lauantai 31. joulukuuta 2011
Välihuomautus 23: Vuoden paras
Ei kuulu tapohini linkata suoraan jonkun kirjoittamaa yksittäistä juttua, mutta nyt tuli aihetta. Jaskan pauhantaa -blogi jakaa ensimmäisen (ja ehkä ainutkertaisen) virtuaalipalkinnon vuoden parhaasta blogikirjoituksesta nimimerkki Tiedemiehen viimeisestä. Olkaa hyvä ja lukekaa.
torstai 29. joulukuuta 2011
Korea dynastia
Rakkaan Johtajan, Kim Jong-Ilin heitettyä lusikkansa junanvaununsa nurkkaan Rakastetuksi seuraajaksi nimitettiin hänen nuorin poikansa Kim Jong-un. Tämä tarkoittaa sitä, että Kimien dynastia on nyt hallinnut Pohjois-Koreaa jo kolmen sukupolven ja yli kuudenkymmenen vuoden ajan, mikä ylittää monen virallisenkin kuningassuvun saavutuksen.
Uusi johtaja Kim Jong-un on vielä salaperäisempi kuin edeltäjänsä. Isoisä Kim Il-sung oli julkinen hahmo jo ennen Pohjois-Korean syntymistä ja siksi hänestä tiedetään suhteellisenkin paljon. Isä Kim Jong-il oli Korean jaon tapahtuessa muutaman vuoden ikäinen pikkupoika. Hänestä kasvatettiin määrätietoisesti Suuren Johtajan seuraajaa parinkymmenen vuoden ajan. 80-luvulta lähtien tuleva johtaja esiintyi julkisuudessa jonkin verran ja salaperäisyyden verhosta huolimatta hänestä tiedettiin edes jotakin valtaannousun tapahtuessa 1994. Sen jälkeen varmojen tietojen määrä ei liiemmin kasvanut, sen sijaan tiedettiin kyllä varmasti että maa oli tiukasti hänen rautahansikkaassaan pakollisten puhdistusten oltua ohi.
Kun Kim Jong-un pääsi muutama vuosi sitten seuraajan asemaan, hänestä tunnettiin lännessä vain yksi ainoa, 11-vuotiaana otettu valokuva. Paljastui, että hän - mitä todennäköisimmin - oli käynyt Sveitsissä yksityiskoulua parin vuoden ajan 14-15 vuoden iässä salanimellä Pak Chol ja piti koripallosta. Paljon muuta ei tiedettykään. Eikä tilanne ole siitä liiemmin muuttunut.
Pohjois-Korea on maailman suljetuin valtio. Se on stalinismin viimeinen linnake. Se on ydinasevaltio. Sen armeija on maailman neljänneksi suurin. Mikäli kaikki koulutetut reservit kutsutaan palvelukseen, se on toiseksi suurin. Se on edelleen virallisesti sotatilassa eteläisen naapurinsa kanssa Korean sodan jäljiltä, vuoden 1953 raja on yhä vain aselepolinja. Aselepolinja on samalla maailman suurin elintasokuilu; asukasta kohti laskettu BKT on Etelä-Koreassa virallisten tilastojen mukaan noin 20-kertainen, todellisuudessa kukaan ei tiedä Pohjois-Korean oikeaa tilannetta. Etelässä eletään kehittyneen teollisuusvaltion yltäkylläisyydessä, pohjoisessa syödään ruohoa.
Sanalla sanoen Pohjois-Korean tilanne on räjähdysherkkä. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu lähivuosina. Ainoa, mistä ollaan yksimielisiä on se, että Kim Jong-un on avain. Pohjois-Korean tulevaisuus riippuu siitä, mitä hän on. Ei välttämättä siitä, mitä hän ajattelee, koska on vielä epäselvää missä määrin hän on maan todellinen johtaja. Periaatteessa mahdollisuuksia on neljä ja jokaisesta niistä seuraa erilainen skenaario.
1. Nukkehallitsija
On mahdollista, että Kim Jong-un olisi pelkkä nukkehallitsija ilman todellista valtaa. Hänen sijastaan valtaa käyttäisi joku muu, joko yksittäinen henkilö tai klikki. Tätä teoriaa puoltava seikka on lähinnä hänen kokemattomuutensa; hän ei ole tiettävästi koskaan tavannut ulkomaiden merkittäviä johtajia eikä ollut merkittävissä tehtävissä kotimaassaan. Voisiko edes Kim Jong-il antaa todellisen vallan näin kokemattomalle pojalle?
Paljon useampi seikka puhuu kuitenkin nukkehallitsija-teoriaa vastaan. Ensinnäkin, kuka tai ketkä olisivat sitten todellisia pomoja? Esimerkiksi maan virallinen valtionpäämies Kim Yong-nam on jo 83-vuotias ja lienee ollut lähinnä seremoniallinen hahmo vailla merkittävää valtaa. Armeijan vahva mies, 69-vuotias kenraali Ri Yong-ho? 81-vuotias pääministeri Choe Yong-rim? Todennäköisempi ratkaisu on salaperäinen puolustusvoimien poliittisen yleispoliittisen neuvoston varapuheenjohtaja, nousevana tähtenä pidetty kenraali Kim Jong-gak, mutta useimmin esitetty veikkaus de facto -johtajaksi on Kim Jong-Ilin lankomies Jang Sung-taek, 65-vuotias puolustusneuvoston varapuheenjohtaja. Vaatimattomalta kuulostavan tittelin ei pidä antaa hämätä, käytännössä se tarkoittaa Pohjois-Korean toiseksi vaikutusvaltaisinta asemaa, minkä vahvisti marssijärjestys Rakkaan Johtajan hautajaisissa. Merkittävin nukkehallitsija-teoriaa vastustava tosiasia on kuitenkin kysymys: miksi? Jos todellinen valta on jossain muualla kuin Kim Jong-unilla, mihin häntä sitten tarvittaisiin? Ainoa järjellinen syy olisi kansan pitäminen rauhallisena marionetin avulla ja on jotenkin vaikea uskoa, että se olisi tarpeellista, jos jollakulla yksittäisellä hahmolla tai valtaklikillä olisi langat tiukasti käsissään. Mitä kansa muka tekisi, marssisi kaduille pitämään mielenosoituksia? Ei onnistu. Pohjoiskorealaiset ovat käsittämättömän pahasti pihalla muun maailman tilanteesta. On sinänsä ymmärrettävää, että tiedotusvälineet pystytään kontrolloimaan ja ulkomaalaiskontaktit estämään, mutta vähintäänkin outoa että ulkomailla käyneiden pohjoiskorealaisten kertomukset eivät leviä. Maalla on sentään useita suurlähetystöjä, urheilijat ja taiteilijat käyvät kansainvälisillä areenoilla - pelaapa muutama maajoukkuefutari ulkomailla ammatikseen - ja on muitakin työkontakteja. Pohjoiskorealaiset rakentavat etenkin Afrikkaan monumentaalisia patsaita ja monet länsimaiset animaatiofilmit piirretään Pohjois-Koreassa. Toisaalta esigorbatsovilainen Neuvostoliitto oli avoin yhteiskunta Pohjois-Koreaan verrattuna eivätkä sielläkään neukut voineet uskoa millaista lännessä oli. Muistan lapsuudesta kun isän työkaveri meni naimisiin venäläisnaisen kanssa. Tämän päästyä muuttamaan Suomeen oli ensimmäisellä tavaratalokäynnillä tullut itku, kun hän ei voinut kerta kaikkiaan uskoa, että tavarat olivat kenen tahansa ostettavissa. Tähän suhteuttaen on täysin uskottavaa, että pohjoiskorealaiset luulevat oikeasti maansa olevan maailman edistynein. Valtion ote on niin vahva, että on vaikea uskoa, että nukkehallitsijaa tarvittaisiin. Joku vain nimitettäisiin pomoksi ja kaikki tuumaisivat että jaaha ja jatkaisivat entiseen malliin.
Toki on mahdollista, että valtataistelu on käynnissä kulissien takana ja Kim Jong-un on pihalla kuin lumiukko. Tällöin kyse olisi siitä, että isä olisi nimittänyt poikansa duuniin bona fide ja kenraalit olisivat nyökytelleet vieressä sisäänpäin hymyillen. Siinä tapauksessa nyt tapeltaisiin nurkan takana verissä päin ja muutaman kuukauden kuluttua joku olisi selvinnyt kukkulan kuninkaaksi, jolloin Kim voitaisiin hoidella nätisti niskalaukauksella tai mikä nyt korealainen tapa vastaavissa tilanteissa onkaan. Mitään merkkejä tällaisesta valtataistelusta ei kuitenkaan ole havaittu. Päinvastoin, esimerkiksi Ri Je-gangin yllättävä "onnettomuus" viime vuonna ja pääministeri Kim Yong-ilin syrjäyttäminen samoihin aikoihin viittaavat siihen, että valtataistelu seuraajasta käytiin jo Kim Jong-ilin eläessä.
Oletetaan kuitenkin, että Kim Jong-un olisi nukke. Tällöin vaihtoehtoja olisi kaksi: valta olisi jollain yksittäisellä henkilöllä (Jang?) tai sitten klikillä. Jälkimmäisessä tapauksessa valtataistelu olisi piakkoin edessä, ei ainakaan kovin nopeasti tule mieleen tilannetta jossa diktatuurissa mikään johtotroikka olisi pysynyt kovin kauan tasavertaisena ilman että joku olisi raivannut itsensä primus inter paresiksi - vai mitä, Zinovjevin ja Kamenevin haamut? Joka tapauksessa seuraus on yksi johtaja ja paluu vaihtoehtoihin, jotka on seuraavassa lueteltu numeroin 3 ja 4.
2. Siirtymäkausi
Maailman sivu monarkioissa nuoren kuninkaan astuessa valtaistuimelle hänen sijastaan on hallinnut varakuningas tai sijaishallitus siihen asti, kunnes uusi yksinvaltias on saavuttanut tietyn iän tai katsottu valmiiksi hallitsemaan. Tämä vaikuttaa hyvin todennäköiseltä vaihtoehdolta. Kim Jong-il saattoi olla mulkku, mutta ei hän hölmönä olisi selvinnyt. Voi olla, että hän päätti nimittää poikansa seuraajaksi ja lankonsa luotsaamaan häntä muutaman seuraavan vuoden. Tähän viittaa se, että lankomies ilmestyi kuvioihin merkittävänä pelurina pian sen jälkeen kun Kim Jong-ilin vanhin poika Kim Jong-nam tipahti vuosituhannen alussa pois seuraajaehdokkaiden listalta. Tällöin Rakkaan Johtajan oli täytynyt tajuta, että nuorimmainen (sivumennen sanoen, keskimmäinen poika Kim Jong-chul tipahti puh pah pelistä pois koska isä-Kim piti häntä liian naismaisena) ei todennäköisesti olisi vielä valmis hallitsemaan sitten kun hän itse päätyisi Suuren Johtajan viereen mausoleumiin. Siksi piti hankkia luottomies pojalle tutoriksi. Perinteisesti tällaisiin hommiin on nimitetty sukulainen, joten siinäkin mielessä Jang Sung-taek sopi tehtävään kuin chilipippuri kimchiin. Isä-Kimin velipuoli, aiemmin Suomen suurlähettiläänäkin ollut Kim Pyong-il on ilmeisesti joutunut epäsuosioon eikä häntä näkynyt hautajaisissa.
Tästä varsin todennäköisestä tilanteesta on kaksi vaihtoehtoa. Joko homma menee putkeen tai sitten ei. Putkeen meno tarkoittaa sitä, että sijaishallitsija siirtää aikanaan vallan vähitellen tai kertarysäyksellä Kim Jong-unille kuten isä suunnitteli. Ei-putkeen meno taas tarkoittaa sitä, että sijaishallitsija tekee oharit ja yrittää raivata kruununperijän pois tieltä, mikä ei olisi mitään uutta historiassa (soittaako Towerin prinssit kelloja?). Kenties isä-Kim varautui tähänkin pistämällä Jangia vahtimaan muita luottomiehiä, kuten kansallisen puolustusneuvoston varapuheenjohtaja O Kuk-ryolin. Tai sitten sijaishallitsija kuolee tai syrjäytetään kaappauksella ennen kuin kruununperijä on valmis, jolloin isot pojat leikkivät taas jonkin aikaa Kukkulan kuningasta.
Joka tapauksessa siirtymäkausi on siirtymäkausi ja siksi väliaikainen järjestely. Mikäli tällainen tilanne on kyseessä, niin tiedämme asiasta muutaman vuoden kuluttua enemmän. Lopputuloksena on taas kerran yksi absoluuttinen johtaja.
3. Tyranni
Kim Il-sung ja Kim Jong-il olivat tyranneja. Siksi on todennäköistä, että myös Pohjois-Korean seuraava johtaja noudattaa kaavaa. Oletetaan, että seuraaja on todellakin Kim Jong-un, mikä nyt todennäköisintä onkin. Jos Kim haluaa säilyttää valtansa, ainoa tapa siihen on jatkaa tyranniaa. Ei ole esimerkkiä hirmuhallitsijasta, joka olisi kyennyt uudistuksiin ja vallan säilyttämiseen. Toisaalta hän ei edes välttämättä halua uudistuksia. Pohjois-Korea voi jatkaa nykyisellä kaavallaan vaikka maailman tappiin, jos siellä estabilishmentin keskuudessa ei nouse riittävän vahvaa - ja typerää, koska se menettäisi etuoikeutensa onnistuessaan - oppositiota.
Kim Jong-unin tyranniutta puoltaa muutama sekä henkilöön että kulttuuriin liittyvä seikka. Henkilönä nuori Kim on esi-isiensä geeneillä varustettu eikä heitä voi ihmisystäviksi sanoa. Kimin persoonallisuudesta ei tiedetä juuri mitään, mutta hänen ulkomuotonsa kertoo jotakin. Tuollainen ylipaino - jotkut analyytikot epäilevät diabetesta ja korkeaa verenpainetta - jo alle kolmikymppisenä ei kerro ainakaan asketismista tai itsekurista, vaan ahneesta mukavuudenhalusta. Ei hyvä ennuste. Mitä taas Korean kulttuuriin tulee, niin demokraattisista perinteistä maata ei ainakaan voi syyttää. Tyypillinen itäaasialainen vanhempien (sekä iältään että asemaltaan) kunnioittaminen ja kyseenalaistamisen puute on hallitseva piirre. Inhimillisiä perinteitäkään ei ole liiemmin kunnioitettu. Vähän tunnettuja tosiasioita Koreasta ovat esimerkiksi seuraavat vähemmän hauskat yksityiskohdat:
1) Japanilaisten vankileirit toisen maailmansodan aikana olivat suurelta osin korealaisten vartioimia - eivätkä todellakaan erityisen miellyttäviä paikkoja.
2) Korean sota on niitä historian julmimpia, mitä tulee siviileihin ja sotavankeihin kohdistuviin rikoksiin.
3) Etelä-Koreankin demokratia on nuorta perua, aiemmat sotilashallitukset syyllistyivät käsittämättömiin julmuuksiin, jotka on suurelta osin pimitetty jälkimaailmalta. Esimerkiksi Jeju-saaren kapina vaati kymmeniätuhansia kuolleita ja julmuudet saivat SS:n näyttämään partioliikkeeltä. Koko juttua piiloteltiin aina vuoteen 2006 asti.
Jos Kim Jong-un on tyranni jo nyt, tulemme lähiaikoina näkemään sisäisiä puhdistuksia. Niin joutui jopa isä-Kim toimimaan, vaikka hänen seuraajuuttaan ehdittiin valmistella moninkertainen aika vuosia ja hän oli asemaansa valmis. Ulkomaailmalle todennäköinen seuraus tyranniudesta on se, että kaikki jatkuu ennallaan. Pohjois-Korea voi uhitella ohjuksillaan ja ydinaseillaan, mutta siitä ei seuraa mitään vakavampaa. Tyranni - ja mahdolliset valtataistelijat - tajuaa, että vanhentuneella aseistuksella, huonommalla teknologialla ja ilman liittolaisia tosimatsissa tulisi turpiin niin että tärisisi. Pohjois-Koreassa mennään vanhalla kaavalla, kansa kärsii nälästä ja kurjuudesta kuten aina. Ikävä juttu heidän kannaltaan.
