Sivallus CCXXVI

Hesari aikoo siirtyä tabloidikokoon. Hienoa, olettaen että uusi pienempi koko merkitsee sitä, että eräiden tiettyjen toimittajien tuotokset jäävät vastaisuudessa reunojen ulkopuolelle.

Sorrettu vähemmistö?

Ennen Israelin valtion syntyä 1948 lähes miljoona juutalaista eli arabimaissa. Tämän lisäksi muissa muslimivaltioissa, kuten Iranissa, heitä asui niin paljon, että miljoonan raja ylittyi. Israelin itsenäistyttyä suurin osa heistä siirtyi erilaisten operaatioiden seurauksena Israeliin. Nykyään arabimaissa on yleensä vain pieniä juutalaisvähemmistöjä. Eipä ole liiemmin osunut silmiin ihmisoikeusjärjestöjen valituksia heidän sorrostaan tai länsimaisten aktivistien marssirivistöjä. Onko sitten juutalaisten ihmisoikeuksissa valittamista arabimaissa, on toinen asia.

Tarkastellaan esimerkkinä erästä toistaiseksi nimeltä mainitsematonta arabivaltiota ja sen juutalaisvähemmistöä (eikä sitten vilkuilla jutun loppuun, jossa maan nimi paljastetaan!). Kyseistä maata kutsutaan toistaiseksi koodinimellä Turdalia.

Turdaliassa asuneesta juutalaisvähemmistöstä osa muutti Israelin itsenäistyttyä pois. Jäljelle jääneistä suurin osa on uskonnoltaan juutalaisia, mutta joukkoon kuuluu myös kristinuskoon kääntyneitä tai muslimeja, jotka ovat rodultaan ja osin kulttuuritaustaltaan juutalaisia. Enemmistö identiofoituu juutalaisiksi kansallisuudeltaan ja turdalialaisiksi kansalaisuudeltaan. Useimmilla on perhesuhteita Israeliin.

Turdalian tilastokeskuksen mukaan maan juutalaisista 82 % tunnustaa juutalaista uskoa, 9 % on kristittyjä ja saman verran islamilaisia etnisesti ja kulttuurillisesti juutalaisia. Lähes puolet juutalaisista asuu Turdalian pohjoisimmassa provinssissa, jossa he muodostavat jopa enemmistön (52 %) asukkaista.

Juutalaiskansalaisten suhde Turdaliaan on usein jännittynyt. Juutalaiset kokevat useimmiten olevansa maan asukkaita siinä missä muutkin, mutta kuten eräs yhteisön johtajista kerran totesi, maani on sodassa kansani kanssa. Silti valtaosa haluaa pysyä turdalialaisina. Eräässä mielipidetutkimuksessa saatiin tulos, jonka mukaan 11 % haluaisi asua Israelissa, 83 % haluaisi tilanteensa Turdaliassa säilyvän ennallaan ja 6 % ei osannut sanoa.

Turdalian juutalaiset ottavat osaa maan poliittiseen elämään lähinnä omien puolueidensa kautta. Arvion mukaan 70 % juutalaisista äänestää vaaleissa näitä puolueita ja 30 % arabienemmistöisiä puolueita. Turdalian parlamentissa on ollut juutalaisedustajia heti ensimmäisistä vaaleista lähtien. Nykyään edustajien suhteellinen lukumäärä on hieman yli puolet juutalaisten osuudesta maan väkiluvusta. Jotkut parlamentin juutalaisjäsenet ovat poliisin valvonnan alaisia heidän vierailtuaan Israelissa, joka taas on Turdalian lain mukaan vihollisvaltio. Elokuussa 2006 parlamentin jäsenet Ariel Dasa, Matan Ben Yosef ja Amit Einbinder vierailivat Israelissa joutuen rikostutkimuksen alaisiksi. Einbinder aiheutti melkoisen lisäkohun toteamalla, että Israelin iskut muslimimaihin ovat hyväksyttäviä. Kaikki jatkoivat kuitenkin parlamentissa, joskin Dasa erosi myöhemmin vapaaehtoisesti. Ben Yosef on edelleen parlamentin jäsen. Monet parlamentin juutalaisjäsenet ovat ottaneet osaa hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin esittäen juutalaismyönteisiä mielipiteitä ja tutkimuslaitosten mukaan joitakin on tässä yhteydessä pahoinpidelty turvallisuusviranomaisten toimesta.

Valtion virkamiehistä oli viimeisimmän (2002) tutkimusten mukaan juutalaisia vain noin kolmasosa heidän todellisesta prosentuaalisesta väestöosuudestaan. Tilanteen paranatamiseksi Turdalian pääministeri julisti tammikuussa 2004, että jokaisella valtion omistamalla yhtiöllä täytyy olla vähintään yksi juutalainen johtokunnassaan. Kaikesta huolimatta moni juutalainen on edennyt urallaan pitkälle.

Seuraavassa on lueteltu Turdaliassa menestyneitä etnisiä juutalaisia. Ellei erikseen mainita, kyseinen henkilö on myös uskonnoltaan juutalainen.

Politiikassa Shmuel Reikan nousi ensimmäisenä juutalaisena ministeriksi Turdaliassa. Vuonna 1999 hänestä tuli aluksi apulaisterveysministeri ja sittemmin apulaisulkoministeri. Hallituksen sisäpiiriin nousi ensimmäisenä juutalaisena muslimiksi kääntynyt Ohad Kriaf. Hänestä tuli salkuton ministeri 2001. Pienimuotoisen skandaalin sai aikaan 2007 salkuttomaksi ministeriksi nimitetty Ofir Moyal. Uskonnoltaan juutalaisena hän on kieltäytynyt laulamasta Turdalian kansallislaulua, vaikka suostuukin osoittamaan sille kunnioitusta nousemalla seisomaan. Ensimmäisenä juutalaisnaisena parlamenttiin valittiin Dana Avraham, joka oli parlamentin jäsen 1999-2003.

Ensimmäinen Turdalian korkeimman oikeuden tuomariksi nimetty juutalainen oli Ofir Cohen, joka palveli tehtävässään 1999 yhdeksän kuukauden määräaikaisen kauden. Eden Moshe, kristitty juutalainen, oli ensimmäinen pysyväksi tuomariksi nimetty 2004 alkaen.

Turdalian ulkoasiainhallinnon ensimmäinen juutalainen suurlähettiläs oli Eran Ziat, joka nimitettiin virkaansa 1995. Työskenneltyään välillä Lähi-Idän rauhanneuvotteluprosessissa hän on nykyään suurlähettiläänä Kreikassa. Nykyään neljä Turdalian suurlähettiläistä on juutalaisia, kaksi heistä kylläkin uskonnoltaan muslimeja.

Maan puolustusvoimissa on palvellut useita juutalaisia upseereita, suurin osa heistä muslimikäännynnäisiä. Esimerkkeinä mainittakoon rajavartioston komentaja, kenraalimajuri Maharan Kadusi sekä kotijoukkojen komentaja, kenraalimajuri Bassam Elkayam. Molemmat ovat uskonnoltaan muslimeja. Uskonnoltaan juutalainen on sen sijaan eräs Turdalian legendaarisimmista upseereista, Ran Weitzman. Hän liittyi Turdalian armeijaan 1947 ja otti osaa Israelin vapaussotaan. Upseeriksi hänet ylennettiin vasta 33-vuotiaana 1953. Pari vuotta myöhemmin hänelle annettiin komentoon juutalaisista ja arabeista muodostettu erikoisyksikkö, jonka tehtäviin kuului tiedustelu jopa Israelin rajojen sisäpuolella. Weitzman menetti oikean kätensä eräässä pikkukahakassa 1959. Toivuttuaan vammoistaan hänet nimitettiin tässä vaiheessa pataljoonaksi kasvaneen yksikön komentajaksi. Weitzman otti osaa vielä Kuuden päivän sotaan, mutta jäi pari vuotta sen jälkeen eläkkeelle everstiluutnanttina. Hän on yksi kuudesta juutalaisesta, jotka ovat saaneet yhden Turdalian korkeimmista kunniamerkeistä (englanninnos: Medal of Distinguished Service).

