Kestävyysjuoksukarnevaalit alkavat huomenna tonnivitosen ja junnujen kisoilla, pitävät välipäivän ja huipentuvat sunnuntaina. Tänäkin vuonna säätiedotus lupailee helteitä, joten valitettavasti TV-lähetyksessä ei nähdä huippuaikoja. Hatunnosto kuitenkin televisioinnille ja ennen kaikkea sille, että viimevuotisen onnettoman kokeilun (pisin matka 3000 metriä) on palattu kestävyysjuoksuun. Kuitenkin siten, että ohjelmaan ei palautettu vitosta vaan ensi kertaa karnevaalien historiassa ratakymppi! Viimekesäinen toiveeni toteutui siis yli odotusten! Riskinä muutoksessa oli tietysti se, riittääkö juoksijoita sunnuntaiksi kasisataselle, kolmoselle, kympille ja esteisiin. Osanottomäärät ovat kuitenkin kohtuullisen suuret, mistä taas kiitokset rohkeille kansallisen tason mukaan lähtijöille. Muistakaa, että häviäjä ei ole se, joka jää viimeisten joukkoon vaan se, joka ei edes ole mukana.
Sitten kestävyysjuoksuväki ottaa kompassisuunnan kohti Jämsää!
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Typeryysvero
Scott Adams, tuo maanmainion Dilbertin eli Pertti Perusinsinöörin piirtäjä esitti blogissaan (toivoakseni) kieli poskessa ajatuksen typeryysverosta. Adams toteaa, että yhteiskunnalla on suuri intressi vähentää typeryyttä. Aivan samalla tavoin kuin tupakointia, alkoholinkäyttöä tai makeisten syöntiä. Näitä muita verotetaan, joten miksi ei myös typeryyttä? Mikäli typeryysvero otettaisiin käyttöön, ihmisillä olisi kannuste sivistäytyä ja kouluttautua. Tällöin yhteiskunnan keskimääräinen älyllinen taso kohoaisi ja se olisi epäilemättä kilpailukykyisempi, tehokkaampi ja vakaampi paikka asua.
Käytännön järjestelyksi Adams esittää vapaaehtoista testiä, jossa mitattaisiin yleissivistystä, kasvatustaitoja, talousasioiden tuntemusta ja muita oleellisiksi todettuja asioita. Mikäli testiä ei suorittaisi, joutuisi maksamaan typeryysveron täysimääräisenä. Jos testin läpäisisi, veroa vähennettäisiin jonkinlaisen porrastetun asteikon mukaisesti.
Toivoa sopii, etteivät täkäläiset poliitikot lue tekstiä. Ei sen takia, että he verotusintoilussaan ottaisivat veron käyttöön. Vaan siksi, että he älyäisivät tehdä sen tasavertaisuuden nimissä käänteiseksi.
Täkäläisten vasemmistopuolueiden - eli kaikkien kokoomuksesta vasemmalle kokkarit itse mukaan lukien - käsitys tasa-arvoisesta kilpailusta on tunnetusti kieroutunut. Tasa-arvoa kun ei suinkaan ole se, että kaikki lähtisivät samalta viivalta, vaan se että kaikki tulevat yhtä aikaa maaliin.
Aikoinaan sääty-yhteiskunnassa ihmiset eivät lähteneet samalta viivalta. Nykyään lähtevät - siitä pitävät huolen esimerkiksi kaikille tarjottu ilmainen peruskoulutus ja lapsilisä. Starttipistoolin pamahduksen jälkeen tilanne ei kuitenkaan säily tasa-arvoisena. Niille, jotka näyttävät etenevän muita kovempaa tahtia, annetaan kiviä taskuun hidasteeksi ja hitaimmat ohjataan juoksemaan alamäkeen.
Pohjoismaiseen sosiaalidiktatuuriin typeryysvero ei istu. Mutta sen käänteinen oivallus, fiksuusvero kylläkin. Typeryysvero estää kaikkien yhtäaikaisen maaliintulon. Sen sijaan fiksuusvero olisi varsin tehokas lopputuloksen tasapäistämiseen. Toisaalta sen lanseeraaminen voisi olla hankalaa puolueille. Jokainen puolue yrittää tietysti - ainakin periaatteessa - kosiskella potentiaalista äänestäjäkuntaansa kannattamalla heille hyödyllisiä päätöksiä. Esittämällä fiksuja rankaisevaa veroa puolue antaa viestin, että sen äänestäminen on kannattavaa vain typeryksille. Edes demarit tuskin tähän sortuisivat, vaikka puolueen sitkeän kannattajakunnan huomioiden fiksuusvero olisikin heille palvelus.
Toisaalta fiksuusveron käyttöönotossa olisi kieron kannustimen ongelma. Kuka haluaisi tehdä testin tosissaan, jos tietäisi siitä seuraavan suuremman veroprosentin? Ihminen on egosentrinen otus, mutta itserakkauden raja tulisi luultavasti lompakon kohdalla vastaan. Ongelma voitaisiin tosin kiertää väittämällä käyttöönotettavaksi veroksi tulevan typeryysveron, tekemällä testin pakolliseksi ja kaikkien suoritettua testin tosissaan todeta, että ähäkuttia, hyvin pärjänneet saavatkin isomman veroprosentin. Tämä huijaus olisi vaikea toteuttaa, toimisi vain kerran eikä olisi kertakäyttöisenä sovellettavissa myöhemmin aikuistuviin sukupolviin. Ellei sitten määrättäisi lisäveroprosentiksi vanhempien keskiarvoa, mikä taas ei istu vihervasureiden "älykkyys on perimästä riippumaton" -ajatteluun.
Joten fiksuusveron käyttöönotto on mahdotonta. Eikä sitä näy uudessa hallitusohjelmassakaan. Ohjelman luettuaan Pertti Perusinsinööri nojautuu tuolissaan tyytyväisenä taaksepäin iloiten siitä, ettei häntä rankaista fiksuudestaan. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on elämässään omalla työllään saavuttanut. Ainakin kun vertaa sitä luokkakaveriinsa ja serkkuunsa Niilo Norminotkujaan. Pertti on opiskellut vuosikausia ja valmistuttuaan tehnyt kymmenen vuotta lujasti ylemmän keskiluokan tulotason töitä. Niilo jätti koulunsa kesken ja on elellyt satunnaisilla pätkätöillä ja viime laman jälkeen pitkäaikaistyöttömänä.
Pertti tietää, että hän ei paljon yhteiskunnan palveluja kuluta. Toki hänen lapsensa käyvät koulua ja hän ajaa pitkin yhteisillä varoilla rakennettuja teitä. Mutta niin tekee Niilokin, joka lisäksi saa yhteiskunnan tukia. Asiaa tuumailtuaan Pertti toteaa, että hän maksaa veroja eli yhteiskunnan jäsenmaksua moninkertaisesti verrattuna Niiloon, kun taas jäsenetuja Niilo saa selvästi enemmän. Pertistä tämä on kuitenkin oikeudenmukaista. Hän ansaitsee enemmän, joten hänen velvollisuutensa on omalta osaltaan huolehtia vähäosaisemmista. Pertin mielestä olisi älytöntä, että kaikille aikuisille määrättäisiin sama jäsenmaksu eli veromäärä. Hän ymmärtää, että se joka ansaitsee enemmän, myös maksaa enemmän. Tosin hänestä on hieman kummallista, että mitä enemmän ansaitsee, sitä suuremman osuuden tuloistaan joutuu maksamaan. Sitä sanotaan veroprogressioksi ja Pertti on mieluummin ollut ajattelematta asiaa. Nyt hän on kuitenkin alkanut tuumailla, että jos yhteiskunnan verotussysteemi olisi voimassa kaupassa, Niilo saisi banaaninsa ilmaiseksi, Pertin vaimo Kaija Konttoristi maksaisi niistä euron kilo ja Pertti itse kaksi euroa.
No, tavaroiden ja palvelujen ostaminen on kuitenkin eri asia kuin verotus, tuumailee Perusinsinööri. Maksu on sama kaikille, paitsi tietysti joissakin tapauksissa opiskelijoille ja eläkeläisille, minkä toki hyväksyy. Paitsi että … miksi ihmeessä Pertin ja Niilon lapset ovat samassa päiväkodissa saamassa samanlaista hoitoa mutta Pertti maksaa kaksinkertaista maksua? Niin no, onhan se toisaalta yhteiskunnan tuottama palvelu. Tärkeintä on kuitenkin se, että mitään fiksuusveroa ei ole, silloin tämä homma tulisi todella kalliiksi Pertille.
