Majavaimitaatiot

Ihmiset ovat matkineet majavia ja padonneet tekojärviä jo tuhansien vuosien ajan. Alkuperäisenä tarkoituksena oli kasteluveden saannin turvaaminen kuivina kausina, sittemmin myös tulvahuippujen tasaaminen. Nykyään ylivoimaisesti tärkein syy on vesivoiman rakentaminen. Vesivoimalaitoksessa energian - käytännössä sähkön - tuotanto perustuu veden potentiaalienergian hyödyntämiseen. Veden virratessa alaspäin sen potentiaalienergia muuttuu liike-energiaksi ja otetaan talteen turbiineilla. Mitä suurempi putouskorkeus ja mitä enemmän vettä, sitä enemmän energiaa. Tässä vaiheessa kuvaan astuvat padot, joiden taakse tekojärvet muodostuvat. Toistaiseksi ei näet ole kehitetty turbiineja, jotka pystyisivät toimimaan tehokkaasti muuten kuin jyrkässä pudotuksessa - eikä luultavasti hyötysuhdeperiaatteen takia koskaan kyetäkään kehittämään. Kun saadaan putouskorkeutta nostettua muutamasta metristä jopa kymmeniin metreihin, energiantuotannon määrä moninkertaistuu. Pohjoisissa olosuhteissa vesivoimaa käytetään paljolti säätövoimana eli silloin, kun energian tarve on suurin. Niinpä tekojärvet täyttyvät kesäisin ja tyhjenevät talvisin.

Sähköntuotanto ja siitä saatavat energiamäärät ovat useimmille ihmisille täyttä hepreaa. Selvitetään hieman peruskäsitteitä ja otetaan käyttöön yksinkertaistettu vertailuyksikkö, niin tekojärvien tuottamat energiamäärät hahmottuvat paremmin.
Suomessa käytettävästä sähköstä kotimaassa kyetään tuottamaan vähän yli 80 % ja loput on tuotava ulkomailta. Kulutushuipussa kovilla talvipakkasilla Suomessa saattaa kulua sähköä enimmillään 15 000 MW.
Suomen suurimmat voimalaitokset ovat ydinvoimalaitoksia. Loviisan molempien yksiköiden kapasiteetti on noin 500 MW ja Olkiluodon molempien yksiköiden noin 880 MW. Yhteensä Suomessa kyetään ydinvoimalla tuottamaan siis 2760 MW, joka on hieman alle 20 % kulutusmaksimista. Olkiluodon kolmas ydinvoimala tulee olemaan Suomen suurin, sen ennustettu kapasiteetti on 1600 MW eli noin 10 % Suomen sähkönkulutusmaksimista.
Seuraavassa käytetään tätä Olkiluodon kolmatta yksikköä mittarina, koska sen avulla hahmottaminen on helppoa. Jos sanotaan vaikka, että jonkin voimalan teho on 0,5 olkiluotoa, sen teho on tällöin 0,5*1600 = 800 MW. Tällöin kyseisellä voimalalla kyettäisiin tuottamaan noin 5 % Suomen kokonaisenergiatarpeesta huippukulutuksen aikana. Helppoa, eikö totta? Yksikkö olkiluoto, jonka standardina on tuleva Suomen suurin ydinvoimala, on hyvä yksikkö maallikolle. Se kertoo heti, kuinka suuresta voimalasta on kyse. Samoin sen arvon kertominen kymmenellä paljastaa, kuinka monta prosenttia Suomen energiantarpeesta voimala kykenisi kattamaan. Kannattaa pitää mielessä yksikön valtavuus; Olkiluoto III on siis kooltaan noin kolminkertainen Loviisan kumpaankin yksikköön nähden ja lähes yhtä suuri kuin Olkiluoto I ja II yhteensä.

Suomen suurimmat tekojärvet ovat Lokan ja Porttipahdan altaat. Oikeastaan kyseessä on vain yksi suuri allas, koska niitä yhdistää Vuotson kanava. Lähes kaikki Lokan altaan vesi juoksutetaan Porttipahtaan, koska voimalat on rakennettu Porttipahdan laskujoki Kitiseen. Lokan altaasta lasketaan vain sen verran vettä, että laskujoki Luiro ei kuivu kokonaan ja Lokan kylän energia saadaan tuotettua. Porttipahdan padon putouskorkeus on 30 m ja sen yhteydessä olevan vesivoimalan teho on hieman yli 0,02 olkiluotoa. Se kykenee tuottamaan siis vain 0,2 % Suomen energiantarpeesta. Kuulostaa siltä, että ei ole ollut paljon järkeä pilata Lapin luontoa mokoman takia. Mutta todellisuus paljastuu vasta alajuoksulla. Tekojärvien ansiosta vettä voidaan juoksuttaa silloin kun energiaa tarvitaan, muuten Kemijoen vesistön 16 voimalaitosta tuottaisivat talviaikaan vain murusia. Nyt voimalaitoksista suurin, Petäjäskoski, jauhaa 0,11 olkiluotoa. Yhteensä ne tuottavat 0,6 olkiluotoa, joka on jo melkoinen siivu - siis noin 6 % - Suomen energiankulutuksesta. Eipä ihme, että kolmannen tekojärven eli Vuotoksen rakentamista on puuhattu vuosikymmeniä. Itse altaan yhteyteen tuleva voimalaitos olisi teholtaan vain 0,023 olkiluotoa, mutta
siitä saatava lisävesi nostaisi muiden laitosten energiatuotantoa saman verran. Toisaalta on ollut kummallista, että muut patoaltaat ovat menneet läpi ilman suurempaa kohua. Kuka muistaa edes kuulleensa Vajusen altaasta? Sentään 15 km pitkä ja parin kilometrin levyinen järvi pykättiin Kitiseen kolmekymmentä vuotta sitten (voimalaitoksen teho 0,013 olkiluotoa) ja Vuotoksesta on väännetty jo 60 vuotta.

Tekojärvissä on tietysti riskinsä. Vaikutukset ympäristöön voivat olla yllättäviä. Suomessa muistetaan hyvin, miten Lapin tekojärvien siikakannat ensin räjähtivät ja sitten romahtivat aiheuttaen ammattikalastajille ahdingon. Suosittelen muuten tekojärvien savusiikaa - on sitten aivan hävyttömän hyvää.
Myös paikallinen ilmasto voi muuttua. Siperiassa mahtavan Jenisein patoaminen muutti 30 km alajuoksulle päin olevan miljoonakaupunki Krasnojarskin ilmastoa. Joen talvivirtaus tietysti kasvoi eikä joki enää jäädy kaupungin kohdalla. Seurauksena oli sumuisuuden ja kosteuden lisääntyminen.
Jos taas joki kuljettaa runsaan määrän sedimenttejä, jäävät ne nyt padon taakse. Tämä vaikuttaa joskus alajuoksun viljelymaiden hedelmällisyyteen. Hyvä esimerkki tekojärven pohjaan kertyneestä mutamäärästä on nähtävissä videolla, jossa kuvataan White Salmon River -joessa olleen padon purkaminen räjäyttämällä. Veden laskettua on huikeaa katsella, kuinka mutavyöryt liikkuvat.

Suurin patoihin liittyvä riski on tietysti padon hallitsematon murtuminen. Vuoden 1975 hirmumyrskyjen seurauksena Kiinassa kuoli lähes 200 000 ihmistä patojärjestelmän petettyä. Euroopassa tunnetuimpia on Malpassetin padon romahdus 1959, 423 kuolonuhria. Joskus padot murretaan tarkoituksella, kuten brittien tuhotessa Ruhrin alueen padot tarkoitusta varten suunnitelluilla erikoispommeilla, jotka pudotettiin modifioiduista Lancaster-pommikoneista 1943.

Mutta sitten listaukseen. Seuraavassa kymmenen erikoista tekojärveä ympäri maailman.

10. Rybinskin tekojärvi
Euroopan toiseksi suurin tekojärvi niin ikään Volgajokeen tehdyn Kuibysevin tekojärven jälkeen. Pinta-ala aika tarkkaan sama kuin Suur-Saimaalla. Kun Stalin päättää padota tekojärven, siinä eivät paljon luonnonsuojelijat protestoi. Alle jäi kokonainen Mologan kaupunki ja 130 000 ihmistä piti evakuoida. Tiettävästi 294 hukkui, kun kieltäytyi lähtemästä. Osa uponneista rakennuksista näkyy yhä, etenkin matalan veden aikaan. Koska Rybinsk sijaitsee Volgan yläjuoksulla eikä putouskorkeuskaan Venäjän tasamailla ole suuren suuri, sen voimalaitoksen sähköntuotanto on vaatimaton 0,21 olkiluotoa. Samoin järven täyttyminen kesti peräti kuusi vuotta 1941-47, vaikka tilavuus on pienempi kuin Saimaalla keskisyvyyden ollessa vain 5,6 metriä. Nykyään merkitys sähköntuotannolle ei ole suuri, mutta veden juoksutus talvisin viidelle alajuoksun suuremmalle voimalalle on.

9. Lake Mead
USA:n tilavuudeltaan suurin tekojärvi on tavallaan kaikkien nykyaikaisten tekojärvien kantaisä. Suuren lamakauden aikana sinne rakennettiin Hooverin pato 1931-36, teho 1,3 olkiluotoa. Korkeutta padolla on peräti 221 metriä, mutta verrattuna muihin suurten jokien jättikorkuisiin patoihin sähköntuotanto on vaatimattomampi Colorado-joen suhteellisen vähäisen virtaaman takia. Tekojärvi ulottuu Grand Canyonille asti.

8. Volta
Pinta-alaltaan maailman suurin tekojärvi, 8502 km². Siis melkein kaksi Suur-Saimaata ja 3,6 % Ghanan pinta-alasta. Akosombon pato tuottaa 0,64 olkiluotoa. Rakentamista ehdotettiin ensi kerran jo 1915, mutta suunnitelmia alettiin tehdä 1940-luvulla. Ghanan itsenäistyttyä italialainen yhtiö rakensi padon, joka valmistui 1965. Tekojärvestä on ollut erinäisiä haittoja, mm. bilhartsia ja malariasääsket ovat pystyneet lisääntymään helpommin. Toisaalta järven kalatuotanto on merkittävä ravinnon lähde.

7. Karibajärvi
Kariba on pinta-alaltaan vasta maailman neljänneksi suurin tekojärvi, mutta syvyytensä ansiosta se on maailman tilavin. Järveen mahtuu 180 km³ vettä. Vertailun vuoksi, Suur-Saimaassa vettä on noin viidesosa siitä. Pato rakennettiin Sambian ja Zimbabwen, silloisen Rhodesian, rajalle 1955-59, jolloin molemmat maat olivat vielä Britannian alaisuudessa. Suunniteltu viimeinen vaihe valmistui vasta 1977, jolloin Rhodesiassa käytiin jo veristä sisällissotaa valkoisen vähemmistöhallituksen ja sissien välillä. Voimalaitoksen teho on aika tarkkaan yksi olkiluoto. Nousevan veden tieltä evakuoitiin paitsi asukkaat, myös yli 6000 villieläintä. Järven vesimassan aiheuttama paine on ilmeisesti saanut aikaan lukuisia pieniä maanjäristyksiä vuosien varrella.