4. Uudistaja
Jäljelle jää mielenkiintoisin vaihtoehto. Entäpä jos Kim Jong-un on uudistaja? Johtaja, joka yrittää joko muuttaa totalitaarisen järjestelmän tai jopa yhdistää Koreat rauhanomaisesti, jolloin seuraus on väistämättä Etelä-Korean kapitalistisen järjestelmän dominanssi.
Tätä vaihtoehtoa vastaan puhuvat edellä luetellut tyranniutta puoltavat näkökannat. Mikäli Kim - tai kuka tahansa vahva mies - haluaa säilyttää valtansa ja on järjissään, hän ei ryhdy uudistuksiin. Mikäli taas hän yrittää ryhtyä uudistuksiin tajuamatta mihin on rupeamassa, on hyvin todennäköistä että valtaklikki kykenee syrjäyttämään hänet, koska tällöin Kim ei ole riittävän fiksu suojautuakseen juonitteluja vastaan.
Mikäli Kim on uudistaja, on ilmeistä että hänen on täytettävä kaksi ehtoa: ensinnäkin hänen tulee olla riittävän fiksu kyetäkseen tukahduttamaan uudistuksia vastustavan opposition. Toiseksi hänen tulee haluta kansansa parasta, koska tämä kehitys johtaa mitä todennäköisimmin Koreoiden yhdistymiseen. Ollessaan riittävän fiksu Kim tajuaa, että se johtaa samalla hänen valtansa päättymiseen ja hänen on se hyväksyttävä.
Ensinnäkin Kimin fiksuus. Oletetaan, että Kim todellakin oli salaperäinen sveitsiläiskoulua käynyt Pak Chol. Tämä on varsin todennäköistä yhdennäköisyyden perusteella sekä siksi, että jotenkin kuulostaa varsin epätodennäköiseltä, että korealaisdiplomaattien lapsia lähetettäisiin ulkomaille hankkimaan epäilyttäviä vaikutteita vieläpä siten, että maksettaisiin kalliita lukukausimaksuja. Joka tapauksessa luokkatoverien kertoman mukaan Pak Chol ei ollut koulussa erityisen menestyvä, mikä on saanut analyytikot epäilemään hänen kyvykkyyttään selvitä Pohjois-Korean valtataisteluissa. Eräs seikka on kuitenkin jäänyt huomaamatta. Kim osasi ainakin aluksi heikosti opetuskieli saksaa, tosin kielitaito parani. Luokkatoverien kertoman mukaan hän menestyi koulussa keskinkertaisesti muissa oppiaineissa, mutta hyvin matematiikassa. Jos osaa opetuskieltä huonosti, niin luulisi eksaktissa aineessa menestymisen olevan mahdotonta. Niin se onkin, jos on heikot älynlahjat. Mutta fiksulle ihmiselle matematiikka on helppo oppiaine, vaikka sitä opiskelisi suahiliksi osaamatta sanaakaan. Ei tarvitse muuta kuin käyttää järkeään, mikä taas ei ole kielitaidosta kiinni. Näin ollen on todennäköistä, että Kim on hoksottimiltaan selvästi keskitason yläpuolella. Tätä puoltaa myös se, että eivät hänen isänsä ja isoisänsä voineet mitään taviksia olla, koska kykenivät nousemaan valtaan ja pysymään siellä. Genetiikka toimii, lisäksi on huomioitava että Kim on ilmeisen älykkään isän kolmesta pojasta se, jonka hän valitsi eli luultavasti fiksuin - etenkin kun kyseessä on nuorin poika, mikä on kaikissa kulttuureissa se epätodennäköisin vallanperijän asema.
Kimin uudistusmielisyyden puolesta puhuvat muutamat hänen harvoista julkisuuteen vuotaneista kommenteistaan. Hänen isänsä japanilainen sushi-kokki kertoi nuoren Kimin todenneen kerran: Tässä me olemme, pelaamme korista, ratsastamme, ajamme vesiskoottereilla ja pidämme hauskaa. Mutta entäpä tavallisten ihmisten elämä? Lisäksi hän mainitsi Kimin todenneen, että maan teollisuusteknologia on pahasti jälkeenjäänyttä. Toisaalta hän kertoo myös nuoremman Kimin olevan aivan samanlainen kuin isänsä. Mutta oliko sekin vain teeskentelyä - varmin keino tulla valituksi seuraajaksi on miellyttää edeltäjäänsä. Mikäli Kim on uudistaja, hän on tajunnut että ei kannata mennä sanomaan: Faija hei, minä haluaisin tuoda kapitalismin rakkaaseen kotimaahamme, vaan hän on teeskennellyt kilttiä poikaa.
Tuskin ulkomailla vietetyt opiskeluvuodet ovat jääneet vaikuttamatta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Kim Jong-Ilin vanhimman pojan poika, 17-vuotias Kim Han-sol opiskelee UWC-koulussa Bosniassa ja hänen väitetään usein ilmaisseen internetissä tuntevansa syyllisyyttä perheensä osuudesta Pohjois-Korean tragediaan. Jos Kim Jong-uniiin tarttui vähänkin samanlaisia ajatuksia, seuraukset voivat olla erikoisia.
Mikäli Kim Jong-un haluaa toteuttaa uudistuksia, hänen on ensin kyettävä saavuttamaan isänsä ja isoisänsä veroinen valta-asema. Jos hän yrittää liian aikaisin, hänet syöstään vallasta. Siksi on luultavaa, että ainakin muutama seuraava vuosi mennään entiseen malliin. Jos sitten aikanaan uudistuksia tulee, ne saattavat edetä joko vähitellen tai samalla rytinävauhdilla kuin Saksojen tapauksessa. Lopputuloksena tulee kuitenkin olemaan yhdistynyt Korea.
Kummallista kyllä, Kim Jong-unin ollessa uudistaja hänen pahin ongelmansa ei ole sisä- vaan ulkopoliittinen. Yhdistynyt Korea ei näet ole kenenkään alueen valtapelurin etu. Alueen merkittävimmät tekijät ovat Koreaa neljältä suunnalta ympäröivät vallat: tärkeimpinä idässä Japani ja lännessä Kiina, vähän vähemmän merkityksellisinä pohjoisessa Venäjä ja etelässä Taiwan. Viidentenä on Yhdysvallat, jolla on lusikka joka sopassa ja melkein 30 000 sotilasta Etelä-Koreassa.
Vertailukohtaa Koreoiden yhdistymiselle on haettu Saksoista, mikä onkin hyvä analogia. Eroja on neljä oleellista:
1) Saksat eivät käyneet keskinäistä sotaa. Tosin tämän painolasti Koreoiden suhteessa vähenee koko ajan, koska nuorimmatkin sodan henkilökohtaisesti muistavat ovat jo yli kuusikymppisiä.
2) Elintasokuilu oli monin verroin pienempi.
3) Itä-Saksan väkiluku oli noin neljäsosa Länsi-Saksasta, kun taas Pohjois-Korean väkiluku on noin puolet Etelä-Koreasta.
4) Vanhan vitsin mukaan Itä-Saksassa oli kommunismin vastustajia saman verran kuin Kiinassa eli noin 15 miljoonaa. Tämä johtui siitä, että idässä tiedettiin aika tarkkaan, missä lännessä mennään. Nyt taas pohjoisessa ei liene kovin kummoista kuvaa siitä, miten hyvin asiat ovat etelässä.
Näistä eroista 2 ja 3 kertovat, että yhdistyminen tulee suhteessa paljon kalliimmaksi kuin Saksojen tapauksessa, 1 ja 4 taas kertovat että henkinen yhdistyminen lienee sekin vaikeampaa. Ongelmat ovat sitä luokkaa, että Etelä-Koreassa läheskään kaikki eivät toivo yhdistymistä.
Mikäli yhdistyminen kuitenkin tapahtuisi, seuraukset olisivat etenkin taloudellisesti merkittävät. Aluksi tietysti etelä kokisi melkoisen iskun, mutta vähitellen tilanne tasoittuisi. Itse asiassa ennen Korean sotaa maan pohjoisosa oli teollistunut ja etelää pidettiin takapajuisena maanviljelysalueena. Tapahtuisi ainakin seuraavaa:
1) Korean teollisuusmahti saisi halpatyövoimaa pohjoisesta
2) Seuraavan kymmenen vuoden aikana laadukas teollisuustuotanto moninkertaistuisi (muistelen jostain lukeneeni, että se kaupunki, jossa on eniten tekniikan tohtoreita koko maailmassa on Soul)
3) Etelän kansantaloutta rasittaneita sotilasmenoja voitaisiin leikata murto-osaan
4) Itä-Aasian geostrateginen tilanne heittäisi häränpyllyä
Alueen viisi merkittävintä peluria eivät näistä pitäisi. Kiina inhoaisi halpatuotantoon saamaansa kilpailijaa, lisäksi se menettäisi siitä riippuvaisen Pohjois-Korean. Japani ja Taiwan taas eivät pitäisi kilpailusta teollisuustuotannon alalla, missä Korea voimistuisi huomattavasti, koska siellä yhdistyisivät halpatyövoima, laatuosaaminen ja vähentyneet puolustusmenot. Venäjään tilanne vaikuttaisi luultavasti vähiten, kun taas Yhdysvallat suhtautuu aina nihkeästi status quon muutoksiin.
On kuitenkin kyseenalaista, pystyykö yksikään ulkovalta tai Etelä-Korea tapahtumien vyöryä estämään, jos Kim Jong-un jonakin kauniina aamuna käskee avata Koreoiden välisen rajan.
Uusi johtaja Kim Jong-un on vielä salaperäisempi kuin edeltäjänsä. Isoisä Kim Il-sung oli julkinen hahmo jo ennen Pohjois-Korean syntymistä ja siksi hänestä tiedetään suhteellisenkin paljon. Isä Kim Jong-il oli Korean jaon tapahtuessa muutaman vuoden ikäinen pikkupoika. Hänestä kasvatettiin määrätietoisesti Suuren Johtajan seuraajaa parinkymmenen vuoden ajan. 80-luvulta lähtien tuleva johtaja esiintyi julkisuudessa jonkin verran ja salaperäisyyden verhosta huolimatta hänestä tiedettiin edes jotakin valtaannousun tapahtuessa 1994. Sen jälkeen varmojen tietojen määrä ei liiemmin kasvanut, sen sijaan tiedettiin kyllä varmasti että maa oli tiukasti hänen rautahansikkaassaan pakollisten puhdistusten oltua ohi.
Kun Kim Jong-un pääsi muutama vuosi sitten seuraajan asemaan, hänestä tunnettiin lännessä vain yksi ainoa, 11-vuotiaana otettu valokuva. Paljastui, että hän - mitä todennäköisimmin - oli käynyt Sveitsissä yksityiskoulua parin vuoden ajan 14-15 vuoden iässä salanimellä Pak Chol ja piti koripallosta. Paljon muuta ei tiedettykään. Eikä tilanne ole siitä liiemmin muuttunut.
Pohjois-Korea on maailman suljetuin valtio. Se on stalinismin viimeinen linnake. Se on ydinasevaltio. Sen armeija on maailman neljänneksi suurin. Mikäli kaikki koulutetut reservit kutsutaan palvelukseen, se on toiseksi suurin. Se on edelleen virallisesti sotatilassa eteläisen naapurinsa kanssa Korean sodan jäljiltä, vuoden 1953 raja on yhä vain aselepolinja. Aselepolinja on samalla maailman suurin elintasokuilu; asukasta kohti laskettu BKT on Etelä-Koreassa virallisten tilastojen mukaan noin 20-kertainen, todellisuudessa kukaan ei tiedä Pohjois-Korean oikeaa tilannetta. Etelässä eletään kehittyneen teollisuusvaltion yltäkylläisyydessä, pohjoisessa syödään ruohoa.
Sanalla sanoen Pohjois-Korean tilanne on räjähdysherkkä. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu lähivuosina. Ainoa, mistä ollaan yksimielisiä on se, että Kim Jong-un on avain. Pohjois-Korean tulevaisuus riippuu siitä, mitä hän on. Ei välttämättä siitä, mitä hän ajattelee, koska on vielä epäselvää missä määrin hän on maan todellinen johtaja. Periaatteessa mahdollisuuksia on neljä ja jokaisesta niistä seuraa erilainen skenaario.
1. Nukkehallitsija
On mahdollista, että Kim Jong-un olisi pelkkä nukkehallitsija ilman todellista valtaa. Hänen sijastaan valtaa käyttäisi joku muu, joko yksittäinen henkilö tai klikki. Tätä teoriaa puoltava seikka on lähinnä hänen kokemattomuutensa; hän ei ole tiettävästi koskaan tavannut ulkomaiden merkittäviä johtajia eikä ollut merkittävissä tehtävissä kotimaassaan. Voisiko edes Kim Jong-il antaa todellisen vallan näin kokemattomalle pojalle?
Paljon useampi seikka puhuu kuitenkin nukkehallitsija-teoriaa vastaan. Ensinnäkin, kuka tai ketkä olisivat sitten todellisia pomoja? Esimerkiksi maan virallinen valtionpäämies Kim Yong-nam on jo 83-vuotias ja lienee ollut lähinnä seremoniallinen hahmo vailla merkittävää valtaa. Armeijan vahva mies, 69-vuotias kenraali Ri Yong-ho? 81-vuotias pääministeri Choe Yong-rim? Todennäköisempi ratkaisu on salaperäinen puolustusvoimien poliittisen yleispoliittisen neuvoston varapuheenjohtaja, nousevana tähtenä pidetty kenraali Kim Jong-gak, mutta useimmin esitetty veikkaus de facto -johtajaksi on Kim Jong-Ilin lankomies Jang Sung-taek, 65-vuotias puolustusneuvoston varapuheenjohtaja. Vaatimattomalta kuulostavan tittelin ei pidä antaa hämätä, käytännössä se tarkoittaa Pohjois-Korean toiseksi vaikutusvaltaisinta asemaa, minkä vahvisti marssijärjestys Rakkaan Johtajan hautajaisissa. Merkittävin nukkehallitsija-teoriaa vastustava tosiasia on kuitenkin kysymys: miksi? Jos todellinen valta on jossain muualla kuin Kim Jong-unilla, mihin häntä sitten tarvittaisiin? Ainoa järjellinen syy olisi kansan pitäminen rauhallisena marionetin avulla ja on jotenkin vaikea uskoa, että se olisi tarpeellista, jos jollakulla yksittäisellä hahmolla tai valtaklikillä olisi langat tiukasti käsissään. Mitä kansa muka tekisi, marssisi kaduille pitämään mielenosoituksia? Ei onnistu. Pohjoiskorealaiset ovat käsittämättömän pahasti pihalla muun maailman tilanteesta. On sinänsä ymmärrettävää, että tiedotusvälineet pystytään kontrolloimaan ja ulkomaalaiskontaktit estämään, mutta vähintäänkin outoa että ulkomailla käyneiden pohjoiskorealaisten kertomukset eivät leviä. Maalla on sentään useita suurlähetystöjä, urheilijat ja taiteilijat käyvät kansainvälisillä areenoilla - pelaapa muutama maajoukkuefutari ulkomailla ammatikseen - ja on muitakin työkontakteja. Pohjoiskorealaiset rakentavat etenkin Afrikkaan monumentaalisia patsaita ja monet länsimaiset animaatiofilmit piirretään Pohjois-Koreassa. Toisaalta esigorbatsovilainen Neuvostoliitto oli avoin yhteiskunta Pohjois-Koreaan verrattuna eivätkä sielläkään neukut voineet uskoa millaista lännessä oli. Muistan lapsuudesta kun isän työkaveri meni naimisiin venäläisnaisen kanssa. Tämän päästyä muuttamaan Suomeen oli ensimmäisellä tavaratalokäynnillä tullut itku, kun hän ei voinut kerta kaikkiaan uskoa, että tavarat olivat kenen tahansa ostettavissa. Tähän suhteuttaen on täysin uskottavaa, että pohjoiskorealaiset luulevat oikeasti maansa olevan maailman edistynein. Valtion ote on niin vahva, että on vaikea uskoa, että nukkehallitsijaa tarvittaisiin. Joku vain nimitettäisiin pomoksi ja kaikki tuumaisivat että jaaha ja jatkaisivat entiseen malliin.
