Muutamia yksittäisiä poimintoja viimeisen viikon uutistulvasta:
1. Medialle jauhot suuhun suoraan bussista
Ghanalais-nigerialainen Ricky Ghansah kirjotti Facebook-sivuillaan tarinan. Lyhyesti: Bussia odottaessaan häntä tuli sättimään rasisti. Kun Ricky nousi sitten bussiin ja leimasi korttinsa, kävi ilmi että rasisti olikin unohtanut oman korttinsa, jolloin Ricky maksoi tämän matkan. Sitten Ricky käski rasistia pyytämään anteeksi käytöstään. Tämän toimittua nolona näin koko bussi taputti.
Juttu meni läpi medialle niin että humahti. Iltis ja Hesari molemmat julkaisivat tarinan sellaisenaan, Rickyä haastateltiin radiossa ja stoori alkoi elää omaa elämäänsä keskusteluohjelmissa. Toimittajat olivat onnesta soikeina, etenkin kun tämän sankaritarinan alle saattoi peittää pikkuisen nahistelun naapurimaassa.
Aina valppaalla Hommaforumilla kuitenkin havaittiin tarinassa lepakon mentäviä reikiä. Kirjoittajat väittivät yrittäneensä kommentoida Ilta-Sanomien verkossa julkaisemaa uutista, mutta kommentit eivät mukamas menneet läpi. Suhtauduin terveellä epäilyksellä kertomuksiin - minulla, toisin kuin toimittajilla, on lähdekritiikkini - ajatellen, että näinköhän. Ovatkohan lähettäneet ja jos ovat, niin kirjoittivatko asiallisesti. Sinänsä Iltiksen uutisen kommenttipalsta oli sellaista Rickyn ylistyslaulua ilman soraääniä, että kummastutti soraäänien täydellinen puuttuminen. Ei muuta kuin itse kokeilemaan. Laitoin seuraavan tekstin vetämään:
Upeaa! Loistavaa toimintaa Rickyltä!
Toimittaja sen sijaan ei saa täysiä pisteitä. Olisi näet kiva saada myös bussikuskin lausunto asiasta. Tai jonkun paikalla olleen todistajan lausunto. Tai selitys sille, miksi tämän jutun otsikkoon on jälkeenpäin ilmestynyt "väitti" -sana?
Ei mennyt läpi.
George Orwell nauraa räkätti haudassaan.
Ensimmäinen asia, mikä Hommaforumilla nostettiin pöydälle oli tietysti tuo todistajanlausuntojen puuttuminen. Ihmeteltiin, että vaikka tarina julkaistiin valtakunnan päämedioissa, yksikään matkustaja ei ilmoittautunut todistajaksi. Tai että media ei edes yrittänyt kaivaa bussikuskia esiin.
Siinä vaiheessa toimittajatkin ymmärsivät vähän painaa jarrua ja lisätä verkkouutisen otsikkoon "Ricky nöyryytti" toteamuksen "Ricky väitti nöyryyttäneensä". Bussikuskin metsästys alkoi. Jonkin ajan kuluttua linja-autofirmasta ilmoitettiin kuskin löytyneen ja media julkaisi jutun helpotuksesta huokaisten. Uutisessa kerrottiin, että kyseinen kuski ei halua julkisuuteen. Kohta jutun perään ilmestyi kuitenkin lyhyt lisäys, jossa todettiin ettei yhtiö voi todentaa ilmoittautuneen olevan kyseinen bussikuski. Halllintopäällikön saama tieto oli näet peräisin nimettömästä sähköpostiviestistä. SIIS NIMETTÖMÄSTÄ SÄHKÖPOSTIVIESTISTÄ JA MEDIA JULKAISEE TÄMÄN TOTENA! Lähdekritiikin taso on vajonnut jo niin alas, että toimittaja joutuu nyrjäyttämään niskansa nähdäkseen kampelan vatsan.
Seuraava vaihe oli odotettu totaalivaikeneminen, jotta tarina alkaisi elää omaa elämäänsä totena. Eikä media ole tästä mitään kirjoittanut sen jälkeen ja Ricky-boyn naamakirjakin on kuulemma vaiennut. Epäilen, että poika on saanut ohjeet olla hiljaa.
Ricky ei muistanut mihin aikaan oli linjan 58 autossa, paitsi että se tapahtui kello 16-19 välisenä aikana. Tämän sanottiin vaikeuttavan kuskin löytämistä. Hommaforumilla opastettiin kyllä jo ystävällisesti, kuinka asia saataisiin selville. Ricky sanoi maksaneensa matkakortilla ja forumilla näytettiin oikein esimerkin avulla kädestä pitäen, kuinka kuka tahansa voi netin kautta selvittää, mihin aikaan ja missä on itse ajanut. Tämän jälkeen kuljettajan tiedot löytyisivät varmasti helposti. Vaan eipä ole näkynyt.
Onhan toki mahdollista, että hiljaisuus on osa suunnitelmaa, jossa Hommaforumin ilakointi pyritään nolaamaan. Hesari on löytänyt kuljettajan ja parikymmentä matkustajaa haastatellen heitä parhaillaan. Samalla pidetään radiohiljaisuutta ja räväytetään kohta oikein kunnolla: kuinka Hommaforum saattoi edes epäillä rehellistä nuorukaista.
Ehkä epäilyyn on syynsä. Jokainen joka on joutunut arvioimaan ihmisten luotettavuutta pärstäkertoimen perusteella, voi pelkästään kuvaa katsomalla todeta, että jos huomisen päivän koittamisesta olisi vain tuon tyypin sana, niin kyllä kaikki pitäisi saada valmiiksi tänään. Lisäbonus työpaikasta Afrikka-Eurooppa -yhdistyksessä. Miksi hitossa ne harvat tämmöiset tyypit jotka käyvät töissä, ovat duuneissa joille ei olisi mitään tarvetta ilman muita samanlaisia ja jotka mitä ilmeisimmin kustannetaan verovaroin? Ja miten hitossa voi työskennellä "tuottajana", jos suomen kielen osaaminen (kyseessä ei ilmeisesti ole mamu, vaan kahden mamun jälkeläinen) on kirjoituksista päätellen peruskoulun viidennen luokan apukoululaisen tasoa? Tai jos Ricky osaa kirjoittaa tarvittaessa kunnolla, niin sitten hän matkii gangsta-tyyliä, mikä taas ilmeisesti jollain tavalla rikastaa suomalaista kulttuuria ja suomen kieltä enemmän kuin Lönnrot ja Agricola yhteensä.
Mutta Ricky itse on sivuseikka. Oleellista on suomalaisen median totaalinen lähdekritiikittömyys, propagandansyöttöagenda ja omista virheistä vaikeneminen.
2. MM-huumaa
Ruotsi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja kansa pisti hulinaksi. Tai siis ei Ruotsin kansa, vaan Ruotsissa asuva eri uskontoa ja kansallisuutta edustava osa. Eikä tällä tarkoiteta että kyseessä olisi en finne igen, vaikka Suomen media kovasti tätä yrittikin. Kovasti on kyselty, voisiko tällaista tapahtua Suomessa ja vastaus on ollut että ei, Suomen tilanne ei vielä ole tällainen. Kerrankin oikein. Mutta tämä on vielä edessä ja varsin pian, ellei kurssia käännetä. Kuvitteleeko joku vajakki tosiaan, että Suomessa pystyttäisiin nostamaan muslimiväestön osuus viiteen prosenttiin ilman palavia autoja? Että täällä olisi laskeutunut Pyhä Henki - anteeksi, siis Allah - pään päälle ja antanut sen viisauden, jolla vältettäisiin se johon kaikkialla muualla on päädytty. Mikään määrä kotiuttamista ei riitä, mikään määrä rahaa ei riitä. Tasavertainen kohtelu ilman erityissuojelua taas ei tule kysymykseenkään eikä se varsinkaan tuottaisi sen parempia tuloksia, kylläkin rahaa palaisi vähemmän kuin autoja. Yrjö kirjoitti asiasta jo riittävän hyvin eikä minulla ainakaan toistaiseksi ole mitään lisättävää.
3. Mamuja lukioon
Luin tässä jokin aika sitten jostakin, en muista enää mistä, että maahanmuuttajia (siis ns. varsinaisia, eurooppalaisperäisethän eivät avustuksia tarvitse) yritetään saada enemmän lukioon valmistavan koulutuksen turvin. Nykyään kun heitä on lukiossa suhteettoman vähän. Valmistava koulutus maksetaan tietysti verovaroin ja nyt sitä ollaan lisäämässä. Mikäs siinä, hyvä juttuhan se olisi jos kouluja kävisivät. Mutta miksi heille annetaan enemmän resursseja kuin suomalaisille nuorille, joiden vanhemmat ovat veroillaan nämä maksaneet?
Törmäsin sitä paitsi tässä viime viikolla realismiin. Tapasin reissullani erään entisen huippuluokan kestävyysurheilijan, joka hankkii leipänsä suuren lukion opettajana. Kysäisin, että mitenkäs sinun oppilaillasi kirjoitukset menivät. Todella hyvin, oli vastaus. Kiitettäviä tuli paljon ja improbatureita vain muutama eli kaikki lukion mamut. Katsoin vähän aikaa kysymysmerkkinä. Niin no, ei nyt ihan kaikki mamut, mutta noin puolet. Niitä on tässä minun oppiaineessani paljon, se kun koetaan helpoksi ja kirjoittajia on nykyään paljon. Eikä siitä mitään tule, jos ei osaa kieltä eikä halua opiskella. Mutta jokaisella on kova hinku lääkäriksi tai jotain muuta vastaavaa.
Tarkempi selvitys paljasti sitten, että kyse oli nimenomaan "varsinaisista" mamuista, ne venäläislähtöiset kyllä pärjäsivät normaalisti. Tässä näemme todellisuuden ja teorian välisen eron. Teoriassa mamuja pitäisi saada lisää lukioon. Todellisuudessa sinne menevät jo nyt vain heistä parhaat ja hekään eivät menesty yleensä alkuunkaan. Tämä siitä huolimatta, että on valmistavaa luokkaa, ikää enemmän kuin koulutovereilla, moninkertainen tukiopetusmäärä ja erityisopetusta jopa lukiossa. Kaikki tämä on suomalaisten resursseista pois. Kuuleman mukaan "varsinaisille" pidetään tarvittaessa erillisiä kokeita, joissa on monivalintatehtävät tai saa pitää oppikirjaa mukana. Siis jos ei normaalisysteemissä pärjää. Tulokset ovat tiedossa, yksi tämän opettajan mainitsemista tapauksista teki koulun ennätyksen saamalla kaikista aineista kirjoituksissa improbaturin.
4. ... ja yleisurheilukentille
Suomen somalit suunnittelevat yleisurheilutapahtumaa. Onnea vaan. Tähän asti ollaan sentään tältä vältytty, mutta nyt epäilen että me joudumme yleisurheilussakin antamaan erityismäärärahaa omasta budjetista näihin lysteihin. Ei siinä mitään, onhan Mo Farah kova jätkä ja tietääkseni ihan hyvä tyyppikin. Samoin kuin Turun Urheiluliiton riveihinsä haalimat Lewis Korir ja Willy Rotich, joiden osanotto-oikeudesta SM-kisoihin käytiin SUL:n palstallakin vilkasta keskustelua.
Kantaa asiaan otti myös uusin Yleisurheilun Kuvalehti, jonka päätoimittaja A-P Sonninen on järkimiehiä. Raportissaan SM-maastoista hän kirjoitti: Miten heidän osanottoonsa Kenian kansalaisina SM-kisoissa ylipäänsä tulisi suhtautua? ... Yksinkertaisin tapa lopettaa jorina olisi hommata miehille Suomen Kansalaisuus. Niin on menetelty muun muassa Eduard Hämäläisen, Natalia Kilpeläisen, Frantz Krugerin sekä Wilson ja Francis Kirwan tapauksissa. ... Viisikko lunasti paikkansa suomalaisten sydämissä omalla käytöksellään ja aktiivisuudellaan. Lewis Koririlta ei ainakaan toistaiseksi tunnu samanlaista, ympäri vuoden jokapäiväisessä elämässä esiintyvää halua löytyvän. ... Asiat, joita Koririlta ja Rotichilta vaadittaisiin ovat samanlaisia kuin muillakin: pysyvä Suomessa asuminen, työ- tai opiskelupaikka ja kielikokeen hyväksytysti suorittaminen. ... Kyseessä ei ole rasismi eikä mikään muukaan ihmisoikeuksien loukkaus. ... säännöissä on paha porsaanreikä, kun näin (ulkomaalainen pääsee SM-kisoihin) pääsee käymään.
Pääkirjoituksessaan hän muistutti myös Bostonin maratonin pommi-iskusta ja huomautti, että terrorismin vaara ensi kesän Moskovan MM-kisoissa on todellinen: Terrorihyökkäys yleisurheilun MM-kilpailujen tapaiseen venäläisen kansallistunnon kohotustilaisuuteen ei ole mitenkään mahdoton ajatus, vaikka suvaitsevaisuudesta vaahtoavien suomalaispiirien mielestä niin ei tietenkään saisi ajatella. Tai ei ainakaan saisi lausua ääneen sitä tosiasiaa, että uhka tulee Kaukasian islamistien suunnalta.
Sonninen saa olla tyytyväinen, etteivät vihervasemmistolaiset yleensä ole urheilulehtien lukijakuntaa - muuten palli alkaisi heilua.
5. Päätoimittajalle kenkää
Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäinen sai potkut, joiden syyksi kerrottiin virallisesti luottamuspula. Tämä nyt voi tarkoittaa mitä tahansa kissanviiksien ja pääsiäispashan väliltä. Todelliset syyt jäävät hämärään, mutta jäämme mielenkiinnolla odottamaan mahdollista linjanmuutosta vt. päätoimittajan ja tulevan vakinaisen päätoimittajan aikana. Pentikäisen aikana jäi nimittäin sellainen vaikutelma, että lehden sisällä käytiin pientä nahistelua. Silloin tällöin uutisvirrassa oli nimittäin ihan asiallisiakin juttuja islamista ja maahanmuutosta. Jos yksi potkujen syistä oli tyytymättömyys tähän, niin Hesarilla on kohta ainakin yksi tilaaja vähemmän, kuten taannoin lehdelle palautteessani ilmoitin.
6. Mamma! Hjälp mig!
Ruotsinkielisiin kohdistetut uhkailut on nostettu valtakunnan pääuutiseksi. Fyi fan sentään. Ei se ole mies eikä mikään joka ei ole tappouhkausta saanut - persujen kansanedustajiakin uhkaillaan vähän väliä. Hiven suhteellisuudentajua. Mutta onpahan hyvä tekosyy kiinnittää huomiota vaikkapa Ruotsin pikkunahinoista tärkeämpiin asioihin ja syyttää kansallismielisiä vihan lietsomisesta. Suojelupoliisi kuitenkin epäilee vahvasti, että kaiken takana on vain yksi ihminen. Miksi tämä ei ole yksittäistapaus, kun kaikki muslimien rikokset kerran ovat?
Omalta kohdaltani voin kyllä sanoa, että suomenruotsalaiset voivat nukkua yönsä rauhassa. Puolustan heidän oikeuttaan käyttää omaa kieltään vaikka eduskunnassa, toisin kuin eräs kansanedustaja. Suomi, ruotsi, pohjoissaame, inarinsaame ja kolttasaame ovat Suomen valtakunnan kieliä ja jokaisella niitä puhuvalla on oltava oikeus käyttää omaa kieltään. Muunkieliset opetelkoot jotakin näistä. Toki Suomessa on sananvapaus ja saa esittää muitakin näkemyksiä, mutta tämä on minun ja siitä en tingi. Pakkoruotsia kyllä vastustan henkeen ja vereen, mutta ruotsinkielisten oikeutta omaan kieleensä puolustan. Ja mielelläni puhun suomenruotsalaisten kanssa ruotsia ihan omasta aloitteestani, saapahan vähän harjoitusta kun kieltä nyt jollain lailla pystyy solkkaamaan. Tosin tiukan paikan tullen pitää vaihtaa suomeen, he kun yleensä osaavat sitä paremmin kuin minä ruotsia.
7. Ihan aikuisten oikeesti, ota tästä hyvät vakuudet!
Kreikan Suomelle antamat vakuudet paljastuivat olemattomiksi. Syytettyjen penkille - jos sellainen tässä konsensuksessa olisi - joutuisi valtionvarattomuusministeri Jutta Urpilainen. Mutta pitäähän Juttaa ymmärtää - ei hän ole ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään suomalaisnainen, joka uskoo kreikkalaismiestä tämän vakuutellessa ummet ja lammet täyttä höttöä.
torstai 30. toukokuuta 2013
lauantai 25. toukokuuta 2013
Sivallus CCLXI
Häviäminen ei ole mikään häpeä, luovuttaminen on.
Jokaisessa kilpailussa joku sijoittuu aina väistämättä viimeiseksi, vaikka jokainen yrittäisi parhaansa. Keskeyttäneitä ei välttämättä tarvitse olla yhtään, koska se on aina oma valinta.