Hetkinen, oivaltaa Perusinsinööri. Minä maksan enemmän lasteni päivähoidosta kuin Niilo siksi, että olen opiskellut ja teen töitä. Niilo taas saa hyötyä siitä, että ei ole opiskellut ja on työttömänä. Miksi? Miksi minä olen opiskellut ja käyn töissä? Olisiko siksi, että olen ollut fiksu ja ahkera? Ja nyt minua rankaistaan siitä lisämaksulla? Ei mutta tämähän kuulostaa fiksuusverolta.
Perusinsinööri nojautuu tuolissaan taaksepäin ja tuijottaa kattoon. Omaan kattoonsa. Sen talon, jonka hän ja Kaija ovat verotuksen jälkeen käteen jääneillä rahoilla hankkineet. Sen talon, josta hän joka vuosi maksaa kiinteistöveroa. Jota kunnan vuokratalossa asuva Niilo ei maksa. Fiksuusvero.
No, eiköhän sen nyt kestä, Perusinsinööri pohtii. Vähän on kyllä kummallista, että kerran ostetusta omaisuudesta joutuu joka vuosi maksamaan lisää veroa. Eihän tietokoneestakaan joudu maksamaan hankintaa seuraavana vuonna. Paitsi tietysti sähkön hinnan. Joka on sähkön verotuksen noustua muuten hiton kallista. Ja sähköähän tämä omakotitalo vie paljon, toisin kuin Niilon kerrostaloasunto… hetkinen. Fiksuusvero.
Perusinsinööri tuntee otsasuontensa pullistuvan ja menee ulos jäähylle. Oven avatessaan hän näkee pihalla seisovan kahden litran turbodieselinsä. No, onpahan auto ainakin komeampi kuin se Niilon vanha Nissan. Ja pitää ollakin hyvä auto, kun työn takia tulee ajettua sen verran paljon, että diesel kannattaa dieselverosta huolimatta… hetkinen taas. Niilolla ei olisi varaa hankkia tällaista. Minulla on ja maksan siitä ylimääräistä veroa, vaikka nykydiesel saastuttaa vähemmän kuin bensakone. Fiksuusvero.
Perusinsinööri marssii takaisin sisälle ja lukee hallitusohjelman veropoliittisen selvityksen uudelleen, nyt ajatuksella.
Asuntolainan korkojen verovähennyskelpoisuutta kavennetaan… kenellä on varaa hankkia asunto? Fiksuilla. Fiksuusvero.
Kunnallisveron perusvähennyksen määrää kasvatetaan… ei mutta kunnallisveronhan pitäisi olla sama kaikille. Siitä on tullut vähitellen progressiivinen perusvähennyksen määrän jatkuvasti noustua. Rankaisee siis niitä, jotka ovat ansainneet rahaa työllään. Fiksuusvero.
Pääomatulon verotus nousee 28 %:sta 30 %:iin ja lisäksi yli viisikymmentätuhatta euroa ylittävältä osalta 32 %:iin… no, oli aikakin saada edes vähän progressiota. Mutta hetkinen taas. Ketkä pääomatuloja tienaavat? Ei ainakaan Niilo Norminotkuja. Pertti Perusinsinööri on sijoittanut jonkin verran työllään hankkimia rahojaan arvopapereihin ja nyt niiden tuottoja verotetaan entistä enemmän. Mutta Perusinsinöörin saamat tuotot eivät ylitä tuota progressiokynnystä, eivät lähellekään. Kuka voi saada noin paljon pääomatuloja? Yleensä ne, jotka ovat omaisuutensa perineet, uskoo Perusinsinööri. Eikä niissä tuloissa kahden prosentin lisäys enää paljon tunnu. Kyllä tämä rankaisee vähän säästöjä hankkinutta keskiluokkaa, etenkin kun pääomatuloissa ei ole edes pientä perusvähennystä kuten kunnallisverossa. Fiksuusvero.
Perusinsinöörin päästä kuuluu poks. Hän pomppaa ylös, nappaa kepin nokkaan punaisen paitansa, ryntää ulos ja marssii pitkin katua hoilaten Työn orjat sorron yöstä nouskaa, alas lyökää koko vanha maailma, maa meidän on eikä laiskain lurjusten…
Käytännön järjestelyksi Adams esittää vapaaehtoista testiä, jossa mitattaisiin yleissivistystä, kasvatustaitoja, talousasioiden tuntemusta ja muita oleellisiksi todettuja asioita. Mikäli testiä ei suorittaisi, joutuisi maksamaan typeryysveron täysimääräisenä. Jos testin läpäisisi, veroa vähennettäisiin jonkinlaisen porrastetun asteikon mukaisesti.
Toivoa sopii, etteivät täkäläiset poliitikot lue tekstiä. Ei sen takia, että he verotusintoilussaan ottaisivat veron käyttöön. Vaan siksi, että he älyäisivät tehdä sen tasavertaisuuden nimissä käänteiseksi.
Täkäläisten vasemmistopuolueiden - eli kaikkien kokoomuksesta vasemmalle kokkarit itse mukaan lukien - käsitys tasa-arvoisesta kilpailusta on tunnetusti kieroutunut. Tasa-arvoa kun ei suinkaan ole se, että kaikki lähtisivät samalta viivalta, vaan se että kaikki tulevat yhtä aikaa maaliin.
Aikoinaan sääty-yhteiskunnassa ihmiset eivät lähteneet samalta viivalta. Nykyään lähtevät - siitä pitävät huolen esimerkiksi kaikille tarjottu ilmainen peruskoulutus ja lapsilisä. Starttipistoolin pamahduksen jälkeen tilanne ei kuitenkaan säily tasa-arvoisena. Niille, jotka näyttävät etenevän muita kovempaa tahtia, annetaan kiviä taskuun hidasteeksi ja hitaimmat ohjataan juoksemaan alamäkeen.
Pohjoismaiseen sosiaalidiktatuuriin typeryysvero ei istu. Mutta sen käänteinen oivallus, fiksuusvero kylläkin. Typeryysvero estää kaikkien yhtäaikaisen maaliintulon. Sen sijaan fiksuusvero olisi varsin tehokas lopputuloksen tasapäistämiseen. Toisaalta sen lanseeraaminen voisi olla hankalaa puolueille. Jokainen puolue yrittää tietysti - ainakin periaatteessa - kosiskella potentiaalista äänestäjäkuntaansa kannattamalla heille hyödyllisiä päätöksiä. Esittämällä fiksuja rankaisevaa veroa puolue antaa viestin, että sen äänestäminen on kannattavaa vain typeryksille. Edes demarit tuskin tähän sortuisivat, vaikka puolueen sitkeän kannattajakunnan huomioiden fiksuusvero olisikin heille palvelus.
Toisaalta fiksuusveron käyttöönotossa olisi kieron kannustimen ongelma. Kuka haluaisi tehdä testin tosissaan, jos tietäisi siitä seuraavan suuremman veroprosentin? Ihminen on egosentrinen otus, mutta itserakkauden raja tulisi luultavasti lompakon kohdalla vastaan. Ongelma voitaisiin tosin kiertää väittämällä käyttöönotettavaksi veroksi tulevan typeryysveron, tekemällä testin pakolliseksi ja kaikkien suoritettua testin tosissaan todeta, että ähäkuttia, hyvin pärjänneet saavatkin isomman veroprosentin. Tämä huijaus olisi vaikea toteuttaa, toimisi vain kerran eikä olisi kertakäyttöisenä sovellettavissa myöhemmin aikuistuviin sukupolviin. Ellei sitten määrättäisi lisäveroprosentiksi vanhempien keskiarvoa, mikä taas ei istu vihervasureiden "älykkyys on perimästä riippumaton" -ajatteluun.
Joten fiksuusveron käyttöönotto on mahdotonta. Eikä sitä näy uudessa hallitusohjelmassakaan. Ohjelman luettuaan Pertti Perusinsinööri nojautuu tuolissaan tyytyväisenä taaksepäin iloiten siitä, ettei häntä rankaista fiksuudestaan. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on elämässään omalla työllään saavuttanut. Ainakin kun vertaa sitä luokkakaveriinsa ja serkkuunsa Niilo Norminotkujaan. Pertti on opiskellut vuosikausia ja valmistuttuaan tehnyt kymmenen vuotta lujasti ylemmän keskiluokan tulotason töitä. Niilo jätti koulunsa kesken ja on elellyt satunnaisilla pätkätöillä ja viime laman jälkeen pitkäaikaistyöttömänä.