6. Smallwoodin tekojärvi
Smallwoodin tekojärvi Kanadassa on siinä mielessä poikkeuksellinen, että sitä ei sulje jokeen tehty pato. Toki Churchill-joki on padottu, mutta erikoisesti. Ensinnäkin, pato on liian korkea eli järven vedet karkaisivat matalammista paikoista toisille laskuväylille. Tämän takia ympäri järveä on näihin kohtiin rakennettu peräti 88 maavallia. Korkein niistä on 36-metrinen ja pisin kuusi kilometriä. Rikkonaista järveä on vinhaa katsella satelliittikuvista. Toiseksi, voimalaitosta ei ole rakennettu siihen kohtaan, missä joki ennen virtasi. Luonnollinen lasku-uoma on lähes kuivunut ja siinä ollut mahtava vesiputous kutistunut puroksi. Uusi lasku-uoma rakennettiin viisitoista kilometriä itään entisestä. Melkoinen urakka, mutta toisaalta laitos tuottaa sähköä 3,4 olkiluotoa.

5. Kolmen rotkon tekojärvi
Kiina päätti tehdä kerralla kunnon tekojärven Jangtsejokeen. Itse järvi ei pinta-alaltaan ole suuren suuri, 1084 neliökilometriä eli semmoista Päijänne-luokkaa. Eikä tilavuuskaan ole kuin vajaat 40 kuutiokilometriä, vain vähän Saimaata enemmän. Mutta muut mitat ovatkin omassa sarjassaan. Padon korkeus on 181 m, mikä selittääkin järven pienuuden. Se on, kuten nimi paljastaa, tehty rotkoon eli syvyyttä on mutta leveyttä ei. Turbiinit jauhavat käsittämättömät 14 olkiluotoa! Eli tällä voimalaitoksella voisi kattaa koko Suomen sähkönkulutuksen ja melkein kolmasosa menisi vielä myyntiin ulkomaille. Tekojärven tieltä siirrettiin 1,24 miljoonaa asukasta. Padon rakentaminen oli ilmeisesti viimeinen isku kiinanjokidelfiinin sukupuutolle.

4. Nasserjärvi
Yksi maailman suurimmista tekojärvistä syntyi, kun Egyptiin rakennettiin Assuanin pato 1970. Tai tarkemmin sanoen Assuaniin oli rakennettu pato jo 1899 brittien toimesta, kuinkas muuten. Tarkoituksena oli hillitä Niilin tulvia. Patoa ehdittiin laajentaakin kahdesti, mutta toisen maailmansodan jälkeen ja Egyptin itsenäistyttyä pato oli jo huonossa kunnossa. Niinpä päätettiin rakentaa paljon suurempi pato hieman yläjuoksulle päin. Pienen ongelman muodostivat muinaisen Egyptin rakennelmat, jotka uhkasivat jäädä veden alle. Abu Simbelin temppeli purettiin ja koottiin uudelleen turvalliseen paikkaan. Padon valmistuttua 1970 järvi nimettiin vaatimattomasti Egyptin presidentti Nasserin mukaan (miltä muuten tuntuisi, jos Lokkaa ja Porttipahtaa nimitettäisiin Urhojärveksi ja Kekkosjärveksi?). Tosin jonkin verran Sudanin puolelle ulottuvaa järveä kutsutaan sillä puolen rajaa Nuubianjärveksi. Tekojärven täyttyminen kesti vuoteen 1976 asti, jolloin voimalaitosta kyettiin lopulta pyörittämään täydellä 1,3 olkiluodon teholla. Alempana sijatseva vanha pato tuottaa lisäksi 0,37 olkiluotoa. Järvi on vaikuttanut monin odotetuin ja odottamattomin tavoin. Helpointa oli ennustaa, että Niilin kuudesta koskesta eli kataraktista kaksi alinta tulee katoamaan järven alle. Odotettuja vaikutuksia olivat myös Niilin tulvien mukanaan tuomien sedimenttien katoaminen - mikä häiritsee vanhoja egyptiläisiä vielä nykyäänkin, koska joen väri on muuttunut - ja kuivuuskausilta välttyminen, joka on pelastanut maataloutta. Sedimenttejä kertyy tekoaltaan pohjalle kuitenkin sitä tahtia, että arvioiden mukaan 300-500 vuoden kuluttua koko Nasserjärvi on pelkkää mutavelliä. Odottamattomiin vaikutuksiin on kuulunut sardiinisaaliin romahdus Egyptin Välimeren rannikolla. Jotkin laskelmat ovat myös osoittautuneet virheellisiksi. Joen sedimenttien puuttuessa odotettiin alajuoksulla tapahtuvan voimakasta eroosiota, mutta tämän määrä olikin vain 10 % arvioidusta.

3. Volgogradin tekojärvi
Volga ei oikeastaan enää ole joki, vaan sarja peräkkäisiä tekojärviä. Ensimmäinen niistä, Ivankovo, on korkeudeltaan merenpinnasta 120 m. Yhdeksäs ja viimeinen on Volgograd ja sillä matkalla Volga ei montaa metriä luontaisesti laske, vaan edellisestä tekojärvestä alkaa melkein heti uusi. Volgograd on maailman suurista tekojärvistä siinä mielessä ainutlaatuinen, että se on matalimmalla. Korkeus merenpinnasta on vain kahdeksan metriä ja padon alapuolella vedenpinta on kymmenen metriä merenpinnan alapuolella, koska Volga laskee kolmisenkymmentä metriä merenpinnan alapuolella olevaan Kaspianmereen. Voimalaitoksen kapasiteetti on matalasta putouskorkeudesta huolimatta hulppeat 1,62 olkiluotoa, kiitos joen suuren virtaaman. Ongelmia Volgan vesivoimalat ovat aiheuttaneet esimerkiksi maailman suurimmalle makean veden kalalle, kitasammelle, jonka kannat ovat täysin istutusten varassa.

2. Manicouaganin tekojärvi
Kanadassa sijaitsevan järven pinta-ala on 1942 km². Hauskaksi asian tekee se, että siinä sijaitsee 2020 km²:n kokoinen saari. Erityisen hauskaa on se, että sekä saari että sitä ympäröivä järvi ovat miltei ympyrän muotoiset. Paikkaa kutsutaankin "Quebecin silmäksi". Erikoinen muoto on peräisin parinsadan miljoonan vuoden takaisesta meteoriitti-iskusta. Voimalaitoksen kapasiteetti on 1,6 olkiluotoa.

1. Sayano-Shushenskajan tekojärvi
Jeniseihin rakennetun padon taakse muodostunut tekojärvi on uskomattoman muotoinen. Joki virtaa kapeassa rotkossa. Padolla on korkeutta 242 metriä ja tuotantokapasiteettia 4 olkiluotoa. Mutta se tekojärvi. Leveimmilläänkin se on padon läheisyydessä muutamat ensimmiset kymmenet kilometrit vain 3-4 kilometriä. Jenisei kiemurtelee 200 kilometriä ylöspäin ja tekojärven luulee jo loppuneen, koska joki on kymmenien kilometrien matkan vain 300 metrin levyinen. Vain sitkeästi 520 metrissä pysyttelevä korkeusmittari paljastaa totuuden. Mutta sitten yhtäkkiä - järvi laajenee yli 200 kilometriä padon jälkeen leveimmilleen, noin kahdeksaan kilometriin. Tätä jatkuu reilut parikymmentä kilometriä, jonka jälkeen järvi päättyy ja joki alkaa, mikä selviää muuttuvasta korkeusmittarin lukemasta. Mutta tekojärvi on merkittävä muustakin syystä. Jenisei on väkivaltainen joki. Rajut tulvat toistuvat usein ja juoksutusten varalta padon viereen rakennettu tulvaväylä onkin huiman näköinen keväisin. Sieltä pystyy laskemaan 7000 kuutiometriä vettä sekunnissa. Suuruusluokasta saa käsityksen, kun kertoo että Suomen suurimman joen eli Kemijoen maksimaalinen kevättulva ei ylitä 5000 kuutiometriä sekunnissa. Voimalaitoksen padon pettämistä pelätään, koska tulvaväylän kapasiteetti ei välttämättä riitä ja padon rakenteissa on havaittu odottamattomia muutoksia. Siellä tapahtui vuonna 2009 jo yksi onnettomuus, jossa sai surmansa 75 laitoksen työntekijää. Jos pato murtuu, Jenisein kapea laakso ei pysty absorboimaan pakenevaa kolmeakymmentä vesikuutiokilometriä. Seuraavana vastassa on pieni Mainskin tasauspato 20 km alavirtaan, voimalan teho 0,2 olkiluotoa ja putouskorkeutta 25 metriä. Etenevä tulva-aalto olisi laskelmien mukaan 50-200 metriä korkea ja kulkisi 200 km/h. Mainskin pato ei kestäisi sitä, vaan olisi myös mennyttä. Ja vaikka kestäisikin, pelkästään aallon korkeus pyyhkäisisi sen yli helposti. Sata kilometriä myöhemmin tulva-aalto tuhoaisi lähes 200 000 asukkaan Abakanin. Sen jälkeen se kohtaisi Krasnojarskin tekojärven, jonka vedenpinta nousisi nopeasti kymmenen metriä. Tällöin se tulvisi Krasnojarskin padon (3,75 olkiluotoa) yli, tuhoten sen laitteiston ja kenties - laskelmien mukaan mahdollista - itse padonkin, jolloin tulvaan liittyisi yli 70 kuutiokilometriä lisää vettä. Padosta vain 40 km alavirtaan on Krasnojarskin miljoonakaupunki...
Kirjailija Mikael Niemi (Populäärimusiikkia Vittulajänkältä) julkaisi jokin aika sitten uusimman teoksensa Veden viemää, jossa hän kuvasi Luulajanjoen patojen murtumista yksi kerrallaan tulvan seurauksena. Koko Luulajanjoen tekojärvien tilavuus on vain vähäinen murto-osa Jenisein kahdesta suuresta tekojärvestä, joten romaanissa kuvatut tapahtumat olisivat pientä verrattuna Jenisein voimaan.

Stalingrad

Luin jokin aika sitten kenraalimajuri evp Jaakko Aatolaisen kirjan Stalingrad. Suosittelen. Yli vuosikymmenen Sotakorkeakoulussa opettanut Aatolainen on tutkinut Stalingradin taistelua pitkään. Lopputulos on yksi parhaista koskaan lukemistani sotahistorian kirjoista ja uskokaa huviksenne, olen lukenut niitä paljon. Myös sotahistorian grand old man Sampo Ahto kehui teosta Sotilasaikakauslehden arvostelussaan (s. 37). Neljä asiaa nostaa kirjan erinomaiseksi:
1) asiantuntemus - vuosien työ näkyy
2) sujuva kirjoitustyyli - olen aina ihmetellyt miten niin mielenkiintoisesta asiasta kuin historia osataan kirjoittaa niin tylsästi
3) täsmällisyys - tilastollisista laskelmista tuli mieleen ruotsalaisten (!) sotahistorioitsijoiden erinomainen kirja Kurskin taistelusta
4) pohdiskelu - harvempi historioitsija uskaltaa esittää "entä jos" -skenaarioita.