Jokaisessa kilpailussa joku sijoittuu aina väistämättä viimeiseksi, vaikka jokainen yrittäisi parhaansa. Keskeyttäneitä ei välttämättä tarvitse olla yhtään, koska se on aina oma valinta.
perjantai 24. toukokuuta 2013
Kenraaliparaati
Kirjoitin taannoin viikkojutun toisen maailmansodan erikoisista saksalaiskenraaleista. Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa ylipäätään kenraaleista, mutta saksalaisista pomppi outouksia silmille siihen tahtiin, että päätin jättää muut rauhaan toistaiseksi. Lupasin tuolloin, että saatan palata aiheeseen myöhemmin. Tässä paluu, toisen maailmansodan muut erikoiset kenraalit.
10. Espanjalaiskenraali
Enrique Líster oli kova kommunisti, ammatiltaan kivimies (siis Aarne Saarisen kollega kahdellakin tavalla). Sekaannuttuaan Espanjassa vallankumoukselliseen toimintaan hän joutui pakenemaan Kuubaan, jossa oli asunut jo aiemmin. Siellä hän osallistui vallankumousyritykseen ja epäonnistumisen jälkeen pakeni Neuvostoliittoon, jossa sai sotilaskoulutusta. Espanjan sisällissodassa hän oli tasavaltalaisten divisioonankomentaja. Francon voiton jälkeen Líster pakeni jälleen Neuvostoliittoon, jossa hän liittyi puna-armeijaan. Toisessa maailmansodassa hän oli puna-armeijan kenraalina mm. Leningradin rintamalla. Sodan jälkeen hänestä tuli myös Jugoslavian armeijan kenraali - mies oli siis kenraalina kolmen maan armeijassa. Líster palasi Espanjaan 1977 Francon ajan päätyttyä ja kuoli 87-vuotiaana 1994. Hän ei kuitenkaan ole ainoa toisessa maailmansodassa taistellut espanjalaiskenraali - saksalaisten riveissä taistellutta vapaaehtoista Sinistä divisioonaa komensi vuorollaan useampikin espanjalaiskenraali, kuuluisimpana Emilio Esteban Infantes.
9. Huonosti ajoitettu eläke
Norjassa kenraalien eläkeikä oli 65 vuotta. Puolustusvoimien komentajan kohdalla asiasta voitiin kuitenkin poiketa 68 ikävuoteen asti. Kenraalimajuri Kristian Laake oli toiminut komentajana vuodesta 1931 lähtien ja hänen odotettiin jäävän eläkkeelle pian 65 vuotta täytettyään. Laake oli syntynyt 9.4.1875. Merkkipäiväänsä hän vietti matkoilla maatilallaan Strömmenissä, 20 kilometrin päässä Oslosta. Myöhään edellisiltana hän sai tiedon vieraista aluksista Norjan aluevesillä. Seuraavana aamuna saksalaiset hyökkäsivät. Laake oli päättämätön, johtosuhteet olivat sekaisin, kukaan ei tiennyt oliko liikekannallepano määrätty ja jos oli, missä laajuudessa. Lisäksi natsimielinen ex-puolustusministeri Quisling puuhasi omaa vallankaappaustaan eikä hänen toimiinsa puututtu riittävällä pontevuudella. Kaksi päivää myöhemmin Laake erosi tehtävästään, mutta vahinko oli jo tapahtunut eikä seuraajaksi nimitetyllä Otto Rugella enää ollut paljonkaan toimintaedellytyksiä.
8. Loikkarikenraali
Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon Andrei Vlasov oli vasta 39-vuotias kenraalimajuri, jota pidettiin puna-armeijan nousevana tähtenä. Pian hyökkäyksen alettua hänen komentamansa armeijakunta valtasi Przemyslin kaupungin takaisin saksalaisilta ja onnistui pitämään sitä hallussaan vielä useita päiviä. Pian kenraaliluutnantiksi ylennetty Vlasov oli armeijankomentajana Kiovan taistelussa ja Moskovan puolustuksessa. Kesällä 1942 Vlasovin komentama armeija jäi saarroksiin ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta paeta lentokoneella. Vlasov kuitenkin kieltäytyi ja piileskeli miehitetyllä alueella, kunnes jäi vangiksi.
Vankeudessa Vlasov kääntyi saksalaisten puolelle ja muodosti vapaaehtoisen vallankumousarmeijan sotavangeista. Venäjän vapautusarmeija paisui armeijakunnan suuruiseksi, mutta sodan päätyttyä miehiä odotti kova kohtalo. Huonotuuriset joutuivat gulagiin pariksikymmeneksi vuodeksi, parempionniset hirtettiin ja ammuttiin heti. Jälkimmäiseen joukkoon kuului myös Vlasov itse, joka päätyi kaulakiikkuun elokuussa 1946.
Neuvostoliiton historiankirjoitus vaikeni loikkareista lähes täysin. Tämä tuotti tiettyjä hankaluuksia. Esimerkiksi teossarjassa Toinen maailmansota I-VI (osa II, sivu 16) mainitaan huvittava yksityiskohta neuvostoteoksesta Suuren isänmaallisen sodan historia. Moskovan taisteluun osallistuneista 13 venäläisarmeijasta 12 komentajan nimi mainitaan, mutta 20. armeijan kohdalla puhutaan ”joukoista, joiden esikuntapäällikkönä oli kenraali Sandalov”. Vlasovin komentamaan armeijaan piti siis viitata hänen esikuntapäällikkönsä kautta. Marsalkka Zukovin muistelmissa esikuntapäällikköä ylistetään niin ikään vuolaasti, mutta Vlasov mainitaan ensimmäisen kerran vasta kirjan lopussa, jossa kerrotaan hänen jääneen kiinni ja tulleen teloitetuksi.
7. Italialainen sotarikollinen
Kenraali Mario Roattalla oli toisen maailmansodan syttyessä italialaisupseeriksi vakuuttava ansioluettelo: hän oli ollut kahdessa suuressa taistelussa komentajana ja voittanut niistä toisen. Espanjan sisällissodassa Malagan taistelu päättyi kansallisten voittoon, mutta Guadalajarassa tuli takkiin. Selityksen löytää helposti siitä, että Malagassa tasavaltalaisilla oli vähemmän joukkoja kuin kansallisten riveissä ei-italialaisia, italialaisia kansallisten riveissä oli selvästi vähemmän. Guadalajarassa taas tasavaltalaisia oli niukasti enemmän kuin ei-italialaisia, eikä siinä paljon auttanut että italialaisia oli melkein kaksi kertaa niin paljon kuin vihollisia.
Joka tapauksessa Roattan ura oli nousukiidossa ja saksalaisten miehitettyä Jugoslavian (jouduttuaan auttamaan Kreikassa turpiinsa saavia italiaanoja, kuinkas muuten) Roatta lähetettiin sinne pitämään siviiliväestö kurissa ja Mussolinin nuhteessa. Roatta ryhtyikin reippaisiin toimenpiteisiin massateloituksin, keskitysleirein, panttivangein ja kylien tuhoamisineen. Tämän jälkeen hänet lähetettiin Roomaan johtamaan kaupungin puolustusta saksalaisia vastaan Italian vaihdettua kätevästi puolta. Maansa parhaita sotilasperinteitä noudattaen Roatta ehti paeta ennen vangiksi joutumistaan.
Sodan jälkeen Roattaa vaadittiin sotarikostuomioistuimeen, lähinnä Jugoslavian halusta. Italiassa ei kuitenkaan järjestetty mitään Nürnbergin oikeudenkäynteihin vastaavaa, koska monet korkeat johtajat - lähinnä marsalkka Pietro Badoglio - olisivat joutuneet syytettyjen penkille ja heidät nähtiin kommunismin vastavoimana. Roatta katsoi kuitenkin parhaaksi viettää loppuelämänsä maanpaossa Espanjassa, koska hän oli saanut Italiassa tuomion murhista ja pelkuruudesta Rooman puolustamisessa.
6. Monty
Sotamarsalkka Bernard Montgomeryn ura tunnetaan sen verran hyvin, että sitä ei kannata kertailla. Sen sijaan luettelona muutamia erikoisia yksityiskohtia erikoisesta miehestä.
Montyn isä oli pappi, joka oli jo 40-vuotias tulevan marsalkan syntyessä.
Pikkulapsena Monty asui Australiassa, koska isä oli nimitetty Tasmanian piispaksi.
Perhe oli onneton ja Monty kielsi poikaansa olemasta missään tekemisissä isänäitinsä kanssa eikä osallistunut tämän hautajaisiin 1949.
Monty jäi lyhytkasvuiseksi. Oikea pituus tuntuu olevan suorastaan sotasalaisuus. Lukuisista kuvista on päätelty hänen olleen pituudeltaan noin 165-senttinen.
Monty oli ensimmäinen Britannian armeijan kenraali, joka käytti tavallista kenttäpukua.
Monty pysyi pitkään poikamiehenä ja meni naimisiin vasta 40-vuotiaana. Avioliitosta syntyi yksi poika.
Vaimo oli sotaleski ja kahden vanhemman pojan äiti, jonka 1915 Gallipolissa kaatunut ensimmäinen aviomies Oswald Carver oli kahdeksikkosoudun olympiapronssimitalisti.
Vaimoa pisti hyönteinen 1937. Haava tulehtui ja Montyn puoliso kuoli verenmyrkytykseen, jättäen Montyn leskeksi ja alle kymmenvuotiaan pojan yksinhuoltajaksi.
Monty eli askeettista elämää. Kun Englannissa paheksuttiin sitä, että hän nautti Afrikassa päivällisen vangiksi jääneen saksalaiskenraali von Thoman kanssa, Churchill totesi: Minäkin olen syönyt Montgomeryn luona päivällistä. Säälin von Thoma -parkaa.
Montyn askeettinen elämäntyyli ei välttämättä ollut oma valinta, vaan absolutismi ja tupakoimattomuus olivat ainakin osaksi seurausta ensimmäisessä maailmansodassa saatujen sisäisten vammojen seurausta.
Eräs lontoolainen teatteri veti yleisöä lupaamalla Montyn esittäytyvän näytösten jälkeen. Kyseessä oli hänen kaksoisolentonsa M. E. Clifton James, jonka tiedusteluosasto värväsi esittämään Montya vihollisen hämäämiseksi. Toistakymmentä vuotta myöhemmin James näytteli tapahtumiin perustuvassa elokuvassa sekä Montya että itseään.
Sodan jälkeen Montgomery istui lordina parlamentin ylähuoneessa tyylinsä säilyttäen. Kerran hän nousi paikaltaan kesken istunnon ja pyysi vierustoveriltaan tietä, koska "sain juuri sepelvaltimotukoksen". Näin todellakin tapahtui.
5. Takalinjojen kenraali
West Pointin kadettikoulu, varmin tie menestykseen Yhdysvaltain armeijassa, sai riveihinsä lahjakkaan kansasilaisopiskelijan 1911. Siellä hän menestyi sekä amerikkalaisessa jalkapallossa että opinnoissaan, jotka päättyivät 1915. Valmistumisen jälkeen hän palveli jalkaväen upseerina, mutta ryhtyi kehittämään uutta aselajia, panssarivaunuja heti niiden ilmestyttyä sotanäyttämölle. Yhdysvaltain liityttyä sotaan 1917 häntä pidettiin liian arvokkaana miehenä rintamalle tietojensa takia, joten hän jatkoi panssariaseen kehittelyä. Lopulta tuli määräys pakata tankit Eurooppaan suuntaavaan laivaan. Lähtöpäiväksi määrättiin 18.11.1918. Rauha tuli tasan viikkoa aiemmin, joten lähtö peruuntui. Sodan jälkeen USA:n armeija osallistui moniin pikkukahakoihin ympäri maailmaa, mutta miehemme pysyi mantereella toisarvoisissa tehtävissä. Ura polki paikallaan, 16 vuotta majurin arvossa. 1935 hänet lähetettiin Filippiineille, mutta kapinaliike oli siellä jo rauhoittunut eikä taistelukokemusta tullut. Ylennyksiä kylläkin, Pearl Harbourin aikaan hän oli jo prikaatikenraali. Ehti kylläkin Filippiineiltä pois jo 1939, joten japanilaisten hyökkäyksestäkään ei tullut kokemuksia. Sodan sytyttyä taitavalla miehellä oli käyttöä, etenkin kun suhdetoimintakyvyt olivat huippuluokkaa. Ylennystahti oli ennennäkemätön; everstiksi hänet oli ylennetty maaliskuussa 1941, yhden tähden kenraaliksi syyskuussa 1941, toinen tähti seurasi maaliskuussa 1942, kolmas heinäkuussa 1942 ja neljäs helmikuussa 1943. Vajaassa kahdessa vuodessa everstiluutnantista neljän tähden kenraaliksi - ilman että olisi käynyt tykinkantaman päässä rintamalta koko uran aikana. Mutta Dwight D. Eisenhowerilla oli kyky nähdä aina oleellinen ja taito nimittää oikeat alaiset oikeisiin tehtäviin, niinpä hänestä tuli Euroopan sotanäyttämön ylipäällikkö. Viidennen tähtensä Eisenhower sai joulukuussa 1944. Hän lienee merkittävin sotapäällikkö, jolta puuttuu henkilökohtainen taistelukokemus kokonaan.
4. Liian korkealle ylennyt
Japani miehitti Korean 1905. Toisessa maailmansodassa melkoinen osa korealaisista asevelvollisista pakotettiin palvelemaan Japanin armeijassa. Jossain määrin epäluotettavina heitä käytettiin pääosin toissijaisissa tehtävissä, kuten vankileirien vartijoina. Jotkut korealaiset ylenivät yllättävän korkealle keisarillisessa armeijassa, kenraalin arvoon asti pääsi kolme. Hong Sa-ik valmistui Japanin armeijan upseeriksi 1914. Painostuksesta huolimatta hän kieltäytyi japanilaistamasta nimeään ja eteni silti nopeasti kyvykkyytensä ansiosta. Hän oli mukana Kiinan taisteluissa ja yleni toisen maailmansodan alussa kenraalimajuriksi. Vuodesta 1944 alkaen Hong oli kenraaliluutnantti ja Filippiinien sotavankileirien ylin komentaja, tehtävä joka osoittautui hänelle kohtalokkaaksi. Sodan jälkeen Hong joutui syytettyjen penkille sotavankeihin kohdistuneista rikoksista, todettiin syylliseksi ja hirtettiin. Hongin epäonni oli edetä liian korkealle, sillä Etelä-Korean itsenäistyttyä lähes kaikki armeijan korkeimmat upseerit ja Korean sodan komentajat olivat Japanin armeijan kouluttamia alempia upseereita (Chung Il-kwon, edelleen elossa oleva Paik Sun-yup, jopa pitkäaikainen presidentti Park Chung-hee.
3. Kuivan maan amiraali
Itävalta ja Unkari ovat molemmat sisämaavaltioita. Kaksoismonarkian aikana Itävalta-Unkarilla oli kuitenkin pieni siivu Adrianmeren rannikkoa ja luonnollisesti myös laivasto. Unkarilainen Miklós Horthy astui maan laivastoakatemian riveihin 14-vuotiaana 1882. Upseeriuran ohella hän toimi diplomaatin tehtävissä. Ensimmäisessä maailmansodassa Horthy oli taistelulaivan kapteenina ja yleni amiraaliksi. Sodassa kävi sitten kuten kävi ja Itävalta-Unkari päätyi historian romukoppaan. Unkarista tuli sisämaavaltio, mutta levottomuuksien pyörteissä amiraali Horthy komensi sotavoimia ja päätyi kommunistien kukistuttua valtionhoitajaksi. Hän oli Unkarin de facto johtaja aina vuoteen 1944 asti - todellinen kuivan maan amiraali. Aluksi Unkari tuki Saksaa ja maan armeija taisteli itärintamalla. Sodan lopussa saksalaiset miehittivät maan ja Horthy joutui eroamaan tehtävästään, mutta säilytti henkensä. Hän kuoli maanpaossa Portugalissa 1957.
2. Tsaarin eversti
Kasakkasukuinen Boris Saposnikov liittyi keisarillisen Venäjän armeijaan 1901 ja valmistui ennen ensimmäistä maailmansotaa yleisesikuntaupseeriksi. Sodassa hän yleni everstiksi ja rykmentinkomentajaksi. Punaisen vallankumouksen melskeissä 1918 Saposnikov liittyi kommunisteihin. Yhtenä harvoista muodollisen upseerikoulutuksen saaneista puna-armeijan komentajista hän oli kullan arvoinen bolsevikeille. Sodan jälkeen Saposnikovin ura eteni nopeasti. Hän oli Stalinin luottomies, kiitos epäpoliittisuutensa ja taustansa. Stalinin ei tarvinnut pelätä hänen poliittisia intohimojaan, toisin kuin esimerkiksi ainoastaan luutnantiksi tsaarin aikana edenneen Tuhatsevskin. Saposnikov laati taistelusuunnitelman talvisotaa varten, mutta onneksi Vorosilov ammattitaidottomuuden tuomalla varmuudella piti sitä ylimitoitettuna. Saksalaisten hyökättyä Neuvostoliittoon Saposnikov palasi yleisesikunnan päälliköksi. Hänet siirrettiin syrjään merkittävistä tehtävistä heikon terveyden vuoksi sotilasakatemian johtajaksi. Entinen tsaarin armeijan eversti, Neuvostoliiton marsalkka, koulutti neuvostoarmeijan tulevaa johtoa kuolemaansa maaliskuuhun 1945 asti.