Pertti tietää, että hän ei paljon yhteiskunnan palveluja kuluta. Toki hänen lapsensa käyvät koulua ja hän ajaa pitkin yhteisillä varoilla rakennettuja teitä. Mutta niin tekee Niilokin, joka lisäksi saa yhteiskunnan tukia. Asiaa tuumailtuaan Pertti toteaa, että hän maksaa veroja eli yhteiskunnan jäsenmaksua moninkertaisesti verrattuna Niiloon, kun taas jäsenetuja Niilo saa selvästi enemmän. Pertistä tämä on kuitenkin oikeudenmukaista. Hän ansaitsee enemmän, joten hänen velvollisuutensa on omalta osaltaan huolehtia vähäosaisemmista. Pertin mielestä olisi älytöntä, että kaikille aikuisille määrättäisiin sama jäsenmaksu eli veromäärä. Hän ymmärtää, että se joka ansaitsee enemmän, myös maksaa enemmän. Tosin hänestä on hieman kummallista, että mitä enemmän ansaitsee, sitä suuremman osuuden tuloistaan joutuu maksamaan. Sitä sanotaan veroprogressioksi ja Pertti on mieluummin ollut ajattelematta asiaa. Nyt hän on kuitenkin alkanut tuumailla, että jos yhteiskunnan verotussysteemi olisi voimassa kaupassa, Niilo saisi banaaninsa ilmaiseksi, Pertin vaimo Kaija Konttoristi maksaisi niistä euron kilo ja Pertti itse kaksi euroa.
No, tavaroiden ja palvelujen ostaminen on kuitenkin eri asia kuin verotus, tuumailee Perusinsinööri. Maksu on sama kaikille, paitsi tietysti joissakin tapauksissa opiskelijoille ja eläkeläisille, minkä toki hyväksyy. Paitsi että … miksi ihmeessä Pertin ja Niilon lapset ovat samassa päiväkodissa saamassa samanlaista hoitoa mutta Pertti maksaa kaksinkertaista maksua? Niin no, onhan se toisaalta yhteiskunnan tuottama palvelu. Tärkeintä on kuitenkin se, että mitään fiksuusveroa ei ole, silloin tämä homma tulisi todella kalliiksi Pertille.
Hetkinen, oivaltaa Perusinsinööri. Minä maksan enemmän lasteni päivähoidosta kuin Niilo siksi, että olen opiskellut ja teen töitä. Niilo taas saa hyötyä siitä, että ei ole opiskellut ja on työttömänä. Miksi? Miksi minä olen opiskellut ja käyn töissä? Olisiko siksi, että olen ollut fiksu ja ahkera? Ja nyt minua rankaistaan siitä lisämaksulla? Ei mutta tämähän kuulostaa fiksuusverolta.
Perusinsinööri nojautuu tuolissaan taaksepäin ja tuijottaa kattoon. Omaan kattoonsa. Sen talon, jonka hän ja Kaija ovat verotuksen jälkeen käteen jääneillä rahoilla hankkineet. Sen talon, josta hän joka vuosi maksaa kiinteistöveroa. Jota kunnan vuokratalossa asuva Niilo ei maksa. Fiksuusvero.
No, eiköhän sen nyt kestä, Perusinsinööri pohtii. Vähän on kyllä kummallista, että kerran ostetusta omaisuudesta joutuu joka vuosi maksamaan lisää veroa. Eihän tietokoneestakaan joudu maksamaan hankintaa seuraavana vuonna. Paitsi tietysti sähkön hinnan. Joka on sähkön verotuksen noustua muuten hiton kallista. Ja sähköähän tämä omakotitalo vie paljon, toisin kuin Niilon kerrostaloasunto… hetkinen. Fiksuusvero.
Perusinsinööri tuntee otsasuontensa pullistuvan ja menee ulos jäähylle. Oven avatessaan hän näkee pihalla seisovan kahden litran turbodieselinsä. No, onpahan auto ainakin komeampi kuin se Niilon vanha Nissan. Ja pitää ollakin hyvä auto, kun työn takia tulee ajettua sen verran paljon, että diesel kannattaa dieselverosta huolimatta… hetkinen taas. Niilolla ei olisi varaa hankkia tällaista. Minulla on ja maksan siitä ylimääräistä veroa, vaikka nykydiesel saastuttaa vähemmän kuin bensakone. Fiksuusvero.
Perusinsinööri marssii takaisin sisälle ja lukee hallitusohjelman veropoliittisen selvityksen uudelleen, nyt ajatuksella.
Asuntolainan korkojen verovähennyskelpoisuutta kavennetaan… kenellä on varaa hankkia asunto? Fiksuilla. Fiksuusvero.
Kunnallisveron perusvähennyksen määrää kasvatetaan… ei mutta kunnallisveronhan pitäisi olla sama kaikille. Siitä on tullut vähitellen progressiivinen perusvähennyksen määrän jatkuvasti noustua. Rankaisee siis niitä, jotka ovat ansainneet rahaa työllään. Fiksuusvero.
Pääomatulon verotus nousee 28 %:sta 30 %:iin ja lisäksi yli viisikymmentätuhatta euroa ylittävältä osalta 32 %:iin… no, oli aikakin saada edes vähän progressiota. Mutta hetkinen taas. Ketkä pääomatuloja tienaavat? Ei ainakaan Niilo Norminotkuja. Pertti Perusinsinööri on sijoittanut jonkin verran työllään hankkimia rahojaan arvopapereihin ja nyt niiden tuottoja verotetaan entistä enemmän. Mutta Perusinsinöörin saamat tuotot eivät ylitä tuota progressiokynnystä, eivät lähellekään. Kuka voi saada noin paljon pääomatuloja? Yleensä ne, jotka ovat omaisuutensa perineet, uskoo Perusinsinööri. Eikä niissä tuloissa kahden prosentin lisäys enää paljon tunnu. Kyllä tämä rankaisee vähän säästöjä hankkinutta keskiluokkaa, etenkin kun pääomatuloissa ei ole edes pientä perusvähennystä kuten kunnallisverossa. Fiksuusvero.
Perusinsinöörin päästä kuuluu poks. Hän pomppaa ylös, nappaa kepin nokkaan punaisen paitansa, ryntää ulos ja marssii pitkin katua hoilaten Työn orjat sorron yöstä nouskaa, alas lyökää koko vanha maailma, maa meidän on eikä laiskain lurjusten…
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Estetiikan olemuksesta
En ole sietänyt katsoa yhtään ainutta Kaurismäen elokuvaa viittä minuuttia pidempään. Nykytaiteen näyttelyyn minut saisi raahattua vain jos siitä maksettaisiin työtuntien mukaan. Musiikista olen Samuel Johnsonin legendaarisen lauseen kanssa samalla kannalla: kaikista metelin muodoista se on vähiten vastenmielistä.
Silti luokittelen itseni esteetikoksi, joka nauttii nähdessään kauneutta. Estetiikan piiriin lasketaan kuuluviksi ainakin kuvataiteet, musiikki, arkkitehtuuri, esittävät taiteet, kirjallisuus ja ympäristöestetiikka. Näistä tasan puolia tuli jo edellisessä kappaleessa tölväistyä. Ongelmani on siinä, että herättääkseen minussa minkäänlaisia ihastuksen tunteita esteettisen elämyksen on oltava lähes täydellinen. Ei pidä käsittää väärin. Toki pidän kovasti monenlaisista suorituksista. Goottilaiset katedraalit ovat upeita oltiinpa sitten Ulmissa tai Kölnissä. Näkymä vuorenhuipulta, asumatonta erämaata silmänkantamattomiin, on sykähdyttävä täysin riippumatta siitä minkä vuoren päälle kapuaa. Corydoras-suvun panssarimonnit ovat ihastuttavan lystikkään näköisiä, olipa kyseessä mikä tahansa 150 lajista. Mutta näissä tapauksissa on kuitenkin kyse siitä, että satun jostakin perverssistä syystä pitämään aihepiiristä noin yleisesti. Ymmärrän hyvin, jos ja kun muita ei kyseinen aihepiiri sykähdytä millään tavalla. Eikä minua vastaavasti heidän mielenkiintonsa kohteet. Mutta sitä en ymmärrä, jos yksikään goottilainen katedraali tai komea maisema ei sytytä - saatan minäkin pitää jopa rapmusiikista, jos kappale on hyvä. Todellinen esteettinen elämys syntyy silloin, kun kohdalle jysähtää täydellinen suoritus miltä tahansa alalta, ei pelkästään omasta suosikkiaiheesta.
Liian täydellinen ei silti saa olla. Kari Suomalainen kertoo teoksessaan Kolmivarpainen sammakko äidinisänsä Emil Wikströmin pienoisveistoksesta, joka esittää kiulua kantavaa akkaa. Se oli niin täydellinen, että hän ei voinut sietää veistosta silmissään - se ei anna katsojalle pienintäkään liikkumavaraa. Aikoinaan Visavuoren museossa käytyäni ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Katsojalla täytyy olla mahdollisuus täydentää tai kuvitella.
