä, joten ennätyksiä ei ole luvassa. Amerikkalaisten naisten keskipituus on 162,1 cm, joten Hillary on joka tapauksessa ainakin hieman keskimittaa pidempi.)
Väitetään, että kahden ehdokkaan kohdatessa pidempi yleensä voittaa vaalit. 49 presidentinvaalissa kautta historian on pidempi ehdokas voittanut 26 kertaa ja lyhyempi 19, neljästi kandidaatit olivat yhtä pitkiä. Jos tarkastelu kuitenkin rajataan nykyaikaan, jolloin median ansiosta ehdokkaiden fyysinen vertailu on ollut helpompaa, tilanne muuttuu. Viimeisen sadan vuoden aikana pidempi ehdokas on voittanut 17 kertaa, lyhyempi vain kuudesti, kahdesti kilpailijat ovat olleet mittaustarkkuuden rajoissa samanpituiset. George W. Bushilla on hallussaan ainutlaatuinen saavutus, hän on voittanut kahdesti itseään pidemmän vastustajan. Samaan on pystynyt yli sata vuotta sitten myös William McKinley, mutta hänellä oli molemmilla kerroilla vastassaan sama mies, toisin kuin Bush nuoremmalla.
Ei ole varmaa tietoa siitä, kuka on ollut painavin presidentti, mutta William Taft lienee vahvin ehdokas; hän tiettävästi painoi yli 300 naulaa eli ainakin 135 kiloa. Todennäköisesti paino oli 150 kilon luokkaa.

Nykyään presidentit käyttävät partakonetta ahkerasti. Viimeisin presidentti, jolla on ollut karvoitusta kasvoissa oli viiksimies William Taft lähes sata vuotta sitten. Edellinen täysparta oli Benjamin Harrisonilla 1800-luvun lopulla. Tosin Harry S. Truman kasvatti parran kesälomansa aikana 1948.

Viime aikoina vasenkätisyys on ollut valttia; seitsemästä viimeisestä presidentistä neljä on ollut vasenkätisiä. Lisäksi Ronald Reagan oli jossain määrin molempikätinen. Eräänlainen ennätys tehtiin 1992, jolloin kaikki kolme kandidaattia - istuva presidentti George Bush, vaalit voittanut Bill Clinton ja harvinainen kolmas pääehdokas Ross Perot - olivat kaikki vasenkätisiä. Myös edellisissä vaaleissa 2008 sekä Obama että vastapuolen ehdokas John McCain olivat vasureita. Vuonna 1996 vasuri Clintonille hävinnyt Bob Dole oli sotavammansa takia pakkovasuri. Tiettävästi ensimmäinen vasenkätinen presidentti oli Herbert Hoover; voi olla, että jotkut aiemmistakin olivat luonnostaan vasenkätisiä, mutta oikeakätisiksi pakotettuja, kuten sittemmin Ronald Reagan.

Urheilussa presidentit ovat menestyneet yllättävän vaatimattomasti. Tosin kilpaurheilu on sen verran myöhempien aikojen keksintö, että käytännössä mahdollisuus on ollut alle puolella presidenteistä.
Selvästi menestynein on Gerald Ford, joka pelasi Michiganin yliopiston amerikkalaisen jalkapallon joukkueessa sentteriä ja tukimiestä saavuttaen kansallisen mestaruuden 1932 ja 1933. Vuonna 1934 hänet valittiin joukkueen parhaaksi pelaajaksi. Tuohon aikaan yliopistofutis oli arvostetumpaa kuin vielä kehitysvaiheessa ollut NFL, joten Ford ei tarttunut parinkin joukkueen ammattilaistarjouksiin vaan valitsi jatko-opinnot. Nykypäivänä Fordin tasoinen pelaaja ryhtyisi vuorenvarmasti ammattilaiseksi.
Toinen samassa lajissa menestynyt on Dwight D. Eisenhower, joka kuului jonkin aikaa West Pointin avauskokoonpanoon, kunnes polvivamma pakotti hänet lopettamaan pelaamisen.
Bush vanhempi pelasi ykköspesän vahtina Yalen baseballjoukkueen kapteenina ja eteni kahdesti yliopistojen mestaruusotteluun.
Theodore Roosevelt tuli toiseksi Harvardin yliopiston mestaruuskilpailuissa nyrkkeilyssä. Hän jatkoi lajin harrastamista vielä presidenttiaikanaan.
Barack Obama pelasi koripalloa lukionsa edustusjoukkueessa.

Orjia omisti kaksitoista presidenttiä, joista kahdeksan presidenttikautensa aikana. Neljästä muusta Andrew Johnson ja Ulysses S. Grant eivät voineet omistaa orjia presidentteinä, koska orjuus oli jo tuolloin lakkautettu.

Koulutukseltaan presidentit ovat etenkin viime aikoina olleet yliopistotason väkeä. Ainoa tohtoriksi väitellyt on silti Woodrow Wilson. Viimeisin, joka ei ollut opiskellut yliopistotasolla, oli Grover Cleveland. Hänen jälkeensä tulleista Harry S. Truman oli jättänyt yliopisto-opintonsa kesken.

Kielitaitoa pidetään nykymaailmassa välttämättömyytenä, mutta ainakin Yhdysvaltain presidentit ovat vastaesimerkki. Heidän kielitaitonsa on ollut varsin vaatimaton. Viimeisin presidentti, joka on sujuvasti puhunut jotakin vierasta kieltä, on entinen ammattidiplomaatti Franklin D. Roosevelt, joka osasi ranskaa ja saksaa. Hänen jälkeisistään kahdestatoista presidentistä kahdeksan on ollut täysin ummikkoja ja neljä on puhunut auttavasti jotain muuta kieltä - Carter ja Bush vanhempi espanjaa, Clinton saksaa ja Obama bahasaindonesiaa. Vanhemman ajan presidenteissä näkyy klassinen koulutus - yhdeksän heistä on osannut sujuvasti sekä kreikkaa että latinaa. Monipuolisin kielitaito oli viisi vierasta kieltä sujuvasti hallinneella Thomas Jeffersonilla. Erikoisin tapaus lienee Martin Van Buren, jonka äidinkieli oli hollanti.

Yhdysvaltain perustuslain mukaan presidentti on asevoimien komentaja. Useimmat presidentit ovatkin olleet asepalveluksessa ennen presidenttikauttaan. Lisäksi Millard Fillmore palveli sisällissodassa kotijoukkojen majurina presidenttikautensa jälkeen. Vain 12 presidenttiä ei koskaan ole pukenut univormua ylleen, viimeisimpänä Obama.
Korkeimpaan sotilasarvoon on korotettu George Washington, josta tehtiin lähes 200 vuotta kuolemansa jälkeen "Yhdysvaltain armeijoiden kenraali". Elinaikanaan Washington kohosi kenraaliluutnantiksi eli amerikkalaisittain kolmen tähden kenraaliksi. Elinaikanaan korkeimpaan arvoon on noussut Dwight D. Eisenhower, liittoutuneiden Euroopan sotanäyttämön ylipäällikkö toisessa maailmansodassa, armeijankenraali eli viiden tähden kenraali. Muita kenraalikuntaan kohonneita ovat Ulysses S. Grant (kenraali), Andrew Jackson, William H. Harrison, Zachary Taylor, Rutherford B. Hayes, James A. Garfield (kenraalimajureita), Franklin Pierce, Andrew Johnson, Chester A. Arthur ja Benjamin Harrison (prikaatikenraaleita). Kaikki edellä mainitut palvelivat armeijassa. Laivastossa pisimmälle ovat päässeet komentajat Lyndon B. Johnson ja Richard Nixon. Ainoa ilmavoimissa palvellut presidentti on George W. Bush, joka on sotilasarvoltaan luutnantti. Hänen isänsä George Bush vanhempi oli myös lentäjäluutnantti, mutta laivastossa. Ainoa presidentti, joka on palvellut asevoimissa ylenemättä upseeriksi on sotamies James Buchanan.
Asevoimissa palvelleista 31:stä presidentistä vain yhdeksän on täysin ilman sotakokemuksia. Loput 22 ovat vähintäänkin palvelleet sotanäyttämöllä, vaikka kaikki eivät välttämättä taisteluun joutuneetkaan. Huvittava esimerkki on Eisenhower, joka maineikkaasta sotilasurastaan huolimatta ei ilmeisesti koskaan kokenut taistelua.
Useimpiin sotiin osallistuivat Andrew Jackson ja Zachary Taylor, molemmat neljään. Molemmilla on ansiolistallaan kaksi eri intiaanisotaa, Britanniaa vastaan käyty vuoden 1812 sota, Jacksonilla lisäksi vapaussota ja Taylorilla Meksikon sota.
Eniten tulevia presidenttejä taisteli toisessa maailmansodassa: Kennedy, Johnson, Nixon, Ford ja Bush, jos ja kun Eisenhower lasketaan, niin kuusi. Lisäksi Carter ja Reagan olivat palveluksessa, mutta eivät sotanäyttämöllä. Vuoden 1812 sodassa taisteli viisi tulevaa presidenttiä, sisällissodassa neljä ja vapaussodassa kolme. Pienenä erikoisuutena voi pitää sitä, että ensimmäisen maailmansodan taisteluihin osallistui vain Harry S. Truman. Eisenhower oli samaan aikaan palveluksessa, mutta pysyi kouluttajana kotimaassa. Toinen maailmansota onkin viimeisin sota, josta jollakin presidentillä on kokemusta. Carter oli palveluksessa Korean sodan aikana ja George W. Bush kansalliskaartissa Vietnamin aikaan, mutta kumpaakaan ei lähetetty sotimaan.
Korkein kunniamerkki on Theodore Rooseveltille Espanjan sodan ansioista myönnetty Kongressin kunniamitali. Tosin mitalissa taisi olla hieman presidenttilisää, se näet myönnettiin vuonna 2001 eli yli 80 vuotta kuoleman jälkeen. Ei kuitenkaan yhtä paljon kuin Lyndon B. Johnsonin saadessa arvostetun Hopeatähden hänen lennettyään yhden pommituslennon mukana tarkkailijana. Kunniamerkkiä pidetään yhtenä vähimmillä ansioilla saaduista.

Yleisesti ottaen lienee suotavaa, että presidentillä on hallinnollista kokemusta. Siihen nähden onkin yllättävää, että vain kahdeksan presidenttiä on toiminut täysivaltaisena ministerinä. Yleisin pesti on ollut ulkoministeri, viidellä. Ainoa kahdessa eri tehtävässä toiminut on James Monroe, sekä ulko- että sotaministerinä.
Niin ikään kahdeksan presidenttiä on ollut suurlähettiläänä.
Senaatissa on istunut viisitoista presidenttiä, heistä Andrew Jackson sekä ennen että jälkeen presidenttikauttaan. Kolme on valittu presidentiksi senaatin jäseninä ollessaan, ensimmäisenä Warren G. Harding. Edustajainhuoneessa presidenttejä on ollut yhdeksäntoista, joista yhdeksän valittiin myöhemmin senaattiin. Yksi (John Quincy Adams) oli edustajainhuoneen jäsen vasta presidenttikautensa jälkeen. Ainoastaan James A. Garfield on valittu presidentiksi edustajainhuoneen jäsenenä.
20 presidenttiä on toiminut kuvernöörinä, 17 heistä osavaltiossa ja kolme territorioissa. Suosituin osavaltio on ollut New York neljällä kuvernöörillä.
Neljä tulevaa presidenttiä ehti ennen onnistumistaan hävitä presidentinvaaleissa, viimeisimpänä Richard Nixon.

Presidentinvaalit on järjestetty kaikkiaan 56 kertaa. Istuva presidentti on voittanut vaalit yhteensä 20 kertaa, niistä 17 on ollut peräkkäisiä vaalivoittoja ja kolme edellisellä kaudella presidentiksi nousseen varapresidentin voittoja. Vaalitappion istuva presidentti on kärsinyt vain kahdeksan kertaa (viimeksi Bush vanhempi), tosin sen lisäksi on usein käynyt siten, että puolue ei ole kelpuuttanut istuvaa presidenttiä ehdokkaaksi. Viimeisin tällainen tapaus sattui Chester A. Arthurin kohdalla.
Vapaaehtoisesti presidentin tehtävästä yhden kauden istuttuaan ovat luopuneet James K. Polk (terveyssyistä), James Buchanan ja Rutherford B. Hayes sekä varapresidentistä vajaaksi kaudeksi tehtävään nousseet John Tyler ja Andrew Johnson. Kahden jälkimmäisen lisäksi puolueensa esikarsinnoissa hävinneet Millard Fillmore ja Chester A. Arthur ovat ainoat presidentit, jotka eivät koskaan ole olleet presidenttiehdokkaina. Ainoa presidentti, joka on ottanut osaa varsinaisiin vaaleihin voittamatta niitä koskaan on Gerald Ford.
Ylivoimaisimman voiton sai Franklin D. Roosevelt toiselle kaudelleen 1936, jolloin hän voitti valitsijamiehet äänin 523 - 8. Eniten valitsijamiehiä on kuitenkin saanut Ronald Reagan toiselle kaudelleen 1984, jolloin hän voitti tuloksella 525 - 13. Niukin voittomarginaali nähtiin 1876 Rutherford B. Hayesin voittaessa Samuel J. Tildenin 185 - 184.
Valitsijamiesjärjestelmä toimii osavaltion enemmistöperiaatteella, joten sen takia saattaa tapahtua niin, että äänistä enemmistön saanutta ehdokasta ei valita. Näin tapahtui edellä mainitussa vuoden 1876 vaalissa. Vielä useammin on käynyt siten, että vaalivoittaja ei ole ollut eniten ääniä saanut, mutta eniten ääniä saanut ei ole myöskään saanut enemmistöä äänistä muiden ehdokkaiden takia. Näin on tapahtunut 1824, 1888 ja viimeksi tietysti 2000 Al Goren hävitessä niukasti valitsijamiesten määrässä mutta voitettuaan kokonaisäänimäärässä George W. Bushin.
Istuva varapresidentti on ollut vaaleissa ehdokkaana yhdeksän kertaa ja voittanut viidesti. Viimeisin ehdokas on ollut Al Gore ja voittaja George Bush vanhempi.

Presidentiksi tulon mediaani-ikä on 54 vuotta. Nuorimpana on presidentiksi päässyt 42-vuotias Theodore Roosevelt, joka nousi asemaansa varapresidentin paikalta William McKinleyn kuoltua. Nuorimpana on tullut valituksi 43-vuotias John F. Kennedy. Vanhimpana presidentiksi on tullut Ronald Reagan, 69-vuotiaana. Samalla kaksi kautta presidenttinä ollut Reagan on vanhin presidenttinä ollut, kausi päättyi hänen ollessaan 77-vuotias.
Nuorimpana kuollut presidentti on 46-vuotiaana murhattu John F. Kennedy. Luonnollisista syistä nuorimpana on kuollut James K. Polk, joka menehtyi 53-vuotiaana vain reilut kolme kuukautta presidenttiytensä päättymisen jälkeen.
Vanhimmaksi elänyt presidentti on Gerald Ford, joka ylitti kaksi vuotta aiemmin niin ikään 93-vuotiaana kuolleen Ronald Reaganin ennätyksen 45 päivällä. (Lisäys 2016: George Bush vanhemman on elettävä vielä reilu vuosi, niin ennätys rikkoutuu.) Pisimpään on silti eläkepäivistään ehtinyt nauttia Herbert Hoover, joka kuoli vasta 31 vuotta presidenttiyden päätyttyä.
Yhtä aikaa on enimmillään ollut elossa viisi entistä presidenttiä. Tällainen tapaus on sattunut kolmesti, ensimmäisen kerran 1861-1862 ja viimeksi 2001-2004. (Lisäys 2016: Jos kukaan entisistä presidenteistä ei kuole ennen seuraavia virkaanastujaisia, ollaan jälleen tässä tilanteessa.) Kuudesti on käynyt niin, että kaikki aiemmat presidentit ovat kuolleet (tai Washingtonin tapauksessa heitä ei vielä ollut) ja istuva presidentti on ollut ainoa. Edellisen kerran tällainen tilanne vallitsi 1973-1974. Kertaakaan ei ole käynyt niin, että istuva presidentti olisi kuollut ollessaan ainoa elossa oleva presidentti.