Toki on mahdollista, että valtataistelu on käynnissä kulissien takana ja Kim Jong-un on pihalla kuin lumiukko. Tällöin kyse olisi siitä, että isä olisi nimittänyt poikansa duuniin bona fide ja kenraalit olisivat nyökytelleet vieressä sisäänpäin hymyillen. Siinä tapauksessa nyt tapeltaisiin nurkan takana verissä päin ja muutaman kuukauden kuluttua joku olisi selvinnyt kukkulan kuninkaaksi, jolloin Kim voitaisiin hoidella nätisti niskalaukauksella tai mikä nyt korealainen tapa vastaavissa tilanteissa onkaan. Mitään merkkejä tällaisesta valtataistelusta ei kuitenkaan ole havaittu. Päinvastoin, esimerkiksi Ri Je-gangin yllättävä "onnettomuus" viime vuonna ja pääministeri Kim Yong-ilin syrjäyttäminen samoihin aikoihin viittaavat siihen, että valtataistelu seuraajasta käytiin jo Kim Jong-ilin eläessä.
Oletetaan kuitenkin, että Kim Jong-un olisi nukke. Tällöin vaihtoehtoja olisi kaksi: valta olisi jollain yksittäisellä henkilöllä (Jang?) tai sitten klikillä. Jälkimmäisessä tapauksessa valtataistelu olisi piakkoin edessä, ei ainakaan kovin nopeasti tule mieleen tilannetta jossa diktatuurissa mikään johtotroikka olisi pysynyt kovin kauan tasavertaisena ilman että joku olisi raivannut itsensä primus inter paresiksi - vai mitä, Zinovjevin ja Kamenevin haamut? Joka tapauksessa seuraus on yksi johtaja ja paluu vaihtoehtoihin, jotka on seuraavassa lueteltu numeroin 3 ja 4.
2. Siirtymäkausi
Maailman sivu monarkioissa nuoren kuninkaan astuessa valtaistuimelle hänen sijastaan on hallinnut varakuningas tai sijaishallitus siihen asti, kunnes uusi yksinvaltias on saavuttanut tietyn iän tai katsottu valmiiksi hallitsemaan. Tämä vaikuttaa hyvin todennäköiseltä vaihtoehdolta. Kim Jong-il saattoi olla mulkku, mutta ei hän hölmönä olisi selvinnyt. Voi olla, että hän päätti nimittää poikansa seuraajaksi ja lankonsa luotsaamaan häntä muutaman seuraavan vuoden. Tähän viittaa se, että lankomies ilmestyi kuvioihin merkittävänä pelurina pian sen jälkeen kun Kim Jong-ilin vanhin poika Kim Jong-nam tipahti vuosituhannen alussa pois seuraajaehdokkaiden listalta. Tällöin Rakkaan Johtajan oli täytynyt tajuta, että nuorimmainen (sivumennen sanoen, keskimmäinen poika Kim Jong-chul tipahti puh pah pelistä pois koska isä-Kim piti häntä liian naismaisena) ei todennäköisesti olisi vielä valmis hallitsemaan sitten kun hän itse päätyisi Suuren Johtajan viereen mausoleumiin. Siksi piti hankkia luottomies pojalle tutoriksi. Perinteisesti tällaisiin hommiin on nimitetty sukulainen, joten siinäkin mielessä Jang Sung-taek sopi tehtävään kuin chilipippuri kimchiin. Isä-Kimin velipuoli, aiemmin Suomen suurlähettiläänäkin ollut Kim Pyong-il on ilmeisesti joutunut epäsuosioon eikä häntä näkynyt hautajaisissa.
Tästä varsin todennäköisestä tilanteesta on kaksi vaihtoehtoa. Joko homma menee putkeen tai sitten ei. Putkeen meno tarkoittaa sitä, että sijaishallitsija siirtää aikanaan vallan vähitellen tai kertarysäyksellä Kim Jong-unille kuten isä suunnitteli. Ei-putkeen meno taas tarkoittaa sitä, että sijaishallitsija tekee oharit ja yrittää raivata kruununperijän pois tieltä, mikä ei olisi mitään uutta historiassa (soittaako Towerin prinssit kelloja?). Kenties isä-Kim varautui tähänkin pistämällä Jangia vahtimaan muita luottomiehiä, kuten kansallisen puolustusneuvoston varapuheenjohtaja O Kuk-ryolin. Tai sitten sijaishallitsija kuolee tai syrjäytetään kaappauksella ennen kuin kruununperijä on valmis, jolloin isot pojat leikkivät taas jonkin aikaa Kukkulan kuningasta.
Joka tapauksessa siirtymäkausi on siirtymäkausi ja siksi väliaikainen järjestely. Mikäli tällainen tilanne on kyseessä, niin tiedämme asiasta muutaman vuoden kuluttua enemmän. Lopputuloksena on taas kerran yksi absoluuttinen johtaja.
3. Tyranni
Kim Il-sung ja Kim Jong-il olivat tyranneja. Siksi on todennäköistä, että myös Pohjois-Korean seuraava johtaja noudattaa kaavaa. Oletetaan, että seuraaja on todellakin Kim Jong-un, mikä nyt todennäköisintä onkin. Jos Kim haluaa säilyttää valtansa, ainoa tapa siihen on jatkaa tyranniaa. Ei ole esimerkkiä hirmuhallitsijasta, joka olisi kyennyt uudistuksiin ja vallan säilyttämiseen. Toisaalta hän ei edes välttämättä halua uudistuksia. Pohjois-Korea voi jatkaa nykyisellä kaavallaan vaikka maailman tappiin, jos siellä estabilishmentin keskuudessa ei nouse riittävän vahvaa - ja typerää, koska se menettäisi etuoikeutensa onnistuessaan - oppositiota.
Kim Jong-unin tyranniutta puoltaa muutama sekä henkilöön että kulttuuriin liittyvä seikka. Henkilönä nuori Kim on esi-isiensä geeneillä varustettu eikä heitä voi ihmisystäviksi sanoa. Kimin persoonallisuudesta ei tiedetä juuri mitään, mutta hänen ulkomuotonsa kertoo jotakin. Tuollainen ylipaino - jotkut analyytikot epäilevät diabetesta ja korkeaa verenpainetta - jo alle kolmikymppisenä ei kerro ainakaan asketismista tai itsekurista, vaan ahneesta mukavuudenhalusta. Ei hyvä ennuste. Mitä taas Korean kulttuuriin tulee, niin demokraattisista perinteistä maata ei ainakaan voi syyttää. Tyypillinen itäaasialainen vanhempien (sekä iältään että asemaltaan) kunnioittaminen ja kyseenalaistamisen puute on hallitseva piirre. Inhimillisiä perinteitäkään ei ole liiemmin kunnioitettu. Vähän tunnettuja tosiasioita Koreasta ovat esimerkiksi seuraavat vähemmän hauskat yksityiskohdat:
1) Japanilaisten vankileirit toisen maailmansodan aikana olivat suurelta osin korealaisten vartioimia - eivätkä todellakaan erityisen miellyttäviä paikkoja.
2) Korean sota on niitä historian julmimpia, mitä tulee siviileihin ja sotavankeihin kohdistuviin rikoksiin.
3) Etelä-Koreankin demokratia on nuorta perua, aiemmat sotilashallitukset syyllistyivät käsittämättömiin julmuuksiin, jotka on suurelta osin pimitetty jälkimaailmalta. Esimerkiksi Jeju-saaren kapina vaati kymmeniätuhansia kuolleita ja julmuudet saivat SS:n näyttämään partioliikkeeltä. Koko juttua piiloteltiin aina vuoteen 2006 asti.
Jos Kim Jong-un on tyranni jo nyt, tulemme lähiaikoina näkemään sisäisiä puhdistuksia. Niin joutui jopa isä-Kim toimimaan, vaikka hänen seuraajuuttaan ehdittiin valmistella moninkertainen aika vuosia ja hän oli asemaansa valmis. Ulkomaailmalle todennäköinen seuraus tyranniudesta on se, että kaikki jatkuu ennallaan. Pohjois-Korea voi uhitella ohjuksillaan ja ydinaseillaan, mutta siitä ei seuraa mitään vakavampaa. Tyranni - ja mahdolliset valtataistelijat - tajuaa, että vanhentuneella aseistuksella, huonommalla teknologialla ja ilman liittolaisia tosimatsissa tulisi turpiin niin että tärisisi. Pohjois-Koreassa mennään vanhalla kaavalla, kansa kärsii nälästä ja kurjuudesta kuten aina. Ikävä juttu heidän kannaltaan.
4. Uudistaja
Jäljelle jää mielenkiintoisin vaihtoehto. Entäpä jos Kim Jong-un on uudistaja? Johtaja, joka yrittää joko muuttaa totalitaarisen järjestelmän tai jopa yhdistää Koreat rauhanomaisesti, jolloin seuraus on väistämättä Etelä-Korean kapitalistisen järjestelmän dominanssi.
Tätä vaihtoehtoa vastaan puhuvat edellä luetellut tyranniutta puoltavat näkökannat. Mikäli Kim - tai kuka tahansa vahva mies - haluaa säilyttää valtansa ja on järjissään, hän ei ryhdy uudistuksiin. Mikäli taas hän yrittää ryhtyä uudistuksiin tajuamatta mihin on rupeamassa, on hyvin todennäköistä että valtaklikki kykenee syrjäyttämään hänet, koska tällöin Kim ei ole riittävän fiksu suojautuakseen juonitteluja vastaan.
Mikäli Kim on uudistaja, on ilmeistä että hänen on täytettävä kaksi ehtoa: ensinnäkin hänen tulee olla riittävän fiksu kyetäkseen tukahduttamaan uudistuksia vastustavan opposition. Toiseksi hänen tulee haluta kansansa parasta, koska tämä kehitys johtaa mitä todennäköisimmin Koreoiden yhdistymiseen. Ollessaan riittävän fiksu Kim tajuaa, että se johtaa samalla hänen valtansa päättymiseen ja hänen on se hyväksyttävä.
Ensinnäkin Kimin fiksuus. Oletetaan, että Kim todellakin oli salaperäinen sveitsiläiskoulua käynyt Pak Chol. Tämä on varsin todennäköistä yhdennäköisyyden perusteella sekä siksi, että jotenkin kuulostaa varsin epätodennäköiseltä, että korealaisdiplomaattien lapsia lähetettäisiin ulkomaille hankkimaan epäilyttäviä vaikutteita vieläpä siten, että maksettaisiin kalliita lukukausimaksuja. Joka tapauksessa luokkatoverien kertoman mukaan Pak Chol ei ollut koulussa erityisen menestyvä, mikä on saanut analyytikot epäilemään hänen kyvykkyyttään selvitä Pohjois-Korean valtataisteluissa. Eräs seikka on kuitenkin jäänyt huomaamatta. Kim osasi ainakin aluksi heikosti opetuskieli saksaa, tosin kielitaito parani. Luokkatoverien kertoman mukaan hän menestyi koulussa keskinkertaisesti muissa oppiaineissa, mutta hyvin matematiikassa. Jos osaa opetuskieltä huonosti, niin luulisi eksaktissa aineessa menestymisen olevan mahdotonta. Niin se onkin, jos on heikot älynlahjat. Mutta fiksulle ihmiselle matematiikka on helppo oppiaine, vaikka sitä opiskelisi suahiliksi osaamatta sanaakaan. Ei tarvitse muuta kuin käyttää järkeään, mikä taas ei ole kielitaidosta kiinni. Näin ollen on todennäköistä, että Kim on hoksottimiltaan selvästi keskitason yläpuolella. Tätä puoltaa myös se, että eivät hänen isänsä ja isoisänsä voineet mitään taviksia olla, koska kykenivät nousemaan valtaan ja pysymään siellä. Genetiikka toimii, lisäksi on huomioitava että Kim on ilmeisen älykkään isän kolmesta pojasta se, jonka hän valitsi eli luultavasti fiksuin - etenkin kun kyseessä on nuorin poika, mikä on kaikissa kulttuureissa se epätodennäköisin vallanperijän asema.
Kimin uudistusmielisyyden puolesta puhuvat muutamat hänen harvoista julkisuuteen vuotaneista kommenteistaan. Hänen isänsä japanilainen sushi-kokki kertoi nuoren Kimin todenneen kerran: Tässä me olemme, pelaamme korista, ratsastamme, ajamme vesiskoottereilla ja pidämme hauskaa. Mutta entäpä tavallisten ihmisten elämä? Lisäksi hän mainitsi Kimin todenneen, että maan teollisuusteknologia on pahasti jälkeenjäänyttä. Toisaalta hän kertoo myös nuoremman Kimin olevan aivan samanlainen kuin isänsä. Mutta oliko sekin vain teeskentelyä - varmin keino tulla valituksi seuraajaksi on miellyttää edeltäjäänsä. Mikäli Kim on uudistaja, hän on tajunnut että ei kannata mennä sanomaan: Faija hei, minä haluaisin tuoda kapitalismin rakkaaseen kotimaahamme, vaan hän on teeskennellyt kilttiä poikaa.
Tuskin ulkomailla vietetyt opiskeluvuodet ovat jääneet vaikuttamatta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Kim Jong-Ilin vanhimman pojan poika, 17-vuotias Kim Han-sol opiskelee UWC-koulussa Bosniassa ja hänen väitetään usein ilmaisseen internetissä tuntevansa syyllisyyttä perheensä osuudesta Pohjois-Korean tragediaan. Jos Kim Jong-uniiin tarttui vähänkin samanlaisia ajatuksia, seuraukset voivat olla erikoisia.
Mikäli Kim Jong-un haluaa toteuttaa uudistuksia, hänen on ensin kyettävä saavuttamaan isänsä ja isoisänsä veroinen valta-asema. Jos hän yrittää liian aikaisin, hänet syöstään vallasta. Siksi on luultavaa, että ainakin muutama seuraava vuosi mennään entiseen malliin. Jos sitten aikanaan uudistuksia tulee, ne saattavat edetä joko vähitellen tai samalla rytinävauhdilla kuin Saksojen tapauksessa. Lopputuloksena tulee kuitenkin olemaan yhdistynyt Korea.
Kummallista kyllä, Kim Jong-unin ollessa uudistaja hänen pahin ongelmansa ei ole sisä- vaan ulkopoliittinen. Yhdistynyt Korea ei näet ole kenenkään alueen valtapelurin etu. Alueen merkittävimmät tekijät ovat Koreaa neljältä suunnalta ympäröivät vallat: tärkeimpinä idässä Japani ja lännessä Kiina, vähän vähemmän merkityksellisinä pohjoisessa Venäjä ja etelässä Taiwan. Viidentenä on Yhdysvallat, jolla on lusikka joka sopassa ja melkein 30 000 sotilasta Etelä-Koreassa.
Vertailukohtaa Koreoiden yhdistymiselle on haettu Saksoista, mikä onkin hyvä analogia. Eroja on neljä oleellista:
1) Saksat eivät käyneet keskinäistä sotaa. Tosin tämän painolasti Koreoiden suhteessa vähenee koko ajan, koska nuorimmatkin sodan henkilökohtaisesti muistavat ovat jo yli kuusikymppisiä.
2) Elintasokuilu oli monin verroin pienempi.
3) Itä-Saksan väkiluku oli noin neljäsosa Länsi-Saksasta, kun taas Pohjois-Korean väkiluku on noin puolet Etelä-Koreasta.