Samasta syystä missikilpailut eivät ole minua teinivuosien jälkeen kiinnostaneet. Naiskauneus niissä on persoonattoman muovista, jos ei peräti silikonista. Naiset on rakennettu täydellisiksi väkisin. Minun silmääni miellyttää persoonallinen kauneus. Mitä tarkoitan, on ehkä mahdotonta selittää, mutta yritetäänpä silti. Elämäni aikana olen nähnyt yhden käden sormilla laskettavan määrän naisia, joiden ulkonäkö on sitä luokkaa, että olen ollut kiitollinen ettei kertaakaan ole sattunut olemaan purukumia suussa - olisin luultavasti puraissut kieleni poikki. Siis sen jälkeen kun olen saanut alas loksahtaneen leukani kohoamaan. Pitkään ja hartaasti mietittyäni tulin siihen lopputulokseen, että näissä ihmeotuksissa toteutuu kolme ehtoa yhtäaikaisesti. Ja jos tämä ei riitä lukijalle selvittämään, mitä tarkoitan, niin valitan; parempaan en pysty.
1) Kyseinen nainen ei pärjäisi missikisoissa, koska hän ei ole missityyppiä.
2) Jos pitäisi nimetä jokin yksityiskohta, joka muuttaisi hänet vielä kauniimmaksi, sellaista ei ole. Paremmaksi muuttamiseen pitäisi purkaa kokonaan paloiksi ja rakentaa uudelleen, yksityiskohtia muuttamalla tilanne voisi ainoastaan huonontua.
3) Kuvitellaan että kyseisen naisen kasvoille heitetään ämpärillinen vettä. Sen jälkeen hän olisi täsmälleen yhtä kaunis kuin aiemminkin.
Huomautan vielä, että tässä on kyse pelkästään estetiikasta, ei mitenkään siitä että haluaisin päästä muhinoimaan kyseisten naisten kanssa. Pikemminkin päinvastoin; mieluummin pitäydyn kauempana, ettei illuusio rikkoutuisi. Kuten Sananlaskut 11:22 toteaa, Kultarengas sian kärsässä: kaunis nainen vailla ymmärrystä. Tunnetusti helpoin fysikaalinen koe sen osoittamiseksi, että valon nopeus on suurempi kuin äänen nopeus on havainto siitä, että monet naiset vaikuttavat ihastuttavilta aina siihen asti kunnes kuulee mitä he sanovat.
Liikkumavaransa ansiosta esimerkiksi kirjallisuus on elokuviin nähden etulyöntiasemassa, koska se antaa aina tilaa yleisölle. Kirjaa lukiessa voi itse kuvitella miljöön detaljit ja henkilöiden ulkonäön, elokuvissa ne on annettu valmiina. Hyvänä esimerkkinä Täällä Pohjantähden alla, josta esimerkkikohtaukseksi otan talvisodan syttymisen. Elokuvassa näytetään kaikki mitä tapahtuu: Kaarinan herääminen, sen tajuaminen että vieressä nukkunut mummo on kuollut, itkuinen juoksu Koskelaan, jossa väki on hiljaisena kuultuaan radiosta sodan syttyneen. Kaikki on valmiina ja vaikka kohtaus tehtäisiin miten hyvin tahansa, se ei jätä katsojalle liikkumavaraa. Toisin on kirjassa. Kuvaus on sellainen, että väkisinkin lukija luo mieleensä kuvan juoksevasta Kaarinasta, hänen hämmästyneestä jämähtämisestään ovensuuhun ja tilanteen lopullisesta ymmärtämisestä Juhanin sanoessa: Ne on tullu rajan yli tänä aamuna … kuuden aikaan. Ei, mitään tuosta ei pystytä toistamaan elokuvassa koska se on mahdotonta. Linnan kuvaus on niin täydellistä, että minua on aina naurattanut se ainoa tilanne jossa muistan hänen nostaneen kädet pystyyn: Akselin ja Elinan "sattumanvarainen" kohtaaminen tiellä, jossa keskustelussa sanallakaan ei kosketettu sitä mikä koko kohtauksessa oli tärkeintä, mutta kun he erosivat, oli muuan avioliitto päätetty asia. Linna ei alkutervehdysten jälkeen kerro sanaakaan, mitä he keskustelussaan käsittelivät. Niin tyylikäs luovuttaminen mahdottoman tilanteen kuvauksesta, että se on suorastaan esteettinen.
Toisaalta tietyissä tilanteissa kauneus ei vaadi liikkumavaraa. Lukiolaisena minuun teki suuren vaikutuksen, kun tajusin ensimmäistä kertaa matematiikan kauneuden ymmärtäessäni Eukleideen todistuksen siitä, että suurinta alkulukua ei ole olemassa. Matemaattisessa kauneudessa ei ole liikkumavaraa, ei yksinkertaisesti voi olla, silti se on huikaisevan kaunista, kuten esimerkiksi fraktaaligeometriasta voi helposti nähdä.
Kauneus riippuu myös olosuhteista. Tiedän erään kaupunginosan, jonka kerrostaloarkkitehtuuri on mitä karmeinta 70-80 -lukua eli neuvostomallin elementtikompleksia. Vaan kuinka ollakaan, siellä betonihirvitysten keskellä sattuu olemaan yksi myöhemmin, käsittääkseni tällä vuosituhannella rakennettu kerrostalo. Ei mitenkään erityinen muodoltaan, ihan peruslaatikko. Ero on vain siinä, että se ei ole yksivärinen, vaan hillitysti eri pastellisävyjä yhdistelevä ja julkisivun betonielementeissä on tyylikkäitä ornamenttikoristeita. Siinä ympäristössä se pistää silmään kuin isomushippu soran keskellä Raumalan Nipan kultavaskoolissa. Sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas.
Myös sama teos voi olla joko ihastuttava tai epäonnistunut riippuen siitä, millaisissa olosuhteissa sitä tarkastelee. Koin muutama vuosi sitten pettymyksen päästyäni vihdoinkin ihailemaan Aivazovskin maalauksia läheltä. Kirjojen ja netin kuvista olin ihastunut suuresti hänen tuotantoonsa. Vaan antaas olla, kun pääsi kahta metriä lähemmäs. Olin odottanut valokuvamaista tarkkuutta yksityiskohdissa ja karkea siveltimenjälki oli valtava pettymys. Kun sitten peräytyi riittävän välimatkan päähän, illuusio palasi. Ongelma oli siinä, että nyt tiesi sen olevan illuusio. Vähän sama kuin aiemmin tekemäni viittaus naisen kauneuteen; jos tietää pään olevan roskaa täynnä, myös ulkoinen kauneus menettää viehätyksensä.
Unohtumattomimmat esteettiset elämykset ovat loppujen lopuksi niitä, jotka tulevat odottamatta. Kun menee taidenäyttelyyn, käy teatterissa tai lukee kirjan, odottaa jotakin. Jos teos on sitten erinomainen, hyvä niin, mutta kuitenkaan se ei ole tullut täysin puun takaa. Aivan kuten erämaassa tunturin laelle noustessa. Kun ensimmäisen kerran huipun lähellä sen takaa vilahtaa horisontti, painan katseeni alas ja nostan sen vasta huipulla. Silloin odottaakin jotain upeaa. Hienointa on se, kun esteettinen kliimaksi tulee ennalta arvaamatta. Esimerkiksi lukiessa historiankirjaa toisen maailmansodan tapahtumista ja kuvaliitteessä tulee vastaan otos, jossa saksalaisten panssarit vyöryvät Kiovan kaduille. Siis KUVA. Täydellinen sellainen. Enkä tällä tarkoita aihepiiriä, missä ei todellakaan mitään ihailtavaa ole, vaan esteettistä vaikutelmaa. Sitä miten etummainen panssarivaunu asettui viereisiin raunioihin ja takana näkyvään kirkontorniin nähden. Miten panssarikolonnan vaunut olivat kokosuhteessa toisiinsa nähden. Aikani ihasteltuani otin viivoittimen ja mittailin. Kuinkas muuten, jokainen kuvaa jakava tekijä samoin kuin peräkkäisten panssarivaunujen kokosuhteet olivat lähes täsmälleen kultaisen leikkauksen mukaiset. Tai silloin, kun ajoin Lapissa harvaan liikennöityä kantatietä ja mutkan takaa paljastui näky. Ympärillä metsää, taustalla pari tunturia. Tien pientareella seisoo kaksi miestä, toinen viisissäkymmenissä, toinen jonkin verran vanhempi. Perinteisissä suomalaisissa kansallispuvuissa eli toinen vanhoissa verkkareissa ja toinen tuulipuvussa. Kiireettömästi, kädet taskussa toisilleen jutellen. Siten, että toinen seisoo tien vasemmalla ja toinen oikealla puolella, molemmat rintamasuunta tielle eli toisiinsa päin. Sen näköisinä että ovat seisoneet siinä ainakin varttitunnin, välillä painoa jalalta toiselle vaihtaen, vaieten pari kertaa välistä hurahtavan auton estäessä kuuluvuuden. Ilman että kummallekaan tulisi mielen viereenkään ylittää tie - se toinen puolihan on naapurin puoli. Tuo silmänräpäyksessä verkkokalvolle piirtynyt kuva kertoi Suomesta ja suomalaisuudesta niin paljon, että sen estetiikka oli täydellinen.