Presidentti on vaihtunut 43 kertaa ja normaali tilanne on ollut tietysti se, että virkaan astuva presidentti on edeltäjäänsä nuorempi. Peräti 12 kertaa on silti käynyt niin, että presidenttiys on siirtynyt vanhemmalle miehelle, viimeksi Bill Clintonilta kuukautta vanhemmalle George W. Bushille. Suurin harppaus taaksepäin nähtiin Jimmy Carterin korvautuessa 13 vuotta 8 kuukautta vanhemmalla Ronald Reaganilla. (Lisäys 2016: Tämä ennätys rikkoutuu lähiaikoina, sillä Hillary Clinton on 13 vuotta 10 kuukautta Obamaa vanhempi ja Trump 15 vuotta 2 kuukautta vanhempi.) Toinen kolmentoista vuoden ikäero oli Franklin Piercellä ja James Buchananilla. Reaganilla on hallussaan toinenkin ennätys: peräti neljä häntä edeltänyttä presidenttiä oli nuorempia. Ei tosin peräkkäiset neljä, koska välissä ollut Lyndon B. Johnson oli Reagania vanhempi.
Reiluin nuorennusleikkaus nähtiin Dwight D. Eisenhowerin korvautuessa melkein 27 vuotta nuoremmalla John F. Kennedyllä. Kennedy oli myös nuorempi kuin neljä häntä seurannutta presidenttiä. Ei tosin peräkkäiset neljä, koska välissä ollut Jimmy Carter oli Kennedyä nuorempi.

Pisin presidenttiys on ollut Franklin D. Rooseveltillä, jonka kausi kesti 4422 vuorokautta eli hieman yli 12 vuotta. Tämä siitä huolimatta, että Rooseveltin ensimmäinen presidenttikausi oli täysistä kausista historian lyhyin; virkaanastujaispäivä muutettiin sen aikana maaliskuun neljännestä tammikuun kahdenteenkymmenenteen. Roosevelt rikkoi onnistuneesti Washingtonin kirjoittamattoman säännön, jonka mukaan kukaan ei saanut pyrkiä enää kolmannelle kaudelle. Aiemmin sääntöä oli yrittänyt rikkoa Ulysses S. Grant, joka ei kuitenkaan saanut puolueensa tukea kolmannelle ehdokkuudelle. Tulkinnanvaraista on, yrittikö Theodore Roosevelt rikkoa sääntöä. Hän oli näet tullut presidentiksi kesken kauden varapresidentiksi, valittu sitten seuraavalle kaudelle ja ollut välillä neljä vuotta syrjässä yrittäessään turhaan tulla vielä uudelleen valituksi.
Franklin D. valittiin jopa neljännelle kaudelle, mutta kuoli pian sen alettua. Hänen jälkeensä lakia muutettiin 1947 siten, että kahden kauden sääntö tuli viralliseksi. Lain mukaan presidentti voi istua enintään kaksi kautta. Erikseen on säädetty poikkeus, jonka mukaan varapresidentin tultua presidentiksi alle kaksi vuotta ennen kyseisen kauden loppua hän saa vielä sen jälkeen istua kaksi täyttä kautta. Jos hän on tullut presidentiksi yli kaksi vuotta ennen kauden loppua, on hänellä oikeus vain yhteen täyteen kauteen.
Alle yhden kauden palvelleita on ollut kymmenen (11, jos Obama lasketaan). Heistä viisi oli valittu presidentiksi ja kuoli kesken ensimmäisen kautensa, viisi taas nousi varapresidentin paikalta presidentiksi presidentin kuoltua mutta ei valittu jatkamaan tehtävässä. Vaikka lukumäärät 5-5 täsmäävätkin, parit eivät. Kaksi lyhytaikaista varapresidenttiä korvasi toisella kaudella olleen presidentin ja kaksi lyhytaikaisen presidentin korvannutta varapresidenttiä valittiin uudelle kaudelle.
Lyhyin presidenttikausi oli vain 31 päivää, William Henry Harrisonilla. Hän sairastui keuhkokuumeeseen pian presidentiksi tultuaan eikä toipunut. Toinen alle vuoden presidenttinä ollut on James A. Garfield.

Richard Nixon on ainoa presidentti, joka on eronnut virastaan. Watergate-skandaali pakotti Nixonin tähän ainutlaatuiseen ratkaisuun. Koska hänen ensimmäinen varapresidenttinsä Spiro Agnew oli joutunut eroamaan tehtävästään lahjusskandaalin takia, presidentiksi nousi Gerald Ford - ainoa presidentiksi noussut, jota ei ole valittu vaaleilla presidentin eikä varapresidentin tehtävään.

Nobelin rauhanpalkinnon on saanut neljä presidenttiä: Theodore Roosevelt (Venäjän-Japanin sodan rauhansopimuksen aikaansaamisesta), Woodrow Wilson (Kansainliiton perustamisesta), ainoana vasta presidenttiytensä jälkeen Jimmy Carter (työstä rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi) ja Barack Obama (työstä ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta). Kyynisesti voisi todeta, että yksi osuma, yksi sinne päin ja kaksi hutia.

Arvostuslistoilla korkeimmalle rankatut presidentit ovat yleensä Lincoln, F.D. Roosevelt ja Washington. Vain yhden kauden presidenteistä eri tutkimuksista summatulla listalla ylimpänä on kymmenenneksi sijoitettu James K. Polk, heti hänen perässään vajaan kauden palvellut John F. Kennedy. Kahden kauden presidenteistä alimpana on Ulysses S. Grant sijalla 37. Täyden kauden presidenteistä heikoimmaksi on rankattu toiseksi viimeiseksi sijoittunut James Buchanan. Pahnanpohjimmainen eli neljäskymmeneskolmas on Warren G. Harding.

Useimmat presidentit ovat tyytyneet viettämään eläkepäiviä edustustehtävissä kautensa jälkeen, mutta eivät kaikki. Peräti kuusi presidenttiä on pyrkinyt uudelleen presidentiksi pidettyään välillä taukoa työstä. Viimeisin yrittäjä oli Gerald Ford 1980, joka hävisi esivaaleissa. Viimeisin varsinaisiin vaaleihin asti mennyt on oman puolueen tuolloin perustanut Theodore Roosevelt 1912. Viimeisin pääpuolueiden ehdokas ja samalla ainoa onnistuja on Grover Cleveland 1892.
Ainoa osavaltion kuvernöörinä presidenttikauden jälkeen ollut on John Quincy Adams. Adams oli myös edustajainhuoneen jäsenenä kautensa jälkeen, kuten myös John Tyler ja Andrew Johnson. Johnson istui myös ainoana entisenä presidenttinä senaatissa, peräti kahteen kertaan. William Taft puolestaan on ainoa ex-presidentti korkeimman oikeuden jäsenenä sekä sen presidenttinä.

Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta presidentit ovat olleet joko naimisissa tai leskimiehiä. James Buchanan pysyi koko ikänsä poikamiehenä. Hänen presidenttikaudellaan Valkoista taloa emännöi Buchananin sisarentytär Harriet Lane.
Presidentiksi tullessaan kaksi oli leskiä, jotka eivät menneet uusiin naimisiin: Thomas Jefferson (Valkoista taloa emännöi hänen tyttärensä Martha) ja Martin Van Buren.
Presidenttikauden aikana leskeksi on jäänyt kolme presidenttiä: John Tyler, Benjamin Harrison ja Woodrow Wilson.
Ainoa ulkomailla syntynyt presidentin puoliso on ollut John Quincy Adamsin englantilaissyntyinen vaimo Louisa Johnson.
Kahdesti naimisissa ovat olleet leskeksi jäätyään Andrew Jackson, Millard Fillmore, John Tyler, Benjamin Harrison, Theodore Roosevelt, Woodrow Wilson sekä ainoana avioeron (kauan ennen presidentiksi tuloaan) kokenut Ronald Reagan.
Presidenttikautensa aikana on avioliiton solminut kolme presidenttiä: John Tyler ja Woodrow Wilson olivat leskiä, Grover Cleveland puolestaan tuli valituksi poikamiehenä, mutta solmi ensimmäisen kautensa aikana avioliiton 28 vuotta itseään nuoremman naisen kanssa.
Presidenttikautensa jälkeen naimisiin on mennyt leskeksi jäänyt Millard Fillmore.

Lapsettomia presidenteistä on ollut kuusi: George Washington (hänen leskeksi jääneellä vaimollaan oli neljä lasta, joista kaksi oli elossa hänen mennessään Washingtonin kanssa naimisiin), James Madison (jonka vaimo oli niin ikään leski, jolla oli yksi lapsi), Andrew Jackson (kymmenen adoptiolasta), James K. Polk (saattoi olla steriili nuoruudessa tehdyn virtsakivileikkauksen takia), ainoa poikamies James Buchanan ja Warren G. Harding (eronneella vaimolla oli lapsi)
Eniten lapsia oli John Tylerillä, yhteensä viisitoista, joista ensimmäisestä avioliitosta kahdeksan ja toisesta seitsemän. Yhdestä avioliitosta eniten lapsia oli William Henry Harrisonilla, kymmenen.
Presidenttikautensa aikana lapsia ovat saaneet Grover Cleveland (toisen kautensa aikana kaksi) ja John F. Kennedy (kahden päivän ikäisenä kuollut poika) ja Thomas Jefferson (todennäköisesti hänellä oli orjansa Sally Hemingsin - vaimonsa sisarpuolen - kanssa kuusi lasta, joista kaksi syntyi Jeffersonin ollessa presidentti).
Presidenttikautensa jälkeen lapsia ovat saaneet John Tyler (toinen vaimo oli 30 vuotta häntä nuorempi), Benjamin Harrison, Grover Cleveland (kaksi ja lisäksi yksi presidenttikausiensa välissä)

Ikävystyttävimpänä presidenttinä voisi pitää Calvin Coolidgea, koska hän on ainoa jota ei ole tässä jutussa vielä mainittu. Totuus on toinen, kaikista presidenteistä häneen on varmaan liitetty eniten hauskoja kaskuja, joista kuuluisimman mukaan on nimetty jopa eräs biologian käsite.

Suomalaisen yleisurheilun taso 2016

Kalevan Kisat on nyt käyty ja Oulujoki saa jälleen virrata rauhallisemmin. Vuonna 2011 tein tutkimuksen, jossa vertailin Kalevan Kisojen tasoa kautta aikojen. Perinteiseen tapaan päivitän tilanteen lisäämällä mukaan tämänvuotiset kisat.

Vertailussa suoritetaan laskennalliset "maaottelut" kolmihenkisin joukkuein. Jokaisista Kalevan Kisoista on otettu jokaisesta normaaliin Ruotsi-maaottelun ohjelmaan kuuluvasta lajista (eli kaikki muut paitsi kävelyt ja moniottelut) kolme parasta suomalaista joukkueeseen. Sitten käydään läpi yksitellen ottelut kaikkien muiden vuosien Kalevan Kisojen vastaavaa joukkuetta vastaan. Jokainen laji, niin miehissä kuin naisissakin otetaan mukaan ja lasketaan pisteet Ruotsi-ottelun kaavalla eli 7-5-4-3-2-1 kaikissa niissä lajeissa, jotka ovat olleet molempien verrattavien vuosien KK-ohjelmassa. Tarkemman selvityksen käytetystä metodista ja laskentaohjelmasta voi käydä lukemassa alkuperäisestä tutkimuksesta.

Oma vaikutelmani oli, että tänä vuonna miesten puolella oli tapahtunut jonkin verran edistystä, kun taas naisten puolella ehkä hieman taantumaakin. Kun sitten laski tosiasiat, totesin erehtyneeni. Erot olivat kyllä arvioituun suuntaan, mutta käsittämättömän selvät. Miehet voittavat viimevuotiset kisat pistein 219-177. Naiset taas häviävät omansa pistein 185,5-210,5. Pääosin ero selittyy sillä, että naisten puolelle on osunut melkoinen määrä loukkaantumisia ja taktiikkajuoksuja tälle vuodelle. Yhteispisteissä tämänvuotiset kisat voittavat viimevuotiset pistein 404,5-387,5.

Koska tänä vuonna kyseessä olivat 109. Kalevan Kisat, se tuottaa 108 ottelua jokaiselle "joukkueelle". Tämänvuotiset kisat voittavat näistä otteluista 83 ja häviävät siis 25. Kaiken kaikkiaan kyseessä olivat historian 26. kovatasoisimmat kisat. Taso on nousussa: edelliset kovatasoisemmat kisat järjestettiin 2007. Ne ovat sijalla 22.

Kovimmillaan taso on ollut 80- ja 90-luvuilla. Kaikkien aikojen kovimmat kisat ovat olleet 1988 ja 1998, jotka molemmat ottavat 106 voittoa eli häviävät kaksille kisoille. "Ristiinpelaamisen" takia ne ovat kuitenkin taulukon kärjessä, 1988 ensin sijoitettuna koska sen kokonaispiste-ero on parempi. Se myös voittaa näiden vuosien keskinäisen ottelun pistein 348-334.

Vuoden 2016 Kalevan Kisat voittavat keskinäisissä otteluissa kaikki kisat vuodesta 2008 alkaen. Tämän vuosituhannen kisoista ne voittavat lisäksi vuodet 2001, 2004 ja 2006. Ne häviävät kaikille vuosien 1987-2000 kisoille. Sitä edeltävä vuosikymmen on vuoroin voittoja, vuoroin tappioita. Vuoden 1976 kisat ovat ensimmäiset, joille tämänvuotiset häviävät. Tuolloinhan lajiohjelma oli naisten puolella vielä varsin vaatimaton.

Varhaisten vuosien kisoja vastaan tämä vuosi ottaa tietysti joka lajissa voiton 16-6. Ensimmäinen yksittäinen pistemenetys tulee vuoden 1937 kisoille, joita vastaan 5000 metriä voitetaan vain 14-8. Viimeinen täysin pistein (tuolloisella lajivalikoimalla 288-108) otettu voitto saavutetaan vuoden 1936 kisoja vastaan. Ensimmäinen pistetappio yksittäisessä lajissa tulee 5000 metrillä vuoden 1938 kisoille, pistein 10-12. Selitys löytyy tuolloisista maailman huipputuloksista tämänvuotista taktiikkajuoksua vastaan. Ensimmäinen 6-16 rökäletappiokin koetaan samassa lajissa, mutta vasta vuoden 1950 kisoille.