Tämä kirjoitus keskittyy edelliseen kohtaan (4) eli siihen, mitä olisi voinut tapahtua jos jokin yksittäinen asia olisi mennyt toisin. Yleensä Stalingradin katastrofin (siis Saksan kannalta) syynä pidetään Hitlerin jääräpäisyyttä kaupungin valtauksen suhteen ja turhaa uskomista Göringin lupaukseen huoltaa motti ilmateitse. Aatolainen kuitenkin osoittaa, että päätös olla vetäytymättä johtui suurelta osin aiemmista kokemuksista ja onnettomien sattumien summasta. Toisaalta tulee muistaa, että historia on tieteistä eksaktein, koska se on ainoa jolla on mahdollisuus olla jälkiviisas.

Kaikkein kauimmainen Stalingradiin johtanut syy löytyy jo vuodelta 1939, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta. Siinä maat sopivat mm. jakavansa Puolan keskenään. Hitler oli todennäköisesti laskenut, että länsivallat eivät lähde sotaan sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan, mikä niiden olisi loogisesti pitänyt tehdä molempien maiden hyökätessä. Stalin oli kuitenkin pykälää ovelampi ja pidätteli joukkojaan kolmatta viikkoa. Siinä vaiheessa kun neuvostoarmeija marssi itärajan yli, Puola oli jo lyöty ja länsivallat sodassa Saksan kanssa. Missä muuten oli länsivaltojen logiikka? Miksi Saksa ei saanut vallata Länsi-Puolaa, mutta Neuvostoliitto sai vallata Itä-Puolan ilman sodanjulistusta? Koskiko Puolan rajojen takuu vain sen länsirajaa? Oli miten oli, Stalinin viivyttely aiheutti aikanaan Hitlerille joutumisen tuhoisaan kahden rintaman sotaan.

Loppuvuodesta 1941 Saksan joukot lyötiin takaisin Moskovan porteilta. Vastahyökkäyksen seurauksena saksalaisia joukkoja jäi saarroksiin Demjanskin ja Holmin motteihin. Ensinmainitussa oli peräti 100 000 ja jälkimmäisessä 5000 miestä. Nämä motit kyettiin huoltamaan ilmateitse ja lähes neljän kuukauden piirityksen jälkeen saksalaiset saivat niihin maayhteyden vuoden 1942 keväthyökkäyksessä. Jos mottien huolto olisi epäonnistunut, olisi syntynyt erilainen ennakkotapaus ja Stalingradia ei välttämättä olisi syntynyt. Nyt Hitler luotti siihen, että se mikä oli toiminut aiemmin toimisi jatkossakin. Ero oli kuitenkin siinä, että Stalingrad oli suurempi ja kalustoa olisi tarvittu selvästi enemmän. Ja vielä oleellisempi ero oli, että lentomatka näihin motteihin oli vain muutamia kymmeniä kilometrejä siinä missä Stalingradiin se oli satoja kilometrejä.

Stalingradissa ongelma oli myös se, että Neuvostoliiton sotateollisuus tuotti jatkuvasti lisää materiaalia siinä missä saksalaiset kärsivät materiaalin hupenemisesta. Ja syy näihin molempiin löytyy saksalaisten omasta toiminnasta. Hyökätessään Neuvostoliittoon Hitler nimenomaisesti kielsi infrastruktuurin "tarpeettoman" hävittämisen. Tarkoitus oli ottaa tehtaat ja liikenneväylät mahdollisimman ehjinä haltuun. Toisaalta tämä mahdollisti operaation, jota Hitler ei uskonut mahdolliseksi eli tehtaiden siirtämisen Uralille. Kuten Hitler Immolassa Mannerheimille totesi, hän ei voinut uskoa, millaisen määrän neuvostopanssareita he saisivat vastaansa. Oma vika. Jos rautatiekuljetuksia olisi häiritty, operaatio ei olisi onnistunut. Ja sen ei olisi pitänyt olla edes vaikeaa. Ei joka metrille olisi ilmatorjuntaa riittänyt, ei muuta kuin Stuka-partio liikkeelle ja rautatie poikki rintaman takaa. Korjaus kestää ainakin vuorokauden ja sinä aikana eivät junat liiku. Tai sitten kaukopartiotoimintaa, miina rautatielle ja jytym samalla vaikutuksella. Mutta tuo jälkimmäinen kun ei kuulunut preussilaisen sodankäynnin perinteisiin, Brandenburg-divisioonasta huolimatta. Jos rautatiekuljetuksia olisi häiritty 1941, ei Neuvostoliiton sotateollisuus olisi kyennyt 1942 tuottamaan riittävästi materiaalia. Silloin liittoutuneet olisivat joutuneet tuottamaan myös varsinaisen sotamateriaalin Neuvostoliitolle. Nyt ne ainoastaan muonittivat esim. Spam-lihasäilykkeellä, lähettivät suurimman osan puna-armeijan kuorma-autoista ja lähes kaikki Neuvostoliiton uudet veturit. Lentokoneita tuli myös aimo annos, mutta miten olisi käynyt jos ne ja panssarit olisivat olleet lähes täysin tuontitavaraa? Etenkin kun huomioi, että varsinkin länsipanssarit soveltuivat itärintaman oloihin huonommin kuin T-34?

Samalla kun Neuvostoliiton junat jyskyttivät, saksalaisten oma kuljetuskapasiteetti yski. Ensinnäkin tietysti erilaisten raideleveyksien takia. Ne piti joko muuttaa tai sitten leveyden vaihtuessa lasti piti aina purkaa ja siirtää eri junaan. Aikaa ja resursseja vaativaa hommaa. Sitten piti vielä mennä rasittamaan kapasiteettia kuljettamalla neljä miljoonaa juutalaista Puolaan. Vuosina 1941-42 tähän vaadittiin arviolta 2000 junaa. Ehkä näillekin olisi ollut tärkeämpää käyttöä. Samoin - ja tätä Aatolainen ei kirjassaan korosta - ukrainalaisten parempi kohtelu olisi tuonut myötämielistä työvoimaa saksalaisille. Ukrainalaiset eivät holodomorin jäljiltä liiemmin neuvostovallasta pitäneet. Mutta saksalaiset olivat liian voitonvarmoja ja uskoivat selviävänsä omin voimin.

Neuvostoliitto reagoi sotaan välittömästi mobilisoimalla koko kansakuntansa tuottamaan sotatarvikemateriaalia. Myös siitä syystä siirto-operaatio Uralille ja hurjat tuotantolukemat olivat mahdollisia. Saksa puolestaan antoi vasta 17.1.1943 - jolloin Stalingrad oli jo käytännössä mennyttä - "Führerin asetuksen", joka mobilisoi Saksan naiset sotaa palvelevaan työhön. Tämä tarkoitti totaalista liikekannallepanoa, mutta se tapahtui aivan liian myöhään Stalingradin ja sodan lopputulosta ajatellen.

Näillä pelimerkeillä saavuttiin Stalingradiin. Ennen varsinaisen taistelun jossittelua on vielä syytä tarkastella Saksan ja Neuvostoliiton komentoketjuja. Niissä oli mielenkiintoinen ero heikossa kohdassa.

Yksikkötasolla saksalaiset olivat ylivoimaisia. Kun samansuuruiset - ja suunnilleen samoin varustetut - komppaniat ja pataljoonat iskivät vastakkain, saksalaiset olivat ylivoimaisia. Tämä johtui tietysti osin siitä, että saksalaissotilaat olivat paremmin koulutettuja. Suuri merkitys oli kuitenkin sillä, että saksalaiset johtivat mahdollisimman alhaalta ja oma-aloitteisesti. Yksikkötasolla komentoa delegoitiin niin alas kuin mahdollista, mikä sai aikaan joustavan toiminnan jäykkäliikkeiseen neuvostoyksikköön verrattuna. Tämä "edestä johtamisen periaate" aiheutti sen, että saksalaiset kykenivät yksikkötasolla voittamaan itseensä nähden ylivoimaisia neuvostojoukkoja.

Yhtymätasolla asia oli päinvastoin. Hitler ei luottanut kenraaleihinsa, kuten Ahto kirjan arvostelussakin totesi. Ilmeisesti aiheesta, kenraalit eivät liiemmin pitäneet korpraalista joka hallitsi sotahistorian ja -tekniikan heitä paremmin. Stalin puolestaan antoi Zukoville ja kumppaneille suhteellisen vapaat kädet. Toki neuvostoarmeijalla oli ongelmansa, jotka aiheutuivat johdon puutteellisesta koulutuksesta ja Stalinin ennen sotaa kenraalikunnassaan tekemästä apuharvennuksesta, jonka jäljiltä pätevät komentajat olivat harvassa. Mutta ainakin heillä oli vapaat kädet, toisin kuin saksalaisilla virkaveljillään. Hitlerillä oli tapana antaa tuhansien kilometrien päästä toimintaohjeita rykmenttitasolle - joskus alemmaksikin - asti ohittaen kaikki lähempänä olevat ja tilanteesta paremmin ymmärtävät portaat.

Jos toinen osapuolista olisi johtanut strategista tasoa neuvostotapaan ja taktista tasoa saksalaistapaan ja toinen tehnyt päinvastoin, sota olisi ollut kovin yksipuolinen kamppailu.

Näin on siis saavuttu Stalingradiin loppuvuodesta 1942. Saksan logistiikka on venytetty sietokyvyn rajoille, kuljetusmatkat ovat pitkät. Samalla itärintaman joukkoja on heikennetty Hitlerin pelätessä maihinnousua Ranskaan ja Afrikan rintaman vaatimuksista. Itärintamalta on siirretty Ranskaan kaksi Waffen-SS:n eliittipanssaridivisioonaa, kolme muuta panssaridivisioonaa ja viisi jalkaväkidivisioonaa. Stalingradin suunnan menetykset olivat yksi armeijan johtoporras, kaksi panssaridivisioonaa, yksi moottoroitu divisioona ja seitsemän jalkaväkidivisioonaa. Lisäksi muualle itärintamalle siirrettiin kuusi divisioonaa. Seurauksena koko rintaman siipi jouduttiin miehittämään toisarvoisilla joukoilla. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen painopiste osui kehnosti varustettujen ja muutenkin taisteluhaluttomien romanialaisten joukkojen rintamaosalle. Linja romahti hetkessä ja neuvostojoukot kykenivät sulkemaan Stalingradin mottiin. Kysyä sopii, mitä olisi tapahtunut jos Stalingradin rintamalla olisivat olleet ne viisitoista saksalaisdivisioonaa, joita ei kuitenkaan tarvittu lännessä? On kuitenkin helppo jossitella jälkeenpäin - eivät saksalaiset tuolloin tienneet, että Dieppen maihinnousu oli ollut pelkkää harjoittelua ja pelottelua eikä liittoutuneilla ollut aikomustakaan nousta maihin Ranskassa vielä puoleentoista vuoteen.