Poliisina ylimmäs kohonnut Turdalian juutalainen on Daniel Cohen, joka ylennettiin poliisivoimien varatarkastajaksi toimittuaan sitä ennen kahdenkin maakunnan poliisikomentajana.

Turdalian kulttuurielämää ovat rikastuttaneet monet juutalaiset näyttelijät, elokuvaohjaajat ja kirjailijat, joista mainittakoon esimerkkinä Ben Yosef Zaguri, joka sai 1990 Israelin valtion palkinnon juutalaisesta kirjallisuudesta ja 1992 Turdalian valtionpalkinnon.

Suosituin urheilulaji Turdaliassa on tietysti jalkapallo. Maajoukkueen ylivoimaisen enemmistön muodostavat arabit, mutta viime vuosina joukkueessa on yleensä ollut pari juutalaista. Itzik Hadad on erään maan meneistyneimmän seurajoukkueen kapteeni ja pelannut peräti 74 maaottelua. Kfir Levistä tuli kansallissankari hänen tehtyään tasoitusmaalin MM-karsintaottelun viimeisellä minuutilla. Seurajoukkuetasolla ei ole mennyt yhtä hyvin; vastustajien kannattajat ovat usein hyökänneet hänen juutalaista uskoaan vastaan. Levi itse on sanonut kokevansa itsensä turdalialaiseksi, vaikka ei laulakaan kansallislaulua ennen ottelua. Ensimmäisenä juutalaisena maajoukkueeseen selvisi Ofir Rosh 1973 eli Jom Kippur -sodan vuonna. Hän pelasi Turdalian maajoukkueessa vuoden 1976 olympialaisissa, joissa joukkue karsiutui neljännesfinaaleissa sijoituksen ollessa 5-8. Rosh valittiin vuoden jalkapalloilijaksi Turdaliassa 1980, vaikka saikin lähes jokaisessa seuraottelussa niskaansa rasistisia huutoja. Ura päättyi 1987, jonka jälkeen Rosh meni mukaan politiikkaan. Hänet valittiin Turdalian suurimman kaupungin apulaiskaupunginjohtajaksi 2003.

Juutalaisten poliittista toimintaa Turdaliassa on joissakin yhteyksissä yritetty rajoittaa. Juutalaisten puolueiden toimintaa on koetettu kieltää, mutta Turdalian korkein oikeus on kumonnut yritykset. Juutalaisten asemasta maassa kertoo paljon se, että he saavat käyttää äidinkieltään hepreaa virallisissa yhteyksissä. Juutalaiset suhtautuvat kuitenkin kylmäkiskoisesti Turdalian lippuun ja kansallislauluun, koska lipussa on islamin tunnuksena puolikuu ja kansallislaulun sanoituksessa viitataan Turdaliaan islamilaisena maana. Jotkut juutalaispoliitikot ovatkin vaatineet kansallisten symbolien muuttamista, mutta vaatimuksia ei ole otettu vakavasti.Turdalian perustuslaki takaa kaikille maan kansalaisille samat oikeudet uskonnosta riippumatta. Tämä on kuitenkin vain periaate, todellisuudessa monet virallisetkin tahot myöntävät juutalaisten kokevan syrjintää monilla elämänaloilla. Toisaalta juutalaiset (paitsi muslimiksi kääntyneet) on vapautettu muille pakollisesta asepalveluksesta. Jotkut juutalaiset kuitenkin suorittavat asepalveluksen vapaaehtoisesti. Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan 17 % juutalaisista luokittelee itsensä "hyvin isänmaalliseksi" ja vain 41 % "ei erityisen isänmaalliseksi". Juutalaiset pitävät kuitenkin itseään turdalialaisina. Vuonna 2008 tehdyssä mielipidekyselyssä 77 % Turdalian juutalaisista halusi asua mieluiten Turdaliassa.

Arabien suhtautuminen juutalaisiin on ristiritainen; samana vuonna tehdyssä kyselyssä 75 % ei halunnut asua samassa rakennuksessa juutalaisten kanssa, 60 % ei halunnut kutsua heitä kotiinsa ja 40 % oli sitä mieltä, että juutalaisilta pitäisi poistaa äänioikeus. Osasyynsä arabien asenteiden koventumiseen on Israelin tekemillä terrorihyökkäyksillä; on osoitettu, että useissa terrori-iskuissa on avustajina toiminut turdalialaisia äärijuutalaisia. Näissä iskuissa on kuollut monia turdalialaisia muslimeja, esimerkiksi 2001 tapahtuneessa junaan kohdistuneessa iskussa kuoli kolme ja haavoittui 90 tekijän ollessa Turdalian juutalainen.

Tässä vaiheessa lukijalle on jo varmaan herännyt kummastus. Se, että arabimaassa juutalaisilla on noin paljon oikeuksia, on ehkä ollut uutta. Mutta että juutalaiset - vieläpä kyseisen maan kansalaiset - tekisivät maan sisällä terrori-iskuja, on varmaan uutta tietoa.

Niin onkin. Turdalia ei ole mikään arabimaa eikä yksikään edellä mainituista henkilöistä ole juutalainen. Nimet eivät ole heidän oikeita nimiään.

Turdalia on Israel. Jutussa mainitut henkilöt ovat Israelin arabeja, joille on vaihdettu tekaistut juutalaisnimet. Uratiedot ovat tosia, mutta he ovat tehneet uransa Israelissa. Joka kohdassa, jossa mainitaan "arabi", se tarkoittaa juutalaista. "Uskonnoltaan juutalainen" tarkoittaa muslimia. "Kristitty" on kristitty arabi. "Muslimiksi kääntynyt juutalainen" on druusi. "Israel" tarkoittaa arabimaita ja päinvastoin.

Pääasiallisena lähteenä on käytetty Wikipedia-artikkelia Israelin arabeista. Siinä esitetyt faktat arabien asemasta Israelissa on käännetty sellaisenaan "juutalaisten asemaksi Turdaliassa". Kuten artikkelista käy ilmi, arabien asema Israelissa on selvästi heikompi kuin juutalaisten. Se on itse asiassa melkeinpä yhtä heikko kuin arabien asema arabimaissa. Israelin arabit ovat äänioikeutettuja ja vapaampia kuin missään arabimaassa, minkä mielipidekyselytkin osoittavat. Arabinaisten asema ja oikeudet Israelissa ovat jotain sellaista, mistä arabimaiden naiset uskaltavat tuskin edes unelmoida. Tässä jutussa mainitut henkilöt osoittavat myös omalta osaltaan, että arabilla on mahdollisuus edetä korkeisiin asemiin jopa juutalaisvaltiossa. Rasismia esiintyy, mutta Lähi-idän asumispreferenssit noin yleisesti ottaen menevät paremmuusjärjestyksessä seuraavasti:
1. Juutalainen juutalaisvaltiossa
2. Arabi juutalaisvaltiossa
3. Arabi arabivaltiossa
7593. Juutalainen arabivaltiossa.