4) Vanhan vitsin mukaan Itä-Saksassa oli kommunismin vastustajia saman verran kuin Kiinassa eli noin 15 miljoonaa. Tämä johtui siitä, että idässä tiedettiin aika tarkkaan, missä lännessä mennään. Nyt taas pohjoisessa ei liene kovin kummoista kuvaa siitä, miten hyvin asiat ovat etelässä.
Näistä eroista 2 ja 3 kertovat, että yhdistyminen tulee suhteessa paljon kalliimmaksi kuin Saksojen tapauksessa, 1 ja 4 taas kertovat että henkinen yhdistyminen lienee sekin vaikeampaa. Ongelmat ovat sitä luokkaa, että Etelä-Koreassa läheskään kaikki eivät toivo yhdistymistä.
Mikäli yhdistyminen kuitenkin tapahtuisi, seuraukset olisivat etenkin taloudellisesti merkittävät. Aluksi tietysti etelä kokisi melkoisen iskun, mutta vähitellen tilanne tasoittuisi. Itse asiassa ennen Korean sotaa maan pohjoisosa oli teollistunut ja etelää pidettiin takapajuisena maanviljelysalueena. Tapahtuisi ainakin seuraavaa:
1) Korean teollisuusmahti saisi halpatyövoimaa pohjoisesta
2) Seuraavan kymmenen vuoden aikana laadukas teollisuustuotanto moninkertaistuisi (muistelen jostain lukeneeni, että se kaupunki, jossa on eniten tekniikan tohtoreita koko maailmassa on Soul)
3) Etelän kansantaloutta rasittaneita sotilasmenoja voitaisiin leikata murto-osaan
4) Itä-Aasian geostrateginen tilanne heittäisi häränpyllyä
Alueen viisi merkittävintä peluria eivät näistä pitäisi. Kiina inhoaisi halpatuotantoon saamaansa kilpailijaa, lisäksi se menettäisi siitä riippuvaisen Pohjois-Korean. Japani ja Taiwan taas eivät pitäisi kilpailusta teollisuustuotannon alalla, missä Korea voimistuisi huomattavasti, koska siellä yhdistyisivät halpatyövoima, laatuosaaminen ja vähentyneet puolustusmenot. Venäjään tilanne vaikuttaisi luultavasti vähiten, kun taas Yhdysvallat suhtautuu aina nihkeästi status quon muutoksiin.
On kuitenkin kyseenalaista, pystyykö yksikään ulkovalta tai Etelä-Korea tapahtumien vyöryä estämään, jos Kim Jong-un jonakin kauniina aamuna käskee avata Koreoiden välisen rajan.
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Sivallus CCXIII
Sähkönjakelu katkesi sadoiltatuhansilta kotitalouksilta myrskyn takia. Nykyihminen on niin riippuvainen sähköstä, että talvipimeillä ei ole juuri mitään tekemistä. Telkkari on pimeänä eikä pleikkari toimi. Syyskuussa onkin sitten odotettavissa baby boom.
sunnuntai 25. joulukuuta 2011
Sivallus CCXII
Korkeushypyn maailmanmestari Kajsa Bergqvist tuli sitten ulos kaapista ja osoitti virheelliseksi ennakkoluulon, jonka mukaan ruotsalaiset tykkäävät vain pojista.
torstai 22. joulukuuta 2011
Toisen maailmansodan joulukuuset
Armeijaslangissa joulukuuseksi tavattiin ainakin entisaikaan nimittää heppua, joka koristautuu erilaisin kunnia-, koulutushaara- ja taitomerkein. Vaikka ansiotta ei tietenkään merkkejä kanneta, koristautumishalukkaille irvaillaan vähintäänkin selän takana. Monet ansioituneet sotilaat eivät liiemmin leveile, esimerkiksi sotamarsalkka Gerd von Rundstedt piti kuulemma kunniamerkkejä vain silloin kun erikseen käskettiin eikä aina silloinkaan.
Tässä yksikössä ei sitten olla mitään joulukuusia, ilmoitti upseerikokelas jakaessaan meille ykkösluokan ampumamerkit peruskoulutuskaudella. Näitä pidätte vain siihen asti, että olette ansainneet koulutushaaramerkkinne. Eikä pidettykään. Aina siihen asti kunnes tupakaveri kertoi kokemuksensa. Oli nähnyt viikonloppulomalla rakuunan jolla oli kolmannen luokan kuntomerkki. Sellaisen sai juoksemalla 2600 metriä Cooperissa, mille nauroimme räkäisesti. Eihän muita kuin ykkösluokan merkkejä edes jaettu, mutta kuulemma sotkusta sai niitä ostaa. Hymyt hyytyivät kun tarina jatkui. Molemmat olivat vonganneet samaa naista ja tämä kolmannen luokan hevosmies oli vienyt voiton, naiset kun harakoiden tapaan ovat kiiltävän perään. Tupakaverilla taas oli tyhjä rintamus, kun ykkösluokan kunto- ja ampumamerkkejä oli kielletty pitämästä. Eikä koulutushaaramerkki tietenkään sanonut vosulle mitään. Siitä eteenpäin me pojat pistettiin merkit rintataskuun lomille lähtiessä ja kasarmin portin jäätyä taakse ruuvailtiin pillumagneetit rintaan.
Mutta asiaan. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään sudenpentujen taitomerkkejä, vaan ihan oikeaa rautaa eli korkeimpia mahdollisia kunniamerkkejä. Joka armeijassa - jopa Italian - oli sankarinsa, jotka saivat enemmän kuin muut. Tässä kymmenen eri maata ja niistä jokaisesta esittelyssä yksi komeimmin koristeltu toisen maailmansodan aikainen rintamasotilas.
10. Japani: Saburo Sakai
Aloitetaan heti poikkeuksella. Saburo Sakai ei saanut ainuttakaan kunniamerkkiä, koska japanilaisiin tapoihin ei kuulu palkita eloonjääneitä. Laivaston hävittäjälentäjä Sakai ei ole edes eniten ilmavoittoja saavuttanut japanilainen; hänen noin 64 ilmavoittoaan oikeuttavat listalla viidenteen (tilastot vaihtelevat) sijaan. Sakai liittyi Japanin laivastoon 16-vuotiaana 1933 ja valmistui lentäjäksi luokkansa parhaana opiskelijana 1937. Hän lensi Zero-hävittäjää Kiinan taisteluissa ja sittemmin toisen maailmansodan alettua Filippiineillä, Indonesiassa ja Uudessa-Guineassa. Elokuussa 1942 Sakailla oli jo kymmenittäin ilmavoittoja, kun hän haavoittui vaikeasti Guadalcanalilla. Toinen silmä täysin sokeana, toinen heikentyneenä, vasen puoli ruumiista halvaantuneena, käsi ja jalka haavoittuneena hän onnistui palaamaan taistelusta tukikohtaansa. Japanissa hänet leikattiin, mutta toinen silmä jäi sokeaksi. Alkuvuodesta 1943 hänet määrättiin kouluttajaksi, mutta sotatilanteen heikennyttyä puolisokea mies komennettiin takaisin rintamalle 1944. Huolimatta fyysisistä rajoitteistaan Sakai onnistui yhä ampumaan alas vihollisia, vaikka lensikin uudenaikaisia vihollishävittäjiä vastaan vanhentuneella Zerollaan. Sodan päättyessä hänet oli ylennetty aliluutnantiksi - harvinaislaatuinen tapaus luokkatietoisessa Japanin laivastossa. Elämäkerrassaan Samurai Sakai sanoi yhä olevansa valmis lentämään kymmenen vuoden tauon jälkeen, jos kommunistiset voimat uhkaavat Japania. Hänen myöhempi elämänsä osoitti, että vihollisista voi tulla ystäviä. Sakai lähetti tyttärensä opiskelemaan USA:han, jossa tämä meni naimisiin ja Sakain lapsenlapset ovat amerikkalaisia. Mies itse kuoli 2000 oltuaan USA:n sotilastukikohdassa järjestettyjen illallisten kunniavieraana.
9. Hollanti: Erik Hazelhoff Roelfzema
Hollanti ei paljon ehtinyt pistää Saksalle kampoihin 1940. Yksi sen sotilaista oli nuori Hazelhoff, joka liittyi vastarintaliikkeeseen pian miehityksen jälkeen. Seuraavana vuonna hän onnistui pakenemaan sveitsiläisen (!) kauppalaivan mukana Englantiin, jossa hän liittyi Hollannin pakolaisarmeijaan toimien aluksi vastarintaliikkeen agenttien yhteysmiehenä. Hän teki viisitoista tiedustelumatkaa pikkuveneillä Hollannin rannikolle. Turhautuneena tehottomaan toimintaan hän liittyi RAF:aan, jossa hänet koulutettiin Mosquito-pilotiksi. Hän lensi 72 taistelulentoa ja sai Lentoansioristin sekä Hollannin korkeimman sotilaskunniamerkin, Vilhelmin mitalin. Sodan lopussa hänet nimitettiin kuningatar Vilhelmiinan adjutantiksi. Tässä tehtävässä Hazelhoff lensi konetta, jolla maanpaossa ollut kuningasperhe palasi Hollantiin. Hänen elämästään tehtiin elokuva 1977, pääosassa Rutger Hauer ja ohjaajana myöhemmin Hollywoodissa mainetta niittänyt Paul Verhoeven.
8. Norja: Gunnar Sönsteby
Tätä nykyä 93-vuotias Sönsteby on tämän listan henkilöistä ainoa, joka on yhä elossa. Saksalaisten miehittäessä Norjan hän taisteli Oslon ympäristössä liittyen sittemmin vastarintaliikkeeseen. Käytyään sabotaasikoulutuksessa Englannissa hänet lähetettiin takaisin Norjaan, jossa hän otti osaa useisiin iskuihin. Ansioistaan vastarintaliikkeen johdossa ja henkilökohtaisesta urheudestaan hän on ainoa, joka on saanut Norjan korkeimman sotilaskunniamerkin Krigskorsetin kolmesti. Sönsteby ikuistettiin valkokankaalle muutama vuosi sitten sivuhahmona elokuvassa Max Manus.
7. Ranska: Pierre Clostermann
Ranskalaisten kunniamerkkijärjestelmä on tolkuton sekamelska, jossa ei vapaudesta, veljeydestä eikä etenkään tasa-arvoisuudesta ole tietoakaan kunniamerkkiluokkien ollessa yleensä sotilasarvoon sidottuja. Tunnetuin taistelussa esitetystä urheudesta myönnettävä kunniamerkki on Croix de Guerre, joita myönnettiin toisessa maailmansodassa tuhansittain. Mikäli sotilas mainittiin päiväkäskyssä, hän sai kunniamerkkiinsä lisää koristeita. Vapaan Ranskan joukoissa lentänyt hävittäjäpilotti Clostermann sai näitä eniten, yhteensä 19 kappaletta. 23 ilmavoittoa saavuttanut Clostermann tunnetaan parhaiten pian sodan jälkeen ilmestyneestä ilmailukirjallisuuden klassikostaan Suuri sirkus.
6. Italia: Luigi Durand de la Penne
Italialainen sotilasteknologia on kautta aikain ollut edistyksellistä ja innovatiivista. Italian sotataidossa on puolestaan perinteisesti ollut pielessä vain kolme asiaa: strategia, taktiikka ja taistelutaito. Nille, jotka ovat osoittaneet näistä poikkeavaa toimintaa, on ollut tapana myöntää Kultainen mitali sotilaallisesta urhoollisuudesta. Eräs italialaisen teknologian neronleimauksista oli pienoissukellusvene eli ihmistorpedo, possuksi kutsuttu vekotin. Luigi Durand de la Penne oli 27-vuotias laivaston yliluutnantti, joka valittiin johtamaan pienoissukellusveneillä tehtyä hyökkäystä Aleksandrian satamassa majailevia brittien taistelulaivoja vastaan. Kolme "possua", kukin kahta sammakkomiestä kantaen, livahti sataman suojaverkon ali. De la Penne joutui jättämään räjähdyspanokset HMS Valiantin alapuolelle pohjaan possun juututtua kiinni mutaan, mutta jäi vangiksi jouduttuaan nousemaan pintaan. Laivan kannella hän odotti, kunnes räjähdykseen oli kymmenen minuuttia aikaa ja ilmoitti sitten laivan kapteenille odotettavissa olevasta räjähdyksestä kehottaen evakuoimaan laivan. Kommodori Morgan vaati tietää räjähdyspanoksen paikan, mutta de la Penne kieltäytyi kertomasta. Hän tiesi, että laiva ehtisi siirtyä pakoon ja antoi brittien ymmärtää panoksen olevan kiinnitettynä runkoon. Päällikkö kieltäytyi evakuoimasta eikä de la Penne taipunut oman kuolemansa uhallakaan. Laiva upposi, mutta matalaan veteen ja kyettiin korjaamaan toimintakuntoiseksi vuodessa. De la Penne jäi sotavangiksi, mutta siirtyi liittoutuneiden palvelukseen Italian vaihdettua puolta. Sodan jälkeen hän sai maansa korkeimman kunniamerkin Aleksandrian hyökkäyksestä. Medaglia d'Oron kiinnittäjänä piti olla kruununprinssi Umberto, mutta vara-amiraaliksi ylennetty entinen vihollinen Charles Morgan pyysi ja sai kunnian toimia tässä tehtävässä.
5. Neuvostoliitto: Aleksandr Pokryshkin
Neuvostoliiton sankarin arvonimi ja sen merkkinä kultainen tähti myönnettiin 12745 henkilölle. 101 sai sen kahdesti, kolme kolmesti ja kaksi neljästi. Kaksi viimeistä olivat marsalkka Zukov ja synttärilahjoiksi tähtiä itselleen myönnellyt Leonid Breznev. Kolmesti tähden saaneista yksi oli marsalkka Budjennyi ja kaksi muuta hävittäjä-ässiä, Pokryshkinin ohella Ivan Kozedub. Näistä kahdesta Pokryshkin sai Leninin kunniamerkin kuudesti Kozedubin joutuessa tyytymään kahteen, joten häntä voi pitää ansioituneempana, vaikka Kozedub johtikin ilmavoitoissa 62-59. Ensimmäisen ilmavoittonsa Pokryshkin sai jo Operaatio Barbarossan toisena päivänä, vaikka ensimmäisenäkin hän oli ampunut koneen alas - kyseessä sattui olemaan Sukhoi Su-2 kevyt pommittaja, joka oli vielä niin salainen etteivät neuvostopilotit tienneet sen olemassaolosta vaan luulivat viholliseksi. Viikkoa myöhemmin hänet ammuttiin alas linjojen takana ja julistettiin kuolleeksi, mutta niin vain mies kömpi takaisin omien puolelle etenevien saksalaisten keskeltä. 1944 Pokryshkin asetettiin lentokieltoon sankarin säästämiseksi, mutta hän asiasta vähät välitti ja jatkoi lentämistä. Sodan jälkeen hän yleni ilmavoimien marsalkaksi, joskin hänen tehtävänsä olivat arvoon nähden alempia.