Kun vertaa tämänvuotisia kisoja aiemmin Oulussa järjestettyjä Kalevan Kisoja vastaan, tulokset ovat seuraavat:
Vuoden 1964 kisat häviävät 399-195.
Vuonna 1971 Suomen yleisurheilun 70-luvun ihme oli jo alkamassa ja senvuotiset kisat pistävätkin jo kohtuullisesti kampoihin häviten 358-280.
Vuonna 1981 tämänvuotiset kisat kokevat jo parhaimmillaan ollutta suomalaisyleisurheilua vastaan tappion luvuin 315,5-344,5.
Vuonna 1990 tulee tappio 312-370.
Edelliset Oulussa pidetyt kisat 1998 olivat siis historian toiseksi kovimmat ja niille hävitään 348-422.


Sitten kommentit kestävyysjuoksuista matka matkalta ja oman ennusteen kritiikki. Ennustekritiikissä on jätetty huomioitta ne, jotka eivät matkalle startanneet tai keskeyttivät.

M 800 m
Ennuste: Laakso - Lampinen - Salonen.
Lopputulos: Lampinen - Laakso - Teijula. Teijulan olin sijoittanut neljänneksi ja Salonen jäi neljänneksi.
Ei paha ennuste: seitsemän kahdeksasta finalistista oikein. Jaakko Laaksolta nähtiin iso taktinen virhe ja sen loistava paikkaus, joka ei kuitenkaan riittänyt. Eli Laakso jäi hitaassa juoksussa hännille, mikä oli moka. Sitten hän tajusi 500 metrin kohdalla, että nyt on täältä noustava ja äkkiä. Ulkorataa koko porukan ohi satanen lasissa ja tyylikäs leikkaus keulaan sisäradalle juuri kaarteen alkaessa, mikä oli ihailtava korjausliike. Hapotus oli kuitenkin loppusuoralla liikaa ja taktisesti fiksusti kärjen tuntumassa koko matkan pysynyt Ville Lampinen korjasi potin. Kova suoritus myös 400 metriä voittaneelta eli viikonlopun neljännen juoksunsa tehneeltä Lampiselta. 18-vuotias Teijula otti viime vuoden tapaan pronssia. Hänestä odottelemme matkan seuraavaa hallitsijaa.

M 1500 m
Ennuste: Jantunen - Bertolotti - Kekki.
Lopputulos: Bertolotti - Jantunen - Salonen. Kekki jäi kymmenenneksi ja Salosen olin sijoittanut neljänneksi.
Bertolottin esitys oli taktisesti täydellinen. Hän tiesi vahvuutensa ja eli niiden mukaan, lisäksi pitää olla aina aavistus onnea matkassa. Tällä kertaa onni tuli siitä, että hän ei jäänyt pussiin. Jos olisi jäänyt pahasti, niin myöskin taktisesti hyvin juossut Jantunen - ehkä lähti kärkeen liian aikaisin, ehkä ei - olisi voittanut. Mutta ennen muuta oleellinen temppu oli se, että silloin kun hän iski, hän iski täysillä. Moni olympiakultakin on ratkennut sekunnin epäröintiin. Kisan aikana ihmettelin, mitä pitkään kärjessä olleelle Ossi Kekille tapahtui viimeisellä kierroksella. Sitten kävi ilmi, että reilut 300 metriä ennen maalia hän horjahti ja otti sivuaskeleen sisäkentän puolelle. Jalka ei ilmeisesti osunut ratareunukseen, mutta äkillinen liike luultavasti aiheutti jonkinmoisen hälyttävän lihastuntemuksen, koska hän jäi hetkessä selvästi ja vilkaisi huolestuneesti alas. Neljänneksi jääneelle Riku Marttiselle tyrkytettiin mitalia, jonka väri olisi saattanut olla mitä tahansa, mutta hän epäonnistui loppusuoralla jälleen kerran. Sinänsä ilahduttavaa, että mies on taas paremmassa kunnossa, mutta ne ajat jolloin häntä ennen vuosikymmenen vaihdetta pidettiin varmasti tulevana 3.40 alittajana, ovat jo historiaa - vai ovatko sittenkään?

M 5000 m
Ennuste: Vattulainen - Kekki - Siikaluoma.
Lopputulos: Kekki - Nummela - Järvenpää. Järvenpään olin sijoittanut neljänneksi, Nummelan olin listannut ynnä muihin. Vattulainen oli neljäs, Siikaluoma suomalaisista viides.
Kuten vähän ounastelin, Vattulainen ei toipunut ennätyskympistään ajoissa. Viimeisen kilometrin alkaessa oli ilmeistä, että kärkinelikosta Vattulaisen hartiat kiersivät jo pahasti ja mitali jäisi saamatta. Sen sijaan Nummela yllätti todella mahtavalla vedolla huomioiden, että takana oli jo eiliseltä esteet. Kekki juoksi taktisesti hyvän juoksun, tietäen että lopussa hän on kovin kirimies. Maalin jälkeen ihmettelin, mitä Järvenpää hölkyttelee takasuoralle asti, mutta syy selvisi miehen suunnattua suoraan jäävesisaaville. Vedet niskaan ja helle helpotti.

M 10000 m
Ennuste: Vattulainen - Järvenpää - Rauma (keskeyttänyttä Mannista en huomioi).
Lopputulos: Vattulainen - Järvenpää - Jokinen. Jokisen olin laittanut poissaolijat poislukien neljänneksi, Rauma tuli maaliin viidentenä, mutta välissä oli ei-suomalainen Charicha.
Ennusteessa oli kirjoitusvirhe, tekstissä totesin Järvenpäälle hopean, mutta listauksessa olin lipsauttanut vahingossa Mannisen hopealle ja Järvenpään pronssille. Kisa meni odotetusti muuten, mutta Tuomas Jokinen yllätti jälleen kerran, tällä kertaa positiivisesti roikkumalla kärkikaksikon perässä neljä kilometriä hyytymättä pahasti senkään jälkeen. Kuuden kilometrin kohdalla Vattulainen nykäisi ja Järvenpää jäi, vaikka pinnistelikin vastaan. Manninen keskeytti puolimatkan paikkeilla nelossijalta käytyään sitä ennen kaarteessa ulkoradalla kysymässä katsomosta neuvoa. Vattulaisen aika 29.33,70 oli oma ennätys ja kovempi kuin numerot kertovat. Lämpötila oli nimittäin aika karsea ratakympille. Vattulaiseen keli vaikuttaa vähemmin kuin muihin, mutta ei hänkään immuuni ole. Hyvissä olosuhteissa ja sopivalla vetoavulla mies olisi kympillä siinä 28.30 -kunnossa. Pari vuotta sitten pahasti puutteellinen syvältä vääntänyt tekniikka oli nyt kissamaisen sulavaa, viime vuodestakin on otettu selkeä harppaus. Oikealla treenillä ja pienellä tuurilla tämä mies juoksee vielä 27-alkuisia aikoja. Hopeamitalisti Järvenpäällä on sen sijaan valinnan paikka. Miehellä on ensi kuussa 30-vuotispäivä ja nyt pitää päättää, keskittyykö ratamatkoille vai maantielle. Valinnassa kyse on siinä, ottaako varmana sen mitä on tarjolla vai pelaako riskillä. Fakta on se, että Järvenpää ei koskaan juokse kymppiä alle 28 minuutin, vaikka tekisi mitä. Toinen fakta on se, että tekniikka viittaa radalle. Eli maantiellä potentiaali on vielä kartoittamatta, mutta todennäköisesti saavutettavissa on vähemmän kuin radalla. Toisaalta on olemassa se pieni, ehkä 10-20 prosentin mahdollisuus, että maantiellä menee paremmin kuin radalla voisi koskaan mennä. Semmoisella 60-70 prosentin todennäköisyydellä radalla menee kuitenkin paremmin. Mikä on valinta, ottaako varman vai lähteekö hakemaan riskillä enemmän?

M 3000 m esteet
Ennuste: Granberg - Nummela - Loukkalahti.
Lopputulos: Granberg - Nummela - Lehto. Olin veikannut Lehtoa viidenneksi, Loukkalahti jäi neljänneksi.
Ukonmaanaho ja Granberg huolehtivat vauhdinpidosta. Todellista dramatiikkaa nähtiin 350 metriä ennen maalia, kun Ukonmaanaho tarrasi yhtäkkiä reiteensä ja luhistui sisäkentän puolelle. Voiko aikuinen mies itkeä? Allekirjoittaneelle meinasi tulla tippa linssiin. Ennen tuota hetkeä pidin selvänä, että Ukonmaanaho voittaa uransa viimeisen kilpailun. Minkäänlaisia merkkejä vammasta ei näkynyt ennen traagista hetkeä. Mestaruuden olisi niin suonut hänelle, mutta toisaalta onhan miehellä niitä entuudestaan ja olihan tuo toisaalta tarinalle tyypillistä, kuten Vattulainenkin totesi. Odotettu lopettamisilmoitus tuli miehen kirjoittamana pian. Jos Kalle Päätalo olisi vielä elossa, hän voisi kirjoittaa Iijoki-sarjaa pidemmän teoksen "Ukonmaanahon loukkaantumiset, niiden hoito ja toipuminen". Granberg ansaitsi mestaruutensa ja erityisen ilahduttavaa oli vasta 17-vuotiaan viittä vaille junnujen EM-mitalisti Tomi Lehdon pronssi.
Kisan tyylipuhtaimman suorituksen esitti kuitenkin Jari Piller, Yle Areenassa kohdasta 3:01:00 alkaen. Törmäys vesiesteeseen ja komein sukellus altaaseen ikinä. Eikä siinä vielä mitään, mutta seuraavana tullut Teppo Syrjälä ei tietenkään nähnyt veden alta nousevaa Pilleriä ja laskeutui jalat levällään tämän selkään tavalla, joka sai omat pallini pakenemaan pelkästä tilanteen näkemisestä vatsaonteloon asti karkuun. Mies juoksi vielä maaliin, josta pitää nostaa hattua. Maalissa äijät paiskasivat reilusti kättä.

N 800 m
Ennuste: Kuivisto - A. Paunonen - Eriksson.
Lopputulos: Kuivisto - Eriksson - V. Paunonen. Paunosen siskokset menivät toisinpäin, Venlan olin sijoittanut neljänneksi ja Aino oli lopulta neljäs. Finalisteista 6/8 oikein.
Hidasvauhtisen ensimmäisen kierroksen jälkeen kyse oli siitä, kuka lähtee ensin, missä vaiheessa ja miten muut reagoivat. Zenitha Eriksson on saanut takaisin sitä aiemmin kehumaani taktista silmää, mikä oli jonkin aikaa hukassa. Vielä loppusuoran puolivälissä näytti siltä, että rajun kirin tehnyt Zenitha vie kisan, mutta Sara Kuivisto löysi vielä yhden vaihteen ja puristi ohi, jolloin Zenithan tekniikka hajosi. Ynnä muut -sijoilta kannattaa tulevaisuus mielessä huomioida vuonna 2000 syntyneet Reetta Joronen ja Jemina Forss, kuudes ja seitsemäs. Molemmat tekivät taktisesti kelpo juoksun ja potentiaalia on reilusti.

N 1500 m
Ennuste: Kuivisto - Eriksson - Storbacka.
Lopputulos: Kuivisto - Storbacka - Tyni. Tynin olin sijoittanut neljänneksi ja Heidi Eriksson jäi viidenneksi, Suomea edustavista neljänneksi. Kuten odotettua, Tsekin Kristiina Mäki voitti.
Tätä juoksua kannattaa kelata useampaan kertaan taktiikan opetuksen takia. Varoittavina esimerkkeinä. Puhtain paperein ei selviä kukaan. Kristiina Mäki luotti omaan ylivertaisuuteensa sinänsä aiheesta, mutta jäi pussiin liian pitkäksi aikaa. Alkumatka meni hyvin, mutta sieltä keskeltä olisi pitänyt murtautua ulos jo 500 m ennen maalia. Nyt Mäki joutui 300 m ennen maalia pujottelemaan ties mitä kautta. Hänen onnekseen Sara Kuivisto oli käyttänyt voimansa loppuun juoksemalla kymmeniä metrejä ylimääräistä eli pysyttelemällä kakkosradalla koko kisan. Karin Storbacka puolestaan jäi epäröimään Mäen lähdettyä, kun olisi pitänyt röyhkeästi sulkea tietä ja spurtata mukaan. Koko muu jengi puolestaan vain juoksi mukana odottaen että joku tekisi jotain. Tosin eipä heillä voittotaisteluun olisi ollut mitään sanottavaakaan.

N 5000 m
Ennuste: Richardsson - Lamminen - Kivenmäki.
Lopputulos: Richardsson - Lamminen - Kivenmäki eli napakymppi. Lisäksi totesin, että Tsekkiä edustava Kristiina Mäki tulee ensimmäisenä maaliin, kuten kävikin.
Itse juoksu eteni täysin käsikirjoituksen mukaan. Camilla veti, Mäki ja Lamminen seurasivat. Ainoa epävarmuustekijä oli se, mihin asti Lamminen kestää kyydissä vai kestääkö loppuun asti. En ole koskaan osannut lukea hänen juoksustaan, meneekö tänään hyvin vai ei. Hänen juoksutekniikkansa kun on erikoinen. Näyttää siltä, että jalka jää hetkeksi roikkumaan ilmaan ennen rataan osumistaan, mikä on yleensä merkki jalkavaivoista. Lammisen tapauksessa näin ei ole, vaan hän taivuttaa jalkaansa taaksepäin jo ennen ratakontaktia, mikä ei ole tekniikkavirhe vaan johtuu kehon ominaisuuksista. Se tekee kuitenkin hänet vaikealukuiseksi. Tällä kertaa kolme kierrosta ennen maalia Mäki meni keulaan ja kiihdytti vauhtia, jolloin Lamminen jäi. Viimeinen kilometri olikin kisan selvästi kovin, se mentiin aikaan 3.05. Puolitoista kierrosta myöhemmin seurasi uusi kiihdytys ja Richardsson jäi. Juoksun ainoa yllätys oli se, että Mäki jätti Richardssonin jo siinä vaiheessa eikä vasta loppukirissä. Uskoisin, että jos Camilla olisi vielä kyennyt vastaamaan, Kristiina olisi voimiaan säästääkseen hellittänyt ja spurtannut vasta loppusuoralla. Neljäntenä maaliin tullut Aino Kivenmäki puolusti kunniakkaasti suvun mainetta, kun serkkutyttö Johanna Peiponen on telakalla loppukauden. Helteestä huolimatta kaikille sijoilla 4-9 maaliin tulleille merkittiin PB. Andreina Keron ennätys tämä ei kylläkään ollut, koska hän on vielä Saksaa edustaessaan juossut toista minuuttia kovempaa, mutta tulospalvelu jostain syystä muistaa vain suomalaista seuraa edustaessa tehdyt ajat. Camilla muuten juoksi ajan 16.16,16 ja hänen kilpailunumeronsa oli 16. Kaksi vuotta sitten hän juoksi Euroopan Cupissa Tallinnassa myös 16.16,16. Kyseessä ei kuitenkaan ole urheilun legendaarisin 16-sarja, vaan se on edelleenkin kuulantyönnön ME vuodelta 1932, jolloin Leo Sexton työnsi 16,16. Pitää myös todeta, että näissä kisoissa Emmi Mäkinen hyppäsi pituusfinaalissa neljästi peräkkäin 616!