Viimeisen vaihtoehdon noinkin korkea listasijoitus aiheutuu siitä, että on olemassa yksi arabimaa, jossa juutalaisten asema on sianlantasäiliötä parempi. Bahrainissa juutalaiset ovat lähes täysivertaisia kansalaisia muslimien kanssa, istuipa yksi naisjuutalainen parlamentin ylähuoneessakin kunnes tuli nimitetyksi suurlähettilääksi USA:han. Jopa Israelissa valmistettujen tuotteiden boikotti kumottiin 2004. Tosin on myönnettävä, että Bahrainissa asui vuoden 2007 väestönlaskennan mukaan vain 36 juutalaista; tämä on aika pieni osuus tuhansista arabimaissa asuvista juutalaisista.

Kun puhutaan Israelin ihmisoikeusloukkauksista ja imperialismista, on muistettava mitä arabimaissa tehdään juutalaisille ja miten Israel kohtelee arabikansalaisiaan. Israelia moititaan rasismista ja imperialismista kun samaan aikaan arabimaat saavat kohdella omia kansalaisiaan huonommin kuin israelilaiset arabikansalaisiaan ilman että asiaan kiinnitetään mitään huomiota. Kaksoisstandardin käyttö on järkyttävää, mutta odotettua. Ihmisoikeusjärjestöt näyttävät tunnustavan, että israelilaiset ovat sivistyneitä ihmisiä, joilta voidaan vaatia ihmisarvoista ja yhdenveroista kohtelua, kun taas arabimaita kohdellaan pikkulapsina, joilta ei voida eikä saakaan vaatia mitään.

Lopuksi kerrotaan linkkien kera, keitä oikeasti ovat ne henkilöt, joita on käytetty esimerkkeinä "juutalaisten" asemasta "arabivaltiossa". Oikeasti he ovat siis arabeja juutalaisvaltiossa. Alussa mainitaan käytetty peitenimi, sitten linkissä oikea nimi ja heti sen perään todellinen asema Israelissa.

Syyriassa elokuussa 2006 vierailleet kolme Knessetin jäsentä: Ariel Dasa: Azmi Bishara, Matan Ben Yosef: Jamal Zahalka, Amit Einbinder: Wasil Taha.
Shmuel Reikan: Nawaf Massalha, ensimmäinen arabiministeri, muslimi.
Ohad Kriaf: Salaf Tarif, ensimmäinen hallituksen sisäpiiriin päässyt arabiministeri, druusi.
Ofir Moyal: Raleb Majadele, Israelin kansallislaulua boikotoiva arabiministeri, muslimi.
Dana Avraham: Hussniya Jabara, ensimmäinen naisarabi Knessetissä, muslimi.
Ofir Cohen: Abdel Rahman Zuabi, korkeimman oikeuden määräaikainen tuomari, muslimi.
Eden Moshe: Salim Joubran, korkeimman oikeuden vakinainen tuomari, kristitty.
Eran Ziat: Ali Yahya, ensimmäinen arabisuurlähettiläs (Suomi 1995), muslimi.
Maharan Kadusi: Hussain Fares, Israelin rajavartioston komentaja, kenraalimajuri, druusi.
Bassam Elkayan: Yusef Mishleb, kotijoukkojen komentaja, kenraalimajuri, druusi.
Ran Weitzman: Amos Yarkoni, everstiluutnantti, korkein kunniamerkein palkittu legendaarinen sotilas, muslimi.
Daniel Cohen: Jamal Hakroush, poliisivoimien varatarkastaja.
Ben Yosef Zaguri: Emile Habibi, kirjailija, kristitty.
Itzik Hadad: Walid Badir, maajoukkuejalkapalloilija, Hapoel Tel Avivin kapteeni, muslimi.
Kfir Levi: Abbas Suan, maajoukkuejalkapalloilija, muslimi.
Ofir Rosh:Rifaat Turk, ensimmäinen arabi Israelin maajoukkueessa, nykyisin Tel Avivin apulaiskaupunginjohtaja.

Mitä on tehtävä?

Perussuomalaiset jysäyttivät viime eduskuntavaaleissa Suomen sodanjälkeisen historian kaikkien aikojen jytkyn nelinkertaistamalla kannatuksensa. Tuolloin selitettiin kannatuksen olevan Timo Soinin henkilökohtaista suosiota. Tästä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään Soinin saatua presidentinvaaleissa alle puolet eduskuntavaalien äänisaaliista. Viimeisin gallup osoitti koko puolueen kannatuksen laskeneen. Onko persujen jytky sulamassa olemattomiin?

Persujen on hyväksyttävä se tosiasia, että heidän nousunsa oli ehkä 20-prosenttisesti omaa ansiota ja 80-prosenttisesti muiden puolueiden virheiden seurausta. Sillä saatiin aikaan yksi jytky, mutta jatkuvuuteen vaaditaan omiakin suorituksia. Perussuomalaisten tasoisella toiminnalla jytkyn onnistuminen edellytti juuri sopivia olosuhteita. Mikä tahansa Kolmesta Suuresta olisi noussut yli 60 edustajan puolueeksi käyttämällä persujen vaaliohjelmaa. Persujen onni johtui siitä, että kolme suurta edusti vääriä arvoja, kumpikaan kahdesta muusta vakavasti otettavasta haastajapuolueesta ei kyennyt nousemaan ideologiansa yli ja kaksi jäljellä olevaa puoluetta ovat ohjelmansa takia tuomittuja ikuisesti marginaaliin:
Kridet ja RKP ovat pienen ääriryhmän puolueita, joista ei ole protestia nostamaan.
Vihreät ja vasemmistoliitto hirttäytyivät ideologiaansa eivätkä siksi saaneet EU- ja mamukriittisiä puolelleen.
Kokoomus on sitoutunut suurpääoman mamu- ja EU-myönteisyyteen.
Kepun olisi ollut helppoa kahmia jytky itselleen, mutta puolue ei kaupunkilaistumiskiimassaan halunnut ärsyttää potentiaalisia citykannattajia ja luotti turhaan maalaisten puolueuskollisuuteen.
Demarit ovat EU-fanaatikkoja siitä yksinkertaisesta syystä, että koko EU on sosiaalidemokraattien luomus ja ideologian märkä uni.

Jäljelle jäi perussuomalaiset ja seuraus oli jytky. Nyt puolue valmistautuu kunnallisvaaleihin ja tilanne on muiden puolueiden kohdalla käytännössä sama kuin ennenkin. Jytkyäänestäjät puolestaan ovat ainakin osin pettyneitä persujenkin toimintaan.

Oleellinen kysymys on, kuinka perussuomalaiset saavat sementoitua itsensä suurten puolueiden joukkoon vakiinnuttamalla kannatuksensa tai jopa kasvattamalla sitä. He eivät ole kysyneet asiaa minulta, mutta vastaan silti.

Perussuomalaisten ongelmat, haasteet ja niiden ratkaisut ovat jaettavissa muutamaan ryhmään. Tarkastellaan näitä yksi kerrallaan, järjestyksenä vähiten kriittisestä kriittisimpään käymällä läpi ongelman tilanne, sen kohtaamisessa mahdollisesti tähän asti tehdyt virheet ja niihin ratkaisumallit.

1. Perussuomalaisten kansanedustajat ovat kokemattomia.
Tilanne: Jotkut ryhmän jäsenistä ovat mellastaneet kuin siat vatukossa. Hakkarainen ei ole ainoa, hän on vain sattumoisin valikoitunut lehdistön maalitauluksi. On kylläkin myönnettävä, että tilanne ei ole niin paha kuin sopi etukäteen odottaa. Suurin osa on toiminut odotettua asiallisemmin eikä keltainen lehdistö ole ryöpyttänyt niin pahasti kuin olisi todellisuudessa voinut.
Virheet: Vaikutti siltä, että persuilla ei ollut mitään suunnitelmaa uusien edustajien sopeuttamiseksi talon tavoille. Ongelmaan on kuitenkin tartuttu, ainakin päätellen siitä että tilanne on parantunut.
Ratkaisu: Asia on jo hoidossa. Puoluejohto on suitsinut pahimmat ylilyönnit. Kokemattomuudella ja nuoruudella on sellainen hyvä puoli, että molemmat paranevat päivä päivältä itsestään.