4. Suomi: Martti Aho
Toisen luokan Mannerheim-risti myönnettiin kaikkiaan 191 sotilaalle, neljälle kahdesti. Näistä neljästä kaksi oli Suomen ilmavoimien menestyksekkäintä hävittäjä-ässää Ilmari Juutilainen ja Hans Wind, kolmas divisioonankomentaja Aaro Pajari. Tuntemattomin nelikosta on epäilemättä Martti Aho. Hänet on kuitenkin nostettu tässä esiin siksi, että Mannerheim-ristien saajista Ahon meriitit ovat tietyssä kohdassa merkittävämmät kuin kummallakaan hävittäjä-ässällä. Mannerheim-risti luotiin talvisodan jälkeen, mutta niitä alettiin myöntää vasta jatkosodan ansioista. Välirauhan aikana tehtiin kuitenkin satoja esityksiä Mannerheim-ristin saajiksi. Myöhemmistä kaksinkertaisista ritareista heidän joukossaan olivat ainoastaan Aho ja Pajari, joista Pajari ei ollut etulinjan taistelija eikä siksi tähän listaan valittavissa. Kapteeni Aho oli talvisodassa aluksi komppanianpäällikkö, sitten pataljoonankomentaja ja johti sodan lopussa kahta vahvistettua pataljoonaa Laatokan koillispuolella Pitkärannan taisteluissa. Melkoinen suoritus, kun vielä huomioi hänen ehtineen haavoittua kahdesti. Jatkosodassa majuri Aho toimi alussa JR 50:n komentajana - aika harvinainen tehtävä majurille - ja hänelle myönnettiin Mannerheim-risti nro 52 1.3.1942, tuolloin jo everstiluutnantiksi ylennettynä. Toinen risti tuli Lapin sodan ansioista 16.10.1944. Kesän suurhyökkäyksen aikana Aho oli ylennetty everstiksi ja haavoittunut Ihantalassa vajaa viikko myöhemmin.
3. Yhdysvallat: Audie Murphy
Harva voi kehua näytelleensä itseään omassa elämäkertafilmissään, mutta tämä mies voi. Pearl Harborin jälkeen Murphy yritti värväytyä, mutta 17-vuotias hylättiin aluksi alaikäisenä. Uudella yrityksellä seuraavana vuonna 18-vuotiaana sekä merijalkaväki, laskuvarjojääkärit että laivasto hylkäsivät nuorukaisen vain 167-senttisenä ja 50-kiloisena. Lopulta armeija hyväksyi ja Murphy pääsi tositoimiin Sisilian maihinnousussa 1943. Vuotta myöhemmin hän ansaitsi Ranskassa Kongressin kunniamitalin, USA:n korkeimman kunniamerkin ja sittemmin kenttäylennyksen upseeriksi. Kaikkiaan Murphy sai 33 yhdysvaltalaista kunniamerkkiä (mm. kaksi Hopeatähteä, kaksi Pronssitähteä ja kolme Purppurasydäntä) ja muutamia ulkomaisia (mm. Croix de Guerren). Sodan päättyessä hän ei ollut vielä täyttänyt 21 vuotta. Sodan jälkeen Murphy kirjoitti muistelmansa ja ryhtyi näyttelijäksi, jolloin hän sai kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen esittää itseään elämäkertaansa perustuvassa elokuvassa To Hell and Back.
2. Iso-Britannia: Charles Upham
Ison-Britannian ja Kansainyhteisön korkein mahdollinen kunniamerkki on Viktorian risti, joita myönnettiin toisessa maailmansodassa 181 sotilaalle. Uusiseelantilainen Upham oli ainoa, joka sai sen kahdesti. Ensimmäisen kerran hän sai sen vänrikkinä Kreetan taistelussa ja toistamiseen kapteenina 1945 ansioistaan vuoden 1942 Egyptin taisteluissa. Jälkimmäisellä kerralla Upham oli haavoittunut johdettuaan hyökkäystä ja tuhottuaan henkilökohtaisesti saksalaispanssarivaunun. Kun haavat oli hoidettu rykmentin sidontapaikalla, Upham palasi johtamaan komppaniaansa saksalaisten vastahyökkäyksessä. Komppania piti asemansa, kunnes sen vahvuus oli supistunut kuuteen mieheen, jolloin ylivoimaiset viholliset valtasivat asemat ja Upham jäi vangiksi. Useiden karkausyritysten jälkeen hänet siirrettiin pahamaineiseen Colditzin linnaan, jossa hän vapautui sotavankeudesta amerikkalaisten vallattua sen sodan loppuvaiheissa. Upham murtautui tällöin linnan asevarastoon, varustautui ja lähti metsästämään saksalaisia omin päin. Sodan jälkeen Upham palasi kotimaahansa, jossa hänen hyväkseen järjestettiin keräys. Keräyksen tuotoilla oli tarkoitus ostaa Uphamille maatila, mutta hän lahjoitti rahat hyväntekeväisyyteen ja osti maatilan velaksi. Väitetään, että koko loppuelämänsä aikana hän ei sallinut yhtäkään saksalaisvalmisteista autoa tiluksilleen.
1. Saksa: Hans-Ulrich Rudel
Natsi-Saksan merkittävin kunniamerkki oli Rautaristin ritariristi. Sen sai kaikkiaan 7365 sotilasta, joista 890 kahdesti (tammenlehvä), 160 kolmesti (miekat) ja 27 neljästi (timantit). Vain kerran se myönnettiin viidennen kerran, josta merkkinä tammenlehvät kullattiin. Hans-Ulrich Rudelin ansiolista on liian pitkä suorasanaisesti kerrottuna, se on pakko esittää luettelona suurimmaksi osaksi hänestä kirjoitettua Stuka-lentäjä -kirjaa lainaten:
- 2530 sotalentoa
- 519 tuhottua panssarivaunua
- yksi upotettu taistelulaiva
- kaksi upotettua risteilijää
- yksi upotettu hävittäjä
- 70 upotettua maihinnousualusta
- neljä tuhottua panssarijunaa
- useita tuhottuja siltoja
- yli 800 tuhottua maakulkuneuvoa
- yli 150 tuhottua tykki-, pst- tai it-asemaa
- yhdeksän ilmavoittoa
- tuli 32 kertaa alasammutuksi
- pelasti kuusi miehistöä vihollisen selustasta Stukansa kyytiin
- haavoittui viidesti
- Stalin lupasi 100 000 ruplan palkkion Rudelista
- maaliskuussa 1945 palasi lentämään, vaikka oli edellisessä kuussa menettänyt toisen jalkansa polven alapuolelta tultuaan alasammutuksi ja tuhosi yksijalkaisenakin vielä 26 panssarivaunua.
Sodan jälkeen sisukas eversti jatkoi tyylillään ja kiipesi mm. läntisen pallonpuoliskon korkeimman vuoren Aconcaguan huipulle. Siinä sivussa hän aiheutti muutamia pienimuotoisia skandaaleja natsiyhteyksillään. Rudelin hautajaisissa 1982 kaksi suihkuhävittäjää teki ylilennon, mutta ymmärrettävistä syistä Bundeswehrin upseerit väittivät sen tapahtuneen sattumalta.
Tässä yksikössä ei sitten olla mitään joulukuusia, ilmoitti upseerikokelas jakaessaan meille ykkösluokan ampumamerkit peruskoulutuskaudella. Näitä pidätte vain siihen asti, että olette ansainneet koulutushaaramerkkinne. Eikä pidettykään. Aina siihen asti kunnes tupakaveri kertoi kokemuksensa. Oli nähnyt viikonloppulomalla rakuunan jolla oli kolmannen luokan kuntomerkki. Sellaisen sai juoksemalla 2600 metriä Cooperissa, mille nauroimme räkäisesti. Eihän muita kuin ykkösluokan merkkejä edes jaettu, mutta kuulemma sotkusta sai niitä ostaa. Hymyt hyytyivät kun tarina jatkui. Molemmat olivat vonganneet samaa naista ja tämä kolmannen luokan hevosmies oli vienyt voiton, naiset kun harakoiden tapaan ovat kiiltävän perään. Tupakaverilla taas oli tyhjä rintamus, kun ykkösluokan kunto- ja ampumamerkkejä oli kielletty pitämästä. Eikä koulutushaaramerkki tietenkään sanonut vosulle mitään. Siitä eteenpäin me pojat pistettiin merkit rintataskuun lomille lähtiessä ja kasarmin portin jäätyä taakse ruuvailtiin pillumagneetit rintaan.
Mutta asiaan. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään sudenpentujen taitomerkkejä, vaan ihan oikeaa rautaa eli korkeimpia mahdollisia kunniamerkkejä. Joka armeijassa - jopa Italian - oli sankarinsa, jotka saivat enemmän kuin muut. Tässä kymmenen eri maata ja niistä jokaisesta esittelyssä yksi komeimmin koristeltu toisen maailmansodan aikainen rintamasotilas.
10. Japani: Saburo Sakai
Aloitetaan heti poikkeuksella. Saburo Sakai ei saanut ainuttakaan kunniamerkkiä, koska japanilaisiin tapoihin ei kuulu palkita eloonjääneitä. Laivaston hävittäjälentäjä Sakai ei ole edes eniten ilmavoittoja saavuttanut japanilainen; hänen noin 64 ilmavoittoaan oikeuttavat listalla viidenteen (tilastot vaihtelevat) sijaan. Sakai liittyi Japanin laivastoon 16-vuotiaana 1933 ja valmistui lentäjäksi luokkansa parhaana opiskelijana 1937. Hän lensi Zero-hävittäjää Kiinan taisteluissa ja sittemmin toisen maailmansodan alettua Filippiineillä, Indonesiassa ja Uudessa-Guineassa. Elokuussa 1942 Sakailla oli jo kymmenittäin ilmavoittoja, kun hän haavoittui vaikeasti Guadalcanalilla. Toinen silmä täysin sokeana, toinen heikentyneenä, vasen puoli ruumiista halvaantuneena, käsi ja jalka haavoittuneena hän onnistui palaamaan taistelusta tukikohtaansa. Japanissa hänet leikattiin, mutta toinen silmä jäi sokeaksi. Alkuvuodesta 1943 hänet määrättiin kouluttajaksi, mutta sotatilanteen heikennyttyä puolisokea mies komennettiin takaisin rintamalle 1944. Huolimatta fyysisistä rajoitteistaan Sakai onnistui yhä ampumaan alas vihollisia, vaikka lensikin uudenaikaisia vihollishävittäjiä vastaan vanhentuneella Zerollaan. Sodan päättyessä hänet oli ylennetty aliluutnantiksi - harvinaislaatuinen tapaus luokkatietoisessa Japanin laivastossa. Elämäkerrassaan Samurai Sakai sanoi yhä olevansa valmis lentämään kymmenen vuoden tauon jälkeen, jos kommunistiset voimat uhkaavat Japania. Hänen myöhempi elämänsä osoitti, että vihollisista voi tulla ystäviä. Sakai lähetti tyttärensä opiskelemaan USA:han, jossa tämä meni naimisiin ja Sakain lapsenlapset ovat amerikkalaisia. Mies itse kuoli 2000 oltuaan USA:n sotilastukikohdassa järjestettyjen illallisten kunniavieraana.
9. Hollanti: Erik Hazelhoff Roelfzema
Hollanti ei paljon ehtinyt pistää Saksalle kampoihin 1940. Yksi sen sotilaista oli nuori Hazelhoff, joka liittyi vastarintaliikkeeseen pian miehityksen jälkeen. Seuraavana vuonna hän onnistui pakenemaan sveitsiläisen (!) kauppalaivan mukana Englantiin, jossa hän liittyi Hollannin pakolaisarmeijaan toimien aluksi vastarintaliikkeen agenttien yhteysmiehenä. Hän teki viisitoista tiedustelumatkaa pikkuveneillä Hollannin rannikolle. Turhautuneena tehottomaan toimintaan hän liittyi RAF:aan, jossa hänet koulutettiin Mosquito-pilotiksi. Hän lensi 72 taistelulentoa ja sai Lentoansioristin sekä Hollannin korkeimman sotilaskunniamerkin, Vilhelmin mitalin. Sodan lopussa hänet nimitettiin kuningatar Vilhelmiinan adjutantiksi. Tässä tehtävässä Hazelhoff lensi konetta, jolla maanpaossa ollut kuningasperhe palasi Hollantiin. Hänen elämästään tehtiin elokuva 1977, pääosassa Rutger Hauer ja ohjaajana myöhemmin Hollywoodissa mainetta niittänyt Paul Verhoeven.
8. Norja: Gunnar Sönsteby
Tätä nykyä 93-vuotias Sönsteby on tämän listan henkilöistä ainoa, joka on yhä elossa. Saksalaisten miehittäessä Norjan hän taisteli Oslon ympäristössä liittyen sittemmin vastarintaliikkeeseen. Käytyään sabotaasikoulutuksessa Englannissa hänet lähetettiin takaisin Norjaan, jossa hän otti osaa useisiin iskuihin. Ansioistaan vastarintaliikkeen johdossa ja henkilökohtaisesta urheudestaan hän on ainoa, joka on saanut Norjan korkeimman sotilaskunniamerkin Krigskorsetin kolmesti. Sönsteby ikuistettiin valkokankaalle muutama vuosi sitten sivuhahmona elokuvassa Max Manus.
7. Ranska: Pierre Clostermann
Ranskalaisten kunniamerkkijärjestelmä on tolkuton sekamelska, jossa ei vapaudesta, veljeydestä eikä etenkään tasa-arvoisuudesta ole tietoakaan kunniamerkkiluokkien ollessa yleensä sotilasarvoon sidottuja. Tunnetuin taistelussa esitetystä urheudesta myönnettävä kunniamerkki on Croix de Guerre, joita myönnettiin toisessa maailmansodassa tuhansittain. Mikäli sotilas mainittiin päiväkäskyssä, hän sai kunniamerkkiinsä lisää koristeita. Vapaan Ranskan joukoissa lentänyt hävittäjäpilotti Clostermann sai näitä eniten, yhteensä 19 kappaletta. 23 ilmavoittoa saavuttanut Clostermann tunnetaan parhaiten pian sodan jälkeen ilmestyneestä ilmailukirjallisuuden klassikostaan Suuri sirkus.
6. Italia: Luigi Durand de la Penne
Italialainen sotilasteknologia on kautta aikain ollut edistyksellistä ja innovatiivista. Italian sotataidossa on puolestaan perinteisesti ollut pielessä vain kolme asiaa: strategia, taktiikka ja taistelutaito. Nille, jotka ovat osoittaneet näistä poikkeavaa toimintaa, on ollut tapana myöntää Kultainen mitali sotilaallisesta urhoollisuudesta. Eräs italialaisen teknologian neronleimauksista oli pienoissukellusvene eli ihmistorpedo, possuksi kutsuttu vekotin. Luigi Durand de la Penne oli 27-vuotias laivaston yliluutnantti, joka valittiin johtamaan pienoissukellusveneillä tehtyä hyökkäystä Aleksandrian satamassa majailevia brittien taistelulaivoja vastaan. Kolme "possua", kukin kahta sammakkomiestä kantaen, livahti sataman suojaverkon ali. De la Penne joutui jättämään räjähdyspanokset HMS Valiantin alapuolelle pohjaan possun juututtua kiinni mutaan, mutta jäi vangiksi jouduttuaan nousemaan pintaan. Laivan kannella hän odotti, kunnes räjähdykseen oli kymmenen minuuttia aikaa ja ilmoitti sitten laivan kapteenille odotettavissa olevasta räjähdyksestä kehottaen evakuoimaan laivan. Kommodori Morgan vaati tietää räjähdyspanoksen paikan, mutta de la Penne kieltäytyi kertomasta. Hän tiesi, että laiva ehtisi siirtyä pakoon ja antoi brittien ymmärtää panoksen olevan kiinnitettynä runkoon. Päällikkö kieltäytyi evakuoimasta eikä de la Penne taipunut oman kuolemansa uhallakaan. Laiva upposi, mutta matalaan veteen ja kyettiin korjaamaan toimintakuntoiseksi vuodessa. De la Penne jäi sotavangiksi, mutta siirtyi liittoutuneiden palvelukseen Italian vaihdettua puolta. Sodan jälkeen hän sai maansa korkeimman kunniamerkin Aleksandrian hyökkäyksestä. Medaglia d'Oron kiinnittäjänä piti olla kruununprinssi Umberto, mutta vara-amiraaliksi ylennetty entinen vihollinen Charles Morgan pyysi ja sai kunnian toimia tässä tehtävässä.