N 10 000 m
Ennuste: Richardsson - Manninen - Lamminen.
Lopputulos: Richardsson - Manninen - Lamminen.
Pidin mahdollisena, että Richardsson lähtee hakemaan kolmosmatkaltaan puuttuvaa Suomen mestaruutta ja näinpä tämä tekikin. Kärkikolmikko lähti irti heti startista. Lamminen pysyi mukana neljään kilometriin ja jäi sitten varmistelemaan pronssiaan. Camilla teki juuri kuten piti eli lähti reilua kierrosta ennen maalia ja jätti Lauran hopealle. Kärkikolmikon ulkopuolelta kannattaa noteerata neljänneksi tullut ja myös sille sijalle ennustamani, syksyllä vasta 18 vuotta täyttävä Klaara Leponiemi. Siinä likassa on ainesta vielä paljon enempäänkin, kunhan oppii juoksemaan oikein. Konetta tuntuu olevan, mutta tekniikassa on parantamisen varaa. Sen parantaminen ei kuitenkaan ole paha rasti, koska tärkein asia eli kropan perusasento on oikea. Lantiosta alaspäin askeltekniikassa ja lantion asennossa ylipäätään on korjattavaa, mutta kyllä se siitä, jos tahtoa löytyy. Hän ajoi viimeiset viisi kilometriä koko ajan pikkuhiljaa kiinni Minna Lammista, mutta eroa oli toki reilusti liikaa. Välimatka kutistui silti 10-20 sekuntia.

N 3000 m esteet
Ennuste: Eriksson - Richardsson - Muinonen.
Lopputulos: Eriksson - Richardsson - Tuominen. Tuomisen olin sijoittanut neljänneksi ja Muinonen oli neljäs.
Ennakossa kirjoitin, että tarvitaan pieni ihme, jos kärkinelikko on erilainen kuin ennusteessa ja suuri ihme, jos muutos on jokin muu kuin kolmosen ja nelosen keskinäinen paikanvaihto. Tapahtui siis pieni ihme. Tästä nähdään taas, että diplomi-insinööriin ei pidä ikinä luottaa. Mira Tuominen juoksi tämän kauden muihin esityksiin nähden todella hienon kisan. Mutta varsinaisen tempun teki Camilla Richardsson, joka vajaa tunti kympin mestaruuden jälkeen ilmestyi lähtöviivalle ja otti hopeaa. Vieläpä kohtuullisen kovalla ajalla. Tämä vahvisti sen, mitä olen jo pitkään uumoillutkin: Camillan parhaat suoritukset nähdään vielä muualla kuin esteissä, todennäköisimmin juuri kympillä. Kestävyyspohjaa ja palautumiskykyä on. Esteissä seinänä vastassa on perusnopeuden puute. Muista juoksijoista ja juoksemisen tuskasta kiinnostuneet voivat lukea viimeiseksi jääneen Satu Kähkösen kommentit. Sitten tärkeimpään eli mitä Sandra Eriksson tekee Riossa? Tämän juoksun perusteella vastaus on selvä: ei sitten aavistustakaan. Toisaalta vauhdiltaan laskevat kilometrit ovat aina huono merkki. Samoin se, että juoksu ei loppuvaiheessaan näyttänyt rennolta. Toisaalta taas estetekniikka oli selvästi parempi kuin Amsterdamissa, itse asiassa parempi kuin koskaan. Lieneekö ottanut vihdoinkin palautteesta opikseen? Vesiesteet menivät jälleen sandramaisesti suoraan aitomalla, alastulo ei ollut enää täyttä tasajalkaa pysähdyksellä ja kuivaesteiden luku onnistui useimmiten kohtuullisesti. Samoin yksi paljastava seikka. Kun näin kahden kilometrin väliajan, laskin loppuajan olevan noin 9.35. Se oli 9.40,70. En minä jumaliste viidellä sekunnilla erehdy. Ainoa vaihtoehto on se, että Sandra ei viimeisellä kilometrillä enää vetänyt tosissaan, vaan teki valmistavan harjoituksen Rioon. Kuten hän itse totesi, lähti suunnitellusti kovaa ja loppu meni miten meni. Eli loppujen lopuksi kunto on arvoitus. Mutta tekniikka on nyt parempi ja sehän se suurin kanto kaskessa oli. Kokonaan toinen juttu on sitten se, toimiiko tekniikka siinä vaiheessa, kun ympärillä juoksee muitakin eikä saa lukea esteitä omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.

Yhteenveto ennusteiden osuvuudesta:
Mestareista meni oikein 7/10. Kaikki kolme muuta mestaria oli sijoitettu kakkoseksi. Mestareiksi ennustetuista kolmesta väärästä kaksi otti hopeaa ja yksi oli neljäs.
Kahdessa lajissa kärkikolmikko oli napakymppi. Ne olivatkin samalla ainoat, joissa kaikki kolme mitalistia olivat oikein.
Kaiken kaikkiaan ennustin mitalistien nimistä 21/30 oikein. Vähän huonompi tulos kuin viimeksi, jolloin oikein meni 24. Toisaalta silloin mestareista meni oikein vain viisi. Ainoa mitalisti, joka nousi ennusteen viiden parhaan ulkopuolelta, oli vitosella Aki Nummela. Häntä en ollut listannut kahdeksan joukkoon lainkaan, mutta poissaolijat huomioiden olisi ollut sijalla kahdeksan.

Sivallus CCCLI

Näinä ankeina aikoina on muistettava, että todellisella islamilla ei ole mitään tekemistä oikean islamin kanssa.

Uusinta: Sekopäistä logiikkaa

Lukijalle: Kirjoitin vajaa viisi vuotta sitten toimintaohjeet tilanteeseen, jossa väittelyn vastapuoli on niin pahasti pihalla, että omat loogiset piirit alkavat kärytä. Sen jälkeen realismi on lyönyt "meillä on unelma" -porukkaa päin pläsiä, argumentit ovat muuttuneet yhä absurdeimmiksi. Niinpä on aiheellista kerrata toimintaohjeet:

Ironmistress kirjoitti pari päivää sitten sekopäisen peikon logiikasta ja pyysi vihjeitä, kuinka toimia sellaisen kohdatessaan. Ryhdyin kirjoittamaan vastinetta, mutta siitä paisuikin oma blogitekstinsä.

Sekopäisen peikon logiikka tarkoittaa esitystä, joka on niin pahasti metsässä, että siinä ei ole edes mitään tarttumapintaa. Toisin sanoen se on niin pahasti pielessä, että se ei ole edes väärin.

Sekopäiseen logiikkaan vastatakseen täytyy ensin selvittää, miksi sen esittäjä toimii sekopäisesti. Vastaus on näet riippuvainen siitä syystä, mistä sekopäisyys aiheutuu. Vaihtoehtoja on neljä.

1. Esittäjällä on vilpitön pyrkimys oikeaan ratkaisuun, mutta hänellä on puutteelliset tiedot esittämänsä asian ymmärtämiseen

Periaatteessa tällaisen logiikan virheellisyys on helppo korjata: annetaan riittävät perustiedot. Esimerkkianekdootti kertoo sadan vuoden takaisesta nyrkkeilyn maailmanmestari Stanley Ketchelistä. Manageri oli selittänyt Ketchelille, kuinka kaikki elolliset ovat kehittyneet evoluution ansiosta. Ketchel oli kovasti vaikuttunut ja jäi tuntikausiksi tuijottamaan kultakalamaljaa. Lopulta hän pomppasi kyllästyneenä ylös ja huusi: Se evoluutio on pelkkää soopaa! Minä olen seurannut noita kaloja yhdeksän tuntia, eivätkä ne ole muuttuneet tippaakaan!.
Tässä voidaan havaita Ketchelin tietojen olleen puutteelliset. Hän ei ole vielä tajunnut evoluution perusperiaatteita, vaan yrittänyt loikata liian ison harppauksen kerralla. Eihän vika ole siinä, että asiaa ei ole ymmärretty, vaan siinä että sen ymmärtämiseen tarvittavia perustietoja ei ole ymmärretty.
Toimintamalli on selvä: palataan taaksepäin sille tasolle, josta puutteellisuus alkaa ja kuljetaan vähitellen loppuun asti. Ongelmia voi tulla vastaan kaksi: ajanpuute ja vastaanottajan kyky omaksua riittävä tietomäärä. Nämä ovat ongelmia lähinnä matemaattis-luonnontieteellisissä ongelmissa, koska ei differentiaaliyhtälön ratkaisemista vaativaa ongelmaa pysty selvittämään ellei ole ensin opiskellut paria vuotta derivointia ja integrointia.

2. Esittäjällä on vilpitön pyrkimys oikeaan ratkaisuun, mutta hänellä on virheelliset tiedot esittämästään asiasta
Vanha sanonta toteaa, että tyhmä pää ei ole tyhjä, vaan se on täynnä roskaa. Siksi virheellisten käsitysten oikaiseminen on vaikeaa, ensin pitää mättää roska pois jotta tieto mahtuisi sisään. Muistan teinipoikana työpaikalla paria vuotta vanhemman kaverin väittäneen kivenkovaan, että käärmeet ovat selkärangattomia. Ei uskonut millään, kun väitin toisin. Hyväksyi kyllä, että sisiliskolla on selkäranka, koska sillä on jalat. Yritin siitä vetää sitten vaskitsan kautta käärmeeseen, mutta tyypin usko loppui sisiliskon ja vaskitsan väliin. Logiikka oli raajoissa: koska käärme matelee, se ei tarvitse selkärankaa.
Tämä tapaus eroaa edellisestä siinä, että virheellisen logiikan esittäjällä on riittävät perustiedot, mutta itse asiasta hänelle on jostain syystä tullut väärä käsitys. Virheen oikaisemiseen kuluu siis lyhyempi aika, koska riittää perustella oikea käsitys riittävän hyvin menemättä perustietoihin. Periaattessa. Käytännössä törmätään usein ihmisten jääräpäiseen taipumukseen pitää kiinni virheellisiksi osoitetuista käsityksistä, koska väärässä olemisen myöntäminen on raskasta.

3. Esittäjällä on jokin agenda, jota hän ajaa tosiasioista välittämättä tarvittaessa sekopäisen peikon logiikalla, jos muu ei auta
Neuvostoliitto-vainaan aikana oli tapana sanoa, että kristitty ja kommunisti eroavat toisistaan siinä, että kristitty uskoo vaikka ei näe, kun taas kommunisti uskoo vaikka näkee. Kristityn ja kommunistin yhtäläisyys taas on siinä, että kummankaan ideologiaa vastaan on turha käydä väittelemään järkevin argumentein.
Tämä tapaus on edellisen kaltainen siinä, että oikean tiedon antamisen jälkeen vastaanottaja ei halua sitä omaksua. Ero on siinä, että edellisessä tapauksessa piti niellä vain oma ylpeys, kun taas tässä nielaistavana on kokonainen ideologia. Mikäli jälkimmäinen mahtuisi kurkusta alas, tapaus (3) palautuisi tapaukseksi (2).
Jos ja kun tapaus ei palaudu kakkosvaihtoehtoon, niin sekopäisen peikon logiikan esittäjään on turha edes yrittää vaikuttaa. Oma aika menee hukkaan ja ainoa hyöty on, jos kyseinen henkilö saadaan edes sen aikaa pidettyä poissa pahanteosta.

4. Tilanne on sama kuin kolmosvaihtoehdossa, mutta paikalla on yleisöä
Tässä tilanteessa on tajuttava, että vastapuoleen ei voi vaikuttaa, on vaikutettava vain muihin läsnäolijoihin. Tähän taas on monta tietä ja oikean valinta on riippuvainen kuulijakunnasta. Kaikille vaihtoehdoille on kuitenkin yhteistä se, että vastustajalle ei anneta tilaa, ts. hänen väitteisiinsä ei oteta kantaa:
a) Osoita vastustamattomasti, että oma kantasi on oikeassa. Kannattaa käyttää silloin, kun kuulijakunta ei tunne asiaa, mutta koostuu kuitenkin keskitasoa älykkäämmistä ihmisistä.
b) Passiivinen puolustus eli anna peikon puhua. Kannattaa käyttää, jos kuulijakunta tuntee asian edes välttävästi ja on keskitasoa fiksumpaa. Tällöin he näkevät itsekin, että peikolla ei ole kaikki muumit laaksossa, jolloin peikko tulee samalla komprementtoineeksi viiteryhmänsä hämmästyttävällä tehokkuudella - mikäs sen parempaa.
c) Aktiivinen hyökkäys eli esitetään kysymyksiä, joihin täysin epäloogisesti vastaamalla peikko tulee paljastaneeksi todellisen tietämättömyytensä. Käytetään silloin, kun kuulijakunta koostuu damiaisista, jotka tietävät kuitenkin jotakin asiasta.
d) Peilikuva eli vedetään överiksi. Käännetään peikon lausunnot metaforiksi, jotka kuulijakunta ymmärtää älyttömiksi ja samaistaa peikon lausuntoihin. Käytetään, jos kuulijakunta koostuu asiaa tuntemattomista damiaisista. Tai sitten peikon aatetovereista - heihin ei voi järjellä vaikuttaa, mutta yliampuvuus saa ehkä epäilemään jotakin.
Kuulijakunnasta riippuen voi käyttää strategioista vain yhtä tai jotain sopivaa yhdistelmää. Esimerkkinä Mikko Laaksosen tukala tilanne vaalikamppailun aikana. Demari Laaksoselle huudettiin yhtäkkiä kuulijakunnasta väite, jonka mukaan hän oli sota-aikana SS-miehenä. Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta läheltä liippasi, sillä mies oli värväytynyt aivan sodan lopussa Lapissa peräytyviin Wehrmachtin joukkoihin. Laaksonen kuunteli hetken aikaa (vaihtoehto b), kokosi ajatuksensa ja totesi sitten, että itse asiassa hän ei ollut ainoastaan SS-mies vaan SS-upseeri ja vain sodan nopea loppuminen esti hänen huikean nousunsa SS-kenraaliksi (vaihtoehto d). Sitten hän veti henkeä ja totesi, että hän oli sodan lopussa 16-vuotias (vaihtoehto a) ja tiedusteli, kuinka hän olisi voinut olla SS-joukoissa jotka kotiutettiin Suomeen jo kauan ennen sodan loppua (vaihtoehto c).

Yhteenvetona voi siis todeta, että mikäli kohtaa sekopäisen peikon logiikkaa, on ensimmäisenä selvitettävä onko kyseessä ideologinen (3 ja 4) vai ei-ideologinen (1 ja 2) tilanne. Mikäli kyseessä on ideologinen tilanne, on keskityttävä virheellisen käsityksen leviämisen estämiseen, koska peikkoon itseensä vaikuttaminen on yleensä mahdotonta. Tämän tilanteen varalta opastuksena vielä yleisimmät vihervasemmistolaisten sekopäisen peikon logiikassa käyttämät argumentointivirheet ja yleensä käyttökelpoisin vastaiskutapa:

Kaksi väärää tuottaa yhden oikean:
Peikko: Kehitysapua on lisättävä, koska siirtomaavallat ovat syyllisiä Afrikan ongelmiin.
Vastaisku: Tutkimukset ovat osoittaneet, että kehitysapua vastaanottavat maat kehittyvät muita hitaammin. (Osoitetaan vaatimus vääräksi.)

Itsestä yleistäminen:
Peikko: Yksityisautoilu on kiellettävä, minäkin tulen hyvin toimeen ilman autoa.
Vastaisku: Kuten kuka tahansa muukin Helsingin ydinkeskustassa asuva sinkku. (Osoitetaan henkilö poikkeustapaukseksi.)