2. Timo Soini.
Tilanne: Perussuomalainen puolue on henkilöitynyt voimakkaammin kuin yksikään toinen eduskuntapuolue.
Virheet: Soini lähti presidentinvaaleihin. Olisi pitänyt ottaa poliittiset pisteet kotiin toteamalla, että valtaoikeuksiltaan riisuttu presidentti on merkityksetön, jättää vaalit väliin ja keskittyä laatimaan strategiaa jatkoon. On toki Soinin synninpäästöksi mainittava, että ei voitu etukäteen arvata Väyrysen tulevan kalastelemaan samoille ääniapajille. Soinin suurin virhe on kuitenkin se, että hän johtaa puoluetta samaan malliin kuin se olisi edelleen kolmen kansanedustajan pikkupuolue. Ei onnistu, ei ainakaan silloin jos samaan aikaan yritti pyörittää presidentinvaalikampanjaa.
Ratkaisu: Soinin olisi syytä lukea Sunzin Sodankäynnin taito ja siitä erityisesti kohta, jossa todetaan: Yleensä monien johtaminen on sama kuin harvojen johtaminen. On kyse organisaatiosta. (Asianharrastajille huomautettakoon, että käytin tässä vanhaa suomennosta, koska se on tilanteeseen iskevämpi kuin uusi.) Vesa-Matti Saarakkala puuttui tähän ongelmaan ansiokkaasti blogissaan. Soini on tehnyt miehen työn nostaessaan perussuomalaiset sinne missä puolue nyt on. Hänellä on vielä yksi tehtävä ennen vetäytymistä ja valtioneuvoksen tittelin odottelua: perussuomalaiset on nostettava Suomen suurimmaksi puolueeksi ja asema on sinne paalutettava. Se ei onnistu ilman delegointia ja organisaation kuntoon höyläämistä.

3. Rahankäyttö
Tilanne: Puoluetuen määrä on moninkertaistunut.
Virheet: Perussuomalaisten taloudellinen suunnittelu on ilmeisesti jäänyt retuperälle. Puolue on elänyt aiemmin kädestä suuhun eikä se nyt tunnu tietävän, mitä rahalla olisi tehtävä.
Ratkaisu: Kaksi asiaa on saatava kuntoon. Organisaatio ja vaalirahoitus. Perussuomalaisten on ammattimaistettava piiriorganisaationsa muiden suurten puolueiden tasolle. Tässä piilee suuri mahdollisuus - muiden puolueiden organisaatio on peräisin jälkiteollisen yhteiskunnan ajalta, perussuomalaiset pääsevät luomaan ison organisaationsa paremmin nykyaikaa vastaavaksi. Mutta toistaiseksi on syytä lykätä uudistukset kunnallisvaalien jälkeiseen aikaan ja suunnitella ne ensin huolella. Nyt saatu puoluetuki ja lisääntyneet avustukset - jos liike-elämältä ja yksityisiltä tuleva rahamäärä ei kasva, organisaatio on vielä pahemmin pihalla kuin olen kuvitellut - on tykitettävä kunnallisvaaleihin. Niissä persut ovat pakkovoiton edessä. Jos kannatusprosentti laskee eduskuntavaaleista, Jytky saa niskaansa sellaisen haisunäädän kusimyrskyn että kannatus saattaa tosissaan hiipua. Kunnallisvaalien ehdokkaille on annettava maksimimäärä puolueen tukea ja neuvontaa siitä, kuinka vaaleissa pärjätään. Ja yksi rahanreikä lisää: kustantakaa muutama puolueen välkyimmästä päästä oleva opintomatkalle jenkkeihin katsomaan, miten demokraattien tai republikaanien (kumpi tahansa suostuukaan vastaanottamaan) puolueorganisaatio järjestelee vaalityön huippuammattimaisesti. Ottakaa opiksi ja soveltakaa Suomen oloihin sopivin osin.

4. Imago
Tilanne: Puolueella ei ilmeisesti ole selvästi asetettuja tähtäimiä.
Virheet: On keskitytty olemaan protestiliike. Se on tässä nykyisessä tilanteessa helppoa; valtapuolueet ovat tehneet niin megalomaanisia virheitä, että jopa persuimagolla saastutettu puolue kykeni jytkäyttämään.
Ratkaisu: Perussuomalaisten on profiloiduttava isänmaalliseksi puolueeksi. On hyökättävä muiden puolueiden eurokiimaista linjaa vastaan, mutta ennen muuta on edettävä positiivisella linjalla. On korostettava Suomen ja suomalaisten etua ja oltava ylpeitä suomalaisuudesta. Huomatkaa mikä ero on positiivisella ja negatiivisella asemoinnilla; esimerkiksi voidaan vaatia kovempia tuomioita ja maastakarkoituksia rikollisille, mutta tehokkaampaa on korostaa suomalaisiin arvoihin kuuluvaa rehellisyyttä ja sen vaatimista tässä maassa.

5. Rekrytointi
Tilanne: Ihmiset ovat kyllästyneet politiikkaan. Suurin osa ei suurin surminkaan halua lähteä mukaan.
Virheet: Perussuomalaiset eivät ole edes yrittäneet profiloitua raikkaana vastavoimana puoluepolitiikalle. Ei ole tajuttu, kuinka vahvasti ihmiset haluavat muutosta poliittiseen systeemiin.
Ratkaisu: Perussuomalaisten ruohonjuuritason organisaatio on ajettava kuntoon. Kunnallisvaaleihin on rekrytoitava ehdokkaita, jotka ovat yhteisössä tunnettuja ja kyvykkäitä, mutta ovat pysytelleet toistaiseksi politiikan ulkopuolella. Erityisen tärkeää on akateemisten ehdokkaiden houkuttelu. Niissä piireissä perussuomalaisuutta ei vielä oikein uskalleta tunnustaa, mutta insinöörien, opettajien ja yrittäjien keskuudessa hiljainen kannatus on suurempaa kuin julkisuudessa on osattu edes kuvitella. Kun joka kunnassa saadaan ehdokaslistalle paikallisen urheiluseuran, VPK:n tai seurakunnan kantavia voimia, ääniosuus nousee hetkessä viidellä prosenttiyksiköllä.

Sivallus CCXXV

Pienten ja isojen poikien oleellinen ero on se, että pieniltä pojilta tulee housuun ensimmäinen tippa ja isoilta pojilta viimeinen.

Jorma

Opin tuntemaan Joren jo ihan pikkupoikana. Jore oli silloin jo aikamies, parissakymmenissä. Jotain etäistä sukuahan me ollaan. Jos oikein muistan, niin äidit taisivat olla kolmansia serkkuja keskenään tai jotain sinnepäin. Lapsuudentuttuja kuitenkin, naapurikylillä kun asuivat. Joren äiti Maija pääsi sitten ns. hyviin naimisiin, talollisen vaimoksi. Antti oli vaimoaan vanhempi, sodan käynyt mies. Lapsia alkoi siunaantua vasta muutama vuosi avioliiton solmimisen jälkeen, Antin lähestyessä jo neljääkymmentä eikä sittenkään kahta enempää. Jorma ja pikkusisko Pirjo kasvoivat työntekoon pienestä pitäen, isä-Antti piti siitä huolen eikä Maija-emäntäkään helpolla päästänyt.