5. Neuvostoliitto: Aleksandr Pokryshkin
Neuvostoliiton sankarin arvonimi ja sen merkkinä kultainen tähti myönnettiin 12745 henkilölle. 101 sai sen kahdesti, kolme kolmesti ja kaksi neljästi. Kaksi viimeistä olivat marsalkka Zukov ja synttärilahjoiksi tähtiä itselleen myönnellyt Leonid Breznev. Kolmesti tähden saaneista yksi oli marsalkka Budjennyi ja kaksi muuta hävittäjä-ässiä, Pokryshkinin ohella Ivan Kozedub. Näistä kahdesta Pokryshkin sai Leninin kunniamerkin kuudesti Kozedubin joutuessa tyytymään kahteen, joten häntä voi pitää ansioituneempana, vaikka Kozedub johtikin ilmavoitoissa 62-59. Ensimmäisen ilmavoittonsa Pokryshkin sai jo Operaatio Barbarossan toisena päivänä, vaikka ensimmäisenäkin hän oli ampunut koneen alas - kyseessä sattui olemaan Sukhoi Su-2 kevyt pommittaja, joka oli vielä niin salainen etteivät neuvostopilotit tienneet sen olemassaolosta vaan luulivat viholliseksi. Viikkoa myöhemmin hänet ammuttiin alas linjojen takana ja julistettiin kuolleeksi, mutta niin vain mies kömpi takaisin omien puolelle etenevien saksalaisten keskeltä. 1944 Pokryshkin asetettiin lentokieltoon sankarin säästämiseksi, mutta hän asiasta vähät välitti ja jatkoi lentämistä. Sodan jälkeen hän yleni ilmavoimien marsalkaksi, joskin hänen tehtävänsä olivat arvoon nähden alempia.
4. Suomi: Martti Aho
Toisen luokan Mannerheim-risti myönnettiin kaikkiaan 191 sotilaalle, neljälle kahdesti. Näistä neljästä kaksi oli Suomen ilmavoimien menestyksekkäintä hävittäjä-ässää Ilmari Juutilainen ja Hans Wind, kolmas divisioonankomentaja Aaro Pajari. Tuntemattomin nelikosta on epäilemättä Martti Aho. Hänet on kuitenkin nostettu tässä esiin siksi, että Mannerheim-ristien saajista Ahon meriitit ovat tietyssä kohdassa merkittävämmät kuin kummallakaan hävittäjä-ässällä. Mannerheim-risti luotiin talvisodan jälkeen, mutta niitä alettiin myöntää vasta jatkosodan ansioista. Välirauhan aikana tehtiin kuitenkin satoja esityksiä Mannerheim-ristin saajiksi. Myöhemmistä kaksinkertaisista ritareista heidän joukossaan olivat ainoastaan Aho ja Pajari, joista Pajari ei ollut etulinjan taistelija eikä siksi tähän listaan valittavissa. Kapteeni Aho oli talvisodassa aluksi komppanianpäällikkö, sitten pataljoonankomentaja ja johti sodan lopussa kahta vahvistettua pataljoonaa Laatokan koillispuolella Pitkärannan taisteluissa. Melkoinen suoritus, kun vielä huomioi hänen ehtineen haavoittua kahdesti. Jatkosodassa majuri Aho toimi alussa JR 50:n komentajana - aika harvinainen tehtävä majurille - ja hänelle myönnettiin Mannerheim-risti nro 52 1.3.1942, tuolloin jo everstiluutnantiksi ylennettynä. Toinen risti tuli Lapin sodan ansioista 16.10.1944. Kesän suurhyökkäyksen aikana Aho oli ylennetty everstiksi ja haavoittunut Ihantalassa vajaa viikko myöhemmin.
3. Yhdysvallat: Audie Murphy
Harva voi kehua näytelleensä itseään omassa elämäkertafilmissään, mutta tämä mies voi. Pearl Harborin jälkeen Murphy yritti värväytyä, mutta 17-vuotias hylättiin aluksi alaikäisenä. Uudella yrityksellä seuraavana vuonna 18-vuotiaana sekä merijalkaväki, laskuvarjojääkärit että laivasto hylkäsivät nuorukaisen vain 167-senttisenä ja 50-kiloisena. Lopulta armeija hyväksyi ja Murphy pääsi tositoimiin Sisilian maihinnousussa 1943. Vuotta myöhemmin hän ansaitsi Ranskassa Kongressin kunniamitalin, USA:n korkeimman kunniamerkin ja sittemmin kenttäylennyksen upseeriksi. Kaikkiaan Murphy sai 33 yhdysvaltalaista kunniamerkkiä (mm. kaksi Hopeatähteä, kaksi Pronssitähteä ja kolme Purppurasydäntä) ja muutamia ulkomaisia (mm. Croix de Guerren). Sodan päättyessä hän ei ollut vielä täyttänyt 21 vuotta. Sodan jälkeen Murphy kirjoitti muistelmansa ja ryhtyi näyttelijäksi, jolloin hän sai kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen esittää itseään elämäkertaansa perustuvassa elokuvassa To Hell and Back.
2. Iso-Britannia: Charles Upham
Ison-Britannian ja Kansainyhteisön korkein mahdollinen kunniamerkki on Viktorian risti, joita myönnettiin toisessa maailmansodassa 181 sotilaalle. Uusiseelantilainen Upham oli ainoa, joka sai sen kahdesti. Ensimmäisen kerran hän sai sen vänrikkinä Kreetan taistelussa ja toistamiseen kapteenina 1945 ansioistaan vuoden 1942 Egyptin taisteluissa. Jälkimmäisellä kerralla Upham oli haavoittunut johdettuaan hyökkäystä ja tuhottuaan henkilökohtaisesti saksalaispanssarivaunun. Kun haavat oli hoidettu rykmentin sidontapaikalla, Upham palasi johtamaan komppaniaansa saksalaisten vastahyökkäyksessä. Komppania piti asemansa, kunnes sen vahvuus oli supistunut kuuteen mieheen, jolloin ylivoimaiset viholliset valtasivat asemat ja Upham jäi vangiksi. Useiden karkausyritysten jälkeen hänet siirrettiin pahamaineiseen Colditzin linnaan, jossa hän vapautui sotavankeudesta amerikkalaisten vallattua sen sodan loppuvaiheissa. Upham murtautui tällöin linnan asevarastoon, varustautui ja lähti metsästämään saksalaisia omin päin. Sodan jälkeen Upham palasi kotimaahansa, jossa hänen hyväkseen järjestettiin keräys. Keräyksen tuotoilla oli tarkoitus ostaa Uphamille maatila, mutta hän lahjoitti rahat hyväntekeväisyyteen ja osti maatilan velaksi. Väitetään, että koko loppuelämänsä aikana hän ei sallinut yhtäkään saksalaisvalmisteista autoa tiluksilleen.
1. Saksa: Hans-Ulrich Rudel
Natsi-Saksan merkittävin kunniamerkki oli Rautaristin ritariristi. Sen sai kaikkiaan 7365 sotilasta, joista 890 kahdesti (tammenlehvä), 160 kolmesti (miekat) ja 27 neljästi (timantit). Vain kerran se myönnettiin viidennen kerran, josta merkkinä tammenlehvät kullattiin. Hans-Ulrich Rudelin ansiolista on liian pitkä suorasanaisesti kerrottuna, se on pakko esittää luettelona suurimmaksi osaksi hänestä kirjoitettua Stuka-lentäjä -kirjaa lainaten:
- 2530 sotalentoa
- 519 tuhottua panssarivaunua
- yksi upotettu taistelulaiva
- kaksi upotettua risteilijää
- yksi upotettu hävittäjä
- 70 upotettua maihinnousualusta
- neljä tuhottua panssarijunaa
- useita tuhottuja siltoja
- yli 800 tuhottua maakulkuneuvoa
- yli 150 tuhottua tykki-, pst- tai it-asemaa
- yhdeksän ilmavoittoa
- tuli 32 kertaa alasammutuksi
- pelasti kuusi miehistöä vihollisen selustasta Stukansa kyytiin
- haavoittui viidesti
- Stalin lupasi 100 000 ruplan palkkion Rudelista
- maaliskuussa 1945 palasi lentämään, vaikka oli edellisessä kuussa menettänyt toisen jalkansa polven alapuolelta tultuaan alasammutuksi ja tuhosi yksijalkaisenakin vielä 26 panssarivaunua.
Sodan jälkeen sisukas eversti jatkoi tyylillään ja kiipesi mm. läntisen pallonpuoliskon korkeimman vuoren Aconcaguan huipulle. Siinä sivussa hän aiheutti muutamia pienimuotoisia skandaaleja natsiyhteyksillään. Rudelin hautajaisissa 1982 kaksi suihkuhävittäjää teki ylilennon, mutta ymmärrettävistä syistä Bundeswehrin upseerit väittivät sen tapahtuneen sattumalta.
torstai 15. joulukuuta 2011
Sivallus CCXI
Taiteilijat nostivat aikoinaan älämölön, kun perussuomalaisten vaaliohjelmassa haukuttiin postmoderni taide. Nyt nousi uusi älämölö, kun Timo Soini ilmoitti kyseessä olleen tietoisen provokaation. Miksi ihmeessä? Soini osoitti olevansa itsekin postmodernisti tunnustamalla temppunsa; kyseessä oli mitä postmodernein taideperformanssi.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Salaliittoteoriat
Ei se ole tapahtuma eikä mikään, josta ei ole kehitetty vähintään kolmea salaliittoteoriaa. Virallisia selityksiä ei uskota, vaan väitetään aivan jotakin muuta. Hauska piirre asiassa on, että hörhöinä pidetyt väitteet ovat joskus osoittautuneet tosiksi. Jotkin salaliitot ovat ihan oikeasti toteutuneet ja jopa myöhemmin paljastuneet - onpa täysin mahdollista että nykyinen poliittinen korrektiuskin on kaikkien aikojen salaliitto. Tämä pistää pohtimaan, kuinka moni nykyinen virallinen totuus onkin valhe. Tosin vaihtoehtoisia teorioita ei aina vahvoista todisteista huolimatta uskota, mikäli virallinen totuus on jo tiukasti betonoitu. Esimerkiksi Suomessa kirjailija Arto Paasilinna paljasti jo 70-luvulla teoksessaan Jäniksen vuosi mm. kallonmittauksiin vedoten, ettei Kekkonen olekaan Kekkonen vaan korvattu kaksoisolennolla noin vuonna 1968. Jaakko Okker selvitti jatkotutkimuksissaan kirjassa Herran pelko on herran alku, että Vanha Kekkonen eli Maltillinen eli Tamminiemen vintillä tuuraten välillä Uutta Kekkosta eli Radikaalia. Vaan historiankirjoitus väittää edelleen ihan muuta. Seuraavassa paljastetaan, mitä muutamassa merkittävässä tapahtumassa on oikeasti käynyt ja kuinka metsässä ovat sekä viralliset selitykset että hörhöilijöiden salaliittoteoriat.
Prinsessa Dianan kuolemasta on esitetty lukemattomia salaliittoteorioita, mutta ilmeisin on jäänyt havaitsematta. Kuoleman – tai siis lavastetun kuoleman - ajankohta. Diana ”kuoli” 31.8.1997. Elokuva Men in Black sai ensi-iltansa 2.7.1997. Vajaa kaksi kuukautta aiemmin, juuri riittävästi aikaa suunnitella lavastus. Prinsessa Diana näet oli suuri Elvis-fani ja elokuvassa paljastetaan todeksi laajalle levinnyt epäily: Elvis ei sittenkään ole kuollut, Elvis vain on palannut kotiin muiden alienien kanssa. Diana sai tästä tietää ihastuksensa olevan elossa ja ryhtyi toimiin. Hänellä oli yhteys salaiseen maailmanhallitukseen eli Bilderberg-ryhmään, jonka yhteistyö liskoihmisten ja muiden humanoidien kanssa on hyvin tunnettu. Tarkalleen ei tiedetä, mitä kiristyskeinoa Diana käytti – naisten perinteiset konstit on kelpo veikkaus, olihan Di iästään huolimatta vielä ajokelpoisen näköinen - , mutta onnettomuus lavastettiin ja tiettävästi Diana, jonka viehtymys vanhempiin miehiin tiedetään, elää yhä onnellisena Elviksensä kanssa jollain Karibianmeren paratiisisaarella.
WTC-tornien romahduksen tiedetään hyvin olevan USA:n hallituksen suunnittelema. On totta, että arabiterroristit kaappasivat neljä konetta, mutta se tapahtui amerikkalaisten suunnitelman mukaisesti. Kaksi muuta oli tarkoitettu pelkäksi hämäykseksi ja niiden kohtalo osoittaakin kahden muun koneen tapauksen valheeksi. Pentagoniin tähdätty kone osui huonosti ja toinen epäonnistui kokonaan. Tämä jättää WTC-torneihin törmänneet koneet. Oikeasti, uskooko joku että arabirättipää kykenisi muka osumaan lentokoneella torniin? Todellisuudessa USA:n salainen varjohallitus oli kehittänyt näkymättömyysteknologian ja ampui koneet alas juuri ennen kuin ne olisivat lentäneet ohi WTC-tornien (tai tiedä sitä, vaikka olisivat hyvällä tuurilla osuneetkin). Jättimäisille näkymättömyyskankaille heijastettiin mukamas-osumat, jonka jälkeen koko paikka suljettiin. Tornit ovat edelleen pystyssä näkymättömyysteknologian suojissa. Koko operaation tarkoitus oli hommata varjohallitukselle käyttökelpoista toimitilaa keskeiseltä paikalta. Aiemmin oli jouduttu operoimaan hajautetusti, mikä aiheutti hallinnollista byrokratiaa aivan liikaa. Viimeiset kymmenen vuotta USA:n varjohallitus on voinut toimia tehokkaammin ja sen kyllä huomaa.
John F. Kennedyn murhassa vain yhtä asiaa on pidetty varmana: Lee Harvey Oswald ei häntä ampunut, ei ainakaan yksin. Jokainen jonkin verran tarkka-ammuntaa harjoittanut henkilö tietää, että niitä veemäisimpiä tilanteita on yrittää osua alempana olevaan, vinosti sivulle loittonevaan maaliin. Juuri sellaiseen kuin Kennedy oli. Saattaisi onnistua huippuluokan tarkka-ampujalta, mutta että mättää menemään useita tähdättyjä laukauksia sillä nopeudella kuin Oswaldin väitetään tehneen ja vielä saa muka osumia Mannlicher-Carcanon tapaisella hernepyssyllä. No way, José.
Suosituimpia syyllisiä salaliiton takana ovat olleet mafia, CIA, Neuvostoliitto, Kuuba, talouselämän vaikuttajat, sotateollisuus, varapresidentti Lyndon B. Johnson, FBI:n johtaja J. Edgar Hoover ja monta muuta. Yksi puuttuu listasta. Mies, jolla oli helvetin hyvä syy päästä Kennedy päiviltä. Mies, jolla oli operaatioon vaadittava varallisuus. Mies, joka oli tottunut operaatioihin, jotka eivät kestäneet päivänvaloa. Aristoteles Onassis. Onassis oli tavannut Jackien jo ennen kuin JFK:sta tuli presidentti. Eipä ihme, että kreikkalainen ihastui vaikutusvaltaisesta suvusta lähtöisin olevaan kaunottareen. Ensin piti vain raivata presidentti pois tieltä. Tämäkään ei riittänyt, vaan kesti vielä viisi vuotta ennen kuin Jackie sanoi tahdon. Sitä ennen piti vielä hoidella pikkuveli RFK, kunnes Jackie uskoi.