Argumentum ad nauseam:
Peikko: Maahanmuuttajat ovat voimavara. Suomessa on vähän maahanmuuttajia. Maahanmuutto on väistämätöntä. Suomi ei tule toimeen ilman maahanmuuttoa.
Vastaisku: Ei tulekaan ilman oikeanlaista maahanmuuttoa. Tietyt sensuroitu maahanmuuttajaryhmät syyllistyvät moninkertaisiin rikoslukuihin, elävät suurelta osin sosiaalitukien varassa, työllistyvät harvoin ja silloinkin yleensä oman kielensä tulkeiksi tai kulttuuriinsa liittyviin tehtäviin, joille ei olisi mitään tarvetta ilman kyseistä ryhmää. (Osoitetaan peikon käyttämät käsitteet epämääräisiksi ja vaaditaan tarkempaa informaatiota.)
Edellisen lähisukulainen on Sanahelinä, jossa ei ole niin paljon toistoa.

Moralistinen virhepäätelmä:
Peikko: Islam on pohjimmiltaan suvaitsevainen uskonto.
Vastaisku: Älä katso mitä suu sanoo, katso mitä kädet tekevät. Olisi hienoa, jos näin olisi, mutta katsopa kristittyjen asemaa muslimimaissa - juutalaisista puhumattakaan. (Osoitetaan, että toiveajattelu ja realismi ovat kaksi eri asiaa.)

Kytkykauppavirhe:
Peikko: Natsit olivat kansallismielisiä, sinä olet isänmaallinen joten olet natsi.
Vastaisku: Kansallismielisyyttä oli jo kauan ennen natseja. Näin ollen kansallismielisen ei tarvitse olla natsi. (Osoitetaan, että implikaatio toimii vain toiseen suuntaan.)
Samankaltainen on Syyn ja seurauksen sotkeminen eli non sequitur.

Sivallus CCCL

Kirjoittaessa on aina pidettävä mielessä, että Suomen laki antaa vapauden sanoa mielipiteensä, mutta faktojen ilmaisua se ei koske.

KK-ennakko 2016

Suomen mestaruudet ratkotaan tänä vuonna Oulun Kalevan Kisoissa.

Ennen perinteistä kestävyysjuoksumatkojen ennakkokatsausta avaan sanaista arkkuani ja ruodin suomalaisen naiskestävyysjuoksun tilannetta. Aihe kun on herättänyt jopa julkista keskustelua. Runsasta huomiota on saanut tietysti Sandra Eriksson. Hänestä lisää myöhemmin. Erityistä loiskiehuntaa on keskustelupalstoilla herättänyt se, että Suomen kolme lupaavinta 90-luvulla syntynyttä naisjuoksijaa eli Johanna Peiponen, Oona Kettunen ja Alisa Vainio ovat kaikki sivussa vammojen takia. Julkisuudessa on taas kerran ihmetelty sitä, kuinka valmennus on onnistunut pilaamaan lahjakkuudet. Avaan hieman tilannetta omasta näkövinkkelistäni. Olen tähän asti kirjoituksissa yrittänyt olla kannustava ja hieman silottelevakin. Tällä kertaa sanon suoraan kuten asiat näkemykseni mukaan ovat. En tiedä kaikkien asioiden taustoja enkä myöskään halua intimiteettisyistä paljastaa kaikkea mitä tiedän. Loppupäätelmät ovat kuitenkin samat.

Ensinnäkin, kestävyysjuoksu ja kestävyysurheilu ylipäätään on harjoituksellisesti hyvin erilaista verrattuna tekniikkalajeihin, joita ovat esimerkiksi kaikki joukkuepelit. Jalkapalloilija voi parantaa peliään yksinkertaisesti harjoittelemalla lisää. Varsinaista kuntoharjoittelua hän ei kuitenkaan voi kasvattaa kovin runsaasti, vaan harjoituksen tulee olla teknistä harjoittelua. Kun treenaa kahdeksan tuntia päivässä, kummasti alkavat syötöt mennä oikeisiin osoitteisiin. Kestävyysjuoksija ei voi toimia näin. Tekniikkaharjoitukset ovat toki tärkeitä, mutta niiden toistaminen liikaa on jopa haitallista. Varsinainen harjoittelu vie pari-kolme tuntia päivässä. Loppuaika on suunnittelua ja ennen muuta - huipputasolla - optimoitua lepoa ja oikeanlaista ravintoa. Peiponen, Kettunen ja Vainio varmasti harjoittelevat suunnilleen oikein ja riittävästi. Ongelma on tämän elämän ulkopuolella.

Johanna Peiposen juoksua EM-kisoissa kauhisteltiin yleisesti. Valmentajaäiti Aira lipsautti haastattelussa, että Johanna ei olisi halunnut juosta, mutta yhteisen pohdiskelun jälkeen päädyttiin siihen, että hän lähtee kuitenkin hakemaan kokemusta arvokisoista. Minun ei tarvinnut nähdä kuin ensimmäiset sata metriä, kun sanoin että ainoa oikea ratkaisu olisi keskeyttää. Näki selvästi, että jalkaa aristi pahasti. Johanna juoksi kuitenkin maaliin, mutta viimeisenä surkealla ajalla. Keskustelupalstoilla tuomittiin valmentajaäidin ratkaisu ja epäiltiin hänen pakottaneen tyttärensä juoksemaan oman kunnianhimonsa tähden. Kritiikki oli rajua ja siksi esitän puolustuksen puheenvuoron. Jos juoksijalla on diagnosoitu terveysongelma, ei pidä juosta. Mutta tässä tapauksessa ei vielä tiedetty, mikä on kyseessä. Joskus tällaiset tuntemukset menevät itsestään ohi ja saattaa jopa käydä niin, että kovavauhtisessa juoksusssa ongelmasta ei ole tietoakaan. On erittäin vaikeaa ratkaista, juostako vai ei, etenkin kun kyseessä on kauden pääkilpailu ja monen vuoden unelma. Olen kerran ollut vastaavassa tilanteessa ja silloin ratkaisu oli, että ei juosta. Ja jos olisin sinä aamuna tiennyt sen, mitä tiesin myöhemmin, ratkaisu olisi ollut toinen. Jälkiviisaus on aina jälkiviisautta. Tällä kertaa Johannan kohdalla tehtiin virhe, mutta sitä ei voinut etukäteen tietää.
Johanna juoksi jo 16-vuotiaana 5000 metriä 16.52, mutta seuraavan kerran ennätys rikkoutui vasta viisi vuotta myöhemmin 2012. Siinä välissä oli loukkaantumisten kanssa ihan riittävästi ongelmia. Ja vuodesta 2012 on tultu reilusti eteenpäin etenkin teknisesti. Muistan hyvin, miltä meno näytti vaikka 2011 ja 2012 eikä se ollut lapsille sopivaa katsottavaa. Tällä hetkellä suurimmat haasteet ovat henkisellä puolella. Peiposten tilanteesta en halua tämän enempää sanoa.

Oona Kettunen toivoi vielä pari viikkoa sitten kuntoutuvansa Kalevan Kisoihin, mutta nimeä ei näy ilmoittautuneiden listalla. Kolmen vuoden takaisen nuorten Euroopan mestarin kaudet 2014-16 ovat olleet enemmän tai vähemmän rikkonaisia vammojen takia. Vanha totuus kuitenkin on, että kun fyysisesti ollaan äärirajoilla, psyyke murtuu suojellakseen kroppaa, kun taas henkisesti äärirajoilla oltaessa fysiikka pettää suojellakseen päätä. Oonan kohdalla hälytysvalot vilkkuivat punaisella, kun hän muutti Jyväskylään opiskelemaan. Sinänsä hieno asia, mutta kyse oli alanvalinnasta. Jos opiskelee liikuntabiologiaa, niin missä välissä tulee sitten vastapaino urheilulle? Liikuntatieteiden opiskelu sopii kyllä joukkuepelien harrastajalle, mutta kestävyysurheilijalle sekä fyysinen että henkinen lepo on tärkeää. No, gradun aineisto on vuoden päästä kasassa ja onhan nuorella juoksijalla vielä aikaa.

Alisa Vainion tapauksessa kyse on rasitusvammoista. Toivoin, että monipuolinen liikuntatausta olisi kehittänyt lihaksiston ja tukirakenteen siihen kuntoon, että se olisi kestänyt viime kauden hurjan kilpailuruljanssin. Harjoittelu oli varmaankin oikealla tasolla, mutta kilpailut olivat jo liikaa. Näin syksyllä, että väsymys oli havaittavissa. Kilpailu meni pakkomielteisen puolelle ja siitä ei hyvä seuraa. Olen kerran ollut vastaavassa tilanteessa, missä piti tasapainoilla järjen ja juoksijan hurjan kilpailuvietin kanssa. Kompromissien teossa on aina riskinsä ja ne toteutuivat Alisan kohdalla. Tai no, oikeastaan kyse ei ollut kompromisseista vaan juoksijan omapäisistä ratkaisuista mm. juosta maraton ilman valmentajan lupaa. Tuloshan oli kyllä hyvä, ikäluokan Euroopan ennätys, mutta jälkipyykki tästä ja muista vastaavista suorituksista oli kallis. Vaan virheistä pitää ottaa oppia.

Sandra Eriksson lähti EM-kisojen estejuoksuun kovin odotuksin. Tuskin sentään voittoa kovin moni odotti, mitalia kyllä. Kirjoitin ennakkokatsauksessa, että jos kaksi vuotta sitten pielessä olleet asiat on saatu kuntoon, mitali on käytännössä varma, jos taas eivät, niin lopputulos on sama. Ja finaalijuoksu oli melkeinpä kahden vuoden takaisen, tuolloin ruotimani epäonnistumisen toisinto. Tällä kertaa ei kuitenkaan yhtä suuri pettymys sijoituksellisesti, koska viime kerralla mestaruus oli melkeinpä Sandralle pedattu. Sen sijaan se oli vielä suurempi pettymys henkisesti. Sandra on juossut kolme arvokisafinaalia, kaikki ne EM-kisoissa. Saldo on kaksi kymmenettä ja yksi yhdeksäs sija. MM- ja olympiakisoissa on tullut yhteensä viisi alkueräkarsiutumista, samoin kuin niissä ensimmäisissä EM-kisoissa. Oleellista on se, että kaikki juoksut ovat olleet enemmän tai vähemmän samanlaisia eli virheistä ei ole seitsemän vuoden kokemuksellakaan otettu opiksi!
Analysoin tässä lyhyesti Sandran finaalijuoksun, löytyy Yle Areenasta 29 minuutin kohdalta alkaen.
Sandra juoksi erinomaisen 300 metrin estejuoksun. Eli ensimmäiset 250 metriä ja viimeiset 50 metriä. Siinä välissä olleet 2700 metriä toimivat lähes täydellisenä kokoelmana varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka juostaan väärin sekä taktisesti että teknisesti.
Teknisellä puolella ongelma on ollut tiedossa jo vuosia. Sandra ei osaa lukea esteitä ja etenkin vesiesteellä tekniikka on surkea. Kutsunkin nykyään vesihautaa "Sandran kahluualtaaksi". Kellotin aikoja jokaisen esteen kohdalla. Aivan järjestelmällisesti kärjen ja Sandran välimatka kasvoi 1-2 sekuntia vesiesteen ja seuraavan kuivaesteen välillä. Joka kerran Sandran ja jonkun muun juoksijan hypätessä samaan aikaan vesiesteelle se toinen juoksija oli vesihaudan jälkeen metrin edellä ja kohta vielä enemmän, koska Sandran vauhti kuoli pahasti tasajalka-alastulossa. Videolta kannattaa katsoa kammottavana esimerkkinä kolmas vesieste kohdassa 32:50. Tai sitä edeltänyt, Sandra-asteikolla kohtuullisen hyvin mennyt vesieste kohdassa 31:30, missä voi hyvin verrata Sandran suoritusta samaan aikaan esteelle hypänneeseen Kowaliin. Vastaavasti Sandran ero kärkeen ei oikeastaan koskaan kasvanut vesiesteen jälkeisen kuivaesteen ja sitä seuraavan kuivaesteen välillä, joskus jopa supistui sekunnilla. Tämä tarkoittaa sitä, että Sandra tuhlasi jo huonon tekniikkansa ansiosta voimia kiihdyttelyyn ja hidasteluun. Ehdotin jo vuosia sitten ratkaisuksi askelmerkkejä, mutta vesiestetekniikkaan se ei auta. Se on saatava kuntoon, jos aikoo maailman tai edes Euroopan huipulle.
Taktisesti Sandra oli hukassa kaikkialla muualla paitsi alussa. Siinä hän teki oikein mennessään kärkeen, sillä hänen sipsuttelunsa ennen estettä rikkoo takana tulevien tekniikankin. Lopussa hän taas pärjää aina kirillään niin halutessaan. Mutta siinä välissä hän tekee arvokisajuoksuissa aina samat kaksi virhettä. Ensinnäkin hän ei tiedä, missä kohtaa letkaa pitäisi juosta. Kiihdyttelee ja ohittelee (esimerkkinä kohta 31:55), välillä hidastaa ja jää liikaa. Lopputulos on kummallista sahaamista. 36:20 alkaen on hyvä esimerkki, jossa Sandra kiihdyttää, nousee rinnalle, epäonnistuu esteen lukemisessa ja jää taas. Toiseksi hän juoksee jatkuvasti kaarteessa toista rataa eli kerää lisämatkaa itselleen.
Haastattelussa Sandra sanoi taas kerran, että "oli huono päivä" ja kaikki on periaatteessa kunnossa.
Sandraa valmensi viime vuoteen asti Guy Storbacka ja nyt hänen vastuuvalmentajansa on ruotsalainen Oscar Gidevall, joka oli jo aiemmin kuviossa mukana. Storbackan tilanteen ymmärrän sinänsä. Jos hän olisi lukenut tuolloin parikymppiselle, herkälle Sandralle madonluvut harjoittelusta, tekniikasta ja taktiikasta, meillä saattaisi olla yksi kestävyysjuoksija vähemmän. Maailmassa on kaksi asiaa, joille ei mahda yhtään mitään. Toinen on säätila ja toinen on naisen mielipide silloin kun hän on päättänyt olla väärässä. Nyt Sandra on kuitenkin jo 27-vuotias ja takonut päätään esteeseen vuosikausia. Jos siinä ajassa ei tajua, missä vika eikä kuuntele valmentajaa vaan sukeltaa vesihautaan piiloon, on valmentajan ladottava faktat pöytään ja ilmoitettava, että joko asiat tehdään tästä lähtien oikein tai sitten tiet erkanevat.
Tästä eteenpäin Sandralla on kolme vaihtoehtoa. Yksi on jatkaa hyssytellen ja kieltäen ongelmat kuten tähänkin asti, saavuttaen ehkä seuraavista EM-kisoista pistesijan, mutta ei koskaan mitään sen enempää. Toinen on, että valmentaja ja urheilija ratkaisevat ongelmat yhdessä, voittavat ne ja Sandra kasvaa EM-mitalistiksi, todennäköisesti jopa EM-voittajaksi ja ehkä MM- tai olympiamitalistiksi. Kolmas on se, että Sandra ei kestä valmentajan kritiikkiä ja ryhtyy valmentamaan itseään, mikä tunnetusti on kestävyysjuoksijalle sama kuin Tarzan-elokuvien norsulle suuntaaminen kohti elefanttien hautausmaata.

Vielä on yksi lupaava nuori naisjuoksija käsittelemättä eli Camilla Richardsson. En pitänyt häntä muutama vuosi sitten kovin lupaavana, mutta tilanne on siitä huomattavasti kohentunut. Peruslahjakkuus ei liene edelleenkään aivan maailman huipputasoa, mutta asenne on kohdillaan. Kehitys on viime vuosina ollut tasaisen varmaa ja valmentajan ohjeita on kuunneltu korva tarkkana. Kehotan muita ottamaan mallia toimintatavasta.