Antti oli sodan jälkeen perinyt isältään silloisten mittapuiden mukaan keskikokoisen tilan ja käärinyt hihansa. Sekamaataloutta ajan mukaan, lehmiä, lampaita, sikoja, kanoja, viljaa, metsää. Kuivankälppeä mies painoi työtä vuorotta ja talo kukoisti. Antti osti lisää metsää, raivasi peltoa, rakensi ison navetan, jossa Maija hoiti karjaa lasten vähän kasvettua.

Jore kasvoi miehen mittoihin ja tuli isän rinnalle hommiin siinä missä Pirjokin. Minä astuin mukaan kuvioon ollessani vähän toisella kymmenellä. Sesonkiaikana tarvittiin lisätyövoimaa ja rengiksi kelpasi kun vähän jaksoi. Heinäaikaan ajoin traktoria, levittelin AIV:tä tornissa ja harvensin sokerijuurikasta vanhaisännän kanssa.

Silloin oppi, millainen on työhullu mies. Jore ajoi paalaimella heinät valmiiksi, minä istuin vanhemman traktorin ratissa jalat hädin tuskin polkimille ylettäen. Muut mättivät pikkupaalit peräkärriin, minä siirsin traktoria sitä mukaa ja hyppäsin aina siirtojen välillä alas auttamaan. Siinä vaiheessa kun Jore oli saanut kaikki paalattua, hänkin ehti kuormaa tekemään. Silloin en enää hyppinyt eestaas, miehen tahti oli sitä luokkaa että olisin ehkä yhden paalin ehtinyt heivata lavalle ennen kuin olisi pitänyt traktoria siirtää. Välillä käytiin viemässä kuorma navetan ylisille ja syömässä. Joskus sääennuste lupaili matalapainetta tulevaksi ja silloin tuli kiire. Ei paljon kelloa katseltu, kun painettiin aamukolmeen yhtä soittoa että saatiin paalit sateen alta karkuun. Sen jälkeen piti vielä mennä saunaan, että saatiin pestyä pölyt pois. Muistan käyneeni saunassa, mutta seuraava muistikuva onkin sitten seuraavalta puoleltapäivältä ukonilmaan heräämisestä omassa sängyssä. Mitähän nykyiset lastensuojeluviranomaiset sanoisivat 20 yhtäjaksoisesta työtunnista, taisin olla sinä kesänä 12-vuotias. Yhtenä kesänä taas sateet yllättivät niitetyn heinän eikä auttanut muu kuin turvautua vanhaan konstiin eli heinät seipäille. Vanhempi väki haravoi, minä iskin seipäitä peltoon ja Jore, Pirjo sekä naapurin Jari mättivät heinää seipäille. Kolmikon työtahdista saa jonkinlaisen käsityksen, kun kerron etten ehtinyt tehdä mitään muuta kuin lyödä kangella reiät seipäille, pystyttää ne ja hakea uusia seipäitä ja tappeja peräkärrystä. Enkä totisesti liikkunut kävellen.

Niitä aikoja talossa tapahtui sukupolvenvaihdos. Antti luopui isännyydestä - teki tosin hanslankarina töitä melkein samaan malliin kuin ennenkin - ja siirsi hommat Jormalle ja Pirjolle. Sisarukset tekivät työnjaon, jossa eläimet olivat Pirjon ja kaikki muu Jorman vastuulla. Pirjo jatkoi siitä mihin äitinsä oli jäänyt. Tuvan yksi seinä oli jo kunniakirjoilla tapetoitu ja nyt piti aloittaa uusi, kun ennätyslehmiä ja maidon laatua sen kuin piisasi. Karja arvioitiin maakunnan parhaaksi. Jore puolestaan pisti metsää nurin, istutti uutta ja kasvatti viljaa. Voittoa kertyi ja talo kasvoi. Aiemmin oli vuokrattu lisämaata, mutta rakennemuutoksen myötä Jore sai hanskat naulaan lyöneiden kollegojen palstoja halvalla. Keskikokoinen talo oli kahdessa sukupolvessa kasvanut pitäjän ökytaloksi. Traktorit sekä muut pelit ja vehkeet olivat viimeisen päälle, laitteet Jore opetteli itse huoltamaan ja talousrakennukset pystytti omin käsin.

Ei Jore silti pelkkää työtä tehnyt kaiken aikaa. Viljelyn ja metsätöiden sesonkiaikojen ulkopuolella mies oli kylän hirviporukan kantava voima. Siinä sivussa riitti aikaa urheilulle. Jore hiihti kilpaa piirikunnallisella tasolla. Ura loppui luistelutyylin tehtyä harjoittelun syrjäkylillä mahdottomaksi. Juoksuradalla kykyä olisi saattanut olla pidemmällekin, mutta kesäajat olivat liian kiireiset. Silti Jorella tuntui aina olevan aikaa auttaa tarvitsevaa; milloin kylällä järjesti nuorisoseura tai naapuri talkoot, Jore oli ensimmäisenä paikalla heilumassa ja lähti viimeisenä todeten yleensä, että "käväisenpä vielä joku päivä hoitamassa tuon pikkuhomman valmiiksi". Jorella oli aina pilkettä silmäkulmassa ja poikamainen huumorintaju. Kuulin, että Jore oli kerran hankkinut metsäpalstan, jossa oli semmoista joulukuusen kokoista ja näköistä puuta. Valitettavasti paikka oli kohtuullisesti liikennöidyn tien varrella. Aina joulun alla pari kuusta katosi kaupunkilaisten matkassa. Kun tätä oli jatkunut pari vuotta kiihtyvällä tahdilla, Jore kyllästyi ja lainasi naapurin sikatilalliselta täyden paskervillerin. Itsenäisyyspäivän jälkeen Jore ajeli palstalle ja ruiskutteli luomulannoitteet kuusten oksille. Joulun alla metsään ilmestyi taas saappaanjälkiä ja tuore kanto. Jore hihitteli kylänmiesten kanssa miettien, millainen yllätys koittaa kun kuusivaras vie puun olohuoneeseen sulamaan. Elämäntavat miehellä olivat säntilliset; tupakkaa ei polttanut enkä muista koskaan nähneeni hänen ottavan yhtä saunakaljaa enempää. Lyhyesti sanoen, jos sanakirjassa olisi selitys ilmaisulle "hyvä jätkä", siinä olisi Joren kuva.

Oli Jorella oma heikko kohtansa. Miniää taloon ei löytynyt sitten millään. Teini-ikäisenä asiaa kummastelin, sillä Jore oli kumminkin supliikkimiehiä. Naisten kanssa hän ei vain ollut, en tiennyt iskikö ujous päälle vai mistä oli kyse. Olisi luullut, että tuollaisella miehellä ottajia riittäisi. Äitini kyllä käsitti, mistä taisi olla kyse; Joren äiti oli niitä pahansisuisimpia naisia. Saisi siinä olla miniällä kova luonto, jos saman katon alle tulisi. Olihan Maija toki mukava seuraihminen ja hoiti huushollin viimeisen päälle, mutta lapsiaan kohtaan hän oli mustasukkainen. Ei ollut epäilystäkään, kuka tuvan kynnyksen takana kaulinta heilutti. Naispappeuden ollessa tapetilla vanhoillisena pidetyltä kirkkovaltuustoon kuuluvalta Antilta kysyttiin mielipidettä. Antti totesi, että kyllä se nainen saarnan pitää siinä missä mieskin, hän sen hyvin tietää. Eräs kylänmies kertoi tulleensa taloon ilman että isäntäväki huomasi ja kuulleensa ainoan kerran, kun Antti vaimoaan moitti. Oli todennut, että kuvitteli torpasta vaimon otettuaan tämän olevan tyytyväinen ison talon emäntänä, vaan eipä tunnu kelpaavan. Vieras kääntyi kannoillaan ja kolisteli ovea kuuluvammin ennen uutta sisääntuloaan.