Silti luokittelen itseni esteetikoksi, joka nauttii nähdessään kauneutta. Estetiikan piiriin lasketaan kuuluviksi ainakin kuvataiteet, musiikki, arkkitehtuuri, esittävät taiteet, kirjallisuus ja ympäristöestetiikka. Näistä tasan puolia tuli jo edellisessä kappaleessa tölväistyä. Ongelmani on siinä, että herättääkseen minussa minkäänlaisia ihastuksen tunteita esteettisen elämyksen on oltava lähes täydellinen. Ei pidä käsittää väärin. Toki pidän kovasti monenlaisista suorituksista. Goottilaiset katedraalit ovat upeita oltiinpa sitten Ulmissa tai Kölnissä. Näkymä vuorenhuipulta, asumatonta erämaata silmänkantamattomiin, on sykähdyttävä täysin riippumatta siitä minkä vuoren päälle kapuaa. Corydoras-suvun panssarimonnit ovat ihastuttavan lystikkään näköisiä, olipa kyseessä mikä tahansa 150 lajista. Mutta näissä tapauksissa on kuitenkin kyse siitä, että satun jostakin perverssistä syystä pitämään aihepiiristä noin yleisesti. Ymmärrän hyvin, jos ja kun muita ei kyseinen aihepiiri sykähdytä millään tavalla. Eikä minua vastaavasti heidän mielenkiintonsa kohteet. Mutta sitä en ymmärrä, jos yksikään goottilainen katedraali tai komea maisema ei sytytä - saatan minäkin pitää jopa rapmusiikista, jos kappale on hyvä. Todellinen esteettinen elämys syntyy silloin, kun kohdalle jysähtää täydellinen suoritus miltä tahansa alalta, ei pelkästään omasta suosikkiaiheesta.
Liian täydellinen ei silti saa olla. Kari Suomalainen kertoo teoksessaan Kolmivarpainen sammakko äidinisänsä Emil Wikströmin pienoisveistoksesta, joka esittää kiulua kantavaa akkaa. Se oli niin täydellinen, että hän ei voinut sietää veistosta silmissään - se ei anna katsojalle pienintäkään liikkumavaraa. Aikoinaan Visavuoren museossa käytyäni ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Katsojalla täytyy olla mahdollisuus täydentää tai kuvitella.
Samasta syystä missikilpailut eivät ole minua teinivuosien jälkeen kiinnostaneet. Naiskauneus niissä on persoonattoman muovista, jos ei peräti silikonista. Naiset on rakennettu täydellisiksi väkisin. Minun silmääni miellyttää persoonallinen kauneus. Mitä tarkoitan, on ehkä mahdotonta selittää, mutta yritetäänpä silti. Elämäni aikana olen nähnyt yhden käden sormilla laskettavan määrän naisia, joiden ulkonäkö on sitä luokkaa, että olen ollut kiitollinen ettei kertaakaan ole sattunut olemaan purukumia suussa - olisin luultavasti puraissut kieleni poikki. Siis sen jälkeen kun olen saanut alas loksahtaneen leukani kohoamaan. Pitkään ja hartaasti mietittyäni tulin siihen lopputulokseen, että näissä ihmeotuksissa toteutuu kolme ehtoa yhtäaikaisesti. Ja jos tämä ei riitä lukijalle selvittämään, mitä tarkoitan, niin valitan; parempaan en pysty.
1) Kyseinen nainen ei pärjäisi missikisoissa, koska hän ei ole missityyppiä.
2) Jos pitäisi nimetä jokin yksityiskohta, joka muuttaisi hänet vielä kauniimmaksi, sellaista ei ole. Paremmaksi muuttamiseen pitäisi purkaa kokonaan paloiksi ja rakentaa uudelleen, yksityiskohtia muuttamalla tilanne voisi ainoastaan huonontua.
3) Kuvitellaan että kyseisen naisen kasvoille heitetään ämpärillinen vettä. Sen jälkeen hän olisi täsmälleen yhtä kaunis kuin aiemminkin.
Huomautan vielä, että tässä on kyse pelkästään estetiikasta, ei mitenkään siitä että haluaisin päästä muhinoimaan kyseisten naisten kanssa. Pikemminkin päinvastoin; mieluummin pitäydyn kauempana, ettei illuusio rikkoutuisi. Kuten Sananlaskut 11:22 toteaa, Kultarengas sian kärsässä: kaunis nainen vailla ymmärrystä. Tunnetusti helpoin fysikaalinen koe sen osoittamiseksi, että valon nopeus on suurempi kuin äänen nopeus on havainto siitä, että monet naiset vaikuttavat ihastuttavilta aina siihen asti kunnes kuulee mitä he sanovat.
Liikkumavaransa ansiosta esimerkiksi kirjallisuus on elokuviin nähden etulyöntiasemassa, koska se antaa aina tilaa yleisölle. Kirjaa lukiessa voi itse kuvitella miljöön detaljit ja henkilöiden ulkonäön, elokuvissa ne on annettu valmiina. Hyvänä esimerkkinä Täällä Pohjantähden alla, josta esimerkkikohtaukseksi otan talvisodan syttymisen. Elokuvassa näytetään kaikki mitä tapahtuu: Kaarinan herääminen, sen tajuaminen että vieressä nukkunut mummo on kuollut, itkuinen juoksu Koskelaan, jossa väki on hiljaisena kuultuaan radiosta sodan syttyneen. Kaikki on valmiina ja vaikka kohtaus tehtäisiin miten hyvin tahansa, se ei jätä katsojalle liikkumavaraa. Toisin on kirjassa. Kuvaus on sellainen, että väkisinkin lukija luo mieleensä kuvan juoksevasta Kaarinasta, hänen hämmästyneestä jämähtämisestään ovensuuhun ja tilanteen lopullisesta ymmärtämisestä Juhanin sanoessa: Ne on tullu rajan yli tänä aamuna … kuuden aikaan. Ei, mitään tuosta ei pystytä toistamaan elokuvassa koska se on mahdotonta. Linnan kuvaus on niin täydellistä, että minua on aina naurattanut se ainoa tilanne jossa muistan hänen nostaneen kädet pystyyn: Akselin ja Elinan "sattumanvarainen" kohtaaminen tiellä, jossa keskustelussa sanallakaan ei kosketettu sitä mikä koko kohtauksessa oli tärkeintä, mutta kun he erosivat, oli muuan avioliitto päätetty asia. Linna ei alkutervehdysten jälkeen kerro sanaakaan, mitä he keskustelussaan käsittelivät. Niin tyylikäs luovuttaminen mahdottoman tilanteen kuvauksesta, että se on suorastaan esteettinen.
Toisaalta tietyissä tilanteissa kauneus ei vaadi liikkumavaraa. Lukiolaisena minuun teki suuren vaikutuksen, kun tajusin ensimmäistä kertaa matematiikan kauneuden ymmärtäessäni Eukleideen todistuksen siitä, että suurinta alkulukua ei ole olemassa. Matemaattisessa kauneudessa ei ole liikkumavaraa, ei yksinkertaisesti voi olla, silti se on huikaisevan kaunista, kuten esimerkiksi fraktaaligeometriasta voi helposti nähdä.
Kauneus riippuu myös olosuhteista. Tiedän erään kaupunginosan, jonka kerrostaloarkkitehtuuri on mitä karmeinta 70-80 -lukua eli neuvostomallin elementtikompleksia. Vaan kuinka ollakaan, siellä betonihirvitysten keskellä sattuu olemaan yksi myöhemmin, käsittääkseni tällä vuosituhannella rakennettu kerrostalo. Ei mitenkään erityinen muodoltaan, ihan peruslaatikko. Ero on vain siinä, että se ei ole yksivärinen, vaan hillitysti eri pastellisävyjä yhdistelevä ja julkisivun betonielementeissä on tyylikkäitä ornamenttikoristeita. Siinä ympäristössä se pistää silmään kuin isomushippu soran keskellä Raumalan Nipan kultavaskoolissa. Sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas.