Sitten varsinaiseen ennakkokatsaukseen. Entiseen tapaan jokaiselta matkalta (800 - 10 000 m) on listattu kahdeksan parasta suomalaista mitalillesijoittumistodennäköisyyden mukaisessa järjestyksessä. Ilman järjestysnumeroa kursiivilla merkittynä ne, joiden arvelen ilmoittautumisestaan huolimatta jäävän pois, mutta mukana ollessaan olisivat kyseisellä sijoituksella kaavailuissa. Lajin nimen jälkeen kerrotaan suluissa osanottajien määrä ja kilpailuaikataulu. Nimen perässä olevista kahdesta luvusta ensimmäinen kertoo ilmoittautuneiden keskinäisen sijoituksen tämän kauden tilastoissa ja jälkimmäinen ennätysten mukaisen järjestyksen. Kahdeksan rankatun lisäksi jokaiseen lajiin on tarvittaessa otettu "Muita"-osio, johon pääsevät kaikki ne jotka ovat jommassakummassa tilastossa kahdeksan joukossa tai muuten yllätysvalmiita. Kaikissa luvuissa ja kaavailuissa mukana vain Suomea edustavat Suomen kansalaiset.

M 800 m (23, alkuerät la 11.00, finaali su 16.55)
Kärkikaksikon pitäisi olla selvä. Jaakko Laakso lähtee niukkana ennakkosuosikkina kisaan. Miehellä ei ole vielä yhtään aikuisten ulkoratamitalia! Jos alkuvauhti on hidas, hallitseva mestari Ville Lampinen on ykkössuosikki. Pronssista käydään kova otatus. Salonen ei ole kasilla kummia esittänyt, mutta juoksi äsken tonnivitosen enkkansa. Vasta 18-vuotias viime vuoden yllätyspronssimies Markus Teijula on kisan jokeri, joka kamppailee mitalista ja saattaa pöljänä päivänä jopa voittaa.
1. Jaakko Laakso (1,1)
2. Ville Lampinen (2,2)
3. Tuomo Salonen (6,3)
4. Markus Teijula (3,4)
5. Joonas Rinne (5,7)
6. Panu Jantunen (4,5)
7. Jari Räsänen (14,10)
8. Marco Bertolotti (9,6)
Julius Uutela (8,11), Tommi Sundell (20,9), Ilari Piipponen (-,12)

M 1500 m (16, pe 19.00)
Panu Jantunen ottaa ensimmäisen mestaruutensa. Ellei Bertolotti yllätä. Ossi Kekin mahdollisuudet ovat jo huomattavasti pienemmät, mutta eivät olemattomat. Jaakko Laakso on myös mahdollinen mestariehdokas, jos on mukana ja vauhdinjako sattuu olemaan hänelle pedattu. Jokerikortti on Ilari Piipponen, viime vuoden mestari joka ei ole tällä kaudella kummia esittänyt harvoissa kisoissaan, mutta on kova taistelija oikeana päivänä.
1. Panu Jantunen (1,6)
2. Marco Bertolotti (2,1)
3. Ossi Kekki (3,7)
Jaakko Laakso (10,14)
4. Tuomo Salonen (4,8)
Martti Siikaluoma (6,11)
5. Riku Marttinen (8,3)
6. Tommi Sundell (7,5)
7. Ilari Piipponen (15,2)
8. Anders Lindahl (5,4)
Joonas Rinne (11,12), Samu Mikkonen (9,13)

M 5000 m (18, su 15.10)
Ykkössuosikki on selvä tapaus, Vattulainen veteli PNG:ssä alle 14 minuutin. Ossi Kekki haastaa. Ilari Piipposesta ei koskaan tiedä ja Tuomas Jokinen saattaa taas kerran nousta varjojen mailta pistesijalle. Jarkko Järvenpää ei ollut tyytyväinen EM-puolimaratoniinsa, mutta onko toipunut siitä ja onko näyttämisen haluja?
1. Arttu Vattulainen (1,1)
2. Ossi Kekki (2,4)
3. Martti Siikaluoma (3,6)
Panu Jantunen (6,9)
4. Anders Lindahl (5,7)
5. Jarkko Järvenpää (4,2)
6. Ilari Piipponen (-,5)
7. Antti-Pekka Niinistö (8,8)
8. Jaakko Piesanen (7,10)
Samu Mikkonen (-,-), Aki Nummela (10,11), Tuomas Jokinen (11,3)

M 10 000 m (19, pe 19.45)
Vattulainen ottaa tuplamestaruutensa ykkösosan elleivät Oulun tervaleijonat syö. Henaattori on tämän kauden lähinnä keskittynyt twiittailemaan Keppi-Sepon kanssa, joten laitan äijän mitaleille ihan veetuillakseni. Järvenpää ottaa hopeaa, jos ei ole pahasti jumissa. Pistesijat ovat alennusmyynnissä.
1. Arttu Vattulainen (-,4)
2. Henri Manninen (-,2)
3. Jarkko Järvenpää (-,1)
4. Aki Nummela (1,6)
5. Matti Rauma (2,8)
6. Jaakko Piesanen (-,9)
Antti-Pekka Niinistö (-,13)
7. Tuomas Jokinen (-,2)
8. Niklas Wihlman (3,11)
Miika Takala (4,5), Jukka Kero (7,7), Markku Nikkanen (5,14), Mikko Tolonen (6,15), Henri Ansio (8,16)

M 3000 m esteet (16, la 19.55)
Janne Ukonmaanaho ja Joonas Harjamäki ovat ilmoittautuneet. Herrat ovat kesällä juosseet kilpaa yhteensä 800 metriä eli Mäyrän 4 x 800 metrin ankkuriosuuden SM-viesteissä, joka toi Viipurin Urheilijoille kunniakkaan 12. sijan. Mille hiton sijalle nämäkin nyt uskaltaisi laittaa? Wanhojen herrojen vuositapaamisesta puuttuu vain Jukka Keskisalo. Ismo Toukosen, Tapio Kantasen ja Jouko Kuhan paluuta odotellessa. Tosin porukasta puuttuu myös Mikko Virta. Edellisen kerran Kalevan Kisojen estekisa käytiin ilman turkulaisinsinööriä vuonna 1992. Tällä kaudella vesiesteessä piikkarinsa kastelleista selvä ykkönen on ainoa yhdeksän minuutin alittaja Hannu Granberg.
Janne Ukonmaanaho (-,1)
1. Hannu Granberg (1,4)
2. Aki Nummela (2,5)
3. Otto Loukkalahti (6,6)
4. Jari Piller (3,7)
5. Tomi Lehto (-,9)
Joonas Harjamäki (-,2)
6. Väinö Klemola (4,8)
7. Matias Tiiro (5,10)
8. Sami Maamela (7,11)
Teppo Syrjälä (13,3), Miika Tenhunen (8,12), Jere Alen (10,14)

N 800 m (22, alkuerät la 11.25, finaali su 14.55)
Tässä kisassa voi tapahtua suunnilleen mitä tahansa. Kuivisto, Paunonen ja Z. Eriksson ovat kauden tilastoissa suunnilleen sekunnin sisällä ja Karin Storbackakin kuntoutumaan päin. Kuivisto on kovin, jokerikortti on Zenitha Eriksson, jos saa aiemmin niin hyvän taktisen silmänsä taas pitkästä aikaa kohdilleen. Johanna Matintalo on arvoitus hiihtoladuilta.
1. Sara Kuivisto (1,3)
2. Karin Storbacka (5,1)
3. Aino Paunonen (2,5)
4. Zenitha Eriksson (3,2)
Heidi Eriksson (6,4)
5. Venla Paunonen (4,7)
Johanna Matintalo (-,6)
6. Jemina Forss (7,10)
7. Reetta Joronen (9,13)
Maria Murtorinne (12,9)
8. Sanni Taipalus (8,12)
Maria Valtanen (11,8), Maija Tukeva (10,14)

N 1500 m (14, la 20.15)
Oleellinen kysymys: kuka juoksee 800, kuka juoksee 1500, kuka yrittää molempia? Kasin alkuerät ovat lauantaina aamulla ja finaali sunnuntaina illalla, tonnivitonen lauantai-iltana. Olen veikannut, että ainoastaan Kuivistolla on menestymismahdollisuudet molemmissa ja merkinnyt muut molempiin ilmoittautuneet toiseen lajiin kursiivilla. Mikäli he valitsevat toisin, niin poistetaan kursiivi siellä missä se on ja laitetaan sinne missä sitä ei ole. Ja jos juoksevat molemmat, niin pudotetaan molemmissa lajeissa pari pykälää alaspäin. Muilta osin homman pitäisi tässä lajissa olla kärjen osalta suunnilleen selvä ja pistesijojen osalta epäselvä. Tsekkiä edustava Kristiina Mäki tietysti muuttaa juoksun taktista luonnetta siitä, mitä se olisi ilman häntä.
1. Sandra Eriksson (2,1)
2. Sara Kuivisto (1,2)
3. Heidi Eriksson (3,4)
Karin Storbacka (4,3)
Zenitha Eriksson (5,6)
Aino Paunonen (6,8)
4. Kaisa Tyni (7,5)
5. Maria Murtorinne (9,10)
6. Ilona Välimäki (8,8)
7. Mona Jäppinen (11,9)
8. Emma Katajalaakso (10,13)

N 5000 m (19, pe 18.35)
Kristiina Mäki tulee ensimmäisenä maaliin, mutta edustaa Tsekkiä. Camilla on sivumatkallaan paras Suomea edustava. Olettaen että juoksee järkevästi ts. 16 minuutin pintaan tai alle. Jos erehtyy juoksemaan hitaammin, niin H. Eriksson löpar förbi. Minna Lamminen ei liene vielä toipunut Amsterdamin tajuttomuudestaan, mutta tappelee seuraavasta sijasta jenkeistä saapuneen Noora Walleniuksen kanssa. Pistesijat saattavat mennä miten tahansa.
1. Camilla Richardsson (1,1)
2. Heidi Eriksson (-,3)
3. Noora Wallenius (3,5)
4. Minna Lamminen (2,2)
5. Aino Kivenmäki (4,8)
6. Johanna Lindholm (5,10)
7. Andreina Kero (6,9)
8. Mira Tuominen (-,6)
Anna Vuorimaa (8,13), Ilona Välimäki (-,14), Minna Syvälä (7,11), Sofia Muinonen (9,13), Janica Mäkelä (-,4)

N 10 000 m (14, su 14.05)
Jos Camilla valitsee päämatkansa esteet, hän jää hopealle. Kolmosmatka kympillä olisi todennäköisesti mestaruus tarjolla, tosin EM-puolimaratoonarit Laura Manninen ja Minna Lamminen saattavat olla eri mieltä. Ja jos Richardsson ei tätä juokse, niin pronssi menee halvalla. Sukupolvien välisessä taistelussa kohtaavat Johanna Lindholm, 43 ja Klaara Leponiemi, 17.
Camilla Richardsson (-,2)
1. Laura Manninen (1,1)
2. Minna Lamminen (-,3)
3. Klaara Leponiemi (2,7)
4. Johanna Lindholm (-,6)
Janica Mäkelä (-,4)
5. Jaana Niemelä (3,5)
6. Andreina Kero (5,9)
7. Paula Tukiainen (4,8)
8. Anna Vuorimaa (-,11)
Veera Mantere (6,13), Minna Syvälä (7,14)

N 3000 m esteet (12, su 16.10)
Vaaditaan pieni ihme, jos neljä parasta eivät tule maaliin ennustetussa järjestyksessä. Ja suuri ihme, jos se poikkeava järjestys on jotain muuta kuin kolmosen ja nelosen keskinäinen paikanvaihto. Olettaen että nämä neljä ovat terveinä lähtöviivalla ja Lövdahl ei vastoin odotuksia ilmesty paikalle lähes entisessä kunnossaan. Sandran juoksut ruodinkin jo tuolla ylempänä, joten ei tästä tällä kertaa enempää.
1. Sandra Eriksson (1,1)
2. Camilla Richardsson (2,2)
3. Sofia Muinonen (3,5)
Sofie Lövdahl (-,3)
4. Mira Tuominen (4,4)
5. Emma Hämäläinen (5,8)
6. Satu Kähkönen (8,7)
7. Linnea Harala (6,9)
8. Hanna Uski (7,6)

Sivallus CCCXLIX

En halua rajoja kiinni. Jos ne olisivat kiinni, miten saataisiin haittamamut heitettyä ulos?

Uusinta: Veriveljet

Lukijalle: Katson hyvin harvoin televisiota, jos yleisurheilun seuraamista ei lasketa ja sitäkin teen enemmän paikan päällä kuin töllöttimestä. Joskus harvoin kohdalle osuu draamasarja tai hyvä elokuva, joka tulee katsottua. Eräs tälläinen oli Taistelutoverit, jonka analysoin vuonna 2009. Sittemmin sarja sai tavallaan jatkoa rinnakkaisversiolla Tyynenmeren taistelutoverit, mutta se ei yltänyt alkuperäisen tasolle:

Molemmat lukijoistani muistanevat joitakin vuosia sitten televisiossa esitetyn ja sittemmin myös uusitun sarjan Taistelutoverit, alkuperäisnimeltään Band of Brothers. Se perustui Stephen Ambrosen samannimiseen kirjaan, jota ei jostain käsittämättömästä syystä ole julkaistu suomeksi. (Lisäys 2016: Kirja julkaistiin suomeksi 2013.)Sääli, sillä kirjasta käy ilmi monien TV-sarjassa ajanpuutteen takia vajavaisiksi jääneiden tapahtumien taustat. Toisaalta TV-versiossa on joitakin sellaisia tapauksia, joita kirjassa ei mainita. Nämä ovat vieläpä nettitietojen perusteella tosia, Ambrose ei vain ollut niistä vielä kirjaa tehdessä tietoinen tai oli jättänyt ne tarkoituksella pois lopullisesta versiosta.

Taistelutoverit perustuu yhden ainoan toisen maailmansodan aikaisen laskuvarjojääkärikomppanian tarinaan. E-komppania, 506. maahanlaskurykmentti, 101. maahanlaskudivisioona, Yhdysvaltain armeija. Se seuraa komppanian tietä alkaen koulutuksesta USA:ssa ja Englannissa, maihinnousua Normandiassa ja päättyen Berchtesgardenin valtaukseen ja miesten sodanjälkeisiin kohtaloihin.

Itsensä Steven Spielbergin tuottama sarja on loistavaa työtä. Se on realistisuudessaan ja yksityiskohdissaan häikäisevä, eikä ihmekään kun ottaa huomioon sitä tehdessä palaneen rahamäärän. DVD-paketin dokumentit sarjan valmistuksesta ovat hyvin valaisevia.
Sarjan autenttisuutta ja tarkkuutta kuvastakoon omakohtainen kokemus ensimmäisellä TV-esityskerralla. Jaksossa, jossa komppania oli hypännyt Normandiaan ja miehet olivat eksyksissä, he kävivät tutkimaan karttaa. Oli yö ja muutama mies heitti sadeviitan ylleen, ettei lampun sytyttäminen olisi paljastanut heitä. Mitä minä, katsoja, tein? Ennen lampun syttymistä suljin vaistomaisesti toisen silmäni, etten olisi menettänyt pimeänäköäni.