1. @£$%&#!
George S. Patton oli nuorena upseerina innokas urheilija ja sijoittui Tukholman olympialaisten nykyaikaisessa viisiottelussa viidenneksi. Noloa asiassa oli se, että pistooliammunta oli Pattonin huonoin laji. Tosin mies osoitti periaatteensa jo tuolloin, hän näet ampui 38-kaliiberisella muiden paukutellessa vain kakskakkosilla. Pattonin myöhempi ura on sen verran tunnettu ja Oscar-palkitun elokuvan veroisesti dokumentoitu, että tähän listaan pääsyksi perusteluna esitetään hänen joukoilleen ennen Normandian maihinnousua pitämänsä puhe vapaasti suomennettuna (en muista nähneeni suomennosta missään):
Miehet, kaikki tämä soopa jota kuulette siitä että Amerikka ei tahdo taistella, tahtoo pysyä poissa sodasta, on pelkkää hevonpaskaa. Amerikkalaiset rakastavat taistelua. Kaikki tosiamerikkalaiset rakastavat taistelun särmää ja yhteenottoa. Kun olitte lapsia, kaikki te ihailitte parasta ampujaa, nopeinta juoksijaa, ammattilaispalloilijoita ja kovimpia nyrkkeilijöitä. Amerikkalaiset rakastavat voittajia eivätkä siedä häviäjiä. Amerikkalaiset pelaavat aina voittaakseen. Siksi amerikkalaiset eivät ole koskaan hävinneet eivätkä koskaan häviä sotaa. Koko häviämisen ajatus on iljetys amerikkalaisille. Taistelu on merkittävimpiä kilpailuja, joihin mies voi ottaa osaa. Se tuo esiin kaiken parhaan ja poistaa kaiken turhan.
Te kaikki ette kuole. Vain kaksi prosenttia täällä olevista kuolee taistelussa. Jokainen mies pelkää tulikasteessaan. Jos hän muuta väittää, hän on kirottu valehtelija. Mutta todellinen sankari on se, joka taistelee vaikka pelkää. Jotkut miehet voivat selvitä pelosta tulen alla minuutissa, joiltakin menee tunti, joiltakin päiviä. Mutta todellinen mies ei koskaan anna kuolemanpelon ylittää kunniaansa, velvollisuuttaan isänmaalleen ja sisäistä miehuuttaan.
Koko armeijauranne ajan te miehet olette purnanneet "kananpaskaharjoittelusta". Tällä kaikella on ollut tarkoituksensa - varmistaa että tottelette välittömästi määräyksiä ja pysytte valppaina. Tämä täytyy istuttaa jokaiseen sotilaaseen. En välitä vittujakaan miehestä, joka ei ole koko ajan varpaillaan. Mutta harjoitus on tehnyt teistä kaikista veteraaneja. Te olette valmiita! Miehen täytyy olla varuillaan koko ajan, jos hän haluaa jatkaa hengittämistä. Jos ei, joku sakemanniäpärä livahtaa hänen taakseen ja pieksee hänet kuoliaaksi vaikka paskalla täytetyllä sukalla. Sisiliassa on neljäsataa siististi merkittyä hautaa, koska yksi mies nukahti työssään - mutta ne ovat saksalaisten hautoja, koska me nappasimme sen nukkuvan kusipään ennen kuin hänen upseerinsa.
Armeija on joukkue. Se elää, syö, nukkuu ja taistelee joukkueena. Yksittäissankaritarinat ovat hevonpaskaa. Ne ylimieliset paskiaiset jotka kirjoittavat lehtiin eivät tiedä todellisesta taistelusta yhtään enempää kuin tietävät nussimisesta. Ja meillä on paras joukkue - meillä on hienoin ruoka ja varustelu, paras henki ja parhaat miehet maailmassa. Luojan tähden, minä tosiaankin säälin niitä paskiasparkoja joita vastaan olemme matkalla.
Kaikki todelliset sankarit eivät ole jännityskirjojen taistelijoita. Jokaisella yksittäisellä miehellä on elintärkeä rooli. Joten älä ikinä luovuta. Älä ikinä ajattele että työsi on merkityksetön. Mitä jos jokainen kuormurikuski päättäisi että hän ei pitäisikään kranaattien vihellyksestä, muuttuisi keltaiseksi ja hyppäisi vaakasuoraksi ojaan? Ei, luojan kiitos, amerikkalaiset eivät toimi noin. Jokainen mies tekee hommansa. Jokainen mies on tärkeä. Huoltojoukkoja tarvitaan toimittamaan aseita, varusmestarin on toimitettava ruokaa ja vaatteita meille koska me olemme menossa paikkaan jossa ei ole paljon ryöstettävää. Joka mies messissä, jopa se joka keittää veden estääkseen meitä saamasta paskatautia, jokaisella on hommansa.
Jokaisen miehen on ajateltava ei ainoastaan itseään, vaan myös vieressä taistelevaa kaveriaan. Me emme halua mitään pelkureita armeijaan. Ne pitäisi tappaa kuin kärpäset. Jos ei, he palaavat kotiin sodan jälkeen, vitun pelkurit, ja siittävät lisää pelkureita. Urheat miehet siittävät lisää urheita miehiä. Tappakaa vitun pelkurit ja meillä on urheiden miesten kansakunta.
Yksi rohkeimmista miehistä joita näin Afrikan sotaretken aikana oli puhelinpylväässä keskellä tulimyrskyä kun etenimme kohti Tunisia. Pysähdyin ja kysyin mitä helvettiä hän siellä ylhäällä teki. Hän vastasi 'Korjaan johtoa, sir.' 'Eikö siellä ylhäällä ole juuri nyt hieman epäterveellistä', kysyin. 'Kyllä sir, mutta tämä perkeleen johto on korjattava.' Kysyin: 'Eivätkö nuo tietä tulittavat lentokoneet häiritse?' Ja hän vastasi: 'Ei sir, mutta te totta helvetissä häiritsette.' Siinä oli tosi sotilas. Tosi mies. Mies joka oli omisti kaiken velvollisuudelleen, todennäköisyyksistä välittämättä, viis siitä kuinka merkityksettömältä velvollisuus sillä hetkellä vaikutti.
Ja teidän olisi pitänyt nähdä kuorma-autot Gabèsin tiellä. Kuskit olivat uskomattomia. Kaikki päivät ja yöt autot ryömivät pitkin noita vitun surkeita teitä, koskaan pysähtymättä, koskaan poikkeamatta reitiltään vaikka kranaatit räjähtelivät niiden ympärillä. Monet ajoivat yli 40 tuntia yhtä soittoa. Me selvisimme, kiitos vanhan kunnon amerikkalaisen sitkeyden. He eivät olleet etulinjan taistelijoita. Mutta he olivat sotilaita, joilla oli työ tehtävänä. He olivat osa joukkuetta. Ilman heitä olisimme hävinneet taistelun.
Varmasti, me kaikki haluamme mennä kotiin. Me haluamme että sota loppuu. Mutta sotaa ei voiteta lojumalla. Nopein tapa lopettaa se on napata sen aloittaneet paskiaset. Totta helvetissä me haluamme mennä ja selvittää tämän paskan, ja sitten napata nuo kusipääjapsit. Mitä nopeammin ne piiskataan, sitä nopeammin me menemme kotiin. Lyhin tie kotiin kulkee Berliinin ja Tokion kautta. Joten pitäkää liikettä yllä. Ja kun pääsemme Berliiniin, aion henkilökohtaisesti ampua sen Hitlerin huoranpenikan.
Kun mies lojuu kranaattikuopassa, jos hän vain pysyy siellä kaiken päivää, sakemanni nappaa hänet lopulta. Paskat siitä. Minun mieheni eivät kaiva poteroita. Poterot vain hidastavat hyökkäystä. Pysykää liikkeessä. Me voitamme tämän sodan, mutta me voitamme sen vain taistelemalla ja näyttämällä sakemanneille, että meillä on enemmän sitkeyttä kuin heillä on tai heillä ikinä tulee olemaan. Me emme ainoastaan ammu niitä paskiaisia, me revimme niiltä suolet pihalle ja rasvaamme niillä tankkiemme telaketjut. Me murhaamme ne surkeat kyrvänimijähunnit litran-vitun-mitalla.
Jotkut teistä miehistä miettii jänistättekö te tulen alla vai ette. Älkää huolehtiko. Voin vakuuttaa että te kaikki teette velvollisuutenne. Sota on veristä bisnestä, tappamisen bisnestä. Natsit ovat vihollisia. Hyökätkää heidän kimppunsa, vuodattakaa heidän verensä tai he vuodattavat teidän. Ampukaa niitä suolille. Repikää vatsat auki. Kun kranaatit iskevät ympärillenne ja pyyhitte mullan naamaltanne vain tajutaksenne, että se ei ollut multaa vaan entisen parhaan kaverinne verta ja suolia, tiedätte mitä teidän täytyy tehdä.
Tulee esiintymään valituksia, että me puristamme teistä liikaa. En välitä niistä paskaakaan. Uskon että unssi hikeä säästää gallonan verta. Mitä kovempaa painamme, sitä enemmän sakuja tapamme. Kovempi paine tarkoittaa vähemmän uhreja. Haluan teidän kaikkien muistavan sen. Minun mieheni eivät antaudu. En tahdo kuulla ainoankaan komennossani olevan sotilaan jääneen vangiksi ellei hän ole haavoittunut. Vaikka olisi haavoittunut, voi yhä taistella. Tämä ei ole hevonpaskaa. Haluan samanlaisia miehiä kuin se eräs luutnantti Libyassa, Luger rintaansa vasten painettuna, sivalsi aseen syrjään kädellään, irroitti kypäränsä toisellaan ja hakkasi sillä paskat pihalle sakemannista. Sitten hän nappasi aseen ja tappoi toisen saksalaisen. Kaikki tämä vaikka hänellä oli luoti keuhkoissaan. Siinä vasta tosi mies!
Älkää unohtako että ette tiedä että minä olen täällä. Tästä ei saa sanoa sanaakaan kirjeissä. Maailman ei pidä tietää mitä helvettiä minulle on tehty. Minun ei pitäisi olla tämän armeijan komentaja. Minun ei pitäisi olla edes olla Englannissa. Antakaa ensimmäisten tästä tietävien paskiasten olla saksalaisia. Jonain päivänä, haluan heidän nousevan ylös kusesta märille jaloilleen ja huutavan 'Ach! Se on kirottu Kolmas Armeija ja se perkeleen Patton taas!
Sitten on olemassa yksi asia jonka te miehet pystytte sanomaan kunhan tämä sota on ohi ja palaatte kotiin. Kolmekymmentä vuotta tästä hetkestä alkaen kun te istutte takan ääressä pojanpoikanne polvellanne ja hän kysyy: 'Mitä sinä teit siinä suuressa Toisessa Maailmansodassa?' Teidän ei tarvitse yskäistä ja sanoa 'No, isoisäsi lapioi paskaa Louisianassa.' Ei, te voitte katsoa häntä suoraan silmiin ja sanoa: 'Poika, isoisäsi ratsasti mahtavassa Kolmannessa Armeijassa yhdessä George Patton-pirulaisen kanssa!
10. Espanjalaiskenraali
Enrique Líster oli kova kommunisti, ammatiltaan kivimies (siis Aarne Saarisen kollega kahdellakin tavalla). Sekaannuttuaan Espanjassa vallankumoukselliseen toimintaan hän joutui pakenemaan Kuubaan, jossa oli asunut jo aiemmin. Siellä hän osallistui vallankumousyritykseen ja epäonnistumisen jälkeen pakeni Neuvostoliittoon, jossa sai sotilaskoulutusta. Espanjan sisällissodassa hän oli tasavaltalaisten divisioonankomentaja. Francon voiton jälkeen Líster pakeni jälleen Neuvostoliittoon, jossa hän liittyi puna-armeijaan. Toisessa maailmansodassa hän oli puna-armeijan kenraalina mm. Leningradin rintamalla. Sodan jälkeen hänestä tuli myös Jugoslavian armeijan kenraali - mies oli siis kenraalina kolmen maan armeijassa. Líster palasi Espanjaan 1977 Francon ajan päätyttyä ja kuoli 87-vuotiaana 1994. Hän ei kuitenkaan ole ainoa toisessa maailmansodassa taistellut espanjalaiskenraali - saksalaisten riveissä taistellutta vapaaehtoista Sinistä divisioonaa komensi vuorollaan useampikin espanjalaiskenraali, kuuluisimpana Emilio Esteban Infantes.
9. Huonosti ajoitettu eläke
Norjassa kenraalien eläkeikä oli 65 vuotta. Puolustusvoimien komentajan kohdalla asiasta voitiin kuitenkin poiketa 68 ikävuoteen asti. Kenraalimajuri Kristian Laake oli toiminut komentajana vuodesta 1931 lähtien ja hänen odotettiin jäävän eläkkeelle pian 65 vuotta täytettyään. Laake oli syntynyt 9.4.1875. Merkkipäiväänsä hän vietti matkoilla maatilallaan Strömmenissä, 20 kilometrin päässä Oslosta. Myöhään edellisiltana hän sai tiedon vieraista aluksista Norjan aluevesillä. Seuraavana aamuna saksalaiset hyökkäsivät. Laake oli päättämätön, johtosuhteet olivat sekaisin, kukaan ei tiennyt oliko liikekannallepano määrätty ja jos oli, missä laajuudessa. Lisäksi natsimielinen ex-puolustusministeri Quisling puuhasi omaa vallankaappaustaan eikä hänen toimiinsa puututtu riittävällä pontevuudella. Kaksi päivää myöhemmin Laake erosi tehtävästään, mutta vahinko oli jo tapahtunut eikä seuraajaksi nimitetyllä Otto Rugella enää ollut paljonkaan toimintaedellytyksiä.
8. Loikkarikenraali
Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon Andrei Vlasov oli vasta 39-vuotias kenraalimajuri, jota pidettiin puna-armeijan nousevana tähtenä. Pian hyökkäyksen alettua hänen komentamansa armeijakunta valtasi Przemyslin kaupungin takaisin saksalaisilta ja onnistui pitämään sitä hallussaan vielä useita päiviä. Pian kenraaliluutnantiksi ylennetty Vlasov oli armeijankomentajana Kiovan taistelussa ja Moskovan puolustuksessa. Kesällä 1942 Vlasovin komentama armeija jäi saarroksiin ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta paeta lentokoneella. Vlasov kuitenkin kieltäytyi ja piileskeli miehitetyllä alueella, kunnes jäi vangiksi.
Vankeudessa Vlasov kääntyi saksalaisten puolelle ja muodosti vapaaehtoisen vallankumousarmeijan sotavangeista. Venäjän vapautusarmeija paisui armeijakunnan suuruiseksi, mutta sodan päätyttyä miehiä odotti kova kohtalo. Huonotuuriset joutuivat gulagiin pariksikymmeneksi vuodeksi, parempionniset hirtettiin ja ammuttiin heti. Jälkimmäiseen joukkoon kuului myös Vlasov itse, joka päätyi kaulakiikkuun elokuussa 1946.
Neuvostoliiton historiankirjoitus vaikeni loikkareista lähes täysin. Tämä tuotti tiettyjä hankaluuksia. Esimerkiksi teossarjassa Toinen maailmansota I-VI (osa II, sivu 16) mainitaan huvittava yksityiskohta neuvostoteoksesta Suuren isänmaallisen sodan historia. Moskovan taisteluun osallistuneista 13 venäläisarmeijasta 12 komentajan nimi mainitaan, mutta 20. armeijan kohdalla puhutaan ”joukoista, joiden esikuntapäällikkönä oli kenraali Sandalov”. Vlasovin komentamaan armeijaan piti siis viitata hänen esikuntapäällikkönsä kautta. Marsalkka Zukovin muistelmissa esikuntapäällikköä ylistetään niin ikään vuolaasti, mutta Vlasov mainitaan ensimmäisen kerran vasta kirjan lopussa, jossa kerrotaan hänen jääneen kiinni ja tulleen teloitetuksi.
7. Italialainen sotarikollinen
Kenraali Mario Roattalla oli toisen maailmansodan syttyessä italialaisupseeriksi vakuuttava ansioluettelo: hän oli ollut kahdessa suuressa taistelussa komentajana ja voittanut niistä toisen. Espanjan sisällissodassa Malagan taistelu päättyi kansallisten voittoon, mutta Guadalajarassa tuli takkiin. Selityksen löytää helposti siitä, että Malagassa tasavaltalaisilla oli vähemmän joukkoja kuin kansallisten riveissä ei-italialaisia, italialaisia kansallisten riveissä oli selvästi vähemmän. Guadalajarassa taas tasavaltalaisia oli niukasti enemmän kuin ei-italialaisia, eikä siinä paljon auttanut että italialaisia oli melkein kaksi kertaa niin paljon kuin vihollisia.