Stalingrad oli siis motissa. Ja sitten alkoi "onnettomien sattumusten summa". Saarroksiin jääneessä Paulusin 6. armeijassa oli noin 285 000 miestä ja valtava määrä materiaalia. Tämän materiaalin huoltamiseen sekä 6. armeija tuolloin että Aatolainen nykypäivänä ovat laskeneet tarvittavan 1 200 tonnia materiaalia päivää kohti. Junkers 52 -kuljetuskoneiden kapasiteettina tämä edellytti 800 lentoa päivässä, olettaen että ne toimisivat 100 % kapasiteetilla ja onnistumisprosentilla. 6. armeijan esikunta tiesi tämän olevan mahdotonta. Niinpä he tinkivät tämän lähes puoleen ilmoittaen "väliaikaisen hätätilaminimin" olevan 650 tonnia päivässä. Ensimmäinen virhe. Tästä väliporras eli armeijaryhmä B totuttuun tapaan totesi, että alaiset vaativat aina liikaa ja pudottivat vaatimustason 500 tonniin päivässä. Toinen virhe. Lopullinen virhe oli toimittaa tieto Göringille. Tämä takasi, että Luftwaffe hoitaa homman kotiin. Kolmas virhe.

Todellisuudessa koko Saksalla oli vain noin 350 lentokelpoista Junkersia. Vähän yli 500 oli korjattavina tai romutuskunnossa. Kaikista koneista osa tarvittiin muilla rintamilla. Toisaalta muilla koneilla voitiin Junkerseja osin korvata. Göringin ja hänen esikuntapäällikkönsä Jeschonnekin laskelmat - jotka Jeschonnek tajusi virheellisiksi, Göring ei välittänyt - osoittivat, että homma hoituu silti. (Jeschonnek ampui myöhemmin itsensä syyllisyydentunnossaan.) Laskelmien mukaan 250 Junkersia olisi vienyt päivittäin 2 tonnia tarvikkeita kukin, mikä olisi tuonut yhteensä 500 tonnia eli vaadittava, joskin liian pieni minimimäärä. Todellisuudessa kaikki kaatui jo yksittäisen koneen kapasiteettiin, joka oli Venäjän talvessa 1,5 tonnia, ei ihanneolojen 2 tonnia. Lisäksi laskelma ei ottanut huomioon koneiden vaatimaa huoltoa eikä myöskään sellaista pikkuseikkaa, että lento yli vihollisalueen tuo väistämättä menetyksiä. Kuka tahansa mihin tahansa logistiikkaan edes pintapuolisesti perehtynyt olisi voinut laskea käyttöasteen olevan maksimissaan 50 %, joka 1,5 tonnin kuormalla olisi tarkoittanut alle 200 tonnia. Mikä oli alle puolet esitetystä vaatimuksesta ja alle kuudesosa motin todellisesta tarpeesta!

Todellisuus oli vielä kammottavampi. Motin supistuessa ja neuvostojoukkojen edetessä myös lännempänä lentomatkat pitenivät ja vaikeutuivat entisestään. Stalingradiin saatiin päivittäin keskimäärin 86 tonnia tarvikkeita. Tämä oli siis noin kuudesosa siitä, mitä Göring oli luvannut! Todellisesta tarpeesta se oli noin seitsemän prosenttia!

Yksi toisen maailmansodan suurimmista arvoituksista on, miksi Hitler ei ammuttanut Göringiä viimeistään tämän fiaskon jälkeen. Göringillä on täytynyt olla henkivakuutuksena valokuva Hitleristä omassa bar mitzvahissaan.

Kuudes armeija siis oli motissa ja pysyi siellä. Pysyi, koska Paulusin vaatimaa ulosmurtautumislupaa ei tullut. Ja kyseenalaista on se, olisiko koko murtautuminen edes onnistunut. Homma ei ole niin helppoa, että "siitä vaan, antaa mennä". Se vaatii useiden päivien valmistelun ja tänä aikana neuvostojoukot olisivat todennäköisesti valmistelut havainneet ja valmistautuneet puolestaan murtautumisen torjuntaan. Tällöin 6. armeija olisi luultavasti teurastettu Venäjän arolle. Eihän saksalaisten yritys saartorenkaan murtamiseksi ulkopuoleltakaan onnistunut, vaikka heillä oli takanaan huollon tuki eikä neuvostojoukot, kuten Stalingradista ulos murtautuvalla, nääntyneellä 6. armeijalla olisi ollut. Toki voidaan jossitella sillä, miten murtoyritykselle olisi käynyt jos samaan aikaan olisi ulkopuolelta hyökätty pikaisesti takaisin Ranskasta siirrettyjen eliittipanssaridivisioonien voimin.

Lopulta oli jäljellä vain kammottava kohtalo. Paulus antautui 31. tammikuuta. Viimeisinä sanoinaan antautumisen yhteydessä hän pyysi voittajia huolehtimaan miehistään. Toisin kävi. Stalingradin viimeinen merkittävä vastarinta murrettiin 2.2, jolloin traktoritehtaasta lähetettiin viimeinen viesti venäläisten murtautumisesta tehtaaseen. Venäläisten lähteiden mukaan hajanainen vastarinta jatkui vielä kuukauden ajan. Ilmeisesti oikeana valintana, kun katsoo mitä tapahtui vangeille. Vankeja saatiin noin 110 000. Kaikki haavoittuneet, jotka eivät kyenneet kävelemään, tapettiin heti tai jätettiin pakkaseen jäätymään kuoliaiksi. Muut marssitettiin vankileireille. Matkalla tai heti perille saavuttua seuraavan kolmen kuukauden sisällä kuoli 75 000. Loppujen lopuksi leireiltä palasi takaisin Saksaan 5000, suurin osa vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Tää on viimeinen taisto

Irlantilainen kirjailija Jonathan Swift tunnetaan parhaiten teoksestaan Gulliverin matkat, mutta hänet muistetaan myös satiiristaan A Modest Proposal…, jossa hän mukamas esitti ehdotuksen Irlantia koskevan nälänhädän poistamiseksi. Swiftin satiirissa esitetään, että yläluokka ostaisi köyhän alaluokan lapset ja söisi ne. Samalla saataisiin katolisten määrä vähenemään.

Satiiri on tunnetusti vaikea laji. Jotkut ymmärsivät myös Swiftin väärin ja luulivat hänen olevan tosissaan. Täytyy kyllä ihmetellä, miten jäykkäniskainen siihen pitää olla.

Nykypäivänä on vaikeampaa. Kun kirjoittaa mamukriittistä satiiria, niin tuntuu siltä ettei niin suurta hulluutta olekaan, ettei joku kohta ehdottaisi sitä tosissaan. Erinomainen esimerkki tästä oli, kun taannoin julkaisin tekstin, jossa fiktion muodossa kerroin kuinka sotaveteraanijärjestöjen rahat kavalletaan islamistitaistelijoiden käyttöön. Ei mennyt kuin kuukausi, kun tähän suuntaan oleva esitys näki päivänvalon suvaitsevaiston suunnasta.

Vielä aiemmin olin kirjoittanut jutun, johon uskoin koonneeni kaikki kuluneimmat mokutusargumentit kieli poskessa niin överiksi vedettynä, että siitä ei paremmaksi pistetä. Aika pitkään sai odottaa. Vaan nyt sekin ihme nähtiin.

RKP-nuorten puheenjohtaja Ida Schauman räjäytti potin Turun Sanomissa kolumnillaan Uudenlaisen maahanmuuttopolitiikan aika. Suosittelen heikompihermoisia lopettamaan tämän blogin lukemisen just nu ja vahvempihermoisiakin lukemaan vain referoimani kohdat. Niille, jotka luulevat kestävänsä mitä vaan, on tässä linkki alkuperäistekstiin.

Ainoa asia, joka tekstissä on kannatettavaa, on lause: ...(maahanmuutto)keskustelu ei perustu faktaan. Tämä on taivahan tosi. Valitettavasti kyseisen lauseen kompromenttoi totaalisesti sitä edeltävä lause: ...ettemme ymmärrä, minkälainen mahdollisuus maahanmuutto on maallemme.

Puhumattakaan seuraavasta kappaleesta: Yksi suurimmista väärinkäsityksistä on, että maahanmuutto maksaa enemmän kuin se antaa.

Esimerkkinä hän käyttää suomalaista Liisaa, jonka koulutus kestää 23 vuotta, jonka jälkeen hän alkaa tehdä töitä ja maksaa veroja yhteiskunnalle. Tämän vastapainoksi hän nostaa pakolais-Ahmedin, joka vain neljän vuoden päästä löytää työpaikan, alkaa maksaa veroja ja tukea yhteiskuntaamme.

Loistavana johtopäätöksenä Schauman vetää sen, että suomalaisen elämä tulee Suomelle paljon kalliimmaksi kuin pakolaisen!

Logiikkaansa hän ei kyllä tämän pidemmälle vie, ilmeisesti kykyjen loppuessa kesken. Valtiotieteiden kandidaatin koulutukseen kun ei logiikka kuulu, se kun olisi lukion pitkään matikkaan kuuluvana liian vaativaa suurimmalle osalle opiskelija-ainesta. Valtiotieteellisessä ei opita tuntemaan implikaationuolta eli "tästä seuraa että", vaan ilmeisesti ainoastaan komplikaationuoli eli ”mistä niinku pitäisi seurata että näin, kun se olis musta kivaa”. Jos logiikka olisi kunnossa, niin Schauman olisi kyllä osannut jatkaa ajatustaan pidemmälle. Samoin kuin sitä toteamustaan, että mamupolitiikka ei perustu faktaan.

Mitä faktoihin tulee, niin haluaisin nähdä tuon esimerkki-Ahmedin. 80 % minun näkemistäni esimerkki-Ahmedeista kun ei ole kymmenessä vuodessakaan tehnyt päivääkään ansiotyötä, neljästä vuodesta nyt puhumattakaan. Ja jos on, niin 80 % näistä työllistyneistä kuittaa palkkansa monikulttuurikoordinaattorina tai uggaladuugan tulkkina. Joille ei olisi mitään käyttöä ilman esimerkki-Fatimaa, esimerkki-Samboa tai esimerkki-Muhammettia. Tämä tarkoittaa sitä, että tekstissä mainittu esimerkki-Ahmed kuuluu siihen 20 % * 20 % = 4 % vähemmistöön joka tekee hyödyllisiä töitä. Ihan kiva jos näitäkin löytyy.

Entä kuinka paljon se esimerkki-Liisa ja esimerkki-Ahmed ovat yhteiskunnalle maksaneet ennen mahdollista työllistymistään? Esimerkiksi äskettäin lakkautetussa Siuntion pakolaiskeskuksessa oli 25 työntekijää ja 48 pakolaispaikkaa. Yksinkertainen jakolasku antaa tuloksen hieman alle kaksi pakolaista per työntekijä. Tämä on aika hyvä suoritus, jos sitä vertaa esim. lasten päivähoitoon, jossa määräys on neljä lasta per hoitaja. Koulussa on yleensä parikymmentä oppilasta per opettaja. Tästä voidaan päätellä, että pakolainen on kaksi kertaa niin vaativa kuin pikkulapsi ja kymmenen kertaa niin vaativa kuin peruskoululainen. Tässä ei ole myöskään huomioitu niitä ulkopuolisia työntekijöitä kuten uggalaboogan tulkkia, joita ei päiväkodeissa ja peruskouluissa käy suomalaisia konsultoimassa. Äkkiä se Ahmedin etumatka Liisaan nähden hupenee näillä suhdeluvuilla.