Sittemmin sain hyllyyni Ambrosen alkuperäisen kirjan, joka perustui komppanian jäsenten haastatteluihin. Moni heistä on yhä elossa. Kuvaliitteestä kävi ilmi, kuinka yhdennäköisiä näyttelijät olivat roolihahmojensa kanssa. Päähenkilöksi nostettua komppanian lyhytaikaista päällikköä esittänyt Damian Lewis muistutti huomattavasti nykyään yli 90-vuotiasta Richard Wintersiä. (Lisäys 2016: Winters kuoli 92-vuotiaana 2011.) Eikä hän ollut hahmoista edes paras esimerkki yhdennäköisyydestä. Ainoa poikkeus oli alkuperäistä komppanianpäällikköä Herbert Sobelia esittänyt David Schwimmer, joka oli aivan liian atleettisen näköinen, vaikka kasvoissa jotain samaa olikin.

Sarja ja kirja ylistivät E-komppanian saavutuksia, eikä suotta. Mihin tämä menestys sitten perustui?

Ensinnäkin, laskuvarjojoukot perustuivat vapaaehtoisuuteen. Tämä tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että pelkästään joukkoihin pyrkijät ovat jo valikoitunutta ja keskimääräistä ainesta parempaa väkeä.
Toiseksi karsinta jo pyrkijöistä ja sisään hyväksytyistä oli kova. Kirjassa esitettyjen lukujen mukaan koulutukseen hyväksyttiin 500 upseeria ja 5300 miehistön (amerikkalaisittain lukuun sisältyvät sekä aliupseerit että varsinainen miehistö) jäsentä. Heistä laskuvarjojääkärin siivet sai 148 upseeria ja 1800 miestä. Siis noin kolmasosa jo valikoituneesta väestä selvisi.
Kolmanneksi, joukko-osasto oli kiinteä kokonaisuus. Esimerkiksi miehen haavoituttua hänet palautettiin toivuttuaan aina takaisin entiseen osastoonsa. Varsinainen armeija taas palautti haavoittuneen miehen sinne, minne se oli logistisesti helpointa. Tämä huolenpito muodosti sosiaalisen siteen, joka oli normaalia joukkoa vahvempi.
Neljänneksi - ja ainoana nimenomaan E-komppaniaa koskevana - komppanian päällikkönä oli koulutusaikana mies, joka oli kävelevä klisee. Kaikkihan me tunnemme sotaelokuvista sen kouluttajavääpelin, joka sanoo miehille: "Te tulette vihaamaan minua enemmän kuin vihollista, mutta jouduttuanne ensimmäiseen taisteluun kiitätte minua mielessänne." Herbert Sobel oli tuo mies. Vaikka komppanian jokainen mies vihaamisen lisäksi piti häntä kyvyttömänä johtajana - Sobel sai komppanian onneksi potkut ennen taisteluun joutumista - hän oli erinomainen kouluttaja, joka vaati miehiltä paljon. Lisäpotkuna samanlainen mies oli myös pataljoonan komentaja, mutta D- ja F-komppanioiden päälliköt eivät olleet yhtä fanaattisia kuin Sobel.

Kenties tärkeimpänä seikkana oli kuitenkin komppanian vahvuus. Eri aikakausina ja eri armeijoissa komppanioiden miesvahvuus on poikennut varsin paljon. Yhdysvaltalaisen toisen maailmansodan aikaisen laskuvarjojääkärikomppanian määrävahvuus oli 147 miestä. Dunbarin luku on 150. Tämä luku kertoo, kuinka suuria yhteisöjä varten ihmisen aivot ovat kehittyneet. Se on saatu laskemalla eri kädellislajeista niiden normaalin laumakoon ja kyseisen lajin aivojen koon korrelaatio. Tästä saatava regressiokaava antaa ihmisen luonnolliseksi laumakooksi noin 150.
Kyseinen määrä on se, joka antaa yksilöä kohti laskettuna tehokkaimman tuloksen. Yhteisö on riittävän suuri, jotta siinä riittää tilaa tarvittaville spesialisteille ja se kykenee itsenäisiin operaatioihin. Toisaalta se on vielä riittävän pieni, jotta kaikki tuntevat toisensa ja keskinäinen luottamus ja tribaalisuus eivät murene.
Otetaan kaksi pataljoonaa, joiden molempien tukiyksiköt ja esikunta ovat identtiset. Molempien varsinaiset taistelujoukot ovat suuruudeltaan 600 miestä. Toinen pataljoona on jakanut nämä kolmeen komppaniaan (200 miestä), toinen viiteen (120 miestä). Jos kysyttäisiin, kumman komentaja haluaisin olla ryhdyttäessä taistelemaan toista vastaan, ei tarvitsisi miettiä kahta kertaa. Pienempi komppania on miestä kohti laskettuna suurta tehokkaampi. Viisi pientä komppaniaa voittaa kolme suurta, jos molempien yhteenlaskettu miesmäärä on sama.

Sotilasyksiköiden koostumus päätetään yleensä tarvittavan tulivoiman ja tehtävän perusteella. Tämä on tietysti peruslähtökohta, mutta jos mahdollista, pitäisi tutkia myös mikä on sosiologisesti oikea määrä miehiä. Aina viime vuosiin asti alan ainoa suomenkielinen tutkimus oli Knut Pippingin jo vuonna 1947 julkaistu erinomainen väitöskirja Komppania pienoisyhteiskuntana, jossa hän tutki omaa jatkosodan aikaista komppaniaansa. Kyseinen komppania oli JR 12:a eli maineikkaiden Jänkäjääkärien toinen konekiväärikomppania. Vasta syväjohtamisen myötä on alettu pohtia johtamisen sosiologiaa. (En malta olla huomauttamatta, että muutos puolustusvoimissa ei ollut sanallisesti kovin suuri, kun siirryttiin syväjohtamiseen - omina armeija-aikoinani johtaminen oli välillä hyvinkin syvältä.) Tosin en muista Nissisen kirjassa olleen mitään mainintaa yksikön miesluvun vaikutuksesta miestä kohti laskettuun tehokkuuteen, mutta kirjan lukemisesta on niin monta vuotta, että on voinut jo unohtua. Valitettavasti en tullut kyseistä kirjaa aikoinaan hankkineeksi, niin en pystynyt tähän hätään tarkistamaan asiaa.

Luonnollisesti yksikössä olevien miesten lukumäärän tehokkuustutkimusta voidaan soveltaa myös siviilielämän työntekijöihin. Pitäisikö organisaatiokaavioiden sijaan pohtia, miksi kahdeksan hengen yksikkö ei ole yleensä tehokas, mutta viiden hengen on? (Tämä oli omiin (siviili)kokemuksiin perustuva havainto ilman tutkimusreferenssiä.) Miksi yksikön toimivuus laskee selvästi, kun sen lukumäärä kasvaa 25:stä 30:een, mutta muutosta välillä 20:stä 25:een ei ole havaittavissa? Onko noilla seuduilla jokin maagista lukua 150 vastaava raja?

Opetus tehokkaan yksikön luomisesta onkin tärkein asia, mitä Taistelutovereista on opittavana. Sarja kestää siksikin toisen ja kolmannenkin katsomisen. Sen vaikutus myös kaikkiin myöhempiin sotasarjoihin on merkittävä, koska sitä tullaan käyttämään aina mittatikkuna. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulee suunnitteilla olevasta samojen tekijöiden projektista, jossa tapahtumapaikkana on Tyynenmeren sotanäyttämö. (Lisäys 2016: Kuten ingressissä todettiin, hyvä sarja mutta ei lähellekään yhtä hyvä.)

Pikantti yksityiskohta Tom Clancyn faneille. Hänen monituhatsivuinen Jack Ryan -teknotrillerisarjansa sivuaa myös Taistelutovereita. Kirjassa Without Remorse (suom. Armoa tuntematta) Clancy mainitsee Jack Ryanin isän hypänneen Normandiaan nimenomaan E-komppanian riveissä. Luulin tätä aluksi pelkäksi sattumaksi, koska Clancyn kirja on paljon TV-sarjaa vanhempi. Tarkempi tutkimus kuitenkin osoitti, että Clancy julkaisi kirjansa 1993, kun Ambrosen kirja ilmestyi vuotta aiemmin - TV-sarja tehtiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Sattuma on liian uskomaton ollakseen totta, joten Clancy lienee lukenut Band of Brothersin.

On harmi, että kukaan ei ole koskaan tehnyt mistään suomalaisesta komppaniasta vastaavaa populaarihistoriallista kirjaa. Tuli itsekin unelmoitua tällaisen tekemisestä jo ennen kuin olin Taistelutovereista kuullutkaan. Työnimikin oli jo valmiina ja se on tämän kirjoituksen otsikkona. Sukulaismiehen komppania oli aika monessa mielenkiintoisessa paikassa jatkosodan aikana ja yksi sen päälliköistä oli tuolloin vielä elossa, on tietääkseni vieläkin. (Lisäys 2016: Ei ole enää, kuoli muutama vuosi sitten 95-vuotiaana.) Siinä olisi ollut mielenkiintoinen kohde. Yksi artikkeli eräästä yksityiskohdasta tuli väsättyä ja kokoomateoksessa julkaistua, mutta siihen se jäi. Jos sukulaismies olisi saanut elää pidempään, niin tiedä miten olisi käynyt, mutta nyt sen komppanian suhteen on jo liian myöhäistä. Elossa ei enää ole kovin montaa miestä.
Jos joku historioitsija tarttuu aiheeseen, niin kannattaa valita alunperin varusmiehistä koottu komppania, koska sen jäsenet ovat vielä todennäköisimmin elossa. Alkaa olla viimeiset hetket.

Ykkönen vai kakkonen II

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle osalle, jossa vertailtiin NHL:n ykkös- ja kakkosvarausten keskinäisen uran paremmuutta. Mikäli varausten historiallinen systeemi on lukijalle vieras, kannattaa lukea edellisen osan kirjoituksesta esittely. Käytetyt tiedot on poimittu pääosin Eliteprospects- ja Hockeydraftcentral -sivustoilta.

Tässä tutkitaan kolmella eri mittarilla, millaisia ennusteita uralle voidaan tehdä varauksen perusteella. Uran mittarina on käytetty varsin karkeaa mittalukua eli pelattujen NHL-runkosarjaottelujen lukumäärää. Tämä on toki jossain määrin puutteellinen mittari, sillä onhan esimerkiksi vuoden 1984 ykkösvaraus Mario Lemieuxin 915 ottelun ura varmasti ansiokkaampi kuin samana vuonna kakkosena varatun Kirk Mullerin 1349 ottelun ura. Suuren pelaajamassan ansiosta (NHL:ssä on tehty vuosina 1969-2016 yhteensä 10808 varausta) tämä kuitenkin tasoittunee kohtuullisen hyväksi mittariksi. Ainakin paremmaksi kuin tehtyjen pisteiden määrä, mikä on epäreilu puolustajille, maalivahdeista puhumattakaan, eikä välttämättä kovin hyvä myöskään eri aikakausien pelaajia verrattaessa. Asiaa sotkee hieman myös se, että joissakin harvinaisissa tapauksissa pelaaja on varattu liigaan kahdesti. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole kovin yleisiä, joten kyseiset pelaajat ovat mukana laskuissa kahdesti siitä yksinkertaisesta syystä, että näiden karsiminen tilastoaineistosta olisi teknisesti työlästä. (Ennen kuin joku tiedonlouhintaan perehtynyt lukija urputtaa, että samannimiset on teknisesti helppoa poimia, huomautettakoon että NHL:ään on varattu esimerkiksi kolme eri Stefan Nilssonia.)

Seuraavissa laskutoimituksissa on mukana 10598 varausta, sillä vuoden 2016 210 varausta on jätetty huomioitta. Tämä siksi, että yksikään heistä ei tietenkään ole vielä ehtinyt liigassa pelata. Samoin on huomioitava, että lasketut keskiarvot eivät suinkaan ennusta uran pituutta. Esimerkiksi sijalla 10 varatut pelaajat ovat pelanneet keskimäärin 456 runkosarjaottelua, mutta melkoisella osalla heistä ura jatkuu yhä. Todennäköisempi ennuste kymppivarauksen urapituudelle olisi luultavasti jossain 600-800 ottelun välillä.


1. Varausnumeron vaikutus

Ensimmäinen ja yksinkertaisin laskutoimitus on selvittää, millainen ura on ennustettavissa milläkin varausnumerolla. Otetaan vaikkapa kymmenennet varaukset, joita on vuosina 1969-2015 tehty 47 kappaletta eli joka varaustilaisuudessa. Heistä pisimmän uran on pelannut vuoden 1988 kymppivaraus Teemu Selänne, 1451 ottelua. Vuoden 1972 kymppivaraus Al Blanchard ei puolestaan koskaan pelannut ainuttakaan NHL-peliä. Keskiarvo kymppivarausten pelaamille otteluille on 456.

Seuraavassa listassa on laskettu sijoilla 1-100 varattujen keskiarvot jokaiselle varausnumerolle:
1 781
2 732
3 682
4 622
5 578
6 520
7 542
8 478
9 492
10 456
11 531
12 373
13 418
14 452
15 304
16 321
17 413
18 320
19 283
20 330
21 302
22 355
23 306
24 260
25 298
26 243
27 328
28 214
29 246
30 221
31 110
32 218
33 284
34 121
35 144
36 242
37 134
38 225
39 172
40 267
41 126
42 153
43 186
44 212
45 179
46 120
47 205
48 134
49 155
50 102
51 156
52 146
53 125
54 170
55 216
56 169
57 192
58 107
59 197
60 126
61 125
62 143
63 123
64 109
65 79
66 130
67 169
68 122
69 141
70 168
71 201
72 158
73 129
74 107
75 93
76 92
77 97
78 71
79 82
80 115
81 130
82 61
83 114
84 48
85 148
86 82
87 115
88 135
89 139
90 65
91 91
92 26
93 75
94 49
95 94
96 64
97 94
98 79
99 88
100 42
Kuten näkyy, mitä varhaisempi varausnumero, yleensä sitä pidempi ura. Muutamia huvittavia satunnaispoikkeamia on joukossa. "Kirottuja" varausnumeroja ovat 31 (seuraava sitä huonompi on 50), 65 (78) ja 92 (125). Vastaavasti kirkkaita poikkeuksia ovat 11 (edellinen sitä parempi on 7) 71 (55) ja 85 (72). Tätä suuremmista numeroista taikaa näkyy olleen numeroilla 134 (85) ja 214 (156).

Sataa suuremmilla numeroilla ei ole mielekästä julkaista yksittäisiä keskiarvoja, mutta otetaanpa kymmenen välein. Nämä ovat mielekkäitä noin sijaan 210 asti, koska nykyisessä varausjärjestelmässä varataan vähintään 210 pelaajaa, sääntöerikoisuuden takia yleensä 211-213:
1-10: 588
11-20: 375
21-30: 277
31-40: 192
41-50: 157
51-60: 158
61-70: 131
71-80: 114
81-90: 109
91-100: 70
101-110: 77
111-120: 73
121-130: 63
131-140: 69
141-150: 47
151-160: 54
161-170: 57
171-180: 69
181-190: 35
191-200: 39
201-210: 46
Nyt poikkeamia ei alkupäässä merkittävästi ole, mutta sijalukujen 141-180 kohdalla tapahtuu jotain outoa.

Lopuksi tutkitaan sadan välein, kuitenkin siten että siirretään asteikkoa kerrallaan vain kymmenellä pykälällä. Päätetään lukuun 290, koska historian korkein varausnumero on 293:
1-100: 217
11-110: 166
21-120: 136
31-130: 115
41-140: 103
51-150: 92
61-160: 81
71-170: 74
81-180: 69
91-190: 62
101-200: 59
111-210: 56
121-220: 53
131-230: 52
141-240:49
151-250: 49
161-260: 48
171-270: 46
181-280: 42
191-290: 44
Tässä lasku on varsin tasaista.