Joka tapauksessa Roattan ura oli nousukiidossa ja saksalaisten miehitettyä Jugoslavian (jouduttuaan auttamaan Kreikassa turpiinsa saavia italiaanoja, kuinkas muuten) Roatta lähetettiin sinne pitämään siviiliväestö kurissa ja Mussolinin nuhteessa. Roatta ryhtyikin reippaisiin toimenpiteisiin massateloituksin, keskitysleirein, panttivangein ja kylien tuhoamisineen. Tämän jälkeen hänet lähetettiin Roomaan johtamaan kaupungin puolustusta saksalaisia vastaan Italian vaihdettua kätevästi puolta. Maansa parhaita sotilasperinteitä noudattaen Roatta ehti paeta ennen vangiksi joutumistaan.
Sodan jälkeen Roattaa vaadittiin sotarikostuomioistuimeen, lähinnä Jugoslavian halusta. Italiassa ei kuitenkaan järjestetty mitään Nürnbergin oikeudenkäynteihin vastaavaa, koska monet korkeat johtajat - lähinnä marsalkka Pietro Badoglio - olisivat joutuneet syytettyjen penkille ja heidät nähtiin kommunismin vastavoimana. Roatta katsoi kuitenkin parhaaksi viettää loppuelämänsä maanpaossa Espanjassa, koska hän oli saanut Italiassa tuomion murhista ja pelkuruudesta Rooman puolustamisessa.
6. Monty
Sotamarsalkka Bernard Montgomeryn ura tunnetaan sen verran hyvin, että sitä ei kannata kertailla. Sen sijaan luettelona muutamia erikoisia yksityiskohtia erikoisesta miehestä.
Montyn isä oli pappi, joka oli jo 40-vuotias tulevan marsalkan syntyessä.
Pikkulapsena Monty asui Australiassa, koska isä oli nimitetty Tasmanian piispaksi.
Perhe oli onneton ja Monty kielsi poikaansa olemasta missään tekemisissä isänäitinsä kanssa eikä osallistunut tämän hautajaisiin 1949.
Monty jäi lyhytkasvuiseksi. Oikea pituus tuntuu olevan suorastaan sotasalaisuus. Lukuisista kuvista on päätelty hänen olleen pituudeltaan noin 165-senttinen.
Monty oli ensimmäinen Britannian armeijan kenraali, joka käytti tavallista kenttäpukua.
Monty pysyi pitkään poikamiehenä ja meni naimisiin vasta 40-vuotiaana. Avioliitosta syntyi yksi poika.
Vaimo oli sotaleski ja kahden vanhemman pojan äiti, jonka 1915 Gallipolissa kaatunut ensimmäinen aviomies Oswald Carver oli kahdeksikkosoudun olympiapronssimitalisti.
Vaimoa pisti hyönteinen 1937. Haava tulehtui ja Montyn puoliso kuoli verenmyrkytykseen, jättäen Montyn leskeksi ja alle kymmenvuotiaan pojan yksinhuoltajaksi.
Monty eli askeettista elämää. Kun Englannissa paheksuttiin sitä, että hän nautti Afrikassa päivällisen vangiksi jääneen saksalaiskenraali von Thoman kanssa, Churchill totesi: Minäkin olen syönyt Montgomeryn luona päivällistä. Säälin von Thoma -parkaa.
Montyn askeettinen elämäntyyli ei välttämättä ollut oma valinta, vaan absolutismi ja tupakoimattomuus olivat ainakin osaksi seurausta ensimmäisessä maailmansodassa saatujen sisäisten vammojen seurausta.
Eräs lontoolainen teatteri veti yleisöä lupaamalla Montyn esittäytyvän näytösten jälkeen. Kyseessä oli hänen kaksoisolentonsa M. E. Clifton James, jonka tiedusteluosasto värväsi esittämään Montya vihollisen hämäämiseksi. Toistakymmentä vuotta myöhemmin James näytteli tapahtumiin perustuvassa elokuvassa sekä Montya että itseään.
Sodan jälkeen Montgomery istui lordina parlamentin ylähuoneessa tyylinsä säilyttäen. Kerran hän nousi paikaltaan kesken istunnon ja pyysi vierustoveriltaan tietä, koska "sain juuri sepelvaltimotukoksen". Näin todellakin tapahtui.
5. Takalinjojen kenraali
West Pointin kadettikoulu, varmin tie menestykseen Yhdysvaltain armeijassa, sai riveihinsä lahjakkaan kansasilaisopiskelijan 1911. Siellä hän menestyi sekä amerikkalaisessa jalkapallossa että opinnoissaan, jotka päättyivät 1915. Valmistumisen jälkeen hän palveli jalkaväen upseerina, mutta ryhtyi kehittämään uutta aselajia, panssarivaunuja heti niiden ilmestyttyä sotanäyttämölle. Yhdysvaltain liityttyä sotaan 1917 häntä pidettiin liian arvokkaana miehenä rintamalle tietojensa takia, joten hän jatkoi panssariaseen kehittelyä. Lopulta tuli määräys pakata tankit Eurooppaan suuntaavaan laivaan. Lähtöpäiväksi määrättiin 18.11.1918. Rauha tuli tasan viikkoa aiemmin, joten lähtö peruuntui. Sodan jälkeen USA:n armeija osallistui moniin pikkukahakoihin ympäri maailmaa, mutta miehemme pysyi mantereella toisarvoisissa tehtävissä. Ura polki paikallaan, 16 vuotta majurin arvossa. 1935 hänet lähetettiin Filippiineille, mutta kapinaliike oli siellä jo rauhoittunut eikä taistelukokemusta tullut. Ylennyksiä kylläkin, Pearl Harbourin aikaan hän oli jo prikaatikenraali. Ehti kylläkin Filippiineiltä pois jo 1939, joten japanilaisten hyökkäyksestäkään ei tullut kokemuksia. Sodan sytyttyä taitavalla miehellä oli käyttöä, etenkin kun suhdetoimintakyvyt olivat huippuluokkaa. Ylennystahti oli ennennäkemätön; everstiksi hänet oli ylennetty maaliskuussa 1941, yhden tähden kenraaliksi syyskuussa 1941, toinen tähti seurasi maaliskuussa 1942, kolmas heinäkuussa 1942 ja neljäs helmikuussa 1943. Vajaassa kahdessa vuodessa everstiluutnantista neljän tähden kenraaliksi - ilman että olisi käynyt tykinkantaman päässä rintamalta koko uran aikana. Mutta Dwight D. Eisenhowerilla oli kyky nähdä aina oleellinen ja taito nimittää oikeat alaiset oikeisiin tehtäviin, niinpä hänestä tuli Euroopan sotanäyttämön ylipäällikkö. Viidennen tähtensä Eisenhower sai joulukuussa 1944. Hän lienee merkittävin sotapäällikkö, jolta puuttuu henkilökohtainen taistelukokemus kokonaan.
4. Liian korkealle ylennyt
Japani miehitti Korean 1905. Toisessa maailmansodassa melkoinen osa korealaisista asevelvollisista pakotettiin palvelemaan Japanin armeijassa. Jossain määrin epäluotettavina heitä käytettiin pääosin toissijaisissa tehtävissä, kuten vankileirien vartijoina. Jotkut korealaiset ylenivät yllättävän korkealle keisarillisessa armeijassa, kenraalin arvoon asti pääsi kolme. Hong Sa-ik valmistui Japanin armeijan upseeriksi 1914. Painostuksesta huolimatta hän kieltäytyi japanilaistamasta nimeään ja eteni silti nopeasti kyvykkyytensä ansiosta. Hän oli mukana Kiinan taisteluissa ja yleni toisen maailmansodan alussa kenraalimajuriksi. Vuodesta 1944 alkaen Hong oli kenraaliluutnantti ja Filippiinien sotavankileirien ylin komentaja, tehtävä joka osoittautui hänelle kohtalokkaaksi. Sodan jälkeen Hong joutui syytettyjen penkille sotavankeihin kohdistuneista rikoksista, todettiin syylliseksi ja hirtettiin. Hongin epäonni oli edetä liian korkealle, sillä Etelä-Korean itsenäistyttyä lähes kaikki armeijan korkeimmat upseerit ja Korean sodan komentajat olivat Japanin armeijan kouluttamia alempia upseereita (Chung Il-kwon, edelleen elossa oleva Paik Sun-yup, jopa pitkäaikainen presidentti Park Chung-hee.
3. Kuivan maan amiraali
Itävalta ja Unkari ovat molemmat sisämaavaltioita. Kaksoismonarkian aikana Itävalta-Unkarilla oli kuitenkin pieni siivu Adrianmeren rannikkoa ja luonnollisesti myös laivasto. Unkarilainen Miklós Horthy astui maan laivastoakatemian riveihin 14-vuotiaana 1882. Upseeriuran ohella hän toimi diplomaatin tehtävissä. Ensimmäisessä maailmansodassa Horthy oli taistelulaivan kapteenina ja yleni amiraaliksi. Sodassa kävi sitten kuten kävi ja Itävalta-Unkari päätyi historian romukoppaan. Unkarista tuli sisämaavaltio, mutta levottomuuksien pyörteissä amiraali Horthy komensi sotavoimia ja päätyi kommunistien kukistuttua valtionhoitajaksi. Hän oli Unkarin de facto johtaja aina vuoteen 1944 asti - todellinen kuivan maan amiraali. Aluksi Unkari tuki Saksaa ja maan armeija taisteli itärintamalla. Sodan lopussa saksalaiset miehittivät maan ja Horthy joutui eroamaan tehtävästään, mutta säilytti henkensä. Hän kuoli maanpaossa Portugalissa 1957.
2. Tsaarin eversti
Kasakkasukuinen Boris Saposnikov liittyi keisarillisen Venäjän armeijaan 1901 ja valmistui ennen ensimmäistä maailmansotaa yleisesikuntaupseeriksi. Sodassa hän yleni everstiksi ja rykmentinkomentajaksi. Punaisen vallankumouksen melskeissä 1918 Saposnikov liittyi kommunisteihin. Yhtenä harvoista muodollisen upseerikoulutuksen saaneista puna-armeijan komentajista hän oli kullan arvoinen bolsevikeille. Sodan jälkeen Saposnikovin ura eteni nopeasti. Hän oli Stalinin luottomies, kiitos epäpoliittisuutensa ja taustansa. Stalinin ei tarvinnut pelätä hänen poliittisia intohimojaan, toisin kuin esimerkiksi ainoastaan luutnantiksi tsaarin aikana edenneen Tuhatsevskin. Saposnikov laati taistelusuunnitelman talvisotaa varten, mutta onneksi Vorosilov ammattitaidottomuuden tuomalla varmuudella piti sitä ylimitoitettuna. Saksalaisten hyökättyä Neuvostoliittoon Saposnikov palasi yleisesikunnan päälliköksi. Hänet siirrettiin syrjään merkittävistä tehtävistä heikon terveyden vuoksi sotilasakatemian johtajaksi. Entinen tsaarin armeijan eversti, Neuvostoliiton marsalkka, koulutti neuvostoarmeijan tulevaa johtoa kuolemaansa maaliskuuhun 1945 asti.
1. @£$%&#!
George S. Patton oli nuorena upseerina innokas urheilija ja sijoittui Tukholman olympialaisten nykyaikaisessa viisiottelussa viidenneksi. Noloa asiassa oli se, että pistooliammunta oli Pattonin huonoin laji. Tosin mies osoitti periaatteensa jo tuolloin, hän näet ampui 38-kaliiberisella muiden paukutellessa vain kakskakkosilla. Pattonin myöhempi ura on sen verran tunnettu ja Oscar-palkitun elokuvan veroisesti dokumentoitu, että tähän listaan pääsyksi perusteluna esitetään hänen joukoilleen ennen Normandian maihinnousua pitämänsä puhe vapaasti suomennettuna (en muista nähneeni suomennosta missään):
Miehet, kaikki tämä soopa jota kuulette siitä että Amerikka ei tahdo taistella, tahtoo pysyä poissa sodasta, on pelkkää hevonpaskaa. Amerikkalaiset rakastavat taistelua. Kaikki tosiamerikkalaiset rakastavat taistelun särmää ja yhteenottoa. Kun olitte lapsia, kaikki te ihailitte parasta ampujaa, nopeinta juoksijaa, ammattilaispalloilijoita ja kovimpia nyrkkeilijöitä. Amerikkalaiset rakastavat voittajia eivätkä siedä häviäjiä. Amerikkalaiset pelaavat aina voittaakseen. Siksi amerikkalaiset eivät ole koskaan hävinneet eivätkä koskaan häviä sotaa. Koko häviämisen ajatus on iljetys amerikkalaisille. Taistelu on merkittävimpiä kilpailuja, joihin mies voi ottaa osaa. Se tuo esiin kaiken parhaan ja poistaa kaiken turhan.
Te kaikki ette kuole. Vain kaksi prosenttia täällä olevista kuolee taistelussa. Jokainen mies pelkää tulikasteessaan. Jos hän muuta väittää, hän on kirottu valehtelija. Mutta todellinen sankari on se, joka taistelee vaikka pelkää. Jotkut miehet voivat selvitä pelosta tulen alla minuutissa, joiltakin menee tunti, joiltakin päiviä. Mutta todellinen mies ei koskaan anna kuolemanpelon ylittää kunniaansa, velvollisuuttaan isänmaalleen ja sisäistä miehuuttaan.
Koko armeijauranne ajan te miehet olette purnanneet "kananpaskaharjoittelusta". Tällä kaikella on ollut tarkoituksensa - varmistaa että tottelette välittömästi määräyksiä ja pysytte valppaina. Tämä täytyy istuttaa jokaiseen sotilaaseen. En välitä vittujakaan miehestä, joka ei ole koko ajan varpaillaan. Mutta harjoitus on tehnyt teistä kaikista veteraaneja. Te olette valmiita! Miehen täytyy olla varuillaan koko ajan, jos hän haluaa jatkaa hengittämistä. Jos ei, joku sakemanniäpärä livahtaa hänen taakseen ja pieksee hänet kuoliaaksi vaikka paskalla täytetyllä sukalla. Sisiliassa on neljäsataa siististi merkittyä hautaa, koska yksi mies nukahti työssään - mutta ne ovat saksalaisten hautoja, koska me nappasimme sen nukkuvan kusipään ennen kuin hänen upseerinsa.
Armeija on joukkue. Se elää, syö, nukkuu ja taistelee joukkueena. Yksittäissankaritarinat ovat hevonpaskaa. Ne ylimieliset paskiaiset jotka kirjoittavat lehtiin eivät tiedä todellisesta taistelusta yhtään enempää kuin tietävät nussimisesta. Ja meillä on paras joukkue - meillä on hienoin ruoka ja varustelu, paras henki ja parhaat miehet maailmassa. Luojan tähden, minä tosiaankin säälin niitä paskiasparkoja joita vastaan olemme matkalla.
Kaikki todelliset sankarit eivät ole jännityskirjojen taistelijoita. Jokaisella yksittäisellä miehellä on elintärkeä rooli. Joten älä ikinä luovuta. Älä ikinä ajattele että työsi on merkityksetön. Mitä jos jokainen kuormurikuski päättäisi että hän ei pitäisikään kranaattien vihellyksestä, muuttuisi keltaiseksi ja hyppäisi vaakasuoraksi ojaan? Ei, luojan kiitos, amerikkalaiset eivät toimi noin. Jokainen mies tekee hommansa. Jokainen mies on tärkeä. Huoltojoukkoja tarvitaan toimittamaan aseita, varusmestarin on toimitettava ruokaa ja vaatteita meille koska me olemme menossa paikkaan jossa ei ole paljon ryöstettävää. Joka mies messissä, jopa se joka keittää veden estääkseen meitä saamasta paskatautia, jokaisella on hommansa.
Jokaisen miehen on ajateltava ei ainoastaan itseään, vaan myös vieressä taistelevaa kaveriaan. Me emme halua mitään pelkureita armeijaan. Ne pitäisi tappaa kuin kärpäset. Jos ei, he palaavat kotiin sodan jälkeen, vitun pelkurit, ja siittävät lisää pelkureita. Urheat miehet siittävät lisää urheita miehiä. Tappakaa vitun pelkurit ja meillä on urheiden miesten kansakunta.
Yksi rohkeimmista miehistä joita näin Afrikan sotaretken aikana oli puhelinpylväässä keskellä tulimyrskyä kun etenimme kohti Tunisia. Pysähdyin ja kysyin mitä helvettiä hän siellä ylhäällä teki. Hän vastasi 'Korjaan johtoa, sir.' 'Eikö siellä ylhäällä ole juuri nyt hieman epäterveellistä', kysyin. 'Kyllä sir, mutta tämä perkeleen johto on korjattava.' Kysyin: 'Eivätkö nuo tietä tulittavat lentokoneet häiritse?' Ja hän vastasi: 'Ei sir, mutta te totta helvetissä häiritsette.' Siinä oli tosi sotilas. Tosi mies. Mies joka oli omisti kaiken velvollisuudelleen, todennäköisyyksistä välittämättä, viis siitä kuinka merkityksettömältä velvollisuus sillä hetkellä vaikutti.