Mistä tulikin mieleen se, että mitenkäs tuo koulutuskustannus? Vuosia sitten kysyin eräältä tutulta erityisopettajalta, kuinka paljon koulussa on pakolaismamuja? Vastaus oli että 5 %. Entäs kuinka paljon työajastasi kuluu näiden kanssa? Vastaus oli että 50 %. Kun erityisopettajan hoteissa on normaalisti 1-2 oppilasta ja normaaliluokassa kymmenkertainen määrä, niin tuosta voi aika nopeasti päätellä keskimääräisen pakolaismamun koulutuksen tulevan monta kertaa kalliimmaksi kuin keskimääräisen suomalaisen. Ja silti tulokset ovat huonommat.

Samoin kummastuttaa se, eikö Schauman tajua Ahmedin tuovan tänne koko perheensä, josta vasta kustannuksia kertyykin. Ei tarvitse muuta kuin vilkaista Optulan tutkimusta, josta aikoinaan referoin tärkeimmät kohdat. Siellä kerrotaan selvällä suomen kielellä, miten onnettoman surkea on eräiden kansallisuuksien huoltosuhde. Normitilanne on se, että perheessä on pirusti lapsia, jotka sivumennen sanoen maksavat yhteiskunnalle - kuten edellä osoitettiin - helvetin paljon enemmän kuin suomalaislapset, joiden kustannuksia Schauman kovasti moittii. Siinä saa Ahmed painaa aika rajusti duunia, että kokonaisuus menisi edes nollille miinuksen sijaan. Optulan raportin osoittamiin kantaväestöön nähden kymmenkertaisiin rikoslukuihin en viitsi edes puuttua tässä yhteydessä, liian väsynyttä.

Aivan lopuksi minua hämmästyttää suuresti Schaumanin kehitysmaihin kohdistama törkeä rasismi. Kun hän sanoo pakolais-Ahmedin ryhtyvän Suomelle tuottavaksi kelpo kansalaiseksi vain neljässä vuodessa, niin onko Schauman yhtään ajatellut, millaisen kehitysmaiden riistäjän kuvan hän itsestään antaa? Elettyään ensin parikymmentä tuottamatonta vuottaan kotimaassaan Ahmed tulee Suomeen ja alkaa täällä hyödyttämään Suomea oman, häntä siihen asti ruokkineen kotimaansa sijaan. Millaista törkeää uuskolonialismia ja omaan napaan tuijottamista Schaumanilta!

Muilta osin en viitsi repiä Schaumanin kirjoitusta riekaleiksi. Blogikollegani Yrjöperskeles ja Oinomaos ovat sen jo ansiokkaasti tehneet. Tosin täytyy myöntää, että tehtävän vaikeus oli samaa luokkaa kuin jos FC Barcelonalle osoitettaisiin vastustajaksi Huitsinnevadan Palloilijoiden E-juniorit. Toivon hänelle hyvää jatkoa ja ymmärrystä siitä, että kannattaa oppia ymmärtämään se mitä ei ymmärrä. Sitä odotellessa voi poistua takavasemmalle politiikasta ja palata sitten, kun on toivottavasti ymmärrys kehittynyt ja näkemykset realistisoituneet.

Sen sijaan ihmettelen suuresti sitä, kuinka helvetissä Suomen jokainen sanomalehti julkaisee näitä samanlaisia kirjoituksia. Käsitykseni mukaan kyseessä ovat kuitenkin kaupalliset yritykset, joiden pitäisi takoa voittoa. Kun Schaumanin kirjoituksen kommenttiosastoa lukee, niin sieltä löytyy 26 tyrmäävän kommentin lisäksi tasan nolla (0) kannattavaa. Onko mediataloilla sellainen kuvitelma, että ihmiset ovat masokisteja? Kun tässä taannoin juttelin alan ammattilaisen kanssa, tämä kehtasi syyttää levikkikäyrän alamäestä vain ja ainoastaan nettiä. En minä ainakaan lehtitilaustani netin takia lopettanut, vaan sen takia että kyllästyin lukemaan Schaumanin tekstin tapaista aitolannoitetta. Asialliselle paperilehdelle olisi kyllä kysyntää, tähänkin huusholliin tilattaisiin heti semmoinen jos vain löytyisi.

Schaumanin oksennuksen ruotimisen sijaan päätin viedä itseni Cheekin tapaan äärirajoille ja kirjoittaa viimeisenä taistona tämän asian tiimoilta satiirin, jota eivät edes suvaitsevaiset pysty tosissaan esittämään. Tosin eipä nykyhulludessa voi olla mistään varma:

Meille on pitkään toitotettu, että Suomea uhkaa työvoimapula. Maahanmuuttoa on perusteltu jo kauan sillä, että tarvitsemme työntekijöitä myös tulevaisuudessa. Toisin on kuitenkin käynyt. Työvoimapulaa ei ole eikä tule. Maahanmuuttokin on ollut toivottua vähäisempää. Ainakin niistä maista, joista maahanmuutto on toivottavaa, eli Afrikasta ja muslimimaista. Näissä maissahan ongelmat ovat aina suurimmat ja Suomen on kannettava oma globaali vastuunsa. Suomessa vallitsevan työttömyyden poistoon ja maahanmuuton lisäämiseen on kuitenkin olemassa keinot, joissa molempien ongelmien ratkaisut yhdistyvät.

Humanitaariset maahanmuuttajat ovat tähänkin asti työllistyneet enimmäkseen tulkeiksi tai omaan kansaansa keskittyviksi sosiaalialan työntekijöiksi. Valitettavan moni on silti jäänyt työttömäksi. Äkkiseltään luulisi, että tähän on yksinkertainen ratkaisu: maahanmuuton lisääminen, jolloin tulkkien ja sosiaalityöntekijöiden tarve kasvaa ja ennestään maassa olevat työllistyvät paremmin. Tässä ratkaisussa on kuitenkin unohdettu se, että myös uusien tulokkaiden on aikanaan työllistyttävä, eikä maahanmuuttoa voi kasvattaa loputtomiin, mikä on valitettavasti innokkaimpienkin ihmisystävien myönnettävä.

Niinpä maahanmuutto tulee entistä voimakkaammin keskittää juuri niihin, jotka apua eniten tarvitsevat. Lapset luonnollisesti, mutta he kasvavat aikuisiksi jotka eivät enää tarvitse apua, vaan työtä, jota ei riitä kaikille monikulttuurikoordinaattoreille. Mutta miettikääpä esimerkiksi vammaisten asemaa kehitysmaissa. Suomi voisi profiloitua humaanina maana, joka tarjoaa turvapaikan kenelle tahansa maailman vammaiselle. Miettikää hetki työllistävää vaikutusta! Suomessa on yli 200 000 työtöntä. Jos tähän lukuun laskettaisiin mukaan ns. tempputyöllistetyt ja turhanpäiväisillä pakkokursseilla istujat, saataisiin ehkä jopa 400 000 työn tarpeessa olevaa. Jokainen maahan saapuva vaikeavammainen vaatii ainakin neljä täysipäiväistä työntekijää, hoitajia, tulkkeja, avustajia. Näin koko maan työttömyysongelma ratkeaisi kertaheitolla tuomalla maahan vain 100 000 vaikeavammaista.

Tuollaisen määrän vapaaehtoisia tulijoita luulisi löytyvän helposti, ainakin jos matkat maksettaisiin. Ja pakkohan ne olisi maksaa, miten muuten noin vaikeassa asemassa oleva Suomeen pääsisi. Samalla saataisiin saattajina varmaan pari-kolme omaistakin, jotka toisivat värinää tylsän monokulttuuriseen yhteiskuntaamme. Tosin omaishoitajina toimiminen saattaisi osaltaan vaikeuttaa työttömyysongelman ratkaisua, mutta sitten otettaisiin vain lisää pakolaisia.

Ja jos vammaiset eivät riitä ongelmaa ratkaisemaan, niin työllistäviä ja avun tarpeessa olevia ryhmiä riittää muitakin. Kenties huonoimmassa asemassa ovat kehitysmaissa olevat vangit. Olot sikäläisissä vankiloissa ovat kammottavat. Suomi voisi profiloitua maana, joka ottaa vastaan pitkäaikaisvankeja. Tämä olisi meille huikea mahdollisuus! Jokaista suomalaistakin vankia kohti tarvitaan yksi työntekijä, joten ulkomaalaisvangeille tarvitaan vähintään kaksi - ja työttömyys katoaa, kohta meillä on jopa työvoimapula! Tämän takia vankeja pitääkin ottaa aluksi vähäisempiä määriä, jotta heidät saadaan ensin kotoutettua Suomeen. Heidän päästessään ehdonalaiseen vapauteen, kun puolet tuomiosta on kärsitty, heistä saadaan vankeinhoitolaitokseemme loistavia kotouttajatyöntekijöitä omille maanmiehilleen. Se osa joka ei työllisty, työllistää kyllä poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja vanginvartijoita hyödyttäen yhteiskuntaa välillisesti.

Toki monet voivat ihmetellä, mistä verovarat riittävät tähän kaikkeen. No, nehän lisääntyvät kun työttömät saadaan töihin ja maksamaan veroja. Samalla tulee lopettaa kaikki perheisiin kohdistuvat tuet kuten lapsilisät, kodinhoidon tuki ja vanhempainvapaat. Näillä kun on tapana kannustaa työssäkäyviä suomalaisia lapsien hankkimiseen, jolloin heistä tulee veronmaksajien sijaan verojen käyttäjiä. Verotulojen lisääntyminen olisi huikeaa, jos jokainen tämän maan äiti olisi lasten teon ja äitiysloman sijaan ollut koko ajan töissä. Siksi tulee kannustaa suomalaisia työntekoon verovarojen kasvattamiseksi poistamalla kaikki etuisuudet lapsiperheiltä. Nämä etuisuudet toki säilyisivät pakolaisina maahan tulleilta kompensaationa siitä, että he eivät ole kuluttaneet lapsina suomalaisen yhteiskunnan palveluita. Tarvittaessa voitaisiin jopa tarjota porkkanaa lupaamalla jokaiselle 15-40 vuotiaalle suomalaiselle ilmainen sterilisaatio, johon kuuluisi vaikka parintuhannen euron kannustinpalkkio. Vanhemmilla ei olisi tietenkään lupaa kieltää sterilisaatiota alaikäisiltä.

Näillä konsteilla Suomi lähtee varmasti nousuun!

No niin. Jos te perkeleet joitain osia tuostakin esitätte vielä vakavissanne, niin minä lyön satiirin osalta hanskat tiskiin. Pahempaan en enää pysty.

Sivallus CCCXXI

Kirjoitin juuri tyylikkäimmän hylkäyspäätökseni ikinä:

Tästä projektista mahdollisesti saavutettavat hyödyt eivät riitä kompensoimaan sen toteuttamisesta seuraavia ilmeisiä haittoja.

Maahanmuuttovirasto saa lainata vapaasti.

Kustaa Päässä

Naapurimaatamme Ruotsia on siunattu monilla hallitsijoilla, joita voi hyväntahtoisesti ilmaisten kutsua mielenkiintoisiksi. Tässä kärkikymmenikkö niistä, joilla on pesinyt eniten lepakoita kruunun alla.