Varhaisimmalla varausnumerolla varattu pelaaja, joka ei koskaan NHL:ään asti päässyt, on vuoden 1970 viides varaus Ray Martynuik. Tosin kolmantena varattu Dylan Storme ei myöskään ole pelannut liigassa, mutta vuoden 2015 varaus tehnee debyyttinsa ensi kaudella. Vastaavia viime vuosien varauksia, jotka eivät vielä ole ehtineet debytoida, on toki useita. Kaikkiaan 470 pelaajaa on varattu kymmenen ensimmäisen joukossa ja todennäköisesti viisi heistä jää ilman ainuttakaan NHL-ottelua, viimeisimpänä vuoden 1992 seitsemäs varaus Ryan Sittler.
Varhaisin varausnumero, jolla varatuista pelaajista yksikään ei ole NHL:ään päässyt, on 236. Sillä on varattu kaikkiaan 23 pelaajaa, joista yhdellekään liigan portit eivät auenneet. Ennätys luultavasti kestää pitkään, koska nuorimmatkin tuolla numerolla varatut ovat jo yli kolmekymppisiä ja nykyään varauksia tehdään vain hieman yli 210.
Kaikkien aikojen myöhäisimmällä varausnumerolla varattu yli tuhat ottelua pelannut pelaaja on vuoden 1993 varaus numero 250, Kimmo Timonen 1108 ottelulla.
Kaikkein myöhäisimmällä varausnumerolla NHL:ään asti ovat selvinneet Brian Elliott ja Jonathan Ericsson, numerolla 291. Molempien monen sadan ottelun mittainen ura jatkuu yhä. Numerolla 292 on varattu kaksi pelaajaa ja numerolla 293 yksi, heistä kukaan ei liigaan asti selvinnyt.


2. Seurojen onnistuminen varauksissa

Seuroille varaustilaisuus on tärkeä, koska siellä ne voivat vahvistua onnistumalla hyvin tekemissään varauksissa. Siksi onkin syytä tutkia, kuinka hyvin eri seurat ovat saaneet pelaajatarkkailunsa toimimaan.

Aluksi tilasto siitä, kuinka monta runkosarjaottelua kunkin seuran varaamat pelaajat ovat keskimäärin pelanneet. Tilastossa on huomioitu seurojen siirtymiset eri paikkakunnille, esim. Dallasin tilastoissa ovat mukana Minnesota North Starsin vuosina 1969-1993 tekemät varaukset. Vastaavasti "Minnesota" tarkoittaa vain nykyisen Minnesota Wildin tekemiä varauksia. Summat eivät täsmää kaikkien varausten lukumäärän kanssa, koska joukosta puuttuvat Cleveland Barons -nimellä lakkautetun joukkueen tilastot, jotka kuitenkin ovat mukana kokonaismäärässä. Ensimmäinen luku on joukkueen varaamien pelaajien keskimääräinen ottelumäärä, toinen joukkueen varaamien pelaajien määrä, esimerkiksi Buffalon 157 / 443 tarkoittaa, että Buffalo on historiansa aikana tehnyt 443 varausta, jotka ovat pelanneet keskimäärin 157 ottelua. Luettelo on järjestetty keskiarvon mukaisesti. Verrokkina kaikkien keskiarvo 124 ottelua - jos on saavuttanut tätä paremman tuloksen, on pärjännyt valinnoissaan keskimääräistä paremmin:

Buffalo 157 443
Colorado 156 363
Montreal 155 544
New Jersey 145 396
San Jose 143 210
Boston 142 417
NY Islanders 139 453
Ottawa 137 202
Toronto 137 443
NY Rangers 135 480
Detroit 133 452
Carolina 130 316
Vancouver 130 405
Calgary 127 431
Pittsburgh 127 422
Los Angeles 126 424
Edmonton 119 361
Arizona 118 353
Chicago 117 471
Anaheim 116 174
Washington 114 419
Philadelphia 113 455
St. Louis 109 453
Dallas 106 445
Florida 103 204
Nashville 101 162
Minnesota 91 119
Columbus 83 141
Tampa Bay 79 219
Winnipeg 72 145

Tämä listaus ei kuitenkaan ole reilu uudemmille joukkueille, koska niiden kohdalla enemmistön varauksista ura on vielä kesken. Esimerkiksi liigaan 1970 tulleen Buffalon varauksista suurin osa on jo eläkkeellä, kun taas 2000 aloittaneen Columbuksen varausten valtaosa luistelee yhä, kuka milläkin tasolla. Siksi seuraavassa listauksessa on otettu huomioon vain vuosina 2000-15 tehdyt varaukset. Verrokkina kaikkien varausten keskiarvo 79 ottelua:
Buffalo 103 131
Montreal 98 117
Ottawa 97 126
Pittsburgh 93 118
Los Angeles 92 136
Anaheim 91 116
Minnesota 91 119
San Jose 90 118
Washington 89 126
NY Rangers 87 124
Toronto 86 120
Nashville 86 138
Boston 84 116
Columbus 83 141
Detroit 80 121
Edmonton 80 137
Colorado 78 128
Philadelphia 78 121
Dallas 78 126
Chicago 76 159
St. Louis 76 130
Calgary 72 122
Carolina 70 111
Florida 70 136
NY Islanders 67 129
Winnipeg 67 134
New Jersey 61 120
Vancouver 58 109
Arizona 58 125
Tampa Bay 46 138

Nämä listaukset ovat kuitenkin vääristyneitä, koska varhaisimmilla sijoilla varatut pelaajat ovat ilman muuta keskimäärin parempia. On ilmeistä, että Sidney Crosbyn lahjakkuuden näkee kuka tahansa puusilmäkin ja varaa hänet ykkösenä, jos mahdollista. Siksi ei ole kovin mielekästä tarkastella kaikkia varauksia. Top 10 -varaukset voi siksi järkevimmässä tarkastelussa pudottaa pois. Saman tien pudotetaan pois sijoilla 1-30 varatut, koska nykyään seuroja on 30 ja ensimmäisen kierroksen varaukset ovat aina hieman eri asemassa kuin muut. Samaten vertailu vääristyisi sen takia, että parhaiten menestyneet seurat ovat joutuneet varaamaan enemmän sijoilla 10-30 ja saisivat siksi paremman keskiarvon laskelmissa. Kuten vaiheessa (1) huomattiin, eivät pelaajien väliset erot sijan 30 jälkeen enää laske niin jyrkästi, että sillä olisi enää suurta merkitystä. Seuraavassa taulukossa on laskettu äskeinen tilasto siten, että siinä on otettu huomioon ainoastaan sijoilla 31-210 varatut pelaajat. Sijaan 210 on lopetettu siksi, että se on ollut viimeisen kymmenen vuoden ajan minimimäärä varauksia ja vuodesta 1980 lähtien (sekä kolmena vuonna ennen sitäkin) on aina varattu vähintään tämän verran pelaajia. Verrokkilukuna kaikkien keskiarvo 79 ottelua:
Colorado 119 266
Montreal 118 397
Buffalo 114 330
New Jersey 107 292
NY Rangers 104 358
Detroit 102 341
Carolina 101 230
Boston 98 308
Edmonton 98 266
Calgary 97 331
Los Angeles 93 320
Pittsburgh 92 309
NY Islanders 90 332
St. Louis 89 352
Vancouver 86 292
Ottawa 84 140
Chicago 83 348
San Jose 81 151
Philadelphia 78 352
Washington 77 294
Toronto 77 329
Anaheim 72 124
Arizona 72 250
Dallas 71 343
Nashville 65 130
Florida 62 153
Columbus 60 108
Minnesota 57 92
Tampa Bay 48 152
Winnipeg 27 109

Ja lopuksi kaikkein paljastavin taulukko eli sijoilla 31-210 varatut vuodesta 2000 eteenpäin, jolloin kaikki seurat ovat samalla viivalla. Vertailukohtana kaikkien keskiarvo 52 ottelua:
NY Rangers 77 99
Detroit 77 95
San Jose 77 92
Buffalo 72 98
Dallas 72 100
Boston 65 86
Los Angeles 63 102
Colorado 62 100
Toronto 62 91
Montreal 61 85
Ottawa 60 93
Columbus 60 108
Minnesota 57 92
Calgary 54 95
Nashville 54 111
St. Louis 53 100
Pittsburgh 52 89
Chicago 49 119
New Jersey 47 95
Edmonton 45 99
NY Islanders 44 96
Anaheim 44 87
Carolina 39 86
Philadelphia 39 97
Vancouver 34 78
Tampa Bay 32 97
Washington 29 92
Florida 28 103
Arizona 25 89
Winnipeg 24 103
Tarkastellaan vaikkapa viimeistä kuutta pelikautta eli 2011-16 päättyneitä kausia, jolloin nämä varaukset ovat eniten vaikuttaneet. Listan kolmella ensimmäisellä seuralla jokainen näistä kausista oli voitollinen, ts. seura voitti useampia pelejä kuin hävisi. Kiitos kuulunee hyvälle pelaajatarkkailulle. Häntäpäässä tilanne ei ole näin selkeä, kolme viimeistä seuraa pelasi yhteensä kahdeksan voitollista ja kymmenen tappiollista kautta.


3. Eri kansallisuuksien varaukset

NHL:ään on varattu pelaajia 30 eri maasta. Tämä on tosin määrittelykysymys. Useimpien kohdalla kansallisuus on toki selvä, mutta rajatapauksia on paljon. Pääsääntöisesti on käytetty rajaavana tekijänä sitä kansallisuutta, jota pelaaja on edustanut tullessaan varatuksi. Kaksoiskansalaisten tapauksessa sitä kansallisuutta, jota hän on edustanut maajoukkueessa. Tai jotain muuta järkevää tai vähemmän järkevää kriteeriä, yleensä sitä missä maassa pelaaja on varsinaisen jääkiekkoilullisen taipaleensa aloittanut. Ei takerruta pikkuseikkoihin. Tällä jaottelulla pelaajia on varattu seuraavasti ja he ovat pelanneet keskimäärin seuraavan määrän runkosarjaotteluja (pelaajamäärässä mukana myös vuoden 2016 varaukset, mutta heitä ei ole huomioitu keskiarvoa laskettaessa). Ensimmäinen luku on varausten lukumäärä ja toinen luku runkosarjaottelujen keskiarvo, verrokkina kaikkien varausten keskiarvo 124 ottelua:
Kanada 6012 143
USA 2284 97
Ruotsi 641 117
Venäjä 553 102
Tsekki 418 147
Suomi 403 98
Slovakia 164 133
Sveitsi 61 48
Saksa 52 133
Ukraina 42 100
Latvia 36 95
Kazakstan 34 57
Valkovenäjä 28 99
Tanska 22 147
Norja 19 23
Itävalta 12 122
Slovenia 5 164
Puola 4 289
Ranska 3 91
Unkari 3 0
Japani 2 2
Iso-Britannia 2 0
Liettua 1 1293
Hollanti 1 18
Australia 1 0
Kiina 1 0
Viro 1 0
Israel 1 0
Italia 1 0
Belgia 1 0
Tilastollisesti jollain lailla merkitseviä alkavat olla ne lukemat, joissa varattuja pelaajia on vähintään 30. Sen alapuolella yksittäiset pelaajat saattavat vääristää lukemia. Esimerkiksi Liettuan hurja keskiarvo johtuu siitä, että maan ainoa varaus on Dainius Zubrus.

Äskeiseen tapaan sama tilasto, kun huomioidaan vain sijoilla 31-210 varatut ja vain ne maat, joilla tällaisia on vähintään 30. Kaikkien varausten keskiarvo on 84 ottelua:
Kanada 4389 93
USA 1725 79
Ruotsi 452 94
Venäjä 368 81
Tsekki 299 115
Suomi 289 80
Slovakia 115 114
Sveitsi 37 27
Saksa 37 98
Ukraina 30 94
Tässä huomiota kiinnittää se, että Tsekin ja Slovakian pelaajat ovat pelanneet keskimäärin enemmän otteluja kuin muut. Sen sijaan sveitsiläiset ovat osoittautuneet pahoiksi flopeiksi.

Koska itäblokista ei yleensä kannattanut varata pelaajia ainakaan varhaisilla vuoroilla ennen vuotta 1991, seuraavassa samat tilastot laskettuna vuodesta 1991 alkaen. Kaikki varaukset, keskiarvo 104 ottelua:
Kanada 2856 113
USA 1279 86
Venäjä 487 82
Ruotsi 461 109
Tsekki 335 136
Suomi 294 90
Slovakia 139 133
Sveitsi 58 49
Saksa 41 126
Ukraina 39 81
Kazakstan 33 59
Latvia 32 88

Ja vuodesta 1991 lähtien, mutta vain sijoilla 31-210 varatut. Keskiarvo 74 ottelua:
Kanada 2123 78
USA 959 62
Ruotsi 338 76
Venäjä 335 57
Tsekki 238 104
Suomi 205 70
Slovakia 98 104
Sveitsi 36 27
Saksa 32 109
Erot kahteen ensimmäiseen tilastoon nähden eivät ole merkittäviä.

Lopuksi vielä tilastot vuosilta 2000-15, jolloin liigan joukkuemäärä on pysynyt samana. Kaikki varaukset, keskiarvo 79 ottelua:
Kanada 1634 92
USA 904 74
Ruotsi 326 71
Venäjä 265 47
Suomi 200 55
Tsekki 194 79
Slovakia 88 79
Sveitsi 46 57
Saksa 30 106

Ja vuodet 2000-15, mutta vain varausnumerot 31-210, keskiarvo 52 ottelua:
Kanada 1238 64
USA 718 46
Ruotsi 250 44
Venäjä 192 25
Suomi 147 31
Tsekki 135 58
Slovakia 65 52
Sveitsi 30 25
Tässä tilastossa huomionarvoista on Venäjän paha romahdus aiempiin tilastoihin nähden. KHL:n kohonnut palkkataso näkyy. Sen sijaan Tsekki ja Slovakia menestyvät edelleen.

Kaikissa tilastoissa Sveitsi on pärjännyt odotuksiin nähden hyvin heikosti ja Suomikin aina keskiarvon alapuolelle. Samoin USA on järjestelmällisesti menestynyt Kanadaa huonommin. Näin ollen voidaan sanoa, että tsekit ja slovakit ovat yleensä ylittäneet heihin kohdistuneet odotukset ja kanadalaiset pärjänneet hieman odotettua paremmin. Ruotsalaiset ovat menestyneet kutakuinkin odotetusti. Yhdysvaltalaiset ovat pärjänneet hieman odotettua heikommin, suomalaiset ja venäläiset suurista maista selvästi heikoimmin odotuksiin nähden. Pienistä maista ainoastaan saksalaiset ovat ylittäneet odotukset edes jossain määrin ja sveitsiläiset epäonnistuneet todella pahasti. Tilastollisesti ei-niin luotettavista maista (vähäinen varausmäärä) on mielenkiintoista verrata Norjan ja Tanskan tunnuslukuja. Norjan 19 varausta ovat pelanneet keskimäärin 23 ottelua eli eivät ole toteuttaneet odotuksia alkuunkaan, kun taas Tanskan 22 varausta ovat pelanneet odotukset selvästi ylittävän keskimääräiset 147 ottelua. Löytyy peräti viisi tanskalaista, jotka ovat pelanneet enemmän NHL-otteluja kuin Norjan kokenein pelaaja.