Ja teidän olisi pitänyt nähdä kuorma-autot Gabèsin tiellä. Kuskit olivat uskomattomia. Kaikki päivät ja yöt autot ryömivät pitkin noita vitun surkeita teitä, koskaan pysähtymättä, koskaan poikkeamatta reitiltään vaikka kranaatit räjähtelivät niiden ympärillä. Monet ajoivat yli 40 tuntia yhtä soittoa. Me selvisimme, kiitos vanhan kunnon amerikkalaisen sitkeyden. He eivät olleet etulinjan taistelijoita. Mutta he olivat sotilaita, joilla oli työ tehtävänä. He olivat osa joukkuetta. Ilman heitä olisimme hävinneet taistelun.
Varmasti, me kaikki haluamme mennä kotiin. Me haluamme että sota loppuu. Mutta sotaa ei voiteta lojumalla. Nopein tapa lopettaa se on napata sen aloittaneet paskiaset. Totta helvetissä me haluamme mennä ja selvittää tämän paskan, ja sitten napata nuo kusipääjapsit. Mitä nopeammin ne piiskataan, sitä nopeammin me menemme kotiin. Lyhin tie kotiin kulkee Berliinin ja Tokion kautta. Joten pitäkää liikettä yllä. Ja kun pääsemme Berliiniin, aion henkilökohtaisesti ampua sen Hitlerin huoranpenikan.
Kun mies lojuu kranaattikuopassa, jos hän vain pysyy siellä kaiken päivää, sakemanni nappaa hänet lopulta. Paskat siitä. Minun mieheni eivät kaiva poteroita. Poterot vain hidastavat hyökkäystä. Pysykää liikkeessä. Me voitamme tämän sodan, mutta me voitamme sen vain taistelemalla ja näyttämällä sakemanneille, että meillä on enemmän sitkeyttä kuin heillä on tai heillä ikinä tulee olemaan. Me emme ainoastaan ammu niitä paskiaisia, me revimme niiltä suolet pihalle ja rasvaamme niillä tankkiemme telaketjut. Me murhaamme ne surkeat kyrvänimijähunnit litran-vitun-mitalla.
Jotkut teistä miehistä miettii jänistättekö te tulen alla vai ette. Älkää huolehtiko. Voin vakuuttaa että te kaikki teette velvollisuutenne. Sota on veristä bisnestä, tappamisen bisnestä. Natsit ovat vihollisia. Hyökätkää heidän kimppunsa, vuodattakaa heidän verensä tai he vuodattavat teidän. Ampukaa niitä suolille. Repikää vatsat auki. Kun kranaatit iskevät ympärillenne ja pyyhitte mullan naamaltanne vain tajutaksenne, että se ei ollut multaa vaan entisen parhaan kaverinne verta ja suolia, tiedätte mitä teidän täytyy tehdä.
Tulee esiintymään valituksia, että me puristamme teistä liikaa. En välitä niistä paskaakaan. Uskon että unssi hikeä säästää gallonan verta. Mitä kovempaa painamme, sitä enemmän sakuja tapamme. Kovempi paine tarkoittaa vähemmän uhreja. Haluan teidän kaikkien muistavan sen. Minun mieheni eivät antaudu. En tahdo kuulla ainoankaan komennossani olevan sotilaan jääneen vangiksi ellei hän ole haavoittunut. Vaikka olisi haavoittunut, voi yhä taistella. Tämä ei ole hevonpaskaa. Haluan samanlaisia miehiä kuin se eräs luutnantti Libyassa, Luger rintaansa vasten painettuna, sivalsi aseen syrjään kädellään, irroitti kypäränsä toisellaan ja hakkasi sillä paskat pihalle sakemannista. Sitten hän nappasi aseen ja tappoi toisen saksalaisen. Kaikki tämä vaikka hänellä oli luoti keuhkoissaan. Siinä vasta tosi mies!
Älkää unohtako että ette tiedä että minä olen täällä. Tästä ei saa sanoa sanaakaan kirjeissä. Maailman ei pidä tietää mitä helvettiä minulle on tehty. Minun ei pitäisi olla tämän armeijan komentaja. Minun ei pitäisi olla edes olla Englannissa. Antakaa ensimmäisten tästä tietävien paskiasten olla saksalaisia. Jonain päivänä, haluan heidän nousevan ylös kusesta märille jaloilleen ja huutavan 'Ach! Se on kirottu Kolmas Armeija ja se perkeleen Patton taas!
Sitten on olemassa yksi asia jonka te miehet pystytte sanomaan kunhan tämä sota on ohi ja palaatte kotiin. Kolmekymmentä vuotta tästä hetkestä alkaen kun te istutte takan ääressä pojanpoikanne polvellanne ja hän kysyy: 'Mitä sinä teit siinä suuressa Toisessa Maailmansodassa?' Teidän ei tarvitse yskäistä ja sanoa 'No, isoisäsi lapioi paskaa Louisianassa.' Ei, te voitte katsoa häntä suoraan silmiin ja sanoa: 'Poika, isoisäsi ratsasti mahtavassa Kolmannessa Armeijassa yhdessä George Patton-pirulaisen kanssa!
lauantai 18. toukokuuta 2013
Sankarillisesta itsemurhasta
Törmäsin sattumalta pitkästä aikaa jo eläkeiässä olevaan tuttuun. Harvemmin hän enää Huitsinnevadassa käy, vaikka onkin täältä kotoisin. Asuu muualla ja kesämökkikin on lähempänä naapurikunnan palveluja. Siinä sitä haasteltiin ja kerrottiin kuulumiset. Lapsista puhuessa hän mainitsi poikansa tehneen talokaupat toisella paikkakunnalla.
- Kyllä nuorena riittää uskallusta, minua hirvitti hinta ja ennen kaikkea velka, hän totesi.
- Eiköhän nyt nuori (kolmissakymmenissä) mies pysty maksamaan, kun on pitkälle koulutettu ja hyväpalkkaisessa työssä, vastasin.
- Joo, pääsi itse asiassa firmassa vielä ylempään portaaseen. Palkka on kova, mutta on sitä töitäkin.
- Niin ja mikäs siinä, onhan heitä kaksi kovapalkkaista maksamassa.
- Jaa niin… ei ole tainnutkaan ollut puhetta. Eivät ole enää yksissä sen entisen kanssa.
Hämmästyin. Tiesin poikansa olleen saman naisen kanssa varmaan armeija-ajasta lähtien. Pariskunta oli oikein sellainen menestyvän uraparin malliesimerkki: molemmilla oli korkeakoulututkinto vaativilta, hyvin palkatuilta aloilta. Rakkaus oli kestänyt jopa opiskeluajan eri paikkakunnilla satojen kilometrien päässä. Kesät ja viikonloput yhdessä. Viimeisiä vuosia en tiennyt, mutta muistelin heidän valmistumisensa jälkeen löytäneen työtä samalta paikkakunnalta. Hääuutisia olin odotellut, mutta kihlausta pidemmälle eivät sitten päässeet.
Kummastelu varmaan paistoi naamasta läpi, koska selitys jatkui.
- Pojalla on nyt uusi morsmaikku. Tosi mukava, sairaanhoitajan hommia tekee.
- No eikös ne sen entisen kanssa olleet jo ties kuinka kauan?
- Oli joo. Mutta kun se ei suostunut lapsia tekemään. Poika sitä aina kotona käydessä mulle purki. Ajatteli aina, että kyllä se siitä mielensä muuttaa. Lopulta oli tytölle ilmoittanut, että hän haluaa lapsia ja jos ei sinun kanssa, niin sitten jonkun muun kanssa. Siihen se sitten loppui.
En ruvennut tarkemmin kyselemään, miten. Vieläkö ovat väleissä vai menikö koko astiasto erossa uusiksi.
- Jaaha. Ja nyt sitten muuttivat sinne uuteen taloon kahdestaan?
- Joo. Tai on sillä uudella lapsi edellisestä avioliitosta. Reipas muksu, kävivät viikonloppuna taas meillä. Mutta onhan siinä talossa tilaa useammallekin.
- Niinpä. Ja ehtiihän sitä vielä.
Jälkeenpäin pohdiskelin, että kyseessä ei ollut suinkaan ainutlaatuinen tapaus tuttavapiirissä. Hyvässä uraputkessa oleva, vähän reilu kolmikymppinen lapseton pariskunta. Mies haluaisi lapsia, nainen ei. Perusvaihtoehdot jäävät vähiin:
(1) Ei lapsia, keskitytään uraan.
(2) Havahdutaan nelikymppisinä vauvakuumeeseen ja ehditään hankkia keskimäärin yksi lapsi.
(3) Kantapäät vastakkain, mies yrittää etsiä lapsentekohalukkaamman naisen ja nainen elää omillaan.
Lisäksi on olemassa joitakin harvinaisempia vaihtoehtoja, kuten adoptiolapsen/lasten hankkiminen ulkomailta, jolloin jää uran kannalta hankala vauvavaihe väliin. Tai sitten se, että yhtäkkiä mieli muuttuukin ajoissa ja lapsia tulee sittenkin se perinteinen 2-3. Joskus myös sukupuoliroolit ovat toisin päin, eli mies ei halua lapsia ja nainen haluaisi.
Kaikissa näissä vaihtoehdoissa lopputulos on kansakunnan kannalta katsoen samaan suuntaan vievä: menestyvimmät geenit siirtyvät seuraavalle sukupolvelle vähemmissä määrin kuin muut.
Vaihtoehdossa (1) lapsia ei tule lainkaan ja geenilinja sammuu siihen. Vaihtoehdossa (2) lapsia tulee vähemmän ja kyseisen geenilinjan osuus poolista pienenee seuraavassa sukupolvessa. Vaihtoehdossa (3) pariskunnan toisen osapuolen geenit jäävät hyödyntämättä, mikä tarkoittaa sitä että toisen pitäisi tehdä keskiarvoon nähden kaksinkertainen määrä lapsia geenipoolin pitämiseksi samana. Tämä taas on muutenkin epätodennäköistä ja odotettavissa olevien lasten määrää pienentää vielä se, että usein koulutettu mies ottaa uudeksi puolisokseen naisen, joka on jo ehtinyt tehdä lapsia aiemmin. Todennäköisesti vähemmän älykkäillä geeneillä varustetun miehen kanssa. Adoptiolapsia hankittaessa taas katoavat suomalaiset geenit, mikä nyt voi olla arvo sinänsä ja joillakin jopa tavoite. Sopii kuitenkin miettiä, edustavatko adoptioon päätyvät lapset noin keskimäärin sitä lähtömaan geenipoolin parempaa vai huonompaa päätä. Tällä ei kuitenkaan ole erityisen suurta merkitystä, koska adoptioiden määrä on suhteellisen vähäinen.
Todellinen ongelma on se, että kansakuntamme parhaat voimat siirtävät geenejään seuraavalle sukupolvelle vähemmän kuin siellä sosiaalisten tikkaiden alimmilla pienoilla olevat. Etenkin naisten keskuudessa, miesten keskuudessa tilanne saattaa olla jopa lievästi päinvastainen. (Laskin pienellä otoksella - noin 20 molempia sukupuolia, ikäjakauma sama - tuntemistani pitkälle koulutetuista henkilöistä lasten keskiarvon: miehet 2,1, naiset 1,5. Keskiarvot tulevat tosin luultavasti vielä hieman nousemaan, koska muutama on vielä lapsentekoiässä.)
Suomen kansa on tekemässä sankarillista itsemurhaa uraputken alttarille. Aivan kuten silloin, kun tämän kirjoituksen kanssa samoin otsikoitu artikkeli julkaistiin, Suomi on taas ajamassa päin tiiliseinää. Silloin kurssi saatiin käännettyä ja pelastettua se mikä pelastettavissa oli. Nyt on tehtävä sama.
Suomessa on perinteisesti kannustettu lapsentekoon lapsilisin, perheneuvolapalveluin ja kunnallisella päivähoidolla. Näitä on pidetty tasa-arvoisina, vaikka lapsilisää saa enemmän ryhtymällä yksinhuoltajaksi ja päivähoitomaksu on riippuvainen perheen tuloista. Päivähoitomaksun porrastus on poistettava - samasta palvelusta kaikille sama maksu. Maksun suuruus sen mukaan, että kokonaissumma olisi sama. Todennäköisesti sitä ei tarvitsisi nostaa niin paljon kuin suoraan laskemalla saataisiin tulokseksi, koska tällöin työttömillä olisi suurempi kannuste hoitaa lapsia kotona ja hyvätuloisilla taas laittaa lapset kunnalliseen päivähoitoon sen halventuessa. Lapsilisän määrä taas pitäisi olla muuten kaikilla sama, mutta avioliitossa oleville vanhemmille maksettaisiin pieni lisä, samoin kuin leskeksi jääneille. Tämä kannustaisi avioliittojen solmimiseen, mikä taas lisäisi yhteiskunnallista vakautta.
Merkittävin muutos pitäisi tehdä avioliittolaissa. Avioliitosta tulisi tehdä kaksivaiheinen (hauska analogia autokouluun!). Avioliitto solmittaisiin edelleen normaaliin tapaan, mutta sen juridinen merkitys jaettaisiin kahteen vaiheeseen sen mukaan, onko avioparilla yhteisiä lapsia vai ei.
Ykkösvaihe olisi eräänlainen "kevytavioliitto", jossa esimerkiksi puolisoiden keskinäinen perintöoikeus olisi nykyistä vähäisempi. Avioeroprosessi olisi samanlainen kuin nykyään tai helpompi. Puolisoiden omaisuus olisi erillinen, avio-oikeutta toisen omaisuuteen ei olisi.
Vasta ensimmäisen yhteisen lapsen synnyttyä siirryttäisiin kakkosvaiheeseen (toki suoraan tähän, mikäli avioliittoa solmittaessa yhteisiä lapsia olisi jo). Siinä avio-oikeus toisen omaisuuteen olisi nykyisenlainen, ellei avioehtoa olisi. Avioeroprosessi olisi nykyistä vaativampi, esimerkiksi avioliittoneuvonnassa käynti olisi pakollinen ennen kuin prosessi käynnistyisi virallisesti tai jotain muuta vastaavaa.
Verotuksellisesti alaikäisten lasten vanhemmille suotaisiin mahdollisuus tulojen tasajakoon. Tämä mm. vähentäisi sosiaalitukien tarvetta, kannustaisi lasten hankintaan nuorempana, helpottaisi koulutettujen vanhempien taloustilannetta eli kannustaisi samalla kouluttautumaan ja sitouttaisi puolisoja yhteen.
Nykyinen kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan esitettyihin malleihin nähden. Jopa avoliittoon on tuotu paljon avioliittoon kuuluvia oikeuksia. Tämä on väärin. Jos ei halua avioliittoa solmia, se suotakoon. Mutta tällöin on myös hyväksyttävä se, ettei saa avioliittoon kuuluvia oikeuksia ottamatta samalla itselleen siihen kuuluvia velvollisuuksia.
- Kyllä nuorena riittää uskallusta, minua hirvitti hinta ja ennen kaikkea velka, hän totesi.
- Eiköhän nyt nuori (kolmissakymmenissä) mies pysty maksamaan, kun on pitkälle koulutettu ja hyväpalkkaisessa työssä, vastasin.
- Joo, pääsi itse asiassa firmassa vielä ylempään portaaseen. Palkka on kova, mutta on sitä töitäkin.
- Niin ja mikäs siinä, onhan heitä kaksi kovapalkkaista maksamassa.
- Jaa niin… ei ole tainnutkaan ollut puhetta. Eivät ole enää yksissä sen entisen kanssa.
Hämmästyin. Tiesin poikansa olleen saman naisen kanssa varmaan armeija-ajasta lähtien. Pariskunta oli oikein sellainen menestyvän uraparin malliesimerkki: molemmilla oli korkeakoulututkinto vaativilta, hyvin palkatuilta aloilta. Rakkaus oli kestänyt jopa opiskeluajan eri paikkakunnilla satojen kilometrien päässä. Kesät ja viikonloput yhdessä. Viimeisiä vuosia en tiennyt, mutta muistelin heidän valmistumisensa jälkeen löytäneen työtä samalta paikkakunnalta. Hääuutisia olin odotellut, mutta kihlausta pidemmälle eivät sitten päässeet.
Kummastelu varmaan paistoi naamasta läpi, koska selitys jatkui.
- Pojalla on nyt uusi morsmaikku. Tosi mukava, sairaanhoitajan hommia tekee.
- No eikös ne sen entisen kanssa olleet jo ties kuinka kauan?
- Oli joo. Mutta kun se ei suostunut lapsia tekemään. Poika sitä aina kotona käydessä mulle purki. Ajatteli aina, että kyllä se siitä mielensä muuttaa. Lopulta oli tytölle ilmoittanut, että hän haluaa lapsia ja jos ei sinun kanssa, niin sitten jonkun muun kanssa. Siihen se sitten loppui.
En ruvennut tarkemmin kyselemään, miten. Vieläkö ovat väleissä vai menikö koko astiasto erossa uusiksi.
- Jaaha. Ja nyt sitten muuttivat sinne uuteen taloon kahdestaan?