10. Kustaa Vaasa 1523-1560
Luettelo on sopivinta aloittaa siitä miehestä, josta alkaen Ruotsin kuninkaiden (ja kuningattarien) sarja on katkeamaton. Ennen Kustaa Vaasan hallituskautta Ruotsi kuului yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa tanskalaisvetoiseen Kalmarin Unioniin 1397-1523. Tyytymättömyys unioniin oli Ruotsissa kasvanut vähitellen ja Kustaa Vaasan 1520 käynnistämä kapinaliike johti pian tuloksiin. Historiankirjoituksessa Kustaa Vaasa on nähty taitavana ja aikaansaavana hallitsijana, joka järjesteli maan asiat kuntoon ja teetätti mm. uskonpuhdistuksen. Todellisuus on vähän toista. Tuttu historiantutkija kertoi, että kun Ruotsin valtionarkistossa penkoo Kustaan lääninherroilleen lähettämiä kirjelmiä, niin niitä saa lukea posket punaisina. Kustaa Vaasa oli temperamenttinen, vainoharhainen ja sivistymätön - mutta kieltämättä tarmokas ja aikaansaapa. Ehtihän mies peräti kolmesti naimisiinkin. Kuningattarista kolmas oli toisen sisarentytär ja meni 17-vuotiaana naimisiin 56-vuotiaan kuninkaan kanssa. Suomen kannalta Kustaa Vaasan merkittävin ja samalla tuhoisin päätös oli Helsingin perustaminen 1550. Kuninkaan puolustukseksi sanottakoon, että hän ei voinut tietää, että kaupungin keskusta siirretään myöhemmin hänen valitsemaltaan Vantaanjoen suulta suunnilleen typerimmälle mahdolliselle paikalle kapeaan niemenkärkeen ja että siitä tulisi aikanaan Suomen pääkaupunki sen sijaan, että se pysyisi idyllisenä rannikkopikkukaupunkina kuten jokin Loviisa.

9. Kustaa V 1907-1950
Bernadotte-suvun tultua Ruotsin valtaistuimelle kuninkaiden valta väheni vähitellen kohti olematonta. Siinä mielessä huvittavaa, että samalla kuninkaat olivat järkevämpiä kuin aiemmin. Kustaa V nousi valtaistuimelle vasta 49-vuotiaana, mutta pysyi silti kuninkaana melkein 43 vuotta. Hän ei liiemmin piitannut vallan ulkoisista tunnusmerkeistä, sillä hän oli Ruotsin ensimmäinen kruunaamaton kuningas. "Kruunajaisissa" hallitsijanvallan tuntomerkit pysyivät kuninkaan toivomuksesta pöydällä ja käytäntöä on siitä lähtien noudatettu. Arvovaltansa kuningas silti tunsi: Tukholman olympialaisissa 1912 hän toimi palkintojenjakajana ja silloin oli ensi kertaa käytössä palkintokoroke. Kylläkin siten, että kuningas seisoi korokkeella ja mitalistit maassa. Näky oli huvittava, sillä kuningas oli muutenkin pitkä ja laiha mies. Urheilu oli kuninkaan sydäntä lähellä, sillä hän pelasi tennistä innokkaasti salanimellä Mr. G. ja jatkoi vielä melkein yhdeksänkymppisenä. Siinä sivussa häntä kiristettiin homohuhuilla, jotka hovi maksoi hiljaisiksi. Nykypäivänä ne olisivat vain plussaa, mutta tuolloin skandaali oli lähellä. Innokkaana tennispelaajana hän puuttui myös Natsi-Saksan sisäpolitiikkaan: tuolloinen tenniksen supertähti Gottfried von Cramm joutui homoseksuaalina vankilaan ja kuningas vetosi hänen vapauttamisensa puolesta.

8. Ulriika Eleonoora 1718-1720
Ulriika nousi Ruotsin hallitsijaksi veljensä Kaarle XII:n kuoltua lapsettomana. Hänen aviomiehensä Fredrik Hesseniläinen oli leskimies, jonka tarkoitus oli kiivetä reittä pitkin valtaan. Tämä onnistuikin erinomaisesti, mutta vaativa oli reittikin. Vaikka tuohon aikaan saikin käyttää taiteellista vapautta, kuningattaren muotokuvat paljastavat silti aivan riittävästi. Fredrik kosi Ulriikaa 1710, mutta häät pidettiin vasta 1715 sulhasen kerättyä riittävästi rohkeutta. Asiassa auttoi se, että Ulriika oli nostettu sijaishallitsijaksi 1713. Veljensä kuoltua Ulriikan hallitsijakausi kesti vain reilun vuoden, sillä hän luovutti tällöin kruunun miehelleen, josta tuli onnellinen kuin sika vatukossa, vaikka samalla kuninkaan valtaoikeuksia leikattiinkin. Vallansiirto oli vain de facto -tilanteen tunnustaminen, sillä todellisuudessa Fredrik oli koko ajan neuvonut neuvotonta kuningatarta. Uutta hallitsijasukua he eivät kuitenkaan saaneet aikaan, sillä avioliitto jäi lapsettomaksi. Ilmeisesti Fredrik ei älynnyt sammuttaa makuuhuoneesta kynttilöitä. Tai sitten hän ei tiennyt vanhaa totuutta, jonka mukaan maailmassa ei ole olemassa rumia naisia, on vain liian vähän viinaa.

7. Kaarle XVI Kustaa 1973-
Harvoin on Ruotsissa riemuittu yhtä paljon, kun kerrottiin kruununprinssin oppineen lukemaan. Vastikään varusmiespalveluksensa kapteenina päättänyt Kaarle Kustaa ei ollut erityisen akateeminen yksilö. Häntä kiinnostivat enemmän vehkeet, jotka sanoivat brumm brumm. Kuninkaaksi hän tuli 27-vuotiaana isoisänsä kuoltua. Ruotsissa odotettiin, milloin tuore kuningas menee naimisiin ja alkaa hankkia perillisiä. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun kuningattareksi ilmestyi Silvia. Väitetään, että seurusteluaikana tuleva kuningaspari oli ollut soutelemassa Mälaren-järvellä, kun kuningas heittäytyi romanttiseksi:
- Silvia, rakkaani, ensimmäiseni!
Johon Silvia:
- Kaarle Kustaa, kuudestoista!
Sittemmin kuningas on vähän tasoitellut tilannetta.
Ruotsin historiaa on kirjoitettu aina sen kuninkaiden kautta. Satojen vuosien kuluttua voi olla niin, että Kaarle XVI Kustaa tunnetaan historiassa kuninkaana, jonka aikana ruotsalaisuus tuhoutui. Sinänsä epäoikeudenmukaista, koska hänellä täysin valtaa vailla olevana ei ole ollut osaa eikä arpaa Ruotsin itsemurhapolitiikkaan. Esimerkkinä häntä on kylläkin käytetty - on sanottu, että maahanmuuttajia on otettava, koska onhan kuningasperhekin maahanmuuttajien jälkeläisiä. Harmi, että näin todenneet eivät ole havainneet perustelunsa ironiaa. Seitsemän sukupolvea ja kaksisataa vuotta Jean Baptiste Bernadotten eli Kaarle XIV Juhanan jälkeen tämäkin mamusakki elää edelleen täysin veronmaksajien kustannuksella.

6. Kaarle XIII 1809-1818
Kustaa III:n pikkuveli päätyi kuninkaaksi, kun hänen hulluksi tulleelta veljenpojaltaan riistettiin kruunu ja veljenpojan poikaa pidettiin liian kahjona jopa Ruotsin kuninkaaksi. Toisin kuin monet edeltäjänsä, Kaarle oli panomies. Hänellä oli avioliittonsa lisäksi useita rakastajattaria. Lapsia hän ei kuitenkaan saanut aikaan, mitä voidaan suvun hulluusgeenit huomioiden pitää ruotsalaisten onnena. Kaarle itse oli sukunsa täysjärkisimpiä, mitä nyt uskoi okkultismiin ja muihin yliluonnollisuuksiin. Kruununperimys oli kuitenkin ongelma. Ruotsin aatelisto päätti tuulettaa kunnolla ristiinnaineita Euroopan kuningashuoneita ja kutsui kruununprinssiksi aatelittoman Ranskan marsalkan Jean-Baptiste Bernadotten. Kuningas itse ei aitona snobina ollut asiasta liiemmin innostunut, mutta Bernadotte sai taitavana diplomaattina voitettua raihnaisen adoptioisänsä puolelleen. Ottipa hän uskollisuuden osoituksena omaksi rakastajattarekseen Mariana Koskullin, kuninkaan entisen.

5. Kristiina 1632-1654
Kristiinasta tuli Ruotsin hallitsija hieman alle kuusivuotiaana hänen isänsä, Kustaa II Aadolfin kaaduttua kolmikymmenvuotisessa sodassa Lützenin taistelussa. Nuori kuningatar osoittautui älykkääksi ja poikamaiseksi tytöksi. Tiettyjä ongelmia alkoi ilmetä aikuistumisen myötä. Taidemaalareilla oli kova haaste muotokuvia maalatessa; kuinka saada - hmmm - haasteellisen näköisestä kuningattaresta onnistunut muotokuva? Onneksi valokuvausta ei vielä oltu keksitty, joten taiteellista vapautta käytettiin rankalla kädellä. Kristiina pukeutui ja käyttäytyi kuin miehet ja on myönnettävä, että hänessä oli enemmän munaa kuin useimmilla Ruotsin kuninkailla. Paineet naimisiinmenon ja kruununperillisen hankkimisen suhteen olivat kovat, mutta Kristiina ilmoitti 23-vuotiaana, ettei koskaan mene naimisiin ja nimesi kruununperijäksi serkkunsa. Alle kolmikymppisenä Kristiina aiheutti skandaalin luopumalla yllättäen kruunustaan. Seuraavana vuonna tuli vielä isompi kohahdus, kun Kristiina kääntyi katolilaiseksi matkallaan Roomaan. Tuossa vaiheessa protestanttien ja katolisten käymästä verisestä sodasta - jossa Kristiinan isä oli siis kaatunut - oli kulunut vielä alle kymmenen vuotta. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen seuraajansa Kaarle X Kustaa kuoli. Hänen poikansa oli vasta viisivuotias. Kristiina huomautti, että oli jättänyt kruununsa serkulleen, ei tämän pojalle ja matkusti takaisin Ruotsiin. Ilmeisesti tarkoitus oli noussa uudelleen valtaistuimelle, mikä osoitti melkoista poliittisten realiteettien tajun puutetta. Katolinen protestanttisen maan hallitsijana tuohon maailmanaikaan, jolloin periaatteena oli Cuius regio, eius religio? Ei onnistu. Pappien kiellon takia Kristiina ei saanut edes järjestää katolista messua itselleen maassa ollessaan, saati sitten ryhtyä hallitsijaksi. Ei muuta kuin takaisin Roomaan. Kristiina yritti palata maahan vielä kerran, 1667, mutta silloin matka tyssäsi Hampuriin.