Kuten pitävästi on jo osoitettu, astronauttien kuukävelyt ovat studiossa lavastettuja. Eikä tällä tarkoiteta niitä klassikkoselityksiä eli miten lippu muka saattoi liehua tyhjiössä, miten astronautit muka selvisivät Van Allenin säteilyvyöhykkeestä jne. Todellisuus on vielä karmeampi. Kuukävelyt oli pakko lavastaa studioon, koska Kuuta ei oikeasti ole edes olemassa! Kuu itse on lavastettu – kyseessä on jättiläismäinen ilmapallo, joka kiertää maata. Kuun osittainen näkyminen aiheutuu siitä, että pallosta karkaa vähitellen kaasua. Täysikuu on vain silloin, kun salaiset huoltolennot täyttävät pallon. Varmin todiste tästä asiasta on, että kuumailmapallot on keksitty jo 1700-luvulla. Tällöin kuu on asetettu taivaalle todennäköisesti joskus 1800-luvun alkupuolella. Ensimmäiset valokuvat Kuusta on näet otettu joskus vuoden 1850 paikkeilla. Ei ole olemassa mitään luotettavia todistetia, että Kuu olisi ollut olemassa aiemmin. Sitä edeltävältä ajalta on pelkkiä piirroksia, jotka eivät todista mitään. Onhan niitä sellaisistakin taruolennoista, joita ei oikeasti ole olemassakaan, kuten vampyyreista ja ihmissusista. Kuu oli vain mielikuvituksen tuotetta, kunnes se jostain syystä jonkin ryhmittymän (Siionin viisaita veikattu) toimesta taivaalle asetettiin.
Estonian uppoamisesta on esitetty mielettömiä teorioita, kun oikeasti kyseessä oli viattoman väärinkäsityksen seuraus. Estonian kapteenin pakatessa kotonaan kamojaan reissua varten vaimo huikkasi hänelle: Hei, eläimet on syöttämättä. Minä ruokin linnut, ruoki sinä kalat.
Ulko-avaruuden humanoidit ovat kaapanneet ihmisiä ufoihinsa jo vuosikymmenien ajan. Useimmat väittävät, että tarkoitus on ollut tutkia ihmisen biologiaa. Tämä ei kuitenkaan ole kuin ufomiesten peitetarina – oikeasti heidän teknologiansa on niin kehittynyttä, että he saavat tietää kaiken haluamansa maan pinnalle lähettämiensä pikobottien avulla. Todellinen syy on heidän mahtava ja kieroutunut huumorintajunsa:
Örghöl: Mitäs me nyt tehtäisiin. Pistetäänkö taas kaukosäteet tyhjentämään opiskelijoiden päät kaikesta kesken tentin?
Przlh: Plääh, tylsää. Kaapataan mieluummin joko paikallinen kylähullu kyytiin pariksi tunniksi ja nauretaan kun kukaan ei kuitenkaan usko sen juttuja jälkeenpäin.
Örghöl: Turhaa vaivaa. Tyydytään vain näyttäytymään jollekulle hasishörhölle ja kehotetaan sitä välittämään ihmiskunnalle tärkeä viesti siitä, että heidän pitäisi rakastaa toisiaan ja lopettaa sotiminen.
Przlh: Ei taas, vastahan me eilen... ei mutta nyt mä keksin. Eiköhän poiketa pitkästä aikaa Juhan af Grannin luona sumpilla.
Että mistäkö minä tämän tiedän? No, pienet vihreät miehet kävivät kertomassa toimintatapansa ja varmemmaksi vakuudeksi nuo kaikki edellä olleet muutkin faktat minulle. Olen luottomiehiä, nähkääs.
Prinsessa Dianan kuolemasta on esitetty lukemattomia salaliittoteorioita, mutta ilmeisin on jäänyt havaitsematta. Kuoleman – tai siis lavastetun kuoleman - ajankohta. Diana ”kuoli” 31.8.1997. Elokuva Men in Black sai ensi-iltansa 2.7.1997. Vajaa kaksi kuukautta aiemmin, juuri riittävästi aikaa suunnitella lavastus. Prinsessa Diana näet oli suuri Elvis-fani ja elokuvassa paljastetaan todeksi laajalle levinnyt epäily: Elvis ei sittenkään ole kuollut, Elvis vain on palannut kotiin muiden alienien kanssa. Diana sai tästä tietää ihastuksensa olevan elossa ja ryhtyi toimiin. Hänellä oli yhteys salaiseen maailmanhallitukseen eli Bilderberg-ryhmään, jonka yhteistyö liskoihmisten ja muiden humanoidien kanssa on hyvin tunnettu. Tarkalleen ei tiedetä, mitä kiristyskeinoa Diana käytti – naisten perinteiset konstit on kelpo veikkaus, olihan Di iästään huolimatta vielä ajokelpoisen näköinen - , mutta onnettomuus lavastettiin ja tiettävästi Diana, jonka viehtymys vanhempiin miehiin tiedetään, elää yhä onnellisena Elviksensä kanssa jollain Karibianmeren paratiisisaarella.
WTC-tornien romahduksen tiedetään hyvin olevan USA:n hallituksen suunnittelema. On totta, että arabiterroristit kaappasivat neljä konetta, mutta se tapahtui amerikkalaisten suunnitelman mukaisesti. Kaksi muuta oli tarkoitettu pelkäksi hämäykseksi ja niiden kohtalo osoittaakin kahden muun koneen tapauksen valheeksi. Pentagoniin tähdätty kone osui huonosti ja toinen epäonnistui kokonaan. Tämä jättää WTC-torneihin törmänneet koneet. Oikeasti, uskooko joku että arabirättipää kykenisi muka osumaan lentokoneella torniin? Todellisuudessa USA:n salainen varjohallitus oli kehittänyt näkymättömyysteknologian ja ampui koneet alas juuri ennen kuin ne olisivat lentäneet ohi WTC-tornien (tai tiedä sitä, vaikka olisivat hyvällä tuurilla osuneetkin). Jättimäisille näkymättömyyskankaille heijastettiin mukamas-osumat, jonka jälkeen koko paikka suljettiin. Tornit ovat edelleen pystyssä näkymättömyysteknologian suojissa. Koko operaation tarkoitus oli hommata varjohallitukselle käyttökelpoista toimitilaa keskeiseltä paikalta. Aiemmin oli jouduttu operoimaan hajautetusti, mikä aiheutti hallinnollista byrokratiaa aivan liikaa. Viimeiset kymmenen vuotta USA:n varjohallitus on voinut toimia tehokkaammin ja sen kyllä huomaa.
John F. Kennedyn murhassa vain yhtä asiaa on pidetty varmana: Lee Harvey Oswald ei häntä ampunut, ei ainakaan yksin. Jokainen jonkin verran tarkka-ammuntaa harjoittanut henkilö tietää, että niitä veemäisimpiä tilanteita on yrittää osua alempana olevaan, vinosti sivulle loittonevaan maaliin. Juuri sellaiseen kuin Kennedy oli. Saattaisi onnistua huippuluokan tarkka-ampujalta, mutta että mättää menemään useita tähdättyjä laukauksia sillä nopeudella kuin Oswaldin väitetään tehneen ja vielä saa muka osumia Mannlicher-Carcanon tapaisella hernepyssyllä. No way, José.
Suosituimpia syyllisiä salaliiton takana ovat olleet mafia, CIA, Neuvostoliitto, Kuuba, talouselämän vaikuttajat, sotateollisuus, varapresidentti Lyndon B. Johnson, FBI:n johtaja J. Edgar Hoover ja monta muuta. Yksi puuttuu listasta. Mies, jolla oli helvetin hyvä syy päästä Kennedy päiviltä. Mies, jolla oli operaatioon vaadittava varallisuus. Mies, joka oli tottunut operaatioihin, jotka eivät kestäneet päivänvaloa. Aristoteles Onassis. Onassis oli tavannut Jackien jo ennen kuin JFK:sta tuli presidentti. Eipä ihme, että kreikkalainen ihastui vaikutusvaltaisesta suvusta lähtöisin olevaan kaunottareen. Ensin piti vain raivata presidentti pois tieltä. Tämäkään ei riittänyt, vaan kesti vielä viisi vuotta ennen kuin Jackie sanoi tahdon. Sitä ennen piti vielä hoidella pikkuveli RFK, kunnes Jackie uskoi.
Kuten pitävästi on jo osoitettu, astronauttien kuukävelyt ovat studiossa lavastettuja. Eikä tällä tarkoiteta niitä klassikkoselityksiä eli miten lippu muka saattoi liehua tyhjiössä, miten astronautit muka selvisivät Van Allenin säteilyvyöhykkeestä jne. Todellisuus on vielä karmeampi. Kuukävelyt oli pakko lavastaa studioon, koska Kuuta ei oikeasti ole edes olemassa! Kuu itse on lavastettu – kyseessä on jättiläismäinen ilmapallo, joka kiertää maata. Kuun osittainen näkyminen aiheutuu siitä, että pallosta karkaa vähitellen kaasua. Täysikuu on vain silloin, kun salaiset huoltolennot täyttävät pallon. Varmin todiste tästä asiasta on, että kuumailmapallot on keksitty jo 1700-luvulla. Tällöin kuu on asetettu taivaalle todennäköisesti joskus 1800-luvun alkupuolella. Ensimmäiset valokuvat Kuusta on näet otettu joskus vuoden 1850 paikkeilla. Ei ole olemassa mitään luotettavia todistetia, että Kuu olisi ollut olemassa aiemmin. Sitä edeltävältä ajalta on pelkkiä piirroksia, jotka eivät todista mitään. Onhan niitä sellaisistakin taruolennoista, joita ei oikeasti ole olemassakaan, kuten vampyyreista ja ihmissusista. Kuu oli vain mielikuvituksen tuotetta, kunnes se jostain syystä jonkin ryhmittymän (Siionin viisaita veikattu) toimesta taivaalle asetettiin.
Estonian uppoamisesta on esitetty mielettömiä teorioita, kun oikeasti kyseessä oli viattoman väärinkäsityksen seuraus. Estonian kapteenin pakatessa kotonaan kamojaan reissua varten vaimo huikkasi hänelle: Hei, eläimet on syöttämättä. Minä ruokin linnut, ruoki sinä kalat.
Ulko-avaruuden humanoidit ovat kaapanneet ihmisiä ufoihinsa jo vuosikymmenien ajan. Useimmat väittävät, että tarkoitus on ollut tutkia ihmisen biologiaa. Tämä ei kuitenkaan ole kuin ufomiesten peitetarina – oikeasti heidän teknologiansa on niin kehittynyttä, että he saavat tietää kaiken haluamansa maan pinnalle lähettämiensä pikobottien avulla. Todellinen syy on heidän mahtava ja kieroutunut huumorintajunsa:
Örghöl: Mitäs me nyt tehtäisiin. Pistetäänkö taas kaukosäteet tyhjentämään opiskelijoiden päät kaikesta kesken tentin?
Przlh: Plääh, tylsää. Kaapataan mieluummin joko paikallinen kylähullu kyytiin pariksi tunniksi ja nauretaan kun kukaan ei kuitenkaan usko sen juttuja jälkeenpäin.
Örghöl: Turhaa vaivaa. Tyydytään vain näyttäytymään jollekulle hasishörhölle ja kehotetaan sitä välittämään ihmiskunnalle tärkeä viesti siitä, että heidän pitäisi rakastaa toisiaan ja lopettaa sotiminen.
Przlh: Ei taas, vastahan me eilen... ei mutta nyt mä keksin. Eiköhän poiketa pitkästä aikaa Juhan af Grannin luona sumpilla.
Että mistäkö minä tämän tiedän? No, pienet vihreät miehet kävivät kertomassa toimintatapansa ja varmemmaksi vakuudeksi nuo kaikki edellä olleet muutkin faktat minulle. Olen luottomiehiä, nähkääs.
lauantai 10. joulukuuta 2011
Sivallus CCX
Lasten suksisiteet voidaan luokitella toimivuuden kannalta kahteen kategoriaan. Täysin paskat ja vielä paskemmat.
torstai 8. joulukuuta 2011
Tämä ei ole mielipidekirjoitus
Olemme tottuneet siihen, että kysymykset luokitellaan kahteen luokkaan: faktakysymykset ja mielipidekysymykset. Faktakysymyksiin on olemassa yksikäsitteinen, oikea vastaus. Mielipidekysymyksiin taas ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä vastauksia, useimmiten jopa hyväksytään että siihen voidaan antaa keskenään ristiriitaisia vastauksia.
Esimerkkejä faktakysymyksistä ovat vaikkapa paljonko on 3 + 2? tai mikä on USA:n pääkaupunki?. Jos tarjoaa vastaukseksi jotakin muuta kuin viisi tai Washington, on yksikäsitteisesti väärässä (ei nyt ruveta saivartelemaan ekvivalenssiluokista tai Philadelphian lyhyestä pääkaupunkikaudesta 1700-luvulla). Vastaavasti mielipidekysymyksinä pidetään esimerkiksi kysymyksiä onko mämmi hyvää? tai pitäisikö Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia?.
Tarkastellaan lähemmin mielipidekysymystä onko mämmi hyvää?. Useimpien ihmisten mielestä tähän kysymykseen voi vastata kyllä tai ei ja molemmat vastaukset ovat ristiriitaisuudestaan huolimatta oikeita. Mutta eiväthän ne ole! Oikea vastaus kysymykseen on, että joidenkin mielestä mämmi on hyvää ja joidenkin mielestä pahaa. (Oletetaan että välivaihtoehtoja ei ole, mutta niiden mukaanottaminen ei muuta periaatetta.) Näin ollen mämmin hyvyys ei todellisuudessa ole mielipidekysymys.
Mikäli mämmin hyvyydestä halutaan kyllä- tai ei-vastaus, kysymys on muotoiltava uudestaan: Onko mämmi Pekan mielestä hyvää?. Nyt kysymykseen on yksiselitteinen vastaus, kyllä tai ei. On huomattava, että kysymykseen voi edelleenkin vastata molemmin tavoin, mutta siinä tapauksessa toinen vastaus on yksikäsitteisesti väärä. (Taas on huomattava, että saivartelulle on toki sijansa: Pekan mielestä mämmi voi periaatteessa olla hyvää, mutta se ei ole hyvää mikäli hän on syönyt sitä jo kuusi annosta tai sairastaa oksennustautia. Samaten Pekan mielestä mämmi voi olla pahaa, mutta kyllä hän varmaan sitä söisi jos pariin päivään ei olisi muuta tarjolla. Mutta jätetään vastaisuudessa tässä kirjoituksessa saivartelut käsittelemättä.)
Mämmin hyvyyden kaltaiset ns. makuasioihin (onko jääkiekko kiinnostavaa, tuoksuuko hajuvesi miellyttävältä) liittyvät kysymykset on helppo havaita vastaavanlaisiksi. Mikäli kysymys käsittelee asiaan heterogeenisesti suhtautuvaa joukkoa, sen vastaus on jotain muuta kuin kyllä tai ei. Mikäli kysymys käsittelee yksilöä tai homogeenisesti asiaan suhtautuvaa joukkoa, vastaus on yleensä kyllä tai ei. Joka tapauksessa tarkemmin pohtien havaitaan, että järkevästi muotoiltuun "mielipidekysymykseen" on olemassa yksikäsitteisen oikea vastaus.
On huomattava, että makuasioihin liittyvä kysymys on muotoiltava järkevästi. Se voi olla kieliopillisesti oikea, mutta semanttisesti mieletön. Esimerkki: onko mutkainen tumma?. Tämänkaltaiset kysymykset eivät ole mielekkäitä eikä niihin siksi ole olemassa oikeita eikä vääriä vastauksia.
Yhteenlasku- ja mämmin hyvyys -tyylisiä kysymyksiä enemmän ongelmallisia ovat toisena esimerkkinä olleet pitäisikö Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia? -tyyliset kysymykset. Ongelmallisia siksi, että useimmat ihmiset pitävät mämmityylisiä kysymyksiä mielipidekysymyksinä ja yhteenlaskutyylisiä kysymyksiä faktakysymyksinä, kun taas pakolaistyyliset kysymykset ovat jossain harmaalla alueella näiden välissä. Mutta jos jopa mämmityyliset kysymykset voidaan osoittaa faktakysymyksiksi, on odotettavissa myös harmaan alueen kysymysten olevan todellisuudessa faktakysymyksiä.
Mämmityylisten kysymysten osoittamiseen faktakysymyksistä tarvittiin joko kysymyksen muotoilu järkevämmäksi (niin että kyllä tai ei -vaihtoehto oli järjellinen vastaus) tai sitten vastausvaihtoehtojen määrän lisääminen. Harmaan alueen kysymyksissä periaate on sama, se vain vaatii enemmän työtä.