Maija ei hyväksynyt Jorelle minkäänlaista vaimokanditaattia. Pitäjään tuli eläinlääkärin kesäsijaiseksi nuori naisihminen, jota Maija kehui maasta taivaaseen. Oli niiiiiiiin reipas ja näpsäkkä, kun kävi hoitamassa utaretulehdukset kuntoon ja poi'ittamassa perätilassa olleen vasikan. Vaan antaapa olla, kun Maija sai kuulla hänen käyneen kerran ongella Joren kanssa. Kyllä alkoi naisesta vikoja löytyä. En minä tiedä, oliko siinä minkäänlaista romanssinpoikasen alkuakaan vai oliko Jore luonteeltaan lupsakan isäänsä kaltaisena vain käynyt näyttämässä paikkoja seutua tuntemattomalle. Veikkaan jälkimmäistä. Jotenkin olisi vaikea uskoa, että pitkälle koulutettu naisihminen olisi ollut kiinnostunut isonkaan talon isännästä, tällä kun olivat koulut jääneet kansakouluun ilman mitään ammattikoulutusta. Ainoa koulu, johon Jorea olisi laitettu oli reservinaliupseerikoulu, johon väen vängällä kapiaiset häntä tunkivat. Jore selvisi kuitenkin pelkällä korpinnatsalla, kun sanoi että kevätkylvöt odottavat. Ällistä ei koulunkäymättömyys kiinni ollut, Jorella hoksottimet pelasivat viimeisen päälle, vaikka mies luki pelkkää Maaseudun Tulevaisuutta. Mutta tyttöystäviä ei vain näkynyt. Vähän aloin epäillä, olisiko Jore näitä "luonnollisia poikamiehiä", mutta mitään viitteitä siihenkään suuntaan ei näkynyt. Tosin maaseudulla olisi ymmärrettävää, jos tällainen pidettäisiin tiukasti salassa. Oli miten oli, Jore vain paiski töitä eikä vaimosta ollut tietoakaan.

Paljon paremmin ei puolison etsintä mennyt Pirjollakaan. Siinä missä Jore oli isäänsä tullut, Pike oli tarvittaessa yhtä kipakka kuin äitinsä. Seurustelusuhteet katkeilivat ja palailivat entiselleen tai sitten vaihtuivat uuteen. Maija ei tietenkään tyttärensä sulhaskanditaatteja hyväksynyt, mutta sillä ei varmaan ollut asian kanssa tekemistä, keskinäinen yhteensopimattomuus ratkaisi. Tai sitten muuten hankalat ihmissuhteet; Pike näet kävi naapurikylän erään talon kaikki veljekset läpi. Itse en pysynyt alkuunkaan mukana, kenen veljeksen kanssa hän kulloinkin oli. Olisi mennyt edes ikäjärjestyksessä, niin olisi ollut helpompaa. Joka tapauksessa viimeisen veljen ollessa vuorossa kylillä naureskeltiin, että nyt olisi parasta natsata. Muuten talossa ei ole jäljellä muita miehiä kuin isäntä ja jos Pike sitä yrittää, niin emäntä pistää kyllä hanttiin. No, ei siitäkään mitään tullut ja vähitellen alkoi olla selvää ettei taloon tule sen paremmin miniää kuin vävyäkään.

Tässä vaiheessa minä olin varttunut jo aikamieheksi ja muuttanut Opiskelukaupunkiin. Käynnit kotiseudulla harvenivat, Jorea näin ehkä pari kertaa vuodessa ohimennen. Pysyin tapahtumien tasalla vain kuulopuheiden perusteella, vaan eipä niissä paljon kerrottavaa ollut. Pike piti isoa karjaa, Jore viljeli maata, hoiti metsää ja pihalla oli aina entistä isompi traktori. Valmistuttuani, mentyäni työelämään ja muutettuani taas en ole nähnyt Jorea edes joka vuosi.

Maaseutu jatkoi autioitumistaan. Kerran laskin huvikseni, kuinka monessa sukulaisen tai tuttavan talossa oli ollut lypsykarjaa lapsuudessani. Päädyin muistaakseni lukuun 36. Nyt jäljellä oli enää yksi, Jore ja Pike. Viisikymppiset sisarukset ilman jatkajaa tilalle. Vanhaisäntä ja -emäntä olivat muuttaneet kirkolle parempien palvelujen ääreen, tosin Antti kävi hyväkuntoisena aina auttelemassa pikkutöissä vaikka yhdeksänkymmentä ikävuotta alkoi lähestyä. Harmitti. Siinä menee iso talo hukkaan, ajattelin. Jore jatkoi entiseen malliin ja vaurastui entisestään. Maalla ei paljon raha-asioista haastella enkä tiedä oliko miehellä velkaa, mutta selvää oli että tila oli seitsennumeroisen summan arvoinen euroaikanakin eikä ensimmäinen numero ollut ykkönen, tuskin edes kakkonen.

Jokin vuosi sitten Jore alkoi rakentaa itselleen uutta taloa. Tuumasin että mikäpä siinä, olihan vanha päärakennus jo iäkäs ja jäisi sitten kokonaisuudessaan Pikelle. Kävin kerran vilkaisemassa rakennustyömaata. Onpahan melkoinen pytinki tulossa, päättelin sokkelin koosta. Mutta Jorella oli kaikki suurta ja viimeisen päälle tehty, joten en hämmästynyt. Ennen kuin kuulin että talosta tulee kaksikerroksinen. No nyt siihen on sitten iskenyt suuruudenhulluus, ajattelin. Mutta mihinkäs muuhun mies rahojaan laittaisi, tila on hirveällä työllä jo tehty niin isoksi ettei yksi mies pysty enempää hoitamaan.

Kohta tämän jälkeen kuulin huhun, että Jore seurustelisi serkkuni Sirpan kanssa. Nauroin, näitä huhuja Joren seurustelusta oli liikkunut ennenkin ja kaikki yhtä perättömiä. Sitä paitsi Sirpa oli ikäiseni ja Jore jo yli viisikymppinen, ikäeroakin oli melkoisesti. Vaan hymyt hyytyivät kun Sirpa alkoi kulkea kylillä maha pullollaan. Talo valmistui juuri sopivasti ja sinne muutti tuore perhe, Jore ja Sirpa poikansa kanssa. Jore pääsi vanhoilla päivillään isän rooliin, missä hän tietääkseni uikin kuin kala vedessä - Jore on aina sopeutunut kaikkeen ja pärjännyt mitä onkaan yrittänyt. Ehtipä jo yhdeksänkymppinen Anttikin vielä hyvävoimaisena isoisäksi.

Harvoin olen ollut yhtä yllättynyt ja onnellinen kuin kuultuani jo tietyllä tavalla sujuvaksi tuomittujen tapahtumien odottamattomasta käänteestä.

Sivallus CCXXIV

Kiinassa on tapana tuomita sopimattomia runoja kirjoittaneet pitkiin vankeustuomioihin. Kuultuani pätkän Maki Kolehmaisen, Sana Mustosen ja Kurren kappaleesta Kuuden vuoden kuuliaisuus tulin siihen tulokseen, että ei se kiinalaisten systeemi kovin huono ajatus ole.

Välihuomautus 28: Hajahuomioita vaaleista

Ennakkoäänestyksessä Niinistö sai yli kuusi prosenttiyksikköä suuremman kannatuksen kuin vaalipäivänä. Tämä ei liene merkki siitä, että Haavistohype olisi nostanut kannatusta vaalipäivää kohti. Todellisuudessa kävi luultavasti päinvastoin, hypetys alkoi hiipua. Kyse oli luultavasti siitä, että Haaviston vastustajat ajattelivat äänestää etukäteen kaiken varalta, jos vaikka jäisivät auton alle ennen vaalipäivää. Tarkoitus oli säästää jälkipolvet Haavistolta. Vastaavasti Niinistön vastustajien olisi luullut äänestävän myös ennakkoon säästääkseen jälkipolvet Niinistöltä. Näin ei käynyt, mistä voimme päätellä Haaviston vastustajien suhtautuvan vastuullisemmin tulevaisuuteen.