Myös sama teos voi olla joko ihastuttava tai epäonnistunut riippuen siitä, millaisissa olosuhteissa sitä tarkastelee. Koin muutama vuosi sitten pettymyksen päästyäni vihdoinkin ihailemaan Aivazovskin maalauksia läheltä. Kirjojen ja netin kuvista olin ihastunut suuresti hänen tuotantoonsa. Vaan antaas olla, kun pääsi kahta metriä lähemmäs. Olin odottanut valokuvamaista tarkkuutta yksityiskohdissa ja karkea siveltimenjälki oli valtava pettymys. Kun sitten peräytyi riittävän välimatkan päähän, illuusio palasi. Ongelma oli siinä, että nyt tiesi sen olevan illuusio. Vähän sama kuin aiemmin tekemäni viittaus naisen kauneuteen; jos tietää pään olevan roskaa täynnä, myös ulkoinen kauneus menettää viehätyksensä.
Unohtumattomimmat esteettiset elämykset ovat loppujen lopuksi niitä, jotka tulevat odottamatta. Kun menee taidenäyttelyyn, käy teatterissa tai lukee kirjan, odottaa jotakin. Jos teos on sitten erinomainen, hyvä niin, mutta kuitenkaan se ei ole tullut täysin puun takaa. Aivan kuten erämaassa tunturin laelle noustessa. Kun ensimmäisen kerran huipun lähellä sen takaa vilahtaa horisontti, painan katseeni alas ja nostan sen vasta huipulla. Silloin odottaakin jotain upeaa. Hienointa on se, kun esteettinen kliimaksi tulee ennalta arvaamatta. Esimerkiksi lukiessa historiankirjaa toisen maailmansodan tapahtumista ja kuvaliitteessä tulee vastaan otos, jossa saksalaisten panssarit vyöryvät Kiovan kaduille. Siis KUVA. Täydellinen sellainen. Enkä tällä tarkoita aihepiiriä, missä ei todellakaan mitään ihailtavaa ole, vaan esteettistä vaikutelmaa. Sitä miten etummainen panssarivaunu asettui viereisiin raunioihin ja takana näkyvään kirkontorniin nähden. Miten panssarikolonnan vaunut olivat kokosuhteessa toisiinsa nähden. Aikani ihasteltuani otin viivoittimen ja mittailin. Kuinkas muuten, jokainen kuvaa jakava tekijä samoin kuin peräkkäisten panssarivaunujen kokosuhteet olivat lähes täsmälleen kultaisen leikkauksen mukaiset. Tai silloin, kun ajoin Lapissa harvaan liikennöityä kantatietä ja mutkan takaa paljastui näky. Ympärillä metsää, taustalla pari tunturia. Tien pientareella seisoo kaksi miestä, toinen viisissäkymmenissä, toinen jonkin verran vanhempi. Perinteisissä suomalaisissa kansallispuvuissa eli toinen vanhoissa verkkareissa ja toinen tuulipuvussa. Kiireettömästi, kädet taskussa toisilleen jutellen. Siten, että toinen seisoo tien vasemmalla ja toinen oikealla puolella, molemmat rintamasuunta tielle eli toisiinsa päin. Sen näköisinä että ovat seisoneet siinä ainakin varttitunnin, välillä painoa jalalta toiselle vaihtaen, vaieten pari kertaa välistä hurahtavan auton estäessä kuuluvuuden. Ilman että kummallekaan tulisi mielen viereenkään ylittää tie - se toinen puolihan on naapurin puoli. Tuo silmänräpäyksessä verkkokalvolle piirtynyt kuva kertoi Suomesta ja suomalaisuudesta niin paljon, että sen estetiikka oli täydellinen.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Sivallus CLXXXI
Brittilehti Monocle-lehti listasi maailman parhaat asuinpaikat. Ykköseksi tuli eräs Suomen laitamilla sijaitseva paikkakunta. Jos kyseinen syrjäinen rannikkokaupunki oli vertailun paras, en edes halua tietää millaisia persläpiä ne muut olivat.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Tapahtui Rutunguan oikeusministeriössä 2021
- Hyvää päivää, herra kansliapäällikkö.
- Jambo! Ja mitähän herralla mahtaisi olla asiaa?
- Olen Atzimboo Humbalawumba ja pakolaiseksi olisin lähdössä.
- Jaaha. Sepä ei olekaan enää niin kovin yksinkertaista. Kuten herra tietää, länsimaat ovat nykyään kurkkuaan myöten täynnä. Käännytys tulee automaationa rajalta, ellei ole esittää edes jonkinmoisia todisteita vainon kohteeksi joutumisesta.
- Senpä takia minä täällä olenkin.
- No niinpä tietenkin, mitäpä minä itsestäänselvyyksiä horisen. Käydäänpäs sitten asiaan.
Kansliapäällikkö käänsi pöydällään olevan Euroopan kartan asiakkaaseen päin ja rykäisi:
- Näissä hommissa on syytä olla suunnitelmat valmiina. Oletan että tie käy Eurooppaan, mutta mihinkäs olisi aikomus?
- Tuolla pohjoisessa olisi sellainen maa kuin Finlandia.
- FINLANDIA! Hulluksiko olette tullut? Siellähän on niin kylmä, että kusella käydessä pippelinne kutistuu valkoisen miehen kokoluokkaan!
- Näin olen kuullut. Siellä on kuulemma myös vaarallisia villieläimiä, joistakin jääkarhuista puhuivat.
- Miksi ihmeessä sitten…
- No kun siellä kuulemma toimii tämä maksuton perheenyhdistäminen. Valitettavasti diskorahan saaminen on nykyään tiukemmassa, ennen kuin on saanut kansalaisuuden. Mutta eiköhän sitä muutaman vuoden kykene kärvistelemään pelkällä ilmaisella asunnolla ja ruualla.
- Niinhän se taisi ollakin. Millainen perhe teillä olisi mukaan lähdössä, tai eiväthän he tietenkään ensireissulle tule?
- Onhan tuota kertynyt. Kolme vaimoa ja kahdeksan lasta. Näiden mukana ajattelin, että omat sekä vaimojen veljet ja siskot perheineen sitten aikanaan. Anopeista ei niin väliksi. Yksi leskeksi jäänyt appiukko on kyllä mukavaa kalaseuraa, niin että hänet haluaisin matkaan. Äijä ei vain ollut kovin innokas, kun kuuli että puolet vuodesta järvet ovat jäässä. Lupasin kuitenkin selvittää asiaa, eiköhän siellä joku innokas kalastajamzungu ole keksinyt tuohonkin ratkaisun. Kuuluvat olevan kovia innovoimaan.
- Mjaa. Mutta nämä ovat sivuseikkoja. Teillä on varmaan passi valmiina?
- On toki.
- Sittenpä ei muuta kuin töihin. Ensinnäkin muistutan, että prosessi maksaa kaksi miljoonaa rutugania.
- Minä kun olin kuullut että puolitoista.
- Kuulkaas nyt herra Humbalawumba. Hinnat ovat nousseet. Näin kansliapäällikkönä on kyettävä pitämään yllä tiettyä elintasoa ja vaatii valtiokin osansa.
- Entäs dollareina?
- Olisitte heti sanonut. Taaloina viisi tonnia puhtaana käteen, minä hoidan sitten valtiolle rutuganit kaupan päälle. Mutta tinkimisvaraa ei ole. Löytyykö?
- Onnistuu. Mitenkäs prosessi käytännössä toimii?
Kansilapäällikkö kampesi lihavan ruhonsa tuolista ylös ja käveli sivupöydällä olevan rintakuvapatsaan luo katsellen sitä mietteliäästi.
- Yksinkertaista. Maksatte takuumaksun etukäteen. Sitten käytte sylkäisemässä tätä Rakkaan Johtajamme Umbula Kwalamazoon patsasta. Kuten tiedätte, kyseessä on valtiopetos. Seurauksena on kuolemantuomio, jonka langettamiseen minulla on täydet valtuudet. Määrään tuomion täytäntöön pantavaksi kahden viikon kuluttua. Oikeusjärjestelmämme mukaisesti minulla on kuitenkin oikeus määrätä takuumaksu, jota vastaan pääsette vapaaksi tuomion täytäntöönpanoon asti. Jos ja tietenkin kun ette ilmesty oikeaan aikaan pääkaupungin keskustorille mestattavaksi, teidät etsintäkuulutetaan ja kiinni saataessa teloitetaan välittömästi.
- Ymmärrän. Ja tuon kahden viikon aikana minä sitten livahdan Finlandiaan, tai siis Suomeen kuten sikäläiset sanovat, ja anon poliittista turvapaikkaa.
- Aivan. Saatte mukaanne kopion tuomiosta, joka osoittaa teidän joutuneen poliittisen vainon kohteeksi. Nykyään ovat kovin nuivia sielläpäin, käytännössä ainoa tapa jolla pakolaisstatuksen saa on kuolemantuomion uhka.
- Mitäs sitten?
- Se on teistä itsestänne kiinni. Kunhan pysytte poissa Rutunguasta. Tai ette ainakaan jää kiinni täällä lomaillessanne. Valitettavasti meidän on pakko teloittaa kiinnijääneet, muuten kuolemantuomion uhka ei ole uskottava. Tosin viimeisimmästä tällaisesta tapauksesta on jo pari vuotta.