4. Kustaa III 1771-1792
Kustaa tuli kuninkaaksi 25-vuotiaana. Seuraavana vuonna hän teki vallankaappauksen, mikä onkin aika lystikäs temppu kuninkaan tekemäksi. Kyse oli siitä, että valta siirrettiin säädyiltä kuninkaalle. Sinänsä Kustaan hallituskausi oli varsin onnistunut, monia uudistuksia toteutettiin ja valtakunta kehittyi kovasti. Kelpo saavutukseksi voidaan laskea myös Venäjää vastaan 1788-1790 käyty Kustavin sota, joka onkin viimeinen kerta melkein 400 vuoteen, kun Ruotsi on yltänyt sodassa edes tasapeliin. Rajat eivät muuttuneet ja sen seurauksena kovin moni tuskin muistaa sodan päättäneen rauhan nimeä - Värälän rauha. Monien hyvien puoliensa vastapainoksi Kustaa oli Ruotsin kuninkaille tyypilliseen tapaan tunteellinen, oikutteleva ja äkkipikainen. Hänen ympärilleen kehittyi jees-miesten verkosto, jolloin päättäviin asemiin pääsi kyvyttömiä henkilöitä. Naisten päällekään Kustaa ei liiemmin ymmärtänyt. Tosin eihän naisia kukaan muukaan mies ymmärrä, mutta Kustaata ei tuntunut kiinnostavan edes se mikä naisissa nyt yleensä kiinnostaa. Niinpä epäillään yleisesti, että rantasalmelaissyntyinen tallimestari Adolf Fredrik Munck kävi sutimassa kuningattaren paksuksi. (Kuninkaallisten tallimestariperinteitä on sittemmin myöhempinä vuosisatoina kunniakkaasti ylläpitänyt mm. prinsessa Diana.) Todellisuudessa Munck ei ilmeisesti kuningasta avustanut muuten kuin auttamalla vehkeen kenkälusikalla sisään, kuten aikalaispilakuva osoittaa. Kustaan loppu oli kylläkin onneton, sillä aatelisto murhasi hänet 1792. Valtaan aateli ei kuitenkaan tavoitteidensa mukaisesti uudelleen päässyt.

3. Eerik XIV 1560-1568
Kustaa Vaasan ensimmäisen avioliiton ainut lapsi oli perinyt isältään äkkipikaisuuden ja äidiltään synkkämielisyyden. Kun tähän sitten vielä lisätään taiteellinen lahjakkuus, soppa on valmis. Eerik oli kaheli kuin käkikello. Tästä huolimatta hän kykeni kuitenkin hallitsemaan valtakuntaa tarmokkaasti, mutta viimeinen pisara oli avioliitto talonpoikaistaustaisen Kaarina Maununtyttären kanssa. Kuninkaan velipuolet ja aatelisto nousivat kapinaan häntä vastaan, jolloin Eerik kukistui. Hän sai kuitenkin pitää päänsä harteillaan, mutta muilta osin pää keikahti lopullisesti paikaltaan. Kuolemaansa edeltäneet seuraavat yhdeksän vuotta hän eli mukavaa elämää vankina eri linnoissa, mm. Turussa, mitä voi pitää rangaistuksena sinänsä. Lopulta hänet ilmeisesti surmattiin syöttämällä myrkytettyä papusoppaa, tosin tätä ei ole koskaan vahvistettu varmaksi. Vuonna 1590 säädettiin vielä varmuuden vuoksi uusi kruununperimysjärjestys, jossa kiistettiin Eerikin lasten ja heidän jälkeläistensä kruununperimysmahdollisuus.

2. Kaarle XII 1697-1718
Kaarle XII nousi kuninkaaksi vasta 14-vuotiaana ja muutamaa vuotta myöhemmin Tanska, Venäjä ja Puola päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ne uskoivat ruotsalaisen teinikuninkaan olevan helposti lyötävissä ja julistivat yhtä aikaa sodan Ruotsille. Näin sai alkunsa Suuri Pohjan sota. Laskelma oli kuitenkin virheellinen, sillä kuninkaan edeltäjien jäljiltä Ruotsin valtio ja sen armeija olivat hyvässä kunnossa, jos nyt 1700-luvun onnettomia sodankäyntistrategioita voi hyviksi sanoa. Tarkemmin sanoen Ruotsin armeija oli vähemmän huono kuin muut. Kaarlella itsellään tähän ei ollut ansioita, paitsi henkilökohtainen yltiöpäinen hyökkäyshenkisyys. Sivistys ei Kaarlea kiinnostanut, häntä inspiroi ainoastaan metsästys ja muut senkaltaiset aktiviteetit. Edes tavaran päälle Kaarle ei ymmärtänyt, vaan juoksi melkeinpä karkuun aina naisen tullessa vastaan. Poikamiehenä hän pysyikin koko ikänsä. Kaarlen huimapäisyys toi aluksi useita voittoja taisteluissa, mutta kohtalonhetki koitti Pultavassa 1709. Ruotsin armeija tuhoutui lähes täysin ja Kaarle itse pakeni Osmanien valtakuntaan sulttaanin vieraaksi. Siellä hän pysyikin seuraavat viisi vuotta, Ruotsin onneksi. Sillä välin hallintokoneisto oli kutakuinkin saanut asiat järjestykseen, mitä nyt Venäjä miehitti Suomea. Yhtäkkiä Kaarle kuitenkin ratsasti pikavauhtia halki Euroopan ja ilmestyi kolkuttelemaan Ruotsille kuuluneen Stralsundin linnoituksen ovea. Hämmästys oli suuri, kun tulokas ilmoitti olevansa Ruotsin kuningas. Normaalisti näin väittävää tuntematonta pidettäisiin hulluna, mutta nyt ilmeisesti havaittiin oikeasti, että hullu mikä hullu, joten tuntomerkit täsmäsivät. Kaarle palasi emämaahan ja tarmokkaana poikana päätti valloittaa Norjan. Sotaretkellä hän sai kuulan kalloonsa 1718 ja kuoli. Jälkeenpäin on kiistelty kovasti, tuliko laukaus omien puolelta vai ei. Kuninkaan hauta on sittemmin avattu tutkimuksia varten kolmesti, viimeksi 1917, mutta selvyyttä ei ole saatu. Olisi vähitellen aika päästä tässäkin lopputulokseen, niin ruotsalaiset voisivat sen jälkeen keskittää kaiken tarmonsa Olof Palmen murhatutkimuksiin. Ehkä siihenkin saataisiin selvyys jo noin 300 vuoden kuluttua.

1. Kustaa IV Aadolf 1792-1809
13-vuotiaana kuninkaaksi päätynyt Kustaa IV Aadolf joutui luotsaamaan Ruotsia Napoleonin sotien aikana. Tai tarkemmin sanoen hänen olisi pitänyt näin tehdä. Tai vielä tarkemmin ajatellen oli hyvä, ettei hän näin tehnyt. Kuningas oli näet itsevaltainen, mutta luvalla sanoen tyhmä. Häntä ei liiemmin kiinnostanut, joten aatelisto sai hallita. Tosin he eivät oikeastaan uskaltaneet näin tehdä, koska kuningas halusi pitää vallan itsellään. Lyhyesti sanoen hallinto ei toiminut lainkaan silloin kun kuningas ei tehnyt mitään ja se toimi huonosti silloin kun kuningas teki jotakin. Huippusuoritus alalla oli Kustaan kannanotto Suomen sotaan. Kun sodanjohto Suomessa valitti suuria ongelmia venäläisten edetessä, Kustaa ilmoitti huojennuksesta: olosuhteiden vaikeuden takia upseereiden ei toistaiseksi tarvitse puuteroida peruukkejaan. Tämä olikin ensimmäinen selkeä merkki siitä, että kuningas alkoi seota lopullisesti. Aatelisto kyllästyi ja vangitsi kuninkaan pakottaen tämän luopumaan kruunustaan. Kuningas suostui tähän suosiolla, mutta veti herneen nenäänsä kuultuaan ettei kruunu siirrykään hänen pojalleen. Niinpä hänet karkoitettiin maasta. Elämänsä viimeiset 28 vuotta hän kierteli ympäri Eurooppaa ja yritti saada tukea paluulleen Ruotsiin. Kukaan ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Ex-kuningas pelkäsi koko ajan ruotsalaisten agenttien yrittävän tappaa hänet, mikä osoittaakin hänen seonneen. Miksi kukaan olisi halunnut ja sitä paitsi, ruotsalaisetko olisivat tähän kyenneet?

Loppukaneetti: Axel Oxenstierna (1583-1654) oli Ruotsin merkittävimpiä valtiomiehiä. Kolmikymmenvuotisen sodan rauhanneuvotteluihin lähtevää, omia kykyjään epäilevää poikaansa hän evästi sanoin: Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Pakko mahtua kun on vihitty

Pikku-Kalle kysyi isältään:
- Isä, pitääkö paikkansa että joissakin maissa mies ei tunne ollenkaan sitä naista, jonka kanssa hän menee naimisiin?
- Kyllä, poikaseni. Esimerkiksi Suomessa.

Tämän vitsin vei entistä realistisemmalle tasolle Avan uutuusohjelma Ensitreffit alttarilla. Alkujaan tanskalaiseen formaattiin perustuvan ohjelman idea on lyhyesti selitettynä se, että asiantuntijat valitsevat ehdokkaiden joukosta mielestään toisilleen sopivan parin, joka menee sitten ensitapaamisella suoraan naimisiin.

Asiantuntijoina ohjelmassa ovat psyko/seksuaaliterapeutti, folkloristi, psykologi ja pappi. Kuulostaa luonnolliselta, mutta itse olisin lisännyt joukkoon vielä diplomi-insinöörin, mielellään konepuolelta. Loppujen lopuksi kyseessähän on pultti ja mutteri -ongelma. No, puutteistaan huolimatta raati teki kovaa ja huolellista työtä valitessaan kolme mielestään toisilleen parhaiten sopivaa paria.

Ensimmäisessä jaksossa kuvailtiin systeemi, jolla parit valittiin ja tutustuttiin valittuihin. Nämä eivät siis vielä tavanneet toisiaan eivätkä tienneet toisistaan mitään. Ennen ohjelman lähetystä tuli tietysti normaalit ennakkopuffit ja mainoskampanjat. Ei sen takia että näitä olisi kauheasti tarvittu. Mediassa ohjelmaa kauhisteltiin ja tuomittiin, etenkin konservatiiviset tahot. Pidin tätä vähintäänkin kummallisena. Eivätkös konservatiivit nimenomaan ole olleet sitä mieltä, että avioon pitäisi astua? Ilmeisesti jonkinlaista koeaikaa ennen avioliittoa kuitenkin kovasti kannatetaan, jopa konservatiivien keskuudessa.

Toisaalta, kun asiaa ajattelee järjellä, niin ei hitto vie järjestetty avioliitto voi nykysysteemiä huonompi olla. Naiset menevät hormoniensa viemänä ja miehet taas sinne minne viisari osoittaa. Eli käytännössä ottavat sen naisen, joka sattuu huolimaan - paitsi tietysti pelimiehet, jotka hoitelevat naisia minkä ennättävät. Jonka luonnollisena seurauksena betamiehet joutuvat ottamaan sen minkä saavat. Näin ainakin Laasanen ja kumppanit väittävät. Toki teoriasta löytyy lukuisia poikkeuksia, sitä kun testataan lähinnä baaritasolla ja on kuitenkin olemassa melkoinen siivu ihmisiä, jotka eivät baareissa viihdy. Ja elävät oman, usein korkeatasoisen moraalinsa mukaisesti.