Äänestysprosentti huomioiden Niinistöä äänesti noin 43 prosenttia äänioikeutetuista. Loogista, sillä suomalaisista on:
- 18 prosenttia kokoomuslaisia
- 10 prosenttia Niinistön puheenjohtajuutta kaihoavia ex-kokoomuslaisia
- 7 prosenttia viherfoobikkoja
- 5 prosenttia sivarifoobikkoja
- 3 prosenttia homofoobikkoja

Äänestysprosentti huomioiden Haavistoa äänesti noin 26 prosenttia äänioikeutetuista. Loogista, sillä suomalaisista on:
- 10 prosenttia homoseksuaaleja
- 7 prosenttia vihreitä
- 6 prosenttia vasemmistoänkyröitä, jotka äänestävät kokoomuslaista vastaan
- 2 prosenttia sivareita tai sivareita symppaavia naisia
- 1 prosentti niitä, jotka valitsevat listalta ensimmäisen numeron

Toisen kierroksen äänestysprosentti oli vain neljä prosenttiyksikköä alhaisempi kuin ensimmäisen. Kuitenkin Soinin ja Väyrysen yhteenlaskettu ääniosuus oli peräti 27 prosenttia, mikä oli lähes 20 % äänioikeutetuista. Tästä voidaan päätellä, että 16 %:a äänioikeutetuista kävi toisella kierroksella äänestämässä vain siitä ilosta, että Halonen ei ollut enää ehdolla.

Manner-Suomen vaalipiireistä vain Helsingissä Haavisto pisti Niinistölle tiukasti kampoihin häviten vain 0,4 prosenttiyksiköllä ja jopa voittaen varsinaisen vaalipäivän äänet.

Suomen niinistöläisimmäksi osoittautui Soini; 86,0 prosenttia äänistä. Mahtaa perussuomalaisia ottaa päähän.

Ainoa Manner-Suomen kunta, jossa Haavisto sai enemmistön, oli kovista korpikommunisteistaan tunnettu Kolari; 55,2 prosenttia äänistä. Tästä voidaan päätellä, että tiukassa paikassa kokoomuslaisuus on kuitenkin isompi synti kuin homous. Äänestysprosentista 60,2 voidaan toisaalta päätellä, että aika monelle molemmat olivat liian kovia paloja.

Perinteisesti porvarillisella Ahvenanmaalla Haavisto sai peräti 60,0 % äänistä. Tämä on liian helppo maali vitsille, joten en viitsi vaivautua.

Sivallus CCXXIII

Pääministeri Katainen oli vaalijuhlista palatessaan vetänyt kotipihallaan lipat seitsemän tikin arvoisesti. Onni onnettomuudessa oli, että loukkaantuminen osui ruumiinosaan, jolle hänellä ei havaintojen mukaan ole käyttöä.

Hei, me kaahataan!

Siltä varalta, että joku on viettänyt pari viime päivää lumiluolassa tai lukee tätä juttua joskus paljon myöhemmin, kerrottakoon että pääkaupunkiseudun liikenne on ollut pari päivää kaaoksessa. Edellisen kerran uutisia seuratessani kukaan ei ollut vielä kuollut, mutta pelti oli rytissyt noin 300 kolarissa ja loukkaantuneita oli kymmenittäin.

Kyse ei ole siitä että Helsingin Alkot olisivat järjestäneet alennusmyynnin ja poliisin loputkin puhalluttamismäärärahat olisi siirretty nettinatsien valvontaan. Kyse on siitä, että etelärannikolla oli lumimyräkkä. Tavallisten peltikolarien lisäksi useammallakin isommalla tiellä on ollut ketjukolareita - kannattaa katsoa tämä video 1:45 alkaen - ja moni pääväylä on ollut tukossa tai jopa täysin poikki.

En ole yllättynyt. Paitsi siitä, että tämä tapahtui vasta nyt.

Olen liikkunut pääkaupunkiseudun liikenteessä reilusti enemmän kuin tarpeeksi. Eli aika vähän. Talvikelissä en lähemmäs kymmeneen vuoteen. Syystä. Kesärengasaikana liikenne vielä menettelee, ainakin kuivalla kelillä. Talviaikaan liikenne on täynnä tyyppejä, jotka yrittävät tappaa minut ja muut kyydissäolijat. Kesäaikaan huomattavasti vähemmän. Tai itse asiassa samat tyypit ovat tuolloinkin luultavasti liikenteessä, mutta heidän tyylinsä ei ole silloin yhtä hengenvaarallinen.

Kun nopeusrajoitus on 100 km/h, pitäisi ymmärtää että se ei tarkoita sitä että pitää ajaa 105 km/h kelistä ja muusta liikenteestä riippumatta. Edellisen kerran talvikelissä Etelä-Suomessa ajaessani sattui olemaan lumipyrykeli. Silloin päätin, että sai muuten olla viimeinen kerta. Ei tällaisen maalaisjuntin hermo kestä, kun yrittää ajaa kelin mukaan ja bemari roikkuu takapuskurissa lähtien heti ohitukseen, kun vastaantulevalla kaistalla on vähänkin vapaata reikää. Voisin vaikka vannoa, että kuulin sivuikkunan läpi taisteluhuudon "Banzai!". Vähän epävarma olen siitä, oliko kuskilla tosiaan japaninkielisin kirjoitusmerkein koristeltu valkoinen otsahuivi.

Eikä tällaisia kuskeja ollut yksi, vaan kymmenittäin. Tämä tuli viimeistään nyt todistettua. Yksittäisiä ketjukolareita voi sattua, mutta järjestelmällinen esiintyminen kertoo siitä, että suuri osa kuskeista ajaa liian kovaa huonoissa oloissa. Ketjukolari ei katkea siihen, joka roikkuu takapuskurissa eikä siihen, joka ajaa normaalivälin päässä. Se katkeaa vasta siihen, joka pitää kelin mukaisen nopeuden ja turvavälin.

Pääasiallinen syy kolareihin on siis liian suuri tilannenopeus ja liian pieni turvaväli. Syy näihin taas löytyy liian hyvistä autoista ja ennen muuta liian hyvistä olosuhteista. Siis normaalitilanteessa. Suurin osa kuskeista on ns. hyvän sään kippareita, etenkin pääkaupunkiseudulla. Tiet ovat valaistut ja sulat tai ainakin hyvin auratut, suolatut ja hiekoitetut. Autoissa on ABS, luistonestojärjestelmä ja renkaat, jollaisista ei vielä parikymmentä vuotta sitten osattu kuin unelmoida. Tosiasia on, että meillä on käytännössä kesäkeli ympäri vuoden. Paitsi niinä muutamina päivinä. Jolloin ei sitten enää osatakaan ajaa. Siksi on hämmästyttävää, että nähdyn kaltaiselta katastrofilta vältyttiin näin pitkään.

Kun on tottunut siihen, että näkee hyvin, tien pinta pitää ja auto toimii, tottuu ajamaan lähellä takapuskuria ja kovaa. Lisäksi on yleensä aina kiire. Sitten tuleekin se yllätys, kun satasen vauhdissa auto lähtee käsistä, kun tienpinta on jäätynyt eikä kitkarengas enää purekaan. Jostain lumipyryn keskeltä ilmestyy toinen auto ja katastrofi on valmis.