- Tuota… enkö minä siis saa koskaan palata?
- Totta kai. Heti kun saatte Ruotsin kansalaisuuden…
- Suomen.
- Niin tosiaankin, anteeksi. Minulla menevät nuo höynäytettävät mzungut aina sekaisin. Siis Suomen kansalaisuuden saatuanne teidät armahdetaan.
- Automaattisestiko?
- Niin no, tietysti teidän pitää maksaa virallinen kirjaamismaksu ja luonnollisesti asiaa käsittelevän virkamiehen sivukulut. Muilta osin kyseessä on tosiaan pelkkä muodollisuus, sen jälkeen voitte käydä Rutunguassa huoletta.
Atsimboo Humbalawumba nojautui taaksepäin tuolissaan ja henkäisi syvään. Eräs häiritsevä ajatus vaivasi häntä yhä.
- Entäpä jos en saa Suomen kansalaisuutta?
- Niin, se on tietysti eräs vaihtoehto. En tunne kohdemaanne nykyistä lainsäädäntöä kovin tarkkaan, ne kun ovat joka maassa koko ajan kiristymään päin. Mutta noin yleisesti ottaen sanoisin, että se on ihan teidän oma vikanne, jos näin ei tapahdu.
- Kuinka niin? Entäs jos minut palautetaan tänne Rutunguaan?
- Se ei mitenkään onnistu. Teitä uhkaa täällä kuolemantuomio ja palauttaminen on kansainvälisten sopimusten vastaista. Mikäli ette ole tietoinen, niin mzungut ovat aika niuhottajia sopimusten kanssa. Etenkin nuo pohjoismaalaiset, jotka eivät vielä ole oppineet ihmistavoille edes lahjusten ottamisen kanssa, mikä näin sivumennen varoituksena sanottakoon.
- Entäs se kansalaisuuden saaminen?
- Noo, kunhan pysytte erossa vakavista rikoksista, niin kyllä se aikanaan lankeaa itsestään. Prosessia voi tietysti nopeuttaa ottamalla sikäläisen jalkavaimon. Omiannehan ette vielä saa viedä, perheenyhdistäminen kun koskee vain kansalaisia. Näin ollen jalkavaimon luulisi pallien paineen takia olevan luonnollinen asia. Eikä hankkiminen ole ongelma, kunhan ei rupea turhan krantuksi. Pohjoismainen nainen on kuin kompassi: perse osoittaa aina kohti etelää. Voi kyllä olla, että joudutte tyytymään rumaan ja lihavaan, mutta paukauttakaa se paksuksi niin mzungujen käsityksen mukaan side Suomeen on syntynyt ja saatte kansalaisuuden pikavauhtia. Sitten voittekin tuottaa sukunne sinne pikavauhtia … ai niin, onhan teillä lapsia kaikkien vaimojenne kanssa?
- Vain kahden.
- Siinä tapauksessa teidän pitää ilmoittaa se lapseton vaimonne viralliseksi. Sen jälkeen voitte tuottaa lapsenne Suomeen, jolloin heidän äitinsä seuraavat tietysti mukana. Jos erehtyisitte ilmoittamaan jommankumman muista vaimoistanne viralliseksi, se lapseton vaimonne ei luultavasti saisi maahantulolupaa.
- Ja sitten voin ilmoittaa nämä muutkin vaimot virallisiksi.
- Herra Humbalawumba, missä tynnyrissä te olette kasvanut? Eurooppalaiset eivät hyväksy moniavioisuutta. Siis rinnakkaista, peräkkäin he voivat olla naimisissa vaikka kuinka monta kertaa. Ja hyvä niin teidän kannaltanne.
- Miten niin?
- Ilmoitatte muut vaimonne yksinhuoltajiksi. Mzungut maksavat lapsista avustuksia enemmän ja te voitte elää käytännössä moniavioista elämää työstä ja taloudellisista huolista vapaana, kunhan hoidatte vaimot raskaiksi säännöllisin väliajoin.
- Riittääkö tukirahoista tänne lähetettäväksi? Meinaan, voi olla että politiikka kiristyy taas ja kaikkia serkkuja ei saakaan enää perheenyhdistämisen nojalla Suomeen.
- Ei siitä paljon yli jää, mutta jotakin sentään. Miksi muuten luulisitte meidän ottaneen tämän systeemin käyttöön? Ei meidän kansantaloutemme pysty pelkällä kehitysavulla pyörimään, kyllä siihen tarvitaan ulkomailla asuvien rutungualaisten tukia.
- Niinpä tietysti.
Helpottunut hymy levisi Atsimboo Humbalawumban kasvoille. Riesaa ja epämukavuutta asiasta olisi tietysti ensi alkuun tiedossa, mutta se olisi pieni hinta huolettomasta loppuelämästä. Olipa onni, että hänellä oli riittävästi rahaa lahjuksiin ja lentolippuun. Myös kansliapäällikkö hymyili, olihan luvassa taas mukavat rahat sveitsiläiselle numerotilille.
- Onnistuuko tämä saman tien?
- Jos teillä vain on rahat mukana.
- Tässä on. Viisituhatta taalaa käytettyinä seteleinä.
- Jaaha. Täyttelen tässä paperit kuolemantuomiostanne. Jos sillä välin viitsisitte käydä sylkäisemässä tuota patsasta. Tuossa on paperia jolla voitte pyyhkiä jäljet. En halua rakkaan presidenttimme muotokuvan muistuttavan lintujen kakkimaa patsasta, sen verran paljon täällä käy asiakkaita.
Toimenpiteen suoritettuaan herra Humbalawumba antoi rahat kansliapäällikölle, joka puolestaan ojensi hänelle kuitin miljoonan rutuganin takuumaksusta sekä kuolemantuomiomääräyksen. Humbalawumba puristi kansliapäällikön kättä leveästi hymyillen.
- Kiitoksia.
- Eipä kestä. Muistakaa poistua maasta kahden viikon kuluessa ja lähettäkää minulle postikortti muistoksi, kun olette päässyt perille. Keräilen niitä, olen näet pohjimmiltani sentimentaalinen mies.
- Jambo! Ja mitähän herralla mahtaisi olla asiaa?
- Olen Atzimboo Humbalawumba ja pakolaiseksi olisin lähdössä.
- Jaaha. Sepä ei olekaan enää niin kovin yksinkertaista. Kuten herra tietää, länsimaat ovat nykyään kurkkuaan myöten täynnä. Käännytys tulee automaationa rajalta, ellei ole esittää edes jonkinmoisia todisteita vainon kohteeksi joutumisesta.
- Senpä takia minä täällä olenkin.
- No niinpä tietenkin, mitäpä minä itsestäänselvyyksiä horisen. Käydäänpäs sitten asiaan.
Kansliapäällikkö käänsi pöydällään olevan Euroopan kartan asiakkaaseen päin ja rykäisi:
- Näissä hommissa on syytä olla suunnitelmat valmiina. Oletan että tie käy Eurooppaan, mutta mihinkäs olisi aikomus?
- Tuolla pohjoisessa olisi sellainen maa kuin Finlandia.
- FINLANDIA! Hulluksiko olette tullut? Siellähän on niin kylmä, että kusella käydessä pippelinne kutistuu valkoisen miehen kokoluokkaan!
- Näin olen kuullut. Siellä on kuulemma myös vaarallisia villieläimiä, joistakin jääkarhuista puhuivat.
- Miksi ihmeessä sitten…
- No kun siellä kuulemma toimii tämä maksuton perheenyhdistäminen. Valitettavasti diskorahan saaminen on nykyään tiukemmassa, ennen kuin on saanut kansalaisuuden. Mutta eiköhän sitä muutaman vuoden kykene kärvistelemään pelkällä ilmaisella asunnolla ja ruualla.
- Niinhän se taisi ollakin. Millainen perhe teillä olisi mukaan lähdössä, tai eiväthän he tietenkään ensireissulle tule?
- Onhan tuota kertynyt. Kolme vaimoa ja kahdeksan lasta. Näiden mukana ajattelin, että omat sekä vaimojen veljet ja siskot perheineen sitten aikanaan. Anopeista ei niin väliksi. Yksi leskeksi jäänyt appiukko on kyllä mukavaa kalaseuraa, niin että hänet haluaisin matkaan. Äijä ei vain ollut kovin innokas, kun kuuli että puolet vuodesta järvet ovat jäässä. Lupasin kuitenkin selvittää asiaa, eiköhän siellä joku innokas kalastajamzungu ole keksinyt tuohonkin ratkaisun. Kuuluvat olevan kovia innovoimaan.