Mutta ajatellaanpa nyt sitten järjellä. Normitilanteessa sitä ottaa mitä sattuu saamaan. Nyt asiantuntijoilla on käytössään ilmeisesti kymmenien ihmisten valikoima. Kaikille on tehty isot testipatterit, joten informaatiotakin on. Sitten on kaiveltu esiin sopivimmat yhdistelmät. Toki tästä voidaan aina spekuloida, ovatko käytettävissä olleet mittarit olleet ne sopivimmat, mutta ainakin yritystä on ollut. Kaiken järjen mukaan lopputuloksen pitäisi olla parempi kuin ihmisten omalla valinnalla, koska omaa valintaa sotkevat sellaset pikkuasiat kuin tunne ja puolison pahasti rajoitettu saatavuus. Ainoa miinuspuoli järjestetyssä avioliitossa on se, että ihminen yleensä haluaa tehdä päätöksensä itse. Nyt, kun päätös on tehty hänen puolestaan, voi olla että se on häiritsevä tekijä. Käytönnöllisesti sanottuna: kun valitussa väistämättä esiintyy joitakin puutteita, on helpompaa syyttää muita kuin omaa virhettään, jolloin luovutuskynnys on tietysti matalampi.

Ensimmäisessä jaksossa parit esiteltiin katsojille, mutta ei vielä toisilleen. Katsoimme ohjelmaa yhdessä Sallin kanssa, formaatti kun kuulosti mielenkiintoiselta. Kaikki kuusi päähenkilöä vaikuttivat suhteellisen tasapainoisilta yksilöiltä. Heissä häiritsi kuitenkin se, että iältään nuorinkin oli jo 27-vuotias keski-iän ollessa vähän yli kolmekymmentä. Eikö olisi ollut järkevämpää ottaa aidosti nuoria? Nyt ilmeisesti kaikilla oli jo takana pitkiäkin suhteita, mikä osittain vesitti "kerralla naimisiin" -ideaa. Olisi ollut mukavampaa, jos ainakin yksi pareista olisi lähtenyt ainakin melkein puhtaalta pöydältä, käytännössä kun entiset suhteet tietenkin vaikuttavat aina uusiinkin.
Toinen häiritsevä asia oli valittujen parien ikäero. Se oli pareittain neljä(33 ja 37), kolme (29 ja 32) ja kaksi (27 ja 29) vuotta. Siis suht normaali - paitsi että kahdella vanhemmalla parilla nainen oli se vanhempi. Tässä vaiheessa hälytyskellot soivat. Sanoin Sallille, että tuossa on iso riski. Yksinkertainen tosiasia kun on se, että naiset vanhenevat eri tavalla kuin miehet. Jos nainen on parikin vuotta vanhempi, se kasvattaa ongelmien mahdollisuutta. Toki tunnen onnistuneita pareja, joissa ikäeroa on ollut tuohon suuntaan ja enemmänkin. Mutta tilastollisesti katsoen riskit kasvavat sitä mukaa, mitä vanhempi nainen on mieheen nähden. En tiedä, ottivatko ohjelman asiantuntijat ikäeron suuntaa huomioon pareja valitessaan vai katsoivatko vain, että ikäeroa olisi enintään muutama vuosi.
Henkilöitä tutkaillessa sanoin Sallille:
- Yhteen noista pareista minä en usko. Siihen vanhimpaan.
- Miksi et? Ikäero vai?
- Sekin, mutta se ei ole riittävä syy. Eikä mikään muukaan. Mutta kokonaisuus. Molemmat ovat liian itsellisiä ja tuntuvat hakevan vähän liikaa puolisoltaan. Ei mitään isompaa, mutta pikkuasioiden summa.
- Entäs ne kaksi muuta paria?
- Ne todennäköisesti pärjäävät. Mutta toisessa noista naisista on jotakin, mikä minua häiritsee. En tiedä mitä, mutta se saattaa olla riskitekijä.
Myöhemmin sitten selvisi, mikä oli se asia joka minua oli häirinnyt. Ilmeisesti se ei kuitenkaan vaikuttanut parisuhteeseen ainakaan ratkaisevasti. Pari päivää myöhemmin olin reissussa, kun Salli laittoi tekstarin. Oli sattumalta törmännyt netissä tietoon, ketkä pareista ovat yhä yhdessä ja kysyi, haluanko tietää vai säilyttää jännityksen. Sanoin että anna tulla vain. Kuinka ollakaan, vanhin pari oli jättänyt avioerohakemuksen.

Toisessa jaksossa päädyttiin sitten alttarille. Tai oikeastaan kyseessä oli kaikkien kohdalla siviilivihkiminen Suomenlinnassa. Sulhanen odotti hääväen ympäröimänä. Sivuovi avautui ja morsian astui sisään, jolloin pariskunta näki toisensa ensi kertaa. Nimet paljastuivat vasta henkikirjoittajan kysyessä tahdotaanko sitä vai ei. Tosin ohjelma oli ovelasti leikattu siten, että sukunimi oli "nielaistu" pois ääniraidalta leikkaamalla samalla hetkellä toiseen kuvakulmaan, jolloin ratkaiseva sekunti oli poistettu. Asiaa ei edes huomannut, ellei kiinnittänyt siihen erikseen huomiota. Katsellessaan vihkimistä Salli totesi:
- Minusta on kauhean vahvaa sanoa tuossa vaiheessa "tahdon". Eihän sitä toista edes tunne, niin miten voi vastata kysymykseen noin lujasti.
- No miten sen pitäisi sitten vastata? Eihän se nyt tuossa vaiheessa voi kieltäytyäkään, kun kysytään "tahdotko sinä Maija ottaa tämän Matin aviopuolisoksesi ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin"?
- Eikö se voisi sanoa vaikka että "mie yritän..."
Seuraavat viisi minuuttia ohjelmasta menivätkin sitten minulta enimmäkseen sivu suun, kun purskahtelin vähän väliä nauruun.

Itse hääjuhlat menivät kaikilla ainakin ohjelman kuvauksen mukaan putkeen. Suvut tutustuivat toisiinsa, mikä usein onkin aika samanlaista - harvemmin puolisojen suvut kovin hyvin toisiaan ennen häitä tuntevatkaan. Valitettavan vähän kuvattiin kylläkin tuoreen avioparin ja appivanhempien suhdetta. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä vanhemmat ajattelevat vastaavasta pika-avioliitosta. Ja vanha totuushan on se, että akkamehtään lähtiessä kaikkein tärkein asia on tutustua anoppikokelaaseen. Yli 80 % naisista kun alkaa vanhemmiten muistuttaa äitiään sekä fyysisesti että henkisesti. Niinpä miehen tulee tutustua ehdokkaan äitiin huolella ja esittää itselleen oleellinen kysymys: "Haluanko minä 20-30 vuoden kuluttua olla naimisissa tuollaisen naisen kanssa?" En tiedä, tutkivatko ohjelman asiantuntijat tätä ennen paritusta, mutta epäilen että eivät.

Ohjelman kolmannessa jaksossa pariskunnat lähtivät häämatkalle, yksi pari Roomaan, toinen Pariisiin ja kolmas Lontooseen. Tämä jakso meni melkein täysin harakoille mitäänsanomattomuudessaan. Emme Sallin kanssa jaksaneet keskittyä juurikaan ohjelmaan, vaan meni spekuloinniksi. Analysoitiin pareja ja mietittiin, ketkä pärjäävät ja ketkä eivät.
- Mitä luulet, joko ne on ollu sillai?
- No ei kai sitä nyt ohjelmassa kerrota, hullu mies!
- Miksi ei? Sehän nyt on oleellista.
- Ei ne nyt vielä. Vastahan ne tutustuvat.
- Hei kamaan, eikös ihmisillä ole tapana hypätä sänkyyn suoraan baari-illasta. Ja nuo on sentään naimisissa!
Tätä ei ohjelmassa tosiaan kerrottu. Tosin ainakin yksi pari paljasti, että ainakaan hääyönä - vaikka samassa sängyssä nukuttiinkin - ei vielä jousien kestävyyttä testailtu. Mutta sitten Salli pääsi keskustelussamme oleellisen äärelle.
- Sitä paitsi, onhan se isompikin asia kuin että milloin ne ovat sillai. Kyllähän jotkut harjoittavat seksiä tuntemattomienkin kanssa, mutta suhde on vakava vasta kun tietty raja on ylitetty.
- Jaa mikä raja?
- No pierukynnys.
- Niin joo. Se nyt pitäisi tässä ohjelmassa ainakin kertoa, jos seksistä ei puhutakaan. "Nyt me uskallettiin eka kerran pieraista siten että toinen kuulee. Tämän täytyy olla vakavaa."

(Kirjoittajan huomautus: Tässä välissä oli omakohtainen kertomus siitä, kuinka pierukynnys murskataan kerralla tuhannen päreiksi. Vieläpä siten, että senkin jälkeen päädytään naimisiin. Tämä osio kuitenkin juuttui Ylimmäisen Johtavan Pääinkvisiittorin - joka oli samalla asianosainen - sensuuriin. Valitan tapahtunutta.)

Toistaiseksi viimeisin jakso on neljäs, jossa parit muuttivat yhteen asumaan. Minua häiritsi se, että puhuttiin "viiden viikon koeajasta". Sen jälkeen parit sitten saavat päättää, jatkavatko yhteiseloa vai hakevatko avioeroa. Ajatus tökki pahasti. Jos kerran on naimisiin menty, niin sitten ollaan tosimielellä liikkeellä. Ei siinä mitään koeaikoja enää ole. Jos homma ei kerta kaikkiaan toimi, niin sitten lyödään kantapäät vastakkain ja se siitä. Mutta kun naimisiin on kerran menty, niin sitten ollaan tosissaan. Ei siinä avioliittolupauksessa kysytä, rakastatko. Siinä kysytään, tahdotko rakastaa. Rakastaminen on helppoa silloin kun menee hyvin. Sen tahtominen on aivan eri asia. Rakkaus tulee ja menee, mutta jos avioliitossa ei ole tahtoa, ei ole kohta koko avioliittoakaan.

Ensimmäisen parin jakson jälkeen ohjelman idea on hieman vesittynyt. Uutuudenviehätys "kerralla naimisiin" -konseptista oli ja meni. Loppujen lopuksi kyseessä ei ole muuta kuin laajennettu Napakymppi. Siinähän Kari Salmelainen - hyvä jätkä potenssiin kaksi - paritti herra/neiti X:n yhdelle kolmesta ehdokkaasta ja lähetti nämä yhteiselle lomalle. Oikeastaan ainoat erot Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan ovat siinä, että tässä mennään naimisiin ja muutetaan yhteen kuvausryhmän ollessa koko ajan mukana. Muilta osin tilanne on sama: tuntemattomat yrittävät keskenään.
TosiTV-formaattina ohjelma ei siis tuota alkushokkiarvonsa lisäksi mitään uutta. Niipä sopii odottaa, että kohta keksitään jotain vielä rajumpaa. Miten olisi ohjelma, jossa valitaan sopivat pariskunnat samaan tapaan. Sitten nainen hedelmöitetään miehen lahjoittamalla spermalla. Ensitreffit synnytyssaliin, johon paikalle myös henkikirjoittaja vihkimään. Sitten katsotaan, miten tuoreen perheen arki lähtee rullaamaan. Älkää naurako. Odottakaa viisi vuotta ja ihmetelkää sitten, mitä telkkarista tulee.