Ylimielisyyteen ovat yleensä syyllisiä Helsingin (luen siihen kuuluvaksi kaikki paikat, jotka sijaitsevat noin maratonin säteellä Aleksanteri II:n patsaasta) autoilijat. Eivät he ole tottuneet ajamaan liukkaassa kelissä, mikä täällä Huitsinnevadassa on pikkuteillä liikkumisen takia pakollista. Tai pehmeässä lumessa, mikä on lähes jokapäiväistä täällä. Tai kylmässä, kun tuulilasi huurtuu lämmityslaitteesta huolimatta. Parinkymmenen asteen pakkanen on poikkeus rannikolla, täällä taas tätäkin kirjoittaessa kylmämittarin (lämpömittari on väärä sana tässä yhteydessä) ensimmäinen numero on kolmonen. Niin hyvää autoa ja kuskia olekaan, joka pystyisi ajamaan umpisurkeassa kelissä turvallisesti bemari/audityylillä. Oma menopeli on reilusti parilitraisena nykyaikaisena dieselkoneena takuulla ajettavuudeltaan ja hallittavuudeltaan sieltä paremmasta päästä talviautoja, enkä totisesti edes uneksisi ajavani lumipyryssä sitä vauhtia, mitä jotkut kiireiset ohittajat hurauttavat. Tässä tullaankin sitten siihen oleelliseen seikkaan. Vaikka olisi kuinka hyvä kuski tahansa, ei voi luottaa siihen toiseen kuskiin. Edes oman varovaisuuden kasvattaminen ei välttämättä riitä, kun vastaantuleva auto tuleekin samaa kaistaa pitkin kylki edellä vastaan, kuten eräälle hyvin läheiselle henkilölle kymmenisen vuotta sitten kävi.

Tässä vaiheessa mahdolliset pääkaupunkilaislukijat jo varmaan tuumailevat, että helvettiäkö luulet olevasi meitä parempi ja tulet neuvomaan. En luule, tiedän. Siis noissa oloissa. Auliisti myönnän, että olen huono kuski kaupunkiajossa. Siksi pysynkin suosiolla poissa Helsingin keskustasta, ellei ole ihan pakko. Ja jos on, olen hyvin varovainen. Kuten pitää ollakin silloin kuin poistuu omalta reviiriltään. Kaupunki ei ole minun reviiriäni eivätkä huonot olosuhteet hesalaisten reviiriä. Ollaan molemmat erityisen varovaisia vierailla vesillä.

On toki myönnettävä, että on sitä tullut käytyä ojavaihteen puolella huonossa talvikelissä. Kerran keskellä pohjoista erämaata halkovaa pimeää valtatietä ilmestyi iso nelijalkainen pyryn keskeltä eteen. Tein onnistuneen väistöliikkeen, mutta auto lähti pyörimään renkaidensa varassa. Onneksi ei ollut vastaantulijoita. Parin kierroksen jälkeen päädyttiin perä edellä lumipenkkaan. Ajoin rajoituksen alle, mutta taisi olla liian kovaa oloihin ja kokemukseen - alla oli henkilöpakettiauto, jollaista olin ajanut vain tuhatkunta kilometriä - nähden. Ei henkilö- eikä peltivahinkoja, ohiajanut rekkakuski hinasi meidät pois ojasta. Toisen kerran päädyin samanlaisessa kelissä omalla autolla jorpakkoon. Oli olevinaan kiire, kuinkas muuten. Olin käynyt hakemassa apteekista lääkkeet sairastuneelle vanhukselle ja vähän vieraammalla pikkutiellä en osannut varoa jyrkässä alamäessä ollutta mutkaa. Luisuun lähti. Laskin, että saan oikaistua, mutta myöhästyin sekunnin murto-osan arvioituani pelivaran väärin. Lumiaura oli vetäissyt turhan läheltä ojaa ja pyörä tipahti alta. Hangessa olin ja syvällä. Tallasin lähimpään taloon, jossa asui puolituttu mies joka kävi nykäisemässä naarmuttoman auton traktorilla ylös.

Huonossa kelissä pitää siis olla varovainen. Siksi poliisin antama ohje joukkoliikenteeseen turvautumisesta olikin erinomainen. En yksinkertaisesti tajua, miksi pääkaupunkiseudulla ei käytetä joukkoliikennettä. Itse ainakin käyttäisin, kun käytän sitä täälläkin kun mahdollista. Mikä taas ei ole mahdollista muuten kuin jos matka suuntautuu pois Huitsinnevadasta ja silloinkin vain kirkonkylän linja-autoasemalle mennen. Olisiko vika joukkoliikenteen käyttämättömyydessä sen alhainen imago? Silloin asiaan pitää keksiä luova ratkaisu.

Lopuksi pitää vielä todeta yksi seikka, kun minut on useammassakin blogilistassa luokiteltu "mamukriitikoksi". Talviajosta annan pisteet mamuille. En ole vielä nähnyt ongelmia, ilmeisesti siitä yksinkertaisesta syystä että he ymmärtävät oman taidottomuutensa alalla ja pysyvät joko kokonaan poissa liikenteestä huonolla kelillä tai ovat erityisen varovaisia. Siis nämä varsinaiset. Virolaiset ja venäläiset kyllä painelevat samaan malliin kuin muulloinkin, mutta heidän kunniakseen täytyy myöntää että hallitsevat ajopelinsä paremmin kuin suomalaiset samoissa vauhdeissa. Selitystä voi etsiä siitä, että Venäjällä ei ajeta kesäisissä oloissa talvisaikaan, tiet ja niiden huolto ovat kaukana suomalaisesta tasosta. Kyllä ne riskitekijät huonoissa kelioloissa ovat enimmäkseen suomalaisia sieltä kehä III:n hullummalta puolelta.

Välihuomautus 27: Kielioppikysymys

Mikäli paikalla sattuu olemaan alan asiantuntija tai muuten vain näsäviisas henkilö, niin utelisin vastausta seuraavaan kysymykseen.

Kuvitellaan vaikka, että minulla on kaksi kirjaa, jotka pitää toimittaa kahdelle henkilölle. Toimitan nämä kirjat kolmannen henkilön välityksellä, olkoon hän nimeltään vaikka Liisa. Liisa tietää, keille kirjat pitää toimittaa, mutta varmuuden vuoksi viittaan tehtävää antaessani heihin nimillään.

Oletetaan, että kirjojen saajat ovat molemmat etunimeltään Matti. Tällöin voinen sanoa:
Liisa, toimitatko nämä kirjat Mateille.

Samoin voidaan tietysti menetellä, jos kirjat päätyvät Pekka-nimisille henkilöille:
Liisa, toimitatko nämä kirjat Pekoille.

Mutta tuostahan tulee mieleen, että sama toimisi, jos henkilöt olisivat molemmat Pekko-nimisiä.

Josta pääsemme varsinaiseen kysymykseen:
Jos kirjat pitää toimittaa henkilöille, joista toinen on Pekka ja toinen Pekko, voidaanko sanoa:
Liisa, toimitatko nämä kirjat Pekoille.?

Pekka ja Pekko taipuvat monikkomuodossa tässä tilanteessa samalla tavalla. Toisaalta monikon nominatiivia ei ole yhteisessä muodossa olemassa. Miten on, voiko edellä esitetyllä tavalla sanoa?

Sivallus CCXXII

Sukupuolisen suuntautumisen merkitys suomalaisessa presidentinvaalijärjestelmässä:
Jos ehdokkaiden joukossa on yksi homoseksuaali, hän pääsee toiselle kierrokselle oli hän kuka tahansa.
Jos toisella kierroksella on homoseksuaali, häntä ei valita oli hän kuka tahansa.