- Joo. Tai on sillä uudella lapsi edellisestä avioliitosta. Reipas muksu, kävivät viikonloppuna taas meillä. Mutta onhan siinä talossa tilaa useammallekin.
- Niinpä. Ja ehtiihän sitä vielä.
Jälkeenpäin pohdiskelin, että kyseessä ei ollut suinkaan ainutlaatuinen tapaus tuttavapiirissä. Hyvässä uraputkessa oleva, vähän reilu kolmikymppinen lapseton pariskunta. Mies haluaisi lapsia, nainen ei. Perusvaihtoehdot jäävät vähiin:
(1) Ei lapsia, keskitytään uraan.
(2) Havahdutaan nelikymppisinä vauvakuumeeseen ja ehditään hankkia keskimäärin yksi lapsi.
(3) Kantapäät vastakkain, mies yrittää etsiä lapsentekohalukkaamman naisen ja nainen elää omillaan.
Lisäksi on olemassa joitakin harvinaisempia vaihtoehtoja, kuten adoptiolapsen/lasten hankkiminen ulkomailta, jolloin jää uran kannalta hankala vauvavaihe väliin. Tai sitten se, että yhtäkkiä mieli muuttuukin ajoissa ja lapsia tulee sittenkin se perinteinen 2-3. Joskus myös sukupuoliroolit ovat toisin päin, eli mies ei halua lapsia ja nainen haluaisi.
Kaikissa näissä vaihtoehdoissa lopputulos on kansakunnan kannalta katsoen samaan suuntaan vievä: menestyvimmät geenit siirtyvät seuraavalle sukupolvelle vähemmissä määrin kuin muut.
Vaihtoehdossa (1) lapsia ei tule lainkaan ja geenilinja sammuu siihen. Vaihtoehdossa (2) lapsia tulee vähemmän ja kyseisen geenilinjan osuus poolista pienenee seuraavassa sukupolvessa. Vaihtoehdossa (3) pariskunnan toisen osapuolen geenit jäävät hyödyntämättä, mikä tarkoittaa sitä että toisen pitäisi tehdä keskiarvoon nähden kaksinkertainen määrä lapsia geenipoolin pitämiseksi samana. Tämä taas on muutenkin epätodennäköistä ja odotettavissa olevien lasten määrää pienentää vielä se, että usein koulutettu mies ottaa uudeksi puolisokseen naisen, joka on jo ehtinyt tehdä lapsia aiemmin. Todennäköisesti vähemmän älykkäillä geeneillä varustetun miehen kanssa. Adoptiolapsia hankittaessa taas katoavat suomalaiset geenit, mikä nyt voi olla arvo sinänsä ja joillakin jopa tavoite. Sopii kuitenkin miettiä, edustavatko adoptioon päätyvät lapset noin keskimäärin sitä lähtömaan geenipoolin parempaa vai huonompaa päätä. Tällä ei kuitenkaan ole erityisen suurta merkitystä, koska adoptioiden määrä on suhteellisen vähäinen.
Todellinen ongelma on se, että kansakuntamme parhaat voimat siirtävät geenejään seuraavalle sukupolvelle vähemmän kuin siellä sosiaalisten tikkaiden alimmilla pienoilla olevat. Etenkin naisten keskuudessa, miesten keskuudessa tilanne saattaa olla jopa lievästi päinvastainen. (Laskin pienellä otoksella - noin 20 molempia sukupuolia, ikäjakauma sama - tuntemistani pitkälle koulutetuista henkilöistä lasten keskiarvon: miehet 2,1, naiset 1,5. Keskiarvot tulevat tosin luultavasti vielä hieman nousemaan, koska muutama on vielä lapsentekoiässä.)
Suomen kansa on tekemässä sankarillista itsemurhaa uraputken alttarille. Aivan kuten silloin, kun tämän kirjoituksen kanssa samoin otsikoitu artikkeli julkaistiin, Suomi on taas ajamassa päin tiiliseinää. Silloin kurssi saatiin käännettyä ja pelastettua se mikä pelastettavissa oli. Nyt on tehtävä sama.
Suomessa on perinteisesti kannustettu lapsentekoon lapsilisin, perheneuvolapalveluin ja kunnallisella päivähoidolla. Näitä on pidetty tasa-arvoisina, vaikka lapsilisää saa enemmän ryhtymällä yksinhuoltajaksi ja päivähoitomaksu on riippuvainen perheen tuloista. Päivähoitomaksun porrastus on poistettava - samasta palvelusta kaikille sama maksu. Maksun suuruus sen mukaan, että kokonaissumma olisi sama. Todennäköisesti sitä ei tarvitsisi nostaa niin paljon kuin suoraan laskemalla saataisiin tulokseksi, koska tällöin työttömillä olisi suurempi kannuste hoitaa lapsia kotona ja hyvätuloisilla taas laittaa lapset kunnalliseen päivähoitoon sen halventuessa. Lapsilisän määrä taas pitäisi olla muuten kaikilla sama, mutta avioliitossa oleville vanhemmille maksettaisiin pieni lisä, samoin kuin leskeksi jääneille. Tämä kannustaisi avioliittojen solmimiseen, mikä taas lisäisi yhteiskunnallista vakautta.
Merkittävin muutos pitäisi tehdä avioliittolaissa. Avioliitosta tulisi tehdä kaksivaiheinen (hauska analogia autokouluun!). Avioliitto solmittaisiin edelleen normaaliin tapaan, mutta sen juridinen merkitys jaettaisiin kahteen vaiheeseen sen mukaan, onko avioparilla yhteisiä lapsia vai ei.
Ykkösvaihe olisi eräänlainen "kevytavioliitto", jossa esimerkiksi puolisoiden keskinäinen perintöoikeus olisi nykyistä vähäisempi. Avioeroprosessi olisi samanlainen kuin nykyään tai helpompi. Puolisoiden omaisuus olisi erillinen, avio-oikeutta toisen omaisuuteen ei olisi.
Vasta ensimmäisen yhteisen lapsen synnyttyä siirryttäisiin kakkosvaiheeseen (toki suoraan tähän, mikäli avioliittoa solmittaessa yhteisiä lapsia olisi jo). Siinä avio-oikeus toisen omaisuuteen olisi nykyisenlainen, ellei avioehtoa olisi. Avioeroprosessi olisi nykyistä vaativampi, esimerkiksi avioliittoneuvonnassa käynti olisi pakollinen ennen kuin prosessi käynnistyisi virallisesti tai jotain muuta vastaavaa.
Verotuksellisesti alaikäisten lasten vanhemmille suotaisiin mahdollisuus tulojen tasajakoon. Tämä mm. vähentäisi sosiaalitukien tarvetta, kannustaisi lasten hankintaan nuorempana, helpottaisi koulutettujen vanhempien taloustilannetta eli kannustaisi samalla kouluttautumaan ja sitouttaisi puolisoja yhteen.
Nykyinen kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan esitettyihin malleihin nähden. Jopa avoliittoon on tuotu paljon avioliittoon kuuluvia oikeuksia. Tämä on väärin. Jos ei halua avioliittoa solmia, se suotakoon. Mutta tällöin on myös hyväksyttävä se, ettei saa avioliittoon kuuluvia oikeuksia ottamatta samalla itselleen siihen kuuluvia velvollisuuksia.
lauantai 11. toukokuuta 2013
Marginaalilaji
Suomalainen yleisurheilu on kriisissä suunnilleen kaikin mahdollisin tavoin. EM-kisoista tuli taloudellisesti takkiin, harrastajien määrä vähenee, arvokisoista ei tule menestystä. Tosin onnistunut hallikausi antaa toivoa.
Yleisurheilun merkittävin ongelma Suomessa on se, että suomalaiset ovat menestyshullua kansaa. Tämä taas on yleisurheilun kannalta taakka, koska:
1) perinteet: ennen muinoin yleisurheilussa tuli rutkasti menestystä; se on edelleen se laji, josta Suomi on saanut ylivoimaisesti eniten olympiamitaleja
2) mitattavuus: tasoero maailman kärkeen on helposti nähtävissä, toisin kuin arvostelu- ja kamppailulajeissa sekä joukkuepeleissä.
3) kilpailun kovuus: yleisurheilu on jalkapallon ohella ainoa aidosti globaali laji, jossa menestyjä voi tulla mistä maasta tahansa ja kuka tahansa voi lajia harrastaa
Seuraus näistä seikoista on se, että yleisurheilu ei kiinnosta, koska siinä menestyksen saavuttaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin marginaalilajeissa. Ei sen paremmin nuoria, jotka eivät ymmärrettävästi halua panostaa kymmentä vuotta ammattimaiseen harjoitteluun, kun somblauksessa pärjää vähemmällä, eikä yleisöä inspiroi MM-kisojen välieräpaikka 400 metrin aidoissa, kun joku voittaa maailmanmestaruuden trossauksen pariviestissä.
Toisaalta nämä kolme seikkaa voivat olla myös voimavaroja, koska:
1) perinteet: meillä on taustaa, miksi ei voitaisi ammentaa inspiraatiota niistä ja menestyä nykyäänkin?
2) mitattavuus: yleisurheilu on lajeista raaimpia, koska tuurilla on vähäinen merkitys eikä muiden selän taakse voi mennä.
3) kilpailun kovuus: pitää vain tajuta, kuinka kova juttu oikeasti on yleisurheilussa menestyminen.
Urheilulajit voidaan jakaa nelikenttään sen mukaan, ovatko ne suosittuja / marginaalisia ja globaaleja / lokaaleja.
Suosittuja lajeja ainakin jossain maassa ovat esimerkiksi jenkkifutis, kriketti, yleisurheilu ja hiihto.
Marginaalisia lajeja ovat jääpallo, vesipallo, painonnosto ja taitoluistelu.
Ero on siinä, että suosittu laji on joissain maissa yksi suosituimmista, kun taas marginaalilaji ei missään ole suosituimpien joukossa.
Globaaleja lajeja ovat esimerkiksi jalkapallo, käsipallo, judo ja tennis.
Lokaaleja lajeja ovat esimerkiksi salibandy, pesäpallo, sumopaini ja hiihto.
Globaalia lajia harrastetaan ympäri maailmaa, lokaali taas on levinneisyysalueeltaan rajoittunut.
Ymmärrettävästi vaikeinta on menestyä lajissa, joka on sekä globaali että suosittu kaikkialla maailmassa. Lisäksi lajin on oltava sellainen, että sen harrastaminen on mahdollista lähes kaikille. Tällaisia lajeja on loppujen lopuksi tasan kaksi, jalkapallo ja yleisurheilu.
Entäpä jos yleisurheilu olisi marginaalilaji, jota harrastettaisiin tosissaan vain muutamassa maassa? Jotakuinkin paristakymmenestä muusta maasta tulisi sitten satunnaisia kisailijoita ja muualla maailmassa koko laji olisi täysin tuntematon?
Yleisurheilussa, etenkin kestävyysjuoksussa, liikkuvat valtavat massat ja menestystä on jo sen takia vaikeampaa saavuttaa kuin vähän harrastetuissa lajeissa. Suomessakin on vuosittain monta juoksukisaa, joissa on enemmän osanottajia kuin koko maailmassa on yleisen sarjan mäkihyppääjiä. Olen tutkinut aiemmin, miten menestystä eri urheilulajeissa voidaan suhteuttaa niiden harrastajamäärien mukaan.
Mikäli yleisurheilua harrastettaisiin maailmalla vähemmän ja se olisi Suomessa yhtä suosittua kuin nykyään, arvokisamenestys olisi ihan eri luokkaa. Kävi jo mielessä, että voisi verrata salibandyyn mutta se nyt olisi jo liikaa, kun lajia harrastetaan vain jollain lailla tosimielessä ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa, jossain määrin Sveitsissä ja Tsekissä. Mutta otin vertailukohdaksi jääkiekon. Jääkiekkoa pelataan laajalti seitsemässä maassa (FIN, SWE, CZE, SVK, RUS, CAN, USA). Vaikka joitakin yksittäisiä huippupelaajia tulee muutamista muistakin maista (NOR, DEN, FRA, SUI, AUT, GER, BLR, UKR, LAT), laji on niissä marginaalinen. Seitsemästä huippumaastakin jääkiekko on kahdessa (USA ja RUS) osassa maata vähän harrastettu laji. Seitsemän maan ulkopuolelta tulevien huippujen määrän voi ajatella aika tarkkaan vastaavan sitä määrää, mikä tulisi Venäjältä ja jenkeistä, jos jääkiekkoa harrastettaisiin siellä kaikkialla. Tämän takia voi aivan hyvin laskea, että yleisurheilussa menestys olisi jääkiekkoon verrattavissa, mikäli yleisurheilua harrastettaisiin vain mainituissa seitsemässä maassa.
Seuraavissa listoissa ovat kolmet viimeisimmät yleisurheilun arvokisat (MM, EM, olympia) siten, että tulosluetteloon on jätetty ainoastaan seitsemän maan (FIN, SWE, CZE, SVK, RUS, CAN, USA) suoritukset. Mukana listoissa ovat kaikki sellaiset suomalaisurheilijat, jotka saivat ainakin alkukilpailussa hyväksytyn suorituksen. Kuten sijoituksista näkyy, käytännössä homma meni siten, että tällä tavoin rajoitetuissa kisoissa melkein kaikki mukana olleet suomalaiset olisivat olleet pistesijoilla. Lisäksi rajoitettuihin kisoihin olisi päässyt mukaan muitakin suomalaisia, joista ehkä jotkut olisivat yltäneet pisteille, mutta tuskin mitaleille.
On myös huomioitava, että näissä kolmissa kisoissa Suomen huippuyleisurheilu kävi kaikkien aikojen aallonpohjassaan tasollisesti mitaten. Mutta tuloslistat olisivat olleet aika lailla erilaiset, mikäli yleisurheilu olisi monen muun lokaalin lajin kaltainen marginaalilaji:
Daegun MM-kisat 2011
Miehet
200 m
4. Jonathan Åstrand
3000 m esteet
1. Jukka Keskisalo
Korkeus
8. Osku Torro
Seiväs
8. Jere Bergius
Moukari
2. Olli-Pekka Karjalainen
Keihäs
2. Antti Ruuskanen
5. Ari Mannio
7. Tero Pitkämäki
50 km kävely
3. Jarkko Kinnunen
Naiset
3000 m esteet
6. Sandra Eriksson
Moukari
5. Merja Korpela
1 kulta, 2 hopeaa, 1 pronssi. Todellinen menestys: ei mitaleja.
Helsingin EM-kisat 2012
100 m
5. Eetu Rantala
200 m
2. Jonathan Åstrand
800 m
6. Tommy Granlund
1500 m
1. Niclas Sandells
10 000 m
3. Jarkko Järvenpää
110 m aidat
3. Joona-Ville Heinä
400 m aidat
6. Oskari Mörö
7. Petteri Monni
8. Jussi Heikkilä
Korkeus
4. Osku Torro
Seiväs
3. Eemeli Salomäki
4. Jere Bergius
Pituus
2. Roni Ollikainen
3. Tommi Evilä
8. Mikko Kivinen
Kolmiloikka
2. Aleksi Tammentie
Kiekko
2. Mikko Kyyrö
Moukari
3. Olli-Pekka Karjalainen
6. Tuomas Seppänen
Keihäs
3. Ari Mannio
6. Tero Pitkämäki
Kymmenottelu
6. Sami Itani
4 x 100 m
3. Suomi
4 x 400 m
3. Suomi
Naiset
100 m
4. Hanna-Maari Latvala
200 m
3. Anna Hämäläinen
400 m
3. Ella Räsänen
800 m
6. Suvi Selvenius
1500 m
4. Johanna Lehtinen
3000 m esteet
2. Sandra Eriksson
100 m aidat
4. Nooralotta Neziri
5. Elisa Leinonen
400 m aidat
6. Emma Millard
Korkeus
5. Elina Smolander
Seiväs
6. Minna Nikkanen
Kuula
3. Suvi Helin
Kiekko
3. Tanja Komulainen
4. Sanna Kämäräinen
Moukari
6. Merja Korpela
Keihäs
1. Sanni Utriainen
2. Oona Sormunen
Seitsenottelu
4. Niina Kelo
4 x 100 m
2. Suomi
4 x 400 m
3. Suomi
2 kultaa, 7 hopeaa, 13 pronssia. Todellinen menestys: yksi pronssi. Hauska havainto on se, että Mannio sai oikeastikin pronssia, mutta sijoitus ei parane koska edellä olivat tsekki ja venäläinen.
Lontoon olympialaiset 2012:
Miehet
200 m
8. Jonathan Åstrand
1500 m
6. Niclas Sandells
Maraton
9. Jussi Utriainen
3000 metrin esteet
3. Jukka Keskisalo
Korkeus
8. Osku Torro
Moukari
6. David Söderberg
Keihäs
1. Antti Ruuskanen
3. Tero Pitkämäki
4. Ari Mannio
50 km kävely
5. Jarkko Kinnunen
6. Antti Kempas
Naiset
Maraton
7. Leena Puotiniemi
3000 metrin esteet
7. Sandra Eriksson
Seiväs
8. Minna Nikkanen
20 km kävely
8. Anne Halkivaha
1 kulta, 2 pronssia. Todellinen menestys: yksi pronssi. Leena Puotiniemi oli oikeasti sijalla 87, mutta nousee tällä listalla seitsemänneksi – jos tämä ei kuvaa kestävyysjuoksun raakaa globaalia tasoa, niin mikä sitten?