- Mjaa. Mutta nämä ovat sivuseikkoja. Teillä on varmaan passi valmiina?
- On toki.
- Sittenpä ei muuta kuin töihin. Ensinnäkin muistutan, että prosessi maksaa kaksi miljoonaa rutugania.
- Minä kun olin kuullut että puolitoista.
- Kuulkaas nyt herra Humbalawumba. Hinnat ovat nousseet. Näin kansliapäällikkönä on kyettävä pitämään yllä tiettyä elintasoa ja vaatii valtiokin osansa.
- Entäs dollareina?
- Olisitte heti sanonut. Taaloina viisi tonnia puhtaana käteen, minä hoidan sitten valtiolle rutuganit kaupan päälle. Mutta tinkimisvaraa ei ole. Löytyykö?
- Onnistuu. Mitenkäs prosessi käytännössä toimii?
Kansilapäällikkö kampesi lihavan ruhonsa tuolista ylös ja käveli sivupöydällä olevan rintakuvapatsaan luo katsellen sitä mietteliäästi.
- Yksinkertaista. Maksatte takuumaksun etukäteen. Sitten käytte sylkäisemässä tätä Rakkaan Johtajamme Umbula Kwalamazoon patsasta. Kuten tiedätte, kyseessä on valtiopetos. Seurauksena on kuolemantuomio, jonka langettamiseen minulla on täydet valtuudet. Määrään tuomion täytäntöön pantavaksi kahden viikon kuluttua. Oikeusjärjestelmämme mukaisesti minulla on kuitenkin oikeus määrätä takuumaksu, jota vastaan pääsette vapaaksi tuomion täytäntöönpanoon asti. Jos ja tietenkin kun ette ilmesty oikeaan aikaan pääkaupungin keskustorille mestattavaksi, teidät etsintäkuulutetaan ja kiinni saataessa teloitetaan välittömästi.
- Ymmärrän. Ja tuon kahden viikon aikana minä sitten livahdan Finlandiaan, tai siis Suomeen kuten sikäläiset sanovat, ja anon poliittista turvapaikkaa.
- Aivan. Saatte mukaanne kopion tuomiosta, joka osoittaa teidän joutuneen poliittisen vainon kohteeksi. Nykyään ovat kovin nuivia sielläpäin, käytännössä ainoa tapa jolla pakolaisstatuksen saa on kuolemantuomion uhka.
- Mitäs sitten?
- Se on teistä itsestänne kiinni. Kunhan pysytte poissa Rutunguasta. Tai ette ainakaan jää kiinni täällä lomaillessanne. Valitettavasti meidän on pakko teloittaa kiinnijääneet, muuten kuolemantuomion uhka ei ole uskottava. Tosin viimeisimmästä tällaisesta tapauksesta on jo pari vuotta.
- Tuota… enkö minä siis saa koskaan palata?
- Totta kai. Heti kun saatte Ruotsin kansalaisuuden…
- Suomen.
- Niin tosiaankin, anteeksi. Minulla menevät nuo höynäytettävät mzungut aina sekaisin. Siis Suomen kansalaisuuden saatuanne teidät armahdetaan.
- Automaattisestiko?
- Niin no, tietysti teidän pitää maksaa virallinen kirjaamismaksu ja luonnollisesti asiaa käsittelevän virkamiehen sivukulut. Muilta osin kyseessä on tosiaan pelkkä muodollisuus, sen jälkeen voitte käydä Rutunguassa huoletta.
Atsimboo Humbalawumba nojautui taaksepäin tuolissaan ja henkäisi syvään. Eräs häiritsevä ajatus vaivasi häntä yhä.
- Entäpä jos en saa Suomen kansalaisuutta?
- Niin, se on tietysti eräs vaihtoehto. En tunne kohdemaanne nykyistä lainsäädäntöä kovin tarkkaan, ne kun ovat joka maassa koko ajan kiristymään päin. Mutta noin yleisesti ottaen sanoisin, että se on ihan teidän oma vikanne, jos näin ei tapahdu.
- Kuinka niin? Entäs jos minut palautetaan tänne Rutunguaan?
- Se ei mitenkään onnistu. Teitä uhkaa täällä kuolemantuomio ja palauttaminen on kansainvälisten sopimusten vastaista. Mikäli ette ole tietoinen, niin mzungut ovat aika niuhottajia sopimusten kanssa. Etenkin nuo pohjoismaalaiset, jotka eivät vielä ole oppineet ihmistavoille edes lahjusten ottamisen kanssa, mikä näin sivumennen varoituksena sanottakoon.
- Entäs se kansalaisuuden saaminen?
- Noo, kunhan pysytte erossa vakavista rikoksista, niin kyllä se aikanaan lankeaa itsestään. Prosessia voi tietysti nopeuttaa ottamalla sikäläisen jalkavaimon. Omiannehan ette vielä saa viedä, perheenyhdistäminen kun koskee vain kansalaisia. Näin ollen jalkavaimon luulisi pallien paineen takia olevan luonnollinen asia. Eikä hankkiminen ole ongelma, kunhan ei rupea turhan krantuksi. Pohjoismainen nainen on kuin kompassi: perse osoittaa aina kohti etelää. Voi kyllä olla, että joudutte tyytymään rumaan ja lihavaan, mutta paukauttakaa se paksuksi niin mzungujen käsityksen mukaan side Suomeen on syntynyt ja saatte kansalaisuuden pikavauhtia. Sitten voittekin tuottaa sukunne sinne pikavauhtia … ai niin, onhan teillä lapsia kaikkien vaimojenne kanssa?
- Vain kahden.
- Siinä tapauksessa teidän pitää ilmoittaa se lapseton vaimonne viralliseksi. Sen jälkeen voitte tuottaa lapsenne Suomeen, jolloin heidän äitinsä seuraavat tietysti mukana. Jos erehtyisitte ilmoittamaan jommankumman muista vaimoistanne viralliseksi, se lapseton vaimonne ei luultavasti saisi maahantulolupaa.
- Ja sitten voin ilmoittaa nämä muutkin vaimot virallisiksi.
- Herra Humbalawumba, missä tynnyrissä te olette kasvanut? Eurooppalaiset eivät hyväksy moniavioisuutta. Siis rinnakkaista, peräkkäin he voivat olla naimisissa vaikka kuinka monta kertaa. Ja hyvä niin teidän kannaltanne.
- Miten niin?
- Ilmoitatte muut vaimonne yksinhuoltajiksi. Mzungut maksavat lapsista avustuksia enemmän ja te voitte elää käytännössä moniavioista elämää työstä ja taloudellisista huolista vapaana, kunhan hoidatte vaimot raskaiksi säännöllisin väliajoin.
- Riittääkö tukirahoista tänne lähetettäväksi? Meinaan, voi olla että politiikka kiristyy taas ja kaikkia serkkuja ei saakaan enää perheenyhdistämisen nojalla Suomeen.
- Ei siitä paljon yli jää, mutta jotakin sentään. Miksi muuten luulisitte meidän ottaneen tämän systeemin käyttöön? Ei meidän kansantaloutemme pysty pelkällä kehitysavulla pyörimään, kyllä siihen tarvitaan ulkomailla asuvien rutungualaisten tukia.
- Niinpä tietysti.
Helpottunut hymy levisi Atsimboo Humbalawumban kasvoille. Riesaa ja epämukavuutta asiasta olisi tietysti ensi alkuun tiedossa, mutta se olisi pieni hinta huolettomasta loppuelämästä. Olipa onni, että hänellä oli riittävästi rahaa lahjuksiin ja lentolippuun. Myös kansliapäällikkö hymyili, olihan luvassa taas mukavat rahat sveitsiläiselle numerotilille.
- Onnistuuko tämä saman tien?
- Jos teillä vain on rahat mukana.
- Tässä on. Viisituhatta taalaa käytettyinä seteleinä.
- Jaaha. Täyttelen tässä paperit kuolemantuomiostanne. Jos sillä välin viitsisitte käydä sylkäisemässä tuota patsasta. Tuossa on paperia jolla voitte pyyhkiä jäljet. En halua rakkaan presidenttimme muotokuvan muistuttavan lintujen kakkimaa patsasta, sen verran paljon täällä käy asiakkaita.
Toimenpiteen suoritettuaan herra Humbalawumba antoi rahat kansliapäällikölle, joka puolestaan ojensi hänelle kuitin miljoonan rutuganin takuumaksusta sekä kuolemantuomiomääräyksen. Humbalawumba puristi kansliapäällikön kättä leveästi hymyillen.
- Kiitoksia.
- Eipä kestä. Muistakaa poistua maasta kahden viikon kuluessa ja lähettäkää minulle postikortti muistoksi, kun olette päässyt perille. Keräilen niitä, olen näet pohjimmiltani sentimentaalinen mies.