Otetaan esimerkkinä käsittelyyn kysymys pitäisikö Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia?. Tähän osa vastaa kyllä, osa vastaa ei, kuten on ilmeistä jokaiselle joka ei ole elänyt tynnyrissä viimeistä kymmentä vuotta. Toki tämäkin kysymys voidaan redusoida mämmityyliseksi "makukysymykseksi" eli vastata toisten mielestä kyllä ja toisten mielestä ei, tai sitten yksilöidä malliin pitäisikö Annan mielestä Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia?, jolloin vastaus lienee kyllä tai ei.
Emme kuitenkaan tee näin. Tällöin jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: joko kysymykseen on olemassa absoluuttisesti oikea kyllä tai ei -vastaus tai sitten kysymykseen ei voi vastata kyllä tai ei. Tutkitaan vaihtoehdot erikseen.
1. Oletetaan, että kysymykseen pitäisikö Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia? on olemassa oikea kyllä tai ei -vastaus. Tällöin osa vastaajista on yksikäsitteisesti väärässä. Kyse on silloin siitä, että he ovat käsittäneet jotakin oleellista väärin. Yksinkertaistettu esimerkki selkeästä faktakysymyksestä: paljonko on kaksi potenssiin kolme?. Kuvitellaan, että kysymykseen annetaan kahdenlaisia vastauksia: a) kahdeksan ja b) kuusi (humanisteille tiedoksi, että b on väärin). Tällöin väärin vastanneet ovat käsittäneet jotakin virheellisesti, todennäköisesti sen että potenssilasku tarkoittaa samaa kuin kertolasku. Tällöin heille pitää hitaasti ja rauhallisesti selittää, mikä meni pieleen, jolloin ainakin osa oppii mitä tarkoitetaan ja osaa laskea tehtävän oikein.
Mikäli pakolaiskysymykseen on olemassa yksikäsitteisesti oikea vastaus, virheellisissä vastauksissa on samantapainen ilmiö. Kuvitellaan, että oikea vastaus kysymykseen on ei (Huomautus: yhtä hyvin voitaisiin olettaa vastauksen olevan kyllä). Kuvitellaan, että syynä siihen on se, että kiintiöpakolaiset vähitellen muuttavat Suomen samanlaiseksi maaksi kuin se persläpi, josta he ovat Suomeen tulleet. Tällöin oikea kysymys on: pitäisikö Suomen muuttua köyhäksi, korruptoituneeksi, sisällissodan repimäksi ja nälänhädästä kärsiväksi maaksi?. Tähän kysymykseen ainoa järkevä vastaus on ei. Koska oletuksemme mukaan tämä on suora seuraus pakolaisten ottamisesta, kysymykset ovat identtisiä ja vastaus pakolaiskysymykseen on myös ei. Se, että jotkut vastaavat kyllä, johtuu tiedon ja/tai ymmärryksen puutteesta.
2. Oletetaan, että kysymykseen ei ole olemassa oikeaa kyllä tai ei -vastausta. Tämä on taas seurausta siitä, että saattaa olla olemassa ihmisiä, joiden mielestä (oletetaan edellisen kohdan oletusten olevan voimassa) Suomen muuttuminen monikulttuuriseksi on niin ihqu asia, että sen hintana kannattaa maksaa köyhyys, korruptio, sisällissota ja nälänhätä. Tällöin kysymys palautuu vastausvaihtoehtojen lisäämiseksi eli oikea vastaus on joidenkin mielestä pitäisi ja joidenkin ei.
Edellisissä kohdissa esitettyjen oletusten ollessa voimassa on siis kyse siitä, että pakolaiskysymykseen vastatessa tiedot ovat puutteelliset. Kun tiedot päivitetään (eli ymmärretään kyllä- ja ei -vaihtoehtojen seuraukset), kysymykseen voidaan joko vastata yksiselitteisesti (1) tai sitten arvovalintojen erilaisuus estää yksiselitteisen vastauksen (2). Molemmissa tapauksissa on kuitenkin olemassa oikea vastaus ja kyseessä ei ole mielipidekysymys.
Mielipidekysymyksiä ei ole olemassa. On olemassa vain faktakysymyksiä. Näihin on olemassa joko yksikäsitteinen vastaus tai sitten kysymys on huonosti muotoiltu eli semanttisesti mieletön.
Tosiasia kiistatta on, että joudumme vastaamaan faktakysymyksiin puutteellisin tiedoin. Esimerkkinä otan kysymyksen: millä minuuttilukemalla alkaa miesten kymmenentuhannen metrin juoksun maailmanennätys?. Aika harva muistaa ennätystä (26.17,53) tarkasti, itse muistin sekuntilukeman mutta sadasosat piti tarkistaa. Silti suuri osa vastaa oikein eli 26. Valtaosa saa varmasti minuutin sisään oikeasta eli 25-27. Olen kuitenkin tätä kysyessäni ihan oikeasti kuullut vastauksen 17. Kun sitten sanoin, että eihän se mennyt kuin noin kymmenellä minuutilla väärin, kommentti oli "ai, siis seitsemän minuuttia". Tämä on esimerkki kysymyksestä, johon on olemassa selkeästi oikea vastaus, se mille tarkkuudelle vastaaja osuu on riippuvainen hänen asiantuntemuksestaan.
Joihinkin kysymyksiin ei ole mitenkään mahdollista hankkia kaikkia siihen liittyviä tietoja. Hyvä esimerkki asiasta on juuri tuo pakolaiskysymys. Emme voi mitenkään tietää, mikä on oikea vastaus, mutta mitä enemmän tietoa asiasta on, sitä todennäköisemmin siihen vastataan oikein.
Mielipidekysymys se ei ole sen enempää kuin mämmin hyvyyskään, koska mielipidekysymyksiä ei ole olemassa.
Esimerkkejä faktakysymyksistä ovat vaikkapa paljonko on 3 + 2? tai mikä on USA:n pääkaupunki?. Jos tarjoaa vastaukseksi jotakin muuta kuin viisi tai Washington, on yksikäsitteisesti väärässä (ei nyt ruveta saivartelemaan ekvivalenssiluokista tai Philadelphian lyhyestä pääkaupunkikaudesta 1700-luvulla). Vastaavasti mielipidekysymyksinä pidetään esimerkiksi kysymyksiä onko mämmi hyvää? tai pitäisikö Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia?.
Tarkastellaan lähemmin mielipidekysymystä onko mämmi hyvää?. Useimpien ihmisten mielestä tähän kysymykseen voi vastata kyllä tai ei ja molemmat vastaukset ovat ristiriitaisuudestaan huolimatta oikeita. Mutta eiväthän ne ole! Oikea vastaus kysymykseen on, että joidenkin mielestä mämmi on hyvää ja joidenkin mielestä pahaa. (Oletetaan että välivaihtoehtoja ei ole, mutta niiden mukaanottaminen ei muuta periaatetta.) Näin ollen mämmin hyvyys ei todellisuudessa ole mielipidekysymys.
Mikäli mämmin hyvyydestä halutaan kyllä- tai ei-vastaus, kysymys on muotoiltava uudestaan: Onko mämmi Pekan mielestä hyvää?. Nyt kysymykseen on yksiselitteinen vastaus, kyllä tai ei. On huomattava, että kysymykseen voi edelleenkin vastata molemmin tavoin, mutta siinä tapauksessa toinen vastaus on yksikäsitteisesti väärä. (Taas on huomattava, että saivartelulle on toki sijansa: Pekan mielestä mämmi voi periaatteessa olla hyvää, mutta se ei ole hyvää mikäli hän on syönyt sitä jo kuusi annosta tai sairastaa oksennustautia. Samaten Pekan mielestä mämmi voi olla pahaa, mutta kyllä hän varmaan sitä söisi jos pariin päivään ei olisi muuta tarjolla. Mutta jätetään vastaisuudessa tässä kirjoituksessa saivartelut käsittelemättä.)
Mämmin hyvyyden kaltaiset ns. makuasioihin (onko jääkiekko kiinnostavaa, tuoksuuko hajuvesi miellyttävältä) liittyvät kysymykset on helppo havaita vastaavanlaisiksi. Mikäli kysymys käsittelee asiaan heterogeenisesti suhtautuvaa joukkoa, sen vastaus on jotain muuta kuin kyllä tai ei. Mikäli kysymys käsittelee yksilöä tai homogeenisesti asiaan suhtautuvaa joukkoa, vastaus on yleensä kyllä tai ei. Joka tapauksessa tarkemmin pohtien havaitaan, että järkevästi muotoiltuun "mielipidekysymykseen" on olemassa yksikäsitteisen oikea vastaus.
On huomattava, että makuasioihin liittyvä kysymys on muotoiltava järkevästi. Se voi olla kieliopillisesti oikea, mutta semanttisesti mieletön. Esimerkki: onko mutkainen tumma?. Tämänkaltaiset kysymykset eivät ole mielekkäitä eikä niihin siksi ole olemassa oikeita eikä vääriä vastauksia.
Yhteenlasku- ja mämmin hyvyys -tyylisiä kysymyksiä enemmän ongelmallisia ovat toisena esimerkkinä olleet pitäisikö Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia? -tyyliset kysymykset. Ongelmallisia siksi, että useimmat ihmiset pitävät mämmityylisiä kysymyksiä mielipidekysymyksinä ja yhteenlaskutyylisiä kysymyksiä faktakysymyksinä, kun taas pakolaistyyliset kysymykset ovat jossain harmaalla alueella näiden välissä. Mutta jos jopa mämmityyliset kysymykset voidaan osoittaa faktakysymyksiksi, on odotettavissa myös harmaan alueen kysymysten olevan todellisuudessa faktakysymyksiä.
Mämmityylisten kysymysten osoittamiseen faktakysymyksistä tarvittiin joko kysymyksen muotoilu järkevämmäksi (niin että kyllä tai ei -vaihtoehto oli järjellinen vastaus) tai sitten vastausvaihtoehtojen määrän lisääminen. Harmaan alueen kysymyksissä periaate on sama, se vain vaatii enemmän työtä.
Otetaan esimerkkinä käsittelyyn kysymys pitäisikö Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia?. Tähän osa vastaa kyllä, osa vastaa ei, kuten on ilmeistä jokaiselle joka ei ole elänyt tynnyrissä viimeistä kymmentä vuotta. Toki tämäkin kysymys voidaan redusoida mämmityyliseksi "makukysymykseksi" eli vastata toisten mielestä kyllä ja toisten mielestä ei, tai sitten yksilöidä malliin pitäisikö Annan mielestä Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia?, jolloin vastaus lienee kyllä tai ei.
Emme kuitenkaan tee näin. Tällöin jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: joko kysymykseen on olemassa absoluuttisesti oikea kyllä tai ei -vastaus tai sitten kysymykseen ei voi vastata kyllä tai ei. Tutkitaan vaihtoehdot erikseen.
1. Oletetaan, että kysymykseen pitäisikö Suomen ottaa enemmän kiintiöpakolaisia? on olemassa oikea kyllä tai ei -vastaus. Tällöin osa vastaajista on yksikäsitteisesti väärässä. Kyse on silloin siitä, että he ovat käsittäneet jotakin oleellista väärin. Yksinkertaistettu esimerkki selkeästä faktakysymyksestä: paljonko on kaksi potenssiin kolme?. Kuvitellaan, että kysymykseen annetaan kahdenlaisia vastauksia: a) kahdeksan ja b) kuusi (humanisteille tiedoksi, että b on väärin). Tällöin väärin vastanneet ovat käsittäneet jotakin virheellisesti, todennäköisesti sen että potenssilasku tarkoittaa samaa kuin kertolasku. Tällöin heille pitää hitaasti ja rauhallisesti selittää, mikä meni pieleen, jolloin ainakin osa oppii mitä tarkoitetaan ja osaa laskea tehtävän oikein.
Mikäli pakolaiskysymykseen on olemassa yksikäsitteisesti oikea vastaus, virheellisissä vastauksissa on samantapainen ilmiö. Kuvitellaan, että oikea vastaus kysymykseen on ei (Huomautus: yhtä hyvin voitaisiin olettaa vastauksen olevan kyllä). Kuvitellaan, että syynä siihen on se, että kiintiöpakolaiset vähitellen muuttavat Suomen samanlaiseksi maaksi kuin se persläpi, josta he ovat Suomeen tulleet. Tällöin oikea kysymys on: pitäisikö Suomen muuttua köyhäksi, korruptoituneeksi, sisällissodan repimäksi ja nälänhädästä kärsiväksi maaksi?. Tähän kysymykseen ainoa järkevä vastaus on ei. Koska oletuksemme mukaan tämä on suora seuraus pakolaisten ottamisesta, kysymykset ovat identtisiä ja vastaus pakolaiskysymykseen on myös ei. Se, että jotkut vastaavat kyllä, johtuu tiedon ja/tai ymmärryksen puutteesta.
2. Oletetaan, että kysymykseen ei ole olemassa oikeaa kyllä tai ei -vastausta. Tämä on taas seurausta siitä, että saattaa olla olemassa ihmisiä, joiden mielestä (oletetaan edellisen kohdan oletusten olevan voimassa) Suomen muuttuminen monikulttuuriseksi on niin ihqu asia, että sen hintana kannattaa maksaa köyhyys, korruptio, sisällissota ja nälänhätä. Tällöin kysymys palautuu vastausvaihtoehtojen lisäämiseksi eli oikea vastaus on joidenkin mielestä pitäisi ja joidenkin ei.
Edellisissä kohdissa esitettyjen oletusten ollessa voimassa on siis kyse siitä, että pakolaiskysymykseen vastatessa tiedot ovat puutteelliset. Kun tiedot päivitetään (eli ymmärretään kyllä- ja ei -vaihtoehtojen seuraukset), kysymykseen voidaan joko vastata yksiselitteisesti (1) tai sitten arvovalintojen erilaisuus estää yksiselitteisen vastauksen (2). Molemmissa tapauksissa on kuitenkin olemassa oikea vastaus ja kyseessä ei ole mielipidekysymys.
Mielipidekysymyksiä ei ole olemassa. On olemassa vain faktakysymyksiä. Näihin on olemassa joko yksikäsitteinen vastaus tai sitten kysymys on huonosti muotoiltu eli semanttisesti mieletön.
Tosiasia kiistatta on, että joudumme vastaamaan faktakysymyksiin puutteellisin tiedoin. Esimerkkinä otan kysymyksen: millä minuuttilukemalla alkaa miesten kymmenentuhannen metrin juoksun maailmanennätys?. Aika harva muistaa ennätystä (26.17,53) tarkasti, itse muistin sekuntilukeman mutta sadasosat piti tarkistaa. Silti suuri osa vastaa oikein eli 26. Valtaosa saa varmasti minuutin sisään oikeasta eli 25-27. Olen kuitenkin tätä kysyessäni ihan oikeasti kuullut vastauksen 17. Kun sitten sanoin, että eihän se mennyt kuin noin kymmenellä minuutilla väärin, kommentti oli "ai, siis seitsemän minuuttia". Tämä on esimerkki kysymyksestä, johon on olemassa selkeästi oikea vastaus, se mille tarkkuudelle vastaaja osuu on riippuvainen hänen asiantuntemuksestaan.
Joihinkin kysymyksiin ei ole mitenkään mahdollista hankkia kaikkia siihen liittyviä tietoja. Hyvä esimerkki asiasta on juuri tuo pakolaiskysymys. Emme voi mitenkään tietää, mikä on oikea vastaus, mutta mitä enemmän tietoa asiasta on, sitä todennäköisemmin siihen vastataan oikein.
Mielipidekysymys se ei ole sen enempää kuin mämmin hyvyyskään, koska mielipidekysymyksiä ei ole olemassa.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Sivallus CCIX
Maailman rohkein mies on monimiljonääri, joka menee naimisiin avioeroihin erikoistuneen asianajajan kanssa.