Yleisurheilun merkittävin ongelma Suomessa on se, että suomalaiset ovat menestyshullua kansaa. Tämä taas on yleisurheilun kannalta taakka, koska:
1) perinteet: ennen muinoin yleisurheilussa tuli rutkasti menestystä; se on edelleen se laji, josta Suomi on saanut ylivoimaisesti eniten olympiamitaleja
2) mitattavuus: tasoero maailman kärkeen on helposti nähtävissä, toisin kuin arvostelu- ja kamppailulajeissa sekä joukkuepeleissä.
3) kilpailun kovuus: yleisurheilu on jalkapallon ohella ainoa aidosti globaali laji, jossa menestyjä voi tulla mistä maasta tahansa ja kuka tahansa voi lajia harrastaa
Seuraus näistä seikoista on se, että yleisurheilu ei kiinnosta, koska siinä menestyksen saavuttaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin marginaalilajeissa. Ei sen paremmin nuoria, jotka eivät ymmärrettävästi halua panostaa kymmentä vuotta ammattimaiseen harjoitteluun, kun somblauksessa pärjää vähemmällä, eikä yleisöä inspiroi MM-kisojen välieräpaikka 400 metrin aidoissa, kun joku voittaa maailmanmestaruuden trossauksen pariviestissä.
Toisaalta nämä kolme seikkaa voivat olla myös voimavaroja, koska:
1) perinteet: meillä on taustaa, miksi ei voitaisi ammentaa inspiraatiota niistä ja menestyä nykyäänkin?
2) mitattavuus: yleisurheilu on lajeista raaimpia, koska tuurilla on vähäinen merkitys eikä muiden selän taakse voi mennä.
3) kilpailun kovuus: pitää vain tajuta, kuinka kova juttu oikeasti on yleisurheilussa menestyminen.
Urheilulajit voidaan jakaa nelikenttään sen mukaan, ovatko ne suosittuja / marginaalisia ja globaaleja / lokaaleja.
Suosittuja lajeja ainakin jossain maassa ovat esimerkiksi jenkkifutis, kriketti, yleisurheilu ja hiihto.
Marginaalisia lajeja ovat jääpallo, vesipallo, painonnosto ja taitoluistelu.
Ero on siinä, että suosittu laji on joissain maissa yksi suosituimmista, kun taas marginaalilaji ei missään ole suosituimpien joukossa.
Globaaleja lajeja ovat esimerkiksi jalkapallo, käsipallo, judo ja tennis.
Lokaaleja lajeja ovat esimerkiksi salibandy, pesäpallo, sumopaini ja hiihto.
Globaalia lajia harrastetaan ympäri maailmaa, lokaali taas on levinneisyysalueeltaan rajoittunut.
Ymmärrettävästi vaikeinta on menestyä lajissa, joka on sekä globaali että suosittu kaikkialla maailmassa. Lisäksi lajin on oltava sellainen, että sen harrastaminen on mahdollista lähes kaikille. Tällaisia lajeja on loppujen lopuksi tasan kaksi, jalkapallo ja yleisurheilu.
Entäpä jos yleisurheilu olisi marginaalilaji, jota harrastettaisiin tosissaan vain muutamassa maassa? Jotakuinkin paristakymmenestä muusta maasta tulisi sitten satunnaisia kisailijoita ja muualla maailmassa koko laji olisi täysin tuntematon?
Yleisurheilussa, etenkin kestävyysjuoksussa, liikkuvat valtavat massat ja menestystä on jo sen takia vaikeampaa saavuttaa kuin vähän harrastetuissa lajeissa. Suomessakin on vuosittain monta juoksukisaa, joissa on enemmän osanottajia kuin koko maailmassa on yleisen sarjan mäkihyppääjiä. Olen tutkinut aiemmin, miten menestystä eri urheilulajeissa voidaan suhteuttaa niiden harrastajamäärien mukaan.
Mikäli yleisurheilua harrastettaisiin maailmalla vähemmän ja se olisi Suomessa yhtä suosittua kuin nykyään, arvokisamenestys olisi ihan eri luokkaa. Kävi jo mielessä, että voisi verrata salibandyyn mutta se nyt olisi jo liikaa, kun lajia harrastetaan vain jollain lailla tosimielessä ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa, jossain määrin Sveitsissä ja Tsekissä. Mutta otin vertailukohdaksi jääkiekon. Jääkiekkoa pelataan laajalti seitsemässä maassa (FIN, SWE, CZE, SVK, RUS, CAN, USA). Vaikka joitakin yksittäisiä huippupelaajia tulee muutamista muistakin maista (NOR, DEN, FRA, SUI, AUT, GER, BLR, UKR, LAT), laji on niissä marginaalinen. Seitsemästä huippumaastakin jääkiekko on kahdessa (USA ja RUS) osassa maata vähän harrastettu laji. Seitsemän maan ulkopuolelta tulevien huippujen määrän voi ajatella aika tarkkaan vastaavan sitä määrää, mikä tulisi Venäjältä ja jenkeistä, jos jääkiekkoa harrastettaisiin siellä kaikkialla. Tämän takia voi aivan hyvin laskea, että yleisurheilussa menestys olisi jääkiekkoon verrattavissa, mikäli yleisurheilua harrastettaisiin vain mainituissa seitsemässä maassa.
Seuraavissa listoissa ovat kolmet viimeisimmät yleisurheilun arvokisat (MM, EM, olympia) siten, että tulosluetteloon on jätetty ainoastaan seitsemän maan (FIN, SWE, CZE, SVK, RUS, CAN, USA) suoritukset. Mukana listoissa ovat kaikki sellaiset suomalaisurheilijat, jotka saivat ainakin alkukilpailussa hyväksytyn suorituksen. Kuten sijoituksista näkyy, käytännössä homma meni siten, että tällä tavoin rajoitetuissa kisoissa melkein kaikki mukana olleet suomalaiset olisivat olleet pistesijoilla. Lisäksi rajoitettuihin kisoihin olisi päässyt mukaan muitakin suomalaisia, joista ehkä jotkut olisivat yltäneet pisteille, mutta tuskin mitaleille.
On myös huomioitava, että näissä kolmissa kisoissa Suomen huippuyleisurheilu kävi kaikkien aikojen aallonpohjassaan tasollisesti mitaten. Mutta tuloslistat olisivat olleet aika lailla erilaiset, mikäli yleisurheilu olisi monen muun lokaalin lajin kaltainen marginaalilaji:
Daegun MM-kisat 2011
Miehet
200 m
4. Jonathan Åstrand
3000 m esteet
1. Jukka Keskisalo
Korkeus
8. Osku Torro
Seiväs
8. Jere Bergius
Moukari
2. Olli-Pekka Karjalainen
Keihäs
2. Antti Ruuskanen
5. Ari Mannio
7. Tero Pitkämäki
50 km kävely
3. Jarkko Kinnunen
Naiset
3000 m esteet
6. Sandra Eriksson
Moukari
5. Merja Korpela
1 kulta, 2 hopeaa, 1 pronssi. Todellinen menestys: ei mitaleja.
Helsingin EM-kisat 2012
100 m
5. Eetu Rantala
200 m
2. Jonathan Åstrand
800 m
6. Tommy Granlund
1500 m
1. Niclas Sandells
10 000 m
3. Jarkko Järvenpää
110 m aidat
3. Joona-Ville Heinä
400 m aidat
6. Oskari Mörö
7. Petteri Monni
8. Jussi Heikkilä
Korkeus
4. Osku Torro
Seiväs
3. Eemeli Salomäki
4. Jere Bergius
Pituus
2. Roni Ollikainen
3. Tommi Evilä
8. Mikko Kivinen
Kolmiloikka
2. Aleksi Tammentie
Kiekko
2. Mikko Kyyrö
Moukari
3. Olli-Pekka Karjalainen
6. Tuomas Seppänen
Keihäs
3. Ari Mannio
6. Tero Pitkämäki
Kymmenottelu
6. Sami Itani
4 x 100 m
3. Suomi
4 x 400 m
3. Suomi
Naiset
100 m
4. Hanna-Maari Latvala
200 m
3. Anna Hämäläinen
400 m
3. Ella Räsänen
800 m
6. Suvi Selvenius
1500 m
4. Johanna Lehtinen
3000 m esteet
2. Sandra Eriksson
100 m aidat
4. Nooralotta Neziri
5. Elisa Leinonen
400 m aidat
6. Emma Millard
Korkeus
5. Elina Smolander
Seiväs
6. Minna Nikkanen
Kuula
3. Suvi Helin
Kiekko
3. Tanja Komulainen
4. Sanna Kämäräinen
Moukari
6. Merja Korpela
Keihäs
1. Sanni Utriainen
2. Oona Sormunen
Seitsenottelu
4. Niina Kelo
4 x 100 m
2. Suomi
4 x 400 m
3. Suomi
2 kultaa, 7 hopeaa, 13 pronssia. Todellinen menestys: yksi pronssi. Hauska havainto on se, että Mannio sai oikeastikin pronssia, mutta sijoitus ei parane koska edellä olivat tsekki ja venäläinen.
Lontoon olympialaiset 2012:
Miehet
200 m
8. Jonathan Åstrand
1500 m
6. Niclas Sandells
Maraton
9. Jussi Utriainen
3000 metrin esteet
3. Jukka Keskisalo
Korkeus
8. Osku Torro
Moukari
6. David Söderberg
Keihäs
1. Antti Ruuskanen
3. Tero Pitkämäki
4. Ari Mannio
50 km kävely
5. Jarkko Kinnunen
6. Antti Kempas
Naiset
Maraton
7. Leena Puotiniemi
3000 metrin esteet
7. Sandra Eriksson
Seiväs
8. Minna Nikkanen
20 km kävely
8. Anne Halkivaha
1 kulta, 2 pronssia. Todellinen menestys: yksi pronssi. Leena Puotiniemi oli oikeasti sijalla 87, mutta nousee tällä listalla seitsemänneksi – jos tämä ei kuvaa kestävyysjuoksun raakaa globaalia tasoa, niin mikä sitten?
perjantai 10. toukokuuta 2013
Välihuomautus 43: Maastoutukaa 2013!
Arvoisat vantaalaiset! Ärade vandaler!
Maastojuoksun SM-kisat kirmaistaan tänä vuonna Helsingin maalaiskunnassa. Pidemmittä puheitta ennakkokaavailut. Ennustettu mitalikolmikko joka lajista (taas vain Suomen kansalaiset huomioiden) ja todennäköisten poisjääntien varalta kolme seuraavaakin. Poisjääntitapauksissa sijaluvut muuttuvat vastaavasti. Miesten sarjoissa puolet porukasta tuntuu ilmoittautuneen molempiin lajeihin ja jää luultavasti pois toisesta, joten siksi niissä on lueteltu kymmenen juoksijaa. Tällä kertaa täytyy myöntää, että kiireiden takia listat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta hätäisemmin kokoon raapaistut kuin aiempina vuosina.
M 12 km
Jarkko Järvenpää
Henri Manninen
Jussi Utriainen
Jere Pajunen
Antti-Pekka Niinistö
Mårten Boström
Jaakko Nieminen
Miika Takala
Jani Lakanen
Tommi Hytönen
M 4 km
Jarkko Järvenpää
Jussi Utriainen
Henri Manninen
Ilari Piipponen
Aki Nummela
Antti-Pekka Niinistö
Joonas Harjamäki
Jaakko Leinonen
Mårten Boström
Janne Ukonmaanaho
N 6 km
Sandra Eriksson
Suvi Miettinen
Elina Lindgren
Laura Markovaara
Mira Tuominen
Johanna Peiponen
M22 6 km
Martti Siikaluoma
Kalle Keskipoikela
Jaakko Piesanen
Ville Heikkilä
Oskari Pennanen
Arttu Vattulainen
N22 4 km
Kristiina Mäki
Sara Kuivisto
Viivi Rantanen
Ilona Välimäki
Sofie Lövdahl
Vilma Laitinen
M19 4 km
Joonas Rinne
Ilkka Saari
Vesa Linnamaa
Henrik Goesch
Janne Niemi
Aleksi Uusipere
N19 4 km
Oona Kettunen
Minttu Hukka
Eveliina Määttänen
Saara Nikander
Iida Haataja
Emilia Maaskola
M17 4 km
Antti Ihamäki
Samu Mikkonen
Topi Raitanen
Robin Ryynänen
Jiri Karjalainen
Vili Holopainen
N17 4 km
Johanna Matintalo
Satu Kähkönen
Klaara Leponiemi
Silja Meronen
Johanna Halonen
Laura Nakolinna
Maastojuoksun SM-kisat kirmaistaan tänä vuonna Helsingin maalaiskunnassa. Pidemmittä puheitta ennakkokaavailut. Ennustettu mitalikolmikko joka lajista (taas vain Suomen kansalaiset huomioiden) ja todennäköisten poisjääntien varalta kolme seuraavaakin. Poisjääntitapauksissa sijaluvut muuttuvat vastaavasti. Miesten sarjoissa puolet porukasta tuntuu ilmoittautuneen molempiin lajeihin ja jää luultavasti pois toisesta, joten siksi niissä on lueteltu kymmenen juoksijaa. Tällä kertaa täytyy myöntää, että kiireiden takia listat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta hätäisemmin kokoon raapaistut kuin aiempina vuosina.
M 12 km
Jarkko Järvenpää
Henri Manninen
Jussi Utriainen
Jere Pajunen
Antti-Pekka Niinistö
Mårten Boström
Jaakko Nieminen
Miika Takala
Jani Lakanen
Tommi Hytönen
M 4 km
Jarkko Järvenpää
Jussi Utriainen
Henri Manninen
Ilari Piipponen
Aki Nummela
Antti-Pekka Niinistö
Joonas Harjamäki
Jaakko Leinonen
Mårten Boström
Janne Ukonmaanaho
N 6 km
Sandra Eriksson
Suvi Miettinen
Elina Lindgren
Laura Markovaara
Mira Tuominen
Johanna Peiponen
M22 6 km
Martti Siikaluoma
Kalle Keskipoikela
Jaakko Piesanen
Ville Heikkilä
Oskari Pennanen
Arttu Vattulainen
N22 4 km
Kristiina Mäki
Sara Kuivisto
Viivi Rantanen
Ilona Välimäki
Sofie Lövdahl
Vilma Laitinen
M19 4 km
Joonas Rinne
Ilkka Saari
Vesa Linnamaa
Henrik Goesch
Janne Niemi
Aleksi Uusipere
N19 4 km
Oona Kettunen
Minttu Hukka
Eveliina Määttänen
Saara Nikander
Iida Haataja
Emilia Maaskola
M17 4 km
Antti Ihamäki
Samu Mikkonen
Topi Raitanen
Robin Ryynänen
Jiri Karjalainen
Vili Holopainen
N17 4 km
Johanna Matintalo
Satu Kähkönen
Klaara Leponiemi
Silja Meronen
Johanna Halonen
Laura Nakolinna
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Kulttuurirasisti
Kävin jokin aika sitten vähän Huitsinnevadaa isommassa kylässä. Oli kaunis keväinen iltapäivä, kävelin yksikseni hiljaista jalkakäytävää. Muutaman kymmenen metrin päässä oli vastaan tulossa rullalaudalla etenevä hahmo. Muita kulkijoita ei ollut näköpiirissä, joten huomioni kiinnittyi rullalautailijaan. Tapani tehdä havaintoja ja arvioita ihmisistä perustuu suuresti heidän tapaansa liikkua – siihen, millaisella rytmillä ja särmikkyydellä he liikkeensä tekevät. Olen aina ollut huono lukemaan kasvonilmeitä ja täysin toivoton muistamaan, minkä väriset vaatteet jollakulla oli päällä milloinkin. Mutta ihmisen tavasta liikkua pystyn lukemaan paljon ja erehdyn harvoin.
Tämä tyyppi potki rullalautaansa laiskan vetelästi, ryhti oli huono ja sitä korostivat vielä löysät housut sekä syvälle päähän vedetty huppari. Kaikesta kuitenkin näki, että hän hallitsi ajopelinsä niin hyvin, että paljon oli rullailtu – ei kuitenkaan niin hyvin että olisi viitsinyt harjoitella tarpeeksi osatakseen tehdä täydellisen frontside ollien. Semmoinen myöhäisteini-ikäinen notkuja, joka on ehkä jättänyt lukion kesken, mennyt ehkä amikseen tai suoraan kortistoon, arvioin.
En erottanut kasvoja, koska aurinko paistoi suoraan hänen selkänsä takaa. Vasta miltei kohdalla hupun sisältä erottuivat mustat kasvot. Tyyppi ohitti minut vilkaisematta ja minä tuumin että ”no niinpä niin, tietysti”.
Sillä hetkellä minulla välähti. Minua on syytetty rasistiksi. Sitä en ole. Mutta olen kulttuurirasisti.
Ihonvärillä tai muillakaan ulkoisilla piirteillä ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä, millaista kulttuuria kyseinen henkilö edustaa.
Suuresti yksinkertaistaen voidaan todeta, että maailmassa on viisi pääkulttuuripiiriä suurin piirtein seuraavin alueellisin jaotuksin:
1. Eurooppalainen: Eurooppa, Pohjois-Amerikka ja Australia.
2. Itäaasialainen: Kiina, Korea ja Japani.
3. Eteläaasialainen: Intia ja Kaakkois-Aasia.
4. Islamilainen: Pohjois-Afrikka, Lähi-itä.
5. Afrikkalainen: Afrikan keski- ja eteläosat.
Muut ovat vähämerkityksisiä (polynesialainen), vähemmistöjä (intiaani) tai sekalaisia (latinalaisamerikkalainen).
Käytännössä kaikki edistys on tapahtunut kahdessa ensin mainitussa ja vähäisin osin kolmannessa. Kaksi viimeistä joutuu hakemalla hakemaan edustajiensa tekemiä keksintöjä. Voisitteko kuvitella, että vastaavasti järjestettäisiin näyttely "1001 kristittyjen tekemää keksintöä" tai kirjoitettaisiin "luettelo valkoihoisista keksijöistä"?
Näiden pääkulttuuripiirien sisällä on monenlaisia alakulttuureja, jotka voivat sinänsä olla (1) edistystä kannustavia, (2) järjestystä ylläpitäviä, (3) kehitystä hidastavia tai (4) destruktiivisia antikulttuureja.
Esimerkkejä: (1) luonnontieteellinen metodi, (2) oopperan kaltaiset kulttuuririennot, (3) lakiuskonto, (4) rikollisjärjestöt.
Kulttuuria luonnehtivat parhaiten sellaiset alakulttuurit, joita kyseisessä kulttuurissa pidetään "hyväksyttävinä" tai "tavoiteltavina". Tyypillistä eurooppalaiselle kulttuurille ovat (1) ja (2), itäaasialaiselle (2), jossakin määrin (1) ja (3). Eteläaasialaiselle kulttuurille tyypillisiä ovat (2) ja (3). Islamilainen kulttuuri taas on jopa sivistysvihamielinen, sille tyypillinen kultturi on (3), jossain määrin (2) ja (4). Tässä kohtaa on turha vedota abbasidikalifaatin tieteellisyyteen, siitä on tuhat vuotta eikä se viidessäsadassa vuodessa saanut aikaan murto-osaakaan siitä, mitä kreikkalaiset paljon pienemmällä väestöpohjalla tekivät jo tuhat vuotta aiemmin jokaisena satana kukoistusvuotenaan. Islamilaisen maailman tieteen aikajana on hupaisaa katseltavaa; muutama sivu 700-luvulta 1400-luvulle, sen jälkeen joitakin yksittäisiä mainintoja ja viimeisin merkintä on vuodelta 1799. Afrikkalaisesta kulttuurista taas ei voi juuri puhua, koska Afrikassa kaikki yhteiskunnan rakenteet ovat eurooppalaisten sinne tuomia. Ennen eurooppalaista aikaa oli vain heimoyhteisöjä, jotka olivat keskenään endeemisessä sodassa. USA:n mustien keskuudessa tunnetaan hyvin käsite acting white, joka tarkoittaa opiskelua, työntekoja ja antisosiaalisen käytöksen puutetta.
Jotenkin kuvaavaa oli, että edellisen kerran kaupungissa käydessäni kävelin torin poikki. Siellä lorvehti kolme hyvin mustaihoista heppua. Samassa porukassa oli muutama valkoinen poika - juuri sen näköisiä, että nuo tyypit ovat läpäisseet peruskoulun armoviitosilla eivätkä ole eläessään tehneet päivääkään palkkatyötä.
Samalla reissulla näin keski-ikäisen romanipariskunnan. Myönnän avoimesti, että minua pistää vihaksi - tämä on nyt varmaan sitä vihapuhetta - kun näen kansallispukuisen hameen. Hyvin todennäköistä kun on, että veronmaksajana olen osallistunut sen kustannuksiin ja maksan muutenkin kyseisen henkilön elatuksen, koska kyseisessä hameessa harvemmin töitä tehdään. Ja sääntöhän ko. antikulttuurissa on se, että jos valitsee puvun pitämisen, niin muissa vaatteissa ei sitten ulkosalla liikuta.
Kyseistä pariskuntaa katsellessa mieleen juolahti rasistinen ajatuskoe. Miten suhtautuisin siihen, että samanlaista hametta kantaisikin yllään vaalea suomineito? Tai sitten siihen, että näkisin vaikka huoltoaseman tiskin takana tummakulmaisen hepun nimilappu HAGERT rinnassaan?
Vastaukset olivat suorastaan pelottavia. Jos vaalea suomalaistyttö olisi ottanut omakseen kyseisen antikulttuurin, suhtautuisin häneen huomattavasti vihamielisemmin kuin vastaavaan romaniin. Tai jos näkisin huoltsikalla haalarit päällä Hagertin, ilahtuisin - mutta en kiinnittäisi mitään huomiota hänen astetta vaaleampaan työkaveriinsa, jonka nimilapussa lukisi KORHONEN.
Tämä tarkoittaa loogisesti sitä, että suhtaudun eri etnisiin ryhmiin eri tavoin. Toiselta ryhmältä odotan sivistynyttä, vastuullista toimintaa, toiselta en. Aivan samalla tavoin minua inhottavat enemmän valkoiset huumejengiin sotkeutuneet väkivaltaiset pikkurikolliset enemmän kuin mustat. Tai ilahduttaisi enemmän musta diplomi-insinööri kuin valkoinen, jos joskus sellaisen näkisin. Tunsin hengenheimolaisuutta vihervasemmiston kanssa; hehän vaativat esimerkiksi Israelia käyttäytymään sivistyneen länsimaan tavoin, kun taas samat standardit eivät päde palestiinalaisiin, joilta ei vihervasemmiston toiminnan perusteella sivistynyttä käytöstä voidakaan odottaa.
Pääsyy kaikkeen rasismiin ovat kokemukset. Jos on nähnyt ainoastaan sellaisia färsaarelaisia maahanmuuttajia, jotka lorvivat yhteiskunnan rahoilla, syyllistyvät rikoksiin monikymmenkertaisella taajuudella kantaväestöä kohtaan, huutavat "Rasismia!" aina kun heitä vaaditaan käyttäytymään ihmisiksi, niin ei ole kumma jos färsaarelaisia katsotaan automaattisesti pitkin nenänvartta. Kun taas liechtensteinilaiset maahanmuuttajat, jotka hoitavat oman työnsä valittamatta, katsotaan karsaasti paljon harvemmin ja silloinkin vain siksi, että he haluavat omissa oloissaan noudattaa omia liechtensteinilaisia tapojaan. Andorralaisia taas kukaan ei maahanmuuttajiksi edes laske, koska he maahan tultuaan ovat yrittäneet sulautua kulttuuriin ja puhuvat suomea jopa keskenään.
Kyse on sopeutumisesta. Tiedän muslimitaustaisen perheen, joka päätti Suomeen pakolaisina tullessaan sopeutua. Mennään töihin, puhutaan keskenään suomea ja kannustetaan opiskeluun. Lapsia, nyt jo nuoria aikuisia, ei erota suomalaisista muu kuin ulkonäkö. Teinityttö seurustelee suomalaisen poikakaverinsa kanssa, eletään muutenkin normaalia suomalaista elämää. Kyse on sopeutumishalukkuudesta, mahdollisuudet ovat olemassa.
Kun maahan tullaan, on ymmärrettävä miksi omasta kotimaasta on pitänyt lähteä. Yleensä sen kulttuuri on ollut antikulttuuria, joka on tuhonnut mahdollisuudet. Silloin pitää tajuta, että maa johon tullaan on kulttuuriltaan ylivertainen. Jos ei ole halua muuttaa uutta maata samanlaiseksi persläveksi kuin entinen oli, pitää muuttaa omaa kulttuuriaan eikä tuoda entistä mukanaan.
Tämä tyyppi potki rullalautaansa laiskan vetelästi, ryhti oli huono ja sitä korostivat vielä löysät housut sekä syvälle päähän vedetty huppari. Kaikesta kuitenkin näki, että hän hallitsi ajopelinsä niin hyvin, että paljon oli rullailtu – ei kuitenkaan niin hyvin että olisi viitsinyt harjoitella tarpeeksi osatakseen tehdä täydellisen frontside ollien. Semmoinen myöhäisteini-ikäinen notkuja, joka on ehkä jättänyt lukion kesken, mennyt ehkä amikseen tai suoraan kortistoon, arvioin.
En erottanut kasvoja, koska aurinko paistoi suoraan hänen selkänsä takaa. Vasta miltei kohdalla hupun sisältä erottuivat mustat kasvot. Tyyppi ohitti minut vilkaisematta ja minä tuumin että ”no niinpä niin, tietysti”.
Sillä hetkellä minulla välähti. Minua on syytetty rasistiksi. Sitä en ole. Mutta olen kulttuurirasisti.
Ihonvärillä tai muillakaan ulkoisilla piirteillä ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä, millaista kulttuuria kyseinen henkilö edustaa.
Suuresti yksinkertaistaen voidaan todeta, että maailmassa on viisi pääkulttuuripiiriä suurin piirtein seuraavin alueellisin jaotuksin:
1. Eurooppalainen: Eurooppa, Pohjois-Amerikka ja Australia.
2. Itäaasialainen: Kiina, Korea ja Japani.
3. Eteläaasialainen: Intia ja Kaakkois-Aasia.
4. Islamilainen: Pohjois-Afrikka, Lähi-itä.
5. Afrikkalainen: Afrikan keski- ja eteläosat.
Muut ovat vähämerkityksisiä (polynesialainen), vähemmistöjä (intiaani) tai sekalaisia (latinalaisamerikkalainen).
Käytännössä kaikki edistys on tapahtunut kahdessa ensin mainitussa ja vähäisin osin kolmannessa. Kaksi viimeistä joutuu hakemalla hakemaan edustajiensa tekemiä keksintöjä. Voisitteko kuvitella, että vastaavasti järjestettäisiin näyttely "1001 kristittyjen tekemää keksintöä" tai kirjoitettaisiin "luettelo valkoihoisista keksijöistä"?
Näiden pääkulttuuripiirien sisällä on monenlaisia alakulttuureja, jotka voivat sinänsä olla (1) edistystä kannustavia, (2) järjestystä ylläpitäviä, (3) kehitystä hidastavia tai (4) destruktiivisia antikulttuureja.
Esimerkkejä: (1) luonnontieteellinen metodi, (2) oopperan kaltaiset kulttuuririennot, (3) lakiuskonto, (4) rikollisjärjestöt.
Kulttuuria luonnehtivat parhaiten sellaiset alakulttuurit, joita kyseisessä kulttuurissa pidetään "hyväksyttävinä" tai "tavoiteltavina". Tyypillistä eurooppalaiselle kulttuurille ovat (1) ja (2), itäaasialaiselle (2), jossakin määrin (1) ja (3). Eteläaasialaiselle kulttuurille tyypillisiä ovat (2) ja (3). Islamilainen kulttuuri taas on jopa sivistysvihamielinen, sille tyypillinen kultturi on (3), jossain määrin (2) ja (4). Tässä kohtaa on turha vedota abbasidikalifaatin tieteellisyyteen, siitä on tuhat vuotta eikä se viidessäsadassa vuodessa saanut aikaan murto-osaakaan siitä, mitä kreikkalaiset paljon pienemmällä väestöpohjalla tekivät jo tuhat vuotta aiemmin jokaisena satana kukoistusvuotenaan. Islamilaisen maailman tieteen aikajana on hupaisaa katseltavaa; muutama sivu 700-luvulta 1400-luvulle, sen jälkeen joitakin yksittäisiä mainintoja ja viimeisin merkintä on vuodelta 1799. Afrikkalaisesta kulttuurista taas ei voi juuri puhua, koska Afrikassa kaikki yhteiskunnan rakenteet ovat eurooppalaisten sinne tuomia. Ennen eurooppalaista aikaa oli vain heimoyhteisöjä, jotka olivat keskenään endeemisessä sodassa. USA:n mustien keskuudessa tunnetaan hyvin käsite acting white, joka tarkoittaa opiskelua, työntekoja ja antisosiaalisen käytöksen puutetta.
Jotenkin kuvaavaa oli, että edellisen kerran kaupungissa käydessäni kävelin torin poikki. Siellä lorvehti kolme hyvin mustaihoista heppua. Samassa porukassa oli muutama valkoinen poika - juuri sen näköisiä, että nuo tyypit ovat läpäisseet peruskoulun armoviitosilla eivätkä ole eläessään tehneet päivääkään palkkatyötä.
Samalla reissulla näin keski-ikäisen romanipariskunnan. Myönnän avoimesti, että minua pistää vihaksi - tämä on nyt varmaan sitä vihapuhetta - kun näen kansallispukuisen hameen. Hyvin todennäköistä kun on, että veronmaksajana olen osallistunut sen kustannuksiin ja maksan muutenkin kyseisen henkilön elatuksen, koska kyseisessä hameessa harvemmin töitä tehdään. Ja sääntöhän ko. antikulttuurissa on se, että jos valitsee puvun pitämisen, niin muissa vaatteissa ei sitten ulkosalla liikuta.
Kyseistä pariskuntaa katsellessa mieleen juolahti rasistinen ajatuskoe. Miten suhtautuisin siihen, että samanlaista hametta kantaisikin yllään vaalea suomineito? Tai sitten siihen, että näkisin vaikka huoltoaseman tiskin takana tummakulmaisen hepun nimilappu HAGERT rinnassaan?
Vastaukset olivat suorastaan pelottavia. Jos vaalea suomalaistyttö olisi ottanut omakseen kyseisen antikulttuurin, suhtautuisin häneen huomattavasti vihamielisemmin kuin vastaavaan romaniin. Tai jos näkisin huoltsikalla haalarit päällä Hagertin, ilahtuisin - mutta en kiinnittäisi mitään huomiota hänen astetta vaaleampaan työkaveriinsa, jonka nimilapussa lukisi KORHONEN.
Tämä tarkoittaa loogisesti sitä, että suhtaudun eri etnisiin ryhmiin eri tavoin. Toiselta ryhmältä odotan sivistynyttä, vastuullista toimintaa, toiselta en. Aivan samalla tavoin minua inhottavat enemmän valkoiset huumejengiin sotkeutuneet väkivaltaiset pikkurikolliset enemmän kuin mustat. Tai ilahduttaisi enemmän musta diplomi-insinööri kuin valkoinen, jos joskus sellaisen näkisin. Tunsin hengenheimolaisuutta vihervasemmiston kanssa; hehän vaativat esimerkiksi Israelia käyttäytymään sivistyneen länsimaan tavoin, kun taas samat standardit eivät päde palestiinalaisiin, joilta ei vihervasemmiston toiminnan perusteella sivistynyttä käytöstä voidakaan odottaa.
Pääsyy kaikkeen rasismiin ovat kokemukset. Jos on nähnyt ainoastaan sellaisia färsaarelaisia maahanmuuttajia, jotka lorvivat yhteiskunnan rahoilla, syyllistyvät rikoksiin monikymmenkertaisella taajuudella kantaväestöä kohtaan, huutavat "Rasismia!" aina kun heitä vaaditaan käyttäytymään ihmisiksi, niin ei ole kumma jos färsaarelaisia katsotaan automaattisesti pitkin nenänvartta. Kun taas liechtensteinilaiset maahanmuuttajat, jotka hoitavat oman työnsä valittamatta, katsotaan karsaasti paljon harvemmin ja silloinkin vain siksi, että he haluavat omissa oloissaan noudattaa omia liechtensteinilaisia tapojaan. Andorralaisia taas kukaan ei maahanmuuttajiksi edes laske, koska he maahan tultuaan ovat yrittäneet sulautua kulttuuriin ja puhuvat suomea jopa keskenään.
Kyse on sopeutumisesta. Tiedän muslimitaustaisen perheen, joka päätti Suomeen pakolaisina tullessaan sopeutua. Mennään töihin, puhutaan keskenään suomea ja kannustetaan opiskeluun. Lapsia, nyt jo nuoria aikuisia, ei erota suomalaisista muu kuin ulkonäkö. Teinityttö seurustelee suomalaisen poikakaverinsa kanssa, eletään muutenkin normaalia suomalaista elämää. Kyse on sopeutumishalukkuudesta, mahdollisuudet ovat olemassa.
Kun maahan tullaan, on ymmärrettävä miksi omasta kotimaasta on pitänyt lähteä. Yleensä sen kulttuuri on ollut antikulttuuria, joka on tuhonnut mahdollisuudet. Silloin pitää tajuta, että maa johon tullaan on kulttuuriltaan ylivertainen. Jos ei ole halua muuttaa uutta maata samanlaiseksi persläveksi kuin entinen oli, pitää muuttaa omaa kulttuuriaan eikä tuoda entistä mukanaan.